Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.
Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa, jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta, joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää tuon hurskaan halunsa.
Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat, vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.
Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen jykevän pöydän takana — avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään ilmottaen:
"Holub on jälleen siellä ulkona."
"Jälleen? — Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan", sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:
"Niin, niin taitaa olla."
"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"
"Hän haluaisi puhua."
"Kenenkä kanssa?"
"Teidän Armonne kanssa."
"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivatPavelin raskaat saappaat parkettilattialla.
Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä uskaltanut nostaa sitä lattialta.
Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.
Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan, että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.
"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.
Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin epäilijän.
Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään, siten soimaten häntä onnettomuudestaan? — Hyi, kuinka hän oli mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi, että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina, ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt? Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi moittia juuri mistään". — Ja hänkö häntä soimaisi!… Hän, joka oli haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!
"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian vapautua."
Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä — niin se olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle monin kerroin."
Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä, jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".
"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä. Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.
Kukahan oli muuttunut?… Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin menemään, sanoi hän:
"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla puolestanne."
"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen tehdä, ja oikein hartaasti?"
"Hyvin hartaasti."
"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. — Ja nyt sano minulle: oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla mökkisi seisoo? — Kuinka suureksi arvostelet sen?"
"Sen pitäisi käsittää noin viisitoista mitanalaa, ei täyteen kolmea hehtaaria", vastasi Pavel arvelematta.
"Huono pelto, vai miten?"
"Huono, siellä ylhäällä ovat kaikki pellot huonoja. Jos minä olisin tilanhoitajana, niin en milloinkaan viljelisi siellä vehnää."
"Vaan?"
"Kauraa tai ohraa, ja minä istuttaisin sinne kirsikkapuita, monta, monta."
"Niinpä istuta kirsikkapuita!" sanoi paroonitar reippaasti. "Pelto on sinun."
"Minun — mikä on minun?"
"Pelto, minä lahjotan sen sinulle."
"Jumalan tähden — minulle — pellon…" Pavelista tuntui kuin olisi kaikki ruvennut huojumaan, lattia jalkainsa alla, seinät, sohva ja sohvalla istuva paroonitar. Hän hapuili ilmaan saadakseen tukea. "Suuri, kaunis, hyvä pelto…"
"Etkö juuri äsken sanonut että se on huono?"
"Teille, vaan ei minulle; minulle se on hyvä, liiankin hyvä… Jumalan tähden", toisti hän, "lahjotatteko todella minulle tuon pellon?"
Paroonitar räpäytti silmiään. "Minua surettaa, Holub, etten voi nyt nähdä kasvojasi oikein selvästi. Sokeaksi tuleminen, rakas Holub, riistää ihmiseltä monta iloa", lisäsi hän keveästi huoahtaen. — "Mene nyt ja lähetä tänne tilanhoitaja. Tahdon heti ryhtyä toimenpiteisiin saattaakseni lahjotuksen lainvoimaiseksi."
"Lainvoimaiseksi … teidän Armonne … lainvoimaiseksikin!"… Pavel oli aivan huumauksissaan, ihastus voitti ujouden, hän hyökkäsi pöytää kohti, työnsi sen syrjään, tarttui linnanrouvan käsiin ja suuteli niitä, ja kun vanhan rouvan, kaikki voimansa ponnistaen, onnistui riistää kätensä irti, suuteli hän hänen vaatteensa liepeitä, hänen hihojaan ja huivia hänen harteillaan, äänteli ja riemuitsi kykenemättä puhumaan ainoatakaan selvää sanaa.
Vanhusta, niin rohkea kuin olikin, rupesi tuo tunteiden myrsky hieman pelottamaan. Hän pauhasi Pavelia aika lailla ja selitti että kaikella pitää olla rajansa, niinpä kiitollisuudenosotuksillakin, ja että ellei hän heti menisi tilanhoitajaa hakemaan, ei lahjotuksesta tulisi niin mitään.
Tuo sai Pavelin jälleen järkiinsä. Seuraavana silmänräpäyksenä hän jo riensi alas pihalle. Oven edessä seisoi vaaleakutrinen Slava, tuo itsellisen tytär, josta Pavelilla oli niin ikävät muistot. Hän palveli paluunsa jälkeen linnassa ja ruokki paraikaa turtturikyyhkysiä, jotka olivat niin rohkeita, ettei heidän päähänsäkään pistänyt väistyä esiinryntäävän Pavelin tieltä. Hänen täytyi oikein pitää varansa, ettei polkisi noita sieviä eläimiä. Slava huusi hänelle hyvänpäivän, ja hän, joka kokonaan unohti että tyttö oli hänen pahin vihollisensa, vastasi:
"Minulla on pelto, paroonitar on lahjottanut minulle pellon!"
Vihollinen punastui hiusmartoa myöten. "Sehän on hauskaa", sanoi hän; "se ilahuttaa minua."
Vasta nyt muisti Pavel kenen kanssa puhui ja riensi tervehtimättä matkaansa.
Vaikka hänen mielessään liikkuikin aivan toisia ja paljoa tärkeämpiä asioita, täytyi hänen niiden ohessa kuitenkin ajatella, miten punastuminen oli tyttöä somistanut, miten kuvankaunis hän oli ja että Jumala oli väärässä, kun oli asettanut niin mustan sielun noin kauniiseen kuoreen. Tuollainenhan eksyttää väkisin jokaisen kokemattoman. Onneksi oli Pavelilla kokemusta, häntä ei ulkokuori enää saattanut pettää. Hän tunsi tuon Slavan, ja hersyipä tytön huulilta puhe tai lepäsivätpä ne vaijeten vienosti toisiaan vasten, hänen oli mahdotonta katsahtaa niihin muistamatta sitä hetkeä, jolloin ne sinkauttivat hänelle tuon verisen ivan: "Menetkö isäsi vai äitisi luo?"… Anna anteeksi kaikille — sanoivat Milada ja Habrecht, ja hän tahtoi todella niin tehdäkkin, mutta eikö sen mielessä, jota kehotetaan anteeksi antamaan, samalla myös verestetä sitä asiaa, mikä hänen pitäisi antaa anteeksi?
Muisto muodosti ylipääsemättömän kuilun hänen ja niiden välillä, joitten kanssa hänen rakkaimpansa olivat käskeneet hänen rauhaa rakentamaan.
Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi, Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut, jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja paheksumista lahjoittajaa kohtaan.
Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan jättämälle nuorukaiselle — joka sitä paitsi luultavasti oli erään tulevan luostarinjohtajattaren veli.
Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.
Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä. Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan portit.
"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta, aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt hänet voimakkaaksi.
"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu, joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa, aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.
Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen, lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin; olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.
Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti erinomaista toimeliaisuutta.
Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."
Tuo ennustus suretti Pavelia — järkyttämättä silti hänen uskoaan peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti, maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä:
"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia maita!"
Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.
Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen. Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".
Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.
"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät, niin on tohtori minulle sanonut" — ja Virgil malttoi tuskin odottaa ensimäisiä pakkasia.
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni. Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet keppiin nojattuina ja virkkoi:
"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"
Talvi alkoi tänä vuonna harvinaisen ankaralla pakkasella ja harvinaisen puhdassäisenä. Lumi, jota oli putoillut kokonaisen yön ja kokonaisen päivän raskaista pilvistä, jäi hopeanhohtoisena maahan makaamaan; ajotielle muodostui liukas rekikeli ja kapeat, kimmeltävät polut kiersivät talosta taloon ja pitkin peltojen pientareita. Pavelin mökin kohdalta kulki kaikkein enin käytetty polku, se jota myöten puunhakkaajat kävivät säännöllisillä työretkillään linnan metsässä. Kun he aamulla menivät työhönsä, tapasivat he Pavelin jo täydessä touhussa, ja kun illalla palasivat takaisin, näytti väsymätön nuorukainen juuri ennättäneen siihen asteeseen, jolloin ahkeruus on suurinta onnea, miltei autuasta mielettömyyttä. He jäivät tavallisesti hetkiseksi seisomaan hänen pienen puutarhansa edustalle, katselivat hänen työtään ja vaihtoivat jonkun sanan hänen kanssaan. Kerran oli Hannusch, joka oli koko työhyeen raain, olevinaan kokonaan tietämätön siitä, mitä Pavel paraikaa veisteli.
