»Siitä on nyt pitkä aika, Christina Alberta. Olihan siellä… sellaista rannikkokuhertelua. Miksi panette minut tällaiseen ristikuulusteluun?»
»Tahdon tietää kaikki. Miksi», Christina Alberta säikähti hiukan omaa rohkeuttaan, »miksi ette mennyt naimisiin hänen kanssaan?»
Devizes ei ilmaissut mitään suuttumisen merkkejä tämän kysymyksen johdosta. »Ei ollut mitään pakottavaa syytä, jonka vuoksi olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan. Ei minkäänlaista. En saata kuvitella, mitä isäni olisi tehnyt, jos olisin palannut Sheringhamista kihloissa satunnaisen naistuttavan kanssa. Ja miksi olisimme sitten tehneet sellaista?»
Hänen silmänsä uhmailivat Christina Albertaa. »Jätin hänelle osoitteeni», lisäsi hän. »Hänen piti kirjoittaa minulle, mutta sitä hän ei milloinkaan tehnyt.»
»Mutta onhan kirje voinut hukkua», sanoi Christina Alberta ja lisäsi kiireesti: »Mielikuvitukseni karkaa edelleni.»
Hän epäröi ja vapisi seuraavaa sanaa, jonka hän oli päättänyt lausua, mutta hän lausui sen kuitenkin pakotetun avoimesti: »Katsokaas, olen kuvitellut teitä isäkseni.»
Se ei aiheuttanut mitään romahdusta. Devizes katseli häntä silmiin ja hymyili. Tämän hymyn jälkeen tyttö ymmärsi, että he käsittivät toisensa täydellisesti, ja hänestä oli hyvin miellyttävää ajatella sitä. »Mutta sen sijaan saatte ottaa minut serkuksenne», sanoi Devizes harkitsevasti. »Serkuksi, Christina Alberta. Niin on parasta. Meidän on pantava päämme yhteen ja ajateltava isäänne. Hänen kohtaloaan harrastamme kumpikin. Tuo pieni mies kiinnittää mieltäni. Hän on puolustanut itseään kaikenlaisia seikkoja vastaan noilla unelmillaan. Ne unelmat ovat saattaneet olla hyvinkin pettäviä. Kuka tietää? Mutta varmasti suojelevia unelmia.»
Christina Alberta ei puhunut pieneen aikaan. Hän nyökkäsi. Hän iloitsi siitä, että he ymmärsivät toisensa täydellisesti, ja kuitenkin hän oli pettynyt, vaikka hän ei olisikaan voinut sanoa itselleen, mitä muuta hän oli odottanut. Tuo kyynärän päässä oleva mies oli hänen lähimpänsä maailmassa, ja nyt jäisi tuo näkymätön sulku ikuisesti heidän välilleen. Heitä yhdisti näkymätön side, ja heitä erotti käsittämätön välttämättömyys. Milloinkaan tätä ennen elämässään ei hän ollut tiennyt, mitä rakkaus saattaisi olla. Hän tahtoi olla vapaa rakastaakseen häntä, hän tahtoi, että toinenkin häntä rakastaisi.
Christina Alberta huomasi seisovansa äänetönnä paikoillaan ja että Devizes seisoi yhtä äänettömänä uunin edessä katsellen hänen kasvojaan. Hänen suunsa ja silmänsä olivat ihan rauhalliset, mutta tytöstä tuntui kuin toinen olisi puristanut kätensä lujasti yhteen selkänsä takana. Hänen oli toteltava tuota miestä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata hänen johtoaan.
»Isä on yhteisen harrastuksemme esine», sanoi tyttö. »Luulen, että huomenna voin odottaa vastauksia noilta ihmisiltä.»
9.
Christina Alberta palasi isänsä luo unessa.
Se oli kummallinen uni. Hän oli kulkemassa maailmaa Devizesin seurassa, ja heidät oli köytetty yhteen sillä tavalla, että kumpikaan ei milloinkaan voinut katsella toinen toistaan, mutta he olivat aina rinnatusten. Mutta unen suuremmoisessa sekavuudessa he olivat samalla kertaa suuria eboniittipatsaita ja istuivat jäykästi vieretysten kuin farao puolisoineen katsellen suurta maisemaa. He olivat todella hyvin suuria kuvapatsaita ja heidän kasvojensa piirteet olivat samanlaiset. Koko unen aikana näyttivät Devizes ja hän itse mustilta. Tilavuus heidän edessään oli milloin hiekkainen erämaa ja milloin harmaa, pilvinen kenttä. Silloin tuli äkkiä jotakin pyöreää ja valkoista kierien tuon kentän keskelle ja muuttui pieneksi mieheksi, tutuksi, pieneksi sinisilmäiseksi mieheksi, joka oli köysillä köytetty kääröksi ja tuskallisesti silvottu ja joka kieriskeli ja potki ja ponnisteli päästäkseen vapaaksi. Oi, kuinka säälittävästi hän ponnisteli. Christina Albertan sydän kiisi häntä vastaan, ja hän nousi istuimeltaan, ja Devizes nousi hänen rinnallaan ja he astelivat jäykästi eteenpäin. Hän ei voinut estää itseään, hän ei voinut hillitä jalkojensa jäykkää liikuntoa. He kohottivat jalkojaan korkealle ja voimakkaasti. Hänen äänensä ei juossut, vaikka hän koetti huutaa: »Me tallaamme hänet jalkoihimme! Me tallaamme hänet jalkoihimme!» mutta hän ei saanut kuuluville muuta kuin käheän, soinnuttoman kauhun äänen kurkustaan…
He olivat saapuneet hänen luokseen. Hän tunsi isänsä ruumiin heittelehtivän allaan. Se oli kuin ilmarakko. Hänen pehmeä, muodoton ruumiinsa, jonka päällä hänen jalkansa olivat, taipuili ja notkahteli. Hän unohti, että siinä oli joku muukin kuin hänen isänsä ja hän itse. Kuinka hän oli kohdellut isäänsä tuolla tavoin? Devizes katosi. Isä tarttui hänen polviinsa, ja nyt ilmestyi joukko pelottavia olentoja, jotka koettivat kiskoa häntä pois. »Pelasta minut, Christina Alberta», pyyteli hän, vaikka hän ei kuullut mitään ääntä. »Pelasta minut. Ne kiduttavat minua joka päivä.» Mutta ne kiskoivat hänet pois, eikä hän voinut ojentaa käsiään isälleen, sillä hän oli veistetty eboniitistä ja oli samaa lohkaretta kuin Devizes.
Silloin joku lintu tai sfinksi, jolla oli Lambonen kasvot ja ääni, liittyi uneen. »Kuuntele isääsi», sanoi hän. »Älä halveksi häntä, äläkä vain sääli häntä. Hänellä on paljon opettamista sinulle. Maailma ei opi mitään, ennenkuin se tottuu ottamaan oppia naurettavilta ihmisiltä. Kaikki ihmiset ovat naurettavia. Minäkin, minäkin olen naurettava. Opimme kärsimyksessä sen, mitä opetamme laulaen.» Hän näki, että hänen isänsä oli paennut sfinksin syliin ja että ilkiöt olivat kadonneet.
Hän alkoi voimakkaasti tuntea, että hänen unensa alkoi muuttua mahdottomaksi. Tähän asti ei mikään harmiton järjettömyys ollut loukannut häntä eikä hän ollut luullut tähän hetkeen saakka uneksineensa. Mutta nyt tunsi hän voimakasta painostusta sen johdosta, että sfinksi oli vanha egyptiläinen ja klassillinen kuva ja että Sargon oli vielä vanhempi sumerialainen. Uni alkoi sekaantua. Aikakaudet ja sivistysmuodot menivät sekaisin. Hän huomautti siitä sfinksi Lambonelle, ja tämä käänsi päätään vastatakseen hänelle, mutta silloin palasi heti ilkeä olento, joka käyttäen hyväkseen Lambonen huomion kääntymistä toisaalle kiskoi taas hänen isäänsä pois. Hän aikoi kiinnittää Lambonen huomiota siihen, mutta tämä vastasi, että heillä olisi ihan kylliksi aikaa pelastaa hänen isänsä, kunnes sfinksiä koskeva kysymys olisi selvitetty. Hän ei ollut sfinksi, selitti hän, vaan siivekäs härkä. Hän ei ollut milloinkaan ollut sfinksi. Taikka miksi hänellä olisi pitkä, kihara, kivinen parta? Tyttö koetti väittää, että parta oli tekopeliä ja että hän juuri äsken oli pistänyt sen leukaansa. Ja kuitenkin oli ihan hänen tapaistaan äkkiä aloittaa haitallinen keskustelu. Sillä välin hänen isänsä vaipuisi nopeasti kurjuuteen. Hän huomasi tämän nopeasti ja tuskallisesti. Siellä oli yhä hänen isänsä, mutta hänen ruumiinsa oli toisenlainen. Se ei enää ollut ihmisen ruumis, vaan kaatunut hedelmäkori. Jollei hän tekisi heti jotain, mätänisivät hedelmät ja olisivat iäksi pilalla.
Hän koetti huutaa lohduttavia ja vakuuttavia sanoja pienelle, traagilliselle olento paralle ennen unen päättymistä, sillä nyt hän tiesi sen olevan unta. Hän kärsi tietysti hirmuisesti. Miksi en ole kirjoittanut tai sähköttänyt hänelle? Varmasti annettaisiin kirjeet tai sähkösanomat hänelle. Hänet valtasi syvä itsehalveksunta kyvyttömyytensä ja huolimattomuutensa takia ja suuri tuskan ja julmuuden pelko, ja hän heräsi keskellä pimeää yötä ja äärettömän alakuloisuuden vallassa pienessä, liian täydessä makuuhuoneessaan Lonsdalen talleissa.
10.
Mutta se vaikutelma, että hänen isänsä oli vaarassa hyljättynä ja murtunein sydämin, pysyi hänen mielessään pelottavan elävänä. Se tarttui häneen. Hän nousi aamulla ylös tuskaisena ja painostuksen vallassa.
»En tee kylliksi hänen puolestaan», sanoi hän. »Annan päivien kulua, ja hänelle ne ovat epätoivon päiviä.»
»Eihäne hoitolat nii’ huonoiole», sanoi Fay. »Liioittelet varmasti.»
»Mutta kun täytyy elää hullujen joukossa ja olla hullun kirjoissa!»
