The Project Gutenberg eBook ofKuolemaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KuolemaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: Ilmari KiantoRelease date: January 19, 2018 [eBook #56399]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KuolemaAuthor: graf Leo TolstoyTranslator: Ilmari KiantoRelease date: January 19, 2018 [eBook #56399]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuolema
Author: graf Leo TolstoyTranslator: Ilmari Kianto
Author: graf Leo Tolstoy
Translator: Ilmari Kianto
Release date: January 19, 2018 [eBook #56399]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Leo Tolstoi
Suomentanut
Ilmari Calamnius [Ilmari Kianto]
Alkuperäinen nimi: Smertj Ivana Iljitshina
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1905.
Sensuurin hyväksymä. Porvoo, toukok. 18 p:nä 1905.
Ivan Jegorovitsh Shebekin yksityisessä virkahuoneessa, suuressa oikeuspalatsissa, jossa paraikaa oli käsillä Melvinskin juttu, kohtasivat toinen-toisensa heti istunnon jälkeen oikeuden jäsenet sekä yleinen syyttäjä. Syntyi keskustelu kuuluisasta Krasovskin asiasta. Fjodor Vasiljevitsh kiivastui ja koetti todistaa, ettei asia ollut tuomiovallan ratkaistavissa, Ivan Jegorovitsh väitti päinvastoin pysyen kiinni omassa mielipiteessään, mutta Pjotr Ivanovitsh ei huolinut ottaa osaa koko väittelyyn, vaan selaili juuri ilmestynyttä sanomalehteä.
— Hyvät herrat! virkkoi hän yhtäkkiä, — Nyt on Ivan Iljitsh kuollut.
— Mitä sanotte?
— Lukekaa itse, — sanoi hän Fjodor Vasiljevitshille, ojentaen tälle vielä tuoreuttaan tuoksahtavan numeron.
Mustan kehyksen sisässä seisoi painettuna: "Sydämmellisellä murheella ilmoitan täten sukulaisille ja tuttaville, että rakastettu puolisoni, Oikeudenjäsen, Ivan Iljitsh Golovin vaipui kuolemanuneen 4:nä p:nä helmikuuta tänä 1882 vuonna. Ruumissaatto lähtee perjantaina k:lo 1, jälkeen puolenpäivän. Praskovja Fjodorovna Golovina."
Ivan Iljitsh oli ollut koossa-olevien herrojen virkatoveri, ja kaikki olivat hänestä pitäneet. Hän oli sairastanut jo muutamia viikkoja tautia, jota oli sanottu parantamattomaksi. Jo ennen oli ollut puhetta siitä, että siinä tapauksessa että tämä mies kuolee, Aleksejev voipi tulla määrätyksi hänen paikalleen, Aleksejevin paikalle taas — joko Vinnikov tahi Shtabel. Niin että kuullessaan Ivan Iljitshin nyt kuolleen, ajatteli jokainen läsnäolevista herroista ensimmäiseksi sitä, mikä merkitys tällä kuolemalla saattoi olla itse Oikeudenjäsenten tai heidän tuttavainsa paikanmuutoksiin ja virkaylennyksiin.
"Nyt varmaankin saan Shtabelin tai Vinnikovin paikan", — ajatteli Fjodor Vasiljevitsh. — "Minulle on se toki aikoja luvattukin ja tekee se ylennys minulle 800 ruplaa lisätuloja, paitsi kansliatöitä."
"Nyt täytyy pyytää lankomiehelle paikanmuutosta Kalugasta", — ajatteli Pjotr Ivanovitsh. — "Vaimoni on siitä suuresti ilahtuva. Nyt eivät enää saata sanoa, etten minä koskaan ole mitään tehnyt hänen sukulaistensa hyväksi."
— Niin minä ajattelinkin, ettei se mies enää nouse vuoteeltaan, — sanoi Pjotr Ivanovitsh ääneensä. — Sääli häntä!
— Mikäs häntä oikeastaan vaivasikaan?
— Eipä ne lääkärit sitä voineet päättää. Tai kyllähän ne sitä päättelivät, mutta eri tavalla. Kun minä hänet viimeisen kerran näin, niin minusta näytti, että hän paranee.
— Mutta minulla ei ole tullut hänen luonaan käyntiä pääsiäisestä saakka, vaikka aina olen aikonut.
— Olikos hän kuinka varoissa?
— Taisi vaimolla olla jonkun vähän, mutta ei sitä paljon ole.
— Kyllä tästä täytyy sinne ajaa. Kauhean kaukana ne vain asuvat!
— Niin — teiltä. Teiltä pitäen on kaikki kaukana.
— Sinä se et näy voivan anteeksiantaa, että minä asun joen takana, — sanoi Shebekille hymyillen Pjotr Ivanovitsh. Ja sitten alettiin puhua kaupungin välimatkojen etäisyyksistä, jonka jälkeen herrat taas läksivät istuntoon.
