"Suo minulle anteeksi", pyysi Vinska uudestaan, ja Pavel vastasi rauhallisen tyynesti:
"Älä ole milläsikään, ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin semmoiset asiat mieltäni liikuttivat."
Vinska punastui, puri huultaan ja jatkoi matkaansa. Hän meni se masentava tunne rinnassaan, että oli menettänyt valtansa, jonka oli luullut kukistumattomaksi. Tuo vieno, vaaleatukkainen seurasi häntä. Mutta Pavel nosti molemmat kätensä lantioille ja huojutteli ylimielisesti ruumistaan virkahtaen itsekseen:
"Naiset, hyi! Ne eivät kelpaa muuhun kuin kehnoon!"
Peter tervehtyi päivä päivältä, uskalsi jo puhua ja syödä mitä halutti, ainoastaan huutaminen ja tupakoiminen oli kielletty. Koko sairautensa ajan oli hän pelännyt, ensin kuolemaa ja sitte lääkärin laskua. Kun tämä lopetti käyntinsä eikä heti lähettänyt laskua, haetutti Peter sen ja oli siihen sangen tyytymätön. Hän asetti paperin pöydälle, istuutui sen eteen ja sätti sitä numero numerolta. Vaimonsa hiipi hiljaa ja huolestuneena hänen ympärillään rukoillen häntä pysymään rauhallisena, mikä vielä enemmän Peteriä ärsytti. Tosiaankin — kunpa voisi edes nähdä oliko se korjaus, jonka tuo vanha saituri oli hänen koneistoonsa tehnyt ja josta hän oli häntä niin häpeämättömästi nylkenyt, kunnollisesti suoritettu.
Hänen oli onnistunut täydelleen karkottaa aivoistaan sekin pieni määrä ihmisjärkeä, mikä siellä ennestään oli; hän oli nyt joutunut sellaiseen edesvastuuttomuuden tilaan, että Vinska olisi mielellään estänyt häntä vieraita tapaamasta, kun tuona sopimattomana hetkenä äkkiä koputettiin oveen ja ravintolan isäntä astui sisään.
Hän otti kohteliaasti hatun päästään ja Vinska näki heti ensi silmäyksellä: tuolla on joku tarkotus, eikä aivan rehellinenkään tarkotus mielessä.
Peter ei vastannut mitään kysymykseen voimistaan, jolla tulija alotti keskustelun, vaan työnsi, tämän istuuduttua hänen viereensä, hänen eteensä laskun, nyyskähti: "tuossa!" ja katsoi häneen syrjästä jännitettynä ja odottavana.
Ravintoloitsija antautui asiapaperin perinpohjaiseen tutkimiseen. Hetken päästä, joka olisi hyvin riittänyt sen ulkoaoppimiseen, sanoi hän lyöden kätensä merkitsevästi paperille:
"Se on tohtorin lasku!"
"Tohtorin lasku, sen roiston; kyllä se roikale on minua nylkenyt."
"Eipä juuri voi sanoa", vastasi isäntä. "Sinuako nylkenyt, saituria — se ei ole mahdollista! Laskut ovat paikoillaan, molemmat laskut, sekä tohtorin että" — puhuja hymyili hiukan hämillään, pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti sieltä hitaasti kokoonkäärityn paperin, jonka ojensi Peterille — "sekä tohtorin että tämä minunkin."
Peter peräytyi kuin tulista kekälettä säpsähtäen ja huusi täyttä kurkkua: "Lasku? — Mikä hiton lasku se onkaan, sillä minä en ole kapakkaan velkaa kreutzeriäkään, minulla ei ole tapana juoda tippaakaan sitä heti maksamatta."
"Niin", arveli isäntä saatuaan vihdoin sananvuoron, "nyt ei ole tipoista puhe, vaan aidasta, minun puutarhanaidastani, joka särkyi lokomobiilionnettomuudessa."
Peter joutui täydelliseen raivotilaan. Miten kummassa aita voi häntä liikuttaa? Kuinka isäntä ilkesikään tuoda laskunsa hänelle? Koko onnettomuuden aiheenahan oli juuri se, että aita oli revitty. Se tapahtui juuri sinä hetkenä, kun Peter jo oli saada hevoset hillityiksi, hän oli ne josaanutkinhillityiksi, vielä yksi nykäsy, ja ne olisivat seisoneet kuin muuri ja kääntyneet portista sisään kuin lampaat. Tosiaankin, kun aita kaatua romahtaa juuri niiden edessä, niin pelästyyhän siitä jo tuollaiset eläimet. Eihän ne lehmiä ole. Niin se oli, Peter vannoi sen pyhästi ja kalliisti — vannoi myöskin potkujen avulla istuttavansa oikean käsityksen jokaiseen, joka ei sitä muuten ymmärtänyt. Mielenkiihkossaan hän lähti Vinskan varotuksista huolimatta kotoaan puutarhan kulmaukseen, esittääkseen tapahtuman kaikinpuolisen kulun itse paikalla.
Suruissaan katsoi Vinska hänen jälkeensä. Seitsemään viikkoon hän ei ollut lähtenyt huoneestaan, ja meni nyt ensimäistä kertaa ulos myrskyisenä lokakuun päivänä, keveässä sisäpuvussa, suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta hehkuen. Vaimo kuuli hänen huutonsa aina kotiin saakka. Nähtyään aidan, jonka korjaamiskustannukset vaadittiin häneltä, hypähti hän ilmaan kuin hurja. Mitä tuokin oli? Petosta! Roistomaista petosta!… Aitaa ei oltu ainoastaan uudestaan pystytetty, vaan kokonaan uusittu. Enemmän kuin puolet sen lahonneista laudoista oli korvattu uusilla. Mitä? Vanha aita oli kaatunut ja uusi tehty sijaan Peterin kustannuksella?… Hän raivosi, hän huusi jokaisen ohikulkevan todistajaksi että kapakan isäntä oli aikonut harjottaa varkautta häntä kohtaan. Yhä kasvavalle kuulijakunnalle hän kertoi tuon jutun ainakin puolikymmentä kertaa ja yhä uusilla lisätodistuksilla verestettynä. Tuo kirottu aidanrepijä, tuo "nulikka" on syypää kaikkeen, hevosten pillastumiseen, lokomobiilin kaatumiseen, Peterin onnettomuuteen — hänen, sankarin, joka huutavana hädän hetkenä oli pitänyt silmällä kunnan yhteisomaisuuden pelastamista ja sen sijaan, että olisi hypähtänyt syrjään, vielä aivan viimeksi antanut valjakolle käänteen, nykäsyn, joka olisi estänyt koneen kaatumasta. Hän oli lopulta niin käheä kuin kaulushaikara ja väsymyksestä aivan uupumaisillaan. Yöllä hän ei saanut levottomuuden vuoksi unta, ja aamulla hän lähetti sanan kunnanesimiehelle, neuvosmiehille ja muutamille ystäville pyytäen 'heidän', tulemaan ravintolaan, jossa ankarasti neuvoteltaisiin asiasta. He tulivat, ja hän esitti heille vaativansa itselleen oikeutta, ja ellei kunta sitä hänelle myöntäisi, vetoavansa piirioikeuteen, lääninoikeuteen ja vaikka aina keisariin saakka.
Esimiehen rinnasta nousi huokaus huokauksen jälkeen Peterin puhuessa. Hän hymyili tuskastuneena ja katsoi ikäänkuin apua pyytäen neuvosmiehiin. Hän oli paikkakunnan sävyisimpiä ihmisiä, aivan liian nuori virkaansa ja — ollen jonkun verran sivistyneempi kuin useimmat vertaisensa — jokseenkin avuton heidän raakuuttaan vastaan. Hän kysyi mikä tuo Peterin oikeus oli, jolloin tämä, sen sijaan että olisi vastannut kysymykseen, rupesi laajasti kertomaan juttuaan, joka oli eilisestä muuttunut vieläkin ihmeellisemmäksi, mahdottomammaksi ja hänelle itselleen kunniakkaammaksi. Esimies kohautti olkapäitään, vanhin neuvosmiehistä nukkui, Anton teki mitä ilmeikkäimmän surkuttelun liikkeen. Muutamat pilanlaskijat vielä lisäilivät Peterin kehuskelemisia, herättäen suurta iloisuutta. Peter itse epäili hetkisen pitikö hänen nauraa mukana vai suuttua, mutta valitsi lopulta jälkimäisen keinon.
