Ensimmäinen luku.
1.
Tähän asti Christina Alberta oli suhtautunut elämään rohkeasti, halveksivasti ja menestyksellisesti. Toisten varovaisuus ja arvelut eivät liikuttaneet häntä. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi olla järkevän epäröivä, noudattaa sovinnaisuuksia ja rajoituksia. Nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi kauhistuvansa. Hänen isänsä oli kadonnut maailmaan, jonka hän äkkiä käsitti äärettömän julmaksi. Teddy oli kelvoton, niin täydellisesti kelvoton, että vain omiin tunteisiinsa kokonaan kietoutunut hupsu olisi voinut koskea häneen. Hän valvoi suurimman osan yötä, joka seurasi hänen isänsä katoamista, pureskellen sormiaan ja kiroten Teddyä. Lambone, tuo suuri ystävä, oli veltto, tietämätön ja pintapuolinen. Harold ja Fay näyttivät jo hiukan kyllästyneen hänen onnettomuuteensa ja hiukan taipuvaisilta moittimaan häntä siitä, että hän oli tuonut isänsä Lontooseen. Hänellä ei ollut ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. Hänelle ei jäänyt ketään — paitsi itse Christina Albertaa, — joka nyt tunsi olevansa hiukan ränsistynyt ja aika tavalla peloissaan.
»Mutta mitä minun on tehtävä?» kysyi hän yöllä yhä uudestaan nukkuessaan sekavassa, mutta taiteellisessa pikku huoneessaan.
Hänen asemaansa huononsi vielä sekin, ettei hänellä ollut täyttä puntaakaan selvää rahaa.
On merkittävä muistiin, että Christina Alberta ei kahteen päivään ryhtynyt siihenkään itsestään selvään toimenpiteeseen, että olisi kääntynyt poliisin puoleen. Hänellä oli omituinen, vaistomainen tunne siitä, että poliisin sekoittaminen asiaan oli vaarallista, ja että koko yhteiskunnallinen järjestelmä ei oikein ollut edullinen hänen omituiseen pikku isäänsä nähden. Hänellä oli synnynnäinen epäluottamus ihmisiin. Paul Lambone neuvoi häntä kääntymään poliisin puoleen. Hän osasi sentään olla häpeissään avuttomuudestaan, ja kahden kirkkaan päivän kuluttua hän tuli Lonsdalen talleille tarjoamaan vielä kerran altista, mutta hidasta apuaan. Hän saapui Christina Albertan juodessa teetä Fayn kanssa.
»Christina Alberta», sanoi hän suurikokoisen, murhetta ilmaisevan kuvan näköisenä. »Olen ollut huolissani ja taas huolissani koko tämän ajan sinun takiasi. En osannut auttaa sinua kylliksi. Arvelin, että hän tulisi takaisin ominpäinsä, ja että kaikki tuo hälinä oli ennenaikaista. Oletko kuullut jotakin?»
Christina Albertalla oli toiselta puolen suuri halu siepata hänen päänsä pois, ja toisekseen hän tunsi, että hän, omaan tapaansa, oli hänen todella vilpitön ystävänsä ja saattaisi olla suureksikin hyödyksi.
»Puhu vain suoraan», sanoi Lambone. »Sinun tulee parempi olla, kun olet ilmaissut kaiken, ja sitten me voimme keskustella siitä.»
Häntä varmisti tytön hymy. Hän kirkastui silminnähtävästi. Hän oli sitä lajia ihmisiä, joista olisi vaikeaa tuntea edes torakan vihaavan heitä. »En halua istuutua siihen tuoliin, kiitos», sanoi hän Faylle. »Se on liian mukava. Voimmehan me millä hetkellä hyvänsä keksiä jotakin, ja silloin minun täytyy kiiruhtaa toimimaan. Olen nyt spartalainen», lisäsi hän istuutuen.
»Mitä?» sanoi Fay.
»Spartalainen. Lääkärini kehoittaa minua sanomaan tuon sanan aina ennen aterioita ja etenkin ennen teetä. En tiedä, miksi. Hän koettaa kai taikatemppuja, Couén menetelmää tai sellaista… Ovatko nuo kokoskeksejä? Niin minä arvelinkin… Nepä ovat hyviä. Ja mitä meidän nyt on tehtävä, Christina Alberta?»
Hän tuli järkeväksi ja auttavaiseksi, muistutti yhä enemmän miestä, joka oli kirjoittanut teoksen:Mitä on tehtävä sadassayhdessä tapauksessa. Hän sai Christina Albertan tunnustamaan, että hänellä ei ollut rahaa, ja ilmoitti hänelle, että tämän velvollisuutena oli ottaa vastaan viidenkolmatta punnan laina. Sitten hän keskusteli siitä, olisiko katoamisesta ilmoitettava poliisille, ja sai Christina Albertan myöntymään siihen. Jos hra Preemby oli joutunut pahoihin käsiin, niin oli sitä parempi, mitä pikemmin poliisi puuttui asiaan. Hän ei kuitenkaan pitänyt pahinta luultavana. Hän oli paljon taipuvampi ajattelemaan, että Preemby oli aiheuttanut häiriötä ja että hänet oli pidätetty. Hän arveli, että rikkomusta pidettäisiin mielenhäiriön aiheuttamana. Hän oli kysynyt neuvoa hyödyllisiltä lakikirjoilta jaEncyclopedia Britannicalta, ja selitti, että hänellä oli erinomainen henkinen sulatuskyky. Christina Alberta huomasi, että Lambonesta olisi saattanut tulla oivallinen asianajaja.
Hän vei Christina Albertan autolla Scotland Yardille. »Täällä ne joko ilmoittavat, missä hän on, taikka sanovat, mistä me saamme sen tietää», selitti hän.
Fayhin vaikutti tämän ajatuksen alkuperäisyys. »Jos olisi kysymys kadonneesta sateenvarjosta», sopersi hän kiireissään, »niin ymmärtäisin. Mutten ole tiennyt, että Scotland Yardilta voi hakea kadonnutta isää.»
Kello kuudelta oli Preembyn jälkiä saatu seuratuksi Giffordkadulle saakka. Mutta häntä ei saanut puhutella siellä. Hänet oli todistettu mielenvikaiseksi ja hänet lähetettäisiin, hoitaja arveli, mutta ei ollut aivan varma siitä, Cummerdown Hilliin. Paul Lambone koetti olla arvokas ja tärkeä ja vaikuttaa hoitajaan saadakseen lisätietoja, mutta ei onnistunut. Vihdoin hän ja Christina Alberta lähtivät pois tietoisina hiukan enemmästä kuin yhdestä masentavasta tosiseikasta. He eivät saisi nähdä hra Preembyä, eivätkä saisi tietää mitään oleellista hänestä, ennenkuin seuraavana käyntipäivänä, — milloin se sitten lieneekin, — Cummerdown Hillissä. Silloin, jos »hän olisi sellainen, jonka luo päästettäisiin», saisivat he mennä häntä tapaamaan. Hoitaja oli jyrkkä ilmoituksissaan ja näytti pitävän sekä Lambonea että Christina Albertaa jokseenkin vastenmielisinä henkilöinä.
Kun he lähtivät Giffordkadulta, huomasi Christina Alberta, että Lambone oli vihainen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tätä vihaisena. Se oli kyllä hyvin ohimenevä vaihe. Hänen poskillaan oli tavallista syvempi puna.
»Mokomakin kartanokoira», sanoi hän. »On siinä vain tuottaakseen harmia ihmisille. Odottaisihan… minun asemassani olevaa miestä kohtaan… jonkunlaista käytöstapaa… jonkunlaista huomaavaisuutta… Kaikkialla muualla maailmassa kunnioitetaan kirjailijoita.»
Christina Alberta ilmoitti vaikenemisellaan olevansa samaa mieltä.
»Tuollaisen julkisessa toimessa olevan miehen pitäisi ainakin osata käyttäytyä.»
»Hän oli mahdoton», sanoi Christina Alberta
»Mutta minä en ole vielä käyttänyt kaikkia keinojani», sanoi Lambone.