"Siitä tulee kattotuoli", selitti viimemainittu.
"Vai niin, rakennatko vielä toisen Kuoppalan lisäksi?"
"En; siitä ei tule mökkiä, vaan aijon ensi keväänä rakentaa tallin."
"Mitä sinä sinne asetat?"
"Sittepähän nähdään!" kuului Pavelin vastaus, mutta Hannusch purskahti nauruun ja huusi, kulmikasta päätään kallistaen ja piipunvarrellaan muita osottaen:
"Hesaavat sen sitte nähdä,minätiedän jo! Lyödäänkö olutseideli vetoa, että tiedän sen jo?"
Toisten naurunkitkatus osotti että hekin ymmärsivät toverinsa puheen salatun tarkotuksen. Mutta Pavel ei paljoa välittänyt moisista pilanteoista, ja kun pilkkaajat vihdoin läksivät tiehensä, lähetti hän heidän jälkeensä korkeintaan hyväntahtoisen huudahduksen: "Paholainen teidät periköön!"
Puunhakkaajien tähden ei hänen mieleensäkään olisi johtunut, että olisi parempi jos ei koko polkua olisi ollutkaan. Sellainen toivomus syntyi paljoa vakavammista syistä. Tuota samaista polkua myöten kulki nykyään kerran tai pari viikossa Slava-tyttö paroonittaren lähettinä ylimetsänhoitajan luo. Vanha herra oli ollut sairaana, parani hitaasti ja paranemisensa jouduttamiseksi lähetti armollinen rouva hänelle kaikellaisia herkkupaloja: jaloa viiniä kellaristaan, hienoa kauriinpaistia ja voimakkaita lampaanlapoja, ja tavallisesti lähetettiin Slava näitä makupaloja kulettamaan. Pavel huomasi harmikseen että tyttö hiljensi askeleitaan tullessaan hänen puutarhansa luo ja katseli uteliaasti hänen uutismökkiään. Mitä hänen tarvitsi tuollalailla katsella, niitä häntä liikutti Pavelin uutisviljelykset? Hyvässä tarkotuksessa se ei varmaankaan tapahtunut. Häntä huvitti ylläpitää ennakkoluulojaan tyttöä kohtaan, m.m. hän kuvitteli että Slava oli ollut niiden lasten johtajana, jotka muinoin polkivat hänen tiilejään. Hänen ei tosin ollut onnistunut saada häntä ilkityöstään kiinni; mutta se ei missään tapauksessa todistanut hänen viattomuuttaan, osottihan vaan että tyttö oli ymmärtänyt paeta oikeaan aikaan ja kavalasti jättänyt viime hetkenä toiset oman onnensa nojaan. Niinkuin Slava oli tehnyt tovereilleen, samoin olivat Pavelin toverit käyttäytyneet sadat kerrat häntä kohtaan samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän tiesi miltä tuntui jäädä välikäteen. Kovin mielellään hän olisi vielä perästäpäinkin hankkinut noille petetyille hyvityksen, vaikkei muuten niin edes petturia moittimalla. Tavallisesti painautui Pavel, nähdessään Slavan kaukaa tulevan, niin innokkaasti työhönsä, että näytti kuin ei mikään voima voisi häntä keskeyttää.
Mutta kerran hän kuitenkin teki toisin.
Silloin tuo pieni noita tulla tepsutteli tietä, pitkin kevein askelin, auringonpaisteen ympäröimänä. Hän oli sitonut tumman villahuivin talvipakkasen rusottamien kasvojensa ympäri. Yllään oli hyvin vuorattu, erinomaisen sievä päällysnuttu, runsaasti poimueltu nilkkoihin saakka ulottuva ja valkoisten tähtien koristama sininen hame sekä notkeissa jaloissaan pitkävartiset saappaat, joiden alla lumi narahteli. Hilpeä ja reipas hän oli, niin että olisi ollut oikein ilo häntä katsella, ellei sydän olisi ollut täynnä vihaa häntä kohtaan.
Ennätettyään Kuoppalan aidalle saakka, hiljensi hän askeleitaan, kuten tavallisesti, ja tarkasteli pientä rakennusta perustuksesta harjaan saakka.
Äkkiä herkesi Pavel työstään, heitti kuokkansa syrjään ja astui tyttöä kohti.
"Mitä katselet?" kysyi hän.
Tyttö hämmästyi, punastui kovasti ja vastasi: "Mitä minun pitäisi katsella?"
"Ei mitään", sanoi Pavel jörömäisesti. "Sinun ei pidä katsella mitään, vaan jatkaa matkaasi."
Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan tytön tarkotus, hän päinvastoin lähestyi aitaa, ja kun Pavel omalla puolellaan teki samoin, seisoivat he nyt jokseenkin lähellä toisiaan. Tyttö itsetietoisena kauneudestaan, nuoruudestaan ja iloisuudestaan; nuorukainen itsepintaisen katkerana häntä kohtaan, hänen petollista miellyttäväisyyttään ja rakastettavuuttaan kohtaan.
Slava oli laskenut korin viereensä maahan ja vartioi sitä yhä katseillaan, ikäänkuin peläten sen poistuvan niin pian kun hän irrottaisi huomionsa siitä. Silmät alasluotuina ja väräjävin huulin virkkoi hän: "Katselen taloa, kosken uskalla katsoa sinua".
Pavel rypisti synkkänä kulmiaan ja mutisi jotain "pahasta omastatunnosta".
Silloin tyttö taasen punastui: "Kenellä on paha omatunto?"
"Sillä, joka kysyy."
"Minulla?… Mitenkä minulla olisi paha omatunto?"
Se teeskennelty viattomuus, jolla tämä kysymys tehtiin, kuohutti hänen vertaan ja vyörytti tuhansia äkäisiä sanoja hänen kielellään, mutta esiin purkautui heikoin ja lapsekkain: "Etkö ole polkenut tiiliäni?"
Tyttö nosti silmänsä ja katsoi häneen avonaisesti ja rauhallisesti:"Milloinka olisin niin tehnyt? En koskaan!"
"Älä valehtele!" huudahti Pavel käskevästi.
"Enkä valehtele", vastasi tyttö. "Minkätähden minä valehtelisin? En ole niin tehnyt, ja sillä hyvä!"
Pavel uskoi häntä, muuta hän ei voinut, ja jatkoi nyt jonkun verran rauhottuneena: "Etkö ole juossut jälessäni kivi kädessä?"
"Mutta, Pavel; kuka panisi mieleensä tyhmän lapsen tekoja. Mitä kaikkea sinä itse oletkaan tehnyt?" Hän heilautti keveästi ja sirosti kädellään ilmaan: "Sellaiset unohdetaan. Pyydän että unohdat sen, Pavel!"
Pavel vaikeni; häntä miltei hävetti tytön liian hyvä muisti. Eikö tyttö ollutkin oikeassa? — sellaiset unohdetaan. Milada oli puhunut anteeksiantamisesta, jopa kiitollisuudesta kärsimystemme aikaansaajia kohtaan, mutta loukkauksen unohtamisesta — ei mitään. Pieni vähäpätöinen vihollisensa nyt puhui hänelle tuosta kaikkein perinpohjaisimmasta parannustavasta.
Tyttö sanoi vielä pari ystävällistä sanaa, kumartui, otti korinsa ja jatkoi matkaansa.
Pavel jäi yksin Lamuurin, työnsä ja ajatustensa seuraan. — Unohda, silloin ei sinun tarvitse antaa anteeksi! Unohda, silloin ei sinun tarvitse kuvitella että onkaan mitään anteeksiannettavaa. Kunpa se vaan onnistuisi! Hän muisteli kerran onnistuneensa tuon kauniin vastustajansa suhteen, silloin kun oli rynnännyt linnasta ulos täynnä onnea paroonittaren lahjan johdosta. Ja se, mikä kerran onnistui tilapäisesti ja ajattelematta, miksei se voisi onnistua vielä kerran, vapaaehtoisesti ja tahallisesti?
