"Pavel", änkytti hän, "mikä sinun on — ethän toki aijo lyödä minua?"
Vinska nojausi molemmin käsivarsin pojan rintaa vasten katsoen häneen tuskallisesti ja vavisten.
"Lyödäkkö? En —tapansinut!" vastasi hän kääntäen päätään välttääkseen hänen rukoilevaa katsettaan. "Mutta vedä ensin saappaat jalastasi!"
"Pyhä äiti! Saappaidenko tähden aijot ottaa henkeni?"
"Niin!"
"Älä huuda noin… Vanhukset heräävät."
"Yhdentekevää."
Tyttö puristautui häntä lähemmäksi ja arka hymyily väreili hänen huulillaan. "He tulevat avukseni, miten voit silloin lyödä minut kuoliaaksi? Ole nyt hiljaa, ole hyvä."
Pavel koetti irtautua hänen syleilystään, syleilystä, joka toiselta puolen täytti hänet autuailla onnen tunteilla, toiselta puolen häntä kuohutti. Häntä raivostutti että suuttumuksensa tyttöä kohtaan tuntui hiukenevan hänen hyväilyihinsä. "Hirtehinen!" huusi hän.
"Älä pauhaa", varotti Vinska. "Mitä hyötyä sinulla on siitä, että tänne juoksee ihmisiä? Ole hiljaa! Minun puolestani saat lyödä minut vaikka kuoliaaksikin, mutta ole hiljaa — lyö minut sitte kuoliaaksi, sinä tyhmä poika" — ja nyt hän jo nauraa kikitti tyytyväisenä ja voitonvarmana.
Sotkuisten suortuvain väliltä, jotka riippuivat Pavelin silmille, välähti katse, jonka synkkä tuli sai tytön uudestaan värisemään. — Hänen edessään ei enää ollutkaan typerä poika, vaan aikaisinkypsynyt mies, ja vaistomaisesti pelastautui hän — hänen syliinsä.
"Älä tee minulle mitään! Kuinka vaikea sinun olisikaan silloin ollaksesi!"
Vinska seisoi hänen vieressään pidellen Pavelin kättä, josta sauva oli hervonnut. Hän rukoili, hän imarteli, hän koetti hänen mieltään liikuttaa ja surkutteli itseään: "Oi miten ikävä sinun tulisi minua, ei kenenkään tulisi niin ikävä Vinska-raukkaa kuin sinun."
"Et ole mikään raukka!" raivosi hän. "Kelvoton olet — ja minä menen huomenna piirioikeuteen sinua syyttämään!"
"Saappaistako?" kysyi tyttö sydämellisesti ja hilpeästi nauraen.
"Niin."
Silmänräpäyksessä istuutui Vinska portaille, veti saappaat jalastaan ja asetti ne Pavelin eteen. "Siinä ne ovat, saituri! En tarvitse niitä! — Kun virkan sanankin Peterille, niin hän ostaa minulle toiset, paljoa kauniimmat."
Tuskissaan karjui Pavel: "Ei, ei! Ota minun, lahjotan ne sinulle. Kun et vaan enää ole Peterin kanssa… Lupaatko?" Hän tarttui Vinskaa olkapäihin ravistaen niin, että tämä ei enää lopulta kuullut eikä nähnyt mitään: "Lupaatko, lupaatko?"
"Ole rauhallinen — lupaan sen", vastasi tyttö. Mutta hänen äänensä oli tätä lausuessaan niin epäluotettava ja kasvoillaan niin omituinen ilme, että Pavel uhkasi nyrkkiä puiden:
"Varo itseäsi!"
Seuraavalla viikolla oli monta sadepäivää ja jokaisena sumuisena aamuna kokosi Pavel koulukapineensa ja meni kouluun kaikkien niiden pilkan esineenä, jotka hänet matkalla kohtasivat. Perillä hän, miltei jo aikuinen mies lasten joukossa, istui aina samalla paikalla, viimeisenä viimeisellä penkillä. Alussa ei opettaja ollut häntä huomaavinaankaan, vasta aikaa myöten hän alkoi jälleen omistaa Pavelillekin huomiota. Kun kerran tunnin loputtua ja koulusalin jo tyhjennyttyä Pavel yhä viivytteli lähtöään, kysyi opettaja:
"Mitä tahdot oikeastaan? Sinun ammattiisi et voi minun luonani kehittyä."
Pavel katsoi häneen hämmästyneenä ja opettaja jatkoi: "Sanoithan minulle kerran, että tahdot tulla varkaaksi. Ja nyt, poikalurjus, luuletko minun antavan varastamisessa opetusta!"
Pavelin mielessä liikkui jo vastaus: "Siinä en opetusta kaipaakkaan, osaan ilmankin", mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi ainoastaan: "Tahtoisin oppia lukemaan ja kirjottamaan".
"Osaathan jo sen verran, että aikaan tulet."
"Juuri niin paljon en osaa."
"No, sitte sinun täytyy vaivata itseäsi vähän enemmän."
"Olen sitäkin koettanut, vaan en osaa kuitenkaan."
"Tuo kirjasi tänne!"
Pavel pudisti päätään: "Kirjasta osaan jo, mutta tästä" — hän pisti vavisten kätensä poveen ja veti esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän on kirjeenkantaja minulle tuonut…"
"Kirjotettua? Vai niin, sehän on toinen asia; silloin kai täytyy minun vaivata itseäni."
Häntä kadutti pilapuheensa, kun Pavel luuli sen todeksi ja vastasi ensi kerran elämässään nöyrästi: "Uskallan kuitenkin pyytää, että opettaja olisi hyvä ja koettaisi."
Pavel aivankuin suuteli katseillaan kirjettä, jonka jälkeen ojensi sen opettajalle huolellisesti ja varoen kuin aarretta, joka voisi helposti vahingoittua.
Opettaja avasi kirjeen ja luki sen läpi. "Tiedätkö, Pavel, keneltä kirjeesi on?"
"Luulen sen olevan Milada sisareltani luostarista."
"Ei; ei se ole luostarista."
"Eikö?"
"Se on äidiltäsi —" Opettajan ääni katkesi ja poika lisäsi äkkiä muuttunein kasvonilmein ja raa'alla äänellä:
"Kuritushuoneesta."
"Tahdotko kuulla?"
Pavelin pää oli painunut alas ja hän vastasi ainoastaan äänettömällä nyökäyksellä. Opettaja luki:
"Poikani Pavel!
Kolme kuukautta sitten otin kynän käteeni ja kirjotin muutamia riviä Milada tyttärelleni luostariin mutta minun tyttäreni Milada ei ole kirjettäni saanut käsiinsä kun luostarin sisaret eivät ole sitä hänelle antaneet vaan he ovat käskeneet minulle ilmottaa että on parasta ettei hän kuule äidistään mitään ja nyt en tiedä teenkö oikein kun kirjotan sinulle Pavel rakas poikani pyytäen että sinä vastaisit minulle ovatko minun rivini tavanneet sinut ja rakkaan Milada sisaresi terveenä mitä minuun tulee olen terve ja tähän saakka olooni tyytyväinen.
Äitisi.
Öin ja päivin rukoilen puolestanne rakkaat lapset ja luulen myöskin että tyttäreni Milada tulee pieneksi luostarinsisareksi kun aika joutuu ja teen ahkerasti täällä lasteni tähden kaikki mitä minulle määrätään…
Kuuden vuoden päästä tulen jälleen kotiin rakas Pavel poikani ja pyydän vielä että useasti rakkaudella muistelette äitiänne joka on onnettomin ihminen maailmassa."
Kirjaimet olivat jäykästi ja hitaasti piirretyt, jälkikirjoituksessa oli käsi vavissut ja paperilla olevat suuret, himmeät täplät osottivat, että sitä oli itkien kirjotettu. Vaivoin sai esiinlukija noista tahraantuneista riveistä selvän, ja häntä liikutti se suru ja rakkaus, joka ilmeni tuossa surumielisessä kirjeessä.
"Pavel", sanoi hän, "sinun täytyy heti vastata äidillesi."
Poika oli kääntynyt syrjin ja tuijotti synkästi eteensä. "Mitä minä hänelle vastaan?" mutisi hän.
"Sitä, mitä tunnet sydämessäsi onnetonta vaimoa kohtaan."
Pavel väänti suutaan: "Onhan hänen siellä hyvä olla".
"Hyvä, sinä tyhmeliini? Hyväkö vankilassa?"
Vanha mies innostui, hän lämpeni ja muuttui kaunopuheiseksi. Mutta kaikki kauniit sanansa liikuttivat ainoastaan häntä itseään jättäen Pavelin kylmäksi. Hänellä oli opettajansa väitteisiin vain kaksi vastausta, joita hän itsepintaisesti toisti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa: "Hän sanoo itse, että hänen on hyvä olla" ja "sisarenikaan ei kirjota hänelle, miksi minä kirjottaisin?"
"Etkö sitte tunne mitään äitiäsi kohtaan?" kysyi lopulta opettaja.
"En", vastasi Pavel.
Vanhus vapisi tuskastumisesta. "Ajattelen sitä aikaa, jolloin olit lapsi", sanoi hän, "ja kelpo poikana teit työtä kelpo äitisi johdolla, joka oli sinut työhön totuttanut… Mitä katsot? — Kelvollinen ja rehellinen, sanon minä. Se hän oli, mutta valitettavasti liian arka ja pelkäsi aina mielettömästi kurjaa miestään… Oi!" sanoi hän — "jokainen on tuntenut myötätuntoisuutta häntä kohtaan, itse tuomaritkin ovat häntä surkutelleet; ainoastaan sinä, hänen poikansa, et häntä sääli. Minkätähden, mistä syystä? Kysyn sinulta; vastaa, puhu!" Hän työnsi silmälasit ylemmäksi ja läheni Pavelia. Pojan piirteissä ilmeni rautaista vastustushalua ja synkistä silmistä säihkyi sellainen päättäväisyys, että se, suureen asiaan kohdistettuna, tekee ihmisestä marttyyrin.