Christina Alberta odotti jatkoa.
»Minun olisi heti pitänyt mennä Devizesin luo. Hän tietää enemmän mielisairauksista ja mielisairaita koskevasta lainsäädännöstä kuin kukaan Lontoossa. Ihmeellinen mies. Menen takaisin asuntooni, soitan hänelle ja sovin tapaamisesta. Sitten hän selittää meille koko asian. Ja haluanpa, että sinäkin tapaisit hänet. Pidät varmasti hänestä. Sattumalta tulen ajatelleeksi, että olet ihmeesti hänen näköisensä.»
»Kuinka?»
»Sinulla on elämän voima ja kaikki sellainen. Ja olet ruumiillisesti hänen näköisensä. Samanlainen nenä, jokseenkin samanlaiset piirteet.»
»Tällainen nenä sopiikin paremmin miehelle», sanoi Christina Alberta.»Toivon, että se tyydyttää häntä.»
»Se on helkkarin hyvä nenä, Christina Alberta», sanoi Lambone. »Se on urhoollinen nenä. Älä vain rupea olemaan vaatimaton siihen nähden. Nenäsi juuri kiinnitti ensimmäiseksi huomioni sinuun. Sinä saat pyydystetyksi miehen sillä vielä, ja hän ihailee sitä ja seuraa sitä niinkuin sinäkin. Nykypäivinä naiset tahtovat olla vapaita ja yksilöllisiä, heillä pitää olla omat erikoispiirteensä. Kiharoitten, joutsenkaulan ja kalpean ihon aika on ohi. Ei silti, ettei sinulla olisi puhtain iho, mihin silmäni ikinä ovat sattuneet, Christina Alberta.»
»Kertokaa minulle lisää Devizesistä», sanoi Christina Alberta.
2.
Mutta Christina Alberta ei tavannut Devizesiä seuraavanakaan päivänä.Hän lykkäsi kohtausta päivän ja kiiruhti Woodford Wellsiin hra SamWidgeryn tärkeän kirjeen kutsumana.
Widgeryt ja Preembyt eivät olleet varsinaisesti kirjeenvaihdossa, paitsi silloin kun hra Preembylle suoritettiin korkoja hänen Kirkkaan Virran pesulaitokseen kiinnittämälleen pääomalle. Yhtiön perustaminen oli aiheuttanut jonkun verran hankausta, ja hra Widgery oli pysynyt närkästyneenä, jota hän myös koetti osoittaa koettamalla esittää sanottavansa harkitun lyhyesti. Mutta nyt saapui seuraava, nti Chrissie Preembylle osoitettu kirje:
»Rakas Chrissie», alkoi se.
»Sehän on kamalaa, mitä isä raukallesi on tapahtunut. En voi sanoa sinulle, kuinka kauhistunut olen. Menin suoraan työhuoneelle, jonne olit jättänyt hänet, niin pian kuin ne kirjoittivat minulle ja lähettivät hänen kellonsa ja shekkikirjansa. Olipa hyvä, että ne löysivät osoitteeni hänen taskustaan, muuten otaksun, että minua, kuten tavallista, olisi pidetty tietämättömänä kaikesta tästä. Hän ei tuntenut minua ja kielsi oman nimensä, mutta sitten oli hän tuntevinaan minut kieroksi kauppavarkaaksi ja tahtoi, että minulta leikattaisiin korvat, ja uhkaili minua. Minut piti seivästää, en tiedä, mitä hän sillä tarkoitti. Olen ajatellut kaikkea tätä, ja kun sinä et vielä ole täysi-ikäinen, otaksun minä, että olen sinun jonkunlainen holhoojasi, ja että minun tulee valvoa etujasi pesulaitoksessa, joka ei kannata likimainkaan niin hyvin kuin isäsi sai minut uskomaan. Luulen, että hän jo silloin oli hiukan kummallinen eikä oikein ymmärtänyt, mitä hän teki, ja epäilen, että se, mitä hän oli saanut päähänsä etuoikeutetuista osakkeista, joita minä en milloinkaan oikein hyväksynyt, mutta joihin suostuin tehdäkseni hänelle mieliksi, olisi enää pätevää. Onneksi ei tällä kaikella ole mitään kiirettä, kun sinun ei tarvitse maksaa mitään hänestä, siellä missä hän on, sanoo hra Punter, niin kauan kuin annat kaiken olla sillään, ja muusta voimme puhua, kun olet päässyt ensimmäisestä säikähdyksestä isäsi sortumisesta. Vaimoni lähettää rakkaat terveiset ja lämpimän myötätuntonsa. Ole vain rauhallinen, äläkä anna kaiken tämän liikaa häiritä sinua, sillä useinhan se on perinnöllistä, eikä milloinkaan saata olla kyllin varovainen, niin että jätä kaikki minun hoitooni ja ole varma siitä, että olen
altis sukulaisesi Sam Widgery.»
»Sepä joltain kuuluu», sanoi Christina Alberta ja soitti heti tapaamisperuutuksen Paul Lambonelle ja Wilfred Devizesille ja kiiruhti pois silmissään taistelunhaluinen tuli Liverpoolkadun maanalaiselle asemalle.
3.
Kun Christina Alberta tuli Woodford Wellsiin, tuntui hänestä, että pesulaitos oli hieman pienempi kuin ennen, ja että sinisten kuljetusvaunujen väri oli hieman ränsistynyt. Niitten hakaristi oli peitetty paperipalasilla, joissa seisoi: »Kokonaan uusi johto. Kääntykää kaikissa asioissanne toimitusjohtajan, hra Samuel Widgeryn puoleen. Määräyksen mukaan.»
Hän kulki puutarhakäytävää pitkin taloon, joka oli ollut hänen kotinsa melkein koko hänen elämänsä ajan, ja oven avasi hänelle hra Sam Widgery itse, joka oli nähnyt hänen tulevan. »Tulitpa sentään tänne», sanoi hän ja näytti epäröivän päästäessään häntä sisään. Hän oli pitkähkö, kumara mies, kasvot rokon arpiset, alahuuli riippuva ja nenä leveä, ja hän veti usein ilmaa sen läpi hengittäessään ja hänen silmänsä olivat hyvin salakavalat ja ruskeat. Hän oli puettu tummaan, huonosti sopivaan pukuun, jonka kaulus oli reunoista kulunut, ja hänellä oli kaulassa hyvin ränsistynyt, valmiiksi sidottu satiinikravatti. Hänen liivinsä olivat melkein auki, ja hän heilutteli lakkaamatta käsiään. Hän katseli Christina Albertaa, ikäänkuin olisi pitänyt tyttöä pelottavampana kuin oli luullut.
»Näittekö isän?» kysyi Christina Alberta käyden suoraan asiaan.
Hän puristi huuliaan yhteen ja heilutteli päätään puolelta toiselle ikäänkuin olisi muistellut tuskallisia asioita.
»Oliko hän huono? Oliko hän kummallinen vai… pelottava?»
»Ei niin äänekkäästi, rakkaani», sanoi hänen käheä, kuiskaava äänensä. »Eihän jokaisen tarvitse kuulla sinun surujasi. Tule sisään tänne, jossa voimme puhella rauhallisesti.»
Hän meni edeltä oleskeluhuoneeseen, jossa hänen isänsä vielä niin äsken oli suunnitellut, kuinka pesulaitos muutettaisiin rajoitetuksi osakeyhtiöksi. Tutut huonekalut oli järjestetty ihan hämmästyttävästi, ja suuri, musta pöytä oli asetettu ikkunan alle. Varovaisesti sulki Sam Widgery oven ja tuli häntä kohti. »Istu, Chrissie», sanoi hän, »äläkä raivostuta itseäsi. Pelkäsinkin, että päähäsi pälkähtäisi syöksyä tänne täyttä kyytiä. Mutta olihan minun kirjoitettava sinulle.»
»Näittekö hänet?» toisti tyttö.
»Hullu kuin hullu», sanoi Widgery. »Sanovat, että hän oli aiheuttanut mellakan Rubikonin ravintolassa. Aikoi tarjota suuret päivälliset koko Lontoon kerjäläisille.»
