[Nämä kysymykset petoksesta ja teeskentelystä tulevat luonnollisesti ensimäiseksi mieleen näitä ilmiöitä tutkimaan ryhtyessä. Mutta jos vähänkin tutustuu kolmen tai neljän suuren mediumin elämään, tapoihin ja menetelmiin, joista aiomme puhua, riittää se poistamaan pienimmätkin epäilykset. Kaikista mahdollisista selityksistä olisi se, joka vetoaisi vain petokseen ja silmänkääntämiseen, epäämättä kummallisin ja vähimmän totuudenmukainen. Muuten voi saada lukemalla Richard Hodgsonin selonteon "Observations of certain phenomena of trance" (Proceedings, VIII) ja J.P. Hyslopin tiedonannot (Proceedings, XIII) selon noudatetuista varokeinoista, jotka ovat menneet niin pitkälle, että on käytetty erityisetsiviäkin sen seikan varmentamiseksi, ettei esim. rouva Piper, tavallisen järjen mukaan ja inhimillisesti, saattanut mitään tietää ilmaisemistaan tosiseikoista. Toistan sen, että heti kun on hiukankin syventynyt tähän tutkimukseen, epäluulot katoavat jäljettömiin, ja pian pääsee varmuuteen siitä, ettei arvoituksen ratkaisu suinkaan piile petoksessa. Kaikki tuon meissä piilevän mykän, salaperäisen ja tukahutetun persoonallisuuden ilmaisut kestävät vuorotellen saman koetuksen, ja ne, jotka kuuluvat taikasauvan alaan, jättämällä muut mainitsematta, ovat juuri tällä hetkellä samassa epäilyn kiirastulessa. Tuskin viisikymmentä vuotta sitten pidettiin nykyään tieteellisesti luokitettuja hypnoottisia ilmiöitä samoin petollisina. Tuntuu siltä, kuin ihminen vastenmielisesti tunnustaisi, että hänessä piilee enemmänkin ilmiöitä kuin hän on luullut.]
Toiselta puolen juuri noiden yksityiskohtien kasautuminen, yhteensattuminen ja epätavallinen luonne synnyttävät ja vahvistavat vähitellen sen vakaumuksen, että nyt ollaan aivan uuden epätodenmukaisen, mutta varmasti havaitun ilmiön edessä, ja että joskus on vaikea sitä sijoittaa yksinomaan maallisten ilmiöiden joukkoon. Näille "yhteyksille" pitäisi omistaa erikoistutkielma, joka kuitenkaan ei mahtuisi tämän tarkasteluni puitteisiin. Tyydyn siis suosittelemaan niille, jotka haluaisivat tietää enemmän, sir Oliver Lodgen kirjaaThe survival of Manja etenkin S.P.R:nProceedings-julkaisun kahtakymmentäviittä paksua nidettä, eritoten William Jamesin selityksiä ja muistutuksia Piper Hodgsonin istunnoista (osa XXIII), samoin kuin nidettä XIII, missä Hodgson tutkii ja erittelee niitä tosiseikkoja ja väitteitä, joihin voi vedota vainajain esiintymisen puolesta tai sitä vastaan, ja lopuksi Myersin pääteosta:Human personality.
Haltioitumistilassa olevien mediumien lumoojina tai valtoihinsa ottajina ovat erilaiset heidän kanssaan läheisessä yhteydessä olevat henget, joille uudessa tieteessä annetaan tuo sangen sopimaton ja kaksimielinen nimitys "kontrollit". Niinpä käyvät rouva Piperin luona vuorotellen Phinuit, George Pelham tai P.G., Imperator, Doctor ja Rector. Rouva Thompsonin, toisen hyvin kuuluisan mediumin ottaa valtaansa etenkin Nelly, kun taas kuuluisimmat ja vakavimmat henkilöt lumoavat pappismies Stainton Mosesin.
Jokainen näistä hengistä säilyttää loppuun asti perin selväpiirteisen luonteensa, joka ei heikkene, ja joka muuten useimmiten ei millään lailla riipu mediumin luonteesta. Niistä Phinuit ja Nelly ovat eittämättömästi miellyttävimmät, omintakeisimmat ja elävimmät, toimeliaimmat ja etenkin puheliaimmat. He tavallaan keskittävät yhteydenpidon, tulevat, menevät, ovat kiireissään, ja jos läsnäolevista joku haluaa pyrkiä yhteyteen kuolleen sukulaisensa tai ystävänsä sielun kanssa, kiiruhtavat he sitä hakemaan, löytävät sen näkymättömästä joukosta, tuovat sen mukanaan, ilmoittavat sen saapuneen, puhuvat sen nimessä, välittävät tai niin sanoaksemme kääntävät kysymykset ja vastaukset. Sillä näyttää siltä, kuin vainajien olisi hyvin vaikea keskustella elävien kanssa, ja ikäänkuin ne tarvitsisivat siihen erikoisia taipumuksia ja erikoisten olosuhteiden myötävaikutusta.
Älkäämme vielä tutkiko, mitä niillä on meille ilmaistavana, mutta kun näemme niiden noin hyörivän lukuisten ruumiittomiksi jääneiden veljiensä ja sisartensa parissa, antavat ne meille toisesta maailmasta ensimäisen vaikutelman, joka ei ole ollenkaan rauhoittava, ja tällöin tulee ajatelleeksi, että meidän aikamme vainajat muistuttavat oudosti niitä, jotka Odysseus manasi esiin kolmetuhatta vuotta sitten, cimmeriläisen yön keskellä. Kalpeita, tyhjiä varjoja ne ovat, säikkyneitä, häipyviä, lapsellisia, hämmästyneitä, unien kaltaisia, lukuisampia kuin syksyn varisseet lehdet, väristen niinkuin nekin toisen maailman äärettömien avaruuksien tuulissa. Niillä ei ole edes kylliksi elämää ollakseen onnettomia, ja ne näyttävät eleskelevän, ties missä, tyhjänpäiväisinä ja toimettomina, harhailevan ilman päämäärää, hyörivän ympärillämme, uinailevan tai keskenään lörpöttelevän maan pikkuseikoista; ja kun aukenee rako niiden yössä, rientävät ne esille joka puolelta kuin nälkäiset lintuparvet, ahnehtien valoa ja ihmisääntä. Ja mieleen muistuvat pakostakin Akilleen Ereboksesta ilmoille nousseen haamun synkät sanat: "Älä puhu minulle kuolemasta, Odysseus! Tahtoisin mieluummin olla kyntäjä ja palvella palkasta köyhää miestä, joka tuskin saattaa ravita itsensä, kuin johtaa kaikkia vainajia, jotka eivät enää ole elävien joukossa!"
Mitä on noilla nykypäivien vainajilla meille sanottavana? Ensiksikin on huomattava, että ne näyttävät paljoa enemmän harrastavan tapauksia täällä maan päällä kuin sen maailman asioita, missä ovat. Niillä näyttää ennen kaikkea olevan erikoinen halu ilmoittaa, keitä ovat, todistaa, että he vielä ovat olemassa, että tuntevat meidät, tietävät kaikki. Ja saadakseen meidät sen uskomaan ne käyvät ihmeteltävän tarkasti, älykkäästi ja seikkaperäisesti käsiksi vähäpätöisimpiin, unohtuneisimpiin sivuseikkoihin.
Ne ovat myöskin perin taitavia selvittelemään kyselijän, istunnossa läsnäolevan tai huoneeseen astuvan vieraankin monimutkaisia sukulaisuussuhteita. Ne muistuttelevat tuon pikkukipuja, tämän sairauksia, kolmannen taipumuksia tai erikoishaluja. Ne huomaavat tapahtumat matkojen päästä. Ne näkevät ja kuvaavat lontoolaisille kuulijoilleen pikkutapauksen Canadasta. Sanalla sanoen, ne puhuvat ja tekevät melkein kaikkea hämmästyttävää ja selittämätöntä, mitä joku todella etevä mediumi toisinaan saa aikaan. Ehkäpä ne menevät vielä pitemmällekin, mutta tuosta kaikesta ei tuulahda sitä — en osaa sanoa minkälaista — haudantakaista tuoksua, valoa, jota meille oli luvattu, ja jota odotimme.
Väitettäneen, että mediumien luona käy vain alempia henkiä, kykenemättömiä riistäytymään irti maisista huolista ja nousemaan laajempien ja korkeampien aatteiden piiriin. Se on mahdollista, ja epäilemättä olemme väärässä, jos uskomme, että ruumiistaan riisuttu henkiolento äkkiä muuttuisi ja silmänräpäyksessä vastaisi meidän mielikuvaamme. Mutta eivätkö ne silti voisi ilmaista meille olinpaikkaansa, mitä tuntevat ja tekevät?
