* * * * *
Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle, jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.
Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua, silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin, mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen oma tulevaisuutensakin.
Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi käsivarret rinnoilla ristissä:
"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon, että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen kiinni. — Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja astui ulos.
He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut noina kahtena kuukautena!… Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.
Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään. Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli — Pavel Holub.
Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta, ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä, jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt. Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä, jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan takaa: "Myrkynvalmistaja!… Olet sittekin myrkynvalmistaja!"
Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti harmiaan.
"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta ajattelivat tai sanoivat?"
Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".
"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys. Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!… Tänään lankeisin iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi kuin hän itsekin on."
Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.
Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.
Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään ilmaiseksi.
Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää, jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.
Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan, loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi, kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.
Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:
"Milada,
rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."
Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.
Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan suuren pettymyksen.
"Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" — näin kuului kirje — "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel: älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi, joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa — minua et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua, rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."
"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.
"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä salaisuuttaan.
Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen miehen — Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.
"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."
"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö; sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten keppiään.
Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.Vavisten ja nöyrästi puheli hän:
"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun tiiliäsi."
"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin, paholaisen ruoka!"
"Älä puhu hänestä", rukoili vanhus vapisevin polvin; "älä Jumalan tähden puhu hänestä. Olen jo vanha, Paveliseni, ja kuolen pian; sinun ei pidä käskeä minua helvettiin."
"Yhdentekevä jos käsken tahi en, yhdentekevä jos menet tahi et; ellet itse mene, tulee hän sinua noutamaan."
Virgil alkoi itkeä: "Muorikin kuolee pian ja hän pelkää. Hän tahtoisi nähdä sinut ennenkuin kuolee. Hän se olikin, joka sanoi: mene sinä vartioimaan hänen tiiliään."
Pavel katseli häntä kauvan tarkkaavasti. Minkä näköinen hän olikaan, miten kumman näköinen! Kokoonkyyristynyt ja laiha, vilusta värisevä ohuissa vaatteissaan ja kasvot tulipunaiset kuin punainen lasilamppu. Öljynä, joka tuota kurjaa olentoa valaisi, oli paloviina; ainoana lohdutuksena, joka häntä virvotti, ajattelematon suurukous.
Konna-raukka, ajatteli Pavel; ne ajat ovat menneet, jolloin sinä minua pieksit, nyt ryömit edessäni. "Jäähän sitte", sanoi hän hitaasti, yhä vielä epäluuloa täynnä. "Pian se nähdään, minkälainen vartija olet."
Hänen takaisin tullessaan oli kaikki kunnossa. Virgil oli todella ollut uskollinen vartija, eikä pyytänyt kiitosta eikä palkkaa, kyseli vain myötäänsä: "Etkö tule muorin luo?"
Pavel käski sanoa Virgilovalle että häneen nähden hän kyllä voi rauhassa kuolla, mutta hänen luonansa Pavel ei tahdo käydä. Pääsyynä kieltoonsa oli pelko, että tapaisi Vinskan äitinsä luona eikä silloin voisi häntä karttaa, niinkuin oli tehnyt aina siitä asti kuin tämä oli tullut Peterin vaimoksi. Ja niinkuin hän käänsi silmänsä poispäin hänet kohdatessaan, niinkuin hän vältti mikäli mahdollista kuulemasta hänestä mitään, samoin hän karkotti jokaisen Vinskaa koskevan ajatuksenkin, joita, sen pahempi, pyrki väkisinkin mielessään heräämään.
Vinska oli saavuttanut toiveittensa päämaalin ja Pavel oli häntä siinä avustanut, nyt oli asiasta tehtävä loppu. Mikä lie ollutkaan, joka häntä yhä vielä kiusasi, mikä häntä itseään voimakkaampi, joka tuotti hänelle tuskia tuota naista nähdessään? Pavel laski käsivartensa rinnoilleen sydämen kohdalle ja mutisi kiroten: "Älä tykytä!" Mutta se tykytti siitä huolimatta kauniin talonemännän astuessa ohitse tai ajaessa noissa samoissa vaunuissa, joissa hänen miehensä puolitoista vuotta sitte oli vienyt Pavelin oikeuteen. Vinska pyrki näyttämään onnelliselta, mutta todella onnelliseksi hän tuskin voi itseään tuntea. Peter oli ahne, tyrannimainen aviomies, joka teki tyhjäksi kaikki Virgilovan ennustukset. Hänen appivanhempansa eivät rohenneet pistää jalkaansa hänen taloonsa; se vähä, minkä Vinska voi tehdä heidän asemansa parantamiseksi, tapahtui salaa, pelolla ja vavistuksella.
Vinska itse eleli vauraasti ja vietti suurella komeudella toisen lapsensa ristiäisiä, mutta tämä, niinkuin ensimäinenkin, kohta häitten jälkeen syntynyt, kuoli muutaman viikon vanhana ja kylässä alettiin kuiskailla: "Hän näyttää jäävän lapsettomaksi".
Pavel sattui kulkemaan ohitse juuri kun pieni kirstu aivan hiljaa ja ikäänkuin häveten vietiin portista ulos. Hän kuuli tuvasta nyyhkytystä, nyyhkytystä, joka tunkeutui hänen sieluunsa muistuttaen sitä hetkeä, jolloin tuo onneton, jonka hän heitti ulos, oli nojautunut hänen rintaansa vasten ja hänet hyväilyillään hurmannut.
Virgilova näki vielä toisen lapsenlapsensa kuoleman, mutta pian sen jälkeen tuli hänenkin viimeinen hetkensä, kovan, kauhistavan kuolonkamppauksen jälkeen.
Pappi ei saattanut poistua hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä; vielä maailmasta erotessaan hän halusi siunauksia ja esirukouksia, ja sammuneissa silmissään kuvastui kysymys: onko minulle annettu anteeksi?
Pavel kuunteli välinpitämättömästi tietoa hänen kuolemastaan ja jäi kylmäksi Virgilin valituksille. Ainoa lohdutus, minkä hän puolestaan antoi leskelle, kuului: "Pieni vahinko", jolloin Virgil keskeytti surunpurkauksensa, katsoi silmiään räpyttäen Paveliin ja kysyi puoleksi vakuutettuna: "Niinkö arvelet?"
Tämä sattui syyskesällä ja ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen kutsui kirkkoherra Pavelin luokseen.