»Näittekö hänet? Oliko hänen hyvä olla? Oliko hän onneton? Mitä ne ovat hänelle tehneet?»
»Et saa ahdistaa minua kysymyksilläsi, Chrissie. Et saa antaa ajatustesi lentää sellaista kyytiä. Kerroin sinulle kirjeessäni, että menin sinne tapaamaan häntä. He kutsuivat hänet ulos, ja hän tuli luokseni pieneen huoneeseen.»
»Missä se oli? Missä tuo sairaala on?»
»Joko sinä taas alat! Istu nyt paikallasi ja kuuntele rauhallisesti asioita, tyttöseni. En voi vastata kaikkiin kysymyksiin yhtaikaa.»
»Missä näitte hänet? Giffordkadullako?
»Missäs muualla? Ne valmistelivat juuri hänen siirtämistään muualle.»
»Minne?»
»Jonnekin hoitolaan, tietysti.»
»Cummerdown Hilliinkö?»
»Niin se taisi muistaakseni olla, Cummerdown Hill. Niin — ne sanoivat — Cummerdown Hill. Hän tuli ulos. Hän oli ihan tavallisen näköinen, ehkäpä hiukan itseensä vaipuneempi kuin ennen, mutta kun hänen silmänsä sattuivat minuun, säpsähti hän ja sanoi: ’En tunne teitä. — Juuri niin.’»
»No, sehän ei ollut hulluutta. Oliko hän hullun näköinen? Luulen, ettei hän halunnut puhella kanssanne — kaikkien niiden epämiellyttävien seikkojen jälkeen, mitä teidän välillänne on sattunut.»
»Hyvin mahdollista. Sanoin hänelle kuitenkin: 'Mitä! Etkö tunne minua? Etkö tunne vanhaa sukulaistasi Sam Widgeryä, jonka niskoille jätit pesulaitoksesi?’ Juuri niin, sillä tavalla laskin leikkiä hänelle. Hyvin ystävällisesti, mutta — humoristisesti. ’En tunne teitä’, vastasi hän ja koetti mennä. 'Seis nyt!’ sanoin minä ja tartuin häntä käsivarteen. 'Olette alhainen, inhottava roisto’, sanoi hän minulle ja koetti työntää minut pois. ’Te saattaisitte joka pesulaitoksen vararikkoon’! sanoi hän — hän minulle, joka olen hoitanut pesulaitoksia kaksitoista vuotta aikaisemmin kuin hän meni naimisiin äiti parkasi kanssa. 'Mutta minun ei kuitenkaan ole käynyt niin kuin teidän’, sanoin minä, 'hra Albert Edward Preemby.’ Hän ikäänkuin jäykistyi. 'Sargum’, sanoi hän, 'olkaa hyvä…’»
»Sargon», korjasi Christina Alberta.
»Olkoon menneeksi. Minusta hän sanoi 'Sargum’. Ja 'Sargum’ tahtoi hän sanottavan. Hullukaan ei voi olla hullumpi. Koetin puhella, mutta mitä hyötyä puhumisesta oli? En voinut saada häntä sanomaan mitään selvää tai suoraa. Hän alkoi uhkailla minua 'batonadilla’, — mitähän sekin on? Pyysin häntä hillitsemään kielensä. 'Olen jo saanut kyllikseni’, sanoi hän hoitajalle ja hoitaja vei hänet pois. Ja niin olemme selvät hänestä, Christina Alberta.»
»Selvät hänestä!»
»Selvät hänestä. Mitäpä siinä saattaisi tehdä?»
»Vaikka mitä! Oliko hän hyvin onnettoman näköinen? Näyttikö hän pelästyneeltä tai kohdeltiinko häntä huonosti?»
»Miksi niin? He pitävät hänestä hyvää huolta, ja hänelle ei voi tapahtua mitään pahaa.»
»Oletteko varma siitä, että hän näytti rauhalliselta?»
»Ehkäpä hiukan alakuloiselta. Se johtuu kai kaikesta siitä, mitä hänen mielessään liikkuu. Mutta hän on siellä, missä hänen pitää ollakin, Chrissie. Minä tunnen sen. Sikäli kuin Punter sanoo, on meidän annettava kaiken olla alallaan. Siellä hän on ja saa kaiken, mitä kaipaakin eläessään veronmaksajain rahoilla. Meidän on nyt pidettävä huolta itsestämme. Meidän on harkittava tuota hänen hassua ajatustaan etuoikeutetuista osakkeista, joilla hän on rasittanut liikettä. Se on tärkeää. Se on melkein 400 punnan kuorma vuodessa asian tällä kannalla ollessa, siis melkein 10 puntaa viikossa. Lontoossa ei mikään pesulaitos voisi kestää sitä.»
»Minun täytyy päästä katsomaan isää», sanoi Christina Alberta. »En usko, että hänellä on niin hyvä olla. Olen kuullut kauheita mielisairaaloista. Minun on joka tapauksessa mentävä suoraan sinne tapaamaan häntä.»
»Se ei käy päinsä, Chrissie», sanoi hra Widgery pudistaen suuria, harmaita kasvojaan puolelta toiselle ja tarkastellen puhuessaan tyttöä. »Eivät ne tahdo, että kävijät juoksevat hulluinhuoneessa pitkin viikkoa, aina kun mieli tekee. Se ei käy päinsä, ymmärräthän. Noita olento parkoja on pidettävä rauhassa, eikä heitä saa häiritä. Voisinhan antaa sinulle kirjeen ensi vieraspäiväksi…»
»Te! Antaa minulle kirjeen!»
Hra Widgery pudisteli hartioitaan. »Se auttaisi sinua pääsemään sisään. Mutta et sinä hyödy mitään hänestä, Chrissie, vaikka saisitkin tavata hänet. Ja sinun täytyy odottaa käyntipäivää. Sinun täytyy tehdä niin.»
»Tahdon tavata hänet.»
»Kyllä kai. Mutta säännöt ovat sääntöjä. Sitä ennen meidän on kuitenkin selvitettävä nämä sotkuiset liikeasiat. Niin kauan kuin hän on hoitolassa, arvelen, että meidän on annettava sinulle elatusrahaa, esimerkiksi viisi puntaa viikossa, ja säilyttää loppu siksi, kunnes saamme jotakin järjestykseen. Taikka neljä. Taikka, kuten tahdot, — emme määrää summaa. En osaa sanoa. En ole vielä oikein ajatellut sitä. Ethän millään muotoa voi tarvita kokonaista kymmentä puntaa viikossa, kun sinulla ei ole häntä hoidettavana. Sitten saatamme nähdä, kuinka asiat ovat, ja kaikki tulee taas kuntoon.»
Hän vaikeni, raapi partaansa ja silmäili häntä hiukan sivulta pienillä, viekkailla silmillään. »Eikö niin?» kysyi hän sitten ikäänkuin innostuttaakseen tyttöä puhumaan.
Christina Alberta katseli häntä hiljaisuuden vallitessa, joka tuli kiusalliseksi. Sitten nousi hän ja katseli häntä taas kädet lanteilla ja kasvot kiihtyneinä.
»Nyt minä ymmärrän», sanoi hän, »te kirottu vanha lurjus!»
Hra Widgeryllä oli vanha, soma käsitys nuorten naisten puhetavasta ja nuorista naisista yleensä. Hän ällistyi. »Mitä?» hän sanoi, »mitä?»
»Sellainen olette aina ollut», sanoi Christina Alberta.
»Sinun ei pidä sanoa sellaista, Chrissie. Sinun ei pidä käyttää sellaisia sanoja. Älä nyt saa väärää käsitystä tästä kaikesta. Mitä sinä tarkoitat! Vanha lurjus! Ja vielä jotakin sen edessä. Miksi? Minähän teen vain sen, mitä minun täytyykin. Sinä et todellakaan ole vielä täysi-ikäinen, olet vielä pelkkä lapsi, lain kannalta katsottuna, ja minun, luonnollisesti, minun hänen lähimpänä sukulaisenaan niin sanoaksemme, on ryhdyttävä sellaisiin toimenpiteisiin kuin tämän asian järjestäminen edellyttää. Siinä kaikki. Et saa käsittää tätä väärin ja raivostua. Eikö niin?»