Paitsi keskusteluita mahdollisista viranmuutoksista, jotka voivat aiheutua tästä kuolemasta, herätti itse kuolemantapaus kaikissa, jotka siitä kuulivat, kuten tavallisesti, ilon tunteen siitä, että kuollut oli juuri hän enkä minä.
"Kas vaan! se mies poistui, mutta minun aikani ei vielä ole tullut", niin ajatteli tai tunsi jokainen sielussaan. Läheiset tuttavat taas, niinkutsutut Ivan Iljitshin ystävät, tulivat tämän ohessa väkinäisesti ajatelleeksi myös sitä, että nyt heidän oli pakko suorittaa nuot sangen ikävät säädyllisyyden vaatimukset — ajaa sielumessuun sekä sitten käydä valittamassa surua leskelle.
Kaikista likeisimmät olivat Fjodor Vasiljevitsh ja Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh oli tutkinut oikeustiedettä yhdessä Ivan Iljitshin kanssa ja katsoi itsensä olevan melkein kiitollisuudenvelassa vainajaa kohtaan.
Ilmoitettuaan päivällisen jälkeen vaimolleen Ivan Iljitshin kuolemasta sekä ajatuksensa lankonsa mahdollisesta siirtämisestä heidän piirikuntaansa, puki Pjotr Ivanovitsh yllensä hännystakin ja, päivällislepoa nauttimatta, läksi ajamaan suoraapäätä vainajan asunnolle.
Ivan Iljitshin asunnon portilla seisoivat jo ennestään eräät vaunut ja kaksi ajuria. Alhaalla etehisessä oli vaatenaulamon viereen seinään kiinnitetty hopeakuteinen ruumisarkunkansi tupsuineen ja kultanauhoineen. Kaksi mustiinpuettua naista oli juuri riisumassa turkkeja. Toinen oli Ivan Iljitshin sisar, tuttu, toinen oli tuntematon. Pjotr Ivanovitshin toveri Shvarz oli juuri tulossa yläkerroksesta, mutta ylimmäiseltä portaalta huomattuaan tulijan, pysähtyi ja vilkutti hänelle silmää ikäänkuin sanoen: "tuhmasti se Ivan Iljitsh asiansa toimitti; toisellaisia miehiä me olemme sinun kanssasi".
Shvarzin kasvot englantilaisine poskipartoineen sekä koko tuo laiha hännystakkiin kiedottu olento näyttivät, kuten aina, hienon-juhlallisilta, ja tämä juhlallisuus, joka aina oli sodassa Shvarzin leikillistä luontoa vastaan, tuntui tällä kertaa vielä purevammalta. Niin ainakin ajatteli Pjotr Ivanovitsh.
Pjotr Ivanovitsh päästi naiset edellensä ja seurasi itse vitkaan heidän perässään portaille. Shvarz ei huolinut tulla alas, vaan jäi yläkerrokseen, ja Pjotr Ivanovitsh älysi, miksi hän näin teki: hän, silminnähtävästi, tahtoi neuvotella siitä, missä nykyään sopisi ruuvia pelata. Naiset menivät ylös portaita lesken puolelle, mutta Shvarz seisoi paksut huulet vakavasti yhteen-puristettuina ja viittasi leikkivällä katseellaan sekä kulmakarvojensa liikkeellä Pjotr Ivanovitshia menemään oikealle, vainajan huoneeseen.
Pjotr Ivanovitsh astui sisään, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, neuvottomana siitä, mitä hänellä siellä on tekemistä. Yhden asian hän tiesi, nimittäin ettei tällaisissa tilaisuuksissa ole koskaan haitaksi ristinmerkin-tekeminen. Sen suhteen, että tarvitsiko tämän ohessa myös kumarrella, ei hän ollut kokonaan varma ja valitsi sentähden keskitien, joten hän siis huoneeseen astuttuaan alkoi tehdä ristinmerkkejä ja samalla hiukan kuin kumarrella. Mikäli kätten ja pään liikkeet sallivat, tarkasteli hän myös samalla huonetta, johon oli tullut. Kaksi nuorta miestä, jotka nähtävästi olivat vainajan veljenpoikia ja joista toinen oli kimnasisti, läksi ristinmerkkejä tehden ulos huoneesta. Vanha mummo seisoi liikkumattomana, ja eräs nainen, jonka kulmakarvat olivat kummallisesti kohoksissa, puheli hänelle jotakin kuiskuttaen korvaan. Reippaan ja päättäväisen näköinen kirkonpalvelija, jonka yllä oli lievetakki, luki jotakin ääneen, kasvoillansa sellainen ilme, joka ei siedä vastaväitöstä; talouspalvelija Gerasim kulki varpaisillaan Pjotr Ivanovitshin editse ja ripotteli jotakin pitkin lattiaa. Tämän nähtyään tunsi Pjotr Ivanovitsh heti sieramissaan hienon ruumiinhajun. Viimeksi täällä käydessään oli Pjotr Ivanovitsh nähnyt mainitun talonpoikaispalvelijan herran huoneessa; hän oli ollut hänen hoitajanansa, ja Ivan Iljitsh oli hänestä erikoisen paljon pitänyt. Pjotr Ivanovitsh jatkoi yhä ristinmerkintekoaan ja keveitä kumartelujaan — keskisuuntaan arkun, kirkonpalvelijan ja nurkkapöydällä-olevien pyhäinkuvien välillä. Vasta sitten kun tämä käsin-toimitettu ristimisliike alkoi tuntua liiaksi pitkäveteiseltä, herkesi hän ja rupesi katselemaan kuollutta.