"Olenko minä repinyt aidan?" huusi hän.
"Et, et!" vastattiin yhdestä suusta.
"Siis en myöskään maksa sitä."
"Et, et!"
"Mutta kuka sen sitte maksaa?" valitteli kapakan isäntä, jonka hehkuvilla poskilla helmeili suuret hikipisarat.
"Sellaista laskua, kuin sinä olet kirjottanut, ei maksa kukaan; se on joka suhteessa hävytön", sanoi Anton, ja kiitollisena nyökäytti esimies hänelle päätään. Mutta Barosch, joka tyhjensi jo viidettä ryyppyään ja olisi mielellään ottanut kuudennen velaksi, kallisti pientä, pyöreätä päätään nöyrästi sivulle ja sanoi:
"Miksei kukaan? Miksikäs ei se, joka on sen repinytkin? Miksei poikalurjus?"
"Poika? Sepä — sepä olisi jotakin — hahhaa, poika!" Ehdotukselle nauraa kikatettiin ja laskettiin pilaa, mutta siitä huolimatta tuntui selvästi, että se oli voittanut jalansijaa.
Peter omisti ehdotuksen paikalla itselleen ja väitti asian kuuluvan hänelle. Se oli juuri se oikeus, josta hän oli puhunut, hyvitys, joka hänelle oli tuleva siitä vaarasta, johon poika oli hänet saattanut, hänet, joka oli osottanut niin suurta alttiiksiantavaisuutta koneen pelastamisessa.
Vanhin neuvosmies heräsi samassa ja sekaantui suuttuneena puheeseen: tuo juttu pelastamisesta on pelkkää lorua! Juuri siinä pelastamishommassa oli lokomobiili saanut jonkun vamman, josta se ei näyttänyt korjautuvan. Anton on sitä korjaillut yhtä mittaa, mutta ei ole saanut ennalleen. Se puhkuu kuin keuhkotautinen ja sen ennen niin kimakka puhallus muistuttaa nyt sairaan kissan naukumista. — Se ei vaikuta asiaan, arveli Anton. Puhaltaminen ja naukuminen ajavat lopultakin saman asian, mutta se väite piti valitettavasti paikkansa, että kone nyt ei ollut yhtä työkykyinen kuin ennen.
Hänen selityksensä herätti yleistä tyytymättömyyttä; ainoastaan Peter ei ottanut sitä huomioonsa, rummutti vain sormillaan pöytään ja huusi:
"Pojan täytyy tulla tänne, pojan täytyy maksaa!"
"Täytyy, tietysti!" huudettiin monelta taholta ja esimies, joka kävi yhä kärsimättömämmäksi mitä neuvottomammaksi hän tunsi itsensä yleistä mielipidettä vastaan, sanoi tavallista kovaäänisemmin:
"Hänentäytyy— mitä hänen täytyy? Ei ainakaan sitä, mitä te kuvittelette!" Kun yritettiin tehdä vastaväitteitä, teki hän kieltävän kädenliikkeen jatkaen: "Hän ei tule tänne eikä voi tulla, koska hän ja Arnost ovat kutsutut sotilastarkastukseen ja lähtevät tänään matkalle."
Se muutti asian ja kiihkoilijain oli pakko malttaa mieltään.
Tosin Pavel palasi takaisin jo seuraavana aamuna, mutta viipyi kotona ainoastaan kaksikymmentäneljä tuntia eikä puhunut sinä aikana kuin kahden henkilön, esimiehen ja Antonin kanssa. Edellisen luona hän kävi Arnostin kanssa. Heillä kummallakin oli ollut onni joutua nostoväkeen, mutta heidän täytyi lähteä heti harjotuksiin.
Toinen, jonka Pavel sattumalta tapasi, seppä, valitti hänelle pulaansa koneen suhteen ja kehotti häntä tulemaan Peterin pihalle, jossa se oli yhä vieläkin. Ensi katseella uudisti Pavel jo ennen lausumansa ajatuksen: "Ettekö näe että tanko on vääntynyt?" — Anton myönsi sen, vaan oli sitä mieltä, että se oli pikku asia, joka ei mitään vaikuttanut.
"Siitä johtuu kaikki", sanoi Pavel. "Sentähden se noin puhkuu, sentähden ei sulkuventtiili työskentele oikein eikä höyry juokse tasaisesti. Väliin tulee liiaksi, väliin liian vähän."
Hänen onnistui saada seppä vakuutetuksi, ja nyt korjasivat he vian yksissä neuvoin pikaisesti.
Peteriä ei näkynyt, kuultiin vain hänen surkea yskintänsä riihestä. "Hän on tärvellyt itsensä rähisemisellään", sanoi Anton; "tohtori käy taas hänen luonaan."
Tämä tiedonanto otettiin vastaan yhtä välinpitämättömästi kuin se ilmotettiinkin. Pavel meni kotiinsa, järjesteli siellä hiukan, lukitsi oven ja läksi miltei ilomielin uuteen tehtäväänsä. Se vähä, minkä hän kutsuntatilaisuudessa oli nähnyt sotilaallista elämää, oli häntä suuresti miellyttänyt.
Seppä sai osakseen paljon kiitosta koneen kuntoonlaittamisesta. Hän näytti kuitenkin ottavan sen vastaan perin vastenmielisesti ja johti aina, kun joku alkoi siitä puhua, keskustelun muihin asioihin. Hänen näytti olevan tuiki vaikeata sanoa, että Pavelin apu oli ollut tarpeen lokomobiilin vamman keksimisessä.
Pavelin poissaollessa tuli kysymys aidankorjuun maksamisesta päiväjärjestykseen kunnan neuvostossa. Ravintolan isäntä ei laannut heitä ahdistamasta ennenkuin asia tuli päätetyksi. Ja äänten enemmistö ratkaisi: Poika maksakoon — onhan siitä jo ennenkin oltu yksimielisiä.
"Mutta jospa hän ei kykene maksamaan?" huomautti esimies.
"Mitä vielä, mitenkä hän ei kykenisi? Hänellä on rahaa, ja ellei olisi, niin onhan hänellä mökki, joka on aina parin guldenin arvoinen. Pankoon isäntä ulosmittaukseen."
Sille kannalle asia jäikin, huolimatta esimiehen harmistumisesta moisen päätöksen johdosta.
Kun Pavel harjotusajan päätyttyä palasi kotiin, kiiruhti kapakan isäntä hänen luokseen, kertoi mitä hänen poissaollessaan oli päätetty ja lopetti vakuuttaen ettei asia ollut enää muutettavissa, vaan että Pavelin piti maksaa empimättä.
Viimemainitun silmät rävähtivät selälleen ja sisunsa alkoi kuohua, vaikka hän pysyikin päältänähden aivan rauhallisena. Tuo tyyneys kuitenkin herätti pienessä paksussa ravintolan isännässä pelkoa.
"Kuka sitte on päättänyt että minun pitää se maksaa?" kysyi Pavel.
"Kuka muu kuin kunta — esimies, talonpojat?"
"Esimies, talonpojat!" toisti nuorukainen astuen askeleen häneen päin, jolloin isäntä astui useita askeleita taaksepäin.
"Maksa!" sanoi hän. "Jos maksat heti, niin vähennän summasta kreutzerit … vähennän yhden guldenin ja kreutzerit."
"Istu ja vähennä paikalla tuo guldeni ja kreutzerit laskusta!"
Isäntä olisi mielellään pistänyt vastaan, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä ja kysyi sitte vavisten: "Nytkö aijot maksaa?"
"En, ennenkuin olen puhunut talonpoikien kanssa. Sunnuntaina tulen kapakkaan tuumimaan talonpoikien kanssa. — Mitä vielä odotat?"
Kysymys tehtiin sellaisella pontevuudella, että se sai isännän ilman pitempiä puheita kiiruhtamaan ovelle ja puikahtamaan tiehensä.
Illalla hän kertoi kapakassa istuville: "Mies on sotaväessä saanut korpraalin ryhdin. Kenellä ei ole rohkeutta, se saattaa häntä pelätäkkin, ja sunnuntaina hän aikoo tulla tänne ravintolaan puhumaan talonpoikien kanssa."