»Sanoin, että olette», intti Christina Alberta, »kirottu vanha lurjus.»
Widgery ei kyennyt katsomaan häntä silmiin. Hän puhui kuin olisi puhutellut kirjoituspöytää.
»Ja mitä hyötyä sinulla on tuollaisten kamalain puhetapojen käyttämisestä? Ja loukkaako se minua millään lailla? Ja muuttaako se millään lailla sitä tosiasiaa, että minun on, tahdoinpa sitten tai en, hoidettava hänen omaisuuttaan ja pidettävä huolta siitä, ettet sinä joudu mihinkään onnettomuuteen tai vääryyttä kärsimään? Sekä minä että tätisi olemme ajatelleet tätä asiaa ja huomanneet, että juuri niin on meneteltävä. Ja sitten sinä kieput ympärilläni kuin käärme ja käytät kieltä, joka…»
Hra Widgeryltä loppuivat sanat, ja hakien yhä tukea kirjoituspöydältä hän kohotteli olkapäitään ja levitteli käsiään.
»Ette te ole hänen sukulaisensa», sanoi Christina Alberta. »Arvasin, kun luin kirjeenne, että teillä oli tekeillä jotakin sen tapaista. Olette tyytyväinen, kun olette saanut hänet pois tieltä, koska hän oli mies vaatimaan täsmällistä suoritusta. Luulette, että minä olen yksin, arvelette, että minä olen vain tyttö, ja että voitte tehdä minulle mitä hyvänsä. Olette erehtynyt. Panen teidät maksamaan joka pennin, mitä olette velkaa pesulaitoksesta, ja pidän huolta siitä, että teette sen säännöllisemmin kuin milloinkaan ennen. Ja miksi ette tehnyt mitään saadaksenne hänet pois sieltä, heti kun saitte tietää, että hänet oli pidätetty?»
»No, älä nyt raivostu taas, Chrissie», sanoi hra Widgery. »Vaikka en olekaan hänen varsinainen sukulaisensa, olen kuitenkin sinun sukulaisesi. Olen sinun lähin sukulaisesi ja paras ystäväsi ja minun on ajateltava, mitä sinuun nähden on tehtävä. Minun on toimittava sinun puolestasi. Huolimatta pahoista puheista ja kaikesta muusta. Sanon sinulle, että hän on paikallaan ja turvassa siellä, missä hän on, enkä halua tehtävän mitään sellaista, joka tuottaisi hänelle häiriötä. Ei mitään. Siellä hän on, ja sinne hänen on jäätävä, ja aion toimia, niinkuin hra Punter on neuvonut tekemään. Pidätän hänen osuutensa, kun ne lankeavat maksettaviksi, ja maksan sinulle, mitä pidän parhaana suorittaa sinun elannoksesi, ja panen sen hänen tililleen, ja sitten pidän huolta siitäkin, että sinä vietät kunniallista elämää sekä nyt että tulevaisuudessa, sellaista, josta serkku vainajani, Christina, olisi pitänyt. Sinä kierrät maailmaa ihan hävyttömällä tavalla ja olet oppinut kiroilemaan ja puhumaan ruokottomasti. Sitä ei voi jatkua. Sillä kannalla ovat asiat, Chrissie, ja mitä pikemmin sinä sen huomaat, sitä parempi.»
Nuori nainen seisoi ääneti niin kauan kuin hra Widgery esitti suunnitelmiaan.
»Missä rva Widgery on?» sanoi hän lopuksi osoittaen hämmästyttävää kykyä hillitä itseään.
»Pesulaitoksessa valvomassa töitä. Ei ole mitään syytä vaivata häntä. Olemme puhuneet nämä asiat puhki täydellisesti, ja olemme täydellisesti yhtä mieltä niistä. Meillä onoikeusholhota sinua, ja me olemme vastuunalaiset sinusta, ja me aiomme tehdä velvollisuutemme sinuun nähden, Chrissie, pidätpä sinä siitä tai et.»
Epämiellyttävät ajatukset tunkeutuivat Christina Albertan mieleen. Hän oli vielä kaksi kuukautta vailla yhdenkolmatta, ja oli täysin selvää, että laki myönsi tuolle yrmeälle, rasvaiselle henkilölle kaikenlaisia ennakko-oikeuksia puuttua hänen asioihinsa. Hänen luonteensa mukaista oli kuitenkin käydä asioihin reippain mielin.
»Kaikki tuo on puhdasta pötyä», sanoi hän. »Minä en salli, että isäni pistetään syrjään noin vain, minun voimatta sanoa mitään siihen, ja minä en salli teidän keinottelevan omaisuudellani. Jokainen perheessä tietää, että te olette taitava veijari. Äitikin sanoi usein niin. Minä pidän itse huolta hänestä, ja katson, että hänet viedään johonkin yksityiseen mielisairaalaan, jossa häntä hoidetaan kunnollisesti. Ja sitä juuri minä olen tullut sanomaan teille.»
Hra Widgeryn pienet silmät näyttivät ottavan mittaa hänestä ja punnitsevan häntä. »Osaatpa sinä käyttäytyä korskeasti ja mahtavasti, Chrissie», sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen. »Tahdot tehdä sitä ja tahdot tehdä tätä. Oletpa saanut väärän käsityksen siitä, mitäsinävoit saada aikaan maailmassa. Sinulla ei ole yhtään rahaa eikä yhtään arvovaltaa, ja mitä pikemmin sinä tulet järkiisi, sitä parempi.»
Christina Albertan mieli oli painumassa alakuloiseksi. Koettaessaan vastustaa sitä hän menetti itsehillintänsä. »Tiedän ihan hyvin, mitä minä voin tehdä ja mitä te», sanoi hän palavin kasvoin.
»No, nyt sinä taas raivostut», sanoi hra Widgery. »Sinun ei ennen kaikkea pitäisi raivostua.»
»Raivostua!» sanoi Christina Alberta valmistautuen vastaamaan, mutta silloin hän, ilkeän ajatuksen valtaamana, pysähtyi siihen ja tuijotti noita pieniä, pistäviä, ruskeita silmiä rokonarpisissa kasvoissa. Ne vastasivat mykästi hänen mykkään kysymykseensä. Hän oli käyttänyt kolmannen tai neljännen kerran sanaa »raivostua», ja nyt hän huomasi, minne hän tähtäsi. Hän tajusi äkkiä, mitä ajatuksia hänen isänsä sammuminen oli pannut pyörimään toisen päässä. Hänkin oli siis tutkinut mielipuolia koskevaa lainsäädäntöä — ja uneksi nyt omia uniaan.
»Juuri niin», sanoi hra Widgery. »Olet aina ollut erikoisen luontoinen tyttö, Chrissie, ja viettämäsi hurja elämä ja nyt tämä tapaus on rasittanut sinua. Pakostakin rasittanut sinua. Sinulla ei ole muita uskollisia ystäviä kuin tätisi ja minä, eikä muuta rauhallista turvapaikkaa kuin tämä. Älä viitsi epäillä minua, Chrissie, tarkoitan parastasi. En aio maksaa sinulle rahaa, että voisit jatkaa elämääsi Lontoossa. Niin! Saattaisit hankkia myrkkyä tai muuta. Sano vain minua joksikin lurjukseksi, jos haluat. Kiroile minulle, niinkuin olisit suunniltasi. Se ei muuta sitä, mitä olen sanonut. Tahdon, että tulet tänne ja lepuutat itseäsi ja hermojasi jonkun aikaa, ja anna minulle aikaa harkita, mitä… mitä sinuun nähden olisi tehtävä… Kiität minua siitä kerran.»
Hänen suuret harmaat kasvonsa näyttivät laajenevan ja paisuvan tytön silmissä, ja huone muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi.