»Niilon siell’ soittokuntia soittamassa. Foxhillin hoitolass’ oikein mainio soittokunta. Huvia ei puutu.»
Christina Alberta pidättäytyi sanomasta mitään pahaa.
»Tulet sairaaks’ tuost’ kaikest'», sanoi Fay. »Ei sun kannta olla tääll’ Lontooss’. Parempi mennä Shorehamiin. Siell’ on liikaa taloja. Kunon näin kaunis ilma.»
Sillä lokakuun ilma pysyi tänä vuonna tavattoman kauan kauniina: perättäin tuli tyyniä, kultaisia päiviä, ja Crumbeille oli eräs tuttava tarjonnut pientä Shorehamissa olevaa majaa, jota hän käytti kaiken kesää. He tahtoivat mennä sinne, ennenkuin ilmat muuttuisivat, mutta lähtö olisi merkinnyt Christina Albertan jättämistä yksin atelieriin, eivätkä he tahtoneet sitäkään. Mutta he aikoivat mennä Shorehamiin. Kun Christina Alberta nyt oli löytänyt Devizesin, ei hän voinut sietää ajatusta olla kauempana kuin puhelimen soiton päässä hänestä. Lontoo, selitti hän, oli hänen oikea keskuksensa. Hän pääsisi Cummerdown Hilliin tunnissa, hän pysyisi kosketuksessa kaiken kanssa. Crumbit saisivat mennä, mutta hänen oli jäätävä.
Fay ei ottanut käsittääkseen. Hän oli kiusallinen.
Yhdentoista aikoihin Christina Alberta meni postitalon puhelinosastoon ja soitti Devizesille.
»Eikö mitään voisi tehdä, että kaikki kävisi nopeammin?» kysyi hän. »Isä vaikuttaa hermoihini. En voi kestää tätä hänen ajattelemistaan päivästä päivään. Olen uneksinutkin hänestä.»
»Sureminen ei ole hyvä. Me… Minä olen saanut huonoja uutisia teille.Olkaa valmis kuulemaan.»
Hän vaikeni. Huolimatta kaikesta rakkaudestaan Devizesiä kohtaan täytyiChristina Albertan pakottaa itsensä rauhalliseksi, ettei huudahtaisi:»Mitä sitten?»
»Eilen oli käyntipäivä. Hänen luonaan kävi eräs vieras. Arvelen, että se on tuo miellyttävä sukulainen, josta te kerroitte. Mikä hänen nimensä olikaan? Wiggleskö? Widgery! Mutta nyt ei isänne luo pääse kukaan ulkomaailmasta, ennenkuin viikon kuluttua. Ei ennen torstaita.»
»Sepä harmillista!» huudahti Christina Alberta.
»Juuri niin. Teen kaikkeni voidakseni järjestää ylimääräisen käynnin. Menin itse lääkintöhallitukseen. Mutta ne ovat kummallisia. Nähtävästi ystävällisiä ja hyväntahtoisia, mutta he välttelevät. Eivät osaa vastata myöntävästi eikä kieltävästi. Kummallista! Olen vapaa tänään iltapäivällä, mutta huomenna minulla on kutsut. Aioin mennä tänään aamiaisen jälkeen tapaamaan häntä… ylilääkäriä tarkoitan. Mutta hän sanoi, että sopi paremmin päivän tai parin perästä. Toivon, ettei ole tapahtunut mitään pahaa, jota hän salaa minulta. Myöhemmin hän lupasi soittaa minulle, ja sitten hän äkkiä lähti tiehensä. Niin että pitäkää itsenne valmiina. Mikä puhelinnumeronne on?»
»Minulla ei ole puhelinta. Sähköttäkää.»
»Taikka otan auton ja haen teidät. Valitan, että asia venyy tällä lailla, Christina Alberta.»
»En välitä muusta, kunhan pääsemme lähemmäksi isää.»
»Näkemiin sitten», ja ääni lakkasi kuulumasta.
Sähkösanoma saapui kahden tunnin kuluttua, kahden tunnin, jotka olivat kuluneet laajaan väittelyyn Fayn kanssa Shorehamin vaikeuksista. Se kuului seuraavasti. »Onko isänne näyttäytynyt hän karkasi päivän noustessa tänä aamuna sukat jalassa ja aamunuttu yllä eikä hänestä sen jälkeen ole näkynyt mitään jollei tullut tulkaa tapaamaan minua Victorian asemalle kaksi ja seitsemän soittakaa Cummerdown Gerrard 52 47 jos tulette.»
11.
Mutta hra Preemby ei ilmaantunut minnekään.
Hän vain katosi.
Epäuskoisen hämmästyksen vallassa tämän uuden katoamisen johdosta Christina Alberta lähti Devizesin kanssa Cummerdowniin. He tapasivat siellä ylilääkärin, joka ei ollut likimainkaan niin paljon hämmästynyt kuin he. Sargonia oli kaivattu aamiaisen aikaan, ja kaikki näytti viittaavan siihen, että hän oli poistunut hoitolan alueelta. Sellaista oli ennenkin tapahtunut. Se osoitti parin kolmen hoitajan uneliasta huolettomuutta ja he saisivat moitteet. Mutta muuten ei ylilääkäri ollenkaan ihmetellyt tapahtumaa. Mielipuolet koettavat usein paeta, ja jolleivät he ole vaarallisia, eivät viranomaiset kiinnitä siihen paljonkaan huomiota. He pitävät siinä määrin kuin suinkin on mahdollista huolta siitä, ettei asia joudu sanomalehtiin.
»Tämä paikka ei ole mikään rangaistusvankila», sanoi ylilääkäri. »He tulevat takaisin ominpäinsä. Annan heille päivän aikaa. Hän on kai jo palaamassa. Hän saattaa piileskellä jossakin mailin päässä. Pelkään vain, että hän vilustuu. Mielisairaat kuolevat tavallisimmin keuhkokuumeeseen. Mutta nyt on ihmeellisen lämmin täksi vuodenajaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista lokakuuta.»
Hän oli paljon halukkaampi juttelemaan Devizesin kanssa mielisairaita koskevan lainsäädännön uudistuksesta ja vakuuttamaan hänelle olevansa mitä edistysmielisin ja kykenevin ylilääkäri, kuin keskustelemaan hra Preembyn erikoistapauksesta. »Teemme mitä voimme», sanoi hän, »mutta toimintaamme rajoittaa äärimmäinen säästäväisyys, jota meidän täytyy noudattaa. Hoitajilla ei ole erikoista kouluutusta, eikä heitäkään ole kylliksi. Yleinen välinpitämättömyys mielipuolten asiaa kohtaan on tavaton. Jokainen, sellaisetkin, joilla on sairaita omaisia, koettavat unohtaa kaiken heitä koskevan.»
»Mutta kuinka on Preemby saattanut päästä ulos sairaalan alueelta?» kysyi Devizes. »Eikö se ole kokonaan aidattu?»
»Samoin kuin mielipuolisuutta koskevassa lainsäädännössäkään ei tausta ole yhtä ehyt kuin etupuoli. Mutta täällä meillä sentään on täydellinen muuri koko alueen ympäri niin sanoakseni. Alkuperäinen rakennus oli yksityinen talo muurilla ympäröityine puistoineen. Jonkun aikaa, 1700-luvulla, se oli poikakouluna.»
Hän näytti heille ikkunasta, eräitten ulkohuonerakennusten kattojen yli, takana olevan puiston ja viljelysmaan rajoja, jotka laskeutuivat pientä jokea kohti ja joitten rajaa osoittivat tietä vasten oleva muuri, vanhat hongat ja tammet. »Omasta puolestani», sanoi ylilääkäri, »myönnän, että hyvin perinpohjaiset uudistukset ovat tarpeen».
»Mahtaakohan serkku Widgery osata mitenkään selittää tätä», sanoiDevizes.
»Widgerykö?»
»Hän kai täällä eilen kävi.»
»Hänkö?» sanoi ylilääkäri, mietti ja meni pöytänsä luo ikäänkuin joitakin papereita katsomaan. »Luulen, että nimi oli aivan toinen — jotakin sellaista kuin Goodchild. Ehkäpä olen sekoittanut nimet.»
»Hra Sam Widgery», virkkoi Christina Alberta, »olisi viimeinen henkilö haluamaan isän poispääsyä. Hän tuli kai ottamaan selville, ettei niin kävisi. Hän saattoi tulla vain saadakseen ilon tuijotella isää. Setä Widgery ei ole mikään kaunis sielu. Hän tahtoi ehkä vain ottaa selville, että muuri tosiaan kiersi koko laitosta.»
Ylilääkäri unohti epäilyksensä nimeen nähden ja kääntyi heitä kohti mielessään uusi ajatus. »Ette siis luule, että siinä oli mitään vihamielisyyttä? Eihän hän vain ole lähtenyt hra Widgeryä ahdistamaan? Missä tuo hra Widgery asuu?»
Mutta ei Devizes eikä Christina Alberta uskonut millään lailla mahdolliseksi, että hra Preemby olisi pyrkinyt takaisin Woodford Wellsiin.
»Hän on saattanut yhtä hyvin lähteä Canterburyyn tai Windsordiin, taikka suoraa tietä Roomaan», sanoi Christina Alberta.
»Tai Mesopotamiaan — tai British Museumiin», sanoi Devizes.
»Taikka minne hyvänsä», sanoi Christina Alberta epätoivoisesti.
He palasivat Lontooseen aivan ymmällään. Christina Alberta aikoi lähteä Cummerdownin poliisin puheille, että toimitettaisiin etsintä kaikissa kylissä ympäristöllä, mutta Devizes selitti, että siitä saattaisi olla enemmän pahaa kuin hyvää. Tähän saakka ei tyttö ollut tiennyt mitään Englannin mielipuolia koskevan lainsäädännön hellästä suopeudesta, nimittäin siitä vapautuksesta, joka seuraa kahden viikon vapaana oloa. Jos mielisairas pääsee pois hoitolasta ja pysyy sieltä poissa kaksi viikkoa, niin hän on lain mukaan taas terve, eikä häntä saa pidättää ilman uutta tutkimusta ja uutta todistusta. Jos pantaisiin koko paikkakunta ajamaan Preembyä takaa, seuraisi siitä vain, että hoitolan viranomaiset saisivat hänet jälleen haltuunsa. Ja tapahtuipa mitä hyvänsä, niin siitä ei saisi tulla mitään sanomalehtiin.
