The Project Gutenberg eBook ofKuolemaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KuolemaAuthor: Maurice MaeterlinckTranslator: Eino PalolaRelease date: November 19, 2016 [eBook #53556]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KuolemaAuthor: Maurice MaeterlinckTranslator: Eino PalolaRelease date: November 19, 2016 [eBook #53556]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Kuolema
Author: Maurice MaeterlinckTranslator: Eino Palola
Author: Maurice Maeterlinck
Translator: Eino Palola
Release date: November 19, 2016 [eBook #53556]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Maurice Maeterlinck
Ranskankielestä suomentanut
Eino Palola
Alkuperäinen nimi: La Mort
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919
Maurice Maeterlinck.1. Väärä suhteemme kuolemaan.2. Tuhoutuminen.3. Tietoisuuden jälkielämä.4. Teosofinen otaksuma.5. Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.6. Yhteys vainajien kanssa.7. Risti-ilmoitukset.8. Jälleensyntyminen.9. Tietoisuuden kohtalo.10. Äänettömyyden kaksi muotoa.11. Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.12. Päätelmiä.
Maurice Maeterlinck.
Se suuri belgialainen kirjailija, jonka mietelmäteos nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, on todella nykyajan merkillisimpiä henkiä, noita itsenäisiä kykyjä, jotka ilmestyessään aina tuovat mukaansa jotakin uutta maailman kirjallisuuteen rikastuttaen siten voimakkaasti ihmiskunnan henkistä elämää.
Maurice Maeterlincksyntyi Gentin kaupungissa v. 1862, opiskeli lakitiedettä ja toimi jonkun aikaa asianajajana, mutta pian otti runous hänet täysin valtoihinsa ja lakikirja jäi tomuttumaan suuren mielikuvituksen temmatessa runoilijan sen äärestä omiin rikkaihin maailmoihinsa.
Runoilijan nuoruusvuosina oli Ranskassa vallalla n.s.symbolistinen tai dekadenttinenkoulu, jonka pääedustajana pidettiin runoilijaPaul Verlainea, tuota onnetonta surunlasta, jonka nyyhkyttävät säkeet peittävät hänen kurjan elämänsä anteeksiantavalla loistolla. Tämän koulun oppeja kannatti myös nuori Maeterlinck v. 1889 ilmestyneessä merkillisessä kokoelmassa "Serres chaudes" (kuumat kukkalavat) ja ensimäisessä draamassaan "La princesse Madeleine".
Hän ei kuitenkaan orjallisesti noudattanut aikalaistensa oppeja, vaan astui kohta omia teitään, hämmästyttäen aikaansa omituisella, perin yksinkertaistetulla tekotavallaan, merkillisen voimakkaalla tunnelmalla, joka kohosi hänen teoksistaan kuin outojen kukkien tuoksu, ja omaperäisillä ajatuksillaan ihmisistä ja elämästä.
Maeterlinck astui kohta tavallisen sielullisen erittelyn ulkopuolelle; hän koetti selvitellä noita vaistomaisia, puoleksi tiedottomia tiloja, jotka valtaavat ihmisen esim. rakkauden tai kuoleman lähestyessä. Hän keksi aavistusten ja salaperäisten pelkojen runouden ja aivan kuin riisui henkilöiltään ruumiin, jättäen heidän sielunsa värisemään outojen, tuntemattomien voimien kourissa. Ne liikkuvat näyttämöllä kuin utukuvat, vallaten silti mielen merkillisillä tunnelmilla, niin että katsoja melkein henkeä pidätellen seuraa näytelmiä sellaisia kuin "Pelléas ja Mélisande" tai "Aglavaine ja Sélysette", joissa ei oikeastaan tapahdu mitään tavallisessa merkityksessä, mutta joissa kieli helähtelee suurta runsautta, sielun salaperäiset liikkeet tulkitaan harvinaisen sisäisen näkemyksen voimalla ja kokonaisuus vie mielen mukaansa oudolla tenholla, joka muistuttaa musiikin vaikutusta.
Luonnon kirjan ahkerana lukijana Maeterlinck on huomannut siinäkin yhtä ja toista, mikä on tavallisilta kuolevaisilta salattu.
"Kukkien äly" ja "Mehiläisten elämä" perustuvat tavattoman tarkkoihin luonnon helmassa tehtyihin havaintoihin. Kertoen yksinkertaisesti sen, mitä tekijä on omin silmin nähnyt, ne avaavat, tekijän syvien mietelmien ja rikkaan mielikuvituksen opastaessa, lukijalle avaroita näköpiirejä luonnon merkillisiin maailmoihin, ja päätä huimaa luonnon rajaton suuruus, elämän ääretön rikkaus.
Vielä on Maeterlinck tulkinnut omaa käsitystään maailmasta ja ihmisistä useissa mietelmäteoksissaan, joista nyt suomennettu on viimeisiä. Vaikka hän selvästi paljastaakin heikkoutemme ja yksinäisyytemme keskellä suurta maailmaa, tulee hän mietteissään kuitenkin lohdullisiin, hyväuskoisiin päätelmiin, niin että Maeterlinckin teoksen aina laskee kädestään hiukan entistä rikkaampana, entistä vapaampana, kuin olisi uusi päivänsäde taas pilkistänyt elämän sumuharsojen läpi.
E. P—la.
1. luku.
Väärä suhteemme kuolemaan.
On sanottu ihmeteltävän sattuvasti: "Kuolema! Vain kuolemalta tulee meidän kysyä neuvoa elämästä eikä epämääräiseltä tulevaisuudelta tai satunnaiselta jälkielämältä, joka ei meille kuulu. Kuolema on meidän ominainen loppumme, ja kaikki tapahtuu matkalla sen ja meidän välillämme. Älköön minulle puhuttako noista pettävistä elämän pitennyksistä, jotka vaikuttavat meihin lukumäärän lapsellisella viehätyksellä! Älköön puhuttako minulle, joka täydellisesti kuolen, yhteiskunnista ja kansoista? Ei ole muuta todellisuutta, ei ole muuta oikeaa ajanmittaa kuin se, joka on kehdon ja haudan välillä. Muu on suurennusta, näyttämöllistä harhaa, näköhäiriötä! He nimittävät minua mestariksi, en tiedä minkä sanoissani ja ajatuksissani piilevän voiman vuoksi, mutta kuoleman edessä olen vain eksynyt lapsi." [Marie Lenéru;Les Affranchis, III näyt. 4. kohtaus.]
Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi merkittävä tapaus — kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.
Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.
Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi? Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka syttyvät vain sitä paetakseen?
Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.
Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa, velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi, ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.
Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.
"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä, jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."
Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet, muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole; ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."
Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit, olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.
Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja omaksua se, mikä on tuntematonta?
"Jo kauan sitten", sanoi Napoleon, "ovat papit ja lääkärit tehneet kuoleman tuskalliseksi". "Pompa mortis magis terret quam mors ipsa", sanoo Bacon. Oppikaamme siis katselemaan kuolemaa sellaisena kuin se itsessään on — aineen kauhuista eristettynä ja mielikuvituksen hirmukuvista riisuttuna. Karkoittakaamme aluksi kaikki se, mikä käy sen edellä, mutta ei kuulu siihen. Me näet syytämme sitä viimeisen tautimme kidutuksista, mikä ei ole paikallaan.
Taudeilla ja niiden päättäjällä ei ole mitään yhteistä. Ne kuuluvat elämään eikä suinkaan kuolemaan. Me unhotamme helposti kauheimmatkin kivut, jotka palauttavat meille terveyden, ja toipumisen ensimäinen auringonpaiste hävittää kärsimysten huoneen sietämättömimmätkin muistot. Mutta kuolema tulee, ja heti paikalla moititaan sitä kaikesta pahasta ennen sen saapumista. Ei kyyneltäkään jätetä laskematta ja kuolemaa sen takia syyttämättä; ei ole tuskanhuutoa, josta ei tulisi syytöksenkirkunaa.
Kuolema yksin saa kestää luonnon ja taitamattoman tieteen erehdysten painon, kun ne ovat turhaan pidentäneet tuskia, joitten nimessä sitä kirotaan, koska se tekee niistä lopun.
Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina, kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.
Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä vain viimeistä kamppailua.
Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, — sillä usein sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan "kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän — inhimillisen tuskan ja kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.
Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa? He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.
Jonakin päivänä tämä ennakkoluulo on meistä näyttävä raa'alta. Sen juuret uppoavat tunnustamattomiin pelkoihin, joita ihmisten järjissä kauan sitten kuolleet uskonnot ovat jättäneet sydämeen.
Senpätähden lääkärit toimivatkin, ikäänkuin olisivat vakautuneita siitä, ettei ole olemassa tunnettua kidutusta, jota ei olisi pidettävä parempana kuin niitä, mitkä odottavat meitä tuntemattomuuden sylissä. He näyttävät saaneen sen vakaumuksen että jokainen sietämättömimpienkin tuskien keskellä voitettu minuutti ryöstetään verrattomilta tuskilta, vielä pelottavammilta kärsimyksiltä, joita ihmiselle varaavat haudantakaiset salat. Ja välttääkseen sitä, minkä he tietävät kuvitelluksi, he valitsevat kahdesta pahasta sen, jonka tietävät todelliseksi. Sen lisäksi, jos he täten viivyttävät kidutuksen loppua, joka on, kuten kelpo Seneca sanoo, kidutuksen paras puoli, antautuvat he vain yleiseen erehdykseen, joka vain yhä vahvistaa sitä kehää, minne se sulkeutuu, koska kuolinkamppailun pidennys suurentaa kuoleman kauhua ja kuoleman kauheus vaatii hengenlähdön viivyttämistä.
Omasta puolestaan he sanovat tai saattaisivat sanoa, että tieteen nykyisellä kannalla ollessa, paria kolmea tapausta lukuunottamatta, ei koskaan ole kuoleman varmuutta. Jollei tue elämää viimeisiin rajoihin saakka, vaikkapa sietämättömien kärsimysten hinnallakin, joutuu ehkä tappamaan. Epäilemättä ei voi asettaa yhtä sataatuhatta vastaan, että sairas toipuu. Mutta se on yhdentekevää: jos tuollainen mahdollisuus on olemassa, vaikka se ei useimmissa tapauksissa soisikaan kuin muutaman päivän, enintään muutaman kuukauden lisän elämään, joka ei enää ole oikeata eloa, vaan pikemmin, niinkuin latinalainen sanoi, "pidennettyä kuolemaa", niin nuo satatuhatta kärsimystä eivät ole olleet turhia.
Yksi kuolemalta siepattu tunti vastaa kokonaista kidutuselämää. Tässä on vastausten kaksi arvoa, joita ei saata verrata, ja jos aikoo punnita ne samalla vaa'alla, tulee koota näkyvälle levylle kaikki se, mitä meillä on jäljellä — kaikki mahdolliset kivut, sillä ratkaisun hetkellä se on ainoa punnus, jolla on arvoa, ja joka on kyllin raskas muutaman asteen verran kohottamaan levyä, joka painuu sinne, mitä emme näe ja jonka kuormittaa toisen maailman pimeys.
Näin monilla vierailla kauhuilla kartutettuna kuoleman kauhu tulee sellaiseksi, että me vastustelematta myönnämme heidän olevan oikeassa. On kuitenkin eräs kohta, jossa he alkavat antaa perään ja sopia. He suostuvat vähitellen, kun ei enää ole mitään toivoa, jollei uuvuttamaan, niin ainakin huumaamaan äärimmäiset tuskat.
Äskettäin tuskin kukaan heistä olisi uskaltanut sitä tehdä, ja vielä nytkin monet epäröivät, laskien saitureina pisaroittain armeliaisuutta ja rauhaa, jota he pitävät hallussaan ja jota heidän tulisi runsain käsin jaella, varoen heikontamasta viimeisiä vastarinnan yrityksiä — elämän turhimpia ja tuskallisimpia värähdyksiä, elämän, joka ei halua luovuttaa paikkaansa lähestyvälle levolle.