Vieraat — joiden joukossa oli Anton ja Baroschkin — panivat vastaan sitä väitettä, että muka tarvittaisiin rohkeutta puhuakseen Pavelin kanssa pelkäämättä. Barosch arveli että pojalla tosin voi olla aikomus tulla puhumaan talonpoikien kanssa, mutta että hän tuskin tulee sitä toteuttamaan: "koska", ja hän koputti harvinaisella itsekunnioituksella sisäänpainunutta rintaansa, "koska me emme salli itseämme puhuteltavan".
"Yleensä", huudahti isäntä, "on hän viime aikoina ruvennut pitämään itsestään liian suurta ääntä."
"Miten se on näyttäytynyt?" kysyi Anton, joka tähän saakka oli vaijennut. Isäntä vastasi:
"Ja se hänelle vielä näytetään!"
"Mitä hänelle näytetään?"
Anton ei saanut vastausta toiseen kysymykseensä enemmän kuin ensimäiseenkään, sillä niihin ei kukaan olisi kyennyt vastaamaan. Siitä huolimatta olivat kaikki isännän kanssa yksimielisiä: poika pitää itsestään liian suurta ääntä ja "se" hänelle vielä näytetään.
Ja pieni huhunjumalatar nosti viestitorven huulilleen ja kiersi kylällä talosta taloon ja mökistä mökkiin huhuillen: sunnuntaina saapuu kunnanlapsi ravintolaan vaatimaan elatus-isiltään tiliä, ja he ovat hänelle antava mitä hänelle tuleva on. He ovat päättäneet sen hänelle kerrankin näyttää. Mitä tuo salaperäinen "se" oli, sitä ei pieni jumalatar ilmottanut, vaan antoi odotetulle tapahtumalle sen kautta vieläkin suuremman viehätyksen.
Sunnuntaina oli ravintolahuone täpösen täynnä väkeä, mutta esimiestä ei näkynyt eikä neuvosmiehistäkään muita kuin vanhin, Peschek, kelpo mies ja pontevakin, milloin ei sattunut unitautia potemaan. Peter oli saapunut lukuisan "ystäväpiirin" kanssa. Hän oli huonon näköinen, vaatteet riippuivat velttoina, ääni oli käheä ja hengitys muistutti käynnissä olevaa sahaa.
Pimeässä uuninnurkassa istui Virgil kyyrysillään jakkaralla.Vanhuksen punaiset kasvot ja säihkyvät silmät loistivat pimeässä.
Suuren ravintolasalin vieressä oli pieni huone, jossa sijaitsi hienoston pöytä. Hetki sitten olivat tohtori ja metsäherra istuutuneet sen ääreen, jättäen huoneen ainoan, saliin vievän oven auki, koska hekin odottivat jonkinlaisella uteliaisuudella tulevia tapahtumia. He iskivät toisilleen silmää, kun isäntä astui sisään, varovasti niinkuin oli tapansa "ekstrahuoneeseen" tullessaan, ja kuiskasi: "Siellä hän nyt on".
Pavel astui kapakan ovesta sisään ja yleiseksi hämmästykseksi Arnost hänen seurassaan. Olikohan lopultakin noista kahdesta tullut ystävät lyhyen asepalveluksensa aikana? — jotain sotilaallista oli kummankin olennossa. Ryhti jäykkänä, hattua nostamatta astui Pavel talonpoikain pöydän eteen. Hänellä oli kädessään joku valkoinen paperi, jota levitteli hitaasti, lähestyi sitte Peschekiä ja piti sitä hänen silmäinsä edessä sanoen: "Ravintolanisäntä väittää että esimies ja talolliset vaativat minun maksamaan tämän laskun. Onko se totta?"
Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi. Peschek ei edes katsahtanut ylös ja Pavelin ääni oli liikutuksesta niin tukehtunut, että neuvosmies yleisessä hälinässä tosiaankin saattoi käyttäytyä kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Hän koputteli tyhjää olutlasia pöytään saadakseen sen täytetyksi. Pavel odotti, kunnes se oli tehty, ja uudisti sen jälkeen kysymyksensä sanasta sanaan. Tälläkään kertaa ei Peschek ollut kuulevinaan, jolloin Pavel laski kätensä hänen olkapäälleen sanoen jyrkästi ja uhkaavasti: "Vastaa minulle!"
"Koira!" kuului pöydän toisesta päästä. Se oli Peterin ääni ja hänen ympäristöstään kuului hyväksyvää muminaa. Pavel puristi kovemmin kuin aavisti ja tahtoikaan vanhan neuvosmiehen olkapäätä.
"Kysyn teiltä, kysyn talonpojilta, kysyn tuolta tuolla täytyykö minun maksaa?" huusi hän Peterille pöydän yli.
"Täytyy, täytyy!" huudettiin joka taholta kiroten ja sadatellen. Peschek kääntelihe ja vääntelihe; uni oli karkottunut sillä kerralla, niin valppaaksi hän ei ollut tuntenut itseään pitkiin aikoihin, ja tuskinpa milloinkaan niin selvänäköiseksi. "Päästä minut irti!" huusi hän uhaten Pavelille ja ajatteli itsekseen: Tuolle on tehty vääryyttä. — "En voi sinua auttaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän. "Sinun täytyy maksaa."
Pavel kalpeni ja veti kätensä pois. "Hyvä", murahti hän hampaittensa välitse, "hyvä!"
Hitaasti ja juhlallisesti vei hän kätensä povitaskuun, otti eräästä kotelosta, jonka avasi verkalleen, kymmenguldenin setelin ja ojensi sen laskun kera ravintolan isännälle: "Kuitatkaa ja antakaa jäännös rahastani takaisin!"
Syntyi lyhyt, hämmästystä ilmaiseva äänettömyys;sitäei ollut kukaan saattanut odottaa. Vahingonilo ja pettymys taistelivat ihmisten mielessä, ainoastaan isäntä oli ihastuksissaan. Auliisti laski hän, pantuaan setelin talteen, yhden guldenin Pavelin eteen.
Tämä otti sen vastaan, nosti käsivartensa ristiin ja loi rohkean ja taisteluunvaativan, oikean sotapäällikönkatseen kokoontuneeseen seuraan. "Hyvä", sanoi hän; ääni ei enää kuulunut tukehtuneelta, vaan kaikui selvänä ja voimakkaana hänen lausuessaan seuraavasti:
"Ja nyt sanon neuvosmiehille ja talonpojille, että olette retkalejoukkuetta kaikki tyyni!"
Kuului koko salin täyttävä vimmastuksen mörinä tuon ennenkuulumattoman häväistyksen johdosta, joka nyt viskattiin niin hyvin kylän pienimpiä kuin sen rikkaimpia ja mahtavimpia vasten silmiä. Lähinnä seisovat syöksyivät hänen kimppuunsa ja olisivat kaataneet hänet kumoon, elleivät Arnost ja Anton olisi rientäneet avuksi. Kun tuon kamalan rähinän keskestä kuului Peterin sanat "kiittämätön lurjus!" oikasihe Pavel suoraksi ja pidätti uimarin lailla, joka käsivarsineen halkoo hyökyaaltoja, ympäröiviä joukkoja itsestään loitolla.
"Kiittämätön?" jyrähti hän ja äänessä värähteli vapisuttava valitus kauvan kärsitystä tuskasta. "Kiittämätön? Mistä minun pitäisi teitäkin kiittää? Ne murut, jotka olette ylläpidokseni antaneet, olen maksanut työlläni tuhatkertaisesta. Kouluopetuksen on minulle antanut opettaja ilmaiseksi. En ole teiltä saanut yhtään paria housuja, en paitaa enkä kenkärajaa. Maa-alueesta, jolla mökkini seisoo, olette nylkeneet kaksinkertaisen hinnan. Esimiehen kuolemasta olette minua syyttäneet, lapsenne ovat miltei kivittäneet minua ja kun oikeus minut vapautti, on huudettu: olet sittenkin myrkynvalmistaja! Viimeksi olen pelastanut Peterin hengen, ja kun minun silloin piti repiä ravintolan aita, täytyy minun se nyt maksaa… Retkaleet!" Hän viskasi heille tuon sanan toisen kerran vasten kasvoja suunnattomana korvapuustina, joka tarkotti kaikkia ja ylti kaikkiin ja — johtuiko se hänen vihansa voimasta, joka säihkyi leiskuten silmistä, vai puoleksi vaistomaisesta tunteesta, että tuo viha oli oikeutettua — huolimatta mielenkiihkosta, jota jokainen sana synnytti, saattoi Pavel jatkaa edelleen: "Miksi kohtelette minua tuolla tavoin? Senkö tähden, että olen lapsena varastanut? — Kuinkahan monta teistä ei ole tehnyt samoin? Senkö vuoksi, että isäni on kuollut hirsipuussa? Oliko se minun syyni?… Retkaleet!" Kiihkeä raivo kiehui hänen suonissaan; korvia huumaavana, kostoa huutavana nousi hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli kärsinyt ja mikä oli jäänyt kostamatta. Hän ei enää löytänyt sanoja kuin yhdelle ainoalle uhkaukselle: "Ja jos minä tänään teen jotain, joka saattaa minutkin hirsipuuhun, on se teidän syynne!"