Seuraavan kerran metsäherran taloon mennessään puheli Slava jälleenPavelin kanssa, ja tämän ensimäinen kysymys tytölle oli:
"Ellei sinulla ole ollut paha omatunto, miksi olet karttanut katsoa minua silmiin?"
"Kun sinä olet aina ollut niin jörö ja katsonut minuun niin vihaisesti. Siitä minä en pidä, minusta on hauskaa että ollaan iloisia ja katsotaan minuun ystävällisesti."
Tällä lausunnolla hän ei tarkottanut ainoastaan Pavelia, vaan jokaista ihmistä. Pavel huomasi sen sangen pian. Tuossa tytössä asusti rattoisuuden haltijatar, joka pukeusi vastarintaan milloin vaan näki totisia naamoja. Ja tuo rattoisuus, joka kohosi miltei vallattomuuden rajoille, yhdessä sen kunnioituksen kera, jota hän vaati pienelle sievälle olennolleen, sekä hänen neitseellisen puhdas käytöksensä, teki hänestä nuorien ja vanhojen ihailun esineen.
Kehenkään hän ei kuitenkaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin Arnostiin; hänet oli tyttö täydelleen saanut verkkoonsa, ja rakastunut nuorukainen ei salannut Pavelilta enemmän lemmentuskiaan kuin mustasukkaisuuttaankaan viimemainittua kohtaan. Järkevänä, käytännöllisenä miehenä hän piti aivan luonnollisena että Slava antaisi etusijan sille, jolla oli mökki ja pelto, hänen rinnallaan, jolla oli ainoastaan mökki ja pieni kunnalta vuokrattu palsta.
Hänestä tuntui itsestään selvältä että Pavelkin astuisi niiden riviin, jotka tavottivat kauniin tytön suosiota tai hänen kättään, se tuntui niin luonnolliselta, ettei hän edes sitä kysynyt. Ja hänen ystävänsä, jolle hän tuon otaksumisensa ilmoitti ja joka olisi tahtonut sanoa: "Olet narri, en ajattele tyttöä, olen hänestä aivan välinpitämätön", nieli tuon vastauksen, koska hän — ei tahtonut valehdella.
Hän ei suinkaan ollut tytön suhteen välinpitämätön; hänetkin oli tuo pieni lumotar saanut pauloihinsa. Ei samalla tavalla kuin Arnostin; sokeaa rakkautta hän ei tuntenut, mutta lämpimäksi suli hänen mielensä tytön läheisyydessä ja suuresti hän Pavelia miellytti ja mielellään olisi poika halunnut päästä vapaaksi eräästä epäilyksestä, joka Slavan läsnäollessa aina häntä kiusasi ja sytytti epämääräisen pelon: "Tyttö voi milloin hyvänsä tehdä jotakin, joka koskee sydämeeni ja hävittää sen ilon, jota tunnen hänen läsnäollessaan".
Toisesta epäilyksestä, joka aikaisemmin oli häntä kovasti kiusannut, oli hän täydelleen vapautunut, siitä nimittäin: huoliiko kukaan kelpo tyttö minusta, haluaako kukaan kelpo tyttö asua saman katon alla äitini kanssa? No niin, Slava oli kelpo tyttö ja osotti selvästi suostuvansa Paveliin, vaikka aivan hyvin tiesi että äiti jonakin päivänä palaisi kotiin asuakseen poikansa luona. Tyttö kyselikin yhtä ja toista äidistä ja sanoi kerran:
"Äiti on kuitenkin aina äiti, olkoon minkälainen hyvänsä. Minulla ei ole äitiä."
Pavel tervehti häntä nykyään aina hyvin kohteliaasti eikä enää katsonut "vihaisesti", mutta käyttäytyi kuitenkin, mitä mielessään muuten liikkuikin, erittäin varovasti tyttöä kohtaan, kun Arnost sen sijaan hänen edessään vahana suli ja liekkinä leimahteli. Rakastunut nuorukainen tiesi aina tarkoin tytön jokaisen askeleen, ja niinä päivinä, jolloin Slavan piti käydä metsäherran talossa, sattui aina niin omituisesti, että Arnost oli aivan vapaa ja tarjoutui auttamaan Pavelia työssään. Ja kun tuo odotettu saapui, tapasi hän molemmat nuorukaiset aitaa vasten nojautuneina häntä odottamassa. Kumpiko sen teki suuremmalla kaipuulla, tuo vakava, umpimielinenkö, vai tuo toinen, sitä hän ei tiennyt. Tyttö käyttäytyi molempia kohtaan yhtä ystävällisesti, yhtä toverillisesti, mutta puheli enemmän Arnostin kanssa, koska tämä osasi laskea paremmin leikkiä ja puhua sukkeluuksia.
Joulun jälkeen toi Slava kerran linnasta tiedon, joka sai kaikki Pavelin uinuneet huolet sisarensa suhteen jälleen hereille. Milada oli ollut sairaana. Paroonitar oli hiljattain käynyt luostarissa ja oli palannut rauhotettuna. Nyt oli sairas jo parempi, vakuutti hän; kaikki kävisi hyvin. Kuitenkin oli hänen ollut vaikea erota "lapsestaan" ja aikoi pian taas mennä häntä katsomaan, jäädäkseen joksikin ajaksi luostariin johtajattaren vieraaksi. Mutta sitä ennen hän laittoi Pavelille kutsun saapua hänen puheilleen.
Pavel riensi suoraapäätä linnaan ja tapasi vanhan rouvan kumaraisena ja levottomana, mutta kuitenkin levottomuuttaan hillitsevänä.
Paroonitar lupasi heti kaupunkiin päästyään hankkia Pavelille tilaisuuden tavata Miladaa, ja otti siitä hyvästä pojalta lupauksen, ettei tämä koettaisi omin päin pyrkiä sisarensa pakeille.
Pavel kirjotti Miladalle, sai häneltä muutamia ihania, lohduttavia rivejä vastaukseksi, odotti paroonittaren lähtöä, ja kun se vihdoin tapahtui, käskyä saapua sisarensa luo. Hänen sydämensä tuntui raskaalta ja keventyi vain hiukan nähdessään tuon suloisen tytön, jota he Arnostin kanssa nykyään sanoivat "kultarastaaksi".
Asiat olivat nyt sillä kannalla, että Pavelista alkoi tuntua turhalta enää kauvemmin vastustaa tunteitaan. Hän ei tosin kuvitellutkaan, että Slava olisi pitänyt hänestä erikoisemmin; mutta ei toisekseen epäillyt etteikö tyttö Arnostin ja hänen kosiessa antaisi hänelle etusijaa ja kerran naimisiin jouduttuaan tulisi hyväksi vaimoksi, niinkuin oli ollut hyvä tyttökin. Hänen mieleensä oli kyllä usein johtunut luopua kokonaan tytöstä ystävänsä tähden, mutta nuo jalomielisyyden ilmaukset heikkenivät sikäli kuin hänen mieltymyksensä tuohon iloiseen veitikkaan kasvamistaan kasvoi.
Arnostia kohtaan hän oli yhtä avomielinen kuin tämäkin oli ollut hänelle.
"Vaikka rakastaisit häntä kuinka paljon, niin minä häntä kuitenkin enemmän rakastan", sanoi Arnost.
"Mitäpä se auttaa, jos hän kuitenkin minut ottaa", sanoi Pavel. "Kysyn siitä häneltä ensi tilassa, minäkin tahdon olla kerran onnellinen."
Arnost vastasi: "Kysy vaan". — Hän oli tehnyt päätöksensä. Sinä päivänä, jolloin Pavel saisi Slavalta myöntävän vastauksen, möisi hän mökkinsä, jossa oli äitinsä kuoleman jälkeen asunut aivan yksinään, ja rupeisi sotilaaksi. Sotilaselämä ei ole hullumpaa, varsinkaan sellaiselle kuin Arnost, joka jo kaksikuukautisella palvelusajalla oli saavuttanut jonkinlaista tottumusta.