Minun asiani ei ole ratkaista, saattaisiko heidän armeliaisuutensa olla rohkeampi. Riittää vain vielä kerran sen seikan toteaminen, ettei kaikki tuo kuulu kuolemaan. Se tapahtuu sitä ennen ja alemmalla asteella. Ei kuoleman saapuminen, vaan elämän lähtö on kauhea. Meidän tulee vaikuttaa elämään eikä kuolemaan. Kuolema ei ahdista elämää, vaan elämä vastustaa kuolemaa häpeällisesti. Kaikilta tahoilta kiiruhtavat kärsimykset esille sen lähetessä, mutta ei sen kutsusta, ja vaikka ne kokoontuvat sen ympärille, eivät ne silti tule sen mukana. Syytättekö unta teitä rasittavasta väsymyksestä, jollette sille anna perään? Kaikki nuo kamppailut, nuo odotukset, nuo vaihtoehdot, nuo traagilliset kiroukset ovat sillä rinteellä, mihin takerrumme kiinni, eikä suinkaan toisella puolen. Ne ovat muuten satunnaisia ja väliaikaisia ja johtuvat vain tietämättömyydestämme.
Kaikki se, mitä tiedämme, auttaa meitä vain kuolemaan tuskallisemmin kuin eläimet, jotka eivät tiedä mitään. Tulee aika, jolloin tiede kääntyy erehdyksiään vastaan eikä enää epäile auttaa meitä hädässämme. Koittaa päivä, jolloin se varmasti uskaltaa ja toimii, jolloin viisauden saavuttanut elo haihtuu hiljaa pois hetken lyödessä, tietäen aikansa tulleen, niinkuin se väistyy hiljalleen joka ilta, tietäen tehtävänsä täytetyksi.
Ei ole enää, kun lääkäri ja sairas ovat oppineet opittavansa, mitään fyysillistä tai metafyysillistä syytä siihen, ettei kuoleman tulo olisi yhtä hyväätekevä kuin unenkin. Ehkäpä vielä, kun ei ole mitään säästettävää, tulee mahdolliseksi ympäröidä se syvemmällä huumauksella ja kauniimmilla unilla. Joka tapauksessa on tästä lähtien, kun kuolema on vapautettu siitä, mitä sen edellä käy, helpompaa katsoa sitä silmiin pelotta ja valaista sitä, mitä jälkeenpäin seuraa.
Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.
Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat, liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme tomumajalla, jonka se meille jättää?
Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista, muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan. Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme, hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota epämieluista koetta.
Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.
Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden, jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia. Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön, että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa loppumatonta tutkimistaan.
Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi koko laajuudessaan — koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.
Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla, yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.
"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on tyhmyyttä,stultitia, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."
Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen. "Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo salaisuus on käsittämätön ihmisille."
Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja — sanottakoon se ohimennen — on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista, missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla. Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.
Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, — nimittäin hänen Jumalansa ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, — Jumala on tai ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on tai ei ole olemassa.
"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin. Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."
Hän on tai ei ole.
"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette? Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa kumpaakaan."
Oikeinta olisi olla valitsematta.
"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä, että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole, menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.
"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen, etten voi uskoa."
Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.
"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja yksinkertaistuttaa mielesi. — Mutta sitähän juuri pelkään. — Ja miksi, mitä siinä menetät?"
Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä sen nimi on?
Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole, tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa, tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.
2. luku.
Tuhoutuminen.
Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole. Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi sen pimennot — sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei vielä tajua — ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava vai ei.
Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua: täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme, jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille on tässä maailmassa suotu.
Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei mitään enää ole.
Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.
Voidaksemme tuhota jotakin — syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan tyhjyys.
Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa tietämättämme.
Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida maailmankaikkeuden kohtaloita.
Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee maantien kivessä.
There is no room for death!"Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen, vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, — eikö sekin oikeastaan olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?
Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi mahdottomampaa kuin jälkimäinen? — Mitä enemmän inhimillinen ajatus nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema. Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla pelottava.
3. luku.
Tietoisuuden jälkielämä.
Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme. Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassaniKuolemattomuudesta, josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä eräillä uusilla mietelmillä.
Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi ajatuksemme ilman ruumistamme?
Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa, pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme kaiken sen, mikä sitä elähytti.
Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme, että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa eikä sisällystä — nämä aina kehittyvät — eikä elämää, muodon ja sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.
Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.
"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut, "mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."
Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus, kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka, tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti — ja varmaa on, että siitä tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.
Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman onnen todistajana.
Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen olevan koko oman itseni.
Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki, mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen kuvastuvat.
Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä enää liikuta.
Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan, tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä, vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.
Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu — luultavasti jokin nykyisen älymme vamma — vaatimus, että se seuraisi meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä, joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan, uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja aikojen loppumattomaan jaksoon?
Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.
Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä itsestään.
Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta, valoisasta ja rakkaasta elämästä.
Otaksukaamme, että ihme yht'äkkiä elvyttää hänen silmänsä ja korvansa, ilmaisee hänelle avoimesta ikkunasta hänen vuoteensa vieressä aamuruskon lakeuden yllä, lintujen laulun puissa, tuulen huminan lehvissä ja veden solinan joen kivillä, ihmisäänten kuulakat soinnut aamuisten kukkuloiden keskellä. Otaksukaamme vielä, että tuo sama ihme täydentää työnsä, palauttaa hänelle jäsenten liikuttamiskyvyn. Hän nousee, hän avaa sylinsä tuolle ihmeelle — jolla ei häneen nähden vielä ole todenmukaisuutta eikä nimeä — valolle! Hän aukaisee ovensa, hoipertelee häikäistynä, ja koko hänen olentonsa sulautuu kaikkiin noihin ihmeisiin.
Hän astuu kuvaamattomaan elämään, taivaaseen, josta mikään uni ei ole saattanut antaa aavistusta, ja tuollaisissa parantumistapauksissa hyvin käsitettävän oikun vuoksi terveys, johtaessaan hänet tuohon käsittämättömään, kuvaamattomaan olotilaan, hävittää hänessä kaikki menneitten päivien muistot.