Häväistyt kuohahtivat — ei siitä, mitä hän oli sanonut ja minkä ainoastaan harvat olivat edes käsittäneet, vaan hänen puristettujen nyrkkiensä ja uhkaavan asentonsa vuoksi. Nyrkkejä kohosi ja Pavelia kohti sateli iskuja, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen enempää, kuin jos olisivat kallioon sattuneet. Sen sijaan jokainen, joka sai häneltä yhdenkään iskun, kävi siksi päiväksi tappeluun kykenemättömäksi ja luultavasti moneksi seuraavaksikin päiväksi.
"Maltu jo!" huusi metsäherra, jonka jykevä vartalo pistäytyi esiin pienen huoneen kynnyksellä. "Olethan jo sanonut heille sanottavasi, ja niinpä maltu!"
"Etkö maltu?" kuului käheä ääni. Peter oli noussut pöydälle ja heittiPavelia kohti olutkannun, mutta se hairahtui maalistaan ja sattuiArnostin otsaan semmoisella voimalla, että tämä tuupertui kumoon.Hän oli kuitenkin pian jälleen jaloillaan, juoksi kavalan heittäjänkimppuun ja veti hänet alas pöydältä.
Nyt leimahti taistelu täyteen liekkiin.
Syntyi kaksi puoluetta, pienempi Pavelin, suurempi Peterin; isäntä ja Peschek pakenivat tohtorin luo viereiseen huoneeseen. Metsäherra, joka oli koettanut rauhaa rakentaa, näki yrityksensä turhaksi, raivasi itselleen tien sekasorron läpi ja lähti pois. Ulkona seisoi jo lukuisa katselijajoukko, enimmäkseen naisia ja lapsia. Pojat, huimina tuollaista suurta temmellystä nähdessään, huusivat ja juoksivat ikkunoihin katsomaan, taistellen paraimmista paikoista. Heikommat, jotka oli tungettu pois ravintolahuoneen ikkunoista, pyrkivät sivuhuoneen ikkunaan, mutta peräytyivät yhtäkkiä huutaen. Heidän päittensä päällä näkyi pari ilmassa rimpuilevaa jalkaa, jotka tavottelivat poikien päitä tukipisteeksi maahan laskeutuakseen. Metsäherra riensi paikalle auttamaan jalkain omistajaa, tohtoria, häilyvästä asemastaan.
"Ei ollut enää mahdollista muulla tavoin päästä tiehensä", sanoi vanha herra päätään pudistaen. "Ja minun oli pakko lähteä… Holub raivoo kauheasti… Se ihminen on karhu — sen uskoo se, joka on hänet nähnyt. — Sulkeudun suosioonne!"
Samaa tietä kuin tohtori, tuli myöskin Peschek ja hänen jälkeensä kapakan isäntä, jonka maahan hypätessä kuului äänekästä helinää. Se tuli veitsistä ja kahveleista, jotka hän oli kiireessä siepannut pöydiltä ja käärinyt avariin vaatteisiinsa, ennenkuin jätti huoneen tuolle raivoavalle joukolle. Hän valitti ettei ollut saanut mukaansa myöskin kannuja ja laseja, ajoi katupojat tiehensä ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten nähdäkseen mitä huoneessa tapahtui. Mutta tuo kauhea ottelu suoritettiin nyt jo alkaneessa puolihämärässä, tomupilvien keskellä. Näkyi ainoastaan lujasti yhteenpuristunut, sinne tänne liikehtivä ihmiskasa, kuului voihkauksia ja kirouksia ja raskaitten askeleitten töminää ja särkyvien puuesineitten räiskinää.
"Oi oi, minun penkkini, minun pöytäni!" huokaili isäntä ja kääntyi ympäri kysyäkseen Peschekiltä eikö pitäisi lähettää santarmia hakemaan, mutta varovainen neuvosmies oli jo kadonnut tohtorin seurassa.
"Metsäherra, koettakaa te saada järjestystä aikaan!" huusi isäntä. "Minä en vastaa mistään — seppä, Arnost, Holub — kolme kaikkia vastaan, he murhataan kaikki kolme …minunpenkeilläni,minunpöydilläni!" lisäsi hän epätoivoisena.
"Niin hullusti ei kuitenkaan käyne", vastasi metsäherra, ja samassa lennähti avonaisesta ovesta ulos kaksi Peterin puolueeseen kuuluvaa talollisenpoikaa. He eivät olleet vielä ennättäneet kömpiä ylös, kun jo pari hyvää ystävää teki heille seuraa ja vielä kolme neljä muutakin, mikä kuperkeikkoja tehden, mikä jalat edellä, mikä päälleen puikahtaen. Metsäherra otti tulokkaita vastaan ja ymmärsi mestarillisesti — heidän vaimojensa rukousten avulla — estää niitä harvoja, jotka vielä kykenivät taistelupaikalle palaamaan, päätöstään toimeenpanemasta.
Odottamattoman liittolaisen sai hän Baroschista, joka voimakkaasti takaapäin työnnettynä ilmestyi etehisen ovelle ja hänen jälessään useimmat vanhempaan sukupolveen kuuluvat miehet. Barosch jäi seisomaan ylimmälle portaalle ja änkytti: "Viisas väistyy". Hän hoipertui, huitoi käsillään ilmaan uudistaen äskeisen "viisas väistyy" ja pyllähti portaita alas.
"Oikein!" huusi metsäherra. "Eläkööt viisaat! Kunnioittavin kumarrukseni viisaille!" Ja kun kaikki ovelle pakkautuneet olivat tunkeutuneet ulos, juoksi hän portaita ylös ja, ennätettyään kapakan ovelle, päästi valtavan ihmettelyhuudon: "Tuli ja leimaus!"
Kuinka olivatkaan rivit harventuneet! Keskellä huonekalujen pirstaleita pitivät Peter ja harvat hänelle uskollisiksi jääneet vielä puoliaan Pavelia vastaan. Tämä oli riisunut takkinsa ja seisoi paitahihasillaan Arnostin ja sepän edessä, hänen jalkainsa juuressa oli Virgil kyyrysillään apua anoen. Peter, aivan suunniltaan ja kuumeesta hehkuen, koetti yllyttää joukkoaan uudistettuun, nähtävästi jo monesti takaisinlyötyyn rynnäkköön. Mutta joukko epäilijä kun nyt metsäherra jyrähti: "Rauhottukaa, älköön kukaan enää liikkuko paikaltaan!" — silloin he tottelivat, ja samoin totteli Pavelkin, mutta hänen kasvonsa kalpenivat ja silmistään säihkyi murhaava vihan lieska Peteriä kohti.
Rauha oli lyhytaikainen. Noiden kahden keskinäisiä asioita ei kyennyt ratkaisemaan kolmannen välitys.
"Koira, koira, koira!" rähisi Peter, vei äkkiä kätensä housuntaskuun, kuului linkkuveitsen avaaminen ja ase kädessä hyökkäsi hän Pavelin kimppuun. Arnost riensi väliin torjuakseen hyökkäyksen. Se onnistui vain osaksi: Pavelin rintaa kohti tähdätty isku sattui kylkiluihin ja suuri veripilkku värjäsi hänen paitansa.
"Väistykää!" huusi Pavel. "Väistykää! Jättäkää mies minun huostaani!" Alkoi taistelu kuin ihmisen ja villipedon välillä. Peter raivosi, puri ja raappi; Pavel ainoastaan torjui hänen hyökkäyksiään, pitäen vastustajansa loitolla itsestään ja kooten voimia ratkaisevaan loppuiskuun.
