"Pavel!" huusi lapsi. "Riistä minut irti, Pavel! Mennään pois, kauvas pois … mennään yhdessä työhön, tiiliä tekemään, niinkuin ennenkin, niinkuin silloin kuin olimme pieniä… Minä tahdon pitää huolta ettet enää varasta. — Riistä minut irti!… Ota minut mukaan!… Älä mene yksin … en näe sinua enää milloinkaan, jos menet yksin pois. — He eivät enää koskaan päästä sinua luokseni … ei milloinkaan!"
Hänen huutonsa loppui käsittämättömiin ääniin ja käheään yskään. Pavel voihki tuskissaan. Pienokaisen avunhuuto viilsi hänen sydäntään ja kuitenkin hän pysyi kyllin kylmäverisenä ajatellakseen: mitä hän pyytää, on mahdotonta; siihen mitä hän uskoo voivansa suorittaa, eivät hänen voimansa riitä. Vihdoin vaikeni tyttö, varmaankin väsymyksestä. Pavel ei voinut häntä nähdä, sillä luostarinsisarten muodostama piiri hänen ja tytön välillä oli vähitellen kasvanut kolmen neljänkertaiseksi. Sisarensa käheän äänen sijasta kuuli hän nyt puhtaan, metallinkirkkaan, joka varotteli ja tyynnytteli, tasaisesti ja vaikuttavasti ja aina yhä hiljemmin… Pavel kuunteli henkeään pidättäen — pienokainen rauhottui. Hän kuuli hänen vain tuon tuostakin huokailevan syvään ja sydämeen koskevasti, ja hänestä tuntui kuin olisi tyttö silloin maininnut hänen nimeään. Silloin hän ei voinut enää kauvemmin itseään pidättää, vaan syöksyi esiin murtaakseen piirin, joka hänet erotti sisarestaan. Hän oli odottanut vastustusta, vaan oi tavannutkaan semmoista; niinkuin asiasta olisi ennakolta sovittu, väistyivät luostarinsisaret syrjään ja hän näki Miladan seisovan edessään, käsi johtajattaren kädessä, kalpeana ja vapisevana, pää kallellaan ja punareunaiset silmät maahan luotuina, silmät, jotka olivat hänen tähtensä punaiset!… Paveliin tarttui miltei vastustamaton halu riistää hänet syliinsä ja paeta hänen kanssaan. Ovi oli auki, pari hyppäystä vain, ja hän olisi saavuttanut vapauden — ja kun hän kerran olisi tuolla ulkona, niin saisivatpa luostarinsisaret juosta hänen jälessään!… Mutta sitte? Mihin hän vie lapsen? Ja vastaus kuului hänen sisästään: kurjuuteen! Hän voitti äkillisen kiusauksensa.
"Astu lähemmäksi", sanoi johtajatar. "Sano sisarellesi jäähyväiset!"
Hän noudatti käskyä ja lisäsi painokkaasti: "Ensi sunnuntaina tulen takaisin!"
Pienokainen puhkesi jälleen kyyneliin ja kuiskasi, katsettaan kohottamatta: "Saako hän tulla?"
"Sitä en voi edeltäkäsin sanoa", vastasi Kunnianarvoisa. "Se ei riipu minusta, vaan sinusta, sinun käytöksestäsi; veljesi saa tulla aina, jos sinä olet hyvä ja tottelevainen etkä" — puhuja pani erikseen painoa tälle sanalle — "etkä ole kärsimätön."