Mainitsemiemme tulosten perusteella näyttää siltä, kuin itse kuolema olisi halunnut kumota vastaväitteet, sillä Myers, t:ri Hodgson ja William James, jotka niin usein pitkien, hartaiden kokeiden kuluessa kyselivät mediumeilta Piperiltä ja Thompsonilta ja pakottivat ne, joita ei enää ole, puhumaan heidän suunsa kautta, ovat nyt hekin vuorostaan varjojen joukossa, pimentojen väliverhon toisella puolen. He ainakin tietävät, mitä on tehtävä meidän luoksemme päästäkseen, tietävät sen, mitä pitää ilmaista ihmisten huolestuksen ja uteliaisuuden tyydyttämiseksi.
Etenkin Myers, innokkain, vakaantunein, maltittomin nostamaan verhoa, joka erotti hänet ikuisista totuuksista, oli nimenomaan luvannut niille, jotka jatkavat hänen työtänsä, ponnistella parhaansa mukaan tuolla kaukana, tuntemattomuudessa, antaakseen heille ratkaisevaa apua.
Hän pitikin sanansa. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut kuukausi ja sir Oliver Lodge kyseli haltioitumistilassa olevalta rouva Thompsonilta, niin Nelly, tälle tuttu henki, ilmoitti nähneensä Myersin, joka ei vielä ollut täysin hereillä, mutta aikoi tulla kello yhdeksän illalla keskustelemaan Psykilliseen seuraan kuuluvan vanhan ystävänsä kanssa. Istunto keskeytettiin ja sitä jatkettiin taas puoliyhdeksältä, ja lopulta päästiin yhteyteen Myersin kanssa. Hänet tunnettiin ja jo ensi sanoista huomattiin, että se oli hän ja ettei hän ollut muuttunut.
Uskollisena maanpäälliselle tavalleen hän heti korostaa muistiinpanojen välttämättömyyttä. Mutta hän tuntuu hämmentyneeltä. Hänelle puhutaan S.P.R:stä, hänen elämänsä ainoasta harrastuksesta. Hän ei muista sitä enää. Sitten herää muisti vähitellen; ja hän suorastaan "juoruilee" haudan takaa, seuran puheenjohtajan toimesta,Timesinhautakirjoituksesta, julkaistavista kirjeistä j.n.e. Hän valittaa, ettei hänen anneta olla rauhassa; häntä ahdistellaan, kaikilta Englannin kulmilta tahdotaan päästä yhteyteen hänen kanssaan. "Kutsukaa Myers, tuokaa Myers!"
Hän tarvitsisi aikaa keskittyäkseen, ajatellakseen. Hän valittaa myös, että on vaikeata saada ajatuksia perille mediumin välityksellä: "Ne kääntävät niitä niinkuin koulupoika, joka ensi kertaa lukee Vergiliusta." Mitä taas hänen nykyiseen asemaansa tulee, niin "hän on hakenut tietään kuin solien kautta, ennenkuin tiesi olevansa kuollut. Hänestä tuntui, että hän oli eksyksissä oudossa kaupungissa, ja nähdessään ihmisiä, jotka tiesi kuolleiksi, hän luuli vain näkevänsä näkyjä."
Siinä, muita yhtä mitättömiä lörpöttelyjä lukuunottamatta, on melkein kaikki, mitä antoi Myersin "kontrolli" eli "henkilöitymys", jolta oli parempaa odotettu.
Tämä "tiedonanto" ja monet muut, jotka kuolleista herättävät näennäisesti silmäänpistävällä tavalla Myersin tavat, ajatus- ja puhumismenetelmät ja luonteen, olisivat jonkin arvoisia, jos ne henkilöt, jotka niitä välittivät ja saivat, eivät olisi tunteneet häntä, kun hän vielä oli elävien joukossa. Sellaisina kuin ne nyt ovat, eivät ne luultavasti ole muuta kuin mediumin toisarvoisen persoonallisuuden muisteloita tai kysyjäin ja läsnäolijoiden vaistomaisia mieleenjohtumia.
Tärkeämpi ja hämmästyttävämpi on se tiedonanto — siihen liittyvien nimien takia —, joka mainitaan nimellä: "Mrs Piper's Hodgson-Control". Professori William James omistaa silleProceedings-lehden XXIII niteessä enemmän kuin satakaksikymmentä-sivuisen selostuksen. Eläessään tohtori Hodgson oli ollut S.P.R:n amerikkalaisen haaraosaston sihteeri, ja William James sen varapuheenjohtaja. Pitkien vuosien kuluessa hän oli käyttänyt mediumi Piperiä, työskennellen hänen kanssaan kolmasti viikossa ja kooten siten, mitä haudantakaisiin ilmiöihin tulee, tavattoman määrän asiakirjoja, jonka rikkauksia ei vieläkään ole tyhjennetty.
Niinkuin Myers oli hänkin luvannut palata kuolemansa jälkeen, ja luonteeltaan leikillisenä hän oli monta kertaa vakuuttanut rouva Piperille, että kun hän vuorostaan kohtaisi hänet, saisivat istunnot paljoa ratkaisevamman käänteen "ja että siinä tulisi tiukat paikat", koska hänellä oli enemmän kokemusta kuin muilla hengillä. Hän palasi todellakin viikon kuluttua kuolemansa jälkeen ja ilmaisi itsensä automaattisen kirjoituksen välityksellä — se oli rouva Piperin tavallisin menettely ottaessaan tietoja vastaan — useissa istunnoissa, joissa William James oli läsnä.
Tahtoisin mainita jotakin näistä tiedonannoista. Mutta niinkuin Harvard-yliopiston kuuluisa professori aivan oikein huomauttaa, muuttaa jo pikakirjoituksella laadittu selostus tällaisesta istunnosta kokonaan sen luonteen. Siitä hakee turhaan sitä liikutusta, jonka tuntee, ollessaan näin kasvoista kasvoihin näkymättömän mutta elävän olennon kanssa, joka ei ainoastaan vastaa kysymyksiimme, vaan arvaa ajatuksemme edeltäpäin, ymmärtää puolesta sanasta, käsittää viittauksen ja vastaa siihen toisella vakavalla tai leikillisellä. Vainajan elämä, joka oudon hetken kuluessa niinsanoakseni ympäröi meidät ja tunkeutui lävitsemme, tuntuu sammuvan toistamiseen. Kaikkea tunnelmaa vailla oleva pikakirjoitus toimittaa epäilemättä loogillisen johtopäätöksen parhaat ainekset; mutta ei ole aivan varmaa, että tässä, niinkuin monessa muussakaan tapauksessa, missä tuntematon esittää tärkeintä osaa, logiikka olisi ainoa totuuteen viepä tie.
"Kun ryhdyin", sanoo William James, "tarkistamaan tuota istuntosarjaa ja laatimaan tätä selostusta, arvasin, että puhdas logiikka sanelisi lopullisen tuomioni. Arvelin, että niiden tai näiden pikkuseikkojen pitäisi ratkaisevasti puhua hengen jälkielämän puolesta tai sitä vastaan. Mutta ajatellessani itseäni arvostelemassa pulman tuloksia, vakaannun siitä, että täsmällisellä logiikalla on tässä vain pieni osa loppulausuntojemme valmistamisessa, ja että yleinen taipumuksemme dramaattisiin todenmukaisuuksiin saa tässä lausua viimeisen sanan, jos sellaista on, — taipumuksemme, joka kulkee otaksumasta toiseen — ainakin minuun nähden perin epäjohdonmukaisella tavalla. Jos kiintyy yksityisseikkoihin, saa niistä antispiritistisen johtopäätöksen; jos tarkastelee kokonaisuuden merkitystä, taipuu ehkä spiritistisen selityksen puolelle." [Proceedings, XXIII nidos, s. 33.]
Ja selostuksensa hän lopettaa näillä sanoilla: "Mitä minuun tulee, olen saanut sellaisen vaikutelman, että tässä kai esiintyi jokin ulkonainen tahto; — näistä ilmiöistä hankittujen yleistietojen perusteella epäilen, voiko rouva Piperin unitila, vaikkapa siihen lisättäisiin telepaattisia taipumuksia, selittää kaikki saadut tulokset. Mutta jos minulta kysytään, oliko tahto ilmaista itsensä Hodgsonin vai jonkun Hodgsonia jäljittelevän hengen, jään epäröivälle kannalle ja odotan lisäseikkoja, jotka ehkä eivät johda selvään lopputulokseen ennenkuin viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua." [Proceedings, XXIII nidos, s. 120.]