Vanhus huokasi, peräytyi ja sanoi: "Mene, sinusta ei saa kalua". Kun Pavel oli ennättänyt jo ovelle asti, käski hän pojan kuitenkin pysähtyä. "Tahdon vain sanoa sinulle yhden asian. Ihmisten sättiminen ei ole sinulle aivan yhdentekevää; voi tulla aika, jolloin mielelläsi olisit hyvässä sovussa ihmisten kanssa ja halusta kuulisit sanottavan: nuoruudessaan oli Pavel suuri lurjus, mutta nyt hän on kunnon mies. Sentähden varo itseäsi, varo Pavel", uudisti hän painokkaasti ja hänen harmaankalpeille poskilleen kohosi heikko punerrus: "älä itse parjaa itseäsi. Se paha, mitä muut sinusta sanovat, voi joutua epäilyksen alaiseksi ja unohtua, sen voit omalla elämälläsi painaa unheeseen. Mutta se paha, kierous ja tuhmuus, mitä itse sanot itsestäsi, se ei häivy niin helposti, se istuu sinussa kuin oma nahkasi — se elää vielä jälkeesikin!"
Hän nosti kätensä ilmaan ja hoippui avuttomana ympäri huonetta kuin makuupaikastaan pelotettu yöperhonen, huokasi ja voihki: "Unohda minun puolestani kaikki, mitä olen sinulle sanonut, mutta neuvoani älä unohda; sen olen antanut sinulle omasta kokemuksestani!"
Pavel katseli miettiväisenä opettajaa. Hänen tuli sääli tuota vanhaa herraa, joka samalla näytti hänen mielestään hassunkuriselta. Mitä hän pallotteli? Voikohan se olla sitä, että ihmiset sanovat häntä noidaksi?… Mitä se sekin kannatti!
Kovin mielellään hän olisi ottanut asiasta selkoa, vaan ei tiennyt miten kysyä. Hän ei ollut kotviin huomaavinaankaan opettajan poistavia kädenliikkeitä, kunnes tämä huusi kiivaasti: "Mitä sinä vielä tahdot?" Silloin vastasi poika:
"Tietää mikä opettajaa vaivaa."
Habrecht ailahti taaksepäin, veti syvän henkäyksen ja sulki silmänsä."Myöhemmin, Pavel, myöhemmin; nyt et minua vielä käsittäisi."
Silloin Pavel yhtäkkiä tokasi: "Sekö se noituus juttu?"
"Niin, niin!" huudahti opettaja miltei tahtoamattaan, tarttui poikaa olkapäähän ja työnsi hänet ovesta ulos.
Siis sittenkin! Vanhus kärsi juorupuheesta, mikä hänestä kylällä kulki. — Se tuntui Pavelista käsittämättömän lapsekkaalta. Hänen suosijansa oli tästä lähtien hänen silmissään raukka ja hän karisti mielestään hänen painavat varotuksensa, jopa ärsyytyi toimimaan ihan päinvastoin. Ihmiset saisivat kernaasti pitää häntä huonompana kuin olikaan, sitä hän halusikin — kiitosta ja rakkautta ikävöivät vaan pelkuriraukat. Voimakkaan sielun suurin tyydytys on rohjeta sanoa: olen parempi kuin kukaan aavistaakaan!
Pavel koetti tavailla äitinsä kirjettä, ja nyt, kun hän tunsi sen sisällyksen, se onnistuikin kutakuinkin. Vinska yllätti hänet kerran semmoisessa puuhassa, tahtoi tietää mitä Pavel luki, ja kun poika kieltäytyi sitä ilmottamasta, koetti riistää paperin hänen kädestään.
"Mitä?" huudahti hän kiukustuen, kun poika vastusti. "Sinä tahdot kieltää minua olemasta Peterin seurassa, mutta itse sinulla on asioita, joita salaat minulta; saat kirjeitä, joita piilottelet." Hän sipristi kauniita kulmakarvojaan ja suupielissä värähteli lumoava hymyily: "Luuletko etten minäkin osaa olla mustasukkainen?"
Tyttö laski leikkiä, hän pilkkasi häntä, Pavel tiesi sen ja — väreili onnesta että tyttö sillätavoin leikki hänen kanssaan. "Niin juuri — mustasukkainen! Paras elävä mustasukkaisuutta tuntemaan" mutisi hän, ja eteensä avautui kuin taivaan autuus ajatellessaan miltä tuntuisikaan, jos leikistä kerran tulisi tosi. Kerran, kaukaisessa tietämättömässä tulevaisuudessa, joka oli hänen edessään ja johon hän veisi mukanaan ellei muuta, niin ainakin lujan luottamuksen omiin voimiinsa.
Vinska seisoi toinen käsi kiemailevasti hoikilla uumilla, toinen Pavelia kohti ojennettuna. "Keneltä oot kirjeen saanut, Paveliseni?" kysyi hän veitikkamaisesti mielistellen, "kirjeen, jota sydämesi kohdalla piilotat?"
"Äidiltäni", vastasi hän nopeaan ja kääntyi pois.
Vinskalta pääsi hämmästyksen huudahdus: "Onko se totta? En olisi koskaan uskonut että kuritushuonelaiset saavat kirjeitä kirjottaa. Mitähän sieltäkin on kirjottamista? Kai hyviä neuvoja siitä, kuinka voi hankkia itselleen vapaan ylöspidon."
Pavel purasi harmistuneesti huultaan.
"Heitä se kirje pois", jatkoi Vinska, "äläkä sano kenellekään että olet semmoisen saanut. Meistä ei saa kuulua kylällä, että tänne tulee kirjeitä kuritushuoneesta. Ihmiset puhuvat meistä ilmankin kylliksi pahaa."
"Aina sentään vähemmin kuin mitä ansaitsette!" kivahti Pavel. Vinska punastui ja sanoi hämmentyneen lempeästi:
"Ajattelen ainoastaan sinun parastasi. Olen ommellut sinulle koko eilisen päivän; olen tehnyt sinulle aivan uuden paidan."
"Paidan — vai niin?"
"Mutta usko minua, äitisi kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä; usko minua, hän olisi ansainnut hirsipuun paremmin kuin isäsi, ja tämä oli varmaankin oikeassa kun alituiseen toisti oikeudessa: vaimoni on minut vietellyt… Isäsi ei ollut oikein tolkussaan, hänhän oli aina humalassa, mutta vaimo — oi, hänelle oli koko asia päivänselvä … sama juttu kuin Aadamilla ja Eevalla paratiisissa."
Vinska tähysti häneen uteliaalla syrjäkatseella ja näki hämmästyksen kuvastuvan hänen kasvoillaan.
"Oliko Aadamkin humalassa?" kysyi hän rehellisen tiedonhaluisesti.
Vinska tarttui häntä molempiin korviin ja ravisti niistä nauraen: "Oletpa sinä aika tuhmeliini! Nyt ei ole puhe Aadamista, vaan isästäsi ja siitä että äitisi on viekotellut hänet murhaamaan kirkkoherran."
"Ole vait!" huusi Pavel. "Sinä valehtelet."
"Enpä valehtele, sanon vaan mitä itse uskon ja mitä muut uskovat."
"Kuka, kuka niin uskoo?"
Vinska vastasi vältellen, mutta Pavel puristi häntä lujasti käsivarsista, veti hänet luokseen ja uudisti: "Kuka niin sanoo, kuka semmoista uskoo?" kunnes tyttö hädissään ja tuskissaan huudahti:
"Arnost."
"Sanokoon hän sen minullekin, sanokoon; lyön hampaat suustaan ja rutistan hänet mäsäksi!"
"Ei hän sitä sinulle sano, sinua hän pelkää — päästä minut irti, minäkin pelkään; päästä minut, Pavel hyvä!"
"Aha, vai pelkäät; pelkää vaan!" sanoi hän riemuiten — ja lauhtuneena. Leikillään hän kisaili vielä hiukan hänen kanssaan ja päästi sitte tytön äkkiä irti. Pavel sai jalomielisyydestään runsaan palkinnon: Vinska katsoi häneen lempeästi ja nojasi hetkisen päätään hänen olkaansa. Ilon väreet sykäyttivät pojan ruumista, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
"Pavel!" sanoi Vinska hetken päästä. "Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, aivan pieni vain. Tahdotko sen täyttää? — se ei ole edes vaikeatakaan."
Pojan kasvot synkistyivät: "Niin sinä aina sanot, tiedän sen vanhastaan. Mitähän se nyt olisi?"
"Linnan vanhalla riikinkukolla on vielä pari kaunista sulkaa", sanoi hän; "nykäse ne pois ja tuo minulle."
Hän pyysi niin lapsellisella äänellä, hänen kasvonilmeensä oli niin viaton ja Pavel kokonaan hurmaantunut. Hän ei ollut pyyntöä huomaavinaan, mutisihan vain jotain käsittämätöntä ja työnsi kyynärpäällään tytön hiljaa luotaan. Sitte otti hän ruoskansa tulisijan luota ja meni uittopaikalle kokoomaan hevoset, joiden kanssa aikoi yöpyä laitumella.
Laidun oli eräässä alanteessa kylän vieressä, ei kaukana hautausmaalta, joka muodosti pitkähkön nelikulmion ja ulottui korkean, valkoisen muurin ympäröimänä aina peltojen keskelle. Yö oli lämmin kuin kesällä, kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valaisema niitty välkehti kuin tyyni vedenpinta. Hevoset söivät rauhallisesti. Pavel makasi paimenmajassa pitkällään, käsivarret maassa ja kasvot käsien varassa, katsellen holhottejaan. Kunnanesimiehen punainen liinaharja varsa oli ennen ollut hänen lemmikkinsä, mutta siitä asti kun hän vihasi esimiehen poikaa, vihasi hän hänen varsaansakin. Se tuli, vanhaan ystävyyteen vedoten, luottavasti hänen luokseen, pärskytti ystävällisesti ja puhalsi häntä kohti lämpimän hengähdyksen. Kirouksella ja navakalla nyrkiniskulla turpaan vastasi Pavel hänen hyväilyynsä. Varsa väistyi pikemmin ihmetellen kuin pelästyen, Pavelin uhkausten saattamana. Hän olisi tahtonut hävittää maailmasta kaikki, millä oli jotakin yhteyttä hänen kilpailijansa kanssa. Vinskan lupaus ei hänessä herättänyt luottamusta, se oli liian nopeasti annettu ja muistutti liiaksi ärtyisen lapsen tyynnyttämistä.