»Mutta sillä välin kuin me emme tee mitään, saattaa hän maata kuolleena jossakin syrjätien ojassa», sanoi Christina Alberta.
»Jos hän on kuollut, niin hän ei välitä, vaikka hänet löydettäisiin hiukan myöhemminkin», sanoi Devizes.
Ei, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa Lonsdalen talleilla, että hän sattuisi palaamaan sinne. Crumbit menivät Shorehamiin, ja Christina Alberta jäi yksin atelieriin, mutta kun hän oli ollut siellä yhden loppumattoman päivän, muisti Paul Lambone erään käytännöllisen laitoksen, joka hankki sopivia naishenkilöitä vapauttamaan yksinäisiä ihmisiä ainaisesta odotuksesta.
Kului päivä, toinen, kolmas. Ei näkynyt merkkiäkään Sargonista, ei kuulunut mitään uusista opetuslapsien kutsumisista taikka pyrkimisistä käymään kuninkaan luona. Hän oli haihtunut ilmaan. Christina Albertan mielikuvituksessa syrjäytti pienen, kutistuneen ruumiin näkeminen jossakin ojassa hoitolan kopissa olevan kiusatun olennon. Mutta tietoisuus kieltäytyy säilyttämästä tuskallista kuvaa, joka ei vie minnekään, ja Christina Albertan mielikuvitus lakkasi nyt käsittelemästä isän kohtaloa, kunnes uusia aineksia olisi saatu. »Hän ilmaantuu varmasti jonnekin.» Hän pelkäsi erikoisesti sitä, että hän ilmaantuisi jossakin liian pelottavien otsakkeiden alla. Hän alkoi varustautua kuin ensimmäiset kristityt toista tulemista varten. Hänen isänsä katoamisen arvoitus tuli pysyväiseksi hänen tietoisuudessaan, tuli ikäänkuin hänen jokapäiväisten toimiensa kehykseksi, näyttämökaareksi. Sen ohella hän palasi miettimään tuota kummallista, häntä itseään ja hänen suhdettaan Devizesiin koskevaa pulmaa.
12.
Oli selvää, että Devizesiä askarrutti tuo molemminpuolinen huomio yhtä paljon kuin häntä itseäänkin. Sargonin mahdolliset edesottamukset, jotka saattaisivat näyttää hyvinkin kummallisilta päivänvaloon joutuessaan, pysyivät kiireellisen tärkeinä molemmille, mutta ajatus tuosta merkillisestä sukulaisuudesta jätti sen kuitenkin varjoon. Molemmilla oli keskinäinen halu päästä yhteyteen toistensa kanssa, ottaa selville, mikä taikamainen myötämielisyyden ja ymmärryksen voima saattoi piillä heidän veriheimolaisuudessaan.
Illalla apulaistädin saavuttua vei Devizes tytön päivälliselle pieneen italialaiseen ravintolaan Sloan squaren kulmaan, ja palasi sitten atelieriin hänen kanssaan, jossa he juttelivat lähes kello yhteen aamulla. Devizes näytti olevan arasti halukas saamaan selville hänen päämääränsä ja pyrkimyksensä elämässä, ja mitä hän teki tai mitä pitäisi tehdä, että hän pääsisi käyttämään kykyjään. Hän oli selvästi taipuvainen ottamaan kantaakseen niin paljon isän vastuunalaisuutta kuin suinkin saattoi, sillä ehdolla, että kaikki ulkonaisesti pysyi entisellään ja että kadonneen Sargonin itsekunnioitus otettiin kylliksi huomioon. Tyttö veti häntä puoleensa, ja hän piti tytöstä. Tytön tunteet häntä kohtaan olivat meluisammat, runsaammat ja loppumattomat. Tyttö ei erikoisesti kaivannut hänen apuaan tai tukeaan. Ajatus, että olisi jollakin lailla hänestä riippuvainen, oli hänestä pikemminkin vastenmielinen kuin houkutteleva, mutta hän tahtoi olla hänen luonaan, miellyttää ja ilahuttaa häntä, olla parempi kuin toinen oli odottanut ja herättää hänen mielenkiintoaan uudella tavalla. Christina Alberta tahtoi, että toinen pitäisi hänestä — huolehtisi hänestä tavalla, joka olisi enempää kuin paljasta suvaitsemista. Hän kaipasi sitä innokkaasti ja pelottavasti.
Hän piti siitä sulavasta ja huolettomasta tavasta, jolla hän kohteli tarjoilijoita ja autonajajia ja yleensä elämän jokapäiväisiä ilmiöitä. Hän näytti tarkalleen tietävän, mitä ihmiset tekisivät, ja he näyttivät tarkalleen tietävän, mitä hän tekisi. Näissä asioissa ei ollut mitään hankausta, ei mitään hermostunutta yskähtelyä. Nämä tavalliset yleiseen varakkuuteen liittyvät merkit olivat niin vähän hänen kokemustensa mukaisia, että ne näyttivät Devizesin erikoisominaisuuksilta, ja ne antoivat hänelle jonkunmoisen varman tietoisuuden siitä, mitä hän hommasi, ja että juuri Devizes se johti heidän keskustelujaan, vaikka hän todella oli yhtä utelias ja kokeileva ja tunteitten liikuttama kuin tyttökin. Silmät, jotka hänen puhuessaan katselivat häntä, olivat kiinteät, ystävälliset, harrastavat, tuttavalliset silmät, ja ne voittivat täydellisesti hänen sydämensä.
Päivällisen aikana puhuivat he ensiksi musiikista. Devizesin kasvatukseen ei musiikki ollut kuulunut, ja hän huomasi sen nyt. Eräs hänen ystävänsä oli kuljetellut häntä konserteissa ja hän oli saanut pianolan »ottaakseen asioista alustavasti selvän kotona». Mutta Christina Albertan kasvatus oli myös jättänyt musiikin syrjään eikä hän ollut vielä löytänyt sitä. Tämä aihe oli siis pian loppuun käsitelty. Devizes koetti puhella hänelle maalauksesta, mutta sekään ei erikoisemmin herättänyt hänen harrastustaan. Syntyi vähäinen hiljaisuus. Devizes katseli häntä pöydän yli ja hymyili.
»Kysyisin teiltä mielelläni kaikenlaista, Christina Alberta», sanoi hän, »jos saisin.»
Hän punastui — nolosti. »Kaikkea, mitä vain haluatte», sanoi hän sitten.
»Tavattomia kysymyksiä», sanoi Devizes. »Esimerkiksi: mitä noin yleensä ajattelette, että teidän olisi tehtävä?»
Hän ymmärsi heti, mitä toinen tarkoitti. Mutta hän oli niin valmistautumaton vastaamaan, että hän vältteli.
»Tehtäväkö!» sanoi hän voittaakseen aikaa. »Luulen, että haen kadonnutta isääni.»
»Mutta mikä on yleinen tehtävänne? Mitä teette elämällänne? Minne olette menossa?»
»Olen merellä», sanoi hän vihdoin. »Monet minun ikäisistäni ajelehtivat samoin, luullakseni. Etenkin tytöt. Olette vanhempi kuin minä, minä olen vasta alussa. En halua olla nenäkäs, mutta kykenettekö te paremmin sanomaan, mihin te pyritte? Otaksukaapa» — hänen hiukan säikähtynyt vakavuutensa vaihtui rohkeaan hymyyn, jota Devizes piti hyvin miellyttävänä — »mitä te panette peliin?»
Hän jäi miettimään sitä. »Ihan puhdasta peliä», sanoi hän. »Sanon kyllä. Ottakaa vielä oliiveja. Olen iloinen, kun pidätte oliiveista. Minäkin pidän niistä. Siitä on kauan, kun kukaan on pyytänyt minua tekemään selkoa itsestäni. Mikä minun pelini on? Se on suora kysymys.»
Mutta siihen ei nähtävästi ollut niinkään helppo vastata.
»Luulen, että on mentävä ihan oman filosofiansa pohjaan saakka», sanoi hän. »Siitä tulee pitkä juttu. Mutta minähän tein ehdotuksen.»
Christina Alberta oli kovasti mielissään siitä, että hän niin menestyksellisesti oli välttänyt toisen kuulusteluaikeet. Sen sijaan että hänen itsensä olisi pitänyt selittää, sai hän tarkastella toveriaan. Hän katseli häntä pöydällä olevien kukkien yli, ja tarjoilijan oli nykäistävä häntä tahtoessaan tarjota hänelle fasaania.
»Enpä oikein tiedä, kuinka aloittaisin», sanoi hän. Oliko hän kuullut pragmatismista? Kyllä. Hän oli kai lukenut enemmän sellaisista asioista kuin Devizes itse. No niin, hän piti itseään jonkunlaisena pragmatistina. Useimmat nykyaikaisesti ajattelevat, älykkäät ihmiset, arveli hän, olivat pragmatisteja, sellaisena kuin hän sen käsitti. Pragmatisteja? Sellaisena kuin hän sen käsitti? Devizes kohtasi tytön silmät ja selitti. Siinä mielessä, selitti hän, ei kellään meistä ollut täyttä käsitystä todellisuudesta, eikä kukaan milloinkaan ehkä pääsisi pitemmälle kuin todellisuuden lähestymiseen. Se, mitä me käsitimme, oli juuri niin paljon todellisuutta kuin saapui luoksemme, meidän hyvin puutteellisten käsityskykyjemme kautta. »Tämä fasaani on oikein hyvin valmistettua», keskeytti hän. »Meidän on myönnettävä sille kolmen minuutin aselepo. Tuntuuko teistä, että puhun käsitettävästi? Epäilen sitä hiukan.»
»Seuraan mukana sikäli kuin kykenen», sanoi Christina Alberta.
»Ehkäpä aloitin hiukan liian kaukaa.»
»Fasaani…»
»Palatakseni siis uskontunnustukseeni», sanoi hän kiireesti… »Muistakaa, Christina Alberta, että teidän on sitten tehtävä tunnustuksenne.»
»En ole yhtä määritelty kuin te», sanoi tyttö. »Varastan eräitä teidän mielipiteitänne. Mutta jatkakaa… kertomustanne.»