"Hei vaan!" huudahti Pavel iloissaan. Ehdot, joilla hänen ja sisarensa jälleentapaaminen olisi mahdollinen, tuntuivat lohdullisilta. Hän ei ymmärtänyt minkätähden Milada oli surullinen ja pudisti epäilevästi päätään, kun hän sisartaan syleillen ja suudellen lupasi varmasti tulla kahdeksantena päivänä takaisin. Ja kun pienokainen oli viety pois ja hän, totellen ovenvartijattaren kehotusta, oli lähtenyt etehisestä ja seisoi nyt luostarin ulkopuolella, hymyili hän itsekseen. Häntä huvitti typerä tyttö, joka oli elänyt vuosikausia tyytyväisenä hänestä erossa ja joka nyt niin katkerasti suri viikon eroa. Pieni raukka, miten hän rakastaakaan häntä! Hän ei ollut voinut uneksiakaan, että tyttö rakasti häntä niin suuresti! — Kaikki hän olisi jättänyt hänen tähtensä, kauniin talon, jossa asui, hyvät vaatteensa, hyvän ruokansa … jopa varman taivaaseenpääsönkin…
Sen hän palkitsee sisarelleen, ja hän tietää kyllä miten: tulemalla hyväksi! Hänen sydämensä täytti ilo ja ylpeys ja mitä ihanin luottamus; joku erinomainen, käsittämätön tunne täytti hänen sielunsa. Hän ei tutkinut sitä tarkemmin, sehän oli niin uutta ja outoa, sehän oli — onnea. Sen sisällisen ihmeen vaikutuksen alaisena, jota hän nyt tunsi, luuli hän voivansa odottaa ulkonaisiakin ihmeitä. Ja astuessaan hitaasti eteenpäin, muodostui noista epämääräisistä unelmista yhä selvempi vakaumus siitä, että hän kulki suurta kohtalonsa muutosta kohti, että tämä oli ihanamman, paremman elämän salaperäinen alku.
Astuttuaan tunnin verran ja ennätettyään tuskin neljättä osaa matkasta, saavutti hänet paroonittaren lähetti, joka niinikään oli matkalla kaupungista kylään. Se oli vanha tuttava, yövartija Vendelin Much, jonka paroonitar lähetti joka sunnuntaiaamu aikaisin luostariin. Hän vei sinne Miladan taskurahat, kirjeen johtajattarelle sekä lahjoja köyhille ja toi mukanaan armolliselle rouvalle viikkokertomuksen pienestä holhokista. Siihen, jonka korkea-arvoisa johtajatar tänään lähetti, oli kiireessä lisätty seuraavat sanat:
"— Sisarusten tapaamisesta ei ole ollut toivottuja seurauksia. Se päinvastoin vain kuohutti sitä kulkuriveri-pisaraa, mikä valitettavasti lemmikkimme suonissa virtailee. Pelkäämme kestävän kauvan, ennenkuin meidän onnistuu poistaa tämän sisarusten ensimäisen, ja jos Te, rouva Paroonitar, seuraatte neuvoamme,viimeisenkohtauksen seuraukset."
Kun Pavel myöhään saman päivän iltapuolella saapui kotiin, näki hän jo kyläkadun alkupäähän Virgilovan seisovan ikäänkuin väijyksissä. Hän huusi pojalle jo kaukaa, tervehti häntä erittäin ystävällisesti ja kysyi osanottavasti hänen vaiheitaan. Pavel vastasi yksikantaan, katsoi syrjästä epäluuloisesti vanhukseen ja ajatteli: mitähän sillä vanhalla noidalla nyt on mielessä?
Epätietoisuuttaan ei kestänyt kauvan. Oikealle tolalle hän joutui eukon pysytellessä itsepintaisesti hänen kintereillään ja hätääntyneesti toistellessa varotuksiaan: "Odotahan … älä toki noin kiirehdi!" Vanhus tahtoi häntä pidättää mökkiin menemästä, siellä varmaan tapahtui jotain, jota hän ei saisi nähdä. Tämä epäluulo vain kiirehti hänen askeleitaan, hän oli tuossa tuokiossa perillä, lykkäsi oven kiivaasti auki ja astui etehiseen. Ensi katseensa lennähti tupaan. Siellä istui kauniisti puettu Vinska sängynlaidalla, nyyhkyttäen, kasvot käsiin kätkettyinä. Kuin vaivainen syntinen seisoi hänen edessään Peter, kasvot tulipunaisina ja kolmen riikinkukonsulan koristama hattu syvälle niskaan painettuna.
Pavelin astuessa kynnyksen yli, nousi Vinska nopeasti seisoalleen:"Oletko jo kotona? Mitä tahdot? Mitä etsit?"
Poika tähysti synkkänä ja suuttuneena Peterin hatussa olevia sulkia ja kysyi: "Oletko antanut ne hänelle?"
Vinska oli hämillään, mutta esimiehenpoika röyhisti rintaansa: "Kaikkia se tuokin koira kyselee! — Koskeeko se sinuun? Mars matkaan!"
Pavel asettui hajasäärin ja työnsi jalkansa niin tanakasti lattiaan, kuin olisi siihen kiinnikasvanut. "Sinua varten en ole noita sulkia varastanut. Ne ovat Vinskan. Anna ne Vinskalle takaisin!"