Hän meni heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Hengen mies istui puutarhansa penkillä kauniin päärynäpuun alla, jonka hedelmät jo alkoivat käydä kullanvärisiksi. Hän oli vaipunut sanomalehden lukemiseen, Pavel seisoi hetkisen paikoillaan, uskaltamatta puhutella kirkkoherraa ennenkuin tämä nosti pienet, kalpeat, leveälierisen olkihatun varjostamat kasvonsa ja jonkun verran hidastellen sanoi: "Sinulle on tehty vääryyttä". Hänen katseensa liukui Pavelin ohi kauvas etäisyyteen. "Sinä et ole syypää esimiehen kuolemaan."
"En suinkaan", sanoi Pavel, "mutta kuitenkin lapset juoksevat jälessäni huutaen: myrkynvalmistaja!… Pyytäisin että herra kirkkoherra kieltäisi heitä huutamasta jälkeeni."
"Luuletko heidän tekevän sitä minun luvallani?" kysyi pappi närkästyneesti.
"Ja vanhemmat henkilöt ovat samanlaisia", jatkoi Pavel. "Kolme kertaa olen istuttanut nummelleni pieniä kuusia, mitään muuta ei siellä kuitenkaan kasva. Kolme kertaa he ovat ne repineet maasta ylös. He sanovat: sinun mökkisi pitää olla vapaana, sinun mökkiisi tahdomme katsella joka puolelta, tahdomme tietää mitä sinä mökissäsi teet."
Kirkkoherra yskähti: "Hm, hm… Se johtuu siitä, että sinulla on niin huono maine. Sinun täytyy koettaa parantaa mainettasi."
Pavel mutisi: "Minulla on oikeuden päätös".
"Siitä ei ole mitään hyötyä, ellei ihmiset sitä usko", sanoi hengellinen. "Uskosta kaikki riippuu, niin suuressa kuin pienessä. Ikuiseksi autuudeksesi sinun täytyy uskoa Jumalaan, maallinen onnesi vaatii että ihmiset uskovat sinua."
"Se olisi varmaankin hyvä se."
"Tarkotat että olisi hyvä, jos voisit tuon luottamuksen itsellesi voittaa, niinkö?"
"Niin."
"Siis pyri siihen! Sinä olet jo alkanut vaeltaa parempaa tietä ja sinun täytyy pyrkiä sillä tiellä yhä eteenpäin. Ilman tukea se kuitenkaan tuskin käy päinsä,sellaistatulet vielä kauvan kaipaamaan. Tähän saakka oli opettaja sinun tukenasi … vaan kauvan hän ei enää voine sitä olla."
"Miten? Minkätähden? — Miksei enää kauvan?"
"Siksi, että hänet siirretään toiseen kouluun."
"Siirretään?" huudahti Pavel hämmästyneenä.
"Luultavasti."
Kirkkoherra katsoi häneen hetkisen tiukasti, ja sanoi sitte: "Enemmän kuin luultavasti — aivan varmasti. Mieti asiaa ja ajattele kenen puoleen voit kääntyä, kun opettaja lähtee, kenelle silloin voit sanoa: pyydän ettäteotatte minut suojaanne."
Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra, osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas, eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"
Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" — että pappi ei enää koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.
"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi: "Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti käyn hänen luonaan."
Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päähänsä.
Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin. Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä, mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun täytyykään teistä kuulla?"
Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"
Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän; "nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut. Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen. "Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu mielettömyys!… Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä… Kerro mitä olet kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.
"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden, minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä, sillä se on tosi."
Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena. Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin levon … kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena — päivin opettajana, öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan laskeutuvan ylitseen.
Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen. Siellä hän heräsi. — Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan. — Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen — kyläläisten harmiksi.
"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta se onkaan tullut takaisin…?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän, opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä — vihollista. Hän kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti hänen itserakkauttaan.
Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään ja luuli helposti onnistuvansa.
Mutta — mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla ponnistuksilla…
"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan, jolla nyt minut musertaa… Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne ovat jo kietoutuneet ympärilleni."
Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen huoneessa kävelemisensä.
"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja — rehellinen murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen … olen! Siitä ei pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen voimatta enää viedä pyrkimystään perille."
Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi… Muuta tapasi! Se on vielä mahdollista."
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.
"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää. Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi, vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi. Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden vihaa… Odotahan, kunnes tulee katumus, — se tulee sinullekin, se on jo ovella — odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."
"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."
Habrecht säikähti. "Koputtaa? — Mikä? — Kuka?… Oi — teidänKorkea-arvoisuutenne…!"
Pappi astui sisään. "Olen koputtanut kolme kertaa", sanoi hän, "mutta ette ole kuullut, olette puhunut niin äänekkäästi." Hänen älykkäät, terävät silmänsä katselivat tarkkaavasti hänen odottamattoman tulonsa kautta hämmästynyttä opettajaa.
"Oi, teidän Korkea-arvoisuutenne, kuinka ilahuttavaa … mitä suvaitsette? — Tuolin … Pavel, tuoli tänne!" änkytti Habrecht ja kiiruhti pöydän ääreen, jota vasten nojasi vapisevia polviaan laskien käsivartensa suojelevasti sen yli. Tavattomalla kömpelyydellään kiinnitti hän papin huomion juuri siihen, jota ei mistään hinnasta olisi suonut hänen näkevän, pöydällä olevaan avonaiseen kirjaan.
Kirkkoherra astui lähemmäksi, katsoi, ennenkuin Habrecht sai sen estetyksi, nimilehteä ja luki hämmästyksellä, inholla ja kauhulla:Titi Lucretii Cari: De rerum natura. [De rerum natura, roomalaisen runoilijan Titus Lucretius Carus'en (synt. v. 94 ennen Kr.) kirjottama laaja opetusruno, sisältävä fysiikan, sielutieteen, jumaluusopin ja siveysopin perusteet. Suomentajan muist.]
Hän vetäsi kätensä pois, pyyhki sitä kiivaasti nuttuunsa ja huusi:"Lucretius… Oi, herra opettaja — oi…!"
Ja Habrecht, sieluntuskissaan väännellen, tyyntyi hitaasti, vaivaloisesti — valhetellakseen. "Tilapäistä", änkytti hän, "sattumalta säilynyt tuo kirja aikaisemmilta tutkintoajoilta … sattumalta nyt joutunut esille…"
"Toivon niin, uskon niin, muussa tapauksessa surkuttelisin teitä", vastasi hengellinen, joka katsoi häneen herkeämättä.
"Ja teillä on siihen oikeus, teillä, joka voitte luvata taivaan autuuden jokaiselle, joka tulee teidän luoksenne lohdutusta etsimään!" huudahti Habrecht.