Eräänä sumuisena tammikuun keskipäivänä tuli hän kovasti liikutettuna Pavelin luo ja kertoi että tyttö tänään kävisi viimeistä kertaa metsäherran luona, joka nyt oli jo terve, joten lähetykset linnasta lakkaisivat.
Arnostin otsalla helmeili tuskan hiki ja hänen rintansa aaltoili rajusti.
"Minä en kestä tätä enää!" sanoi hän. "Tänään täytyy sinun puhua, taikka puhun minä."
"Niinpä puhu", sanoi Pavel; "mutta minä puhun myöskin!"
He katsoivat toisiaan vihaa leimuavin silmin ja kävelivät aidan takana edestakaisin kuin leijonat häkissään. Lamuur istui kynnyksellä mustana ja rumana ja tarkasteli hiljaisella ylenkatseella molempia intohimon kuohuttamia ihmislapsia.
Nyt tunkeutui leveä valojuova teitä ja vainioita peittävän usvan läpi muuttaen sen hohtavaksi, moniväriseksi huuruksi. Ja tuon läpikuultavan hunnun ympäröimänä läheni pieni Slava, mutta tänään, juuri tänään, jolloin nuo vihamieliset ystävät aikoivat puhua hänelle sanasen kahdenkesken, hän ei tullutkaan yksin.
Hänellä oli mukanaan seuralainen — Vinska.
Arnost ja Pavel huomasivat sen yhtaikaa, jolloin edellinen ääneensä huudahti ja jälkimäinen mutisi itsekseen: "Kirous!"
Jonkun matkan päässä naisten jälessä tuli puunhakkaajain joukkue. He menivät tänään niin harvinaisen myöhään metsään, kun eilen oli ollut sunnuntai ja kun oikea kunnon puunhakkaaja "pitää aina vapaamaanantaita", niinkuin Hannuschin oli tapana sanoa.
Vinska piti tarpeellisena selittää mukana tulemistaan siten, että hänen täytyi puhua metsäherran kanssa rakennuspuitten ostosta, ja oli yhtynyt Slavaan, koska kahden kuitenkin on aina hauskempi kulkea.
Arnost puuttui heti puheeseen, myönsi tuon lausunnon oikeaksi ja tuijottaen hänen seuralaiseensa änkytti jotakin sekavaa siitä, kuinka mieletöntä on kulkea laapustaa yksin elämän läpi, sen sijaan että kulkisi käsi kädessä jonkun toisen kanssa, joka niin kovin mielellään tarjoutuisi toveriksi.
Pavel kuiskasi hänelle äkäisesti: "Puhu sinä!" Ja kun hänen ensi suuttumuksensa Vinskan läsnäolosta oli haihtunut, kehotti hän tätä ja Slavaa astumaan mökkiin vähän lepäämään. Samalla hän avasi pienen veräjänsä ja lausui jonkinlaisella isännän arvokkuudella vieraat tervetulleiksi.
Tämä kohteliaisuus tapahtui juuri samalle kohdalle ennättäneiden puunhakkaajain kuullen ja antoi noille raaoille miehille aihetta lausua mitä törkeimpiä kompasanoja.
Pavel vastasi kiivaasti ja huusi hillityllä raivolla: "Laittaukaa tiehenne!"
He vastasivat entistäkin karkeammasti ja Hannusch, joka nojasi mukavasti aitaa vasten piippu hampaissa, oli katselevinaan puutarhassa makaavaa kattotuolia ja sanoi:
"Tuohan on jo valmis; nyt voit alottaa tallin rakentamisen… Rakenna, rakenna! Ja pidä kiirettä, sillä se, jonka aijot sinne sijottaa, on jo matkalla … se sieltä kuritushuoneesta!"
"Niin se — tosiaankin!" huudahtivat toiset miehet kuorossa jaHannusch huusi niin että kaulasuonet pullistuivat:
"Ottakaa hänet, hyvät naikkoset! Ei teidän tarvitse edes pelätä kuritushuoneesta tulevaa anoppimuoria, hän pannaan talliin, tuo äiti…"
Niitä sanoja hän sai katua.
Pavel suoristi vartalonsa, hänen rinnastaan tunkeutui kamala korahdus ja hän puri huultaan niin, että veri siprahti esiin. Hetken ajan hän katseli ympärilleen… Tiellä seisoi nainen, jota hän oli rakastanut, tuolla tyttö, jota hän nyt rakasti, tuolla se rehellinen nuorukainen, jonka kanssa hän oli aikonut tytöstä kiistellä; ja tuolla, aidan luona, roisto, joka heidän läsnäollessaan oli häntä raa'asti häväissyt, mutta maassa hänen jalkainsa juuressa oli kirveensä. Salaman nopeudella hän tarttui siihen ja lennähytti sen ilmaan — Hannusch väistyi kirkuen syrjään. Hänen päätään kohti suunnattu kirves lensi ohitse aivan ohimon vierestä ja sattui korvaan. Kaikki huusivat, Pavel työnsi syrjään Vinskan, joka asettui hänen tielleen, hyppäsi aidan yli ja juoksi keskelle puunhakkaajajoukkoa.
Niin kammottavan näköinen hän oli, niin suunnaton viha leimusi hänen silmistään, että koko joukko väistyi tieltä ja kaikkein kauvimmas Hannusch korvaansa pidellen. Mutta silloin hänet saavutti joku Paveliakin sukkelampi. Lamuurin suusta kuului onnettomuutta ennustava murina, se syöksyi Pavelin edelle ja karkasi Hannuschin kurkkuun. Tämä karjahti ja kaatui aivan Pavelin jalkain juureen, pullottavat silmät epätoivoisina kiinnitettynä Paveliin, joka jo kohotti jalkaansa murskatakseen sen suun, joka oli häntä häväissyt… Mutta äkkiä hän ikäänkuin inhon ja kauhun valtaamana polkasi kalmankalpeana jalkansa maahan huudahtaen: "Pois, Lamuur!"
Vastahakoisesti luopui koira saaliistaan. Hannusch nousi vaivoin ylös ja hänen toverinsa näyttivät ensin aikovan kaikki yhtenä rynnätä Pavelin kimppuun, mutta muuttivat mieltä. Jonkun aikaa he vielä neuvottelivat Arnostin kanssa, Pavelin seisoessa liikkumattomana, synkästi eteensä katsoen, ja menivät lopulta hiljaisesti tiehensä. Vasta jonkun matkan päähän mökistä ennätettyään rohkasivat he itsensä ja kääntyivät ympäri lausuen uhkauksia, joita ei kuitenkaan kukaan ottanut huomioon.
Pavel ja hänen vieraansa muodostivat pienen äänettömän ryhmän. Hän itse näytti olevan vähimmän halukas äänettömyyttä katkaisemaan, oli astunut mökkinsä ovelle ja katseli koiraansa, joka vakavana ja ymmärtäväisenä katsoi häneen takaisin.
Kului hetkinen, ennenkuin Slava ennätti sen verran mieltään rohkaista, että saattoi muistuttaa Pavelia hänen äskeisestä kutsustaan. Poika uudisti pyyntönsä puoliääneen ja hymyili vieraasti ja surullisesti tytölle, jonka kasvoilla vielä näkyi äskeisen pelästyksen jälkiä. Astuttiin mökkiin, Habrechtin jalomielisyyden avulla sisustettuun pieneen, savilattiaiseen asumukseen. Pöytä oli keskellä huonetta, samoin kuin se oli ollut opettajankin asunnossa, ja sen ympärillä vanha nojatuoli ja kolme muuta tuolia, Nurkassa, vastapäätä takkaa, oli kapea kaappi, joka sisälsi talon kalleudet: ystävän suuriarvoiset lahjat, kirjat, joita hän oli kehottanut Pavelin aina lukemaan. Tuo kehotus ei ollutkaan turhaan lausuttu, kuluneista kansista näki että niitä oli ahkeraan pidelty, jos kohta kunnioittavalla varovaisuudella.
Vinska istuutui nojatuoliin, Slava toiselle tuolille hänen viereensä. Edellinen vaikeni, jälkimäinen kiitteli kohteliaasti huoneessa vallitsevaa puhtautta, vaan keskeytti puheensa säikähtyneenä noiden kolmen ankaroista kasvonilmeistä.