Saatamme huomata, että nuo seikat ovat tehneet William Jamesiin sangen syvän vaikutuksen, ja selostuksessa on kohtia, joista sen näkee vielä selvemmin, ja joissa hän suoraan sanoo, että hengillä on ollut "a finger in the pie", sormensa pelissä. Tuon miehen epäröimiset, joka on uudistanut sielutieteemme ja jonka aivot olivat yhtä tasapuolisesti järjestetyt kuin esim. Tainen, ovat merkittäviä. Lääketieteen tohtorina ja filosofian professorina, perin epäilevänä ja täysin uskollisena kokeellisille menettelytavoille hänellä oli kolmin-, nelinkertaiset edellytykset johtaa sellaiset kokeet onnelliseen tulokseen.
En tarkoita, että me puolestamme antaisimme hänen epäröimisensä arvon horjuttaa mielipiteitämme, mutta ne osoittavat joka tapauksessa, että ratkaistavana on vakava tehtävä, ehkäpä kaikista vakavinkin — jos sen edellytykset olisivat kiistämättömiä — mitä meillä Kristuksen maan päälle tulosta asti on ollut, ja ettei riitä, siitä päästäkseen, kohauttaa olkapäitään tai purskahtaa nauruun.
Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaanProceedings-julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi, voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon. Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.
Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat hämmästyttävän helposti ja mieluimmin — luulisi — kuuntelevan henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.
"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"
"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."
"Hyvä todistus, vai mitä, William?"
"Mainio, Hodgson!"
Ja näin edelleen loppumattomiin.
Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.
"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme jäsentä?"
"En muista; mutta mitä hänestä?"
"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."
"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"
"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"
James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella, noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset. Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka tiesivät tämän asian.
Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa, yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa, lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset, kaikki häiriöt.
Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta, puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson, niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.
"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."
Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen, lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.
"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.
"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"
"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.
"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.
"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.
"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä.Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."
"Mutta palaathan sinä?"
"Palaan kyllä!"
"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki, joka äkkiä tulee väliin.
Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman tosiseikan.
Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon, jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin merkillisiä kysymyksiä.
En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai ratkaiseva merkitys, mutta vain — toistan sen — esimerkkinä, sillä rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen harvinaisia.
Mitä nyt on kaikesta tästä ajateltava? Tuleeko meidän, niinkuin Myers, Newbold, Hyslop, Hodgson ja monet muut, jotka ovat kauvan tutkineet kysymystä, päätyä tunnustamaan voimien ja älyjen eittämätön puuttuminen asioihin, — voimien, jotka palaavat sen suuren virran toiselta rannalta, minkä yli emme luulleet pääsevämme? Täytyykö heidän laillaan tunnustaa, että on yhä useampia tapauksia, missä ei enää ole mahdollista epäröidä kaukovaikutteisen ja spiritistisen otaksuman välillä? Sitä en usko.
Minulla ei ole ennakkoluuloja — mitä hyötyä niistä olisi näihin salaisuuksiin nähden — ei mitään vastenmielisyyttä jälkielämää ja vainajien asioihimme puuttumista kohtaan; mutta on välttämätöntä ja viisasta, ennenkuin jätämme maanpäällisen näkökohdan, tyhjentää kaikki otaksumat, kaikki selitykset, mitä saattaa keksiä. Meidän on valittava kahden tuntemattoman, kahden ihmeen välillä, jos niin haluamme sanoa, joista toinen sijaitsee siinä maailmassa, missä asumme, toinen sellaisella seudulla, jota meistä erottamassa syyllä tai syyttä luulemme olevan nimettömiä avaruuksia, joitten yli ei yksikään elävä tai kuollut olento ole tähän päivään saakka käynyt. On siis luonnollista, että pysyttelemme kotonamme, omassa maailmassa, niin kauvan kuin suinkin voimme täällä pysyä, niin kauan kuin meitä eivät täältä armottomasti karkoita läheisestä syvyydestä nousseet vastustamattomat ja eittämättömät tosiasiat.
Henkiolennon jälkielämä ei ole yhtään epätodenmukaisempi kuin ne ihmeelliset kyvyt, joita meidän on pakko tunnustaa olevan mediumeilla, jos ne riistämme vainajilta. Mutta mediumin, päinvastoin kuin henkiolennon, olemassaolo on eittämätön: siis tulee hengen tai niiden, jotka siihen vetoavat, ensiksi todistaa, että se on olemassa.
Ne oudot ilmiöt, joista juuri puhuimme — ajatuksen siirtäminen tajuttomasta tajulliseen, kaukonäyt, haudantakainen kaukovaikutus — toimivatko ne silloinkin, kun vainajat eivät ole näyttämöllä, kun kokeita tehdään vain elävillä henkilöillä? Sitä ei voisi rehellisesti kieltää. Epäilemättä ei elävien olentojen kesken ole milloinkaan saavutettu sellaisia ilmoitus- tai ilmestyssarjoja kuin suurten spiritististen mediumien, Piperin, Thompsonin ja Stainton Mosesin avulla, eikä sellaista, mitä sisäiseen yhteyteen tai selväpiirteisyyteen nähden voisi niihin verrata.
Mutta jollei ilmiöitten laatu kestäkään vertausta, on kuitenkin kieltämätöntä, että niiden sisäinen luonne on yhtäläinen. On siis johdonmukaista päättää, ettei mediumin haltioitumisen lähde, vaan hänen oma arvonsa, tunneherkkyytensä ja voimansa on sen varsinaisena syynä. Muuten J.G. Piddington, joka on julkaissut asiakirjoilla tarkasti valaistun tutkielman rouva Thompsonista, on selvästi havainnut hänessä, silloin kun hän ei ollut haltioitunut, ja kun ei ollut vähääkään kysymystä hengistä, eräitä totta kyllä alempiarvoisia ilmauksia, mutta täydellisesti samanlaisia kuin ne, joihin kuolleilla oli osansa. Nämä mediumit antavat tai hyväksyvät mielellään, muitta sivutarkoituksitta, alitietoisille kyvyilleen, rinnakkaispersoonallisuuksilleen nimiä, joita salaisuuden verhon toiselle puolelle menneet henget olivat käyttäneet. Se on sana- tai nimikysymys, joka ei lisää mitään asioiden sisäiseen merkitykseen eikä sitä vähennäkään. Mutta jos näitä seikkoja tarkastaa, niin outoja ja tosiaan kuulumattomia kuin muutamat niistä ovatkin, en tapaa yhtään, joka erkanisi suoraan tästä maailmasta tai eittämättömästi tulisi toisesta. Ne ovat, jos niin halutaan, merkillisiä raja-ilmiöitä; mutta ei voida vakuuttaa, että rajan yli olisi astuttu.
[Kts. näistä seikoista, jotka veisivät meidät liian pitkälle, J.O. Piddingtonin kirjoitusta: "Phenomena in Mrs Thompson's Trance",Proceedings, XVIII nidos, s. 180; ja XXIII. s. 286; professori A.C. Pigoun tutkielmaa aiheesta "Cross correspondence" ilman henkien myötävaikutusta.]
Esimerkiksi kertomuksessa sir Oliver Lodgen kellosta, joka on tyypillisimpiä ja pisimmälle meneviä, täytyy myöntää mediumilla olevan ominaisuuksia, joissa ei enää ole mitään inhimillistä. Hänen tulee joko kaukonäköisyyden avulla, siirtämällä ajatus alitietoisesta alitietoiseen, tai haudantakaisella kaukovaikutuksella päästä yhteyteen kellon kuolleen omistajan kahden elossa olevan veljen kanssa; ja näiden kahden kaukana olevan ja keltään ennakkotietoa saamattoman veljen vaistoista sen tulee löytää joukko heidän itsensä unohtamia seikkoja, joiden päälle on kasaantunut viidenseitsemättä vuoden tomu ja pimeys.
Varmaa on, että tällainen ilmiö saa kaikki mielikuvituksen rajat höltymään liitteissään, ja että sitä kieltäydyttäisiin uskomasta, jollei sir Oliver Lodgen lainen mies aluksi olisi sitä varmentanut ja tarkistanut, ja jollei se sen lisäksi olisi osana samanlaisessa tosiseikkaryhmässä, joka osoittaa selvästi, ettei ole puhe aivan ainoalaatuisesta ihmeestä tai odottamattomista, ennenkuulumattomista yhteensattumista. Tässä on yksinkertaisesti esillä näkeminen matkan päästä, haudantakainen kaukonäköisyys ja äärimmilleen kohonnut kaukovaikutus. Ja nuo kolme ihmissielun tutkimattomien syvyyksien ilmestysmuotoa ovat nykyään tieteellisesti todetut ja luokitellut. En tahdo sanoa, että ne sillä olisi selitetty, mutta se on toinen kysymys.