Minkälaisessa tilassa on nyt tuo minä, tuo polttopiste, kaikkien aistimustemme säilyttäjä, paikka, johon suuntautuu kaikki, mikä oleellisesti kuuluu elämäämme, olemuksemme korkein piste, "minuudellinen" piste, jos niin voi sanoa? Kun muisti on hävitetty, löytäisikö tuo minä itsessään joitakin jälkiä entisestä ihmisestä? Kun uusi voima, äly, herää ja osoittaa äkkiä kuulumatonta toimintatarmoa, mitä suhdetta tuo äly säilyttäisi siihen tarmottomaan ja synkkään ituun, josta se on kohonnut? Mihinkä menneisyytensä epätasaisuuksiin se takertuisi jatkuakseen? Säilyisikö siinä joku tunne tai vaisto, joka ei olisi riippuvainen muistista, älystä, ja en tiedä mistä muista epämääräisistä kyvyistä, joiden välityksellä hän tuntisi, että juuri hänessä puhkesi tuo vapauttava ihme, että juuri hänen uudistunut, tuntematon, mutta ainesosiltaan sama elämänsä, eikä hänen naapurinsa elämä, kohosi pimennoista ja hiljaisuudesta, jatkuen nyt valossa ja sopusoinnussa?
Saatammeko kuvitella, millainen sekaannus, nousu ja lasku vallitsee tuossa hämmästyneessä tietoisuudessa? Tiedämmekö, kuinka tuo eilinen minä yhtyy tämänpäiväiseen minään, ja kuinka tuo minuuden piste, henkilöllisyyden tunneherkkä kohta, ainoa, jonka halusimme säilyttää koskemattomana, kestäisi näissä huumekohtauksissa ja mullistuksissa?
Koettakaamme aluksi vastata siihen kysymykseen, joka kuuluu nykyisen, näkyväisen elämämme alaan, ja jollemme voi tehdä sitä, kuinka saatamme toivoa ratkaisevamme toisen pulman, joka esiintyy kaikille ihmisille kuoleman hetkellä?
Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy — sillä ainoastaan se on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on kuolemattomuus varma — tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me — omituista kyllä — joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys, pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää sitä järkyttämään.
Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.
Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se, että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa elämän kuolemasta.
Ensimäinen totuus, odottaessamme toisia, jotka tulevaisuus epäilemättä paljastaa, on se, että mielikuvituksemme näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä on pysynyt perin lapsellisena. Melkein kaikkialla muualla se käy järjen edellä, mutta tässä se viipyy vielä ensimäisten aikakausien leikeissä.
Se ympäröi itsensä raakalaisunelmilla ja toiveilla, joilla se tuuditteli luola-ihmisen pelkoja ja haluja. Se pyytää semmoista, mikä liiallisen pienuutensa vuoksi on mahdotonta. Se vaatii etuoikeuksia, jotka saavutettuina olisivat pelottavampia kuin kauheimmat onnettomuudet, joilla tyhjyys meitä uhkaa.
Saatammeko vapisematta ajatella iankaikkisuutta, joka täydellisesti sulkeutuisi nykyiseen mitättömään tietoisuuteemme? Ja huomatkaamme, kuinka kaikessa tässä tottelemme mielikuvituksen epäjohdonmukaisia oikkuja! Kukapa meistä, jos nukkuisi tänä iltana siinä tieteellisesti ja kokeilla perustellussa varmuudessa, että saisi sadan vuoden kuluttua herätä sellaisena kuin tänään on, ruumis koskemattomana, vaikka vielä sillä ehdolla, että menettäisi entisen elämänsä muistot — eivätkö nuo muistot olisikin hyödyttömiä? — kukapa meistä ei ottaisi vastaan tuota vuosisataista unta yhtä luottavasti kuin lyhyttä unta joka yö? Oikean kuoleman ja tämän unen välillä ei kuitenkaan olisi muuta erotusta kuin tuo vuosisadan päähän siirtynyt herääminen, joka olisi nukkujalle yhtä outo kuin kuolemanjälkeisen lapsen syntyminen.
Taikka otaksukaa — jokseenkin niin sanoo Schopenhauer [Kuolema ja kuolematon("Kariston klassillinen kirjasto" 9)] sellaiselle, joka ei tahdo suostua kuolemattomuuteen, ellei hän saisi sinne siirtää tietoisuuttaankin, — otaksukaa, että jostakin sietämättömästä tuskasta päästäksemme teille taattaisiin herääminen ja tietoisuuden paluu kolmen kuukauden täydellisesti tajuttoman unen jälkeen? — Suostuisin siihen mielelläni. — Mutta jos noiden kolmen kuukauden kuluessa teidät unhotettaisiin ja herätettäisiin vasta kymmenentuhannen vuoden kuluttua, mitä siitä tietäisitte? Ja kun uni kerran on alkanut, mitä merkitystä sillä on, kestääkö se kolme kuukautta vai ainaisesti?
Ottakaamme siis huomioon, että kaikki se, mikä luo tietoisuutemme, johtuu aluksi ruumiistamme. Ajatuksemme vain järjestelee sitä, mitä aistimme sille hankkivat, ja kuvat ja sanat — nekin pohjaltaan ovat vain kuvia — joitten avulla se koettaa irtautua aisteista ja kieltää sen ylivallan, se taas saa juuri aisteilta. Kuinka tuo ajatus voisi pysyä sinä, mitä se oli, kun sille ei jää mitään siitä, mikä sen loi? Kun sillä ei enää ole ruumista, niin mitä se veisi mukanaan äärettömyyteen, tunteakseen itsensä, se, joka tajusi olemuksensa vain tuon ruumiin välityksellä?
Jonkun muiston yhteisestä elämästäkö? Riittäisivätkö nuo muistot, jotka haihtuvat jo tässä maailmassa, sitä ikuisesti erottamaan muusta maailmankaikkeudesta rajattoman tilan ja äärettömän ajan keskellä? Mutta, sanottaneen, minuudessamme ei ole ainoastaan sitä, mitä älymme siinä huomaa. Siinä on paljon sellaista, mitä aistimme eivät ole siihen tuoneet, siinä piilee ylempi olento kuin se, jonka tunsimme. Se on mahdollista, vieläpä varmaakin; tajuttoman, maailmankaikkeutta edustavan osa on perin suuri ja vallitseva.