Arnost oli astunut Pavelin luo ja kuiskannut hänelle pari sanaa; Pavel oli ravistanut päätään ja jäänyt liikkumattomana seisomaan, kuin paikkaansa naulattuna ja synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
Arnost malttoi kotvan mieltään, mutta lopulta kärsimättömyys sai vallan; hän tarttui Pavelin olkapäihin ja sanoi: "Mitä sinä töllistät? Lopeta jo… Mitä sinä parin juopuneen puheista!"
"Niin", huudahti Slava kirkkaalla äänellään, "mitä sinä niistä? Anna ihmisten puhua ja jutellaan me jotakin hauskaa."
Pavel kuunteli — niin rakas ääni, ja kuitenkin epäsointua synnyttävä.
"Jotakin hauskaa? — hyvä — sitähän juuri ajattelen!" Pavel naurahti lyhyeen ja kuivasti, astui pöydän luo ja kääntyi tyttöön päin. "Olen puhemies", sanoi hän, "tuolle tuossa, Arnostille. Olemme jo aikoja sitte päättäneet, että minä kysyisin sinulta huolitko hänestä."
"Älä laske leikkiä vakavassa asiassa!" huusi Arnost ankarasti. "Mitä tuo on olevinaan?" Mutta vielä ankarammin tiuskasi Pavel vastaukseksi:
"Etkö muka enää haluakkaan tyttöä kosia? Joko rakkaus sammui?"
"Oi, mitä rakkauteen tulee, niin…"
Noissa sanoissa ilmenevä hehku oli kyllin selvä vastaus kysymykseen.
Neljännestuntia myöhemmin läksi Pavelin mökistä morsiuspari. Sulhanen oli autuas, morsian hiljaisen tyytyväinen. Arnost oli hänelle rakkaampi kuin Pavel; vielä rakkaampi olisi kuitenkin ollut Arnost ja Pavelin pelto yhteensä.
Vinska lausui jäähyväiset yhtaikaa kuin kihlaantuneetkin, jotka läksivät hänen kanssaan yhdessä metsäherran luo. Puutarhanportin kohdalla hän kuitenkin pysähtyi, antaen nuorten mennä edellä, ja sanoi Pavelille: "Mitä se tuokin oli? On kerrottu että sinäkin olisit halunnut Slavan omaksesi?"
"Niin olisinkin!" huudahti hän jaksamatta enään itseään hillitä. "Mutta kuinka minä menisin naimisiin, minä, jolle milloin tahansa voi sattua se onnettomuus että murhaan toisen, koskei muut keinot auta? Häpeässä olen elänyt, häpeään on äitini minut synnyttänyt. Nyt ovat tahtoneet tehdä minusta paremman ihmisen, opettaja ja Milada sisareni, nyt en enää tyydy häpeätä kantamaan, mutta en voi sitä kuolettaakaan, se on onnettomuuteni."
Vinska seisoi hetken äänetönnä, silmät maahan luotuina; sen jälkeen hän sanoi: "Olit saattamassa Peter-raukkaani hautaan. En ole vielä saanut sinua edes kiittää, kun aina vältät minua."
Pavel kohautti olkapäitään: "En vältä sinua enää tästälähtein milloinkaan. Hyvästi!"
"Rakas Pavel!" sanoi nainen taasen, hetkisen vaijettuaan. "Ennenkuin lähden, tahdon vielä kertoa sinulle jotakin. Minä en saa ihmisiltä lainkaan rauhaa. Ei ole vielä kuin kolme kuukautta Peter-raukkani kuolemasta, ja minulle on jo ilmaantunut kaksi kosijaa."
"Niinpä valitse heistä jompikumpi!"
"Luulen", sanoi Vinska tuijottaen hetkisen lumeen, "että minä jään leskeksi."
"Jää sitte leskeksi. Voi hyvin!"
Vinska lähti hitaasti, mutta kääntyi vielä kerran Pavelin puoleen ja sanoi surullisella äänellä: "Sinä saatatkin sanoa: voi hyvin! Mutta kun on menetellyt jotakin kohtaan niin pahoin, kuin minä sinua kohtaan, silloin ei voi hyvin voida."
"Sentähden ei sinun tarvitse harmaita hapsia kantaa", sanoi Pavel rauhallisesti. "Olen sen kaiken unohtanut."
Vinskan pää painui rintaa vasten ja suun ympärille ilmeni surunvoittoinen piirre. "Entä sinä?" kysyi hän. "Aijotko tosiaankin jäädä nuoreksi mieheksi?"
"Aijon!" vastasi Pavel. "Minusta tulee se yksinäinen ihminen, jommoiseksi olette minut tehneet."
Ne viestit, joita Pavel sai kaupungista, olivat mieltä lannistavia. Paroonitar käski sanoa ettei hän vielä voisi saada tavata sisartaan, syyt hän saisi kuulla myöhemmin ja niinkauvan tyytyä kohtaloonsa.
Pian senjälkeen saapui Miladalta kirje, jossa hän pyysi Pavelia lykkäämään sinne tulonsa tuonnemmaksi. Mitä sydämellisimmin hän kiitti etukäteen tämän pyyntönsä täyttämisestä, käski hänen odottaa kevääseen, vakuutti voimistuvansa päivä päivältä ja lopetti kertomalla että hänen nunnaksi vihkimisensä, josta hän niin sanomattomasti iloitsi, tapahtuisi toukokuussa.
Pavelin täytyi siis pysyä alallaan, ja hän pysyi, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Ainakin kerran viikossa hän meni linnaan kysymään oliko paroonitar tullut kotiin, ja sai säännöllisesti kieltävän vastauksen. — "Eikö hän ole edes kirjottanut?" — "On kyllä — toimenpiteistä, jotka viittaavat että hänen siellä oloaan tulee vielä jatkumaan."
Slavan kihlauksen johdosta, josta paroonittarelle asiaankuuluvasti ilmotettiin, oli tämä lausunut mielihyvänsä, myöntänyt tytölle vapautuksen palveluksestaan ja antanut hänelle lahjaksi rahasumman, joka ei ainoastaan riittänyt hääkustannuksiin, vaan josta jäi vielä sievonen summa talouttakin varten. Tuon kaiken hän teki koska Slava, vaikka nuoruudestaan asti orpo ja oman onnensa nojaan heitetty, kuitenkin oli aina käyttäytynyt siivosti ja saattoi nyt puhdasmaineisena astua alttarin eteen.
Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä vietettiin heidän häänsä. Pavel oli nuodepoikana. Hänelle oli tuo päätös tuottanut taistelua, mutta hän käyttäytyi ryhdikkäästi ja oli ylpeä saavuttamastaan voitosta. Seppä Anton oli morsiamen isänä, Vinska äitinä. Viimemainittu oli suuresta leskenhunnustaan huolimatta kauniimpi kuin itse morsian. Kirkkoherra piti harvinaisen lämpimän vihkiäispuheen, ja kunnioitti vastavihittyjä olemalla läsnä hääaterialla ravintolassa. Tohtori, tilanhoitaja, metsäherra, kunnanesimies ja muutamat suurtalolliset tulivat onnittelemaan ja vastaanottamaan nuoren pariskunnan kiitoksia heidän kotiinsa lähetetyistä lahjoista. Kaikki suoriutui ilman melua, yksinkertaisesti ja perin hienosti.
Syötyä tanssittiin, ja nyt tapahtui jotain merkillistä. Virgil, joka moneen vuoteen tuskin oli kyennyt liikkumaan muuten kuin ryömimällä, alkoi jokseenkin samassa ijässä olevan naisen kanssa tanssia "redowatskaa". Kun soittajat hänen pyynnöstään virittivät tuon jo aikoja sitte hylkiölle joutuneen sävelen, kirkastuivat kaikkien läsnäolevien vanhain ihmisten kasvot. Miehet nousivat paikoiltaan, kukin viittasi "omansa" luokseen, ja nyt he tarttuivat toistensa käsnäisiin käsiin ja riensivät Virgilin ja hänen harmaahapsisen "tyttönsä" jälessä. Kerran taasen yhtyivät toisiinsa monet vanhat pariskunnat, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tunteneet toisiaan kohtaan muuta kuin vihaa tai välinpitämättömyyttä. Monen kuihtuneen naisen huulilla väreili ujo hymy, monen vakavan miehen silmä säihkyi elämänhalua. Rakasta redowaansa tanssiessaan he muistelivat niitä päiviä, jolloin olivat nuoria ja rakastivat toisiaan, ja tanssivat tanssinsa loppuun lastensa ja lastenlastensa taputellessa käsiään.