Kun pappi oli mennyt, otti hän kirjansa, hyväili sitä kuin elävää olentoa ja kätki poveensa tuon rakkaan ystävän, jota hän luki yhä uudistuvalla ihastuksella, mutta jota ei uskaltanut koskaan julkisesti omistaa.
Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta, jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli, sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.
"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni; mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"
Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista. Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan. Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa, enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin, ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti, jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja, kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu, eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".
Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus, joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes suorina istua!… Mitä sekin on olevinaan!… Oikein hävettää!…" Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi: "Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on talli tehty?"
Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on mökki".
"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."
"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"
"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle. "Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla kylästä."
Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.
Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"
Habrecht astui esiin tervehtien armollista rouvaa.
"Oi, sehän on opettaja", puheli paroonitar; "sepä oli mainiota! Te kai voitte sanoa minulle kenenkä nuo laudat ovat?"
"Linnan sahalta tuotuja, teidän Armonne."
"Ja miten ne ovat tänne joutuneet?" "Pavel Holubin omaisuutena, hän on ne ostanut."
"Ostanut?" huudahti paroonitar. "Onpa vaikeata uskoa että hänkin on jotakin ostanut."
Pavel oli tähän saakka pysyttäytynyt liikkumattomana koulumestarin selän takana. Armollisen rouvan viimeiset sanat kuultuaan hän oikasihe, kääntyi, juoksi mökkiin ja palasi tuossa tuokiossa heiluttaen kädessään paperiarkkia, jonka sanaakaan sanomatta ojensi paroonittarelle.
"Mitä se on?" kysyi tämä. "Mitä hän minulle toi?"
"Kuitatun laskun ostetuista laudoista", vastasi Habrecht, jolle kysymys oli kohdistettukin.
"Vai niin — tuo ostaa ja maksaa laskunsa? Mistä hän saa rahoja? Olen kuullut että hän olisi varastanut täyden rahakukkaron."
"Vanha juttu, teidän Armonne; juttu joka ei ollut tosi edes uutenakaan."
"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."
"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidänArmonne voi uskoa minua."
"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla kuin paha omatunto?… Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt, että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut ne sinulle… Etkö voi pyytää?… Etkö tiedä mitään, mitä minulta pyytäisit?"
Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen, sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.
"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"
Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."
Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä, siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma… Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi muuttunut… Ja nyt lähdemme. — Adieu! Eteenpäin Jakob!"
Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja kysyi:
"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi pitänyt esittää itsensä tänään."
"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."
"Kuinka, huomennako?… Eikö tänään olekkaan keskiviikko?"
"Pyydän anteeksi, tänään on tiistai."
"Tiistai? Se on aivan toista. Olen jo luullut että nuorukainen, joka luultavasti on joku oppinut tomppeli, pitäisi tarpeettomana käydä linnanomistajatarta tervehtimässä. Ja milloinka te matkustatte, opettaja?"
"Ensi viikolla, teidän Armonne."
"Vahinko, vahinko; emme saa teidän jälkeenne parempaa", sanoi paroonitar ja ajoi tiehensä nyökäytellen Habrechtille armollisesti päätään.
Kun opettaja kääntyi Paveliin, seisoi tämä liikkumattomana ja kasvoiltaan tulipunaisena. "Se on siis kuitenkin totta?" sanoi hän hengittäen vaivaloisesti, ikäänkuin kurkkunsa olisi ollut tukossa. "Te lähdette pois?"
"Toisin sanoen, siirretään pois", vastasi Habrecht hitaasti. "Minut määrätään toiseen paikkaan."
"Kauvaksiko?"
"Jotenkin kauvaksi."
"Oletteko tietänyt siitä jo kauvan että teidät siirretään muuanne?"
"Kauvan — en kauvan — miten asian käsittää…"
"Miksette ole sanonut siitä minulle mitään?"
"Miksi? Olethan kuullut ilman sanomattanikin."
"Vaan en ole saattanut uskoa, en herra kirkkoherraakaan, muita en ensinkään. Olen itsekseni ajatellut, että jos niin olisi, silloin te itsekin sen minulle sanoisitte…" Enempää ei poika saanut sanotuksi.
Pavelin tuskallinen hämmästys koski hänen vanhaan ystäväänsä, mutta hän koetti sitä salata. "Suo minulle onneni", sanoi hän hetkisen päästä. "Ajattelehan että tulen vallan vieraitten ihmisten keskuuteen… Jos joku katsoo minuun, katson häneen takaisin aivan rauhallisesti — ei johdu mieleenikään kysyä: mitä olet minusta kuullut, mitä kamaloita tekoja luulet minun tehneen?… Sen kunnioituksen, jonka voin itselleni hankkia, tahdon nauttia vähentymättömänä. — Haluan saada mitä suurinta kunnioitusta osakseni, tahdon olla enkelin ja pyhimyksen kaltainen, niin että kieroimmankin ihmisen täytyy myöntää: se vasta on hyvä opettaja!… Niin on oleva siellä, jota vastoin täällä…" hän painoi käsiään ohimoitaan vasten ja voihki sydäntäsärkevästi. "Kerronpa sulle esimerkin siitä, miten täällä on asiat ja miten siellä tulee olemaan. Ajattelehan suurta lumivalkoista taulua, johon tahtoisin piirtää kaunista kirjotusta, mutta jonka olen liannut ja töhrinyt, ja kun nyt teen niinkuin tahtoisin ja piirrän siihen kauniita kirjaimia, ei se käykkään päinsä ennenkuin entinen töhräys on ensin poistettu. Mutta se on niin vaikeata, jopa mahdotontakin!… Ja vaikka luulenkin että vanha kirjotus on vihdoinkin poistettu eikä enää mitään jälellä — niin sittenkin pilkistää se yhä noiden uusien kirjainten takaa esille. Se tosin vuosi vuodelta vaalenee ja mahdollisesti — mutta mitä se auttaa? — Silmäni ovat käyneet yhä herkemmiksi sitä huomaamaan ja vaikutus on sama… Ymmärrätkö? Kaikki muuttuu nyt toiseksi. Siellä kaukana, uudessa kotiseudussa, on taulu alkuperäisen puhdas. Taulu, se on minun maineeni. Ymmärrätkö vai etkö?… Ihmislapsi, minusta näyttää kuin et käsittäisi sanaakaan!"