Kun sähköstä puhuttaessa käytetään nimityksiä positiivinen ja negatiivinen, induktio, potentiaali ja vastustus, pannaan samoin sovinnaisia sanoja tosiseikkojen ja ilmiöiden tilalle, joitten sisäistä olemusta ei ollenkaan tunneta, ja siihen täytyykin tyytyä parempaa odotellessa. Ei ole, niin väitän, näiden omituisten ilmiöiden ja niiden välillä, joita meille tarjoo mediumi, joka ei puhu vainajien nimessä, muuta eroa kuin laajuuden ja asteen puolesta, mutta ei suinkaan lajierotusta.
Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat, saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta — toiset ovat melkein samanluontoisia — mainitsen huomattavimman [Proceedings, XIII nidos, s. 349-50 ja 375]:
Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita, tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.
Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita itsemurhatapauksissakin.
Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä, huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja, en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia. Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.
Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se edellyttää vainajallakin olleen.
Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin eikä muita näköpiirejä?
Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään, kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä, joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä? Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme tuolla puolen?
Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme, että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?
Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.
On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan. Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.
7. luku.
Risti-ilmoitukset.
Näin pitkälle oli päästy muutamia vuosia takaperin, kun mediumit, spiritistit tai ehkä pikemmin itse henget — sillä ei ole helppo sanoa, kenen kanssa ollaan tekemisissä — kenties tyytymättöminä siihen, ettei heitä selvemmin tunnettu ja ymmärretty, kouraantuntuvammin todistaakseen olemassaolonsa keksivät sen, mille on annettu nimeksi "risti-ilmoitukset" eli "cross correspondence."
Tässä on tilanne päinvastainen kuin edellä. Nyt ei enää ole kysymys erilaisista, harvemmista tai lukuisammista hengistä, jotka ilmaisevat itsensä saman mediumin kautta, vaan yhdestä ainoasta henkiolennosta, joka ilmaantuu melkein yhtaikaa monien usein hyvin kaukana toisistaan olevien mediumien välityksellä, ilman että näillä olisi ennakolta minkäänlaista sopimusta keskenään. Jokainen näistä ilmoituksista on erillisenä useimmiten käsittämätön ja käy ymmärrettäväksi vasta sitten, kun se perin työläästi liitetään kaikkiin toisiin.
"Näiden taitavien ja monimutkaisten ponnistusten tarkoituksena ilmeisesti on", kuten sir Oliver Lodge sanoo, "todistaa, että nuo ilmiöt ovat kotoisin määrätystä älystä, joka ei ole sama kuin minkä tahansa automaatin äly. Ilmoituksen tai kirjallisen viittauksen lähettäminen katkelmina, jotka ovat käsittämättömiä jokaiselle kirjoittajalle erikseen, poistaa telepaattisen yhteyden mahdollisuuden heidän välillään. Siten kumotaan tai koetetaan kumota kaikista puolinormaalisista otaksumisista se, jota S.P.R:n jäsenet ovat pitäneet häiritsevimpänä ja vaikeimpana poistaa. Näillä pyrinnöillä on vielä toinenkin tarkoitus: ne koettavat nähtävästi, mikäli mahdollista, todistaa ilmoituksen sisällön ja laadun perusteella, että se on luonteenomainen sille erikoiselle henkilölle, josta tiedonanto näyttää lähtevän, eikä kellekään muulle."
Kokeet ovat vasta alulla; jaProceedings-lehden viimeiset niteet ovat omistetut niille. Vaikka koottujen ainesten lukumäärä jo onkin sangen huomattava, ei vielä ole mahdollista vetää niistä johtopäätöstä, mutta sen verran on varmaa, että sanokoot spiritistit mitä hyvänsä, ei kaukovaikutuksen epäluulo vielä ole likimainkaan poistettu. Se on sangen merkillistä kirjallista ajatuksen harjoittelua ja älyllisesti paljoa korkeammalla kuin mediumien tavalliset ilmoitukset. Mutta ei ainakaan tähän saakka ole ollut mitään syytä sijoittaa sen salaisuutta toiseen maailmaan mieluummin kuin tähän.
Tätä ilmiötä on tahdottu pitää todistuksena siitä, että jossakin, ajassa tai paikassa, tai ehkä niiden ulkopuolellakin, on suunnattoman laaja kosmillinen tietosäiliö, mistä henget vapaasti ammentavat. Mutta jos tuollainen varasto on olemassa, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, ei mikään ilmaise meille, eivätkö pikemmin elävät kuin kuolleet siellä käy.
On perin outoa, että henget, jos ne tosiaankin pääsevät tuon mittaamattoman varaston ääreen, eivät sieltä tuo muuta kuin tosin sukkelia, mutta sittenkin lapsellisia "kirjainarvoituksia". Sinnehän pitäisi kasaantua suunnattomat määrät tietoja ja unohtuneita ja hukkaan menneitä saavutuksia, joita on tuhansien vuosien kuluessa kertynyt syvyyksiin, minne meidän ruumiimme raskauttama ajatuksemme ei enää saata tunkeutua, mutta joita ei mikään näytä sulkevan henkevämpien ja vapaampien tarmojen tutkimuksilta.
Niitä ympäröivät nähtävästi lukemattomat salat, aavistamattomat ja pelottavat totuudet, jotka kaihtavat niitä joka puolelta. Pieninkin tähtitieteellinen tai biologinen paljastus, pieninkin salaisuus muinaisilta ajoilta, esimerkiksi menetelmä kuparin karkaisemiseksi, jonka entisajan kansat tunsivat, muinaistieteellinen seikka, jokin unohdettu runo, kuvapatsas tai lääke, palanen jostakin noita tuntemattomia tieteitä, jotka kukoistivat Egyptissä tai Atlantiksessa, olisi paljoa vakuuttavampi todiste kuin sadat enemmän tai vähemmän kirjalliset muistelot. Miksi henget puhuvat meille niin harvoin tulevaisuudesta, ja miksi ne, joskus uskallettuaan sinne mennä, erehtyvät masentavan säännöllisesti?
Tuntuu kuitenkin siltä, että vuodet, olkootpa ne menneitä tai tulevia, leviäisivät ajasta ja ruumiista vapautuneen olennon silmien edessä samalla tasolla. Voi siis sanoa, että todisteen kekseliäisyys kääntyy sitä itseään vastaan. Yleensä on, niinkuin muissa yrityksissä ja etenkin kuuluisan mediumin Stainton Mosesin kokeissa, huomattavissa sama luonteenomainen kykenemättömyys antaa meille murto-osaakaan mistä totuudesta tai tiedosta hyvänsä, josta ei löydy jälkiä elävässä olennossa tai täällä maan päällä kirjoitetussa kirjassa. Eikä kuitenkaan ole otaksuttava, ettei jossakin muualla olisi toisenlaisia tietoja kuin mitä me täällä omistamme.
[Tässä yhteydessä voisin silti mainita pari kolme tapausta, jotka saattavat ymmälle. Niinpä esim. William Steadin toimeenpanemassa istunnossa ennustettiin kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan murha pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tästä ennustuksesta laadittiin noin 30 todistajan vahvistama pöytäkirja, ja Stead pyysi seuraavana päivänä Serbian lähettilästä Lontoossa varoittamaan kuningasta uhkaavalta vaaralta. Muutaman kuukauden kuluttua murha tapahtuikin sellaisena kuin oli ennustettu. Mutta "esitieto" ei välttämättömästi edellytä henkien vaikutusta, ja lisäksi vaatisi jokainen tällainen tapaus, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttäisiin, tarkkaa ja pitkää tutkimusta.]
Äsken mainitun Stainton Mosesin asema on tässä suhteessa hyvin silmäänpistävä. Stainton Moses oli amerikkalainen pappismies, puhdasoppinen, omantunnontarkka eikä tavallisessa tilassaan, Myersin sanojen mukaan, sivistyksen puolesta korkeammalla kannalla kuin mikä tahansa kansakoulunopettaja. Mutta tuskin hän oli joutunut "haltioitumistilaan", kun eräät muinais- tai keskiajan henget, joita tuskin muut kuin oppineet tuntevat, m.m. pyhä Hippolytos, Ostian piispa, Plotinus, Athenodorus, Tiberiuksen opettaja, ja etenkin Grocyn, Erasmuksen ystävä, ottivat hänet valtaansa ja ilmaantuivat hänen välityksellään. Niinpä esim. Grocyn antoi Erasmuksesta eräitä tietoja, joita aluksi luultiin toisesta maailmasta saaduiksi, mutta jotka sittemmin löydettiin unohtuneista, vaikka silti saatavilla olevista kirjoista. Toiselta puolen eivät ne, jotka tunsivat Stainton Mosesin, koskaan epäilleet hänen rehellisyyttään. On siis lupa uskoa häneen, kun hän vakuuttaa, ettei ollut koskaan lukenut mainittuja kirjoja.