Ja nyt se tapahtui… Vasemmalla kädellään kasvojaan suojaten työnsi hän oikean kätensä sormet Peterin nahkaisen vyön väliin — nosti hänet korkealle ilmaan, piteli siellä ojennetuin käsivarsin, ravisteli häntä ja läähätti: "Elukka! Jos nyt Viskaan sinut mäsäksi, niin on kaikki tehty."
"Tee se!" huusi Arnost.
"Älä, älä!" huusi metsäherra ja Pavel tunsi samassa vihollisensa muuttuvan lyijynraskaaksi; Peterin puristetut nyrkit avautuivat, veitsi putosi lattialle, koukistuneet sääret riippuivat velttoina alaspäin ja räytynyt mies odotti viimeistä iskua. Silloin Pavelin selkäpiitä karmi ja hänen vihansa lauhtui. Hitaasti antoi hän Peterin luisua alas virkahtaen: "Luulen että olet saanut tarpeesi!" ja heitti hänet ystäviensä piiriin, jotka vaijeten taluttivat horjuvan, puoleksi tajuttoman miehen huoneesta ulos.
Metsäherra sulki oven heidän jälkeensä ja Pavel puhkesi riemuhuutoon:
"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä!" Hän ei välittänyt haavastaan, ei kuhmuista, joita ruumiinsa oli täynnä; hän ei tuntenut muuta kuin voitonriemua ja kiihkeätä halua kiittää liittolaisiaan: "Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä, me kolme!"
"Neljä!" vinkui Virgil. "Enkö ole viimeiseen saakka pysynyt sinun puolellasi, Paveliseni, omaa vävypoikaani vastaan?"
Pavel yhä riemuitsi: "Ja minä olen myös heille sanottavani sanonut!"
"Sanonut ja näyttänyt!" huudahti Arnost. "Ja jos he jälleen piakkoin tahtovat jotain nähdä ja kuulla, niin voit luottaa minuun, toveri."
Metsäherra tarkasteli Pavelia kiireestä kantapäähän. "Penteleen poika!" sanoi hän naurahtaen ja Anton naurahti myöskin. Viimeinen taistelu hänen ylpeytensä ja rehellisyytensä välillä oli loppuun suoritettu.
"Ja koneen hän on myöskin korjannut", sanoi seppä.
Keskiyön aikaan kulki Pavel kotiinsa päin. Oli kylmä, tähtikirkas yö. Lähellä kirkkoa tuli häntä vastaan yövahti Much, joka tervehti jonkinlaisella aralla kohteliaisuudella sanoen: "Meidän kylän koirat ovat juuri purreet erästä vierasta koiraa. Perhanan elukka, puolusti itseään kuin vimmattu!"
"Sekin yksin monia vastaan", ajatteli Pavel, ja kun hän pumppukaivon luokse ennätettyään kompastui johonkin maassa makaavaan esineeseen, ilostui hän kuullessaan sen vinkuvan. Hän veti koiran verilätäköstä, pumppusi vettä ja heitti täyden ämpärillisen sen päälle. Niin paljo kuin hän saattoi pimeässä nähdä, oli varomaton tungeskelija pahoin runneltu. Eläimellinen kotinurkkarakkaus, jonka sokea omansa ihailu ilmenee sokeana vihana kaikkea vierasta kohtaan, oli iskenyt vimmatusti hänen kimppuunsa.
Koira ei enää ilmaissut mitään elonmerkkiä. Pavel jätti sen makaamaan paikalleen ja jatkoi matkaansa. Mutta hän huomasi pian että koira ryömikin hänen jälkeensä vaivaloisesti mäkeä ylös. Pavel ei sitä estänyt, vaan antoi koiran seurata itseään kotiin saakka, jossa hoiteli sitä huolimatta sen tavattoman rumuuden ja ammottavien haavojen herättämästä vastenmielisyydestä.
Seuraavana päivänä hän meni, kuten muinakin talvipäivinä, tehtaaseen työhön. Työ tuntui sinä päivänä raskaalta, hänen päätään kivisti ja koko ruumiiseen koski. Illalla kotiin palatessaan luuli hän kotona odottavan käskyn saapua kunnanesimiehen luo, mutta sitä ei ollut eikä tullut myöhemminkään.
Tuon tapahtuman lähimpinä jälkiaikoina odotti hän, aina kun joku vihollisistaan tuli vastaansa, hyökkäystä ja oli valmis puolustautumaan. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ei kenelläkään näyttänyt olevan halua häneen koskea. Pelkäsivätkö he häntä? He kaikkiko yhteensä häntä yksinään, olivatko he niin raukkoja? Vai ajattelivatko kenties ensin tyynnyttää hänet huolettomaksi, odotellen vain koston tilaisuutta? — Olivatko he niin kehnoja ja kavaloita? Varovaisuudestaan hän ei tahtonut missään tapauksessa luopua, eikä milloinkaan unohtaa olevansa velkojien keskellä, joilla oli suuri summa häneltä vaadittavana. Sillä välin kului talvi ilman minkäänmoisia vihamielisyyden osotuksia häntä kohtaan. Hän saattoi kenenkään häiritsemättä asua mökissään, tuossa mökissä, joka oli aikoinaan herättänyt niin paljo pahaa verta, mutta jota nyt katseltiin välinpitämättömyydellä. Hiljaisuudessa ihmetteli moni sitä hyvinvointia, mikä vähitellen painoi leimansa tuohon pieneen asuntoon.
Pavel oli laittanut mökkinsä ympärille aidan ristiin pistetyistä pajunoksista ja istuttanut sen viereen kasveja. Kaikki menestyi hänen väsymättömän, rautaisen tahtonsa pakottamana. Pienen kuusen, viimeisen, joka oli kestänyt pahansuovien hyökkäyksiä, oli hän kasvattanut miehen korkuiseksi; se jo alkoi kurotella oksiaan ikkunasta sisään. Se oli kaunisrunkoinen pieni puu, oksat leveät ja suorat ja nuoruudestaan huolimatta jo valkoisen sammaleen peittämiä. Kokonaisuus, mökki vinoine kattoineen, sen vieressä kuusi ja etupuolella aita, teki saman vaikutuksen kuin ne kuvat, joita lapset piirtävät ensimäisinä piirustustunteinaan. Kynnyksellä, jonka alle oli kätketty tuo kivi, jonka piti alati muistuttaa Pavelia vihasta ja ylenkatseesta kanssaihmisiään kohtaan, makasi talon uusi asukas, hänen vihainen koiransa, jolle hän sanan merkitystä tietämättä oli antanut ranskalaisen nimen "L'amour" (Rakkaus). — "Lamuur" oli kooltaan lintukoira ja rakenteeltaan teurastajankoira, sen leveä turpa oli luonnostaan ikäänkuin kahtia jaettu, mikä teki sen kammottavan näköiseksi; se näytti vähimmästäkin syystä hampaitaan ja pörhisti lyhyet mustat karvansa pystyyn. Katkera viha kaikkia eläviä olentoja kohtaan näytti alati asuvan sen mielessä. Se ei koskaan antautunut rakkausseikkailuihin, vaan vihasi sekä naaras- että urospuolia samalla vimmalla ja tiesi herättää pelkoa kumpaisissakin. Se tunsi ainoastaan yhden, syvän, hiljaisen, ulkonaisista ilmauksista köyhän kiintymyksen — kiintymyksen herraansa. Se istui tuntikausia mökin edessä, kääntämättä katsettaan tieltä, jota myöten Pavelin piti tulla. Ja kun se vihdoinkin hänet näki, silloin ainoastaan ilonvärähdykset ruumiissa ja muutamat lyhyen hännän heilaukset ilmaisivat sen sisäisiä tunteita. Lamuur ei saanut osakseen enemmän sydämellisyyttä kuin mitä antoikaan; mutta ruokansa hän sai heti herransa kotiintultua, ennenkuin tämä vielä oli itse nauttinut ainoatakaan suupalaa.
Muutamia kuukausia kestäneestä häiritsemättömästä mielenrauhastaan herätti Pavelin eräänä päivänä äitinsä kirje. Hän ei ollut vielä vastannut äidin viimeiseen kirjeeseen, ja nyt tuli tämä miltei vuoden kestäneen vaitiolon jälkeen sisältämättä valituksia tai syytöksiä, ainoastaan toistaen jo edellisessä kirjeessä olleen pyynnön saada jotain tietoa lapsistaan, ja loppui samoin kuin se ja kaikki edeltäjänsäkin sanoilla "minä olen olooni tyytyväinen". Alla oli nimikirjotus ja vihdoin tiedonanto, jonka kirjottaja oli jättänyt viimeksi ja sijottanut paperin äärimäiseen reunaan, jossa se oli ikäänkuin epäilevänä ja häpeissään. "Tästä päivästä 14 kuukauden päästä loppuu rangaistusaikani."