Peter käänsi päänsä, ärjäsi uhkaavasti "sinä!" ja pui Pavelille nyrkkiä. Samana hetkenä sujahti Vinska Peterin käsivarrelle, nojaten siron voimakasta vartaloaan häneen ja pyyhkien poskellaan vielä olevan kyyneleen hänen olkapäähänsä. "Älä tee hänelle mitään, hänhän ei tiedä mitään", puheli tyttö. "Hän on niin typerä!"
"Kuka?" ärähti Pavel ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen.
"Se, joka kysyy!" vastasi tyttö. "Ja nyt kuule ja ymmärrä: se mikä kuuluu minulle, kuuluu myöskin hänelle" — hän kosketti sormellaan Peterin rintaan — "minun ei ole tarvis ensin sulkia hänelle lahjottaa, koska kuulun itsekin hänelle ruumiineni sieluineni. Ja niin kauvan kuin hän tahtoo minut pitää, on kaikki hyvin, ja kun hän ei enää minusta huoli, menen kaivoon!"
Esimiehenpoika toisti aikaisemmin lausumansa "sinä!", mutta tällä kertaa rakastettuunsa kohdistettuna. Tuo sana sisälsi hellän nuhteen, ja niin pyylevänä ja itsetietoisena kun hän siinä seisoikin ja niin avutonna ja antautuvana kun tyttö häneen nojautui, näytti jälkimäinen kuitenkin vahvemmalta puolelta.
"Hyvä on, hyvä on; tiedän että minun täytyy kuitenkin kaivoon mennä", sanoi hän huoaten. "Eihän armaani voi mitenkään naida minua, köyhää tyttöparkaa."
"Naida, tuo — sinut?" Pavel remahti nauruun. "Naida?… Sitäkö olet kuvitellut?"
"En milloinkaan —", vastasi Vinska surumielin. "En ole milloinkaan ajatellut muuta kuin: hän on minun armaani; joskus eroan hänestä, eroavathan monet muutkin rakkaimmastaan. Mutta nyt huomaan etten voikkaan sitä tehdä, ja sinä päivänä kun sanotaan: Peter tottelee isäänsä ja nai rikkaan Miloslavan, sinä päivänä minä sanaakaan virkkamatta menen kaivoon."
"Tyttö, tyttö!" huusi Peter, polki jalkaansa lattiaan, tarttui molemmin käsin hänen pyöreään päähänsä ja painoi intohimoisen suudelman hänen huulilleen.
Pavel syöksyi mökistä ulos.
Ulkoilmaan päästyään hän pudisti itseään kuin päästäkseen vapaaksi kimppuunsa hyökänneestä ampiaisparvesta. Sitte hän alotti, väsymyksestään huolimatta, uupumattoman astuntansa kylän läpi. Että Vinska lupauksestaan huolimatta oli antautunut Peterin rakastetuksi, se ei häntä enää — oman luulonsa mukaan liikuttanut. Mutta että hän, juopporatin Virgilin ja hänen halveksitun vaimonsa tytär, oli rohennut toivoa pääsevänsä esimiehenpojan vaimoksi, se näyttäytyi anteeksiantamattomalta ja rikokselliselta. Siitä ei voinut suoriutua rangaistuksetta, ja sentähden täytyisi Vinskan lopultakin mennä kaivoon.
Tätä ajatellessaan tarttui häneen polttava, sietämätön tuska ja samalla raivoava halu tasata kärsimyksistään hiukan noille toisillekin. Pimeä oli jo alkanut, syvä rauha vallitsi kaikkialla, ja tuo rauha sai hänen, rauhattoman, joka vaelsi ympäri sydämistyneenä ja veri vihasta kuohuen, raivostumaan. Hän oli etääntynyt itsellismökeistä ja hiipi nyt korkea-aitaisen kapakan ulkopuolelle. Sitä vastapäätä oli kunnanesimiehen talo, jonka ovi samassa avautui ja kaksi miestä astui ulos. Pavel tunsi heidät äänestä, kun he astuivat kadun poikki. Ne olivat kaksi vanhinta valamiestä.
"Hänen laitansa on huonosti, loppu ei ole enää kaukana — vai mitä arvelet?" sanoi toinen.