Pavel ei inttänyt vastaan. Hän ajatteli muita asioita ja huudahti äkkiä: "Tiedän mitä teen — minä seuraan mukana!"
"Kaikkia mieleesi johtuukin!" huusi Habrecht, mutta lisäsi selittävästi, ikäänkuin vähentääkseen kieltonsa säälimättömyyttä: "Miten äitisi kävisi, ellei hän löytäisi sinua täällä takaisin palatessaan?"
"Hän voi tulla meidän jälessämme, jos tahtoo", sanoi Pavel venytellen huultaan kuin hämillään oleva lapsi. Ja Habrecht puhutteli häntä kuin lasta, koetti häntä tyynnyttää ja selittää kotiin jäämisen etuja sekä lopetti kärsimättömästi, kun Pavel pudisti kaikkeen tyytymättömästi päätään: "Ja viimeksi!… Ihmiset saisivat kyllä pian selvän, mistä äitisi (josta muuten en usko mitään pahaa) tulee ja kysyisivät: mitä joukkoa se opettaja haalaakaan kylään?… Se ei käy päinsä — sen ymmärrät itsekin … rauhotu…" Näin sanottuaan hän kääntyi ympäri, pyyhki syyskylmästä huolimatta otsalleen kihonnutta hikeä ja läksi nopeaan tiehensä, välttääkseen Pavelin uusia ehdotuksia.
Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha. Poika ei enää sen jälkeen johtanut keskustelua tuohon yhä lähenevään eronhetkeen, kävihän vain hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi; työtä hän teki ahkerasti kuin ennenkin eikä pyrkinyt suosijansa seuraan useammin kuin muulloinkaan.
Sairaan itsekkyydellä, joka ei välitä muusta kuin omasta paranemisestaan, ei Habrecht välittänyt vähääkään siitä taistelusta, mikä riehui Pavelin rinnassa hänen näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta. Ero oli kuitenkin kerran tapahtuva, parasta että se tapahtui valituksitta. Samoin hän ei sanallakaan maininnut siitä syvästä pettymyksestä, minkä hänelle tuotti seuraajaansa tutustuminen.
Tämä nuori mies, herra Georg Mladek, oli saapunut vasta muutamia päiviä yli määräajan ja laskenut pilaa Habrechtin sen johdosta ilmaisemasta hämmästyksestä. Kehotukseen käydä linnassa paroonitarta tervehtimässä, vastasi hän: "Aivan kernaasti, jos hän on nuori ja kaunis. Muuten ei minulla ole mitään tekemistä paroonittarien kanssa eikä heidän linnoissaan."
"Mutta", arveli Habrecht, "kohteliaisuus toki vaatii…"
"Ei jokaista; minä esimerkiksi olen siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton."
Hän ylvästeli olevansa miltei yhtä köyhä kuin Job ja yhtä ylpeä kuin Diogenes, saapui koulutaloon istuen kuormalla, joka sisälsi kapsäkin, telttasängyn, pöydän ja tuolin, sanoi siinä olevan aluksi kyllin ja kieltäytyi käyttämästä niitä muutamia talouskaluja, joita edeltäjänsä hänelle hyväntahtoisesti tarjosi.
Niin sai Habrechtin irtain omaisuus siirtyä hiekkanummen mökkiin, joka oli kylänkesken ristitty "Kuoppalaksi", ja teki siellä oikein komean vaikutuksen herättäen paljo kateutta. Ihmiset pitivät Habrechtin hyvyyttä Pavelia kohtaan käsittämättömänä, tuskin anteeksiannettavana. Mladekilla oli näiden molempien keskinäisestä suhteesta oma mielipiteensä, jota hän ei salannut virkaveljeltäänkään.
Habrechtin lähdön edellisenä iltana haki Mladek häntä ja tapasi vihdoin koulusalin ikkunan äärestä levottomasti kadulle katselemassa. Mladekin mainitessa hänen nimeään, katsoi Habrecht taakseen ja virkkoi:
"Tekö siellä olette? — Hyvä, hyvä; olen mielissäni ettei se ollut joku toinen."
"Kuka toinen?"
"Pavel tietysti. Tahdon teille tunnustaa että aijon lähteä matkaan jo tänään ja edes hyvästiä sanomatta … pojan tähden. Menen täältä tyytyväisenä, en voi sitä salata, ja se koskee häneen. Sentähden olen käynyt jäähyväisillä paroonittaren ja kirkkoherran luona ja lähden matkaan ennenkuin Pavel ennättää, kotiin. Olen tilannut hevosen — tuonne ristikkoportin luo … sen pitäisi jo olla siellä."
Habrecht kiiruhti jälleen ikkunaan ja kumartui kauvas ulos. Tuuli liehutti hänen ohuita harmaita hiuksiaan ympäri kasvoja, jotka näyttivät niin vanhoilta ja soveltuivat niin huonosti tuohon vielä nuorekkaaseen, notkeaan vartaloon. Hänellä oli yllään musta puku, jonka isänsä oli hänelle teettänyt viimeiseen tutkintoon ja joka oli tehty omistajansa vastaista vartalon kehittymistä silmällä pitäen — otaksuma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja jonka vuoksi se nytkin riippui viheliäisen velttona noiden laihojen jäsenien ympärillä, velttona, nukkavieruna ja laskoksiin painuneena.
Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan olette ollut täällä opettajana?"
"Yksikolmatta vuotta."
"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon ja täys-ikäisiltä juhla-aterian … ja tämä kaikki jottette näkisi Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa suhteessa, virkaveli? Miten?"
Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?" kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.
"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni — ei mikään inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti. "Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin kaunis nainen?"
Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä. Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen ilon osakseni… Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti: "Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä. Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."
Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!
Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta, varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin sano — sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin, ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi riemuiten: "He-hei!"
* * * * *
Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään, heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia. Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin. Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.
Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja jurosti: "Missä on herra opettaja?"
Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja", sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"
Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.
"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.
Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen. Äkkiä hän löi otsaansa… Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!…Hänenluonaan,hänenmökissään oli opettaja, sanoakseen hänelle — ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"
Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.
Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi pöytää niin, että se romahti kumoon… Oliko Pavel enää niiden tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?
Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!… Poissa — edes sanomatta: Jumala sinua siunatkoon!… Minkälainen ihminen hän olikaan, joka saattoi tehdä moisen työn?… Parempi, tuhat kertaa parempi kun olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.