Mutta kuinka tuo minä, jonka tunnemme ja jonka kohtalo yksin on meille tärkeä, tuntisi jälleen kaikki nämä seikat ja tuon korkeamman olennon, jota se ei koskaan ole tuntenut? Mitä se tekisi tuon vieraan läsnäollessa? Jos minulle sanottaisiin, että tuo vieras on juuri oma itseni, myönnän sen mielelläni. Mutta se, mikä tässä maailmassa tunsi ja mittasi riemuni ja murheeni ja sai syntymään muutamat harvat minulle jääneet muistot ja ajatukset, olisiko se tuo liikkumaton ja näkymätön vieras, joka eli minussa sitä tietämättäni, kuten minä puolestani luultavasti elän siinä, sen välittämättä sellaisesta läsnäolosta, joka tuo sille vain hataran muiston nyt olemattomasta seikasta? Nyt, kun se on astunut paikalleni ja saavuttaakseen laajemman tietoisuuden tuhonnut kaiken sen, mistä pikkutietoisuuteni maan päällä oli koottu, eikö silloin ala toinen elämä, jonka onnet ja onnettomuudet kulkevat pääni yli, uusilla siivillään hipaisemattakaan sitä olentoa, mikä minä nyt tunnen olevani?
Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?
Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä hetkellä.
Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille päiville myönnetty etuoikeus? — Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? — Mitä me siitä tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa — jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja — on mahdotonta tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.
Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?
Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa — vähäpätöinen, mureneva saari, jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä, heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna, kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.
Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.
4. luku.
Teosofinen otaksuma.
Mutta ennenkuin ryhdymme käsittelemään näitä kysymyksiä, sopinee ehkä tutkia kahta mielenkiintoista, joskaan ei uutta, niin kuitenkin uudistettua ratkaisua henkilökohtaisen jälkielämän ongelmaan. Aion puhua uusteosofisista ja uusspiritistisistä teorioista, — luullakseni ainoista, joista voipi vakavasti keskustella.
Ensimäinen, melkein yhtä vanha kuin ihminenkin, mutta muutamissa maissa sangen voimakas virtaus on nuorentanut ja tuonut valoon opin jälleensyntymisestä eli sielunvaelluksesta.
Emme saata kieltää, että oppi jälleensyntymisestä on kaikista uskonnollisista otaksumista hyväksyttävin ja loukkaa vähimmin järkeämme. Sillä on puolellaan — jota seikkaa ei saa jättää huomioon ottamatta — kaikkein vanhimpien ja yleismaailmallisimpien uskontojen kannatus, niiden, jotka kieltämättä ovat ihmiskunnalle hankkineet suurimman määrän viisautta, ja joiden totuuksia ja salaisuuksia emme vielä ole tyhjentäneet. Todellisuudessa koko Aasia, josta tulee melkein kaikki, mitä tiedämme, on aina uskonut ja uskoo vieläkin sielunvaellukseen.
"Ei ole olemassa", sanoo sattuvasti Annie Besant, uuden teosofian merkillinen apostoli, "mitään filosofista oppisuuntaa, jolla olisi takanaan yhtä suurenmoinen, älyllisyyttä yhtä runsaasti uhkuva menneisyys kuin jälleensyntymisopilla. Ei ole toista, jolla samassa määrässä kuin sillä olisi tukenaan kaikkein viisaimpien miesten painava mielipide; ei ole toista sellaista, kuten Max Müller on selittänyt, mistä ihmiskunnan suurimmat filosofit olisivat samassa määrässä yhtä mieltä."
Kaikki tuo on aivan oikein sanottu. Mutta nykyisten epäuskoisten mielipiteitten kumoamiseksi tarvittaisiin muita todisteita. Olen turhaan hakenut yhtä ainoata sellaista nykyaikaisten teosofiemme parhaista julkaisuista. Kaikki rajoittuu toistettuihin, jyrkkiin vakuutuksiin, jotka leijailevat ilmassa. Suuri, pääasiallinen ja miltei ainoa todiste, johon he vetoavat, on vain tunne-elämän alalta. He väittävät, että heidän oppinsa, jossa henki toisiaan seuraavissa elämissään puhdistuu ja kohoo nopeasti tai hitaasti ponnistustensa ja ansioittensa mukaan, on ainoa, joka tyydyttää vastustamatonta oikeusvaistoa, joka meissä piilee.
He ovat oikeassa, ja tältä kannalta heidän haudantakainen oikeutensa on paljon korkeampi kuin kristittyjen raakalaistaivaan tai hirmuisen helvetin, missä ikuisesti palkitaan tai rangaistaan useimmiten lapsellisia, auttamattomia tai satunnaisia vikoja ja hyveitä. Mutta se on kuitenkin, toistan sen, vain tunteellinen todiste, jolla todisteiden asteikossa on sangen alhainen paikka.
Saatamme tunnustaa, että muutamat heidän otaksumansa ovat perin kekseliäitä, ja se, mitä he sanovat "kuorien" tai "elementaalien" tehtävästä spiritistisissä ilmiöissä, voi olla melkein yhtä hyvää kuin ne kömpelöt selityksemme, joissa puhutaan "fluidumeista" tai hermoista. Kenties ja epäilemättäkin he ovat oikeassa väittäessään, että kaikki ympärillämme on täynnä erilaisia, eläviä muotoja ja tyyppejä, tajullisia ja lukemattomia, "eroten yhtä paljon toisistaan kuin ruohonkorsi tiikeristä ja tiikeri ihmisestä", jotka lakkaamatta pyöriskelevät ympärillämme ja joitten lävitse vaellamme niitä huomaamatta. Me kuljemme äärimmäisyydestä toiseen.