"Tuskinpa hyvinkään kaukana", vastasi toinen.
Kenen? — Jumalan tähden, kenen loppu ei ole enää kaukana?… Kunnanesimiehenkö?… Pavel muisteli äkkiä tulleensa hiljattain häntä vastaan eikä ensin tunteneensa, niin oli muuttunut. Kunnanesimies on sairas ja kuolee, silloin on Peter oma herransa ja voi naida Vinskan — jos haluaa.
Talonpojat astuivat kapakkaa kohti, Pavel seurasi heitä koettaen kuunnella tarkoin heidän puhettaan, mutta ei erottanut tavuakaan. Ankara kolkutus ja suhina hänen päässään esti ulkoa tulevia ääniä kuulumasta. Ajatus, joka vastikään häntä raivostutti, kadotti kammottavaisuutensa toisen edessä, joka oli yhtä tuskallinen jopa kahta kauheampi, koska se osotti mahdottoman voivan muuttua mahdolliseksi ja näytti hänelle vihattunsa ja rakastettunsa alttarin edessä morsiusseppeleessä, joka ei hänelle enää soveltunut. Sietämätön tuska kouristi hänen sydäntään ja mielessään syntyi julma toivomus: jospa hänen täytyisi sentään jo ennemmin mennä kaivoon!
Hänen edessään hitaasti asteleviin miehiin liittyi toisia, ryhmä jäi joksikin aikaa harvakseen haastellen seisomaan avonaisen kapakanoven ulkopuolelle ja astui sitte ravintolahuoneeseen. Pavel hiipi heidän jälessään etehiseen, kauvemmas hän ei uskaltanut. Huone oli täpösen täynnä väkeä, tanssia ja soittoa ei kuitenkaan kuulunut, sen sijaan pelattiin korttia, tupakoitiin, juotiin ja kiisteltiin. Muutamat pojat tarjosivat tytöilleen paistia ja viiniä. Erään pöydän vieressä istui Arnost postimestarin piian ja rengin välissä ja edessään olutlasi, josta kaikki kolme vuoroin maistelivat. Hoikka itsellispoika oli viime aikoina aika lailla pulskistunut, oli ravitun näköinen ja hyvin puettu, jopa hänellä oli piippukin. Vuosi sitten oli hänellä ollut onni kadottaa kuoleman kautta juopon isänsä, ja siitä lähtien olivat asiat muuttuneet. Hän elätti itsensä ja äitinsä kättensä työllä eikä suvainnut enää vanhuksenkaan jatkavan entistä varastelemistaan. Kun tämä kuitenkin vielä joskus yritti vanhoja konstejaan ja poika tapasi äitinsä moisessa puuhassa, antoi hän hänelle armotta selkään ja vannoi kyllä ajavansa vanhankissan nahkasta rotanpyyntihalun. Nuoruudenaikaisten keppostoveriensa kanssa hän ei antautunut mihinkään tekemisiin eikä olisi koskenut Paveliin edes sormellaan; päinvastoin hän teki tälle silloin tällöin pieniä palveluksia muistellessaan niitä monia lyöntejä, jotka paimenpoika oli hänen tähtensä saanut.
Nähdessään Pavelin tirkistävän ovesta sisään, huomautti hän siitä muillekin ja arveli että tuo raukka oli aina niin nälkäisen näköinen. Pieni seurue nousi ja Arnost maksoi, mutta piteli muuatta takaisinsaamaansa kreutzeriä ilmassa ja heitti sen sitte komeanylhäisesti Pavelille. Tämä sieppasi lentävän rahan kopiksi, piteli sitä hetkisen ilmassa suletussa kädessään ja antoi sitte pudota lattialle.
Arnost kiivastui: "Tyhmeliini, hae se lattialta, hae kreutzeri!" Mutta Pavel pisti kädet taskuunsa. "Hae itse; en tarvitse sinun lanttejasi, minulla on rahaa itsellänikin!" vastasi poika, veti kukkaronsa esille ja heilutti sitä riemuiten, niin että hopeaguldenit helisivät.