»Minun velvollisuuteni on pitää huolta sinusta», sanoi hän. »Järkevä harkinta ei ole pahaksi sinulle eikä kellekään meistä.»
Tullessaan junassa Liverpoolin asemalta oli hän päättänyt kukistaa perin pohjin Sam Widgeryn, mutta asiat eivät ollenkaan näyttäneet kehittyvän siihen suuntaan.
»Mitä vielä!» huudahti hän. »Luuletteko todella, että minä palaisin tänne?»
»Se olisi parempi kuin joutua turmioon Lontoossa, Chrissie», sanoi toinen. »Emme me voi sallia sinun kuljeksivan ympäriinsä Lontoossa samalla tavoin kuin isäsi.»
Hän tunsi, että hänen oli nyt mentävä, mutta sekuntiin tai pariin ei hän voinut liikahtaa paikaltaan lähteäkseen. Hän ei voinut liikahtaa, koska hän pelkäsi toisen tekevän jotakin pidättääkseen häntä, ja jos hän olisi sen tehnyt, ei tyttö olisi tiennyt, kuinka hän olisi menetellyt. Sitten hän kavahti seisaalleen.
»No niin», sanoi hän astuen pari askelta hänen ohitseen ovelle päin, niin että toisen täytyi kääntyä ympäri. »Olen sanonut teille, mitä minä teistä ajattelen. Minun on nyt parasta palata Lontooseen.»
Hän näki Widgeryn silmissä aikeen tukahuttaa alkuunsa hänen yrityksensä. »Etkö halua jäädä syömään jotakin», sanoi mies, »ennenkuin lähdet?»
»Minäkö söisin täällä!»huudahti hän ja pääsi ovelle.
Tytön kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea kääntää ripaa. Widgery seisoi liikkumattomana tuijottaen häntä alahuuli lerpallaan ja epäilyksen ilme kasvoillaan. Näytti siltä kuin hän ei olisi ollut oikein varma itsestään eikä menettelytavasta, jota hänen olisi seurattava. Menettelytapa, jota hän aikoi noudattaa, oli pelottavan selvä.
4.
Christina Alberta asteli arvokkaasti ulos avoimesta pääovesta ja pois pitkin puutarhan tietä. Hän ei katsonut taakseen, mutta hän tiesi, että Widgeryn kasvot olivat painautuneet ruutuun ja että hän seurasi häntä. Milloinkaan elämässään ei hän ollut siinä määrin hätääntynyt. Hän olisi tahtonut juosta.
Kun juna oli lähtenyt, tunsi hän olevansa paremmin turvassa. »Kuinka ihmeessä voi hän päästä kimppuuni?» sanoi hän ääneen autiossa vaunuosastossa.
Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa, jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen, miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.
Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon. Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn, että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä. Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä, että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma, jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea olevansa pelottavan yksin.
Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään, eikä helposti kääntyisi pois.
Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.
»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»
»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä? Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.
5.
Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli… kummallinen, kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo… nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.
Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä.
Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä — »vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään »helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä? Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta. Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli seudun. Törmäät… kaikkeen.
Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki? Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus, hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?
Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa perittyä?
Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen, oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja tytär.
Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja tyttäreksi?
Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen sitten heti halveksivasti torjutuiksi.
Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.
Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista unelmista oli? Hän oli saapunut perille.
6.
Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras milloinkaan oli odottanut.
Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.
Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään. Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä, napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella komean näköinen.
»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti…»
»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntäChristina Albertaksi.»
Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta. Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta. Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta sillä välin teetä… Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»
»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja valmistautuen keskeyttämään.
Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi, missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»
»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»
»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä lailla?»
»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»
»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»
»Hän oli kai sattunut lukemaan vanhan ajan historiaa.»
»Ei kai hän tiennyt mitään isästänne?»
»En luule. Arvelen vain, että isä hänen mielestään näytti hiukan vähäpätöiseltä ja omituiselta, ja ehkäpä hänen huumorin tajunsa mukaista oli erottaa hänet toisista ja tehdä hänestä suuri kuningas. Olisinpa mielelläni tahtonut puhua muutaman kovan sanan tuon nuoren miehen kanssa.»
»Kuten näette, Devizes, ei tässä ole kysymys harhaluulosta, vaan petetyksitulosta», sanoi Paul Lambone.
»Puhuuko hän yleensä johdonmukaisesti?» kysyi Devizes.
»Ottamatta lukuun hänen vakaumustaan, puhuu hän täysin johdonmukaisesti», sanoi tyttö.
»Eikö hän joskus luule olevansa joku muu? Jumala tai miljoonamies tai sellainen?»
»Ei. Hän uskoo sielunvaellukseen ja väitteisiin siitä, että ihmiset elävät monessa elämässä, mutta siinä kaikki.»
»Tuhannet ihmiset uskovat samaa», sanoi Lambone.
»Eikä kukaan ahdista häntä? Kukaan ei pidä melua eikä hätyytä häntä taikka pyri hänen kimppuunsa X-säteillä, tai muuta sellaista?»
»Ei ole merkkiä sinnepäinkään.»
»Mies on terve. Paitsi, jollei hän tullut sairaaksi karatessaan ystävienne atelieristä.»
»Minä kannatan sitä, että hän on täysin terve», sanoi Lambone. »Toivon, että saisin tilaisuuden puhella hänen kanssaan. On olemassa jotakin, mistä kaikki ihmiset nykyään puhuvat: heikkouden tunnon sairaalloisuudesta. No, eikö ole verraten tavallista, että ihmiset, jotka ovat tottuneet siihen, että heitä pidetään alistetussa asemassa ja petetään ja niin poispäin, ja jotka eivät ole tottuneet katsomaan elämää suoraan silmiin, vetäytyvät kuoreensa ja rupeavat kuvittelemaan olevansa joku muu? Ja jos yhdistämme hänen haaveilunsa, spiritistiset istunnot ja muut sellaiset, niin eiköhän tämä tapaus seuraa näitä viivoja?»
»Tietääkö hän, että hän pohjimmaltaan kuitenkin on Preemby?» kysyiDevizes.
»Häntä harmitti, jos sanoi sen hänelle», selitti Christina Alberta. »Luulen, että yksi syy siihen, että hän lähti pois, oli juuri se, kun minä ja ystäväni, rva Crumb, siellä atelierissä, jossa asuimme, koetimme saada hänet tajuamaan sen. Se karkoitti hänet. Hän tietää oikeastaan olevansa Preemby, ja se kiukuttaa häntä. Ja hän tietää, että kaikki muu on kuviteltua.»
Paul Lambone puuttui puheeseen. »Minäkin olen samaa mieltä. Se on kaukana sairaalloisuudesta, ihan järkevää. Muuttuminen joksikin muuksi, suuremmaksi kuin itse on; siinähän on kaikkien maailman uskontojen toinen puoli. Kaikista mitralaisista tuli tavallisesti itse Mitra. Serapisteista, jos muistan oikein, tuli Osiris. Kaikki tahtoisimme syntyä uudelleen. Jokainen, jolla on vähänkin tuntoa alhaisuudestaan, tekee niin. Pyrkii joksikin suuremmaksi. 'Kuka tahtoo pelastaa minut tämän kuolleen ruumiista?’ Juuri sen vuoksi Christina Albertan isän tapaus on niin kiintoisa. Hän on saanut mielikuvitusta, hän on saanut alkuperäisyyttä. Hän saattaa olla pieni, heikko mies, mutta hänellä on oma ajatuksensa.»
»Erikoisen mielikuvitusvoiman omistaminen ei ole sairaalloista», sanoi Devizes, »taikka sitten meidän pitäisi pistää kaikki runoilijamme ja taiteilijamme mielisairaalaan.»
»Mutta harvat heistä kykenisivät kuitenkaan saavuttamaan sellaista tasoa», sanoi Lambone. »Kunpa kykenisivätkin.»