Jos kaikki uskonnot ovat liiaksi kansoittaneet maailmaa näkymättömillä olennoilla, olemme me taas ehkä tyhjentäneet sen liiankin tarkoin ja hyvin mahdollisesti jonakin päivänä huomaamme, ettei erehdys olekaan sillä puolella kuin nyt luullaan. Tai niinkuin sir William Crookes eräällä mielenkiintoisella sivulla sanoo:
"Ei ole epätodennäköistä, että on olemassa toisia sellaisilla aisteilla varustettuja olentoja, etteivät niiden elimet vastaakaan niitä päivänsäteitä, jotka meidän silmämme tajuaa, vaan kykenevät käsittämään sellaisia värähdyksiä, jotka jättävät meidät välinpitämättömiksi. Tällaiset olennot eläisivät todellakin sellaisessa maailmassa, joka ei olisi samanlainen kuin meidän. Kuvitelkaa esim. minkälainen käsitys meillä olisi meitä ympäröivistä esineistä, jos silmämme, sen sijaan että tuntevat päivänvalon, tajuaisivat vain sähköisiä ja magneettisia virtauksia. Lasi ja kristalli muuttuisivat silloin läpinäkymättömiksi kappaleiksi, metallit olisivat enemmän tai vähemmän läpikuultavia, ja ilmaan ripustettu sähkölanka olisi pitkä ja ahdas reikä, joka kulkisi läpäisemättömän, tiheän aineen läpi. Toimiva sähködynamokone muistuttaisi tulipaloa, kun taas magneetti toteuttaisi keskiajan mystilliset unet, ollen ikuisena lamppuna palaen kulumatta ja minkäänlaista polttoainetta vaatimatta."
Kaikki tämä ja monet muutkin seikat, joita he vakuuttavat, olisivat, jollei juuri hyväksyttäviä, niin kuitenkin huomionarvoisia, jos nuo luulot esitettäisiin sinä, mitä ne ovat: — vanhoina otaksumina, jotka periytyvät inhimillisen jumaluusopin ja metafysiikan ensi ajoilta. Mutta heti kun ne muutetaan ehdottomiksi ja opillisiksi vakuutuksiksi, käyvät ne pian sietämättömiksi.
He lupaavat meille toiselta puolen, että henkeämme harjoittamalla, aistejamme ja ruumistamme hienostamalla pääsemme elämään niiden kanssa, joita sanomme kuolleiksi, ja meitä ympäröivien korkeampien olentojen seuraan. Tuo kaikki ei mielestäni johda juuri mihinkään ja lepää perin haurailla perusteilla, liian hämärillä todisteilla, jotka ovat otetut hypnoottisesta unesta, aavistuksista, mediumi-tilasta, harhanäyistä y.m.
On sangen hämmästyttävää, että ne heistä, jotka sanovat olevansa "kaukonäköisiä", yhteydessä ruumiittomien henkien ja muitten jumaluuksia vielä lähempänä olevien maailmoitten kanssa, eivät esitä meille mitään vakuuttavaa. Me pyydämme muuta kuin mielivaltaisia teorioita "kuolemattomasta kolmiluvusta", "astraaliruumiista", "pysyväisestä atomista" tai "Kama-Lokesta". Koska heidän aistimisensa on terävämpää, heidän käsityskykynsä hienompi, henkinen ennakkonäkemyksensä syvempi kuin meidän, miksi he eivät ohjaa tutkimustaan vielä liian niukkoihin syntymistä edeltävän muiston ilmiöihin, joita tosin vastustetaan, mutta jotka saattaa hyväksyäkin — mainiten nämä umpimähkään monien muiden joukosta. Me emme pyydä muuta kuin vakaumusta, sillä kaikki se, mikä lisää jotakin ihmisen merkitykseen, ulottuvaisuuteen ja kestävyyteen, tulee ottaa hyvillä mielin vastaan.
[Saadakseen tarkan selon uusteosofisista virtauksista ja sen ensimäisistä ilmaantumisista sopii lukea tohtori Hodgsonin varsin huomattava selonteko, jonka hän julkaisi puolueettomana ja huolellisen kiertokyselyn perusteellaSociety for Psychical Researchnimisen seuran erikoisesti Intiaan lähettämänä. Siinä hän paljastaa perin taitavasti kuuluisan rouva Blavatskyn ja koko uusteosofisen esikunnan ilmeiset ja usein karkeatkin petokset. (Proceedings, III. Hodgson's Report on Phenomena connected with Theosophy, s. 201-400.)]
5. luku.
Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.
Teosofien ulkopuolella on tehty puhtaasti tieteellisiä tutkimuksia jälkielämän ja jälleensyntymisen sekavilla aloilla. Uusspritismi, psychismi eli kokeellinen spiritualismi on syntynyt Amerikassa 1870. Sir William Crookes, nerokas mies, aukaisi useimmat niistä teistä, joiden päässä hämmästyen keksittiin aineen tuntemattomia ominaisuuksia ja tiloja, ja järjesti jo seuraavan vuoden kuluessa ensimäiset täysin tieteelliset kokeet. Ja jo vuosina 1873-74 hän sai ilmi mediuminsa neiti Cookin avulla aineellistumisilmiöitä, joita parempia tuskin on saavutettu.
Mutta varsinkinSociety for Psychical Research(S.P.R.) nimisen seuran perustamisesta alkaa uuden tieteen varsinainen kukoistus. Tämä seura, joka perustettiin Lontoossa neljättäkymmentä vuotta sitten, Englannin kuuluisimpien tiedemiesten sitä kannattaessa, on pannut alulle, kuten tiedetään, epätavallisen sielunelämän ja aistimiskyvyn tieteellisen tarkan tutkimuksen. Tämä tutkimus tai ainesten kokoilu, jota johtivat Gurney, Myers ja Podmore ja jatkoivat heidän seuraajansa, on tieteellisen kärsivällisyyden ja tunnokkuuden mestarinäyte. Se ei hyväksy ainoatakaan tosiseikkaa, jota eivät vahvista jäävittömät todistajat, kirjoitetut todisteet, vakuuttavat mielipiteiden yhtäläisyydet, sanalla sanoen: useimpien niiden todenmukaisuutta saattaa tuskin kieltää, paitsi jos etukäteen, ennakkoluulojen perusteella, epäisi inhimilliseltä todistukselta kaiken todistusarvon ja tahtoisi tehdä mahdottomaksi kaiken siitä johtuvan vakaumuksen ja varmuuden.