»No niin, seuratkaa mukana, Christina Alberta. Minusta tuntuu, että tulen yhtäkkiä epäröiväksi ja keskitetyksi yhtaikaa. En ole varma siitä, mitä te tiedätte ja mitä ette. Jos sanon, että olen agnostikko luontoon ja maailman kaikkeuteen nähden, ja kuinka se alkoi ja minne se päättyy, niin jääkö siitä mitään teille?»
»Sitä minä juuri ajattelinkin», sanoi Christina Alberta.
»No niin.» Hän aloitti uudelleen, mutta joutui selittelyvaikeuksiin. Jälkiruoka saapui keskeyttämään ja sallimaan uuden alun. Hän levitteli psykologin näkökannan toisen silmien eteen, merkillisen ja puoleensavetävän maailman. Devizes lausui ajatuksensa julki sielunelämän ja ymmärryksen termeillä. Tyttö taas oli tottunut kuulemaan kaiken ilmaistuna työn ja aineellisen välttämättömyyden sanonnoilla. Elämä, sanoi hän, oli yhtenäistä, kaikki elämä oli yhteenkuuluvaa. Hän koetti tehdä sen havainnolliseksi. Eräitten alempien eläinten elämä oli tarkasti yksilöllistä, sisilisko, esimerkiksi, oli pelkästään oma itsensä, oma itsensä vaistoissaan ja haluissaan. Se ei saanut mitään opetusta, ei mitään perintätietoja, se ei jättänyt mitään jälkeensä lajilleen. Mutta korkeampia eläimiä opetettiin, kun ne olivat nuoria, ne oppivat ja opettivat muita ja olivat yhteydessä kaikkien muiden kanssa. Ihmiset vielä enemmän kuin eläimet. Ihminen oli keksinyt kuvakirjoituksen, puheen, puheen kautta siirtyvän perintätiedon, tieteellisen työn jatkuvaisuuden. Rodulla oli nyt oma yhteishenkensä, suuri ja kasvava tiedon ja selitysten aarre.
»Sellaiset ihmiset kuin me itse olemme juuri tämän virran osia. Yksilöllisesti saamme osamme siitä, vastustamme sitä, muutamme sitä hieman ja kuljemme mukana. Olemme vain ohimeneviä vaiheita tässä suurentuvassa sielussa — joka saattaa olla, kaiken sen mukaan mitä voimme varmuudella sanoa, kuolematon. Tuntuuko tämä teistä heprealta tai tyhjänpäiväiseltä?»
»Ei», sanoi tyttö. »Luulen kyllä ymmärtäväni sen tarkoituksen.» Hän katseli toisen lujia kasvoja. Hän ei ollenkaan puhunut hänelle kuin korkeammalta, hän yritti vain ilmaista ajatuksensa niin hyvin kuin suinkin saattoi. Hän piti tyttöä vertaisenaan. Ihan vertaisenaan.
Siinä oli hänen filosofiansa yleinen pohja. Nyt hän oli tulossa häntä itseään koskeviin asioihin, sanoi hän. Hän näytti hyvin vakavalta kahvikuppien ja tuhka-astian takana, kun ruokatavarat oli korjattu pöydästä. Hän teki käsillään selitteleviä liikkeitä hänelle. Hän koetti kaikin voimin ilmaista ajatuksensa niin selvästi kuin mahdollista. Hän näki itsessään kaksi vaihetta, tai oikeastaan kaksi olemassaolon tasoa. Yleisesti sanoen kaksi. Niillä oli kyllä siteitä ja välittäviä siltoja, tietysti, mutta ne saattoi jättää syrjään, kun itse perusajatus oli ilmaistava. Kaikkein ensiksi oli hänkin tuollainen vanha vaistomainen yksilö, pelokas, ahnas, himokas, kateellinen, itsestään varma. Se oli hänen alkuperäinen oma itsensä. Hänen oli otettava huomioon tuo alkuperäinen itseytensä, sen vuoksi, että se kannatti koko hänen muuta itseyttään, kuten ratsastajan täytyy pitää huolta siitä, että hänen hevosellaan on kauroja. Syvemmällä olivat yhteiskunnalliset vaistot ja taipumukset, jotka johtuivat perhe-elämästä. Tämä oli toinen itseys, yhteiskunnallinen itseys. Ihminen, selitti hän, on olento, joka on tullut yhä tietoisemmin yhteiskunnalliseksi viimeisten kahden- tai kolmensadantuhannen vuoden aikana. Hän on pitentänyt elämäänsä, pitänyt lapsiaan luonaan yhä kauemmin, laajentaen yhteisyyden tunnettaan perheestä aina ryhmiin, heimoihin ja kansallisuuksiin saakka. Elämän syvemmällä oleva yhtenäisyys alkoi tulla yhä selvemmäksi ja sai yhä määrätympiä ilmauksia tämän ihmisen yhteiskunnallistumisen tapahtuessa. Jonkun opettaminen, sanan oikeassa merkityksessä, oli samaa kuin saattaa hänet yhä selvemmin huomaamaan tuo jatkuvaisuus. Tuon kiihkeän, kuumeisen yksilön tärkeys väheni siten ehtimiseen. Kasvatus oli itsensä alistamista suurempaan elämään, yhteiskunnalliseen itseyteen. Alkuperäisen itseyden luonnolliset vaistot ja rajoitukset olivat ristiriidassa tämän laajemman virran kanssa: kasvatus, hyvä kasvatus, pyrki korjaamaan niitä.
»Tässä minä olen minä», sanoi Devizes, »sellaisena kuin me kaikki olemme, sisäisen ristiriidan tilassa oleva olento: nopeammat, tappavammat, kiivaammat vaistot ovat riidassa tyynempien, syvempien, vähemmän kirkkaasti valaistujen, mutta lopullisesti syvempien kanssa, jotka ajavat meitä kohti kuolemattomia tarkoituksia. Ja minä olen — kuinka sen nyt sanoisinkaan? — minä omalta kohdaltani olen, parhaitten voimieni mukaan, noitten syvempien vaistojen puolella. Taipumukseni, mielenlaatuni ja tilaisuus ovat vieneet minut ammattimaisesti psykologiaan. Teen työtä lisätäkseni inhimillisen tiedon paljoutta ja sielun toiminnan ymmärtämistä. Teen työtä valistusta varten. Erikoinen tehtäväni on tutkia ja parantaa sairastuneen mielen häiriöitä. Koetan selvittää niitä pulmistaan, yksinkertaistuttaa niitä ja valaista niitä. Ja ennen kaikkea minä koetan oppia niistä. Haen heidän hätänsä, sielullista tai fyysillistä syytä. Koetan saada kaiken ilmi niin selvästi ja helppotajuisesti kuin suinkin, ja koko ajan teen huomioita ja opin. Se on minun tehtäväni. Se on päämääräni. Se antaa minulle elämäni yleiset suuntaviivat. Koetan alistaa kaiken puhtaasti yksilöllisen olemassaoloni aiheen tähän tarkoitukseen. En kuitenkaan aina. Apina-minäni pääsee joskus irti ja kirkuu katoilla. Ja joskus se on hyvää seuraa ja virkistystä työn rasituksessa. Turhamaisuudella ja itsetyytyväisyydellä on omat puolensa. Mutta nyt ei apinasta ole väliä. En halua tulla huomattavaksi henkilöksi, tahdon vain olla oleellinen osa elämässä. Siinä on varsinainen uskontunnustukseni. Tahdon olla sellainen pyörä koneistossa, jota sanotaan asiantuntijaksi sielutieteen alalla. Niin hyvä pyörä kuin sellainen saattaa olla. Siinä se, mihin yleensä sanoen pyrin, Christina Alberta. Siinä se, mitä ajattelen olevani.»
»Niin», sanoi Christina Alberta miettien syvästi. »Tietysti minä en osaa laatia sellaista selontekoa kuin te. Teidän systeeminne on varmasti täydellinen.»
»Ja valmis», sanoi Devizes. »Kertokaa nyt oma tarinanne omalla tavallanne. Teidän iällänne pitäisi kaikkien vakaumustenne juosta avoimiin kysymyksiin.»
»Enpä oikein luule, että voin kertoa teille mitään tarinaa.»
»Koettakaa vain parastanne. Se on vain suoraa peliä.»
»Niin on.»
Syntyi vähäinen hiljaisuus.
»On ihmeellistä puhua teille tällä tavalla», sanoi Christina Alberta.»On ihmeellistä, kun voi puhua kelle hyvänsä tällä tavalla.»
»Tunnen, että te ja minä olemme ymmärtäneet toisemme.»
Hän katseli hetken toisen totisia silmiä. Hänessä häilähti kuin liikutuksen aalto. Hän ei voinut puhua. Hän ojensi vain kätensä koskettaakseen Devizesin kättä, ja hetken olivat heidän kätensä yhtyneinä.
13.
Christina Alberta pääsi uskontunnustukseensa vasta atelierissä heidän palattuaan sinne ja päästettyään seuranaisen kotiin. Sielläkään he eivät järjestäneet asiaa aivan heti. Devizes käveli edestakaisin ja katseli Haroldin piirroksia, ja Christina Alberta ajatteli, että hän noista piirroksista johti Haroldin luonteen hyvin merkillisellä tavalla. Hän oli utelias tietämään, minkälainen Fay oli. »Minkänäköinen on rva Crumb?» kysyi hän. »Näyttäkää minulle jotakin hänestä, sellaista, joka kuvaa häntä.»
Christina Albertasta oli hyvin mieluista ajatella, että hän oli hieman arka hänen seurassaan. Hän tunsi, että se merkitsi hänen tasa-arvoisuutensa tunnustamista. Devizes kunnioitti häntä, ja se oli Christina Albertasta hyvin tärkeää.
Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista, että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.
Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli materialisti.
»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»
»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli säännölliseksi.»
»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on kokenut helvetin pelon.»
»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.
»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»
Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»
»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen sellaisesta.»
»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»
Omituista kyllä ei hän vastannut siihen. »Ja minkälaisiksi te käsitätte suhteenne ihmisiin ja eläimiin ja tähtiin? Minkälainen velvoituksen tunne teillä on? Minkälaiseksi ajattelette tien, jota teidän on kuljettava?»