Saman vuoden keskivaiheilla sattui jotakin erikoista. Kyläkunta toteutti jo kauvan vireillä olleen tuuman: osti siihen saakka hevoskierrolla käytetyn puimakoneen sijaan lokomobiilin. Se tuotiin rautatieasemalta kylään kuudella hevosella ja kukilla seppelöitynä. Ylpeinä ratsastivat talonpojat sen rinnalla eikä kenenkään iloa häirinnyt sekään seikka, että oli voitu suorittaa vasta ensimäinen koneen kymmenestä maksuerästä ja että oltiin epätietoisia, mistä rahat saataisiin seuraaviin suorituksiin.
Eräällä kukkulalla lähellä Pavelin mökkiä oli äskenvalitun kunnanesimiehen talo. Siellä alotti lokomobiili toimintansa. Se höyrysi ja puhisi ja siihen yhdistetty puimakone nieli sille ojennetut sitomat ja syöksi ennen arvaamattomalla nopeudella sisästään jyviä ja murskautuneita olkia. Aluksi kihisi sen ympärillä sankat ihmisjoukot tuota uljasta näytelmää katselemassa, mutta vähitellen he saivat kyllänsä sen ainaisesta yksitoikkoisuudesta; lopulta oli enää yksi ainoa, jonka ihastus pysyi vähentymättömänä, nuorukainen, jolla ei suinkaan ollut aikomusta tuota konetta koskaan apulaisekseen pyytää — Pavel. Hän työskenteli siihen aikaan linnan metsässä ja teki joka päivä työmaalle mennessään ja sieltä palatessaan kierroksen ihaillakseen tuota puhisevaa kummitusta, kunnes kuului käsky: "Mene matkaasi, mitä siinä töllistelet! — Jos tuo voisi katseillaan viedä koneen mukanaan, niin se sen tekisi", tuumi esimies. Pavel meni, mutta painoi tuon ihmelaitoksen niin tarkoin mieleensä, että hänellä oli siitä paljoa selvempi kuva kuin talonpojilla, jotka istuivat aivan sen läheisyydessä riihen edessä olevalla penkillä ja valvoivat päiväläisten työntekoa.
Tyytyväisinä katselivat talonomistajat puituja jyväsäkkejä ja hykertelivät käsiään uutteralle koneelle, joka suoritti muutamissa päivissä saman työn, mikä ennen oli vaatinut viikkokausia. Pian nostettiin kysymys eikö täten säästynyttä aikaa voitaisi käyttää tuohon erinomaisen houkuttelevaan huvitukseen: metsästämiseen? Ensi vuonna päättyisi linnan omistajan kanssa tehty vuokrasopimus, ja sietäisipä tarkoin tuumia tokko sitä enää uudistettaisiinkaan. Asiasta puhuttiin usein ja vain perin harvat olivat tuumaa vastaan, niiden joukossa kuitenkin eräs sangen vaikutusvaltainen ja sangen itsepintainen mies, nimittäin Peter. Se johtui pelkästä itaruudesta, väittivät hänen vihamiehensä; hän ei raski ostaa ruutia ja haulia. Peter antoi jutun käydä täydestä ja selitti käyttävänsä rahansa "johonkin järkevämpään".
Irvihampaat ivailivat nyt: hänen rahansa menee kaikki tyyni kaurojen ostoon, jotta saisi raudikkonsa vähänkin voimiinsa.
Tuolla sutkauksella he aina saivat Peterin raivostumaan.
Hänen koko ylpeytensä kohdistui hevoshoitoon, jota jo isänsä oli hyvällä menestyksellä harjottanut. Hän itse oli äskettäin mennyt erääseen työhevosten näyttelyyn molempine raudikkoineen, joita katsellessa, niinkuin hän usein etukäteen kehuskeli, "koko palkintolautakunta joutuisi pyörälle ja muiden kaakit näyttäisivät pataluhilta". Niin ei kuitenkaan käynyt: Peter palasi takaisin palkinnotta, julmistuneena ja haukkuen palkintolautakuntaa, johon oli valittu pelkkiä aaseja. Kylässä häntä pilkattiin; jokainen tiesi että raudikot olivat olleet työhevosiksi liian heikkoja, ja nyt otti Peter päämaalikseen ruokkia hevosensa koko paikkakunnan vankimmiksi ja odotti ainoastaan tilaisuutta voidakseen jollakin loistavalla näytteellä tuumansa onnistumisen osottaa.
Toivottu hetki näytti vihdoinkin tulleen. Kun kone oli puinut esimiehen ja hänen lähimpien naapuriensa viljat, oli se vietävä Peterin taloon kylän toiseen päähän, ja hän odotti tuota aikaa koko kunnianhimonsa maltittomuudella. Määrättynä päivänä — lokomobiili oli vielä paraikaa käynnissä — ilmestyi hän mahtavana koneen luo, kintereillään molempia raudikkoja suitsista taluttava renki. "Mitä sinä hevosilla aijot?" kysyi esimies; "mikset tuonut vahvaa härkäparia? Hevoset eivät voi pitää vastaan kukkulaa alas mentäessä." Barosch ja Anton, jotka sattuivat juuri olemaan paikalla, sekä jotkut nuoret miehet ja kaikki päiväläiset olivat samaa mieltä; samoin Pavel, joka oli metsäherran asialla esimiehen luona ja rohkeni puuttua puheeseen sanoen: "Ja koneelle voi sattua mitä suurin onnettomuus".
Peter työnsi lyhyen piippunsa vasemmasta suupielestä oikeaan ja painoi hatun takaraivoon. "Valjasta!" komensi hän lyhyesti ja käskevästi renkiä ja tempasi hevosten selästä vetohihnat.
"Odota!" huusi esimies. "Älkää toki noin lähtekö, otetaan ensin hiilet pesästä." Hän avasi tulipesän oven ja Barosch läheni hiilikoukku kädestä, mutta Peter ärjäsi hänelle: "Anna olla! Niinkuin se on, semmoisena sen vien", löi tulipesän oven kiinni, auttoi renkiä valjastamisessa ja tarttui sitte ohjaksiin ja ruoskaan.
"Hei!" Ruoska vingahti ilmassa, hevoset tempasivat, hypähtivät sivulle, kohosivat pystyyn ja vasta toisella ja kolmannella iskulla rynnistivät eteenpäin, niin että vetoköydet natisivat … ja kone liikahti. Peter huusi, hänen renkinsä huusi ja talonpojat ja päiväläiset katselivat hämmästyneinä, sillä todellakin — raudikot vetivät lokomobiilin aina talon veräjälle saakka. Siitä lähtien kävi kulku kuin itsestään; tie vietti hiljalleen alaspäin ja yhtyi laajeten kyläkatuun. Siellä oli vietto jyrkempi ja Pavel juoksi koneen luo aikoen jarruttaa pyöriä, mutta Peter, ylpeyden ja ylimielisyyden huumaamana, huusi hänelle: "Ei ole tarpeen, ajan ilman!"