Devizes mietti. »Luulen, että olemme päässeet selville asioista. Hän on johdonmukainen. Hän pukeutuu siististi. Häntä ei vainota. Hän on epäitsekäs ajatuksissaan, romanttisen epäitsekäs. Hän ei ole aivoiltaan lihava ja kömpelö, ja hänellä ei ole milloinkaan ollut mitään kohtauksia. Ei ole mitään hulluudentyyppiä, johon kunnollisesti alansa tunteva lääkäri voisi lukea hänet, mutta lääkäreillä ei ole juuri milloinkaan oikeita mielisairautta koskevia opintoja. Joku typerä lääkäri voisi pitää hänen mielikuvitustaan hilpeänä mielipuolisuutena, taikka selittää hänen uppoamisensa unelmiindementia praecox’iksi, taikka luulla, että hän sairastaa salaista kaatuvaa tautia. Mutta kaikki nämä tapaukset kuuluvat mielisairauteen, ja isänne ei luultavasti ole ollenkaan sairas. Hän on sielullisesti häiriytynyt ja siinä kaikki. Hänen ja oikean hullun välinen erotus on sama kuin kaadetun ja pilaantuneen hedelmäkorillisen. Kaadetut hedelmät saavat kolahduksia ja mädäntyvät helposti — mutta kaatuminen ei ole samaa kuin mädäntyminen. Minkä näköinen hän on?»
»Christina Alberta on ottanut mukaansa valokuvia», sanoi Lambone.
»Tahtoisin mielelläni nähdä niitä», sanoi Devizes ja hänelle annettiin yksi, joka kuvasi hra Preembyä pesijänä. »Ihan liian paljon viiksiä», sanoi hän. »Onko teillä joku, jossa hänen kasvonsa ovat vähemmän peitossa? Tästä ei näe muuta kuin hänen silmänsä?»
»Arvelinkin, että ajattelisitte niin», sanoi Lambone. »On olemassa eräs kuva hra Preembystä nuorena miehenä, joka on otettu hiukan hänen häittensä jälkeen rva Preembyn kanssa. Onko teillä se, Christina Alberta?… Siinä se onkin… Tässä on rva Preemby… tuolissa. Viikset ovat vasta tulossa.»
»Menikö hän nuorena naimisiin?» kysyi Devizes Christina Albertalta.
»Luulen hänen menneen», sanoi tyttö. »En oikein tiedä, kuinka vanha hän oli. Äiti ei sanonut minulle milloinkaan sitä.»
Devizes tarkasteli valokuvaa. »Omituista», sanoi hän ja näytti etsivän jotakin muististaan. »Jotakin tuttua. Olen tavannut tämän näköisiä ihmisiä.»
»He olivat kai molemmat Lontoosta, vai kuinka?» kysyi hän sitten katsellen tiukasti Christina Albertaa.
»Woodford Wellsistä», sanoi tyttö.
»Isäni oli syntynyt Sheringhamissa», lisäsi hän hiukan ajateltuaan.
»Sheringhamissa! Se on kummallista.» Silminnähtävästi innostuneemmin tarkasteli hän nyt pariskuntaa, joka oli asetettu tuollaista, Victorian aikuisten valokuvien rakastamaa taustaa vastaan. »Chrissy», toisteli hän itsekseen, »Chrissy, Christina Alberta. Se ei ole mahdollista.»
Muutamaksi hetkeksi kääntyi herra Devizesin huomio pois vieraista, ja nämä tarkastelivat häntä tutkivasti. Hän koetti kiinnittää huomionsa nuoren miehen kasvoihin kuvassa, mutta maalaistuolilla istuva nuori nainen pyrki sittenkin enemmän kiinnittämään hänen mieltään. Ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli voinut unohtaa tämän kasvot, ja kuinka ne nyt palasivat muistuttaen kyllä kovin vähän muistikuvaa hänestä, mutta kuitenkin hänen näköisinään. Hän muisti silmälasit, kaulan ja olkapäät. Ja niistä ilmeni hiukan jäykkää uhmaa. »Milloinka äitinne ja isänne menivät naimisiin?» kysyi hän. »Kuinka kauan sitten?»
»1899», vastasi tyttö.
»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä teeskennellyn välinpitämättömästi.
»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon kevyesti. »Minä synnyin 1900.»
»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä valokuvaa.
Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»
»Mikä on?»
Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva…»
Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja äitini», sanoi hän.
»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.
»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta… hän tunsi heidät! Hän tunsi heidät hyvin. Ja… mitä hän ajattelee?»
Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi ollaChristina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioonvanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»
Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen kysyvästi.
»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?» kysyi hän.
»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma. Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»
»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oliHossett.»
»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen me siis tultiin! Me olemme… serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten sanoimme. Aivan alusta saakka…»
Hän keskeytti äkkiä.
»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.
»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän vihdoin.
Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.
Devizes selitti nyt olevansa yhtä mieltä heidän kanssaan siitä, että Preemby oli terve, ja että hän nyt saattoi nähdä, mitä heidän oli tehtävä. Preembyn tapaus oli taas tuo vanha, vanha juttu siitä, että terveestä ihmisestä tehtiin mielipuoli. (Hän toisti lauseensa sana sanalta nähtävästi huomaamatta sanoneensa sen kahdesti.) Kaikkia erikoisia ihmisiä uhkasi vaara tulla käsitetyiksi väärin, mutta sellainen tyyppi kuin Preemby, erikoinen ja kuitenkin kykenemätön filosofisen menetelmän abstraktisiin ilmaisuihin, jolla oli taipumus hakea mielikuvituksellisia ilmauksia tunteilleen ja vaikutelmilleen, oli erikoisen altis herättämään huomiota, epäluuloja, pelkoa ja vihamielisyyttä. Juuri tällaisia rajatapauksia hän oli koettanut pelastaa hoitoloihin joutumasta, ja juuri sellaiset tapaukset pyrkivät joutumaan sinne. Ja heitä juuri ei olisi pitänyt saattaa yhteyteen oikean mielipuolisuuden kanssa. »Palataksemme kuvaamme korillisesta hedelmiä, jotka eivät ole mädäntyneitä, vaan ovat saaneet vammoja ja halkeamia, niin ne ovat epäjärjestyksessä ja sekaisin. Sielua on hyvin helppo vahingoittaa. Se saattaa mädäntyä helposti, ja sellainen sielu kuin teidän isällänne on, voi hyvin helposti pilaantua hoitolan oloissa. Kaiken tämän pitkän saarnaamisen jälkeen pääsemme siihen päätökseen, johon olemme aikaisemminkin saapuneet, että meidän on saatava hra Preemby pois Cummerdown Hillistä ja niin pian kuin mahdollista täysin rauhallisiin oloihin… Koska tahdomme saada selville hänen erikoisen sielunelämänsä ja palauttaa hänet taas toimiviin suhteisiin maailmassa. Olen aivan varma siitä, että voimme tehdä sen jollakin tavalla, tehdä hänen tuntemattomuutensa pysyväiseksi, tehdä hänestä maanpaossa olevan keisarin, palauttaa hänen entisen nimensä, järjestää hänelle jokapäiväisen, säännöllisen elämänsä ja tuoda hänet vähitellen yhä paremmin puhdistuneeksi ja vapautuneeksi Preembyksi.»
Hän vaikeni.
»Niin on tehtävä», sanoi Lambone heräten molempien edessään olevien mielenkiintoisten kasvojen kiinteästä tarkkailusta.
»Se ei ole helppoa. Ei ole edes helppoa päästä hänen luokseen. Syntyy lykkäyksiä. Huolimaton virkamies ja tyhmä lääkäri voivat tehdä ihmisestä mielipuolen viidessä minuutissa. Kuluu melkolailla aikaa, ennenkuin sellainen saadaan irti.»
»Juuri niin haluaisin meneteltävän», sanoi Christina Alberta.
»Luonnollisesti», sanoi Devizes, »autan teitä.»