Kuollut lepäsi, kuten kuolleet aina lepäävät, omituisen raskaasti, vainajain tapaan, jähmettyneet jäsenet uponneina arkun sisuksiin ja pää ikuiseen uneen vaipuneena tyynyä vasten. Niinkuin kuolleilla tavallisesti, niin oli tälläkin vahankeltaisena paistava otsa kaljuine sisäänpainuneine ohimoineen ja terävästi törröttävä nenä, joka oli kuin litistynyt ylähuulta vasten. Hän oli paljon muuttunut ja laihtunut siitä asti kuin Pjotr Ivanovitsh viimeksi hänet oli nähnyt, mutta, kuten kaikilla kuolleilla, olivat hänen kasvonsa kauniimmat ja sisältörikkaammat kuin eläessä. Kasvoilla oli näet sellainen ilme, että se, mikä oli tehtävä, on nyt tehty, ja tehty perusteellisesti. Sitäpaitsi oli tässä ilmeessä vielä ikäänkuin nuhde tai muistutus eläville. Tämä muistutus näytti tosin Pjotr Ivanovitshista sopimattomalta tai ainakin sellaiselta, mikä ei häntä koskenut. Hänestä alkoi tuntua vähän tukalalta, ja sentähden Pjotr Ivanovitsh vielä kerran kiireesti teki ristinmerkin ja, kuten hänestä näytti, liian hätäisesti ja epäsäädyllisesti kääntyi poispäin sekä meni ovelle. Shvarz odotti häntä läpikulkuhuoneessa seisten sääret-hajallaan, hypistellen molemmilla käsillään silinterihattuaan selkänsä takana. Yksi ainoa silmäys Shvarzin leikilliseen, sileänpuhtoiseen ja hienostuneeseen olentoon sai Pjotr Ivanovitshin tointumaan. Hän ymmärsi että Shvarz osasi asettua yläpuolelle tätä kaikkea antautumatta masentavain vaikutusten alaiseksi. Jo hänen pelkkä näkönsä sanoi: tämä satunnainen Ivan Iljitshin sielumessu ei millään muotoa voi antaa kylliksi aihetta häiritsemään entistä järjestystä, toisin sanoen: ettei mikään voi estää näilläkin iltoina kopahuttamasta korttipakkaa ja hajoittamasta sitä samaan aikaan, kun palvelija sytyttää neljä kokonaista kynttilää vainajan arkun ääreen; ylipäänsä sanoen: ettei ole mitään perustusta otaksumiseen, jotta tämä välikohtaus voisi häiritä meitä viettämästä hauskaa iltaa ihan jo tänään. Hän sanoikin tämän kuiskaamalla ohikulkevan Pjotr Ivanovitshin korvaan, esittäen että kokoonnuttaisiin yhteen Fjodor Vasiljevitshin luona. Mutta nähtävästi ei kohtalo ollut sallinut Pjotr Ivanovitshin pelata ruuvia vielä tänä iltana. Praskovja Fjodorovna, lyhyt ja ihrainen nainen, joka huolimatta kaikista hoikentamisyrityksistään, hartioista alaspäin kuitenkin oli kamalanlihava, ja joka nyt oli mustiin-puettu ja päätään myöten harsokankaalla peitetty, ja jonka kulmakarvat olivat yhtä kummallisesti koholle kiskotut kuin sen naisen, joka seisoi vastapäätä arkkua, astui näet nyt esiin sisäsuojistaan muiden naisten seurassa ja saatettuaan heidät vainajan ovelle, sanoi: "Sielumessu alkaa aivan heti, tehkää hyvin ja astukaa sisään."