Hän — tuo tyttö — tahtoo karttaa kaikkea huomiota ja kaikkia juoruja, onpa viime aikoina käyttäytynyt kunniallisesti ja luopunut entisestä ylimielisyydestään ja välinpitämättömyydestään sen suhteen, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Pavelin korvissa kaikui vielä se tuska ja hätä, jolla hän oli huudahtanut: "Meistä ei saa kuulua kylällä, että meille tulee kirjeitä kuritushuoneesta". Hänestä tuntui kuin olisi povellaan oleva kirjelappu polttanut; hän tempasi sen esiin ja rutisti palleroksi käsissään. Miksi pitikään äidin hänelle kirjotella? Eikö hän ollut jo saattanut hänelle aivan tarpeeksi häpeätä? Äiti seisoi hänen ja kaikkien muitten ihmisten välillä. Mutta Vinskan ja hänen väliinsä hän ei saa astua, siksi kallis oli tyttö hänelle nyt… Sisimmässä sydämessään hän uskoi, jopa oli varma, ettei äitinsä ollut syypää siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja kuitenkin hän epäselvän vaiston johdattamana koetti uskotella itselleen että voi niinkin olla… Ja kaikista noista häilyvistä epäilyksistä kehittyi varma päätös: en tahdo enää olla missään tekemisissä äidin kanssa. Kirjeen hän repi palasiksi. Viimeisessä palasessa, mikä hänelle käteen jäi, näkyivät vielä sanat: "Äitinne, joka on onnettomin ihminen maailmassa…" "Niin olet", huokasi hän surumielisesti, "ja onneton sinä olit jo ennenkin…" Hänen sielussaan kuvastui äitinsä kookas, vakava ja vaitelias olento. Iltaisin työn, puutteen ja pahoinpitelyn uuvuttamana, aamuisin jälleen väsymättömänä toimessaan. Hän näki itsensä lapsena, hänen rinnallaan, hänen esimerkkinsä rohkaisemana, miltei yhtä hiljaisena ja kärsimyksiin tottuneena kuin äitikin. Hän muisteli monia ankaroita nuhteita ja oikaisuja, ei koskaan sydämellisyyttä … mutta sen sijaan kyllä monta hiljaisen huolenpidon piirrettä, varsinkin jokapäiväisessä leivän jaossa. Suuri kappale molemmille lapsille, pieni itselleen…
Pavel poimi kirjeenpalaset maasta ylös, pani ne yhteen läjään ja katseli niitä hetkisen epätietoisena mitä tehdä. Vihdoin hän vei ne hautausmaalle ja hautasi sinne muurin juurelle, riippaoksaisen saarnin alle.
Tultuaan takaisin majaansa, paneutui hän maata ja näki unta kauniista paidasta, jonka Vinska oli hänelle ommellut ja jonka muuan kookas, tummiin vanginvaatteisiin puettu ja peitetyin kasvoin kulkeva nainen koetti riistää hänen käsistään. Tuo kuva seurasi häntä yhä edelleen, ja katsoessaan kuuvaloisina öinä yhtäkkiä hautausmaan muureille, näki hän sen ilmestyvän sumusta ja usvasta ja liitävän pitkin hohtavaa muuria ohitse. Pavel tuijotti näkyyn kauhistuneena ja ajatteli itsekseen: "Äitini on luultavasti kuollut ja ilmestyy nyt minulle".
Vinskalle hän ei kertonut mitään koko asiasta, eikä olisi saanut siihen tilaisuuttakaan. Tyttö oli hänelle epäystävällinen, vilkasi aina Pavelin kotiin tullessa hänen käsiinsä sanoen pisteliäästi: "Kiitos sulista!" — ja väistyi happaman näköisenä hänen tieltään. Poika huomasi ettei heidän välinsä selviäisi ennenkuin hän oli tehnyt tytön tahdon mukaan, ja niin hän päätti toteuttaa tuon lapsekkaan toivomuksen, varsinkin kun se näytti niin tuiki helpolta. Miladan lähdöstä asti oli näet linnan puutarhanportti ollut jälleen avoinna aamusta iltaan ja vanha riikinkukko tepasteli pitkin päivää lukemattomia kertoja siitä ohitse.
Sillä oli enää jälellä ainoastaan jätteitä kesäisestä höyhenpuvustaan, kolme komeata, naurettavan pitkää sulkaa. Eräänä päivänä väijyi Pavel sitä, ja nähdessään linnun tulevan, hiipi sen jälestä puutarhaan. Pitkin kapeata polkua, joka puiden ja pensasten suojaamana ei näkynyt taloon, asteli lintu hitaasti eteenpäin nokkaisten sieltä täältä hyönteisen maasta. Se oli varmaankin kuullut Pavelin askeleet, niin hitaasti kun tämä liikkuikin, sillä se pysähtyi äkkiä, kohotti kaulansa ja kääntyi vainoojaansa päin ikäänkuin kysyen: "Mitä sinä tahdot?" — Sen näet heti, ajatteli poika, ja kun riikinkukko jatkoi kulkuaan vähän nopeammin, otti Pavel pari hyppäystä, kompastui ja kaatui, mutta ei menettänyt kuitenkaan mielenmalttiaan, vaan ojensi kätensä ja tempasi lujalla, varmalla nykäsyllä linnulta yhtaikaa sen viimeiset koristeet. Tämä päästi kauhean hätähuudon ja kääntyi ympäri, ja ennenkuin vielä maassa makaava Pavel ennätti ajatellakkaan, oli vihastunut eläin hyökännyt hänen riiskaansa ja iskenyt kovalla, terävällä nokallaan häntä päähän. Se koski, mutta Pavelista tuntui hassunkuriselta että lintu antautui hänen kanssaan taisteluun. Hän nauroi — tosin jonkun verran hermostuneesti — ja ponnisteli kaikin voimin päästäkseen vapaaksi. Mutta lintu iskeytyi yhä lujemmin kiinni, räpytteli siipiään ja yhä huutaen kurotti pientä päätään tavottaen nokallaan vihollisensa silmää…
Silloin poikaa alkoi pelottaa… Hän tarttui molemmin käsin linnun pitkään siniseen kaulaan, jonka höyhenpeite pörhistyi pystyyn hänen sormiensa lomitse, ja puristi sitä lujasti. Eläin päästi kimakan tuskanhuudon, jonka jälkeen se luisui Pavelin olkapään yli maahan, johon jäi makaamaan käpristynein, suonenvetoisesti nytkähtelevin jaloin — kuolleenako, siitä ei voittajalla enää ollut aikaa ottaa selkoa. Hän näki linnasta rientävän paikalle väkeä, tempasi sulat ruohikosta ja kiisi nuolena ulos puutarhasta. Kadulle päästyään hän hiljensi vauhtia, jottei vetäisi puoleensa ohikulkijain huomiota. Hänen sydämensä löi raivokkaasti ajatellessaan sitä melua, mikä syntyisi linnassa viimeisiään potkivan riikinkukon ympärillä. Niitten etunenässä, jotka eläimen huuto oli kutsunut taistelupaikalle, oli hän ollut tuntevinaan paroonittaren.
Hetken aikaa kulki Pavel esteettömästi tietään ja toivoi jo pelastuneensa pälkähästä, kun korviinsa kuului huuto: "Hirtehinen, pahantekijälurjus!" mikä ilmotti asian olevan toisin. Nopeasti taakseen katsahtaen huomasi hän takaa-ajajikseen hoikan, pyöreäniskaisen puutarhurin ja kahden vanhan työmiehen. "Ottakaa kiinni, senkin kantturat!" ivaili Pavel ja porhalsihe hurjaan karkuun.
Hän oli hyvän matkaa vainoojiensa edellä ja väli piteni hetki hetkeltä. Nyt hän ei enää välittänyt syrjäisten huomion herättämisestä, vaan ainoastaan siitä, että saisi saaliinsa korjatuksi. Palavissaan, silmät säihkyvinä ryntäsi hän mökin ovesta sisään. Vinska seisoi yksinään porstuassa ja punastui ilosta Pavelin ojentaessa hänelle sulat. Pojan hätäisistä sanoista: "Kätke ne, kätke itsesi!" pelästyi hän kuitenkin kovin ja kysyi: "Mikä niitä vaivaa? En huoli niistä ensinkään, jos siinä on jotain pahaa." Pavel pisti varastetun tavaran hänen käteensä, työnsi tytön asuinhuoneeseen ja astui itse ulos mökin ovelle, jossa nojautui pihtipieleen ja käsivarret rinnoilla ristissä odotti uhkamielisenä takaa-ajajiaan.
Heidän johtajansa oli niin kiihtynyt, että ainoastaan katkonaisin sanoin kykeni antamaan käskyjään. "Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni se koira! Viekää linnaan!" huusi hän seuraajilleen, kahdelle saamattomalle, rauhaarakastavalle ukolle, jotka katsoivat toisiinsa, sitten käskijäänsä ja taas toisiinsa. — Ottakaa kiinni? Oliko se heidän asiansa?… He olivat mielestään ansiokkaita puutarhurinapulaisia, kun tarttuivat kiireisesti haraviinsa nähdessään linnanrouvan lähestyvän käytävää myöten. Lopun päivää he makasivat ruohikossa, napsivat ryyppyjä ja polttelivat välillä tupakkaa, enimmäkseen sentään nukkuivat.