Hän selitti pari kolme mielisairaita koskevan lainsäädännön kohtaa, alkoi suunnitella menettelyohjeita, mietti, kelle hänen pitäisi kirjoittaa ja kenelle Christina Albertan pitäisi kirjoittaa, kuinka pian olisi mahdollista päästä tapaamaan Preembyä ja lähettää hänelle rohkaiseva sana. Devizes oli jo pari kertaa törmännyt yhteen mielisairauksia koskevien säännösten kanssa, häntä pidettiin häiritsevänä ja vaarallisena miehenä, jonka kanssa ylilääkäreitten ei ollut hyvä olla tekemisissä. Se saattaisi herättää joko vihamielistä vastarintaa taikka sovinnollisuutta. Heidän täytyisi toimia varovasti.
Lambone puuttui tuskin ollenkaan puheeseen enää. Hänen suurin harrastuksensa Preembyä kohtaan oli jo hävinnyt, suljettu sinne kauas Cummerdowniin. Häntä ihmetytti vain hämmästyttävän ystävänsä itsehillintä. Hän koetti kuvitella, mikä pohjavirta outoa kiihkoa, omituisia ajatuksia ja sekavia liikutuksia mahtoikaan piillä tuon hyvin älykkään, hra Preembyn tapausta koskevan keskustelun pohjalla. He kiinnittivät hyvin vähän huomiota kuuntelijaan. Christina Albertan kasvoilla oli heikko puna, ja hänen silmänsä hehkuivat: Devizes oli melkein vähäpuheisempi kuin tavallisesti ja muistutti pikemmin yliopiston opettajaa keskustelussa etevän ylioppilaan kanssa.
Viimein oli aihe käsitelty loppuun, ja lähdön aika tuli. Devizes tuli saattamaan heitä ovelle.
»Älkää unohtako, että minä olen aina niin sanoakseni nurkan takana», sanoi hän. »Nimeni on puhelinluettelossa. Älkääkä unohtako, Christina Alberta, että olen teidän kauan kateissa ollut serkkunne, ja aina valmis palveluksiin.»
»Sitä minä en unohda», sanoi Christina Alberta katsoen häntä silmiin.
Pieni hiljaisuus, ja sitten he pudistivat toistensa käsiä hiukan jäykästi.
7.
»Olenko minä hullu?» sanoi Christina Alberta, heti kun hän ja PaulLambone olivat yhdessä kadulla. »Uneksinko?»
Lambone oli hämillään. »Hullu? Uneksitko sinä? Mitä?»
»Älkää nyt olko olevinanne tyhmä. Hänhän on oikea isäni. Älkää vastustako, älkää vastustako. Onko hän vai ei?»
Lambone ei vastannut pieneen hetkeen. »Sinä olet näppärä liikkeissäsi kuin sisilisko. Kuinka se olisi mahdollista?»
»Uskoitte siis samaa?»
»Mutta, rakas Christina Alberta, eihän hän tiennyt sinua olevan olemassakaan, kunnes hänen silmänsä sattuivat sinuun. Olen varma siitä.»
»Mutta sitten! Eikö ollut selvää, että hän tunsi heidät kummatkin?»
»Devizes», sanoi Lambone, »on kymmentä vuotta minua nuorempi. Hän on noin neljäkymmentä. Hän ei ole voinut olla juuri yli kahdeksantoista. Korkeintaan yhdeksäntoista. Se on hiukan vaikeaa.»
»Se päinvastoin helpottaa ratkaisua. Ette tuntenut äitiäni. Jos he olivat molemmat nuoria…»
»Se on kyllä mahdollista», myönsi Lambone, »sen voi selittää toisinkin.»
»Mutta kuinka?»
»En saata käsittää. Otaksun, että hän oli Sheringhamissa — ehkäpä lomalla — ja kohtasi äitisi. Mutta…»
»Sen täytyi olla satunnaista, pelkkä vahinko. Äidillä oli päähänpistonsa… En ole milloinkaan oikein käsittänyt häntä. Hän koetti hillitä minua ja ehkä hän koetti hillitä itseäänkin… Ja kuollessaan… hän sanoi jotakin… Joku oli jättänyt hänet siihen… Tiedättekö, joskus… minulla oli omat epäilyni, kuvitteluni! Minusta näytti siltä, kuin hän olisi luullut minun arvaavan. Niin tiedän… arvasinkin. Se on uskomatonta. Ja se selittää satoja asioita.»
»Mutta Devizes ei varmasti tiennyt mitään sinusta.
Hän on… ällistynyt.»
»Ja mitä sitten tapahtuu?»
»Lain mukaan sinä olet Preembyn tytär. Sitä ei mikään voi muuttaa.Eivät mitkään yhdennäköisyydet ja sattumat maailmassa voi muuttaa sitä.»
»Ja mitkään lait maailmassa eivät voi muuttaa tosiasioita. Ja..»
Hän kääntyi Lambonea kohti hehkuvin kasvoin. »Tiedättekö, miltä tuntuu olla hulluksi tuomitun tytär? Ja sitten huomata, ettei olekaan? Koko viime yön valvoin tuon sietämättömän ajatuksen vallassa.»
»Koko yön… sinun iässäsi.»
»Se tuntui koko yöltä. Viime yönä koetin kuvitella, että jotakin tällaista oli tapahtunut. Koetin… mutta en voinut. Koetin palauttaa mieleeni kaikki vanhat haaveet. Ja tässä sitä ollaan! Minun olisi pitänyt tietää se. Tiesinkin, mutta en tahtonut tietää. Kertokaa minulle tästä oikeasta isästäni. En tiedä mitään hänestä. Onko hän hyvä mies? Onko hän paha ihminen? Onko hän naimisissa?»
»Hän jumaloi vaimoaan, ja minä myös. Hän oli suloisimpia ja kauneimpia nuoria naisia, mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli vahva ja hilpeä, mutta tuollainen mitätön henkitorven tulehdus sieppasi hänet pois viikossa. Tapaus musersi Devizesin. Heillä ei ollut lapsia, ja he olivat eläneet yhdessä vain neljä vuotta. Hän vetää puoleensa naisia, mutta en luule, että pitkään aikaan ilmestyy toista rva Devizesiä. En voisi kuvitella sitä. Joku muu nainen! Koko talo on täynnä muistoja entisestä.»
»Niin», sanoi Christina Alberta ja mietti hetkisen.
He joutuivat hetkeksi erilleen mennessään Bondkadun yli, ja käytävällä oli liikaa väkeä ja Piccadillyllä oli liikaa liikettä, niin että he eivät voineet aloittaa keskusteluaan uudelleen, ennenkuin pääsivät St James-kadulle.
»Minusta on nyt», sanoi Christina Alberta, »kuin isä olisi kymmenentuhannen mailin päässä. Mutta kunhan olen päässyt tästä hämmästyksestä, palaan kiltisti hänen luokseen. Mutta nyt hänen täytyy odottaa… jonkun aikaa.»
»Tuletko sisään hetkeksi?» kysyi Lambone kadunkulmassa. »Tarjoisin sinulle hiukan päivällistä.»
»Kiitos, en. Kävelen samaa vauhtia Chelseaan», sanoi Christina Alberta. »Minun täytyy päästä ajattelemaan itsekseni. Tahdon kävellä yksinäni nyt, kun ajatukset pyörivät päässäni, ja koetan hiukan vähentää niitten vauhtia. Elämäni on mennyt nurin narin. Taikka sitten se on ollut nurin narin ja palannut jälleen paikoilleen, oikea puoli ylöspäin. En tiedä, kumminpäin se on. Oi, en tiedä yhtään mitään. Minun on taas aloitettava alusta.»
Hän ojensi vaieten kätensä. Lambone odotti, sillä nähtävästi tytöllä oli vielä jotakin sanottavaa. Hän sai sen lopuksi huuliltaan.
»Luuletteko, että hän piti minusta?»
»Hän piti sinusta paljon, Christina Alberta. Älä sitä murehdi.»
8.
Tämä tapahtui hiukan enemmän kuin kaksi päivää ennen sitä kuin Christina Alberta, hänen omia sanojaan käyttääksemme, »palasi kadonneen isänsä luo».