Nyt oli maaliskuun kuudennen päivän ilta.
Pavel laski sormillaan. Ensi vuonna toukokuussa hänen äitinsä siis tulee hänen luokseen asumaan. — Äiti, joka oli murhaajan vaimo, joka ei ollut oikeudessa kertaakaan kieltänyt, ei sanallakaan vastustanut kamalaa syytöstä osallisuudesta miehensä veritekoon… Äkkiä heräsi hänessä ajatus: juuri niinkuin minä!… Ei hänkään oikeuden edessä torjunut syyllisyyttä, ei hänkään itseään puolustanut. Siksikö ettei kyennyt? Ei — vaan siksi ettei tahtonut. Ehkäpä — sanomattoman lohduttavana, koko hänen sieluaan kirkastavana esiintyi nyt hänelle ajatus: ehkä olisi äitikin kyennyt, vaan ei ole tahtonut?
Vielä samana päivänä hän kirjotti äidilleen. Mutta häpeissään siitä, ettei voinut kirjottaa Miladasta mitään, päätti hän lähettää kirjeensä vasta sitte, kun oli hankkinut sisarestaan jonkinlaisia tietoja, vaikkapa vaan lyhyen, vähäsanaisen viestin: Milada on terve ja lähettää teille terveisiä.
Aamun sarastaessa hän oli jo matkalla kaupunkiin, ja saapui niin aikaisin luostarinportin luo, ettei rohennut pitkään aikaan soittaa.
Pavel nojausi suuren talon seinää vasten, talon, jonka katon alla asui rakkain, mitä hänellä oli maailmassa. Ainoa häntä läheinen, hänelle kallis, joka oli pysynyt puhtaana ja saastuttamattomana, ainoa, jota hän rakasti sydämestään — sisarensa, joka vapaaehtoisesti oli hänestä luopunut.
Luostarikirkon kellot soittivat messuun, kuului urkujen juhlalliset sävelet ja laulu kohosi ilmaan niin kirkkaana, niin vienona ja pehmeänä kuin väreilevä ilma, joka sen kantoi hänen luokseen. Se tulee maallisesta taivaasta, ajatteli Pavel, hurskaiden ja autuaiden valtakunnasta, joka on niin ylhäinen ja korkea, ettei edes viheliäisen maailmanlapsen ikävöiminen yllä sinne saakka, niin ylhäinen ja korkea, ettei hän voi sitä lähestyä muuten kuin kunnioittaen ja rukoillen.
Vähitellen oli Pavelin ympärille kokoontunut joukko vanhuksia ja lapsia, luostarin alituisia ruokavieraita, jotka odottivat sisäänpääsyä. Kun se heille myönnettiin, liittyi Pavel joukon jatkoksi. Ovenvartijatar johti heidät pöytään, johon heille oli katettu aamiainen, ja kysyi Pavelilta, joka oli jäänyt paikaltaan liikahtamatta oven suuhun seisomaan: "Mitä haluatte?"
Ja vaikka hänestä tuntui kuin häntä olisi kurkusta kuristettu, sai hän kuitenkin sanotuksi: "Nimeni on Pavel Holub".
Tumma puna kohosi ovenvartijattaren ankaroille kasvoille. "Niin, niin", sanoi hän ja mielessään heräsi vastenmielinen muisto Pavelin ensimäisestä käynnistä.
"Olen pikku Miladan veli", sanoi Pavel uudestaan.
"Niin, niin — ja te kai tahtoisitte tavata sisartanne?" lisäsi luostarilainen äkkiä ajattelematta.
Niin pitkälle eivät Pavelin rohkeimmatkaan toiveet olleet ulottuneet, vasta tämä kysymys ne herätti. "Jos se olisi mahdollista", änkytti hän; "tietystikin mutta miten?"
Ovenvartijatar huomasi ajattelemattomuutensa ja sanoi hämillään:
"Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan ole vastaanottoa, eikä yleensä koko tänä päivänä, ja… Mutta tuolla on sisar Afra", keskeytti hän; "odottakaa vähän."
Hän meni vanhaa nunnaa vastaan, joka kahden maallikkosisaren saattamana laskeutui etehiseen johtavia portaita alas. Pavel hänet samassa tunsi: se oli taloudenhoitajatar, joka kerran lausui niin tärkeän sanan asiassa, josta silloin näytti hänen koko onnensa riippuvan. Ovenvartijasisar puheli vastaantulijan kanssa hiljaa, eikä Pavel epäillytkään etteikö puhe koskenut häntä, sillä sisar Afra katseli koko puhelun ajan häntä tarkkaavasti.
Nyt hän viittasi hänet luokseen ja kysyi surumielisesti hymyillen oliko hän todellakin Pavel Holub? Pavelin myönnettyä hän jatkoi: "Vaikea uskoa, niin paljon olette muuttunut. Ja mitä hyviä uutisia teillä on meille kerrottavana?"
Pavelin toivo sisarensa tapaamisesta sammui yhtä nopeaan kuin se oli syntynytkin, eikä hän uskaltanut edes tunnustaa tuon toivon olemassaoloa. Jos hänellä olisi ollut edessään tupa täynnä raakoja miehiä, niin niille hän kyllä olisi puoliaan pitänyt, mutta tämä vanha, arvokas nainen lempeine, ystävällisine, surun kirkastamine kasvoineen saattoi hänet hämilleen. Hiljaisella, liikutetulla äänellä hän vastasi:
"Tuon äidiltä terveisiä Milada sisarelleni ja rohkenisin samalla kysyä" … hänen äänensä aleni miltei kuulumattomaksi, "miten sisareni jaksaa?"
"Tuohon kysymykseen voimme mekin vastata, eikö niin, sisar Cornelia?" sanoi sisar Afra kääntyen ovenvartijattaren puoleen. "Teidän sisarenne on terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, kiitos taivaan, joka on hänet luonut iloksemme ja virkistykseksemme. Mitä tervehdykseen tulee, niin täytyy meidän ensin saada lupa sen perille toimittamiseen, eikö niin, sisar Cornelia?" Hän katsoi Paveliin hyväntahtoisesti ja tämä sanoi ahdistetuin mielin:
"Haluaisin myöskin mielelläni kirjottaa äidille, että sisareni lähettää hänelle terveisiä."
"Vai niin", sanoi Afra. "Sekin voidaan toimittaa — eikö niin, sisar Cornelia? Teidän täytyy vain olla hieman kärsivällinen. Onko teillä aikaa malttavasti odottaa?" lisäsi hän leikillisesti, nyökäytti päätään ja astui eteenpäin Pavelin ohi, joka kumarsi hänelle tottumattomasti mutta syvästi. Ovenvartijatar saattoi hänet samaan huoneeseen, jossa hän pienenä poikana oli elänyt nuo tuskalliset odotuksen hetket.
Kaikki oli ennallaan tuossa ikävässä huoneessa, jokainen tuoli paikoillaan, seinämuurissa samat kosteat pilkut. Vain näköala ristikko-ikkunan läpi oli tänään ystävällisempi, sillä tuona kertana miltei alastomat puut someilivat nyt valkoisessa ja ruusunpunaisessa kevätpuvussaan. Leikkikentän takapäässä, puutarhanmuuriin saakka ulottuvan sivurakennuksen edessä leikki, iloinen parvi pieniä luostarinoppilaita. Usein he keskeyttivät leikkinsä juostakseen kilvan noviisin luokse, jonka hoitoon olivat uskotut. Mitähän tuo tehnee torjuakseen luokseen ryntäävän joukon hyväilyjä? Miten hyväntahtoisesti hän sen tekikään ja miten vakavasti; miten hyvin hän ymmärsikään taltuttaa vallattomia ja rohkaista pelokkaita, jakaa nuhteita ja kiitosta, osottaa hellyyttä ja ankaruutta ansion ja asianhaarain mukaan. Pavelin silmät olivat kuin naulatut hänen hoikkaan, suloiseen vartaloonsa. Hän ei voinut tarkasti erottaa neidon kasvonpiirteitä, mutta hän kuvitteli kuitenkin mielessään että tuo nuori tyttö muistutti Miladaa. Jokseenkin sennäköinen pitäisi hänen Miladansa nyt olla. Niin pitkä hän ei kuitenkaan voinut olla, se näytti mahdottomalta; mahdottomalta tuntui niinikään, että hän nyt jo olisi nunnaksi puettu.