Moni kaunis tyttö oli jo vilkunut Paveliin kysyen: "Mikä sinua vaivaa? Etkö osaa tanssia?"
"En tiedä", vastasi hän. "En ole vielä milloinkaan koettanut."
"Niinpä koeta nyt!"
Mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän ei halunnut mistään hinnasta tehdä itseään naurettavaksi noin suuressa seurassa. Ja siinä päätöksessään hän pysyi lujana, taipumatta edes Slavan rukouksiin, joka välttämättä olisi halunnut tuona kunniapäivänään edes kerran tanssia hänen kanssaan.
Pavelin esimerkkiä seurasi Vinska. Hän uhkasi jättää koko juhlan, kun tunkeilevin kosijansa koetti väkisin saada hänet permannolle pyörimään. Pavelin kanssa hän vaihtoi sanan silloin tällöin; edellinen ei tosin ollut ystävällinen, mutta kuitenkin rauhallinen, jälkimäinen taas syvästi kiitollinen siitä, että toinen oli tehnyt enemmänkin kuin anteeksi antanut — että oli unohtanut.
Ja unohtanut hän olikin. Samalla kun hänen rakkautensa Vinskaan sammui, samalla sammui myöskin muisto hänen tuottamistaan tuskista. Ja kun hänen oli onnistunut voittaa tuo ensimäinen rakkautensa, joka oli hänen olentonsa sisimpään sopukkaan juurtunut, hänen itsensä kanssa kasvanut ja varttunut, miksei hän silloin voisi tukahuttaa tuota toistakin, joka oli vain yhden yön hänen elämänpuussaan kukkinut? — Vielä pari tuskallista hetkeä, ja hän oli ainaiseksi vapaa ihminen — yksinäinen ja vapaa. Kaikki näytti tänään yhtyvän tätä hänen päämääräänsä edistämään. Päivä ei ollut ainoastaan Arnostin ja Slavan kunniapäivä, vaan samalla hänenkin. Ensimäisen kerran elämässään oli Pavel vertaisena saman katon alla paraimpien paikkakuntalaisten kanssa. Arvossapidetyt talonpojat tervehtivät häntä, metsäherra puhui kauvan hänen kanssaan miltei isällisellä suopeudella, kirkkoherra kysyi hänen ajatustaan muutamassa maatalousasiassa, seppä tahtoi välttämättä julkisesti kertoa lokomobiilihistorian ja luopui siitä vain Vinskan tähden. Arnost vakuutti hänelle ääneen ja innokkaasti kiitollisuuttaan ja ikuista ystävyyttään.
Kunnanlapsi liikkui kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden ilmapiirissä ja nautti siitä jokaisella hermonpäällään, sitä innokkaammin kuin hiljainen ääni sisässään kehotti: iloitse tästä hetkestä, se kenties ei enää milloinkaan uudistu! Kunnioitus ja hyväntahtoisuus loppuvat, kun äitisi palaa… Ja hän voi tulla huomenna — kuka tietää vaikka olisi jo tullut. Kenties tapaat hänet kotonasi sinne palatessasi, omasta huoneestasi, oman lietesi äärestä…
Silloin hän tunsi keskellä hiljaista, surunvoittoista onneaan voimakkaan halun: lähde pois! Jätä mökki ja pelto äidille ja mene itse kauvas maailmaan, vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka eivät tiedä mitään sinusta ja vanhemmistasi. Opi ja tule joksikin — tosin myöhemmin kuin muut, mutta enemmän kuin muut.
Nuo ajatukset tarttuivat häneen, ne saattoivat häntä kotiin, olivat viimeiset silmänsä ummistaessaan ja ensimäiset herätessään.
Mutta aamulla, mennessään katsomaan syksyllä istuttamiaan kirsikkapuita, joista useimmat jo yltyleensä kukkivat, ja mittaillessaan peltoaan, jossa ensimäinen hänen kylvämänsä laiho vihannoi, hän tunsi että ero kuitenkin olisi katkera. Ja jos hänen sisarensa ja Habrecht tietäisivät näistä pakoajatuksista, mitähän he sanoisivat? —
"Vähäväkinen jääköön omaan pieneen piiriinsä ja koettakoon hiljaa ja vaatimattomasti vaikuttaa kokonaisuuden hyväksi."
Sekin oli yksi noita hänen ystävänsä lausuntoja, jotka olivat langenneet kalliopohjalle. Mutta nyt ei hänen sielunsa enää ollut hedelmätöntä kalliota, vaan hyvää maata, jossa siemen iti ja nousi rehevälle oraalle.
Hänet herätti äkkiä mietteistään ääni, joka huusi Pavelin nimeä. Luokseen juoksi muuan linnan tallipojista, huitoi jo kaukaa kättään ja huusi: "Rouva paroonitar on lähettänyt sanan, että sinun pitää heti mennä hänen luokseen kaupunkiin, sinun pitää lähteä hevosella!"
"Voinhan kävelläkkin", vastasi Pavel, joka hämmästyksestä, ilosta ja pelosta vuoroin kylmeni, vuoroin kuumeni. "Minkätähden juuri hevosella?"
"Että pikemmin olisit perillä, sentähden kai. Joudu, joudu; hevosta jo valjastetaan!"
Kiireesti muutti Pavel pukua ja riensi linnaan. Ajopelit jo häntä odottivat; pari oivallista työhevosta pienten keveäin vainujen eteen valjastettuina veivät hänet huimaa vauhtia kaupunkiin, luostarinportin eteen, jossa ovenvartijatar otti hänet vastaan sanoen:
"Vien teidät rouva paroonittaren luo".
"Onko sisareni hänen luonaan?… Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel miltei tyrmistyneenä.
Nunna ei vastannut mitään, vaan astui hänen edellään portaita ylös kuvilla koristetun käytävän läpi, jonka loppupäässä, vastapäätä tummaa kaksoisovea, riippui ristinpuuhun naulitun luonnollisen kokoinen kuva.
"Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel uudestaan.
Ovenvartijatar osotti lunastajan orjantappuraista päätä sanoen: "Ajatelkaa hänen kärsimyksiään", avasi oven ja käski hänen astua sisään. Pavel seurasi kehotusta ja joutui suureen, salintapaiseen, juhlalliseen huoneeseen, jossa seisoi paroonitar ja johtajatar, vanha rouva ystävänsä käsivarteen nojautuneena.
"Herran rauha!" sanoi johtajatar. Paroonitar aikoi puhua, mutta ei kyennytkään, vaan heltyi kyyneliin.
Pavelkaan ei saattanut muuta kuin änkyttää: "Jumalan tähden, Jumalan tähden, mikä sisartani vaivaa?… Onko hän sairas?"
"Hän on tervehtynyt", vastasi johtajatar. "Mennyt ikuiseen iloon."
Pavel tuijotti häneen, katseessa sellainen tuskan ja suuttumuksen säihky, että johtajatar ehdottomasti antoi kauniiden, levollisten silmiensä vaipua.
"Mitä se merkitsee?" huusi Pavel tuskissaan.
Silloin vanha pieni rouva irtautui voimakkaan ystävättärensä käsivarresta ja astui hänen luokseen horjuvin askelin, vapisevat kädet ojennettuina. "Pavel raukka", nyyhkytti hän, "sisaresi on kuollut; rakas lapseni on mennyt pois ennen minua, minua vanhaa, väsynyttä."
Polvensa huojuivat, hän oli kaatumaisillaan; Pavel otti hänestä kiinni ja vanha linnanrouva itki hänen rintaansa vasten nojautuneena.