"Rahaa! Risamekolla, kerjäläisellä rahaa!" Syntyi yleinen hälinä, monet nousivat istuimiltaan ja ovessa syntyi tungos. Ravintolan renki tarttui Pavelia kaulukseen ja ravisteli lujasti kysyen: "Mistä olet ne ottanut? Mistä? Varas!" Poika voi iloita että takkinsa oli niin hauras että se repesi, kun hän asetti jalkansa rengin jalkoja vastaan ja voimakkaalla nykäyksellä riuhtasi itsensä irti. Jättäen ahdistajansa käteen kappaleen vanhaa takkiaan, juoksi hän ovesta ulos ja portaita alas suojelevaan pimeyteen.
Tuskin ovesta päästyään ja ahdistajansa vielä aivan kintereillään, huusi hän heille: "Mistäkö olen ottanut? — varastanut tietysti!" ja riensi eteenpäin pilkallisesti nauraen ja siten itse johdattaen jälkeensä sadattelevia takaa-ajajiaan, joiden etunenässä oli Arnost.
Hän juoksi kyläkatua ylöspäin sille kadulle, jonka varrella koulutalo sijaitsi. Kulmauksessa hän törmäsi yhteen rauhallisesti edestakaisin astelevan yövartijan kanssa, tuuppasi vanhuksen kumoon kuin kuivan olkikuvon, kompastui itse, ponnahti ylös ja juoksi eteenpäin sillaikaa kun yövartija huudoillaan johti takaa-ajajat jälleen oikealle tolalle. Pakenijalle jäi kuitenkin kylliksi aikaa ennättääkseen koulutalolle. Ovi oli sulkematta, hän astui sisään, sulki oven, työnsi salvan eteen ja nousi portaita opettajan huoneeseen sillaikaa, kun Arnost seuralaisineen jo koputti meluten rakennuksen ulko-ovella.
Habrecht istui keskellä huonetta pöydän ääressä, lukien pienen kirkkaasti loistavan lampun valossa. Pää oli tuettuna käsien varaan ja nuo tavallisesti niin kalpeat posket punottivat nyt ja muulloin niin väsyneet ja kelmeät silmänsä hehkuivat oudosta innostuksesta. Aivan kuin hänet olisi riistetty korkeammasta, surumielisen ihanasta maailmasta takaisin maalliseen kurjuuteen, katsoi hän puolittain suuttuneesta, puolittain pelästyneesti sisäänryntäävään rauhanhäiritsijään ja peitti samalla vaistomaisesti molemmin käsin edessään olevan kirjan avatut sivut.
"Herra opettaja!" läähätti Pavel hengästyneenä. "Herra opettaja, kätkekää minun rahani!" Hän ojensi pienen kukkaron kertoen nopein, katkonaisin lausein mitenkä hän oli tuon omaisuuden saanut ja millaisen epäluulon hän oli herättänyt noissa ulkona meluavissa ihmisissä.
"Onko pahahenki sinut jälleen riivannut?" huudahti Habrecht, juoksi ikkunaan, avasi sen ja käski kirkuvan joukon poistua. Hän itse ottaa pojan huostaansa, hän vastaa hänestä ja vie hänet huomenna kunnanesimiehen luo. Mutta mikään ei auttanut, hänen täytyi lähteä alas ryntääjien luo estääkseen heitä ovea särkemästä. Ja sillaikaa, kun vanhus neuvotteli kadulla, seisoi Pavel huoneessa jyskyttävin aivoin ja painaen vaaranalaista aarrettaan sydäntään vasten. En enää toiste tee niin, en enää milloinkaan puhu sellaista, ajatteli hän itsekseen.
Kului hänen mielestään äärettömän pitkä aika, ennenkuin melu vähitellen hiljeni. Arnost ja seuralaisensa peräytyivät, mutta vielä kauvan kuului heidän kiihtyneitä ääniään. Opettaja astui huoneeseen kiihottuneena ja ohut tukka suunnattomassa epäjärjestyksessä.
"Nyt he ovat poissa", sanoi Pavel. "Kunpa eivät tulisi takaisin!" murahti Habrecht.
"Koettakoothan!" huusi poika, katsahtaen merkitsevästi sängyn vieressä olevaan vesiruukkuun. "Jos tulevat takaisin, niin heitän vettä niskaansa."
"Sen jätät tekemättä; ajattele ensin minne piilotat rahasi. Katsoppas tänne!" Opettaja siirsi pöydän seinää vasten ja nosti lattiapalkissa olevan irtonaisen kappaleen ylös. Sen alta näkyi pieni, tyhjä kolo, johon opettaja pani äsken lukemansa kirjan ja rahat, peittäen molemmat huolellisesti.