"Narrimaisuutta!" murahti Anton, kun viettävyys yhä lisääntyi, mutta Peter nauroi: "Sen parempi, sitä nopeammin juoksevat hevoset, ja niin ajan koneen täyttä ravia taloon."
Tuon uhkarohkean ajatuksen lausuminen herätti pilkkaa ja uteliaisuutta. Olihan kuitenkin hupaista katsella tuota peliä. Ainoastaan Anton tunsi sekottumatonta paheksumista, risti kätensä, surkutteli ja sanoi: "On liian aikaista kehua, sittepähän nähdään".
"Jatesaatte nähdä,te, mihin minun raudikkoni kelpaavat", vastasi Peter, riensi ohjas kummassakin kädessä pitkin harppauksin hevosten vieressä, mutta ei enää huutanut "hei", vaan lauhdutellen "so-soo".
Hevoset pitivät reippaasti puoliaan tuolle tavattomalle kuormalle, joka ritisten ja ratisten pyrki heidän kintereilleen, he oikein kyyristyivät ja mataloituivat; päät olivat pystyssä, kaulat jäykkinä ja länget aina poskiluihin saakka työntyneinä. Peter riippui ohjaksissa niin lujasti kuin taisi.
"Älkää päästäkö hevosia juoksuun, Herran tähden!" huusi hänelle renki toiselta puolelta, vaan Peter ei vastannut mitään; häntä itseäänkin jo kauhistutti äskeinen kerskumisensa. Parin askeleen päässä oli ensimäinen tien poikki kulkeva katuoja, siinä hän toivoi tuon raskaan kummituksen hetkiseksi pysähtyvän, siinä raudikkojen puhaltavan.
"Soo, soo!" — Nykäsy — etupyörät syöksyivät syvänteeseen, vaan ponnahtivat heti taasen ylös ja samana hetkenä avautui Peterin huolimattomasti kiinniviskaama hiilisäiliön ovi ja sen sisällys valui hevosten kintereille … ei ihme että ne hurjistuivat!
"Jarruttakaa! — Jarruttakaa!" rähisi Peter nyt — vaan liian myöhään; ei ollut enää pysähtymisen mahdollisuutta. Täyttä laukkaa mentiin mäkeä alas, kone jyskyi ja ratisi, ja Peter, riippuen ohjaksista kiinni, syöksyi sen mukana puoleksi juosten, puoleksi laahautuen. Häntä seurasi ulvova joukko, toiset taas olivat jääneet kuin kiinninaulittuina paikoilleen. Selvästi näki jokainen mitä seuraavana silmänräpäyksenä täytyisi tapahtua. Viettävällä tiellä oli toinen vielä syvempi katuoja, jonka jälkeen tie teki käänteen ravintolan puutarhanaidan ja vastapäätä olevan Peterin talon välillä. Sula mahdottomuus oli nyt kääntyä suuresta portista sisään. Kun hevoset syöksyvät vasemmalle ja kone kallistuu samaan suuntaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suistua ojaan — ja Peter, Jumala armahtakoon, hän menee suoraa tietä kadotukseen ilman synninpäästöä, hän musertuu aidan ja koneen väliin… Kaikki sen tiesivät, kaikki tuijottivat siihen paikkaan, jossa kamala tapaus suoriutuisi, kutka kohottivat kamalan hätähuudon, kutka kiroilivat, kutka olivat tuskasta tukehtumaisillaan. Kukin ilmaisi omalla tavallaan jännityksensä ja pelkonsa, jopa kuului siellä täällä joku mielettömästi nauravankin. Kenenkään päähän ei juolahtanut että ehkä voitaisiin tehdä jotakin onnettomuuden ehkäisemiseksi… Ja ihmisten juostessa edestakaisin tai paikallaan seisten käsiään väännellessä näkivät he yhtäkkiä Pavelin nuolen nopeudella juoksevan aidan luo, tarttuvan kulmapylvääseen ja huojuttavan sitä… Ihme ja kumma että hänen päähänsä oli juolahtanut: aidan ja koneen väliin on Peterin pakko musertua, mutta ellei aitaa olisi, ei hän myöskään musertuisi, siis aita pois!…
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. — Pylväs kaatui nuorukaisen jättiläisvoimain ponnistuksesta vetäen mukanaan osan aitaakin, ja samassa kaatui lokomobiili. Siinä oli höyryä ja savua ja potkivia hevosenjalkoja… Miehiä ja naisia ja rohkeimmat lapsilaumasta tunkeutuivat esille. Pari vanhaa naista, jotka eivät voineet nähdä eikä kuulla Peteristä vähääkään, riitelivät siitä, oliko hän menettänyt kätensä vai jalkansa. "Kunhan vaan eisilleolisi vahinkoa tapahtunut", huokaili uusi kunnan esimies tarkottaen konetta ja tulkiten sillä useimpain läsnäolevain miesten tunteet. Kaikkialla ilmeni yleinen, vilkas osanotto yhteisen omaisuuden kohtaloon ja samassa suuttumus sitä kohtaan, joka kevytmielisesti oli asettanut sen vaaralle alttiiksi.
Peter vedettiin verta vuotavana ja runneltuna lokomobiilin alta ja asetettiin seisoalleen; siitä ei kukaan enää välittänyt, että hän jälleen kaatui maahan, ja kun hän käheästi kuiskaili: "Hevoset … auttakaa!" silloin nousi suuttumus häntä kohtaan ylimmilleen ja miesparka oli saada selkäänsä. Mutta Pavel ajatteli: "Ellei minua olisi ollut, ei hän enää olisi elävien mailla!" tuntien samalla tyytymyksensekaista liikutusta ja jonkinlaista hyväntahtoisuutta pahinta vihollistaan kohtaan. Hän astui Peterin luo, ja huomatessaan veren tulvivan hänen suustaan, tarttui häntä olkapäihin vetäen loukkaantuneen jonkun verran syrjään asettaakseen hänen päänsä pienelle mättäälle… Vaan hän päästi hänet äkkiä tylysti maahan retkahtamaan — kaikuva huuto oli tunkeutunut hänen korviinsa. Vinska! leimahti hänen mieleensä … paholainenko hänet tänne toi — Vinska!