Pavelille olisi ollut kuin leikintekoa ja samalla tuottanut todellista nautintoa hyökätä vastustajiensa kimppuun ja iskeä ne maahan, mutta Vinskan tähden ja peläten tuota hänen kammoamaansa häväistystä, kieltäytyi hän tästä huvista ja antoi ukkojen rauhallisesti tarttua itseään kaulukseen. Sen he tekivät hidastellen ja ilman sisällistä vakaumusta, mutta rohkeutensa kasvoi pian nähdessään Pavelin antautuvan vastuksetta kohtaloonsa, jopa oikein pullistutti rintaa kulettaessaan kylän läpi vankina tuota rajua poikaa, jonka edestä muulloin jo kaukaa väistyivät syrjään. Saattojoukon muodosti puutarhuri, joka haukkui ja sadatteli Pavelia, ja hänen rinnallaan juoksevat katupojat. "Mitä hän on tehnyt?" kyselivät ihmiset toisiltaan. Hän kuuluu murhanneen… Kenen? Sitä ei vielä kukaan tietänyt, mutta sen tiesivät kaikki: poika joutuu kuritushuoneeseen niinkuin äiti, ja kuolee hirsipuussa niinkuin isä. Nyrkkejä puidaan uhkaavasti, kiviä lentää ilmassa, vaan ei satu maaliinsa, mutta sanoja, kiviäkin teräväsärmäisempiä, sattuu kyllä ja tarkasti. Pavel katseli rohkeasti ympärilleen ja tunto sammumattomasta vihasta kanssaihmisiään kohtaan virkisti hänen sydäntään.
Rauhallisena astui hän linnanpihaan ja saatettiin samassa erääseen maanalaiseen, rautaristikolla varustettuun huoneeseen, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Se oli muuan talon vierashuoneita eikä Pavel ollut vielä milloinkaan nähnyt moista komeutta. Silkkikangasta, vihreää ja kimaltelevaa kuin kissansilmät, riippui ikkunain ja ovien edessä niin monilaskoksisena kuin Vinskan uusi pyhähame, ja samalla kankaalla olivat päällystetyt selkänojalla varustetut istuimetkin. Seinillä riippui kuvia tai oikeammin puitteisiin pantuja tummanruskeita kankaanpalasia, joista eri paikoin näytti pilkistävän valkoiset kasvot tai vilkuttavan joku kalpea kuolonkäsi… Siellä oli suuri kaappi, samallainen kuin kirkonalttari, ja ikkunanpielessä peili, jossa Pavel saattoi nähdä itsensä koko kurjassa ryysyisyydessään. Siihen katsoessaan ja ajatellessaan: "Tuollainenko minä olen?" huomasi hän päänsä kohdalla kummallisen esineen. Se näytti olevan sileä, rautainen astia, josta ulkoni kultaiset käsivarret, ja riippui katosta tavattoman hienossa nauhassa. Pavel hypähti paikalla syrjään katsellen kaukaa epäluuloisesti uhkaavaa esinettä. Sillä ei näyttänyt olevan muuta tarkotusta kuin pudota niiden niskaan, jotka varomattomasti astuivat sen läheisyyteen, ja murskata heidät siihen paikkaan.
Hetkisen kuluttua kuului käytävässä askeleita, ovi avautui ja paroonitar astui sisään. Hän asteli vaivaloisesti keppiinsä nojaten, oli kumarassa ja räpytti alinomaa silmiään. Aivan hänen kintereillään seurasi — opettaja, huolestuneen näköisenä, harvat hiukset hajallaan kuin jos tuulispää olisi niitä hasertanut. Hänen levottoman kömpelö käytöksensä herätti niinkin tottumattoman havainnontekijän kuin Pavelin huomiota.
"Mihin haluatte istuutua, teidän Armonne?" kysyi vanhus hääräten toimessaan ympäri huonetta ja työnnellen tuoleja syrjään, siten muka paroonittaren valitsemista helpottaakseen.
"Antakaahan olla, opettaja", sanoi vanha rouva ärtyisesti ja istuutui aivan kynttiläkruunun alle, selkä ikkunaan päin; laski sitte kepin syliinsä ja käski Pavelin astua lähemmäksi.
Poika totteli. Opettaja puolestaan asettui seisomaan armollisen rouvan istuimen taakse ja tirkisti sieltä hänen päänsä yli uhkaavasti rikoksentekijään, milloin kauhunsekaisin katsein, milloin koettaen surullisin kasvonilmein hänen mieltään liikuttaa.
Paroonitar varjosti kädellään punareunaisia silmiään ja kiinnittäen katseensa Paveliin puheli: "Olet kasvanut suureksi lurjukseksi. Kun näin sinut viime kerta, olit vielä pieni. Kuinka vanha olet?"
"Kuudentoista vanha", vastasi poika hajamielisesti. Hennosta nauhasta riippuva rautainen esine veti kokonaan hänen huomionsa puoleensa. Hän näki hengessään sen putoovan alas ja musertavan tuomarinistuimella istuvan paroonittaren litteäksi kakuksi.
"Älä katso tyhjään ilmaan, katso minuun kun puhut kanssani!… Kuudentoista vanha… Kolme vuotta sitten varastelit kirsikoitani, tänään tapoit kelpo riikinkukkoni, joka oli minulle rakkaampi kuin moni ihminen."
Opettaja kohotti ristiinpuristetut kätensä rukoilevaan asentoon, antaen siten pojalle viittauksen jotta hänen pitäisi tehdä samoin. Pavel ei ottanut kehotusta huomioon.
"Miksi olet niin tehnyt?" jatkoi paroonitar. "Vastaa!"
Pavel vaikeni ja veri kohosi vanhan rouvan kasvoille.
Poika ravisti päätään ja tirkisti, lievä hymynväre huulillaan, paksun tukkansa alta suuttuneeseen rouvaan.
Vanha nainen sydämistyi.
"Häpeemätön!" huusi hän, tarttui keppiinsä ja lyödä sujautti poikaa kummallekin olkapäälle.
Kas niin, ajatteli Pavel, taasen selkäsauna, aina vaan selkään … ja hän huokaili hiljaa rautaiselle esineelle: oi jos sentään putoisit alas, kun putoisit keskelle päälakea!
Habrecht kumarsi paroonittarelle kunnioittavasti hänen selkänsä takana. "Teidän Armonne on Pavel Holubille antanut tuntuvan muistutuksen", sanoi hän. "Se oli hyvä ja sopi hyvästi kuulustelun valmistukseksi, johon nyt teidän Armonne luvalla tahdon ryhtyä."
Vanha rouva ei ollut väkivaltaisen tekonsa jälkeen oikein hyvillä mielin. Hän oli yhdellä kertaa tyhjentänyt vihansa ja tunsi nyt pettymystä, vastenmielisyyttä ja surunvoittoista alakuloisuutta. "Mitä kuulustelemista siinä on?" sanoi hän. "Tuo ilkeä poika on tappanut riikinkukkoni eikä tahdo sanoa mistä syystä, koska hänen silloin täytyisi sanoa sen tapahtuneen — ilkeydestä!"
"Niin se on, ihan varmasti!" vakuutteli opettaja. "Riikinkukkoraukka oli silloin, kun hänet tavattiin kuolleena, viimeisiä pyrstösulkiaan vailla; ne on varmaankin tuo ilkeä poika siltä riistänyt — ilkeydestä!"
"Tuo taas on pelkkää puhetta, koulumestari!" keskeytti paroonitar harmistuneena. "Jos poika — niinkuin monet muut typerät pojat ennen häntä — olisi tahtonut riistää riikinkukkoraukaltani ainoastaan sulat, ei se vielä olisi mikään ilkeyden merkki. Se olisi ollut ainoastaan tuhmuutta ja varkautta."
"Oi niin!" vastasi Habrecht. "Tyhmyyttä ja varkautta, juuri sitä eikä mitään muuta, teidän Armonne."
"Olisiko se niin? Kuka sen voi tietää?"
"Aivan oikein, kuka … kuka muu kuin — teidän Armonne, joka juuri on asian valaissut. Sulkia riistää? Oi, oi oi! Sulkia poika halusi; sen kautta hän on ärsyttänyt kukkoa ja saanut aikaan taistelun, jossa tuo oiva eläin on kaatunut."
Niinkuin Odinin kotka kumartui Habrecht paroonittaren puoleen kuiskaten hänen korvaansa: "Ei kuitenkaan jättämättä viholliseensakin urhoollisuutensa merkkejä. Suvaitkaa vakuuttautua että pojan otsa on rikkilyöty ja verissä."
"Niinkö? Aivan oikein — siltä minustakin näyttää…"
"Puhu, Holubin Pavel!" huudahti opettaja jälleen kohoutuen. "Puolusta itseäsi. Sulkia sinun teki mielesi, tyhmä poika; et ole mitään sen pahempaa aikonut."
"Puhu!" kehotti paroonitarkin. "Onko joku sinua houkutellut sulkia ryöstämään? Sillä tarkemmin ajatellen", sanoi hän miettiväisesti, "mitäpä sinä niillä itse tekisitkään?"
"Tosiaankin, mitäpä tuollainen kerjäläinen riikinkukonsulilla…"
Joka kerta kun "sulkia" mainittiin, alkoi poikaa puistattaa, mutta kun opettaja rupesi häntä ahdistamaan tiukoilla kysymyksillään: "Kuka sinua on viekotellut? Eikö se ollut tuo kaunis Vinska?" — silloin hän joutui huutavaan hätään ajatellessaan mitä seurauksia jutusta voisi koitua paimenen tyttärelle, ja päättäen vakaasti poistaa tuon vaaran, sanoi hän synkällä äänellä: "Ei kukaan ole minua vietellyt; olen sen tehnyt ilkeydestä".
Paroonitar kopautti kiivaasti keppiään lattiaan ja kohosi seisoalleen. "Siinä sen kuulette", sanoi hän opettajalle, "siinä sen kuulette … luopukaa turhista toiveistanne, tuosta ei tule koskaan ihmistä."
"Armahtakaa, teidän Ylhäisyytenne!" rukoili vanhus. "Älkää uskoko häntä. Tuo ajattelematon raukka valehtelee olevansa roisto; se raukka ei tiedä mitä tekee, teidän Armonne."
Vanha rouva viittasi hänet vaikenemaan ja astui Pavelin luo. Hänen väsyneet silmänsä tarkastelivat surullisesti hurjastelijaa. "Ja tuo on rakkaan lapsukaiseni veli", sanoi hän syvään huoaten. "Joka kerta kun lapsi minulle kirjottaa ja joka kerta kun hänet näen, kysyy hän: 'kuinka voi Paveliseni, koska Pavelini tulee luokseni?'… Lapsi tietää, etten tahdo olla tekemisissä sinun kanssasi, olen sen hänelle sanonut järkähtämättömänä päätöksenäni ja pysyn siinä, mutta hän kysyy kuitenkin…"
Pavel säpsähti, räväytti silmänsä selälleen ja sieraimensa värisivät:"Mikä lapsi? — Miladako?"