Poika oli seurannut hänen puuhiaan mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ja kun kaikki oli taas entisessä järjestyksessä ja pöytä vanhalla paikallaan, kysyi hän:
"Miten on tuon kirjan laita? Onko se loitsukirja?"
Habrecht suuttui: "Kuinka ymmärtämättömästi ja häpeämättömästi puhutkaan! Niinkuin et tietäisi, mikä minua eniten harmittaa; tahdot tehdä minutkin viholliseksesi, niinkuin ei sinulla olisi niitä kylliksi ennestään! Olen monesti ihmetellyt", sanoi hän yhä kiihtyneemmin, "miksi kaikki ihmiset ovat sinua vastaan; mutta minun ei olisi pitänyt sitä ihmetellä, toisin ei voi ollakkaan, se on oma syysi. Mikä sinä olet olevinasi? Ketä sinä kunnioitat?… Et edes minua!… Loitsukirja!"
Hän toisti tuon sanan vielä kerran yhä kiihtyen ja kohotettuja käsiään väännellen.
Pavel punastui, hänen kasvonsa näyttivät miltei turvonneilta ja hänen huulensa värisivät kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan. Vaivoin sai hän sanotuksi päättäneensä tästä päivästä alkaen alottaa uutta elämää, niinkuin oli aamulla luvannut Milada sisarelleen. Opettaja harmistui vielä enemmän ja nauroi murhaavasti: "Niin, niin pitää ollakkin! Poika on tehnyt mainiosti — ajatellut järkevästi, toiminut mielettömästi, tarkottanut valkoista, tehnyt mustaa." Hän tarttui äkkiä päähänsä ja vaikeroi tuskallisesti. "Tyhmä, tyhmä, pirunriivaama, minä tunnen tuon! Voisin kertoa jotakin samantapaista, minä … vaan en vielä sinulle", keskeytti hän ja viipotti etusormeaan edestakaisin Pavelin edessä nähdessään tämän kuuntelevan suuresti jännitettynä. "Se kertomus ei ole sinua varten, ei ainakaan vielä, myöhemmin mahdollisesti, kun olet tullut viisaammaksi ja — aremmaksi. Saat nyt vasta haavoja, mutta et tunne vielä niiden kirvelyä, tai tunnet ainoastaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Odotahan, kunnes ne ovat syöpyneet syvälle ruumiiseesi, silloin muistelet sanojani, silloin — kun olet vanha. Silloin ymmärrät, että pahinta on kärsiä vanhana nuoruudenaikaisista erehdyksistään. Ei se tarvitse olla suurikaan, tuhannet ovat tehneet pahempaa ja elävät sovussa itsensä ja maailman kanssa. Ylimielisyyttä, narrimaista prameilua, tuskin valhettakaan, mutta kuitenkin kylliksi sytyttääkseen tuolla sisässä helvetin tulen." Hän koputti kädellään sisäänpainunutta rintaansa, vaipui tuolille istumaan, heittäytyi pöydän yli ja kätki kasvonsa käsiinsä. Siinä asennossa hän oli kauvan, kuumeenväristysten kiitäessä ruumiinsa läpi. Pavel katseli häntä myötätuntoisesti, uskaltamatta paikaltaan liikahtaa. Mitä mahtoikaan opettaja tehdä? Nyyhkyttikö hän? Taisteliko esiinpyrkivää itkua vastaan? Hyvä Jumala, mikä miestä vaivaa? Mitä vääryyttä hän on nuoruudessaan tehnyt, joka nyt riistää vanhuuden ilon?… Pavel ei ylipäätään ollut utelias, mutta opettajan salaisuudesta hän oli aina halunnut saada selkoa. Mielellään olisi hän myöskin auttanut häntä, sekä häntä että itseään. Hänelle oli jo selvinnyt tapakin. Riehuihan tänään hänen päässään sellainen ajatusten myrsky ja ryöppy, että hän oli suorastaan kuulevinaan sen kuohun ja suhinan.
"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan; minulla on jotakin sanottavaa."
Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. — Mene!" toisti hän ankarasti, kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.
Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.
"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"
"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä. Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan — hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" — hän aikoi jo sanoa — loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset — "ja sillaikaa lasken minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.
"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."
"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin takkiainen!"
Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"
Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta; sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut, hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista. Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen! Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi, kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin… Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:
"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt, rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"
Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin. Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen, joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja tunnin päästä hän oli terve.
Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian, jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä parantumisesta.
"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.
Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa menkää ensin kunnanesimiehen luo".
"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."
"Jaa. — Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."
Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä itsekkäistä tarkotuksista.
Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä, että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman onnensa nojaan.
Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"
"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu; siellä on maksa."
"Maksa? Vai niin — te sanotte edes jotain, te!… Sanotte että se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään muustakaan."
"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.
"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."
Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"
Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?… Auta sitte!"
"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä. "Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!… Neljässätoista päivässä olisitte terve."
"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!… Mutta — suu kiinni … ymmärrätkö?"… Hän keskeytti puheensa kuunnellen levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."
"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö odottakoon tallinoven luona."
Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne — menkää!"
Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen, rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella "juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata, pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa välissä.
Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä,"Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"
"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.
"Hänen täytyy kuolla."
"Täytyy kuolla? — Mitä ajatteletkaan?… Älä sekaannu siihen asiaan."
Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."
"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä kohteli?"
"Pelkää isäänsä — siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään pelkästä pelosta… Ja tytölle hän myöskin antaa selkään — ja silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin — kun rakkaus sammuu, ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."
Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin:"Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"
"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee niinkuin sanoo."
"Eipä teekkään!"
"Saat sitte nähdä."
"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"
"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti! Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi… Ja kun tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun. "Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."
Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian, supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."
"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian poikaa hakemaan."
"Hänpä ei tule."
"Sano että esimies käskee."
"Hän ei tule sittenkään."
"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."
Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan — ei häntä pidä auttaa, mutta ei tehdä vääryyttäkään."
Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"
Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.
Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei astunut millään ehdolla.
Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten. Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.
Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun heti mennä esimiehen luo."
"Minun?"
"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo ja" — hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun pitää viedä hänelle rohtoja."
"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.
Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä, painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä "kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain. "Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää tulostasi ja avaa oven."
Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten, sitte oli kaikki kadonnut.
Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juodatämäloppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle, muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna tämä."
Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä kosketus sai miehen värisemään.
"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"
"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."
"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden minun pitää se sinne viedä?"
Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja nyt ala laputtaa!"
Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.
"No anna hänen sitte kärsiä!… Ei kukaan voi aavistaa miten kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan. Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon sinut!… Mene, mene!… Etkö vieläkään?… No kärsiköön sitten kuin vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."
Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen Jumalan tähden."
Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.
"Jumalan tähden?… Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja lähti menemään.
Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin… Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta, huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja. Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä suutelee ja hyväilee — tytönletukka, jonka tähden minun täytyy mennä tappamaan… Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä ja kuukauden päästä menen uudestaan… Ja tätä en voi rippi-isälle tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten on ainoastaan helvetin liekit. — Viime sunnuntaina puhui pastori laajasti helvetistä ja sen tuskista.
Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja sitä on jo hänen sisässään… Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin, pimeyskin kuuluu helvettiin… Ja mikä tuolla käveleekään hänen edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? — Oi, se on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä — huuda häntä, kehottaa hän itseään… Minkätähden? No niin, antaaksesi hänelle myrkyn… Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei ole mahdollista, ei, ei… Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen Jumala!… Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei, ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"
"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin. "Minäkö — en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä tee…"
Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta, polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.
"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."
"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika, irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli puutarhaan.
Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja soittamaan!"
"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.
"Kunnanesimiehelle."
Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.
"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta", puheli Habrecht rientäen ulos.
Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli kuollut eikä tervehtynyt!… Rohdot eivät olleet auttaneetkaan! Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.
Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan. Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden puolesta.
Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"
Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.
Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan, sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat. Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.
"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä… Olemme aina olleet pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"
Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.
"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo, jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin kuolleena ja ihmiset sanovat — ja Peterkin sanoo, että siinä on myrkkyä."
"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui… Te kyykäärmeensikiöt! Olette aikoneet myrkyttää esimiehen…"
"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole tiennyt asiasta mitään… Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää, mitään pahaa ei ole tapahtunut… Usko minua. — Esimies on kuollut sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä… Se nähdään kyllä oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"
Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat, katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.
"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"
"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?… Jos äiti joutuu oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi, niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton… Äiti ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel — Pavel!"
Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten. Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä silmineen.
"Mitä minä sille voin", mutisi hän.
"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain sanoa … sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"
"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"
"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin päin mennyt hänen luokseen."
"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä tiedä mitään."
"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain. Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle ihmisellekin hyödyksi… Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman — pojan, joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."
"Eihän hän sanonut mitään."
"Eikö mitään?"
"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."
"Entäs sinä?"
"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."
"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"
"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."
"Ja sinä annoit?"
"Niin."
"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"
"Ei ketään."
"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"
"Hän oli oven takana."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"
"Entä sinä?"
"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"
"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"
"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi minun jälkeeni."
"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa", kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme autetuiksi … rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"
Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.
"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"
Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka — sitä en tarkottanut!"
Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.
Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se kaikkein rakkain?… Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi sinut naida. Sitäkö tahdot?"
"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä. Typerä nulikka!…" Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi taikka mennä kaivoon".
"Sinun täytyy? — täytyy? — täytyy?…" Poika ymmärsi vihdoinkin ja sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"
Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia. "Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."
Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.
"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.
"Mitä — hyvä, hyvä Pavel?"
"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.
Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:
"Mitä sanot oikeuden edessä?"
"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"
Vinska totteli.
Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt… Miten hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön lääkärin luo… Ja miten molemmat olivat myöhästyneet… Ja miten lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet vielä pitelivät.
Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, jaPeter jatkoi:
"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin, mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne on juhannuskukkatippoja!"
"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.
"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut. Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? — Pavel, sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt että hänet on laskettava sisään… Lyökää minut vaikka kuoliaaksi, mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."
Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea, kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja hylätty!"
Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut esimiehen pois ihmisten ilmoilta.
Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli, heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta, kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä muutamia talonpoikia.
Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona; toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.
"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan käheällä äänellään.
"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.
Peter huusi: "Pavel on myrkyttänyt isäni!"
"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.
"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.
"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.
"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.
"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.
Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?…" Hän keskeytti miltei pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut vasten tahtoaan.
Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"
Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.
"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.
"Vai niin — tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"
Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset. Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.
"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen nöyrästi opettajaan ja vastasi:
"Hän vie pojan piirioikeuteen."
"Mitä poika piirioikeudessa?"
"Tunnustaakseen."
"Mitä?"
"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."
"Sen hän tunnustaa muutenkin."
"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."
"Sen hän tunnustaa teillekin."
"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."
"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.Anton pidätti häntä:
"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen, opettaja."
Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi hetken päästä suojattinsa mukanaan.
Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"
Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä. Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä kohti.
Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja tohtoria kohti.
Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"
Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.
"Mitä sinä hänelle veit?"
"Hyviä rohtoja."
"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.
Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"
Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".
"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."
"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla sanoa totuutta."
"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:
"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo, ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."
Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin päin", ja Peter toisti suuttuneena:
"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja. Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan luona koululla."
"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi — siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta, asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."
"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherraPavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"
"Niin."
"Ja mitä sanoit siellä?"
"Hyvää iltaa, herra esimies."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Ei mitään."
"Mitä hän teki?"
"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."
"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"
Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi" sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.
Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.
Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt, vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa. Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille, kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen henkiheimolaisensa hänelle syytivät.
Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:
"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."
"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.
Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin — juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee — mutta…"
"No? — Mutta?"
"Mutta mitä seon, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä, järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette, jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!" Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä huomennakin."
Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan, astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.
"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.
Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme — ei kai siinä enää ole mitään myrkkyä."
"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin, ainoastaan hiukan vähemmin."
"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi siemauksella… Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."
"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja harmista.
"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin, puhkesi puhumaan:
"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla. — Siinä se on, nyt sen tiedämme, parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa. Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."
Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella. Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun, ärsyttävään nauruun.
Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin, potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen, opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan säilytysvankeuteen.
"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän; "teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan. Kuka valjastaa hevosen?"
"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän huoneesta kadulle.
Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä sanoja.
Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen, takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten. "Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin kuorossa.
"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:
"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"
Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi, vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle, otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle — kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.
"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.
"Kun kerran rakennan itselleni mökin — ja sen vielä teenkin" — kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua häväisseet."
Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein alhaisinta."
Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi. Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.
Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.
Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa, oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä jälleennäkeminen syvästi liikutti.
"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon, kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.
"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta. Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei Habrecht saanut vastausta.