Tässäkin näyttää siis salaisuus, niin selittämätön kuin se onkin, piilevän meidän keskuudessamme. Se on tiedotonta muisteloa tai miksi ei herätettä matkan päästä, haudantakaista lukemista, mutta yhtä vähän, kuin risti-ilmoituksissa, on tässäkään tarvis vedota vainajiin ja kaikin voimin pakottaa heitä osallisiksi arvoitukseen, joka tältä puolen hautaa katsottuna on jo kyllin hämärä ja puoleensa vetävä. Muuten ei näihin "risti-ilmoituksiin" kannata kiinnittää liiaksi huomiota. Älkäämme unohtako, että on kysymys tuskin alkaneesta kokeilusta, ja että kuolleiden nähtävästi on sangen vaikea käsittää elävien vaatimuksia.
Tästä kokeesta kuten muistakin puhuttaessa spiritistit toistelevat mielellään: "Jollette myönnä henkien osanottoa, ovat useimmat näistä ilmiöistä aivan selittämättömiä." Niin kyllä, mutta me emme väitäkään niitä selittävämme — sillä täällä maan päällä ei saata selittää juuri mitään —- vaan pyrimme ainoastaan pitämään niitä mediumien käsittämättömästä kyvystä lähteneinä, joka ei ole uskomattomampi kuin vainajien jälkielämä, ja sillä on se etu, ettei se mene meille kuuluvan piirin ulkopuolelle ja on samaa laatua kuin monet muut sensuuntaiset elävien henkilöiden välillä tapahtuvat ilmiöt. Nuo merkilliset kyvyt hämmästyttävät meitä vain siksi, että ne vielä ovat satunnaisia, ja että niiden tieteellisestä toteamisesta on kulunut kovin vähän aikaa. Pohjaltaan ne eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ne, joita joka päivä ihmettelemättä käytämme hyödyksemme: esimerkiksi muistimme, ajatuksemme, mielikuvituksemme. Ne ovat sen suuren ihmeen osia, joita itse edustamme; ja kun olemme tunnustaneet ihmeen, tulisi pikemmin sen rajojen kuin sen laajuuden meitä hämmästyttää.
Kuitenkin tahdon tämän luvun päättäessäni sanoa, etten suinkaan halua spiritististä otaksumaa hylättäväksi kerta kaikkiaan; se olisi kohtuutonta ja ennenaikaista. Tähän saakka on kaikki vielä häilyvää. Voi sanoa, että asiat ovat vielä jokseenkin sillä kannalla, minkä sir William Crookes, v. 1874, ilmaisi eräässä kirjoituksessaan aikakauslehdessäQuarterly Journal of Sciences:
"Erotus psyykillisten voimain ja spiritualismin (tai spiritismin) kannattajien välillä on seuraava: Me väitämme, että vielä nyt on vain epätyydyttävällä tavalla todistettu muullaisen johtavan voiman kuin mediumin älyn olemassaolo, ja ettei ole esitetty minkäänlaista todistetta siitä, että tosiaan olemme tekemisissä vainajien henkien kanssa. Spiritistit taas hyväksyvät uskonkappaleen, että vainajien henget ovat kaikkien näiden ilmiöiden ainoina toimeenpanijoina. Mielipiteiden eroavaisuus on siis puhtaasti asiallista laatua, eikä sitä saata ratkaista muuten kuin työläillä kokeilla ja kokoamalla suuren joukon sielullisia tosiseikkoja. Siinä on nyt järjestyvän psykologisen seuran ensimäinen tehtävä."
Toistaiseksi on jo paljon siinäkin, etteivät tarkat tieteelliset tutkimukset ole täydellisesti kumonneet teoriaa, joka niin perinpohjin mullistaa käsityksemme kuolemasta. Edempänä saamme nähdä, minkä syiden takia, haudantakaisten kohtalojemme kannalta, ei olisi syytä viivytellä liian kauan näissä näyissä ja ilmestyksissä, vaikka ne todella olisivatkin epäämättömiä ja asiallisia. Ne tuntuisivat kaiken kaikkiaan vain ohimenevän tilan hajanaisilta ja mielivaltaisilta ilmauksilta. Ne todistaisivat enintään, jos tulisi myöntää ne tosiksi, että vivahdus meistä, hermostunut jälkivärähdys, tunneryhmä, henkinen varjokuva, turhanpäiväinen ja kelvoton kuva tai pikemmin jonkinlainen juurineen revitty muisto saattaa kuolemamme jälkeen jäädä jäljelle ja liidellä tyhjyydessä, missä mikään ei sitä ruoki, missä se kalpenee ja sammuu vähitellen, mutta joka erikoisen, tavallista voimakkaammasta mediumista lähteneen väreen avulla voi hetkeksi saada jonkinlaista toimintakykyä.
Ehkä se on olemassa ulkokohtaisena, kenties pysyy elossa ja saa uutta eloa vain eräiden myötätuntoisten asiain muistelemisesta. Olisi yleensä sangen mahdollista, että muisti, joka edustaa meitä koko elämämme ajan, jatkaa tehtäväänsä muutamia viikkoja, ehkäpä vuosiakin kuolemamme jälkeen. Siten selviäisi noiden henkien välttelevä ja eksyttävä luonne; kun niiden olemassaolo on vain muistin varassa, ei niitä saata miellyttää muu kuin se, mikä kuuluu niiden erikoisalaan. Siitä niiden kiusallinen, kiihkeä tarmo tarrautua pienimpiinkin seikkoihin, niiden uninen tylsyys, käsittämätön kylmäkiskoisuus ja tietämättömyys ja kaikki nuo surkeat hullutukset, jotka olemme useita kertoja huomanneet.
Mutta, toistan sen, on yksinkertaisempaa johtaa nuo omituisuudet kaukovaikutteisten yhteyksien erikoisesta laadusta ja vähän tunnetuista vaikeuksista. Kaikkein älykkäimpienkin kokeisiin osaa ottavien vaistomaiset herätteet, kulkiessaan mediumin hämärän välitystoiminnan kautta, muuttuvat siellä, hajaantuvat, riisuvat yltään paraat ominaisuutensa. Saattaa käydä niinkin, että ne eksyvät ja hiipivät eräihin salasoppiin, joita äly ei saavuta, ja tuovat sieltä enemmän tai vähemmän hämmästyttäviä löytöjä. Mutta kokonaisuuden älyllinen laatu tulee aina olemaan alempi kuin se, mitä tietoinen ajatus voi tuottaa.
Muuten, toistan sen vielä kerran, ei ole vielä aika tehdä päätelmiä. Älkäämme unohtako, että tässä on esillä vasta eilen syntynyt tiede, joka haparoiden hakee välineitään, polkujaan, menettelytapojaan ja päämääräänsä yössä, joka on pimeämpi kuin maan päällä. Kolmessakymmenessä vuodessa ei rakenneta rohkeinta siltaa, mitä myöten on yritetty päästä kuoleman virran yli. Useimmilla tieteillä on takanaan vuosisatojen epäkiitollisia ponnistuksia ja hedelmätöntä epävarmuutta. Nuorempien joukossa on luullakseni harvoja, jotka niinkuin tämä saattaisivat ensi hetkestä osoittaa sadon lupauksia, joka ehkei olekaan sitä, mitä se luuli kylväneensä, mutta joka jo ennustaa tuntemattomia, merkillisiä hedelmiä.
[Tyhjentävästi käsitelläksemme tämän kysymyksen jälkielämästä ja yhteydestä kuolleihin, tulisi meidän puhua myös t:ri Hyslopin äskettäin suorittamista tutkimuksista mediumien Smeadin ja Chenowethin avulla (Keskusteluja William Jamesin kanssa). Samoin tulisi mainita Julian kuuluisa toimisto ja etenkin rouva Wriedtin, torvensoittaja-mediumin, merkilliset istunnot, jolloin mediumi ei ainoastaan saa kuolleita puhumaan kieliä, joita hän ei ollenkaan osaa, vaan manaa esille haamuja, joita sanotaan perin hämmästyttäviksi. Vielä pitäisi tutkia prof. Porron, t:ri Venzanon, Rozannen ja monien muiden esittämiä seikkoja, havainneita ja paljon muuta, sillä spiritististä kirjallisuutta kertyy jo nide niteen viereen. Mutta minulla ei olekaan ollut sitä ylen vaateliasta aikomusta, että julkaisisin täydellisen tutkielman tieteellisestä spiritismistä. Olen vain koettanut olla jättämättä pois mitään oleellista ja antaa yleisen, mutta tarkan kuvan tuosta haudantakaisesta ilmastosta, jota yksikään tosiaan uusi ja ratkaiseva seikka ei ole toiseksi muuttanut niiden ilmausten jälkeen, joista olemme puhuneet.]
8. luku.
Jälleensyntyminen.
Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä. Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.
En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien — tosin vaikeasti selitettävistä — synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin; sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.
Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut. Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan, kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan hänen kouluvihkoissaan.
Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo, "olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.
Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia. Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus. Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."
Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen. Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään kuviteltuja viiksiä.
Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana pitkällisen sairauden jälkeen.
Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina" väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon. Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän arvelee äidikseen — siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi, kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.
Nyt on päästävä Jean-Claudeakin taemmaksi. Seuraa kolme neljännestuntia kestävä magnetisoiminen, joka millekään asteelle pysähtymättä vie kuolleen vanhuksen pienen lapsentilaan. Uusi hiljaisuus, uusi välitila, sitten äkkiä uusi ääni ja uusi odottamaton henkilö. Tällä kertaa kohtaamme vanhan naisen, joka on ollut hyvin häijy ja niinpä hän kärsiikin paljon. (Tällä hetkellä hän on kuollut, sillä tuossa ylösalaisessa maailmassa kohtaamme elämän väärästä päästä, ja ne alkavat luonnollisesti lopusta.) Hän on synkässä pimeydessä pahojen henkien ympäröimänä. Hän puhuu heikolla äänellä, mutta vastaa aina tarkasti kysymyksiin eikä höpise niinkuin Jean-Claude. Hänen nimensä on Philomène Carteron.
"Syventämällä vielä unta", lisää eversti Rochas, jonka sanat tässä mainitsen sellaisinaan, "saan pian tietoja elävästä Philomènesta. Hän ei kärsi enää, näyttää hyvin tyyneltä, vastaa aina hyvin selvästi, kuivaan sävyyn. Hän tietää, ettei seudulla pidetä hänestä, mutta sen hän kyllä korvaa ja hän osaa kostaa sopivassa tilaisuudessa. Hän on syntynyt v. 1702, ja hänen tyttönimensä oli Philomène Charpigny; hänen äidinisänsä oli Pierre Machon, joka asui Ozanissa. Hän oli mennyt naimisiin 1732, Chevrouxissa, erään Carteron-nimisen miehen kanssa ja synnytti tälle kaksi lasta, jotka kuolivat.
"— Ennen lihaksitulemistaan oli Philomène ollut pikkuinen, lapsena kuollut tyttö. Sitä ennen hän oli ollut mies, joka olimurhannut. Sen vuoksi hän oli paljon kärsinyt pimeydessä, pikkutyttönä olonsa jälkeenkin, jolloin hän ei ollut ennättänyt tehdä pahaa, sovittaakseen rikoksensa. En katsonut tarpeelliseksi jatkaa unta pitemmälle, koska koehenkilö näytti uupuneelta ja hänen kouristuksiaan oli paha katsella.
"— Mutta toiselta puolen olen tehnyt huomion, joka näyttää todistavan, että näiden mediumien ilmoitukset liikkuvat todellisella pohjalla. Voironissa on minulla kokeitteni tavallisena katselijana eräs nuori tyttö, jonka mielenlaatu on hyvin tyyni, miettivä eikä millään lailla suggestion alainen, neiti Louise. Tällä nuorella tytöllä on tavaton kyky erottaa inhimillisiä magneettisia virtoja ja senvuoksi myös eetteriruumista, jollainen kyky vähäisempänä on sangen tavallinen. Kun Joséphine herättää henkiin menneisyytensä muiston, on hänen ympärillään valoisaaura, jonka Louise näkee. Louisen silmissä tummenee tuoaura, kun Joséphine on kaksi olemusta erottavalla väliasteella. Kaikissa tapauksissa Joséphine liikahtelee rajusti, jos kosketan niitä avaruuden kohtia, missä Louise sanoo näkevänsäauranjoko tummana tai valoisana."
Olen tahtonut melkein täydellisesti toistaa erään hänen kokeensa pöytäkirjan, koska sielunvaelluksen kannattajat näkevät siinä ainoan arvokkaan todisteen, mitä heillä on.
Eversti Rochas on uudistanut kokeitaan monta kertaa useilla eri henkilöillä. Näistä mainitsen vain erään nuoren tytön, nimeltä Marie Mayo, jonka tarina on monimutkaisempi kuin Joséphinen, ja jonka perättäiset jälleensyntymiset vievät 1600-luvulla saakka ja kuljettavat meidät äkkiä Versaillesiin historiallisten, suuren kuninkaan ympärillä liikkuvien henkilöiden joukkoon.
Lisätkäämme, ettei eversti Rochas ole ainoa magnetisoija, joka on saavuttanut tällaisia ilmestyksiä. Tästälähin voidaan ne lukea hypnotismin varmoihin tuloksiin. Mainitsen vain hänen kokeensa senvuoksi, että ne kaikin puolin ovat varmimpia.
Mitä ne todistavat? Kuten kaikissa tämänlaatuisissa tulee meidän epäillä mediumia. On luonnollista, että kaikki mediumit, juuri kykynsä omituisen laadun perusteella, ovat alttiita teeskentelemään, pettämään. Tiedän, että eversti Rochasia, samoin kuin tohtori Richatia, Lombrosoa ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet tekemisissä mediumin kanssa, on joskus petkutettu. Ne ovat noihin pakollisiin välikäsiin kuuluvia epäkohtia, eikä näillä kokeilla koskaan ole samaa tieteellistä arvoa kuin fysikaalisissa ja kemiallisissa laboratorioissa tehdyillä. Mutta siitä syystä ei niiltä voi etukäteen evätä kaikkea mielenkiintoa.
Onko teeskentely ja petos todella mahdollinen tässä kohden? Tietysti, vaikka kokeita vartioidaankin perin huolellisesti. Koehenkilö saattaa oppia osansa, niin monimutkainen kuin se onkin, ja välttää taitavasti häntä varten viritetyt ansat. Paras tae on kaikissa tapauksissa hänen rehellisyytensä ja kunnollinen luonteensa, jonka ainoastaan kokeilijat voivat koetella ja tuntea. Heihin täytyy siis tässä suhteessa luottaa. Muutenkin he ryhtyvät kaikkiin varokeinoihin, että teeskentely kävisi hyvin vaikeaksi. Pakotettuaan poikittaisilla sivelyillä mediumin palaamaan taaksepäin elämänsä kulussa, he pakottavat hänet tulemaan takaisin samaa tietä, ja samat tapaukset vierivät esiin päinvastaisessa järjestyksessä. Toistetut kokeet ja vastakokeet johtavat aina samoihin tuloksiin, eikä medium milloinkaan epäröi eikä eksy nimien, vuosilukujen ja tapahtumien sokkeloissa.
[Mainitkaamme, ollaksemme mitään salaamatta ja asettaaksemme nähtäviksi kaikki asiapaperit, että eversti Rochas tutkimalla on todennut, että mediumien ilmoitukset entisistä olemuksistaan usein olivat epätarkkoja. Heidän kertomuksensa olivat täpötäynnä anakronismeja, jotka ilmaisivat normaalisten muistelmien ja alkuperältään outojen suggestioiden sekaannusta. Jäljelle jää kuitenkin yksi täysin varma seikka, se nimittäin, että näyt ilmenivät samanluontoisina lukuisissa henkilöissä, jotka eivät tunteneet toisiaan.]
Muuten pitäisi näiden mediumien, joiden äly yleensä on vain keskinkertainen, äkkiä muuttua nerokkaiksi runoilijoiksi, luodakseen muitta mutkitta mitä kirjavimman sarjan luonteita, joissa kaikki, liikkeet, ääni, mielenlaatu, maailmankatsomus, ajatukset, tunne-elämä ovat kohta kohdalta sopusoinnussa, jotka aina olisivat valmiit vastaamaan sisimmän olemuksen mukaisesti odottamattomimpiinkin kysymyksiin. On sanottu, että joka ihminen on Shakespearen vertainen unelmissaan; mutta eikö tässä ole puhe unelmista, jotka muuttumattomuutensa vuoksi oudosti muistuttavat todellisuutta?
Luulenpa siis voivamme jättää teeskentelyn syrjään ainakin siksi, kunnes vastakohta on todistettu. Saattaisi vielä, kuten Myersin haamuihin nähden on tehty, perustaa vastaväitteensä heidän haudantakaisten paljastustensa vähäpätöisyyteen. Tätä pitäisin pikemmin todisteena heidän vilpittömyytensä hyväksi. Kun niiden mielikuvitus on kyllin rikas luomaan ihmeellisiä henkilöitä, joitten näemme elävän heidän unessaan, ei varmaankaan olisi kovinkaan vaikeata keksiä toisesta maailmasta haaveellisia, mutta hyvin todenmukaisia yksityisseikkoja. Kukaan heistä ei ajattelekaan sellaista. He ovat kristityitä, heillä on siis sydämensä syvyydessä perinnöllinen helvetinpelko, kiirastulen kauhu ja enkeleiden asuttaman, palmuja kasvavan paratiisin toivo. He eivät niihin viittaakaan.