"Koska tulee Pavelini luokseni?" toisti paroonitar liikutettuna, taistellen kyyneliään vastaan. "Mutta enhän voi sinua lähettää hänen luokseen, sinä varas, lurjus, kylänheittiö!… Enhän voi?"
"Lähettäkää minut!" sanoi Pavel hiljaa.
Opettaja kohautti olkapäitään ja työnsi leukansa eteenpäin, antaen pojalle mitä selvimpiä viittauksia: "Teidän Armonne, olkaa niin armollinen, pyydän nöyrimmästi, teidän Armonne! — niin pitää sanoa."
Mutta Pavel seisoi ristissä käsin sormiaan rutistaen; hänen rintansa kohoili kiihkeästi ja kyynelettömien nyyhkytysten väliltä kuului vielä kerran: "Lähettäkää minut!"
Paroonitar kääntyi opettajan puoleen: "Se näyttää häneen vaikuttavan".
"Se tekee häneen erinomaisen vaikutuksen. Teidän Armonne on osunut oikeaan tehdessään tuon viisaan päätöksen…"
"Päätöksen? Mistään päätöksestä ei ole puhettakaan."
Vastaväitettä huomioon ottamatta jatkoi opettaja: "Tuo viaton lapsi voi paremmin kuin kukaan muu vaikuttaa hänen mieleensä, lapsi…"
"Lapsi", keskeytti paroonitar, "on luostarin ylpeys ja kaikkien lemmityinen."
"Niin juuri, teidän Armonne!… Ja mikä olisikaan tuolle turmeltuneelle pojalle terveellisempää ja kehottavampaa kuin nähdä hyvinkasvatettua sisartaan, nähdä hänen hyvää esimerkkiään, kuulla hänen varotuksiaan?"
"Ehkä", vastasi vanha rouva miettivästi. "Koetetaanhan Jumalan nimessä… Viimeinen keino. Jos tämä pettää, silloin — uskokaa sanani: seuraavasta rikoksestaan hän ei enää suoriudu minun kanssani, vaan saa tekemistä piirioikeuden kanssa."
"Kuuletko mitä hänen Armonsa sanoo?" huusi opettaja ja Pavel mutisi hajamielisesti: "Kyllä". Itse asiassa hän ei kuitenkaan tiennyt oliko enää ylipäätään puhuttu mitään siitä alkaen, kun hänessä oli herätetty toivo Miladansa mahdollisesta jälleennäkemisestä. Hänen vuosikausia kyteneen ikävöimisensä päämaali oli noin äkkiä lähestynyt; hänen kiihkein toivonsa, josta hän oli tuhat kertaa kirvelevin mielin luopunut, täyttyi näin odottamattomalla tavalla. Hänen sydämensä hypähti riemusta; ilonhuuto, jota hän ei enää voinut tukehuttaa, tunkeutui hänen kurkustaan ja kantapäillään pyörähtäen hän virkkoi: "Ja nyt minä menen Miladan luo!"
"Seis!" huusi paroonitar. "Oletko päätön? Noin suoraapäätä ei sentään mennä Miladan luo. Nyt lähdet kotiin ja lauvantaina tulet linnaan saadaksesi kirjeen rouva johtajattarelle. Sen viet sitte sunnuntaina luostariin, jolloin ehkä saat nähdä sisaresi."
"Varmaan! Aivan varmaan saan hänet nähdä, kunhan vaan kerran pääsen sinne!" sanoi Pavel vetäen vaistomaisesti hihansa ylös.
"Älä luota liiaksi itseesi!" huomautti paroonitar. Hän oli väsynyt seisomiseen ja aikoi taasen istuutua entiselle paikalleen. Silloin juoksi Pavel luo, työnsi rouvan nopeasti syrjään ja tempasi nojatuolin kynttiläkruunun alta toiseen paikkaan. "Nyt", huusi hän, "nyt istukaa!"
Vanha rouva oli vähällä kaatua saadessaan levähdyspaikan sijasta sysäyksen. Pelosta huudahtaen tarttui hän mitä syvimmällä kunnioituksella tarjottuun opettajan käsivarteen. Habrecht talutti armollisen rouvan paikoilleen ja pui suuttumuksesta kuohuen nyrkkiä Pavelille.
"Mitä sinä teet? Mikä päähäsi pälkähtikään — lurjus!"
Pavel osotti rauhallisesti kynttiläkruunun kannatusnyöriä:
"Hänhän kuolee, jos tuo nauha katkeaa", sanoi poika.
"Aasi, pöllöpää! — Pois täältä, ulos!" huusi Habrecht ja poika totteli, tuhlaamatta aikaa hyvästelyihin.
Paroonitar rauhottui vähitellen ja sanoi:
"Hän on hirmuisen typerä, mutta hänellä oli ainakin hyvä aikomus."
"Siitä ei ole epäilystäkään", sanoi opettaja. — "Kunpa vaan teidänArmonne ei olisi niin kovin pelästynyt!"
"Mitä vielä, se ei mitään tee." Paroonitar veti esille nenäliinansa ja paineli sillä otsaansa. "Paljoa pahempi, paljoa pahempi on, että olen kerran taasen ollut epäjohdonmukainen… Kuinka usein olenkaan päättänyt: pysyn järkähtämättömänä, minun Miladani ei saa enää nähdä veljeään — ja nyt lähetän hänet itse tytön luo!… Ei enää tahdonvoimaa, ei lujuutta, vain pieni ulkonainen tapaus ja — lujinkin päätökseni luhistuu murskaksi."
"Se johtuu vanhuudesta, teidän Armonne", keskeytti Habrecht rakastettavan anteeksiantavalla äänellä. — "Sille ei teidän Armonne voi mitään… Ihminen muuttuu. Ajatelkaahan vaan, teidän Armonne! Hampaatkin, joilla nuoruudessa särimme kovimmatkin pähkinät, katkeavat vanhuudessa leipäviipaletta purressamme."
"Vastenmielinen vertaus", vastasi paroonitar. "Säästäkää minua, opettaja, noin vastenmielisiltä vertauksilta!"
Lauvantain ja sunnuntain välisenä yönä ei Pavel saanut rahtuakaan unta. Hän makasi kuin kuumeen houreissa kuvitellen lakkaamatta että joku tulisi sisään ja riistäisi häneltä tuon kirjeen, jonka paroonitar oli illalla lähettänyt ja joka hankkisi hänelle pääsön luostariin. Jospa linnanrouva muuttaisikin mieltään ja katuisi hyvyyttään… Pavel vääntelihe kurjalla vuoteellaan ja teki hurjia päätöksiä sen mahdollisuuden varalta, että pelkonsa toteutuisi.
Vihdoin valkeni aamu, mutta Pavel ei voinut vieläkään täydelleen rauhottua. Ja kello 4 aikaan seisoi hän kaivon luona, peseytyi kiireestä kantapäähän, puki päälleen paidan ja housut sekä takin, jota oli tuntuvasti siistitty. Sen kuluneimmassa paikassa, aivan sydämen kohdalla, upeili kirjava tilkku, kämmenen kokoinen kankaanpala, joka oli jäänyt tähteeksi Vinskan uutta röijyä leikatessa. Pavel päätti ratkoa sen irti ja lahjottaa pikku Miladalle, jos se miellyttäisi tyttöä yhtä paljon kuin häntä itseään.
Näin hän läksi matkalle iloisena ja reippaana kohtaamatta koko kylässä ainoatakaan elävää sielua liikkeellä. Linnanpuutarhan muurin hän sivuutti tavallista nopeammin ja alkoi nousta vuorenrinnettä, sydämessä yhä tuo hiljainen pelko: kunpa vaan ei kukaan tulisi jälestäni ja veisi minua takaisin!
Saavuttuaan sille kohdalle, josta lähes kaksi vuotta takaperin oli katsellut sisartaan kulettavien vaunujen jälkeen, hengitti hän vapaammin. Poika muisteli miten kauniisti kaupungin tornit olivat silloin välkkyneet. Tänään ne olivat syyssumun peitossa. Ja vainioilla, jotka silloin olivat upeilleet kesäisessä vihreydessään, näkyi nyt auran kääntämiä harmaita multaviiluja metallinkiiltoisine pintoineen. Hän astui eteenpäin, kadotti usein päämaalin silmistään, mutta seurasi sitä kuitenkin eläimen vaistolla; mieleensäkään ei johtunut että hän voisi eksyä.
Kolme tuntia astuttuaan kuuli hän kellon lyöntiä jostakin kirkontornista ja saapui pian sen jälkeen esikaupunkiin.
Edessään oli silta, jonka alitse kuohui mahtava virta. Pavel ei ollut tiennyt että niin suuria vesiä on olemassakaan. Ja tätä ihmettä, joka häntä nyt hämmästytti, saa Milada ihailla joka päivä, ajatteli Pavel tuntien samalla sekä ylpeyttä että kunnioitusta sisartaan kohtaan.
Sillankorvalla istui vanha omenia myyskentelevä vaimo. Milada varmaan syö omenia yhtä mielellään kuin ennenkin — mitäpä jos veisi niitä hänelle pari kappaletta? Myyjätär kääntää selkänsä häneen päin ottaakseen lisiä varastolaatikostaan, helppo olisi tuosta siepata pari omenaa. Otanko vai enkö? — Sisäinen ääni varottaa: varastettu tavara ei sovi enää Miladalle… Poika seisoo empien.
Silloin kääntyy vanhus, näkee hänet, kiittää tavaroitaan ja kehottaa häntä ostamaan.
"Minulla ei ole rahaa", sanoo Pavel hitaasti.
Myyjättären ystävällisyys katoaa tuossa tuokiossa ja hänen kehotuksensa kuuluu nyt: "Ellei sinulla rahaa ole, niin laittau tiehesi!"
Tuo on taasen tuttua ääntä, se tuntuu Pavelista melkein kodikkaalta ja hän kysyy tuttavallisesti tietä luostariin.
"Mitä sinä luostarissa?" mutisee nainen. "Olisit tullut eilen.Lauvantaisin siellä köyhille jaetaan."