Hän se oli. Käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa oli hän lähtenyt isänsä luona käymään ja tuskin astunut mökistä ulos, kun kuuli kadulle melua ja näki ihmisten joka taholta kiiruhtavan heidän taloaan kohti. Tuskaa täynnä juoksi hän kylän läpi ja kapakan puutarhan poikki, ja ensimäinen, minkä siellä näki, oli miehensä vertavuotavana pitkällään ruohikossa ja Pavel hänen ylitsensä kumartuneena — haavottumattomana.
Vinskan mielessä heti heräsi hurja, mieletön epäluulo. "Roisto, sinä sen teit!" huusi hän puristaen kätensä nyrkkiin ja lyöden sillä Pavelia kasvoihin, nuorukaisen katsellessa häntä äänetönnä ja pelästyneenä.
Silloin Anton, joka paraillaan irrotti raudikkoja valjaista, kääntyi Vinskaan ja puheli kylmänkuivasti: "Älä häpäise, kiitä mieluummin; ellei hän tuolla olisi tarttunut asiaan, olisi miehesi nyt musertuneena ja litteä kuin pannukakku".
Lausunto vertauksineen herätti iloisuutta; ainoastaan Vinska ei siihen kiinnittänyt huomiotaan eikä yleensä tiennyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Hän oli heittäytynyt maahan Peterin viereen ja purskahtanut itkuun. Pavel nousi hitaasti polviltaan ja näki tyrmistyneenä kuinka Vinska hyväili ja suuteli haavottunutta; hän tunsi kuumeenväristyksiä ruumiissaan kuullessaan kuinka tuo nainen rukoili ettei hän jättäisi häntä ja nimitteli raakaa miestään sydämensä valituksi, onnekseen ja elämäkseen, ainokaisekseen. Intohimoisin katsein seurasi häntä Pavel; hänen yhteenpuristettuja huuliaan ympäröi valkoinen reuna ja tuuheitten kulmakarvojensa välille ja otsalle nousi tuskallisten ajatusten rajuilma.
Vihdoin hän kääntyi äkkiä tuosta näytelmästä, joka samalla kertaa sekä kiinnitti että kidutti, ja meni auttamaan lokomobiilin nostajoita. Kun se oli saatu suurella vaivalla pystyyn ja Anton lausui mielipiteenään että "kone", Jumalan kiitos, oli toki päässyt eheänä leikistä ja voitaisiin asettaa jälleen käymään, pudisti Pavel päätään ja sanoi, luistiventtiilin tankoa osottaen:
"Se tuskin käy päinsä. Ettekö näe että tanko on vääntynyt?"
Seppä pudisti päätään, veti harmahtavan parransängen ympäröimän suunsa ylenkatseelliseen hymyyn ja vastasi, että jos joku oli vääntynyt, niin oli hän, seppä, sen "jo nähnyt", ja että jos jotakin puuttui, oli hän sen "jo tehnyt".
Pavel suoritti nyt esimiehen kanssa vielä keskeneräisen metsäherran asian ja palasi sitte takaisin metsään, jossa tarttui työhönsä kuin leijona saaliiseensa. Joka kerta, kun hän nosti ja laski kirvestään, näytti kuin hän olisi koonnut koko voimansa tyhjentääkseen sen yhteen ainoaan iskuun. Ammattipuunhakkaajat keskeyttivät useampia kertoja oman työnsä katsoen tuota harjottelijaa ivallisella pahansuopaisuudella. Sen työkunnan johtaja, johon Pavel kuului, raaka Hannusen, huomautti hänelle: "Riehu vaikka läkähtyäksesi, jos haluttaa; et siitä saa kreutzeriäkään enempää kuin me muutkaan!"
Pavel ei kuitenkaan herättänyt yksinomaan tyytymättömyyttä. Kun hän viikon lopulla saapui tovereineen metsäherran luo maksua nostamaan, lausui tämä hänelle pari ystävällistä sanaa sekä antoi metsänvartijalle käskyn pitää tuota työhullua muistissa ja antaa hänelle ensi tilassa etusijan kaikkiin muihin päiväläisiin nähden.
* * * * *
Pian sen jälkeen, syyskuun ensimäisenä päivänä, pyhän Ägidiuksen päivänä, vietettiin Soleschaun kirkossa suurta juhlaa.
Kaikki oli kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa. Markkinamyymälät olivat tavallisilla paikoillaan; koko kylän väki kokoontui niitylle suuren jalavan ja kirkkoherran puutarhan väliselle alueelle. Paroonitar, joka muulloin, olipa ilma millainen tahansa, tuli kirkkoon jalan, huojuvana ja vapisevana, saapui tänään vaunuissa nuo viisisataa askelta linnasta kirkolle mitä suurimmalla loistolla ja komeudella. Kurkunmuotoiset lihavat kimot raskaissa hopeahelaisissa valjaissa, Jakob ja Mathias kuskilaudalla, muistuttaen jättiläismäisiä, livreihin puettuja toukkia, sinisine hännystakkeineen, joiden selässä oli keltaisia nauhoja, keltaisine liiveineen ja hihansuilleen. Ja siellä istui avarassa "kepsissään" pieni, vanha, puolisokea rouva tervehtien oikealle ja vasemmalle aivan arviolta, kiittäen monia häneen typerästi töllisteleviä tomppeleita ystävällisellä päännyökäyksellä ja jättäen monta kunnioittavaa tervehdystä vastaamatta. Ennätettyään kirkon eteen, astui hän vaunuista ja joutui suureen tungokseen, jossa käyttäytyi ihmeteltävän urhokkaasti, kuten aina ennenkin. — Kaikki aivan kuin ennenkin.
Hän kuunteli jokaisen valituksia ja pyyntöjä, eikä väistänyt arveluttavintakaan kädelleen tarkotettua suudelmaa; ei yksikään apua-anova mennyt hänen luotaan tyhjin käsin, pahimmassakin tapauksessa oli varalla suopea sana ja niille, jotka eivät halunneet muuta kuin osottaa kunnioitustaan, leikkipuhe tai osaaottava kysymys, joka tosin ei aina sattunut aivan paikalleen. Eräältä nuorelta, naimattomalta tytöltä hän kysyi hänen lapsistaan, eräältä äskenvihityltä aviomieheltä hänen morsiantaan; mutta se ei pilannut asiaa, lisäsihän vain iloisuutta, joka puhkesi sitä vapaammin ilmoille. Linnanrouva rakasti leikinlaskua ja salli sen tapahtua vaikkapa omallakin kustannuksellaan, kun tiesi kansan varmasti pitävän itseään arvossa — ja se oli hänen voimansa. Linnanrouva tiesi että nuo ihmiset häntä pettivät ja häneltä varastivat, missä suinkin saivat siihen tilaisuutta, mutta hän antoi epärehellisyydenkin mennä menoaan, kun tiesi heidän itseään rakastavan — ja se oli hänen heikkoutensa.