[S.P.R:n tutkimusten tarkkuus on niin suuri, että seura on alituisesti hyökkäysten esineenä spiritistisen sanomalehdistön puolelta, joka nimittää sitä: "Tosiseikkojen vaimentamisseuraksi", "Petossyytösten yleistämislaitokseksi", "Yhdistykseksi, joka pelottelee tunneherkkiä henkilöitä ja hylkää kaiken sellaisen ilmestyksen, joka ihmisille tulee valon ja tiedon korkeimmilta olinpaikoilta."]
Näistä "ylitavallisista" ilmiöistä, jollaisia ovat kaukonäköisyys, ajatuksen siirto, aavistukset j.n.e., käsittelemme vain niitä, jotka kuuluvat haudantakaiseen elämään. Ne saattaa jakaa kahteen ryhmään; 1) varsinaiset ulkokohtaiset vapaaehtoiset näyt eli suoranaiset ilmestykset; 2) mediumin välityksellä aikaansaadut ilmestykset, olkootpa sitten esillemanattuja henki-ilmestyksiä, jotka jätämme syrjään niiden usein epäilyttävän luonteen vuoksi, tai yhteyksiä vainajain kanssa automaattisen kielen tai kirjoituksen välityksellä.
[Olisi kuitenkin epäoikeutettua väittää, että kaikki nämä ilmestykset ovat epäiltäviä. Mahdotonta esim. olisi kieltää kuuluisan Katie Kingin, neiti Cookin toisen minän, todellisuutta, kun sellainen mies kuin William Crookes kolmen vuoden aikana ankarasti tutki ja tarkasti hänen tekojaan ja toimiaan. Mutta elämän jatkumisen kannalta ja vaikka Katie King väittikin olevansa entisiä syntejään sovittamaan maan päälle palannut vainaja, on hänen ilmestyksillään vähemmän arvoa kuin sen jälkeen saaduilla tiedonannoilla. Joka tapauksessa ne eivät ilmaise mitään haudantakaisesta elämästä; ja Katie, niin nuori ja eloisa, jonka suonenlyönnit saattoi laskea, jonka sydämen kuuli sykkäilevän, joka valokuvattiin, joka jakeli läsnäoleville hiuskiharoitaan, joka vastasi kaikkiin kysymyksiin, ei ole sanonut sanaakaan toisen maailman salaisuuksista.]
Pysähdymme hetkeksi näihin erikoisiin yhteyksiin vainajien kanssa. Niitä ovat kauvan tutkineet miehet sellaiset kuin Myers, t:ri Hodgson, sir Oliver Lodge, filosofi William James, pragmatismin isä; ne ovat vaikuttaneet heihin syvästi, saaneet heidät melkein uskomaan, ja meidän kannattaa siis niihin kiinnittää huomiota.
[Hyvin suurta huomiota herättäneessä teoksessa ("Raymond eli Elämä ja kuolema") on sir Oliver Lodge äskettäin tehnyt selkoa yhteydestään poikansa kanssa sen jälkeen, kun tämä oli kaatunut maailmansodassa.Suom.]
Mitä ensinmainittuihin ilmiöihin tulee, on luonnollisesti mahdotonta mainita tässä yleisestikään niistä silmäänpistävimpiä, ja viittaanProceedings-julkaisun selosteluihin. Riittänee, jos mainitsemme, että tiedemiehet sellaiset kuin sir W. Crookes, R. Wallace, R. Dale-Owen, Aksakow, Paul Gibier j.n.e. ovat todenneet ja tutkineet useita vainajien ilmestymisiâ. Gurney, eräs tämän uuden koulun klassikoita, mainitsee kaksisataakolmekymmentäyksi tällaista tapausta; ja sitten S.P.R:nJournalja erityiset aikakauskirjat ovat lakkaamatta luetteloineet uusia.
Näyttää siis todistetulta, siinä määrin kuin tosiasian voi varmentaa, että jokin hermo- tai henkielämän muoto, jokin kuva, olemassaolon myöhästynyt heijastus, kykenee kestämään jonkun aikaa, irtautumaan ruumiista, elämään kauemmin kuin se, kulkemaan silmänräpäyksessä äärettömiä välimatkoja, esiintymään eläville ja joskus olemaan yhteydessäkin heidän kanssaan.
Muuten täytyy tunnustaa, että nuo ilmestykset ovat hyvin lyhytaikaisia. Ne esiintyvät joko tarkalleen kuoleman hetkellä tai heti sen jälkeen. Niillä ei näytä olevan pienintäkään uuden tai ylimaallisen elämän tietoisuutta, joka eroaisi sen ruumiin elämästä, mistä ne ovat peräisin. Päinvastoin niiden henkinen tarmo, juuri silloin kun sen odottaisi olevan puhtaimmillaan, koska se on päässyt aineen kahleista, näyttää paljon mitättömämmältä kuin ollessaan aineen verhoama. Nämä enemmän tai vähemmän hämmentyneet, usein joutavien huolien kiusaamat haamut, vaikka tulevatkin toisesta maailmasta, eivät koskaan ole tuoneet meille yhtään asiallista tietoa siitä maailmasta, jonka salaperäisen kynnyksen yli ovat astuneet. Pian ne häipyvät ja katoavat ainiaaksi.
Ovatko ne toisen olemassaolon ensimäisiä säteitä vai tämän viimeisiä? Käyttävätkö kuolleet näin, paremman puutteessa, hyväkseen äärimmäistä sidettä, joka heidät meihin yhdistää ja saattaa heidät aistiemme tajuttaviksi? Jatkavatko he sitten eloaan meidän ympärillämme, mutta eivät enää pääse, ponnistuksistaan huolimatta, ilmaisemaan itseään meille eikä antamaan aavistusta läsnäolostaan, koska meillä ei ole niiden tajuamiseksi tarpeellista elintä, — samoin kuin meidän ei ponnistuksillamme onnistuisi antaa sokeana syntyneelle pienintäkään käsitystä valosta ja väreistä? Siitä emme tiedä mitään emmekä vieläkään tiedä, saatammeko mitään päätellä noista eittämättömistä ilmiöistä.