»Hm», sanoi Christina Alberta. Hän arveli olevansa kommunisti, selitti hän, vaikka hän ei kuulunutkaan puolueeseen. Mutta hän tunsi eräitä nuoria ihmisiä, jotka kuuluivat puolueeseenkin. Hän esitti eräitä liikkeen ponsilauseita: »historian materialistisen käsittämisen» ja niin edespäin. Devizes sanoi, että hän ei oikein kyennyt käsittämään, ja teki kerrassaan harmillisia kysymyksiä, vain kiusallaan, arveli tyttö. Hän ei aluksi huomannut, kuinka kaukana toisistaan heidän sanontatapansa oli. Heidän jatkaessaan keskusteluaan kävi se yhä selvemmäksi. Devizesillä ei näyttänyt olevan sanottavana mitään hyvää kommunistisista teorioista, sillä sehän ei suinkaan tarkalleen vastannut hänen omaa ajatustaan olla osana suuremmasta elävästä kokonaisuudesta, vaikka hänellä silti ei ollut kovin pahaa sanottavaa käytännöllisestä kommunismista. Marxilainen kommunismi, sanoi hän, ei ollut ollenkaan mikään rakentava liike, vaan päinvastoin hajoittava. sillä ei ollut mitään aatetta, ei mitään suunnitelmaa. Christina Albertan täytyi asettua puolustavalle kannalle. »Innostus oikeaa kommunistista valtiota kohtaan», lausuili hän melkein virallisella äänellä, »on melkein yhtä tärkeä kuin kysymys kommunistisen taktiikan käyttämisestä mädänneessä yhteiskunnassa.» Sillä lailla puhuivat hänen nuoret, puolueeseen kuuluvat ystävänsä. Mutta kun hän tällä tavalla puhui hänelle, ei se näyttänyt kovinkaan vaikuttavalta. Hän ei tyytynyt vain lauseparsiin. Hän tahtoi tietää, mitä hän tarkoitti mädäntyneellä yhteiskunnalla, oliko milloinkaan ollut yhteiskuntaa, joka ei itse asiassa olisi ollut turmeltunut, tai yhtä hyvin nousun asteella, minkälainen hyvä taktiikka oli, jollei se ollut suhteessa strategiaan, ja saattoiko olla olemassa mitään strategiaa ilman selvää sodan päämäärää? Tyttö vastaili pikemminkin kiivaasti kuin vaikuttavasti, ja heidän keskinäinen suhteensa muuttui väitteleväksi.
Hän tutki heidän mielipiteittensä erilaisuutta. Hänelle merkitsi kommunismi uutta henkeä, tieteellistä henkeä, joka järjestäisi maailman uudelleen kollektiivisten, tieteellisten suuntaviivojen mukaan, mutta koko kommunistisen puolueen luonne oli nykyajan määräämä. Siihen oli sekaantunut nyt olevien yhteiskunnallisten luokkien tunteita ja ajatuksia köyhälistön luonnollisen katkeruuden rinnalla. Siinä piili epätoivoisten, otteestaan epävarmojen ihmisten kiukkuista dogmatismia. Se saattaisi tarvita enemmän luovaa itsensäunohtamisen intohimoa. Monet kommunistit, sanoi hän, olivat vain kääntyneitä kapitalisteja, kapitaalittomia egoisteja. He kaipasivat kostoa ja omaisuuden luovutusta, ja kun he olisivat saaneet sen suoritetuksi, ei heille jäisi muuta kuin yhteiskunnallinen raunio, ja kaikki olisi taas alettava alusta. He olivat epäluuloisia ja tietämättömiä, koska heiltä puuttui sisäinen varmuus. He eivät luottaneet parhaisiin ystäviinsä, omiin johtajiinsa, tiedemiehiin, sellaisiin kuin Keynes ja Soddy.
»Keyneskö kommunisti!» huudahti Christina Alberta pilkallisesti.»Hänhän ei hyväksy ensimmäistä tieteellistä luokkasodan periaatetta.»
»Se ei tunnukaan oikein tosiasialta — ei lainkaan perustavalta tieteelliseltä tosiasialta», vastasi Devizes. »Keynes rakentaa hitaasti tieteellisesti järjestettyä arvojen vaihdon menetelmää. Useimmat ystävistänne Venäjällä eivät näytä kykenevän tajuamaan, että mikään sellainen on tarpeellistakaan.»
»Tajuavatpa.»
»Ovatko he osoittaneet sen?»
»Mitä te tiedätte Venäjän bolshevikeista?»
»Entä te? Tehän näette vain ne etiketit, joilla ihmiset merkitsevät itsensä. Ei ole mitään oikeaa ilman punaista nimikilpeä — ja kaikki on oikeaa, jos se on paikoillaan.»
Tyttö sanoi, että toinen suhtautui asioihin »porvarilliselta» kannalta, ja Devizes nauroi hilpeästi hänen yhteiskunnalliselle luokittelulleen. Englannissa ei ole mitään porvareita, sanoi hän. Hän koetti käyttää eräitä kyynillisyyksiä ja ivaa liikkeen varastosta, mutta häneltä puuttui merkillisessä määrässä vakuuttava kyky. Hänen oli helppoa arvostella, sanoi tyttö, koska hän eli pääomansa koroilla.
»Niin, se tekisi arvostelun helpommaksi», hymyili Devizes, »mutta oikeastaan elän ansioistani.»
»Mutta teillä on korkoa tuottavaa pääomaa.»
»Jonkun verran, mutta en elä siitä.»
He olivat joksikin aikaa tyhjentäneet riidanalaisen kysymyksen. Kaiken kaikkiaan, tuumi tyttö, ei hän ollut niinkään huonosti suoriutunut ottelusta, kun ottaa huomioon hänen ikänsä ja asemansa. Hetkellinen väittelyn kiivaus haihtui. He siirtyivät lähempiin asioihin, jotka koskivat heitä kumpaakin, kysymykseen, mitä hänen oli tehtävä elämästään.
14.
»Me edistymme, Christina Alberta», sanoi Devizes, »mutta yleinen laki on sellainen, että naisen elämän suunnan määrää hyvin suuressa määrässä kappaleen miehisen päähenkilön luonne ja toiminta. Onko teillä ollut mitään mahdollisuutta olla rakastunut tähän mennessä?»
Tytön mieli teki kertoa hänelle koko totuus itsestään, mutta eräitä asioita ei voi kertoa. Hän epäröi ja punastui kovasti. »Nykyään», aloitti hän, mutta pysähtyi siihen. »Minulla on hiukan mielikuvitusta. Olen kierrellyt kaikkialla Lontoossa. Kuvittelen ehkä…»
Hänen silmänsä olivat hetken hyvin kysyvät, mutta eivät epäystävälliset.
»Olen rakastanut — tavallani», myönsi hän.
Hän nyökkäsi vaikuttaen siltä kuin hän käsittäisi kaiken pelottavan hyvin.
»En halua viettää elämääni suhteessa johonkin mieheen», selitti hän.
»Lahjakkaat tytöt eivät milloinkaan tee sitä. Yhtä vähän kuin etevät nuoret miehet haluavat kuluttaa elämänsä ihailemalla jumalaisolentoa.»
»Missään tapauksessa en minä käsitä, että minusta voisi tulla jonkunmoinen lapsia tuottava taloudenhoitajatar», sanoi tyttö.
»Ei, vaikka menisitte naimisiinkin. En uskonutkaan, että kuuluisitte siihen ryhmään. Mutta jos aiotte hylätä tuon mukavan keinon — sillä se on mukava keino, huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat — jos aiotte tulla itsenäiseksi kansalaiseksi samassa merkityksessä kuin mies, niin silloin otatte tehtäväksenne miehen työtkin, Christina Alberta. Ei jää aikaa kuljeksia ympäriinsä ja vain näyttää kauniilta.»
»Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi tyttö.
»Niin, arvelen vain, ettette te sovi siihenkään. Ja siinä tapauksessa tarvitsisitte enemmän oppiakin. Olette etevä, mutta tietonne ovat myös hiukan hajanaiset.»
»Olen kyllin hyvä ottaakseni paikan. Ja sitten opiskelen.»
»Opiskella!» hän sanoi. »Sehän veisi teiltä yksinään kaiken ajan. Mieluummin toivoisin meidän sopivan siitä, että opiskelisitte yliopistossa kaksi tai kolme vuotta enemmän. Teidän ei tarvitse huolehtia mahdollisuuksista ja varoista. Te ja minä olemme samaa ryhmää — ryhmää, johon kuuluu vain kaksi — ja minä olen päällikkö. Autan teidät läpi niinkuin olisitte poikani. Ja nyt, minkälaista työtä haluatte? Lakitiedettä? Lääketiedettä? Yleistä opiskelua sanomalehtityötä tai liikealaa varten? Ovet ovat nykyään avoinna naisille — uusia ovia joka päivä.»
Tähän Christina Albertalla oli hiukan enemmän sanottavaa. Hän oli ajatellut näitä asioita. Hän halusi tietää jotakin elämästä ja maailmasta yleensä. Saisikohan tutkia vuoden fysikaalisia tieteitä, pääasiallisesti biologiaa ja geologiaa ja sitten antropologiaa? Olisiko se mahdollista? Ja sitten, jos hän kelpaisi lääketieteelliseen työhön, toinen vuosi psykiatriaa taikka politiikkaa tai yleishygieniaa? »Se kuulostaa vaateliaalta», sanoi hän.
»Vaateliaalta! Sehän on kokonainen tietosanakirja yhdessä vuodessa.»
»Mutta haluan tietää jotain kaikista näistä asioista.»
»Luonnollisesti.»
»Saisinko pitemmänkin ajan?»
»Siihen täytyisi käyttää pitempi aika.»
»Mutta tuntuu siltä kuin pyytäisin liikaa.»
»Ei suinkaan, jos te olisitte housuissa. Olemme päättäneet olla ottamatta huomioon sukupuoltanne siihen saakka. Miksi te olisitte vaatelias?»
»Luuletteko, että voisin tehdä tieteellistä työtä, sitten, niinkuin tekin teette?»
»Miksikä ette?»
»Tällainen tyttökö?»
»Teissä on samaa ainesta kuin minussakin, Christina Alberta.»
»Luuletteko, että minä kerran… että minä kykenisin työskentelemään teidän kanssanne?»
»Sukulaissielujen tulee noudattaa sukulaissuuntia», sanoi hän tunnustaen täydellisesti heidän sukulaissuhteensa. »Miksikä ei?»