Jo kuului ensimäinen soitto, kirkkoherra näyttäytyi kirkon ovella suitsutuspilvessä, kolmen apulaisen ympäröimänä; tänään luki messun "nelivaljakko", niinkuin Jakob kuskinkielellään sanoi.
"Väistykää!" huusi paroonitar joukolle. "Päästäkää minut kirkkoon, minunhan pitää rukoilla puolestanne."
"Mielellämme, teidän Armonne; se on velvollisuutemme, teidän vapaaherrallinen Armonne", sanoi kansa väistyen syrjään, ja vanha rouva meni papin luo, joka ojensi hänelle vihkiveden, teki hartaasti ristinmerkkejä ja katosi rukouskappeliin.
Kaikki niinkuin ennenkin. Poikkeavaa oli ainoastaan päivän kauneus, jonka suhteen ei ankarinkaan arvostelija olisi löytänyt moitteen sijaa. Kosteata kesää oli seurannut poutainen, lämmin syksy, joka salli esteettömästi korjata niittyjen ja vainioiden runsaat sadot. Kaikki maanomistajat olivat mitä parhaimmalla tuulella, mikä ilmeni tavallista vilkkaampana ostohaluna; naisia ja miehiä kihisi myymälöiden luona tavaroita tarkastelemassa ja tinkimässä, mutta kaupat päätettiin vasta messun jälkeen.
Toinen soitto. Jo oli aika vähemmin hartaidenkin lähteä Herran huoneeseen. Kirkkoon menijöitten rivit tihenivät, miehet astuivat kirkkoherran puutarhan ohi, jonka aitaa vasten Pavel nojasi kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin hän oli yksinäinen, ryysyinen poika, tänään voimakas, terveyttä uhkuva nuorukainen, jonka puku erottautui muiden puvusta vain siinä, että se oli sopivampi ja paremmin hoidettu.
Miesten jälkeen tulivat naiset. Pavel tunsi sen joka hermossaan, joka verenpisarassaan — nyt tulevat naiset.
Hän nojautui aitaa vasten, nosti käsivartensa ristiin ja oli välinpitämättömän näköinen. Mitä häntä liikuttivat nuo, jotka astuivat joukon etunenässä — tytöt? Hänellä ei ollut minkäänlaisia välejä yhdenkään kanssa, hän halveksi heitä jokaista enemmän kuin he kaikki yhteensä häntä, nuo hanhiraukat. Tyttöjen jälkeen tulivat naineet naiset, ensin nuoret ja niiden joukossa tuo yksi … tuo ainoa, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahdo lausua, jonka suhteen hän tahtoo olla sokea ja mykkä tästälähtien aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mitä hän oli hänen tähtensä tehnyt, sitä ei hän ollut milloinkaan punninnut, ei milloinkaan laskenut, se oli tehty tahdottomasti, vastustamattomasti, ilman omaa ansiotaan ajattelematta, ilman mitään hyvitystä toiselta puolelta vaatimatta.
Mutta kun tuo nainen äsken ravintolan puutarhassa häntä syytti ja häpäisi, silloin katosi kaikki epäselvyys, silloin erottautuivat selvästi toisistaan valot ja varjot ja hän johdatti mieleensä kaikki, mitä oli tuon naisen edestä tehnyt… Mahdottomia, kuulumattomia — ja hän? — Pavel teki ensimäisen kerran tiliä ja summasi sen samalla. Hänen ja tuon naisen välillä on kaikki lopussa, tuo nainen ei ole enää olemassa hänelle… Ja kuitenkin hän tuntee hänen läsnäolonsa… Minkätähden hän sen tuntee, vaikka kaikki on lopussa?… Pavel taivutti päätään taaksepäin, kohotti katseensa jalavan latvaan ja näki siellä jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Vihreitten oksien ja lehtien keskeltä pistäysi taivasta kohden mahdottoman suuri kuiva oksa. — Näky koski häneen kuin olisi hän huomannut rakastetun olennon terveessä ruumiissa vaikean sairauden oireet.
Tuon ihanan puun oli latva kuivunut.
"Pavel, Pavel; kuule minua!" kuului tuttu ääni ja hän vavahti, pelkäsi — omaa itseään. Taasko se hänet yllättää tuo kamala tunne, taasko häneen iskevät nuo tuliset kynnet, kouristaen hänen rintaansa ja koettaen hänet tukehuttaa?
Vinska uudisti: "Pavel kuule minua … olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi." Hän sanoi sen ystävällisesti ja nöyrästi, seisoen anteeksipyytävänä kaikkien niiden läsnäollessa, jotka olivat tulleet hänen seurassaan ja joista ei kukaan katsellut tätä näytelmää niin uteliaasti kuin muuan vaalea verinen, hento, tyttönen, puolittain vieras paikkakunnalla, niin täynnä suloa ja kauneutta, että hän tänä tärkeänäkin hetkenä veti Pavelin huomion puoleensa.
"Enköhän tunnekkin sinua", ajatteli Pavel, ja hän todella tunsikin hänet muistellessaan menneitä tapahtumia. Se oli tuo samainen tyttö, joka kerran, kun häntä vietiin vankilaan, oli keksinyt katkerimman kokkapuheen ja heittänyt sen kiven, joka nyt oli hänen kynnyksensä alle kätkettynä. Hän ei ollut enää vuosikausiin oleskellut kylässä, kuului palvelevan kaupungissa, mutta nyt tulleen kotiin, ja kaunis hän oli kuin alttaritaulun jumalanäiti. Pavel kapsoi vuorotellen häneen, vuorotellen Vinskaan, ja yhtä rauhallisesti kumpaiseenkin. Oi ihmeellinen onni! Hänen ei enää tarvitse kadehtia ketään vapautettua vankia, ketään sairaudestaan tervehtynyttä. Hän on lemmenhulluuden sairaudesta tervehtynyt, hän on vihatuista kahleistaan vapautunut — hän on terve ja vapaa!