Vaikkeivät he usein tunnekaan jälleensyntymisoppia, noudattavat he tarkasti teosofista tai uusspritististä otaksumaa; sille vaistomaisesti uskollisina he eivät määrittele lähemmin, vaan puhuvat hämärästi pimeydestä, "mustasta", missä ovat. He eivät sano mitään, koska eivät mitään tiedä. Heidän on nähtävästi mahdotonta tehdä selkoa tilasta, joka ei vielä ole selvinnyt. Todellakin on hyvin luultavaa, jos hyväksymme jälleensyntymisen ja haudantakaisen kehityksen opin, ettei luonto tässä, kuten ei muuallakaan, kulje hyppäyksittäin. Ei ole mitään erikoista syytä, jonka vuoksi se tekisi suunnattoman ja selittämättömän hyppäyksen elämästä kuolemaan.
Tästä ei tule sitä teatteritemppua, jota asiaa harkitsematta ollaan hyvin taipuvaisia vaatimaan. Henki on aluksi hämmentynyt menetettyään ruumiinsa ja kaikki tottumuksensa; se tointuu vain vähitellen entiselleen. Se saavuttaa hitaasti tietoisuuden. Sitten tuo tietoisuus asteittain puhdistuu ja laajenee äärettömiin, kunnes sen elämän perusajatus, joka sitä elähyttää, saavutettuaan uusia ilmapiirejä, ei enää synny jälleen ja menettää kaiken kosketuksen meihin. Näin voisi selittää sen, että aina saamme vain alempia, alkeellisia ilmoituksia.
Kaikki se, mikä koskee tätä jälkielämän ensi vaihetta, on sangen uskottavaa niistäkin, jotka eivät tunnusta jälleensyntymistä. Muuten saamme nähdä, että ratkaisut, jotka siinä luulemme keksivämme, syrjäyttävät vain kysymyksen ja ovat riittämättömiä ja satunnaisia.
111.
Nyt tulee eteemme vakavin väite: suggestio. Eversti Rochas vakuuttaa, että hän ja kaikki muut kokeilijat, jotka ovat ryhtyneet tätä tutkimaan, "eivät ainoastaan ole välttäneet kaikkea, mikä voisi viedä koehenkilön määrätylle suunnalle, vaan ovat usein turhaan koettaneet eksyttää häntä erilaisilla suggestioilla." Siitä olen varma, ettei tahallisista suggestioista voi olla puhettakaan. Mutta tiedämmehän, että näillä aloilla on vaistomainen ja tahdoton suggestio usein voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin tahallinen. "Pyörivän pöydän" sangen jokapäiväisessä ja lapsellisessa kokeessa, joka oikeastaan on vain alkuperäistä ja alkeellista ajatuksensiirtoa, sanelee johtajan tai tavallisen osanottajan vaistomainen suggestio melkein aina vastaukset.
[Sallittakoon minun tästä puhuttaessa mainita eräs henkilökohtainen kokemus. Saint-Wandrillen luostarissa, jossa vietän kesäni, huvittelivat äsken saapuneet vieraat "pyörittämällä pöytää". Polttelin rauhassa salin nurkassa, jokseenkin kaukana pikkupöydästä, ottamatta millään lailla osaa siihen, mitä sen ympärillä tapahtui, kokonaan muuta ajatellen. Asianmukaisten pyyntöjen jälkeen pöytä vastasi, että siinä asui erään munkin henki 1600-luvulta. Tuo munkki oli haudattuna luostarin itäiseen pylväikköön erään kivilaatan alle, jossa oli vuosiluku 1693. Munkin lähdettyä, joka äkkiä ilman näkyvää syytä kieltäytyi jatkamasta keskustelua, meille juolahti mieleen mennä lampun valossa hakemaan hautaa. Lopulta löysimmekin itäisen käytävän päästä hautakiven, joka oli perin huonossa kunnossa, rikkoutunut, kulunut, murtunut, rapautunut, ja jonka pinnalta suurella vaivalla, hyvin läheltä tarkastaen, saattoi löytää kirjoituksen: "A.D. 1693." Munkin vastatessa ei salissa ollut muita kuin vieraani ja minä. Kukaan heistä ei tuntenut luostaria, he olivat saapuneet sinne samana iltana muutamaa minuuttia ennen päivällistä, ja kun aterian jälkeen oli tullut aivan pimeä, olivat he siirtäneet seuraavaan päivään luostarin ja raunioiden katselemisen. Ilmoitus ei siis saattanut, jollei usko teosofien kuoriin ja elementaaleihin, tulla muualta kuin minulta. Kuitenkaan en luullut mitään tietäväni tästä hautakivestä, joka oli kirjoituksensa puolesta kaikkein hämärimpiä parinkymmenen muun 1600-luvuilta periytyvän joukossa, tässä osassa luostaria.]
Ensiksikin tulisi siis olla aivan varma siitä, ettei magnetisoija, ei läsnäolijat eikä koehenkilöt itse ole koskaan kuullut puhuttavan ainoastakaan henkilöstä, joka on saatu jälleensyntymään. Jonkun mielestä kenties riittäisi se, että vastakokeen suorittavat toinen kokeilija ja toiset läsnäolijat, jotka eivät tiedä mitään edellisistä ilmoituksista. — Niin kyllä, mutta mediumi tuntee ne, ja siksi on mahdollista, että ensimäinen suggestio on ollut siksi voimakas, että se ikuisesti piirtyy vaistoon ja lakkaamatta toistaa samoja ruumiillistumuksia samassa järjestyksessä.
Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteivät suggestio-ilmiötkin olisi täynnä arvoituksia, mutta se on toinen kysymys. Tällä hetkellä toteamme vain, että ongelma on melkein ratkaisematon ja tarkistus mahdoton. Toistaiseksi, koska meidän tulee valita jälleensyntymisen ja suggestion välillä, sopii ensin asettua jälkimäisen puolelle, noudattaen niitä periaatteita, joita olemme soveltaneet automaattisella puheella ja kirjoituksella kokeillessa. Kun on esillä kaksi tuntematonta, neuvovat ymmärrys ja selvä järki ensin tarttumaan siihen, joka liittyy useammin todettuihin ilmiöihin, ja jossa tapaamme eräitä tuttuja piirteitä.
Tutkikaamme siis elämämme salaisuutta, ennenkuin luovumme siitä kuolemamme arvoituksen hyväksi. Koko tällä hetteiden täyttämällä alalla on tärkeää, ettei, kunnes uusia todisteita saadaan, poiketa tuosta ankarasta säännöstä: se on ajatusten siirtoa, heti kun ei ole ehdottomasti ja aineellisesti mahdotonta, että koehenkilö tai joku läsnäolevista tuntee puheena olevan seikan, olkoon tämä tieto sitten tajullinen tai ei, unohtunut tai tuoreessa muistissa. Tämäkin varokeino on riittämätön, sillä vielä on mahdollista, niinkuin huomaamme sir Oliver Lodgen kellokokeessa, että henkilö, joka ei ole läsnä istunnossa, vaan saattaa olla hyvinkin etäällä, jouduttuaan tuntemattomalla tavalla mediumin yhteyteen, vaikuttaa häneen kaukaa, tietämättään.
Ollakseen varuillaan kaikkea vastaan tulisi varmistua siitäkin, ettei atavistinen muisti näyttele odottamatonta osaa, ennenkuin kuolema päästetään näyttämölle. Eikö ihminen esim. voi sielunsa sopukoissa säilyttää muistoa tapauksista, jotka ovat sattuneet jonkun esi-isän lapsuuden aikana, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja ilmoittaa niitä mediumille vaistomaisen suggestion avulla? Se ei ole uskomatonta. Me säilytämme itsessämme koko menneisyyden, esi-isiemme kaikki kokemukset. Miksi ei siis, jos osattaisiin maagillisesti valaista alitietoisen muistin suurenmoiset aarteet, sieltä löydettäisi tapauksia ja tosiseikkoja, jotka ovat tuon kokemuksen lähteitä?
Ennenkuin käännymme haudantakaista tuntemattomuutta kohti, tyhjentäkäämme pohjia myöten maallisen tuntemattomuuden mahdollisuudet. Sitäpaitsi on merkillistä, mutta eittämätöntä, että huolimatta tuon lain ankaruudesta, joka näyttää sulkevan pois kaikki muut selitykset, huolimatta suggestiolle myönnetyn vaikutusalan melkein täydellisestä rajattomuudesta ja luultavasti liioitellusta laajuudesta, jää kuitenkin eräitä huomiota, jotka täytynee selittää toisella tavalla.