Pavel talutti hänet varovasti nojatuolin ääreen ja auttoi siihen istumaan; sitte hän kääntyi, koko ruumiiltaan vavisten, johtajattaren puoleen: "Minkätähden sisareni kirjotti minulle että hän tulee päivä päivältä terveemmäksi?"
"Hän luuli niin, ja me annoimme hänen olla siinä luulossa, kunnes tuli aika valmistaa häntä viimeistä Herran pyhää ehtoollista vastaanottamaan"… Johtajatar vaikeni.
"Valmistaa", toisti Pavel painaen kätensä kuivia, hehkuvia silmiään vasten. "Hän on siis tiennyt kuolevansa?"
Johtajatar nyökkäsi myöntävästi.
"Eikö hän ole sanonut tahtovansa nähdä minua, ei ole sanonut: tahdon vielä kerran nähdä veljeni? — Rouva paroonitar!" huusi hän korotetulla äänellä vanhukselle. "Eikö hän ole sanonut tahtovansa vielä kerran nähdä veljeänsä?" —
"Hän on sinulle lausunut tuhannet ja jälleen tuhannet terveiset ja siunaukset, mutta nähdä sinua ei hän enää pyytänyt", kuului vastaus. Johtajatar puuttui puheeseen:
"Hän oli irtaantunut kaikesta maallisesta, hän kuului jo taivaaseen… Hän näki viimeisinä hetkinään sen olevan avoinna, näki Jumalan kirkkaudessaan ja kuuli enkelein riemulaulut, jotka lausuivat hänet tervetulleiksi autuaiden asumuksiin."
"Milloin hän kuoli?" sai Pavel vaivoin kysytyksi.
"Eilen illalla."
Eilen illalla — jolloin hän oli juhlimassa, jolloin hänen ajatuksensa olivat niin kaukana sisarestaan! Raju epäluulo tarttui häneen: se ei ole mahdollista, se on aivan mahdotonta — — ja hän huudahti: "Missä hän on?… Viekää minut hänen luokseen!"
"Hän ei ole vielä pantu laudoille", esteli johtajatar, mutta Pavel ei ottanut vastaväitteitä huomioon ja hän, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan, antoi myöten.
He astuivat portaita ylös toiseen kerrokseen ja kulkivat käytävän läpi, jonka molemmin puolin oli ovia. Erään semmoisen eteen seisahtui johtajatar. "Marian huone", sanoi hän syvästi liikutettuna.
Pavel ryntäsi esiin ja avasi oven… Valkoiseksi kalkitussa, rautaristikkoisilla ikkunoilla varustetussa, auringon valaisemassa kammiossa oli kapea sänky. Pääpuolessa paloi vahakynttilä rautaisessa jalassa ja toinen jalkapäässä. Vuoteen edessä oli polvistuneena kaksi rukoukseen vaipunutta nunnaa. Vuoteella makasi liinavaatteella peitetty, jäykkä, laiha ruumis. Johtajatar lähestyi sitä ja paljasti kuolleen kasvot.
Pavel kavahti taaksepäin, horjahti ja löi päänsä ovipieleen, jonka luokse jäi seisomaan ja vääntelihe kuin kidutuspenkissä oleva. Vihdoin viimeinkin tulvahtivat kyynelet hänen silmistään ja hän huusi: "Tuo ei ole minun Miladani, ei! Missä on Miladani?"
Häntä ei voinut kukaan rauhottaa, tuskansa ei lohdutuksesta vaimentunut.
Paroonitar kutsutti hänet luokseen, itki ja puhui Miladasta, eikä Pavelilla ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä alituiseen ajatteli: jos sisareni olisi ajoissa otettu luostarista pois, niin hän vielä eläisi; teillä olisi vielä lapsenne ja minulla valoisa esikuvani, kallein aarteeni.
Vanhan rouvan toivomuksesta jäi hän kaupunkiin hautajaispäivään saakka, harhaillen pitkin katuja ja joutilaisuuteen tottumattomana vaipuen sitäkin syvemmän surun valtaan.
"Milada, rakas sisareni!" sanoi hän itsekseen ja jäi monesti seisomaan ajatellen että jonkun täytyisi tulla hänen jälessään ja sanoa: "Käänny takaisin, hän elää, hän kysyy sinua! Pienet kokoonkurtistuneet kuolinkasvot, jotka näit, eivät olleet Miladan kasvot."
Kun sisarensa makasi kappelissa paareilla, sadan kynttilän valaisemana ja valkoiseen puettuna, valkoisilla ruusuilla peitettynä, ei häntä voinut kukaan taivuttaa astumaan ruumiin ääreen. — Vasta kun kirstu oli sulettu, kirstu joka kätki hänen Miladansa viimeiset jäännökset, heittäytyi hän sen yli ja rukoili, ei hänen puolestaan, vaan häntä.
Hautajaisissa saattoi vanhan linnanrouvan suru hänet miltei tunnottomaksi oman surunsa suhteen. Aivan murtuneena seisoi paroonitar lemmikkinsä haudan partaalla hiljaisella luostarin hautuumaalla ja antoi hautausmenojen päätyttyä nunnajonon kulkea ohitsensa heihin itse liittymättä. Vasta hetken päästä hän sanoi Pavelille:
"Vie minut nyt takaisin huoneeseni, ja mene sitte kotiin sanomaan linnalaisille että valmistavat kaikki kotiintuloani varten. Ja kunnollisesti — se on varmaankin viimeinen kerta, kun he minun tähteni vaivautuvat. Luulen että palaan kotiin ainoastaan kuolemaan."
Pavel ei koettanutkaan vastustaa hänen mietteitään. Hän tiesi että on parasta vaijeta silloin, kun vanhat henkilöt viittaavat lähestyvään kuolemaansa; lausunto oli vakavasti tarkotettu ja semmoisena se otettiin vastaankin.
Myöhään iltapäivällä saapui Pavel kylään. Kaikkein ensiksi hän kävi linnassa, jossa suoritti paroonittaren asian. Palvelijajoukko riensi paikalle, kun kuuli hänen tulleen; kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja hän erosi heistä sukkelaan, peläten että kysyisivät Miladasta. Kadulla hän sai osakseen samallaista huomiota kuin linnassakin. Yksi ja toinen jäi seisomaan puhuakseen hänen kanssaan, mutta Pavel riensi ohi kiireisesti tervehtien.
Vinskan talon edustalla olevalla penkillä istui Virgil, joka Peterinkuoleman jälkeen oli muuttanut tyttärensä luo asumaan. Hän viittasiPavelin luokseen. "Oletko vihdoinkin tullut?" huusi hän jo kaukaa."Koirasi olisi kuollut nälkään, ellen olisi ottanut sitä huostaani."
"Siihen olen luottanutkin", vastasi Pavel ja astui edelleen. MuttaVirgil huusi kaikin voimin:
"Älä mene noin, odotahan! Vinskalla on jotain sanomista sinulle." Samalla astuikin Vinska jo ovesta ulos, meni Pavelin luo ja sanoi hänelle tuolla nöyrällä tavalla, jota hän nykyään aina käytti Pavelia puhutellessaan:
"Olemme kuulleet onnettomuudestasi … se surettaa meitä…"
"Anna olla, älä siitä", keskeytti Pavel.
"Sanohan hänelle se toinenkin asia!" huomautti Virgil kärsimättömästi.
Vinska punastui. "Rakas Pavel", sanoi hän, "rakas Pavel, äitisi on tullut!"
Pavel säikähti: "Missä hän on?… Onko hän minun mökissäni?"
"Ei, hän ei ole tahtonut astua huoneeseesi, ennenkuin olisit itse läsnä. — Hän ei ole myöskään tahtonut tulla minun luokseni", lisäsi Vinska.
"Oletko pyytänyt häntä?"
"Pyysin hänen tulemaan tänne sinua odottamaan. Hän ei sitä tahtonut, vaan on asunut ravintolassa; mutta sinusta olen hänelle kertonut koko päivän, ja hän ei ole saanut vieläkään kylläänsä. Sitte hän meni tuonne ylös mökkiäsi katsomaan. Hän on siellä paraillaan."