Nämä päivät olivat täynnä ääretöntä levottomuutta. Devizes oli ihmeellisin tosiasia maailmassa. Christina Alberta räjähteli rakkaudesta häneen. Hänellä oli Devizesistä mitä elävin kuva: tumma ja pitkä, jokseenkin totinen, tarkkaälyinen ja hämmästyttävän helposti käsitettävä mies. Mutta niin elävä kuin hänen kokonaiskäsityksensä olikin, oli hän kuitenkin epävarma yksityiskohdista, ja hänen mielensä teki mennä takaisin Devizesin luo ja tarkistaa kaikki vaikutelmansa. Heidän keskinäisen ymmärryksensä laatu oli koko jutun ihastuttavimpia ja uskomattomimpia puolia. Heidän aivonsa olivat epäilemättä erilaiset, niinkuin kahden yksilön aivojen täytyykin olla, mutta tuo erilaisuus ei ollut vain pelkkää satunnaisten eroavaisuuksien kokoontumista, vaan sellaista erilaisuutta, joka on aiheena kahden muunnelman välillä. Tyttö saattoi käsittää toisen tarkoitukset hänen sanojensa alta. Hänen sielunsa oli säpsähtänyt tämän huomion johdosta, ja hänen aivoissaan täytyi olla kierteitä ja koukerolta, kierteitä ja koukeroita, jotka juuri aiheuttivat sen, että useimpien ihmisten oli vaikea päästä selville hänestä ja että hän tuntui heistä omituiselta, mutta joilla oli tarkat vastineensa hänen aivoissaan. Hän ei uskonut, että hänen ajatuksissaan ja toimissaan oli mitään sellaista, joitten tuntemisesta ja ymmärtämisestä toinen saisi aihetta hämmästyä.
Tietoisuus sukulaisuudesta ei milloinkaan ennen ollut vaikuttanut häneen millään lailla lämmittävästi. Hän oli suhtautunut siihen pikemminkin Samuel Butlerin ja Bernad Shawin hengessä, ja kuvitteli yleensä vanhempien suhteissaan lapsiinsa olevan hätääntyneitä teeskentelijöitä, joilla oli vaistomainen taipumus rajoittamaan ja sortamaan. Hän oli kyllä pitänyt omia vanhempiaan poikkeuksena. Isä oli joka tapauksessa ollut mainio ystävä, vaikka äiti useimmiten olikin ollut keskitetty ja ruumiillistunut »ei saa». Mutta hän ei ollut milloinkaan luullut, että veriyhteydessä olisi jotakin sisäisemmin kiinnostavaa. Nyt oli äkkiä auennut ovi, joku mies oli tullut huoneeseen, istui paikallaan, jutteli hänelle ja hän huomasi, että tämä oli hänelle lähin maailmassa. Ja päinvastoin. Tyttö tahtoi mennä uudelleen hänen luokseen, tahtoi nähdä enemmän hänestä, olla hänen kanssaan. Mutta hän ei antanut viittaustakaan ja Christina Alberta ei voinut keksiä sopivaa syytä mennä hänen luokseen. Hänen halunsa tavaton kiihkeys saattoi hänet kykenemättömäksi mennä muitta mutkitta häntä tapaamaan. Hän kirjoitti ne kirjeet, joista he olivat sopineet, ja päätti sitten ottaa selville kaiken mielisairasten hoitoa ja mielisairautta yleensä koskevan. Sitä ja hänen isänsä kohtaloa hän piti muodollisena siteenä itsensä ja Devizesin välillä.
Hän lähti British Museumin lukuhuoneeseen, jonne hänellä oli ylioppilaan pääsykortti, ja hän koetti upottautua kirjaan, jonka hän oli pyytänyt luettavakseen päästämättä ajatuksiaan harhailemaan oudoimpiin unelmiin tuon ihmeellisesti löydetyn veriheimolaisen vuoksi. Illalla hän soitti Lambonelle pyrkien teelle ja aikoen oppia kaiken, mitä viisaalla miehellä olisi kerrottavaa Devizesistä, ja yleensä keskustellakseen hänestä perin pohjin. Mutta Lambone ei ollut kotona. Seuraavana päivänä oli ikävä Devizesin luo voittamaton. Hän soitti. »Saanko tulla teelle?» kysyi hän. »Minulla ei ole paljonkaan teille sanottavaa, mutta tahtoisin tavata teidät.»
»Kernaasti», vastasi Devizes.
Tullessaan hänen luokseen huomasi Christina Alberta olevansa ujo, ja Devizes oli samanlainen. Hiukan aikaa he keskustelivat kohteliaasti: — se olisi aivan hyvin saattanut olla kahden tavallisella vieraskäynnillä olevan ihmisen keskustelua maaseutukaupungissa. Devizes sanoi häntä Christina Albertaksi, ja hän käytti puhuttelutapaa »tri Devizes». Tämä kysyi häneltä, tanssiko ja soittiko hän, ja oliko hän milloinkaan ollut ulkomailla. Tyttö istui nojatuolissa ja Devizes seisoi hänen takanaan uunin eteen levitetyllä matolla. Oli selvää, että ainoa keino päästä tuttavallisemmaksi oli puhua suoraan hänen isästään. Tyttö tunsi, että jos tällaista seurustelua jatkuisi vielä muutaman minuutin, täytyisi hänen huutaa tai paiskata kuppinsa uuniin. Ja niin hän sukelsi asioihin.
»Milloin te tutustuitte äitiini?»
Devizesin ryhti jäykkeni ja hän hymyili hiukan tytön rohkeudelle. »Olin nuori ylioppilas Cambridgessa ja opiskelin luonnontieteellistä virkatutkintoa, ja menin Sheringhamiin rauhassa lukemaan. Me… me löysimme toisemme rannalla. Kuhertelimme salaisesti, pelokkaasti, epätoivoisesti, tietämättömästi. Ihmiset olivat yksinkertaisia noina aikoina verrattuna siihen, mitä he nyt ovat.»
»Isä ei ollut siellä.»
»Hän tuli myöhemmin.»
Devizes mietti hiukan. Hän päätti, ettei ollut kaunista pakottaa tyttöä kyselemään häneltä. »Isäni», selitti hän, »oli aika äkeä, vanha tyranni. Hän oli Sir Georges Devizes, joka keksi Devizesin keksit ja paransi vanhan Alfonson, ja hänellä oli se maine, että hän oli karkea potilaitaan kohtaan. Hän saattoi jyskyttää heitä vatsaan ja sanoa, että he olivat pienen verenlaskun tarpeessa. Hän oli aina valmis toimittamaan vatsan huuhtelun. Hän epäili minua hiukan hempeämieliseksi, vaikka en itseasiassa ollut sitä, ja hänellä oli yleensä taipumus hakea riitaa kanssani. Hän kohteli minua hyvin ankarasti, eikä hän ollut erikoisen lempeä äidillenikään. Hän koetti päästä äidin kimppuun minun kauttani. Minä taas en tohtinut antautua mihinkään toraan. Pelkäsin häntä todella. Jos vain huomasin, että hänellä oli vähänkin halua tomuuttaa takkiani, juoksin tieheni.»
»Ymmärrän kyllä.»
Devizes jäi miettimään, mitä tuo »ymmärrän kyllä» oikein sisälsi. »En suinkaan tarkoita, että juoksin pakoon jotakin määrättyä selkäsaunaa Sheringhamiin», sanoi hän hyvin varovasti.
»Miltä äitini vaikutti noihin aikoihin?»
»Hänessä oli jonkunlaista alistunutta hurjuutta. Punakan lämpimät kasvot. Hän oli aika komea, tiedättekö, ja hyvin suora vartaloltaan. Ja kaikessa jäykkyydessään hän oli hyvin päättäväinen. Hänen toivomuksensa saivat muodon hyvin nopeasti, ja sitten ei mikään saanut häntä taipumaan.»
»Tiedän sen.»
»Luulenpa teidän tietävän.»
»Hänellä oli silmälasit silloin?»
»Niin oli.»
»Oliko hän silloin hyvin vapaa? Oliko hän onnellinen?»
»Hiukan liian hurja ollakseen onnellinen.»
»Rakastitteko häntä milloinkaan?»