Kello soi. Noviisi otti pienimmän tytön syliinsä, toiset juoksivat hänen edellään tai rinnallaan — hetken päästä olivat kaikki kadonneet sisään.
Pavel poistui ikkunan luota. Hän oli sisar Afran sanojen mukaisesti valmistunut pitkään odotukseen ja kävi hyvin hämilleen, kun jo muutamien minuuttien kuluttua ovi liikahti saranoillaan. Kynnyksellä näyttäytyi luostarin johtajatar, ylevänä ja rauhallisena kuten tavallisesti ja kuluneista vuosista huolimatta muuttumattomana. Hän talutti kädestä nuorta tyttöä, pitkää hoikkaa olentoa, samaa, jonka hiljaista käytöstä Pavel oli äsken seurannut, samaa, joka oli vivahtanut hänen sisareltaan — Miladaa noviisinpuvussa.
Pavel tuijotti häneen rajattoman onnellisena ja rajattoman surumielisesti hämmästyneenä. Tyttö päästi hänet nähdessään riemuhuudon; hänen vienot, kalpeat kasvonsa kävivät vieläkin läpikuultavammiksi, vieläkin kalpeammiksi.
"Pavel; rakas, rakas Pavel!" sanoi hän, mutta ei irtautunut saattajansa kädestä. Seisoi vaan hiljaa, katsellen veljeään suurin, onneasäteilevin silmin.
Pavelkin seisoi äänetönnä paikoillaan. Voimakkaampi kuin halu rynnätä hänen luokseen ja sulkea hänet syliinsä, oli kunnioittava pelko, jota hän tunsi ja joka teki mahdottomaksi lähestyä tuota rakastettua, ikävöityä olentoa.
Pavel vaikeni ahdistetuin mielin; hänen päässään risteilivät ajatukset: Oliko tuo nuori pyhitetty hänen sisarensa?… Rohkenisiko hän enää sanoa häntä sisarekseen? — Oliko tuo se, jota hän oli tuhansia kertoja sylissään kantanut, suudellut ja hyväillyt — monesti lyönytkin? — Oliko tuo se, jonka valitus "on nälkä, minun on nälkä, Paveliseni!" oli hänet niin useasti viekotellut varastamaan? — Oliko tuo se, jonka pieniä jalkoja hän oli hoitanut, kun ne olivat kipeytyneet heidän kulkiessaan paikasta paikkaan isän ja äidin seurassa?… Oliko todella?
Sisarusten hämmästys huvitti johtajatarta. "Kuinka?" sanoi hän ystävällisesti kääntyen Miladan puoleen. "Kuka se lapsellisessa herkkätunteisuudessaan sanoikaan: en näe sinua enää milloinkaan, he eivät enää milloinkaan laske sinua luokseni?… Ja nyt hän on siinä, tuo veljesi; tervehtikää toisianne, antakaa toki kättä!"
Kehotus oli uudistettava ennenkuin Pavel ja Milada uskalsivat sitä noudattaa, ja kun Pavel piteli kädessään sisarensa kättä, niin häntä melkein pelotti sen kuumuus ja suonien tykytykset sormenpäissä. Hänen karkeassa oikeassa kädessään lepäsi pieni kapea käsi, mutta se ei ollut pehmeä kuin tyhjäntoimittajan, vaan tuntui työhön tottuneelta. Hentoa pyhiinvaeltajaa ei siis oltu matkalla taivaalliseen kotiinsa säästetty maallisiltakaan rasituksilta.
Pavelin mieleen johtui muuan opettajan kerran lausuma ajatus, joka silloin oli jäänyt puolittain käsittämättä: "Kauvanko kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa!" — Hänen sydäntään kouristi, hän nosti katseensa Miladan kädestä hänen kasvoihinsa. "Nunna, siis nunna, —" sanoi hän.
"Ei vielä", vastasi johtajatar; "mutta pian hän on kuitenkin niihin kuuluva, jotka jumalallisen vapahtajamme tavoin kysyvät: missä on minun äitini, missä ovat veljeni?"
Äiti-sanan kuultuaan Pavel heräsi kuin unesta. "Niin, äiti lähettää sinulle terveisiä", sanoi hän; "hän voi hyvin. Hän tahtoisi myöskin mielellään tietää kuinka sinä voit. Mitä minä hänelle kirjotan?"
"Kirjota hänelle", vastasi Milada, mutta keskeytti puheensa ja katsoi lupaa pyytävästi johtajattareen. Vasta kun tämä nyökäytti myöntäen päätään, jatkoi hän jälleen: "Kirjota hänelle, että koko elämäni on yhtä ainoata rukousta hänen puolestaan, ja vielä erään toisenkin, onnettoman isäraukkamme puolesta" … äänensä oli alentunut, mutta kohosi nyt taas iloisesti: "ja myöskin sinun puolestasi, rakas, rakas Pavel".
Pavel mumisi jotain käsittämätöntä ja hänen silmiään alkoi kuumottaa; äkkiä hän päästi Miladan käden omastaan ja astui askeleen taaksepäin. Tyttö jatkoi: "Kaikkivaltias on kuullut rukoukseni, hän on tehnyt sinut hyväksi … eikö niin? Puhu, rakas Pavel, sano että asia on niin; voithan sen sanoa — sehän on armon työtä. Rukoilen sinua, sano että olet tullut hyväksi ja kelvolliseksi… Pavel rakas, oletko hyvä ja kelvollinen?" Pavelia tuskastutti hänen rukouksensa, hän painoi päänsä rinnoilleen ja vastasi: "En tiedä".
"Et tiedä?" sanoi Milada, ja kun veljensä vielä vaikeni, huusi hän tuskallisen huolestuneesti johtajattarelle: "Hän ei tiedä, korkea-arvoisa Äiti! Kuinka se on mahdollista?"
Johtajatar huomasi noviisin kasvoilla pelkoa ja levottomuutta, huomasi miten hänen kalpeat poskensa yhä punertuivat ja sanoi rauhottavasti: "Veljesi on antanut sinulle kauniin vastauksen; niin sanovat häveliäät, jotka eivät tunne omia hyveitään. Me tunnemme hänet ja olemme kuulleet niistä edistysaskeleista, joita veljesi on tehnyt parannuksen tiellä. Sentähden hän saikin itse kertoa sinulle asiansa ja itse kuulla mitä sinä ajattelet. Nyt se on tehty, ja nyt, rakkaat lapset, sanokaa toisillenne jäähyväiset!"
Pavel huoahti syvään: "Nytkö jo?" ja tuskallista hämmästystä ilmaisten kuuluivat samat sanat Miladankin suusta. Mutta hetkisen päästä päättyi taistelu ja sydämen äkkinäisen hätähuudon jälkeen seurasi toisen tahdon alle alistuminen.
"Hyvästi, Pavel!" sanoi hän.
Miladan hurskas tottelevaisuus sai palkintonsa, johtajatar hymyili hyväntahtoisesti: "Voit myöskin sanoa: näkemään asti!"
"Vihkimisjuhlaan asti!" huudahti Milada innostuneena. "Tule vihkiäisiini, se kyllä sopii… Eikö niin, korkea-arvoisa Äiti, se sopii — hänen sopii … ja minä", lisäsi hän nöyrästi, "saanko minä vielä kysyä häneltä jotakin?"
"Kysy!"
Milada, joka oli jo aikeissa seurata johtajatarta, kääntyi jälleen Pavelin puoleen: "Oletko, rakas, antanut kaikille anteeksi, jotka ovat olleet pahoja sinua kohtaan?"
Pavel näki sisarensa jännitettynä odottavan vastausta, tutki sydäntään ja vastasi: "Muutamille olen".
"Mutta sinun täytyy antaa anteeksi kaikille; nehän ovat Jumalan välikappaleita, jotka koettelemusten kautta johtavat sinut hänen luokseen. Anna heille anteeksi, rakasta heitä, lupaa se minulle."