Pavel valehtelee, itsekään syytä tietämättä, sanoen tuntevansa tuon asian varsin hyvin, uudistaa kysymyksensä ja kulkee tiedon saatuaan erästä taloa kohti, joka kohoaa torin laidasta kuin mikähän keltaiseksi kalkittu jättiläislaatikko. Rakennuksen ikkunat ovat silmäänpistävän pienet ja sivulla on kapea portti, jolle johtaa muutamat alaspäin laskeutuvat porras-askeleet. Kauvan seisoo hän neuvottomana sen edessä, koputtaa vihdoin ja tarttuu ovenkahvaan, mutta ovi pysyy liikkumattomana eikä kukaan näytä huomaavan hänen koputustaan. Joukko pieniä poikia saapuu paikalle; muuan niistä juoksee portaita alas, ripustautuu kellonnuoraan, päästää sen äkkiä takaisin kimpoamaan ja juoksee pois. Rakennuksen sisältä kuuluu soittoa, joka ei ota ensinkään tauotakseen, portti avautuu, Pavel astuu sisään ja joutuu taasen suletun oven eteen. Siinä on kuitenkin lasi-ikkuna, josta näkyy etehinen. Sen jotenkin matalaa holvikattoa kannattavat vapaastiseisovat pylväät ja seinissä näkyy kosteita täpliä. Samalla tulee näkyviin muuan nunna, tarkastaa tulijaa ja kysyy ankarasti: "Minkätähden soitat niin kovasti? Mitä tahdot?"
"Miladaa", änkytti Pavel. Äkkiä johtui hänen mieleensä että hän oli saman katon alla kuin Milada ja hän oli menehtyä kärsimättömyydestä. "Missä hän on?" huusi poika.
"Ketä tarkotat?" kysyy nunna. "Ei täällä ole ketään Milada nimistä, olet varmaankin erehtynyt."
Hän aikoo jo käskeä Pavelin poistumaan, kun tämä muistaa hallussaan olevan taikakalun ja ojentaa kirjeen.
Nunna tarkasti hetkisen päällekirjotusta. "Vai niin", sanoi hän. "Lapsukaiseni, sinun sisartasi sanotaan meillä Mariaksi. Et voi häntä nyt tavata, hän on kirkossa."
Pavel selitti että hänkin tahtoo kirkkoon, ja sitä sanoessaan ilmausi hänen kasvoilleen niin päättäväinen ja pahansävyinen ilme, että ovenvartijanunna pelästyi. Hän koetti selittää pojalle että hänen piti odottaa kunnes messu loppuu, vei hänet erääseen etehisen vieressä olevaan huoneeseen, jätti sinne yksin ja sulki oven.
Täällä oli hän nyt vankina. Synkässä huoneessa oli vain yksi ovi, mutta sen sijaan kolme raskailla, kaarevilla rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niistä näkyi hedelmäpuiden ympäröimä leikkikenttä, jonka keskellä seisoi vanha säänpurema pyhänäidin muistopatsas, päässä kirjava kukkasseppele, ja Pavel ajatteli heti ettei kukaan muu kuin Milada ollut sitä punonut… Kunpa hän vaan tulisi ja tulisi pian, kunpa messu pian loppuisi!… Kello kilahti — nyt tapahtuu pyhä toimitus: leipä ja viini muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Pavel lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti: "Hyvä Jumala, lähetä sisareni luokseni!" Hän ikävöi, toivoi ja odotti — kellot olivat jo aikaa soineet viimeiseen siunaukseen, mutta tyttöstä vaan ei näkynyt eikä kuulunut. Hänen ympärillään oli hiljaista ja äänetöntä kuin tyhjässä kirkossa. Puutarhassa hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, etehisestä ei kuulunut ei ääntä eikä askeletta. Pavel heittäytyi ovea vasten koputtaen käsin ja jaloin niin kauvan kuin jaksoi. Turhaan, ei kukaan tullut häntä vapauttamaan. Väsyneenä ja onnettomana hän heittäytyi lattialle suuren pöydän eteen, joka muutamain seiniä pitkin asetettujen tuolien kera oli huoneen ainoana kalustuksena.
Hän ei tule, hän ei tule ja minut on lukittu ja unhotettu tänne — näin hän ajatteli itsekseen, alussa suuttuen ja kauhistuen, lopulta tylsästi välttämättömyyteen alistuen. Hänen päänsä kävi yhä raskaammaksi, silmänsä ummistuivat ja hän nukahti. Pavel vaipui niin syvään ja sikeään uneen, ettei herännyt äkkiä avautuvan ovenkaan kolinasta, vaan tuli tajuihinsa vasta kun pari pientä käsivartta kietoutui hänen ympärilleen ja rakas ääni huudahti riemuiten:
"Pavel, Pavel; oletko vihdoinkin täällä?"
Poika avasi silmänsä, nousi pystyyn — katseli, punastui, olisi mielellään sanonut jotain, vaan ei kyennyt — halusi sulkea hänet syliinsä, vaan ei rohennut. — Kauniiksi ja ihanaksi oli hän sisartaan kuvitellut, mutta ei koskaan niin ihanaksi, kuin hän todellisuudessa oli!
Tyttö oli puettu tummansiniseen pukuun, joka kuosiltaan muistutti pitkää papillista kauhtanaa, ja rinnassa hohti hopeinen risti. Vaaleat hiukset oli punottu palmikolle, joka ulottui aina vyötäisiin, mutta otsalla, ohimoilla ja niskassa pistäytyi esiin pieniä kiharaisia kultakutreja ympäröiden kasvoja sädekehän tavoin.
Yhä aremmaksi kävi Pavelin ihailu, hänen silmänsä samentuivat äkkiä ja hän kohotti käsivartensa painaen sitä kasvojaan vasten.
Pienokainen katseli hetkisen neuvotonna tuota outoa tervehdystapaa, mutta pian hän syleili uudestaan veljeään ja nuo hyväilyt karkottivat pojasta sen vierottavan tunteen, mikä oli ensi hetkenä häneen hiipinyt. Hän istuutui, otti tytön syliinsä, suuteli ja hyväili häntä ja antoi hänen kertoa itsestään, tahtoipa mitä tarkimmin tietää miten hän eli, mitä teki, mitä oppi, ja ennen kaikkea kuitenkin mitä sai syödäkseen. Poikaa ihmetytti että tyttö pani niin vähän arvoa viimemainitulle asialle eikä näyttänyt välittävän mistään muusta niin paljo, kuin siitä että olisi paras lapsi koko luostarissa ja että muutkin sen tunnustaisivat.
"On vaikeata olla paras, kun täällä on niin paljo hyviä lapsia, mutta se minä kuitenkin olen!" sanoi hän, katsoi iloisesti ylös ja huudahti, pikemminkin asiasta vakuutettuna kuin sitä kysyen: "Sinähän olet myöskin hyvä?"
"Minäkö?" vastasi Pavel täynnä rehellistä ihmettelyä. — "Miten minä olisin hyvä?"
Hellittämättä ristissä olevia käsiään hänen kaulansa ympäriltä oikasihe tyttö taaksepäin ja katsoi häntä silmiin sanoen:
"Miten sinä olisit hyvä? — Aivan niinkuin — niinkuin ollaan oikein hyviä; ei tehdä mitään vääryyttä… Ethän sinä toki tee mitään väärää?"
Poika pudisti päätään, koetti irtautua ja varsinkin karttaa hänen katsettaan. "Minkätähden en tekisi vääryyttä?" mutisi hän, "eihän sitä kuitenkaan tule ilman aikaan."
"Ja mitä vääryyttä sinä sitten teet?"
"Mitäkö vääryyttä?… Otan ihmisiltä heidän tavaroitaan…"
"Mitä tavaroita?"
"Mitäpä noista kyselet? — Mitä muuta kuin mitä olen aina ottanut: hedelmiä, tai nauriita, tai puita…"
Tuskallisesti mutta yhä vielä epäillen huusi pienokainen: "Silloinhan sinä olet varas!"
"Niin olenkin."
"Se ei ole totta! Sano ettei se ole totta, ettet ole huono! Jumalan tähden, sano, sano…"
Tyttö uhkasi ja hyväili hämmästyen suuresti kun Pavel puolustuksekseen sanoi: "Miksen minä olisi huono? Ovathan vanhemmatkin olleet huonoja."
"Juuri sentähden!" huusi tyttö. "Etkö ymmärrä? — Juuri sentähden olen paras koko luostarissa ja sinun täytyy olla paras koko kylässä… jotta hyvä Jumala antaisi vanhemmille anteeksi, jotta heidän sielunsa tulisivat vapahdetuiksi… Ajattele isän sielua, missä se nyt on…"
Hänen rusottaville poskilleen levisi ohimenevä kalpeus. "Meidän täytyy aina rukoilla", jatkoi hän, "yhä rukoilla ja tehdä hyviätöitä ja jokaista hyväätyötä tehdessämme sanoa: 'kiirastulessa palavan sieluraukan puolesta'".
Syvimmällä myötätuntoisuudella yhtyi Pavelkin puheeseen: "Niin, varmaankin se palaa".
"Oi taivaan Jumala!… Ja tiedätkö, mitä minä luulen?" kuiskasi pienokainen. — "Kun olemme pahoja, silloin se palaa vielä tulisemmin, sillä Jumala ajattelee että se johtuu siitä huonosta esimerkistä, jonka lapset ovat saaneet…" Tyttö keskeytti puheensa, nyyhkytti muutamia kertoja, jonka jälkeen hänen silmänsä rävähtivät selälleen ja hän tuijotti veljeensä intohimoisen tuskallisesti. Äkkiä hän tarttui molemmin käsin veljensä päähän, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vasten ja kysyi:
"Miksi varastat?"
"Oi", vastasi poika, "päästä minut irti!"
Tyttö puristautui yhä lähemmäksi ja huudahti jälleen rukoilevasti: "Sano, sano!" Ja kun veli ei mitenkään tahtonut puuttua puheeseen, alkoi hän arvailla: "Ehkä sinä varastat nälän tähden… Sinun on kenties usein nälkä?"
Pavel hymyili rauhallisesti: "Minun on aina nälkä."