Mutta palatkaamme jälleensyntymiseen ja myöntäkäämme ohimennen sangen valitettavaksi se seikka, että teosofien ja uusspiritistien todisteet eivät ole sitovia. Sillä koskaan ei ole ollut kauniimpaa, oikeudentuntoisempaa, puhtaampaa, siveellisempää, lohdullisempaa, vieläpä eräissä suhteissa todennäköisempää oppia kuin heidän. Se on ainoa, joka opillaan jatkuvasta katumuksesta ja puhdistuksesta ottaa huomioon kaikki ruumiilliset ja sielulliset epäsuhtaisuudet, kaikki yhteiskunnalliset epätasaisuudet, kaikki kohtalon kamalat vääryydet. Mutta uskonopin laatu ei todista sen totuutta. Vaikka se onkin kuudensadan miljoonan ihmisen uskonto, joka on lähinnä salaperäistä alkuperää, ainoa, joka ei ole vihattava ja vähimmin mieletön kaikista, täytyy sen tehdä se, mitä toiset eivät tehneet: tuoda meille eittämättömiä todisteita. Mitä se tähän saakka on meille antanut, se on vain todistuksen alkeiden ensimäinen häämöitys.
Eikä arvoitus vielä sittenkään olisi ratkaistu. Periaatteen kannalta jälleensyntyminen on välttämätön ennemmin tai myöhemmin, koska mikään ei saata kadota eikä jäädä liikkumattomaksi. Se, mitä ei suinkaan ole todistettu eikä vastedeskään saatane todistetuksi, se on yksilön jälleensyntyminen kokonaisena ja samana, muistin häviämisestä huolimatta. Mitä etua hänellä muuten olisikaan koko jälleensyntymisestä, jos hän ei tiedä aina olevansa oma itsensä? Kaikki tietoisen jälleensyntymisen kysymykset heräävät uudelleen, ja kaikki on alettava alusta saakka.
Tieteellisestikään vahvistettuna ei jälleensyntymisen, samoin kuin jälkielämänkään teoria lopettaisi kyselyjämme. Se ei vastaa ensimäisiin eikä viimeisiin, alkuperän ja lopun ainoihin oleellisiin kysymyksiin. Se siirtää ne vain paikoiltaan, peräännyttää ne ajassa muutaman vuosisadan, vuosituhannen, toivoen ehkä kadottavansa tai unohtavansa ne hiljaisuuteen ja avaruuteen. Mutta ongelmat palaavat ihmeellisimpienkin äärettömyyksien perältä eivätkä tyydy vain toistaiseksi lykättyihin ratkaisuihin. Tietysti on minusta mielenkiintoista tietää, mikä minua odottaa, mitä tapahtuu kohta kuolemani jälkeen. Sanotte minulle: toisiaan seuraavissa ruumiillistumissaan ihminen sovittaa rikoksensa tuskalla, puhdistuu, noustakseen ilmapiiristä ilmapiiriin, kunnes hän palaa jumalalliseen perusajatukseen, josta on lähtenytkin. Tahdon sen uskoa, vaikka sillä kaikella vielä onkin meidän pienen maailmamme ja sen vanhojen uskontojen sangen epäilyttävä leima; tahdon kyllä uskoa, mutta entä sitten?
Minusta ei ole tärkeää se, mikä kestää jonkun aikaa, vaan se, mikä kestää aina; ja teidän jumalallinen perusajatuksenne ei minusta tunnu äärettömältä eikä lopulliselta. Tuntuupa se minusta heikommaltakin kuin se, jonka omassa mielessäni keksin teidän avuttannekin. Mutta se uskonto, joka vähentää korkeimman ajatuskykyni tajuaman Jumalan, vaikka tuhansiinkin tosiasioihin perustuva, ei voi kahlita tietoisuuttani. Teidän äärettömyytenne ja teidän Jumalanne on vielä käsittämättömämpi kuin minun ja kuitenkin vähemmän suuri. Jos palaan häneen, johtuu se siitä, että olen hänestä lähtenytkin; ja jos olen voinut irtautua hänestä, todistaa se, ettei hän olekaan ääretön, ja jollei hän ole ääretön, mitä hän sitten on?
Täytyy hyväksyä toinen tai toinen: joko hän puhdistaa minut, koska olen hänen ulkopuolellaan, eikä hän ole ääretön; tai hän on ääretön, ja jos hän minut puhdistaa, oli hänessä jotakin epäpuhdasta, koska hän minussa puhdistaa osan omaa itseään. Sen lisäksi, kuinka saatamme myöntää, että tuo Jumala, joka on aina olemassa, jolla on takanaan sama vuosituhansien sarja kuin edessäänkin, ei ole vielä ehtinyt puhdistaa ja päättää koettelemuksiansa? Mitä hän ei ole voinut tehdä iankaikkisuudessa, joka on ollut ennen olemassaoloani, sitä hän ei saata tehdä vastaisessakaan ikuisuudessa, sillä molemmat ovat tasavertaiset.
Ja sama kysymys asettuu eteeni siinäkin, mikä koskee minua. Minun elämäni alkusyy, kuten hänenkin, on ollut ikuisesti olemassa, sillä eriämiseni tyhjästä olisi selittämättömämpi kuin aluton olemassaoloni. Minulla on välttämättä ollut lukemattomia kertoja tilaisuus ruumiillistua, ja olen luultavasti sen tehnytkin, jos otamme huomioon, että on tuskin uskottavaa minun saaneen tuon ajatuksen vasta eilen. Kaikki mahdollisuudet päästä pyrkimysteni perille tarjoutuivat minulle siis jo menneisyydessä, ja kaikki ne, jotka tulevaisuudessa kohtaan, eivät lisää mitään siihen lukumäärään, joka jo oli ääretön.
Hyvin vähän voin vastata näihin kysymyksiin, jotka nousevat kaikkialta, heti kun tavoittaa yhdenkään niistä ajatuksensa äärimmäisellä kärjellä. Toistaiseksi on minusta parempi tietää, etten tiedä mitään, kuin tyydyttää itseäni luulotteluilla ja ristiriitaisilla vakuutuksilla. Mieluummin pidän kiinni ikuisuudesta, jonka käsittämättömyys on rajaton, kuin rajoitun Jumalaan, jonka käsittämättömyys on kaikilta tahoilta rajoitettu. Ei mikään pakota teitä puhumaan Jumalastanne, mutta jos siihen ryhdytte, on välttämätöntä, että selityksenne ovat parempia kuin se hiljaisuus, jonka ne rikkovat.
On totta, etteivät tieteelliset spiritistit uskaltaudu aivan tämän Jumalan luo; mutta silloin, alun ja lopun suurien arvoitusten väliin puristuneina, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa meille. He seuraavat kuolleitamme jonkun hetken siinä maailmassa, jossa hetkillä ei enää ole merkitystä, ja hylkäävät heidät sitten pimeyteen. En moiti heitä siitä, koska tässä on kysymys asioista, joita luultavasti emme tiedä vielä silloinkaan, kun luulemme tietävämme kaikki.
En pyydä heitä paljastamaan minulle maailmankaikkeuden salaisuutta, sillä en usko, niinkuin lapsi, että tuo salaisuus mahtuisi pariin kolmeen sanaan tai saattaisi tunkeutua aivoihini niitä halkaisematta. Olenpa vakaantunut siitäkin, että olennot, jotka olisivat monta miljoonaa kertaa meistä älykkäimpiäkin älykkäämmät, eivät vielä omistaisi sitä, koska tuon salaisuuden täytyy olla yhtä ääretön, yhtä tutkimaton, yhtä tyhjentämätön kuin itse maailmankaikkeus.
Siitä huolimatta on kuitenkin varmaa, että tuo kykenemättömyys katsahtaa edes muutamia vuosia eteenpäin haudantakaisessa elämässä riistää paljon mielenkiintoa heidän kokeiltaan ja saavutuksiltaan. Näillä voitetaan paraassa tapauksessa vain hiukan aikaa, mutta sellaisissa leikeissä kynnyksellä ei meidän kohtaloamme ratkaista. Sivuutan mielelläni sen, mitä minulle tapahtuu pienenä ajanjaksona, minkä nuo ilmoitukset käsittävät, niinkuin jo sivuutan sen, mitä minulle on elämässä tapahtunut; siinä ei ole kohtaloni eikä satamani. En epäile, että ilmaissut seikat eivät olisi tosia ja todistettuja, mutta vielä epäilemättömämpää on se, että vainajilla, jos he elävät kuoleman jälkeen, ei ole paljoakaan meille sanottavaa, joko heillä sitten ei sillä hetkellä, kun he voivat puhua meille, vielä ole mitään ilmoitettavaa, taikka he sillä hetkellä, kun heillä olisi ilmaistavaa, eivät enää voi sitä tehdä, loitoten iäksi ja kadoten silmistämme äärettömyyteen, jonka perille he koettavat päästä.