Tyttö seisoi katsellen, häntä silmissään tumma kiihko, ja Devizesillä oli hetkellinen tunne siitä, mitä kaikkea hän voisi olla tytölle. Tämä oli reipas, nokkela ja kunnianhimoinen. Ihmeellinen elämä liittyisi tyhjyydestä nousten hänen omaansa. Ja tyttö arveli, että tuosta läheisestä suhteesta kasvaisi, niinkuin saattoikin kasvaa, jotakin hyvin suurta ja syvää heille molemmille.
Äkillisesti aihetta muuttaen alkoi Devizes puhua erotuksesta mies- ja naisylioppilaiden välillä työntekijöinä. »Te ette milloinkaan kulje miesten rinnalla, te vapaat naiset, niin että älkää odottako sitä. Teidän on työskenneltävä uralla, joka vie samaan, mutta on muuten erilainen, erilainen perusteita myöten.» Hän selitti, että miehen koko rakenteessa oli toisia ominaisuuksia kuin naisen, ja päinvastoin, ihan lihasainekseen ja hermosäikeisiin saakka. On tuleva aika, jolloin me voimme panna veripisaran tai nahkapalasen mikroskoopin alle, lisätä jonkun voimakkaan reagentin ja sanoa, mitä sukupuolta se on. »Mies panee vastaan», sanoi hän. »Miehen kanssa ei voi neuvotella. Hänellä on suurempi psyykillinen ja fyysillinen säilymiskyky. Hän pysyy suunnassaan. Verrattuina naisiin ovat miehet itsepäisempiä ja tyhmempiä. Verrattuina miehiin ovat naiset näppärämpiä ja hupsumpia. Ne eroavat toisistaan yhtä paljon kuin naskali ja neula.»
Hän kertoi omista opiskeluvuosistaan, jolloin lääketiedettä opiskelevat naiset olivat uusia tunkeilijoita, ja siitä siirtyi hän isänsä ennakkoluuloihin, kuinka isä kohteli hänen äitiään, ja poikavuosiinsa. Nyt he uskoivat toisilleen pettymyksiään ja mielikuviaan lapsina. Tyttö unohti puheensa kiivaudessa, kuinka paljon vanhempi ja kokeneempi toinen oli. Devizes kertoi hänelle itsestään, koska hän tunnusti toisen oikeuden tietää mahdollisimman paljon hänestä. Hän kuunteli ystävällisen hartaasti kaikkea, mitä hän halusi kertoa hänelle isästään, itsestään, vaikutelmistaan ja harvoista seikkailuistaan maalta kotoisin olevana ylioppilaana Lontoossa. He olivat yhtä ihastuneina Paul Lambonen lapsellisiin mahdottomuuksiin. Tytön mieleen juolahti tarjota Devizesille juotavaa. Crumbit olivat jättäneet sinne pullon olutta ja kivennäisvettä. Mutta Devizes pyysi häntä keittämään teetä ja auttoi itse hänen puuhaillessaan kattilan ääressä. Heidän ystävyytensä tuli rikkaammaksi ja syvemmäksi heidän puhellessaan. Hän ei ollut milloinkaan kohdannut niin tuttavallista ja sydämellistä ystävällisyyttä kuin nyt. Hänellä oli ennenkin ollut ystäviä, mutta ei tällaista ystävyyttä, hänellä oli ollut sulhanen, mutta ei milloinkaan tällaista läheisyyden tunnetta.
Kello oli yksi, kun he erosivat.
Puhelu oli hidastunut. Hän istui hiljaa hetken verran. »Minun täytyy mennä», sanoi hän ja nousi. He seisoivat vastatusten ja tuntui kuin heiltä olisivat puuttuneet hyvästelysanat.
»On ollut ihmeellistä puhella teidän kanssanne», sanoi tyttö.
»On suurenmoista, että olen löytänyt teidät.»
Taas hiljaisuus. »Se on hyvin tärkeää minulle», sanoi Christina Alberta hiljaa.
»Juttelemme — hyvin usein», sanoi toinen.
Hän tahtoi sinutella Christina Albertaa, mutta merkillinen ujous esti häntä. Ja tyttö huomasi sen.
Hän seisoi suorana hänen edessään eteisessä puna poskilla ja silmissä hehku, ja Devizes ihmetteli, miksei hän ollut huomannut hänen kauneuttaan alusta alkaen.
»Näkemiin joksikin ajaksi», sanoi hän, hymyili hänelle totisesti, tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hetkisen omassaan.
»Hyvää yötä», sanoi tyttö epäröiden hetken. Sitten hän avasi vihreän oven hänelle ja katseli, kun hän kulki poispäin pitkin tallien vierustaa.
Kadun kulmassa hän kääntyi ja heilutti kättään ennen katoamistaan. »Hyvää yötä», kuiskasi tyttö säpsähtäen ja katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku olisi kuullut hänen ilmaisemattomat ajatuksensa.
Isä. Hänen isänsä.
Niin siis saattaa jäädä seisomaan posket hehkuvina, kun oikea isä lähtee.
Hänen lähtiessään Christina Alberta oli jännittynyt kuin viulun kieli, jolla jousi pysyy liikkumattomana. Mutta sitä isää, joka ei ollut hänen isänsä, olisi hän nyt syleillyt ja suudellut.
Toinen luku.
1.
Mies saattaa olla asiantuntija sielutieteen alalla, mutta kuitenkin kykenemätön seuraamaan salapoliisin tutkimuksen kaikkein selvimpiäkin viittauksia. Cummerdown Hillin ylilääkäri oli epäillyt hetken, oliko Sargonin luona käyneen vieraan nimi Widgery. Hänen mielestään se oli kuin Goodchild. Mutta koska Christina Albertan maailmassa ei ollut mitään tunnettua Goodchildia, ei hän eikä Devizes ollut vaivautunut tarkemmin harkitsemaan tätä satunnaista merkillisyyttä. He eivät myöskään olleet miettineet, minkä vuoksi Widgery olisi uudistanut käyntinsä serkkunsa luona. Hän ei ollut sitä tehnytkään. Paljon nuorempi mies oli käynyt Sargonin luona torstaina ja oli valheellisesti selvittänyt olevansa Sargonin sisarenpoika ja ilmoittanut nimekseen Robin Goodchild. Hänen oikea nimensä oli Robert Roothing. Ja hän oli saapunut yksinomaisessa tarkoituksessa vapauttaa Sargon hoitolasta niin pian kuin suinkin, koska hän ei voinut sietää ajatusta, että hän jäisi sinne.
Olosuhteet olivat lisänneet Bobbyn luontaista taipumusta tuntea vastenmielisyyttä kaikkea ihmisten pakollista eristämistä vastaan. Hänen äitinsä, kaunis, tumma olento, suuren, vaalean, välinpitämättömän tilanomistajan vaimo, oli kuollut hänen ollessaan kaksitoistavuotias, ja hänet oli uskottu äreän, vanhanaikuisen tädin hoitoon — josta kaappi oli mainio kasvatusväline. Kun tämä huomasi, että kaappiin sulkeminen todella kidutti poikaa, koetti hän poistaa tämän pelkuruuden käyttämällä kaappia hyvin runsaskätisesti, silloinkin kun Robert ei ollut tehnyt mitään pahaa. Hän joutui kouluun, jossa kuria pidettiin yllä karsserilla. Sota vei hänen isänsä, joka kuoli äkkiä liikarasitukseen ilmalaivoja ampuvan patterin komentajana erään ilmahyökkäyksen aikana, ja sota vei Bobbynkin vaivalloisille sotaretkille Mesopotamiaan ja Kut el Amaran saarroksesta hyvin epämiellyttävään turkkilaiseen vankilaan. Hänestä olisi kai joka tapauksessa tullut mies, jolla oli hyvin voimakas vapaudenhalu, mutta nyt hän vihasi häkkejä siinä määrin, että tahtoi päästää vapauteen kanarialinnutkin. Hänestä olivat rauta-aidat puistojen ympärillä vastenmielisiä aivankuin aatteellisista syistä, ja hän kirjoitti artikkeleita niitä vastaan Wilkinsin Viikkolehteen ja muuanne vaatien puistojen vapauttamista, eikä hän matkustanut milloinkaan junassa, jos suinkin saattoi olla matkustamatta, sen suljetun alueen vihan vuoksi, joka valtasi hänet rautatievaunussa. Hän ajoi mieluimmin polkupyörällä, paitsi pilkillä matkoilla, jolloin hän lainasi Billyn moottoripyörän. Hän teki parhaansa, ettei hänen mieltymyksensä avoimeen ja vapaaseen tulisi liian silmäänpistäväksi taikka haitalliseksi muille ihmisille, mutta Billy ja Tessy ymmärsivät häntä ja tekivät parhaansa ollakseen hänelle mieliksi siinäkin suhteessa.
Mutta Bobbyn ei tarvinnut taistella ainoastaan claustrophobiaa vastaan. Hänessä piili myös sisäinen ristiriita, joka ilmeni tahdottomuutena ryhtyä toimintaan monissa tapauksissa, ja hän uskoi sen kehittyneen hänen sodanaikaisista kokemuksistaan. Joskus se tuntui hänestä vain velttoudelta, joskus suorastaan pelkältä pelkuruudelta. Hän ei osannut selittää sitä. Hänellä oli kalvavana muistona eräs julmuuden tapaus vankileirin ajoilta, jolloin hän oli läsnä tekemättä mitään. Hän saattoi joskus herätä kello kolmen vaiheilla aamulla ja sanoa ääneen itsekseen: »Olin läsnä enkä tehnyt mitään. Hyvä Jumala. Hyvä Jumala.» Ja joskus saattoi hän kävellä edestakaisin työhuoneessaan toistellen: »Käy toimeen, sinä vetelehtijä, sinä piilotteleva jänis! Ulos toimimaan!» Siitä huolimatta hän hoiti jokapäiväiset tehtävänsä ja teki sitä, mitä käsille sattui. »Täti Susannana» hän oli mainio, väsymätön, terävä, todella avulias. Wilkinsin Viikkolehti oli ylpeä hänestä. Hän oli koko lehden tuki ja turva.