"Aina!"
"Minä en sitä kuitenkaan aina ajattele", sanoi hän rauhottavasti, kun Milada puhkesi valituksiin tämän vastauksen johdosta. Mutta tyttönen ei enää häntä kuunnellut, vaan juoksi itseään soimaten huoneesta ulos.
Pian hän näyttäytyi jälleen, mukanaan maallikkosisar, joka toi kukkurallisen lautasellisen lihaa ja leipää. Se asetettiin pöydälle ja Pavelin käskettiin ruveta syömään.
Hän teki tarjoumukselle kunniaa ja söi nopeaan, mutta tuli hämmästyttävän pian kylläiseksi.
"Siihenkö se nälkäsi supistuikin?" kysyi nuori luostarinpalvelijatar katsoen häneen ystävällisesti iloisine silmineen. "Et ole ruokaan tottunut, tulet pian kylläiseksi, tunnen tuon vanhastaan. Mistä hän tuleekaan ja ken hän on?" kysyi hän Miladaan kääntyen.
"Kotoa", vastasi tämä, "hän on minun veljeni."
"Aivan niin, Kristuksessa on jokainen köyhä veljemme!"
"Sitä en kuitenkaan tarkota, vaan hän on todellinen veljeni!" vakuutti Milada, suuttuen kun sisar häntä varotti ensiksikin suuttumasta ja toiseksi edes leikilläänkään valehtelemasta.
"Mutta minähän en valehtelekkaan, sisar Philippine! Kysykää kunnianarvoisalta Äidiltämme, kysykää ovenvartija-sisarelta!" kiihkoili lapsi. Mutta luostarinpalvelijatar vastasi:
"Olkaa rauhallinen, Maria neiti; älkää olko paha, ette ole enää pitkään aikaan ollut paha. Ei pidä palata vanhoihin vikoihinsa, muuten minun täytyy siitä ilmoittaa; tiedättehän että minun täytyy ilmoittaa."
Samassa hän otti reippaasti lautasen pöydältä, nyökäytti päätään ystävällisesti lapsille jäähyväisiksi ja meni.
"Hän ei tahdo uskoa, että olen sinun veljesi", sanoi Pavel hetken päästä.
Milada painoi jälleen poskensa hänen poskeaan vasten ja kuiskasi korvaansa: "Ehkä hän sen kuitenkin uskoo".
"Uskoo kuitenkin?… Minkätähden hän sitte käyttäytyi noin?… Ja mikset sanonut sitä hänelle selvemmin? Miksi vaikenit heti?… Minä vaikenen silloin, kun olen oikeassa, koska minua ilahuttaa että ihmiset ovat niin typeriä ja minä voin itsekseni ajatella: te hölmöt! — Mutta sinä et vaikene samasta syystä."
"Niin, minä! Minäkin vaikenen, en kuitenkaan uppiniskaisuudesta ja ylpeydestä niinkuin sinä, vaan nöyryydestä ja itsenivoittamisesta." Hänen rintansa kohosi ja hänen pienet kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä — "että taivaan enkeleillä olisi minusta iloa."
Hyvillään siitä ihastuksesta, millä veljensä häntä katseli, jatkoi Milada. "Pavel, minä en saa kirjoittaa äidillemme, vaan kirjota sinä; kirjota että alituiseen rukoilen hänen puolestaan enkä tahdo mitään muuta kuin tulla pyhäksi… Niin … ja kirjota että huolehdin hänestäkin ja että teen joka päivä hänen puolestaan ainakinyhdenhyväntyön… Entäs sinä, Pavel?" sanoi tyttö tarttuen veljeään olkapäihin. "Mitä sinä teet äitimme puolesta?"
"Minäkö?" vastasi poika. — "En niin mitään".
"Älä sano niin! Sinunkin pitää tehdä jotain…"
"Mitä minä tekisin? En ymmärrä mitä?"
"Minäpä sanon sinulle! — Sinun pitää ajatella äidin kotiintuloa.Minne hän menee, missä hän asuu, äiti raukka?"
Ja nyt esitti Milada aivan valmiin suunnitelman: Pavel ostaa maapalstan ja rakentaa äidille mökin.
Poika harmistui: "Miten minä mökin rakentaisin? Eihän minulla ole rahaa."
"Mutta minulla on!" huusi tyttö. "Odotahan hiukan, tuon ne sinulle … istu vaan rauhassa ja odota."
Kiireisesti riensi tyttö ulos, mutta viipyi kauvan ennenkuin jälleen palasi. Mukanaan oli nyt ovenvartijatar, joka piti tarkasti silmällä erästä Miladan kädessä olevaa esinettä.
"Seis!" sanoi luostarinsisar. "Mitä aijotte sillä tehdä?"
"Lahjotan sen veljelleni; olen saanut luvan arvoisalta Äidiltämme."
Ovenvartijatar katseli lasta moittivasti, lausui hitaasti venytellen "todellakin?" ja poistui verkkaisin askelin.
Milada heilutti riemuiten neulottua kukkaroa, jonka laajoista silmukoista loisti jotain vaaleaa, hopeanhohtoisaa. Siinä oli hänen säästönsä, paroonittarelta saadut ja tunnollisesti säästöön pannut viikkorahansa, yhteensä kolmekymmentäneljä guldenia. Raha-asioihin tottumaton Pavelkin kyllä ymmärsi ettei tuolla summalla vielä osteta mitään maapalstaa eikä rakenneta mökkiä, mutta olihan siinä joka tapauksessa alku, oli omaisuus jota voi aikaa myöten kartuttaa. Lapset neuvottelivat nyt miten se kävisi päinsä ja Miladalle selvisi pian että hänen veljensä täytyisi tehdä ahkerasti työtä jotain ansaitakseen.
Mutta Pavel arveli: "Mitenkä minä voisin ansaita? Niin kauvan kuin olen paimenen luona, en voi ansaita penniäkään… Mutta!" huudahti hän — "mutta jos…" hänessä oli herännyt ajatus, ja tämä harvinainen tapaus saattoi hänet kuumeentapaiseen mielentilaan — "jos voisin jäädä tänne. Onhan luostarissa taloudenhoito… jos voisivat antaa minulle täällä jonkun tehtävän?"
"Taloudessa?" kysyi Milada suurin silmin. "Jos antaisivat minulle jotain työtä", jatkoi hän, "härkien, hevosten tai lehmien hoidossa, tai jotain muuta, että voisin jäädä tänne, ettei minun tarvitsisi enää palata kylään."
Hän tarttui sisarensa käsiin ja pyysi pyytämällä hänen puhumaan puolestaan luostarinsisarille. Kun hänen hidas mielikuvituksensa kerran pääsi lentoon, riensi se itsepintaisesti edelleen, kantaen hänet yhä korkeammalle. Hänestä tulisi niin erinomainen renki, ettei kestäisi kauvankaan ennenkuin hän ylennettäisiin voudiksi ja sitte pehtooriksi. Ansaitsemillaan rahoilla tahtoisi hän rakentaa äidilleen mökin kotikylään. Hän asuisi siellä ja Pavel jäisi sisarensa läheisyyteen, saisi hyvin usein hänet nähdä ja hänen kanssaan puhua, niinkuin nyt tänään. Kun se vaan kävisi päinsä, silloin hän tulisi onnelliseksi ja hyväksi, pahuus ja varkaus unohtuisi, ja unohtuisi — Pavel pui nyrkkiä erästä näkymätöntä olentoa kohti: Vinska, aikoi hän sanoa, mutta samassa tuntui kuin ei olisi sopivaa mainita tuota nimeä sisarensa läsnäollessa. Lapsi painautui häntä lähemmäksi eikä tehnyt mitään vastaväitteitä, kuuntelihan vaan hänen kertomustaan kuin kauniinta satua, lisäten monesti vielä omasta puolestaan jonkun valoisan piirteen tuohon kauniiseen kuvaukseen.
"Niin, sinusta tulee pehtoori ja minusta pyhä!" huudahti pienokainen riemuissaan … silloin kuului voimakas, yhtämittainen kellon kilinä, ensin kaukaa, sitten yhä lähempää. Milada huokasi syvään.
"Merkki", sanoi hän.
"Mikä merkki?"
"Merkki siitä, että sinun täytyy lähteä."
"Mutta minä en mene! Olethan itse sanonut että voin jäädä tänne!" huudahti Pavel. Pienokainen vastasi säikähtyneenä:
"Mikä mieleesi johtuikaan? Enhän minä voi mitään sellaista luvata."
Soitto oli ennättänyt jo aivan oven eteen, ovi avautui ja kynnykselle ilmautui ovenvartijatar. Hän ei puhunut mitään, vaan soitti yhä kiihkeämmin kädessään olevaa kelloa.
Samassa saapui paikalle nopein askelin sisar Philippine huutaenPavelille: "Puhelutunti on ohitse, jo on aika sanoa jäähyväiset.Joutuun, joutuun!"
Poika ei vastannut mitään eikä totellutkaan. Luostarinpalvelijatar uudisti kehotuksensa, mutta Pavel jäi paikoilleen istumaan, pää alas painuneena ja toisella kädellään rutistellen toisen sormia. Ovenvartijatar huusi paikalle toisen luostarinpalvelijattaren, pyysi hänen apuaan vastahakoisen pojan poistoimittamisessa ja antoi Miladalle viittauksen lähteä huoneesta. Pienoinen viivytteli. Silloin astui nunna hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen.
"Mene luokalle!" sanoi hän ponnistaen kaikki voimansa estääkseen äänensä väräjämistä ja voittaakseen mielentyyneydellä lapsen ujon vastarinnan. Hänen tummissa silmissään välähti kuitenkin suuttumus ja luostarinkasvatille hiljaa kuiskaamansa sanat eivät liene olleet erittäin hellät, siitä vaikutuksesta päättäen minkä ne aikaansaivat. Pienokainen kuunteli niitä tuskallisella jännityksellä, huusi sitte äkkiä: "Hyvästi, Pavel, hyvästi!" ja juoksi tiehensä.