Tyttö rukoili häntä entisen Miladan kiihkeydellä. "Lupaa se, Paveliseni. Kärsin niin kovin, ellet lupaa", valitti hän. "Se on merkki, etten ole vielä tehdyt kylliksi, en kylliksi rukoillut, en kylliksi parannusta harjottanut."
"Lupaan sen!" huusi Pavel aivan huumautuneena ja ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Kiitos!" kuuli hän vielä sisarensa sanovan. "Kiitos, rakas Pavel!"Kaikki oli ohitse, tuo valoisa ilmiö kadonnut. Johtajatar oli vienytMiladan mukanaan, hän oli yksin.
Kohta sen jälkeen avasi ovenvartijatar oven, ja jäi käsi ovenkahvassa odottamaan. Pavel noudatti hänen äänetöntä kehotustaan, astui etehiseen ja sieltä ulos vapaaseen ilmaan.
Pavel asteli hitaasti torin halki, tuon saman, joka kerran oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, mutta jonka ihanuuksia hän ei nyt huomannut. Miladan odottamattoman tapaamisen synnyttämä onnentunne väreili vielä hetken hänen mielessään, mutta väistyi pian toisen, tuskallisen tunteen tieltä, joka täytti hänen sielunsa tuskalla ja katumuksella.
Hänen ei olisi pitänyt totella poislähdön viittausta, niinkuin oli pelokkaassa arkuudessaan tehnyt, vaan sanoa johtajattarelle: "Minua pelottaa sisareni puolesta; ettekö näe että hän menehtyy työstä, rukouksesta ja katumusharjotuksista?" Se olisi ollut hänen velvollisuutensa ja oikeutensa. — Ja kun tuo ajatus oli kerran syntynyt, kypsyi se päätökseksi, Pavel kääntyi takaisin luostariin ja soitti ovikelloa.
Ovea ei avattu, mutta pieneen, ovessa olevaan ristikkoreikään ilmestyi tähystävä silmä ja ovenvartijatar kysyi soittajan asiaa. Hitaasti sanoi Pavel asiansa ja sai vastaukseksi, ettei johtajattaren kanssa saanut nyt puhua. Reijän takana oleva luukku sulkeutui.
Mitä tehdä? Koputtaakko, melutakko, tunkeutua väkivalloin luostariin, antautua alttiiksi vaaralle joutua johtajattaren epäsuosioon?… Ja jos niin kävisi — kuka saisi kärsiä Pavelin teosta, ja kärsisi vielä enemmän kuin olisi tarpeenkaan? — Milada. Sen hän tiesi vallan hyvin, ja jatkoi uudelleen matkaansa.
Kaupungin loppupäässä, aivan sillan luona, oli muuan ravintola ja sen edustalla leveäoksainen niinipuu, joka varjosti paria hentojalkaista pöytää penkkeineen. Pavel istuutui sinne nälkäisenä ja janoisena pyytäen olutta ja ruokaa. Mutta niitä saatuaan hän unohti sekä syömisen että juomisen. Ravintolan pihassa oli vilkasta liikettä. Oli juuri saapunut muutamat vaunut tuoden mukanaan matkustajia, joista kaksi riiteli vilkkaasti ajurin kanssa juomarahoista. Muuan vanha rouva taas kaipasi jotakin tavarataan ja pöyhi muiden matkustajien harmiksi oven luo pystytettyä kapsäkki- ja matkataminevuorta.
Nuo tapaukset herättivät aluksi vain pintapuolisesti Pavelin huomiota, mutta asia muuttui kokonaan, kun hän äkkiä huomasi rakennuksen nurkan luona erään pienen kapsäkin, turkit ja ryhmysauvan. Nuo kolmehan olivat vanhoja tuttuja … varsinkin keppi, joka kerran oli oikein hauskasti hyppinyt hänen selässään!
Vähääkään miettimättä huusi hän ääneen: "Herra opettaja, herra opettaja; oletteko täällä?" riensi ylös ja tahtoi rynnätä ovesta sisään. Siellä astui Habrecht häntä vastaan avosylin:
"Kaikki hyvät henget — Pavel!"
"Mistä tulette, minne menette?" kysyi nuorukainen.
"Minnekö? Sinun luoksesi! Tahdoin tavata sinua, ja tapaankin jo matkallani. Onnellinen sattuma, hyvä enne!"
"Aijoitteko todellakin käydä luonani? — Sepä hauskaa, herra opettaja!"
"Hauskaa? No miksikäs ei… Vaan älä sano minua enää 'herra opettajaksi' — en ole enää mikään opettaja … ne ajat ovat jo ohitse. Olen tullut oppilaaksi ja alottanut uutta elämää", sanoi hän hengittäen syvään kuin suuresta onnesta puhuen.
"Eikö uusi elämä alkanut jo aikoja sitte?" kysyi Pavel hämmästyneenä.
"Siitä ei tullut mitään, se meni kerrassaan myttyyn", vastasi Habrecht päätään pudistaen. "Saat kuulla miten kävi. Tule sisään. Niinipuun alla — se on kaunis puu … tulen ehkä piankin ikävöimään tuollaista puuta — on minun liian viileätä… Tule, rakas ystävä, minulla on paljo sinulle kerrottavaa ja tahdon myöskin kuulla paljo sinusta ennenkuin eroamme — luultavasti ainaiseksi."
Hän tilasi päivällisen itselleen ja Pavelille, pyysi alikerroksen paraimman huoneen ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänet vietiin suureen, huonosti sisustettuun saliin. Kehno liemiruoka ja vielä kehnompi viini, vedessä liuotettu raavaanliha ja puoliraa'at perunat saivat niinikään osakseen hänen kiitoksensa. Itse hän ei syönyt enempää kuin intialainen katumuksenharjottaja, mutta kehotteli alituiseen vierastaan: "Syö ja juo mielesi mukaan; ruoka on hyvää ja minä maustan sitä hyödyllisillä katkelmilla kokemuksistani."
Hän alkoi kertoa, joutuen yhä enemmän haltioihinsa, niin ettei enää pysynyt paikoillaan, vaan milloin seisoi, milloin istui, milloin juoksi sinne tänne huoneessa, omituisilla nopeilla liikkeillä puhettaan säestäen.
Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiatliianhyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian nöyrästi suosiota — se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.
"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä … vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin: huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla puolella… Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset — olisin ylpeä jos kuuluisinniihin… Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" — hän tarttui päähänsä nauraen — "niin se on tämän vuosisadan narrimaista hullutusta."
"Se on minun mielipiteeni… Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella. Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä pitäisi rakastaa — ja niin tahtoisin tehdäkkin — mutta se ajatus monesti suorastaan puistattaa."
Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi. Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä ymmärtää.
Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt. Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.
"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus… Tuon sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista ei ole vielä kirjotettu… Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit loitsukirjaksi… Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme — joko jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta jalolle luonteelle."
Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys arvotonta?"
"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa; iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi … millaiset sinun välisi nyt ovat kyläläisiin?"
"Paremmat", vastasi Pavel.
"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"
"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin näytettäväni."
"Sanoit, oo! — näytit, oo, oo!… Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"
"Annoin, oikein kelpo lailla."
"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.
He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:
"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen. Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."
Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi, kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia rautatieasemalle.
Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.
Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.
Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.
"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello. Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä loistava tulos! — Hyvästi, mene jo!"
Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti. "Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin itsennesäilytysvaistosta… mutta huomaan että tämä taas kohoaa käsityskantasi yläpuolelle — — Siis toisin sanoen: entisaikaan istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua — hyviin vaikuttaa oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"
"Luulen ymmärtäväni."
"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"
"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasiPavel.
Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen: "Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani, erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin kautta — vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia; mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan, ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista intohimoista — en rohkene sitä edes mainita — niin luulen että olet siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."
Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui nopeaan ja kiivaasti:
"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia — lapsia on maailmassa yltäkyllin … ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena — sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt… puhdista sitä, hankaa, pyri eteenpäin … usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."
"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:
"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi… Sanon sinulle: juuri paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta — teistä riippuu onko tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä…"
"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, jaHabrecht jatkoi:
"Teidänaikanne, aivan oikein — ja minkä te siitä luotte, se tulee…"
"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen uskomattoman notkeasti.
Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoiPavel sitä seurata juosten.
"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän veturin jyminän läpi kuului vastaus:
"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"
Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa, otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön, nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.
"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.
Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.
"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.
Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se upposi.
Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.