Ja nyt oli tämä Sargonin juttu saattanut hänet hyvin vaikeaan asemaan, kun hän samalla kertaa halusi vapauttaa pienen miehen, joka oli vaikuttanut merkillisen syvästi hänen mielikuvitukseensa ja tunteisiinsa, ja tunsi tarkoin ne tavattomat voimat, joita vastaan hänen tulisi nousta, jos halusi jollakin lailla auttaa Sargonia. Vasta taisteluaan ankarasti itsensä kanssa, kykeni hän menemään poliisin luo ja käymään Giffordkadun tarkastusasemalla. Hän pelkäsi epämiellyttäviä kysymyksiä, ja ennen kaikkea sitä, että hänet pidätettäisiin. Tarkastusasema oli inhottava paikka, jossa oli korkeat muurit, kivitetty piha ja joka vaikutti yleensä synkästi eristetyltä ulkomaailmasta. Suurimman osan päivää Giffordkadulla käyntinsä jälkeen hän epäröi, ryhtyisikö hän mihinkään muuhun.
»Bobby on kovin murheellinen», kertoi Susan Tessylle. »Hän on ihan hölmö. Istuu vain ja sanoo ’oo’, niinkuin miettisi jotakin. Mitä ihmeitä hän tuumaa? Hän sanoi, että minun pitää taas mennä alas, niin olen kiltti… Hän tarkoitti sitä… Sanoi niin … Työnsi minut pois. En minä enää milloinkaan tykkää Bobbysta.»
Suuri suru. Kyyneleitä virtanaan. Tessy oli suuresti myötämielinen.
Mutta juotuaan teetä oli Bobby paremmalla päällä, piirteli Susannalle Nukku-Matin kuvia, tuli alas, istuutui hänen vuoteensa viereen ja jutteli Susannan uneen niinkuin ennenkin, ja Tessykin huomasi, että suurin osa Hobbyn murheesta oli ohi.
Illallista syödessä Bobby selitti suunnitelmaansa.
»Aion mennä huomenna Cummerdown Hilliin», sanoi hän muitta mutkitta.
»Sargoniako katsomaan?» kysyi Tessy ymmärtäväisesti.
»Jos vain pääsen. Mutta nyt ei kai ole käyntipäivä. Se on torstai. Aion vain katsella ympärilleni.»
Billy kohotteli kulmiaan ja ojentautui ottamaan voita.
»Mutta…» sanoi Tessy ja keskeytti lyhyeen.
»Niin?» sanoi Bobby.
»Et sinä pääse häntä tapaamaan. Et tiedä nimeä, jota hän käyttää.»
»Häntä sanotaan kai hra Sargoniksi», arveli Billy.
»Hänen nimensä on Preemby. Hän on pesuliikkeen omistaja. Sen ne kertoivat minulle tarkastusasemalla. Hänen sukulaisensa tahtovat pitää häntä mielisairaalassa. En voi sietää sitä ajatusta», lisäsi hän lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
»En voi seurata ajatustasi», sanoi Billy.
»Tuo soma pieni mieskö tehtäisiin hulluksi! Hän oli kuin pieni, sinisilmäinen lintu. Korkeat muurit. Isoja, kömpelöitä vartioita. Sargon, kuninkaitten kuningas… Minun täytyy tehdä jotakin siinä, taikka halkean.»
Hän näytti äkkiä heikolta ja epätoivoiselta. Tessy mietti. »Sinun on parasta mennä», sanoi hän.
»Mutta mitä hyvää siitä on?» kysyi Billy, mutta vaikeni Tessyn katsahdettua häneen.
»Voitko lainata minulle vanhaa moottoripyörääsi sivuvaunuineen? Ethän tarvitse sitä tällä viikolla.»
»Voithan ottaa sivuvaunun pois», sanoi Billy.
»Saatan tarvita sitä», sanoi Bobby.
»Luuletko!» sanoi Billy.
Bobby oli lähempänä räjähtämistä kuin milloinkaan.
»Älä välitä siitä, mitä minä tarkoitan. Sanoinhan, että menen Cummerdowniin katsomaan, minkälainen paikka se on. Olen epäilemättä hupsu aasi, mutta en voi olla menemättä sinne. Tuolla pienellä mies paralla ei ole ketään ystäviä. Hänen oma perheensä on ollut apuna hänen pidättämisessään. Perheet saattavat olla sellaisia. Tämä on pirullinen maailma. Minun täytyy tehdä jotakin. Vaikkapa vain säikyttäisin heitä. Jos jään tänne vielä päiväksi, saatan ruveta lyömään Susannea.»
»Jonkun pitäisikin kurittaa häntä», sanoi Billy.
»Jos hän vain pysyy ulkona kaksi viikkoa, niin on kaikki selvää.»
»Onko hän silloin vapaa?» kysyi Tessy.
»Hänet on ainakin uudelleen todistettava hulluksi», sanoi Bobby.
2.
Bobby huomasi, että Cummerdownin kylä on lähes kahden mailin päässä hoitolasta ja että se toimii menestyksellisesti siihen suuntaan, että sillä olisi hoitolan kanssa mahdollisimman vähän tekemistä. Se piilee puitten takana juuri Asfordista Hastingsiin vievän maantien varrella, ja siellä on yksi ainoa ahdas majatalo, jossa Bobby sai surkean makuuhuoneen ja sai panna moottoripyöränsä sivuvaunuineen avonaiseen vajaan, jossa ennestään oli kahdet rattaat, Ford ja kanakarja. Oli vielä aikaista, ja kun Bobby oli riisunut vanhan selkäreppunsa, jossa hänellä oli tarvetavaransa, lähti hän kävelykeppi kädessään ja hajamielinen ilme kasvoillaan tutkimaan hoitolaa ja valmistelemaan suunnitelmiaan Sargonin vapauttamiseksi. Suloista syysilmaa kesti yhä. Miellyttävä polku, jota hän seurasi päätielle päästäkseen, oli täynnä vihreitä ja kellastuneita pähkinäpuun lehtiä ja sen vierellä kasvavat puut viheriöitsivät auringossa. Päivä oli rauhoittava. Se rohkaisi häntä. Se valtasi hänet ystävällisellä kirkkaudellaan ja hänestä tuntui siltä, että hullujen pelastaminen hoitolasta oli tehtävä, jolle aurinko saattoi paistaa ja jota luonto saattoi tervehtiä.
Lontoosta pääseminen oli kysynyt suuria ponnistuksia. Hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi pieni hyttynen, joka lähtisi pistämään taistelunhaluista maailmaa. Kiivaassa liikenteessä Croydonilla hän oli jo puoleksi taipuvainen palaamaan, mutta hän tunsi, ettei hän voisi katsoa Tessyä silmiin, ennenkuin olisi kärsinyt lopullisen tappion. Oli miellyttävää tuntea, kuinka itseluottamus nousi hänen lähestyessään yrityksen paikkaa. Hän tunsi olevansa paljon enemmän niitten voimien tasalla, joitten kimppuun hän hyökkäsi. Mitä olivat oikeastaan lait ja määräykset muuta kuin ihmisten, samanlaisten kuin hän, laatimia säännöksiä? Mitä olivat vankilan muurit muuta kuin laiskojen muurarien ja viekkaiden urakoitsijoiden hitaasti laatimia rakennuksia? Vartiat ja hoitajat, ylilääkärit ja muut, joita hän aikoi petkuttaa, olivat yhtä erehtyviä kuin hän itsekin. Ja itse asia, tuon harmittoman, pienen intoilijan pidättäminen, tuo pelottava vankeus, oli tärkeä ja loukkaava luonteeltaan. Sitä vastaan oli taisteltava. Maailma olisi sietämätön, jollei sellaisia vastaan taisteltaisi.
Tämä maailma oli kummallinen! Kuinka kauniita olivatkaan nuo puitten rungot, millainen loiste ilmassa, ja kuinka miellyttävästi kävelijän jalka rapisikaan noissa lehdissä! Mutta kaikki se oli sivullista. Elämän oikea tehtävä oli taistelu huonoutta vastaan.
Hän tuli ulos puitten alta, näki laajojen niittyjen leviävän edessään ja hoitolan rajoitetut rakennukset leveine, alastomine ympäristöineen ja muureineen, jotka loukkasivat silmää. Tämä oli hänen päämääränsä. Jossakin tuossa paikassa oli Sargon, ja hänet oli vapautettava.
Hän istuutui sopivalle kivelle, katseli raskasta rakennusryhmää ja koetti laatia suunnitelmaa. Tuo keskellä oleva valkoinen rakennus oli kuin rappeutunut kuningas Yrjön aikuinen yksityistalo. Se oli kai koko laitoksen ydin. Sen lähellä näkyi kaksi heinää niittävää miestä — ehkäpä potilaita. Muurit ja ristikot tien puolella näyttivät voittamattomilta. Siellä oli kaksi kolkon näköistä ovenvartian komeroa, joissa epäilemättä piili itsepäinen vartia, ja kaksi rautaporttia, joista toinen oli avoinna. Vaunut tulivat ulos sieltä, huonekalukauppiaan vaunut. Kerran kiintyi Bobbyn ajatus siihen, että hänkin esiintyisi kauppiaana, joka jättäisi laitokseen kääröjä tai kokonaisen korin tavaraa… Sillä tiellä oli paljon vaikeuksia.
»Mutta miksi suora hyökkäys?» sanoi Bobby kuin jotain keksien. Alue laskeutui taaksepäin. Hän tahtoi tutkia, mitä takana oli. Jos hän menisi oikealle pitkin avonaista tietä, pääsisi hän ehkä kukkulalle, josta näkisi koko parantolan alueen.
Tuntia myöhemmin Bobby istui kivikasalla pienemmän tien vieressä, joka kulki kohoavan maaperän yli hoitolan takana. Hän huomasi, että paikan takaosa antoi paljon enemmän toiveita ja oli paljon mielenkiintoisempi kuin etuosa. Siellä oli peltoja, joilla joukko miehiä työskenteli, ja eräällä paikalla rakennuksen lähellä näyttivät miehet kaivavan ojaa työnjohtajan ohjaamina. Lähempänä taloa näytti olevan paljonkin liikettä. Jonkunlaisen avonaisen suojuksen alla eräät näyttivät harjoittelevan ruumistaan kävelemällä edestakaisin. Bobbya suututti ajatus, että joku heistä olisi Sargon. Kun hänellä edes olisi ollut niin paljon yksinkertaista järkeä, että olisi tuonut kiikarin mukaansa, moitiskeli hän itseään, niin olisi hän kyennyt näkemään ystävä parkansa piirteet. »En osaa ajatella selvästi», kuiskaili hän. »En osaa päättää mitään.» Eräät noista ihmisistä näyttivät kuljeskelevan hyvin vapaasti kantaen puutarhakatuja ja muuta. Eräs heistä, huomasi hän, käveli itsekseen edes takaisin ja heilutteli käsiään kuin itsekseen puhellen. Hän oli nähtävästi potilas, jota ei tarvinnut vartioida.