Silloin poika hypähti istualtaan, työnsi syrjään maallikkosisaret, jotka koettivat häntä pidättää, ja ryntäsi Miladan jälessä etehiseen. "Odota", huusi hän — "oletko unohtanut mitä tahdomme tehdä, mitä täytyy tapahtua? Jää tänne ja ilmota se luostarinsisarille!"
Poika kävi yhä vastahakoisemmaksi ja uhkasi palvelijattaria, jotka aikoivat toimittaa hänet väkivallalla pois. Rauhallinen luostarinetehinen oli muuttua käsikähmän näyttämöksi, kun äkkiä puutarhan puolella oleva ovi avautui ja siitä astui sisään pitkä jono nunnia, joiden etupäässä luostarin johtajatar ja hänen rinnallaan kaksi arvossa lähintä sisarta. Lempeä hymy kauniilla kasvoillaan, suuret kirkkaat silmät hiljaisen ihmettelevinä suunnattuina kiivastuneeseen ovenvartijattareen tuli hän vastaanottohuoneen kynnykselle. Ovenvartijatar oli kuin kivettynyt, maallikkosisaret niiasivat puoleen mittaansa, Milada kumartui syvään ja nojasi päätään olkaansa vasten, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten.
"Mitä tämä? Mitä täällä tapahtuu?" kysyi johtajatar, ja yhtä suuresti kuin hänen jalot kasvonpiirteensä miellyttivät silmää, yhtä tenhoavasti hyväili hänen äänensä kirkas metallinsointu korvaa. "Miksei pikku Mariamme ole vielä mennyt luokalleen?"
Ovenvartijatar antoi, Pavelia lainkaan säästämättä, jokseenkin sekavan selityksen äskeisistä tapahtumista, ja hänen korkea-arvoinen esimiehensä kuunteli häntä enkelin kärsivällisyydellä ja katseli syytettyä pahantekijää enkelimäisellä sääliväisyydellä.
"Tahdot puhua luostarinsisarten kanssa?" sanoi hän pojalle. "Puhu, lapseni; tuolla ovat luostarinsisaret."
Pavel vapisi ihastuksesta ja toivonilosta kuullessaan nämät ystävälliset sanat, mutta hänen oli mahdotonta tehdä niiden mukaan. Vaijeten katsoi hän kunnianarvoiseen johtajattareen, joka seisoi hänen edessään niin kirkkaana ja ylevänä tummassa puvussaan. Tuntui kuin hän olisi katsellut pyhän neitsyen kasvoja, ja kun hänen katseensa siirtyi alemma, oli hän näkevinään hänen ristiin puristetuissa käsissään taivaan avaimet. Ikäänkuin mahtavan käden pakottamana ja painamana heittäytyi hän äkkiä polvilleen ja huulensa sopersivat hiljaa ja hartaasti:
"Armahtakaa, armahtakaa!"
Seuraavana hetkenä polvistui hänen sisarensa hänen viereensä ja alkoi niinikään huutaa, vaan kovemmin ja rohkeammin kuin veljensä: "Armahtakaa, armahtakaa! Kunnianarvoisa Äiti, armahtakaa häntä!"
Johtajatar teki torjuvan kädenliikkeen. Hän ojensi kätensä Miladalle ja veti hänet seisoalleen sanoen: "En tiedä mitä tahdotte, mutta niin ei pyydetä. Nouse sinäkin poika ja sano järkevästi asiasi."
Pavel nousi paikalla, hänen poskensa hehkuivat, hiki helmeili hänen hiuksissaan ja hän tahtoi puhua, mutta suustaan tunkeutui ainoastaan käheitä, epäselviä ääniä.
"Puhu sinä hänen puolestaan", sanoi johtajatar Miladalle.
"Hän tahtoisi niin mielellään jäädä tänne", vastasi lapsi liikutettuna ja alakuloisena; "hän jäisi tänne rengiksi, hoitamaan lehmiä tai hevosia."
Kunnianarvoisa johtajatar hymyili ja hänen seurueensa, suuret ja pienet, leveät ja kapeat, lempeät ja ankarat nunnat hymyilivät samoin.
"Kuinka hän on semmoista tullut ajatelleeksi? Onko joku neuvonut hänet tänne? Neiti taloudenhoitaja, onko taloustöissä joku paikka vapaana?"
"Ei ole", vastasi puhuteltu.
Pavel kuvitteli molempien naisten vaihtavan keskenään selittäviä silmäyksiä. Johtajatar kysyi uudelleen:
"Ehkä pehtoori aikoo päästää palveluksesta jonkun rengin? Poika on voinut siitä kuulla ennemmin kuin me; eiköhän se olisi mahdollista?"
"Ei, tiedän aivan varmaan ettei pehtoori ajattele luopua ainoastakaan rengistään?"
"Vai niin", sanoi johtajatar. "Sille asialle ei siis voi mitään, lapseni; se, joka on sinut meille neuvonut, ei ole tiennyt asian oikeata laitaa. Mene kotiin, lapseni; mene Herran rauhaan! Ja sinä pieni Maria, kiirehdi luokalle — luokalle!"
Johtajatar aikoi poistua jatkaakseen matkaansa, mutta poika heittäytyi hänen eteensä. Kunnioittava pelko oli tähän saakka sitonut hänen kielensä, epätoivon tuska nuo siteet nyt irrotti.
"Jumalan tähden, hyvä siunattu luostarinäiti!" huusi hän tarttuen johtajattaren vaatteisiin. "Jumalan tähden, antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö minua takaisin kylään… Minun Miladani sanoo että minun pitää tulla hyväksi, kylässä en voi tulla hyväksi… Täällä tahtoisin olla hyvä, pitäkää minut täällä… Kylässä olen varas ja minun täytyy varkaana pysyä…"
"Lapsi, lapsi; mitä puhutkaan?" vastasi Kunnianarvoisa. "Ei kenenkään tarvitse olla varas, jokainen ihminen voi ansaita rehellisesti leipänsä."
"Minä en!" huusi Pavel torjuen kaikin voimin kahden nunnan yrityksiä, jotka olivat astuneet esiin ja koettivat irrottaa hänen käsiään johtajattaren hameesta. "Minä en voi!… Sen minkä ansaitsen, hävittää Virgil väkijuomiin, ja minun täytyy tehdä kaikki hänen työnsä saamatta siitä mitään… Kunnan pitäisi antaa minulle vaatteita, vaan se ei anna … ja kun Virgilova menee sinne sanoen: pojalla ei ole paitaa, pojalla ei ole takkia, silloin he sanovat: meillä ei ole rahaa … mutta kun menevät metsästämään tai kapakkaan, silloin heillä on kyllä rahaa…"
Epäillen pudisti johtajatar päätään tehden vastaväitteitä, jotka Pavel kumosi. Harvasanainen poika osotti jonkinlaista lyhyttä, sattuvaa kaunopuheisuutta. Sanat eivät olleet pitkällisen miettimisen tuloksia. Tunto koko viheliäisyydestään selvisi samana hetkenä, kun hänelle avautui mahdollisuus vapautua tuosta kurjuudesta, ja jokainen uusi syytös huonoa kasvatusäitiä tai kuntaa kohtaan, jokainen epätoivon ja valituksen purkaus loppui aina kiihkeään rukoukseen: "antakaa minun jäädä tänne, älkää lähettäkö takaisin kylään!" Mutta — katsoipa hän tuskaisin tai toivehikkain silmin tuohon korkeaan olentoon, jolla hän luuli olevan vallan muuttaa hänen toivottoman kohtalonsa onnellisemmaksi, aina kohtasi häntä sama lempeä taipumattomuus. Ja niinkuin johtajatar katseli eteensä äärettömän hurskaana ja kylmän korkeana, samoin teki koko hänen seurueensa, ja hidasajatuksinen Pavel ymmärsi vihdoinkin että kaikki hänen rukouksensa olivat turhat.
"Mene, lapseni!" sanoi johtajatar. "Mene Herran haltuun ja ajattele että missä ikänä vaellatkin, niin vaellat hänen silmiensä edessä ja hänen turvissaan. Ja kun hän on kanssamme, mitä voivat ihmiset meille silloin, mitä heidän huono esimerkkinsä ja huonon esimerkkinsä kiusaus? Mene rauhassa, lapseni; Herra askeleesi johtakoon!"
Hän antoi ovenvartijattarelle viittauksen; tämä riensi avaamaan etehisen ovea. Äänetönnä ja ilman hyvästiä jättämättä astui Pavel ulko-ovea kohti. Silloin kuului äkkiä äänekäs huuto. Milada, joka oli tähän asti seisonut paikaltaan hievahtamatta, katsettaan nostamatta tai hiukan teeskennellysti sivulle painunutta päätään kääntämättä, juoksi nyt veljensä jälkeen. "Odota, tulen kanssasi!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja suuteli häntä nyyhkyttäen: "Pavel raukka! Pavel raukka!" Ollen aivan suunniltaan tavotteli hän pienillä nyrkeillään nunnia, jotka astuivat hänen luokseen ja koettivat lempeästi häntä rauhottaa. Tyttö raivosi ja tuskaili: "Päästäkää minut! Tahdon mennä hänen kanssaan, koska hän on köyhä, koska hän on varas… Katsokaa, katsokaa! Hän on ryysyinen, hänellä ei ole mitään syömistä; minä tahdon myöskin olla ryysyissä, minäkään en tahdo syödä; en tahdo olla pyhä enkä päästä taivaaseen, jos hän joutuu kadotukseen!"
Tyttö huusi kuin olisi tahtonut keuhkonsa pakahuttaa ja poika, sekä hämmästyen hänen kiihkeyttään että iloiten tuosta odottamattomasta rakkauden purkauksesta, tuijotti sisareensa, häveten, onnellisena — ja aivan neuvottomana, kunnes luostarinsisaret muodostivat tiheän piirin hänen ja Miladan ympärille, irrottivat pienokaisen käsivarret hänen kaulastaan ja nostivat käsistä ja jaloista pidellen tytön ilmaan. Kaikki tapahtui mitä suurimmalla varovaisuudella ja ilman vähintäkään kärsimättömyyden ilmausta. Syvä suru ja sydämellinen osanotto oli ainoa ilme, mikä näkyi hurskaiden sisarten kasvoilla, kun heidän kasvattinsa yhä vielä jatkoi vastustustaan.