Pavelista tuntui kuin olisi suuri jäälohkare pudonnut rinnastaan. "Hyvä", mutisi hän; "menenpä siis." Mutta siitä huolimatta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen levoton, harhaileva katseensa kohtasi Vinskaa, joka oli jännitettynä tuijottanut hänen synkkiin kasvoihinsa. Pavel sanoi äkkiä: "Kiitän sinua, että olet pyytänyt hänet luoksesi".
"Ei kiittämistä", vastasi Vinska.
Molempien sydämet tykyttivät kuuluvasti, he lukivat selvästi toistensa sisimmät ajatukset. Vinska ei tavannut toisen sydämessä entistä rakkautta, vaan ei enää entistä vihaakaan; hänen omansa oli pohjia myöten täynnä raskasta, hyödytöntä katumusta, tietäessään että mitä oli Pavelia vastaan rikkonut, sitä ei voisi enää koskaan sovittaa.
Sanaakaan vaihtamatta he erosivat.
Pavel kulki hitaasti kyläkatua ylös. — Aurinko laski metsäisten kukkulain taakse, jyrkkinä ja tummina kohosivat havupuiden latvat punertavaa taivasta kohti. Hänen hiekkanummellaan näkyi jyrkkiä varjoja, ne levisivät pihalle, kiipesivät seinille ja katolle, himmensivät pienten ikkunaruutujen kimmellyksen ja ympäröivät erästä kookasta olentoa, joka seisoi pienen puutarhan edessä syventyneenä laskevaa päivänsilmää katselemaan.
"Äiti!" sanoi Pavel itsekseen — "äiti!"
Siinä hän oli, ryhdikkäänä ja suorana viimeisen kymmenen vuoden painosta huolimatta, murtumatta pitkän vankila-aikansa häpeästä. Pavel jatkoi matkaansa — vaan ei enää yksin! Kuiskaavien äänien ja hiipivien askeleiden hillitty suhina tunkeutui sanomattoman vastenmielisenä hänen korviinsa. Joukko uteliaita seurasi hänen kintereillään ollakseen läsnä äidin ja pojan ensi tapaamisessa. Hän ei katsonut taakseen, astuihan vaan eteenpäin, ulkonaisesti levollisena kohti kohtaloansa.
Äiti kääntyi, huomasi hänet ja silmänsä säihkyivät onnea, ylpeyttä ja ikävöimisen täyttymisen riemua. Mutta hän jäi paikalleen seisomaan pitkin sivuja riippuvin käsivarsin, hän ei poikaansa puhutellut.
"Herran rauha, äiti!" sanoi Pavel nopeaan ja hätäisesti. "Minkätähden jäätte oven eteen, astukaa sisään!"
"En tiedä saatanko niin tehdä", vastasi hän katsoen lakkaamatta poikaansa silmäyksin, joissa ilmeni rakkautta ja autuasta ihastusta, mikä virtasi valona ja lämpönä nuorukaista kohti. "En voinut ajatella että tapaisin sinut tällaisena, poikani" — hänen äänensä väreili syvää riemua — "tällaisena kuin olet. Enhän vaan tuottane sinulle häpeätä, Pavel?"
Poika tarttui äitinsä käteen: "Tulkaa, tulkaa, ja vielä kerran: Herran rauha!" Hän vei hänet huoneeseen ja näki äitinsä tekevän sisään astuessaan ristinmerkin. "Istukaa, äiti!" sanoi hän. "Minulla on teille paljo kertomista, paljo surullista…"
Äiti seurasi poikansa kehotusta, katsoi liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen ja vastasi: "Tiedän jo edeltäkäsin, mitä aijot minulle sanoa: etten voi jäädä tänne. Se ei minua sureta — ainoastaan ilahuttaa että olen nähnyt sinut tällaisena… Ei voisi milloinkaan johtua mieleenikään, poikani, että tulisin sinun kiusaksesi, ja kun kirjotit: rakennan teitä varten mökin, silloin ajattelin: rakenna, rakenna vaan; mutta itsellesi — et minulle."
"Minkätähden olette niin ajatellut?"
"Kosket tarvitse minua täällä", vastasi hän rauhallisesti, vähimmälläkään tavalla syyttämättä. Mutta Pavel mumisi:
"Mitä tarkotatte?"
"Jos sinä näinä monena vuotena olisit kaivannut äitiäsi", sanoi hän rauhallisesti, "olisit aina joskus tahtonut häntä tavatakkin. Sitä et ole kuitenkaan milloinkaan tehnyt, ja niinpä olenkin tullut ainoastaan sentähden, kun en enää voinut elää sinua näkemättä, ja nyt menen jälleen pois, vielä tänään."
"Minne? Ettehän kuitenkaan voi vankilaan palata."
"En sinne, mutta sairashuoneeseemme, jossa olen sairaanhoitajattarena."
"Vai niin, äiti! Kuinka kauvan olette ollut?"
"Noin pari kuukautta jo."
"Mahtaa tuntua vaikealta olla noin huonojen ihmisten hoitajana?"
"Vaikealta ja helpolta; pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen … vaikeata tai helppoa, mitäpä sillä väliä? Minulla on siellä kotini, olen tyytyväinen. Oi Jumala, liiankin tyytyväinen!" — Hänen säteilevä katseensa kiintyi jälleen poikaansa käsittämättömällä rakkaudella. "Liiankin tyytyväinen nyt, kun olen sinut nähnyt, niin voimakkaana, niin kelvollisena, niin terveenä… Ja minun toinen lapseni, jonka he ovat antaneet Jumalan omaksi, jota en saa nähdä… Milada" — Pavel voihkasi — "onko hän jo pieni luostarinsisar?"
"Ei, äiti."
"Eikö?" Äiti säikähtyi poikansa synkkää katsetta. "Ei vielä?" mumisi hän kuivin huulin ja raskaasti hengittäen. "Eikö vielä pidetty ansiokkaana tähän kaikkein korkeimpaan armoon?"
"Oi, äiti", huudahti Pavel, "mitä puhuttekaan? — Eikö ansiokas? Hän oli pyhitetty… Se surullinen, jota äsken tahdoin teille kertoa, on sitä että — Milada on kuollut."
"Kuollut?"… Hän toisti poikansa sanan synkästi ja hitaasti ja huusi äkkiä: "Ei, ei!"
"Kolme päivää sitten, äiti."
Nainen lyyhistyi kokoon tuskan painamana, joka oli häntä voimakkaampi. — Vasta vähitellen ilmeni kasvoihin jälleen eloa ja tyrmistynyt jäykkyys suli surumielisen haaveilun ilmeeksi: "Uskon sinua, poikani, uskon. Hän oli pyhitetty ja on nyt taivaassa, jossa olen hänet tapaava, kun Herrani näkee hyväksi kutsua minut luokseen."
"Äiti", sanoi Pavel hidastellen, "toivotteko siis taivaaseen pääsevänne?"
"Toivonko? — Tiedän sen! — Jumala on oikeamielinen."
"Laupiastarkotatte kai… ettekö tarkota laupias?"
Äiti oikasihe: "Sanonoikeamielinen", virkkoi hän ylevällä vakuutuksella, jonka edessä poikansa kaikki epäilykset haihtuivat ja hänessä heräsi luottamus tuohon paljon kokeneeseen, paljon kärsineeseen naiseen, luottamus niin luja, niin voimakas ja autuuttava, kuin ainoastaan usko korkeimpaan ja ihanimpaan voi synnyttää. Hän astui lähemmäksi, hänen suunsa avautui, vaan äitinsä kohotti rukoillen kätensä: "Älä kysy enempää, en voi sinulle vastata … nainen on alttarin edessä vannonut olevansa miehelleen uskollinen ja kuuliainen… Siitä asiasta täytyyhänenkerran tehdä tiliä vaimonsakin suhteen. Olkoon ikuinen tuomari hänelle armollinen! — Niin minä rukoilen ja niin pitää sinunkin rukoilla ja vaijeta, sen enempää kysymättä."
"En", vakuutti hän, — "enhän enää kysykkään. Pyydän ainoastaan teidän vakuuttamaan etteiteilläole mitään osallisuutta isän rikokseen… Armahtakaa minua ja sanokaa se…"