Tällä puolella hoitolaa kiertävä muuri ei ollut ollenkaan niin kolkko kuin etupuolella. Se näytti olevan vanha herraskartanon valli, jota useissa paikoissa peitti muratti ja jonka ylle puut ojentelivat oksiaan. Maa vietti oikealle. Siellä oli pieni joki, joka juoksi hoitolan alueelta matalimman nurkkauksen kohdalla. Tuota nurkkaa varjostivat puut, ja se näytti olevan kokonaan puitten ja ruohon vallassa. Joki juoksi matalan kaaren alitse vallin läpi ja kaarteli laajentuvan laakson läpi Lontoota kohti. Tämän nurkan eristetty asema ja varjoisuus vaikutti Bobbyyn hyvin voimakkaasti. Se tuntui hänestä olevan juuri se paikka, josta Sargon oli saatava ulos. Hän päätti nyt hiipiä lähemmäksi ja tutkia sen mahdollisuuksia niin tarkkaan kuin suinkin. Jos saisi Sargonin tulemaan sinne…
Hän huomasi yksityiskohtien järjestelyn vaikeaksi. Hän oli aikonut laatia suunnitelmansa valmiiksi yksityiskohtia myöten ja ilmoittaa sen Sargonille seuraavana käyntipäivänä, mutta oli hyvin vaikea saada sen osia liittymään toisiinsa… Hän ei tiennyt, milloin Sargonille olisi sopivinta yrittää päästä ulos, päivänvalossa vai yölläkö. Hän näki edessään koko joukon kysymyksiä ja epäileviä henkilöitä. »Kirottua!» sanoi Bobby, ja muutaman hetken aikoi hän taas luopua yrityksestä.
Miksi ei saattanut mennä noitten porttien läpi ja sanoa urheasti ja hämmästyttävästi: »Teillä on täällä terve mies ja minä olen tullut hakemaan häntä pois?» Yli-ihminen voisi tehdä sen, taikka arkkienkeli. Kuinka komeaa olisikaan olla joku arkkienkeli ja kiertävä ritari, suuri, säteilevä, siivekäs ja voimakas olento, joka oikaisisi vääryyden, kukistaisi sortajat, vapauttaisi kaikki vangitut olennot. Silloin saattaisi toimittaa jotakin. Bobby vaipui lapselliseen uneen avoimin silmin.
Mutta nyt hän herätti itsensä, nousi ja läksi sitä paikkaa kohti, jossa joki juoksi hoitolan alueelta… Hän huomasi, että muurin yli saattoi hyvin kiivetä — pieni vanhahko herrakin saattoi sen tehdä. Joki juoksi solisten pienillä kivillä lyhyen tunnelin läpi. Hoitolan alueelta saattoi päästä jokseenkin helposti muurin yli käyttämällä apunaan köynnöksiä taikka aukon läpi. Hän päätti tulla takaisin hämärissä ja — ainakin vakuuttautuakseen omasta uskaliaisuudestaan — pyrkiä hoitolan pihalle ja kävellä siellä hiukan.
Niin. Sen hän tekisi.
Hän koetti kuvitella, kuinka hän auttaisi Sargonin muurin yli. Saattoi kiivetä muurin harjalle ja ojentaa hänelle kätensä. Raajarikkoinenkin voisi tehdä sen. Moottoripyörä saisi jäädä odottamaan tielle. Ja sitten? Minne hän hänet veisi?
Tämä oli uusi harkinnan aihe. Joksikin aikaa Bobbyn ajatuskyvyn laimensi ja säikytti hänen yrityksensä monimutkaisuus. Hän ei ollut ajatellut viedä häntä erikoisesti minnekään.
Päivät ennen käyntipäivää tuntuivat äkkiä loppumattomilta ja pelottavan lyhyiltä yhtaikaa. Hän oli kesällä ollut Dymchurchissa Malmesburyjen kanssa, ja piti paljon asuntonsa emännästä. Hän oli sähköttänyt hänelle: »Voinko tulla teille erään sukulaiseni kanssa, joka ei ole sairas, mutta liiasta työstä väsynyt. Muistatte minut viime kesästä Roothing the Feathers Cummerdown», ja saanut vastauksen: »Otan vastaan mielelläni milloin hyvänsä.» Niin että se asia oli kunnossa. Mutta muu osa suunnitelmaa oli hyvin vaikea panna toimeen. Hän kävi yöllä hoitolan alueella onnettomuuksitta.
Käyntipäivän aamuna hänellä oli puolentusinaa suunnitelmia, mutta kaikissa oli aukkoja, eikä mikään näyttänyt paremmalta tai huonommalta kuin toisetkaan. Hän oli kiertänyt hoitolan alueen eri suuntiin hyvin varovasti päivällä ja yöllä ottamatta lukuun pistäytymistä ja käyntejä muilla tärkeillä paikoilla. Onneksi ovat hoitolat aina siksi uponneet omiin asioihinsa, etteivät jouda pitämään silmällä ulkopuolelta mahdollisesti tulevia vapauttajia.
Bobby teki lopullisen päätöksensä näistä vastakkaisista suunnitelmista syödessään aamiaiseksi kinkkua. Päättävän kylmäverisenä, mutta hermot äärimmilleen jännittyneinä lähti hän hoitolaan tapaamaan Sargonia ja aloittamaan tehtäväänsä pelastajana sillä tavoin kuin oli suunnitellut. Hänen oli ensiksi saatava selville, kuinka paljon liikuntavapautta Sargonilla oli, kuinka hänen olisi mahdollista saada hänet nurkkaukseen, jossa puro juoksi, ja hänen oli päätettävä, milloin he kohtaisivat toisensa siellä. Sitten hänen oli vielä harkittava muuta mahdollista aikaa, jos Sargonin ei onnistuisi ensi kerralla päästä pois. Bobby odottaisi muurin takana, ja moottoripyörä sivuvaunuineen olisi piilossa pensaikossa tien vierellä. Sargon pääsisi vilauksessa aidan yli. Sen jälkeen he nauraisivat takaa-ajajille. He lähtisivät Dymchurchiin ja siellä, kaikessa rauhassa ja suojassa, Sargon pysyisi huoneessaan tarvittavat kaksi viikkoa, jolloin hänestä tulisi laillisesti yhtä terve mies kuin ennenkin. Sitten tapaisi Bobby Sargonin sukulaiset ja neuvottelisi asiasta heidän kanssaan ja saisi asiat järjestetyksi oikeille perusteille. Niin suunnitteli Bobby.
Juuri hoitolan portilla hän päätti käyttää väärää nimeä. Hän ei ollut oikein selvillä siitä, miksi hän ei sanoisi omaansa, mutta otettu nimi tuntui hänestä paremmin seikkailun hengen mukaiselta.
3.
Kun Sargonille ilmoitettiin, että joku Robin Goodchild tulisi hänen luokseen, oli hän alakuloisella tuulella. Hän ei osoittanut minkäänlaista yllätystä kuullessaan nimen. Se oli hänestä yhtä hyvä kuin joku muukin nimi. Se saattoi olla jonkun älykkään tiedustelijan taikka mahdollisesti jonkun vapautuksen edelläkävijän nimi, jollaisen tuloa hän yhä toivoi. Hänen mielialansa parani. Hän antoi mielellään tutkia omaa persoonallista siisteydentilaansa, ja hän nyökkäsi myöntävästi, kun häntä varoitettiin puhumasta jokaikisestä näkemästään asiasta.
Hänen mielialansa parani vielä, kun hän näki Bobbyn ystävälliset, tummat kasvot. Hän oli ainoa opetuslapsi, joka milloinkaan oli näyttänyt uskovan häneen. Hän ojensi molemmat kätensä pienen liikutuksen puuskan vallassa. Olipa Bobby omasta mielestään minkälainen vätys hyvänsä, niin hän oli Sargonista ainakin tällä hetkellä voiman ja toivon tuoja.
He tapasivat toisensa alakerran odotushuoneessa, sillä kukaan ulkomaailmasta tuleva ei saa milloinkaan tunkeutua kammioihin eikä nähdä hoitolan jokapäiväisen elämän surkeaa todellisuutta. Odotushuoneessa oli keskellä ruskealiinainen pöytä, musta hevosjouhinen sohva ja useita tuoleja. Siellä ei ollut ollenkaan pieniä huonekaluja. Pöydällä oli aikataulu ja pari kolme kuvitettua viikkolehteä, ja seinillä ruskeita teräspiirroksia prinssi Albertista ja kuningatar Victoriasta Skotlannin ylämailla ja Windsorin linnan kuva Thamesilta katsottuna. Siellä oli kolme neljä ihmisryhmää, jokaisessa pari kolme henkeä, jotka keskustelivat päät yhdessä hienotunteisesti kuiskaillen. Siellä oli eräitä naisia ja pikkutyttö. Kyynelsilmäinen, syvässä surupuvussa oleva rouva istui syrjempänä tulisijan ääressä kaiketi odottamassa jotakin potilasta. Kaksi vartiaa koetti parastaan ollakseen sen näköisiä kuin he eivät kuuntelisi mahdollisimman tarkkaan keskusteluja ympärillään. Kaikki potilaat olivat terveimmässä kaudessaan, sellaisia, joitten luona sai käydä. Mitään mielipuolisuutta ei ollut näkyvissä, korkeintaan hiukan hermostunutta omituisuutta. Bobby oli odotellessaan tarkastellut noita ryhmiä, ja hän oli huomannut, että kaikkien olennossa oli jotakin salattua pidättyväisyyttä. Tuon salaperäisyyden hän yhdisti vartioitten läsnäoloon. Toinen oli katselevinaan ikkunasta, toinen puoleksi istui pöydän ääressä katsellen vanhaa kuvalehteä, mutta silloin tällöin heittivät he silmäyksen milloin mihinkin potilaaseen. Bobbyn mieleen ei ollut juolahtanut, että hänen keskustelunsa Sargonin kanssa olisi puoleksi julkinen. Se oli lamaannuttava seikka, joka suuresti estäisi häntä antamasta ohjeitaan.