Niillä olisi merkitystä vasta silloin, kun olisi mahdollista todeta tai manata esiin sellaisten olentojen haamuja, joiden kuolemasta olisi kulunut vuosikausia. Silloin olisi lopultakin saatu tuntuva, tähän asti aina välttyvä todistus siitä, ettei henki riipu ruumiista, että se on syy eikä seuraus, että se voi olla olemassa, pitää itseään yllä, toimia elimittäkin.
Suurin kysymys, mitä ihmiskunta on itselleen tehnyt, olisi näin, jollei ratkaistu, niin ainakin jossakin määrin selvinnyt, ja silloin voisi ainakin puolustaa henkilökohtaista, kuolemanjälkeistä elämää, vaikkapa se vielä olisikin alun ja lopun salaisuuden vankina. Mutta niin pitkällä emme vielä ole. Toistaiseksi on mielenkiintoista todeta, että kummituksia, haamuja ja aaveita todellakin on. Vielä kerran tiede siis vahvistaa ihmiskunnan yleisen uskomuksen ja opettaa, että tällaista uskomusta, niin mielettömältä kuin se aluksi näyttääkin, kannattaa huolellisesti tarkastella.
6. luku.
Yhteys vainajien kanssa.
Spiritistit ovat tai luulevat olevansa yhteydessä kuolleitten kanssa sen välityksellä, mitä he nimittävät automaattiseksi puheeksi ja kirjoitukseksi. Se saadaan aikaan haltioitumis- eli oikeammintrance-tilassa olevan mediumin välityksellä, käyttääksemme uuden tieteen oppisanastoa. Tuo tila ei ole hypnoottista unta, ei näytä hysteeriseltä ilmiöltä ja liittyy usein, kuten esim. mediumi Piperissä, mitä parhaimpaan terveyteen, täydelliseen henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon. Se on pikemmin jonkin toisarvoisen "subliminaalisen" persoonallisuuden tai tietoisuuden enemmän tai vähemmän vapaaehtoista ilmenemistä taikka spiritistisen teorian puolella oltaessa sitä, että kysymyksenalaisen henkilön ottavat haltuunsa eli, kuten Myers sanoo, "sielullisesti anastavat" jotkin toisen maailman voimat.
[Kun aletaan tutkia näitä ylitavallisia ilmiöitä, ihmetellään usein: Miksi käytetään mediumeja, miksi noita usein epäilyttäviä, aina epätyydyttäviä välittäjiä? —- Siksi, ettei tähän saakka ole keksitty keinoa olla niitä ilman. Jos hyväksyy spiritistisen teorian, hakevat ruumiittomat henget, jotka ympäröivät meitä joka puolelta, ja jotka meistä erottaa vain kuoleman tiheä ja salaperäinen väliverho, päästäkseen yhteyteen kanssamme, sen kohdan, missä vastustus molempien maailmoiden välillä on pienin, ja tapaavat sen mediumissa, vaikkei tiedetä miksi, samoin kuin ei tiedetä, mistä syystä sähkövirta kulkee kuparilankaa pitkin, kun taas lasi- tai porsliininuppi sen pysäyttää. Jos toiselta puolen tunnustaa ajatuksensiirto-teorian, joka on uskottavin, niin toteaa, että ajatukset, tarkoitukset tai suggestiot useimmissa tapauksissa eivät siirry alitajunnallisesta alitajunnalliseen. Tarvitaan elimistöä, joka samalla kertaa ottaa vastaan ja ilmaisee, ja tällainen elimistö on mediumi. Miksi? Toistan vielä: siitä emme tiedä mitään, samoin kuin emme tiedä, miksi joku esine tai esineryhmä saa vaikutusta langattoman lennättimen konsentrisista aalloista, jotka taas eivät vaikuta toisiin. Tässäkin haparoidaan, samoin kuin melkein kaikkialla eittämättömien, mutta selittämättömien ilmiöiden alalla. Ne, jotka haluavat saada tarkempia tietoja mediumi-teoriasta, saattavat hyödykseen lukea William Crookesin mainion, 29 p. tammikuuta 1897 pitämän puheen, hänen ollessaan S.P.R.-seuran puheenjohtajana.]
Haltioitumistilassa olevan ihmisen henkilöllisyys ja tavallinen tietoisuus ovat kokonaan hävitetyt, ja hän vastaa "automaattisesti" joskus puhumalla, useimmin kirjoittamalla, niihin kysymyksiin, joita hänelle tehdään. Voi sattua, että hän puhuu ja kirjoittaa samalla kertaa; äänen on joku henki ottanut haltuunsa, käden toinen, ja molemmat pitävät yllä toisistaan riippumatonta keskustelua. Harvemmin ovat ääni ja molemmat kädet yhtaikaa "lumotut" ja saadaan kolme erilaista ilmoitusta.
On selvää, että tällaiset ilmiöt antavat aihetta kaikenlaisiin petoksiin ja peijauksiin, ja epäluulo on aluksi voittamaton. Mutta on niitäkin, jotka tarjoavat sellaisia vilpittömyyden ja luotettavuuden takeita niin usein, niin pitkän aikaa ja niin pettämättömästi sellaisten tiedemiesten tarkastaessa, jotka ovat luonteeltaan ja arvoltaan täysin luotettavia ja ennen kaikkea niin epäilyyn taipuvia, että käy vaikeaksi osoittaa pienintäkään epäluuloa. Tässä en valitettavasti voi yksityiskohtaisesti tehdä selkoa eräistä täysin tieteellisistä istunnoista, esim. niistä, missä mediumina oli kuuluisa rouva Piper, jonka kanssa Myers, t:ri Hodgson, Pennsylvanian yliopiston professori Newbold, sir Oliver Lodge ja William James ovat työskennelleet useita vuosia.