Shvarz vastasi tähän esitykseen epämääräisellä kumarruksella silminnähtävästi siihen suostumatta tai sitä luotaan torjumatta, mutta Praskovja Fjodorovna, joka samalla tunsi Pjotr Ivanovitshin, huokasi, astui ihan kiinni häneen, otti häntä kädestä ja sanoi: "minä tiedän että olitte Ivan Iljitshin tosiystävä"… ja katsahti häneen odottaen häneltä sanojansa vastaavaa toimintaa. Pjotr Ivanovitsh ymmärsi, että samoin kuin hänen äsken oli täytynyt tehdä ristinmerkki, samoin hänen nytkin täytyi puristaa kättä, huokaista ja sanoa: "uskokaa minua!" Ja niin hän tekikin. Ja tehtyään sen, hän tunsi että tulos oli se toivottu, nimittäin että sekä hän että leski molemmat tunsivat itsensä liikutetuiksi.
— Mennäänpäs tuonne vähän syrjään tässä odottaessa, minulla on teille puhuttavaa, — sanoi leski. — Ojentakaa minulle kätenne.
Pjotr Ivanovitsh tarjosi kätensä ja he suuntasivat askeleensa sisähuoneisiin kulkien sivu Shvarzin, joka surullisesti iski silmää Pjotr Ivanovitshille.
"Voi sun ruuvinpelaajaa! Mutta älä pane pahaksesi, jos otamme toisen osakkaan. Ja voi sitä pelata viiteen vieraankin kanssa, kun erota halunnet", puhui hänen leikkivä katseensa.
Pjotr Ivanovitsh huokasi vielä syvemmin ja surullisemmin, ja Praskovja Fjodorovna puristi kiitollisena hänen kättään. Astuttuaan sisään ruusunpunaisella kretongilla verhottuun rouvan vieraskammioon, jossa paloi himmeä lamppu, istuutuivat he pöydän ääreen: rouva pehmoiseen sohvaan, Pjotr Ivanovitsh taas matalalle vieteri jakkaralle, joka pahasti painahti hänen istuutumisestaan. Praskovja Fjodorovna oli tosin aikonut varottaa häntä tästä istuimesta sekä neuvoa toiseen, mutta hän huomasi, ettei tällainen varottaminen oikein sopinut hänen asemassaan ja jätti siis sen tekemättä. Istahtaessaan tälle istuimelle, muisti Pjotr Ivanovitsh, kuinka Ivan Iljitsh oli koristuttanut tätä vierashuonetta vieläpä neuvotellut juuri hänen kanssaan tästä samasta ruusunpunaisesta kretonkikankaasta, jossa oli viheriäisiä lehtiä. Pyrkiessään sohvaan istumaan ja kulkiessaan pöydän sivu (koko vierashuone oli muutoinkin ahdettu täyteen huonekaluja ja pikkukapineita) tartutti leski mustan pääharsonsa liepeen pöydän uurteeseen, ja kun Pjotr Ivanovitsh kohousi päästääkseen sitä irti, niin alkoi hänen istuinjakkaransa, painonsa alta vapautuneena, kovasti pompahdella ja töykkiä häntä.
Leski kiiruhti itse irroittamaan harsoansa ja Pjotr Ivanovitsh istuutui jälleen pakoittaen kapinoitsevan jakkaran painumaan allensa. Mutta leski ei saanutkaan harsoansa kokonaan irti, ja Pjotr Ivanovitsh hypähti jälleen ylös, ja taas nousi jakkara kapinaan, vieläpä pahasti raksahti. Kun tästä kaikesta vihdoin oli selviydytty, vetäsi leski puhtaan batisti-nenäliinan taskustaan ja rupesi itkemään. Pjotr Ivanovitshia taas kovasti tympäsi tämä harsojuttu ja taistelu vieterijakkaran kanssa, ja hän istui paikallaan otsa-rypyssä. Tästä kiusallisesta asemasta teki lopun Sokolov, Ivan Iljitshin pöytäpalvelua, ilmoittaen että se paikka hautausmaalla, jonka Praskovja Fjodorovna oli määrännyt, tulee maksamaan 200 ruplaa. Leski herkesi itkemästä ja, luoden uhrin katseen Pjotr Ivanovitshiin, sanoi ranskaksi, että hänen on sangen raskasta olla. Pjotr Ivanovitsh teki äänettömän liikkeen merkiksi että hän uskoi asian olevan juuri niin kuin toinen vakuutti.
— Olkaa hyvä ja tupakoikaa, — sanoi rouva jalomielisellä ja samalla masentuneella äänellä, ja ryhtyi Sokolovin kanssa neuvottelemaan hautauspaikan hinnasta.
Pjotr Ivanovitsh kuuli siinä tupakoidessaan, kuinka leski hyvin seikkaperäisesti tiedusteli maan eri hintoja ja määritteli sitä, mikä oli otettava. Sitäpaitsi, ratkaistuaan hautausasian, ryhtyi hän toimenpiteisiin myös laulajain hankkimiseksi. Sokolov poistui.
— Niinkuin näette, olen aina vain itse työssä ja toimessa, — selitti leski Pjotr Ivanovitshille, siirtäen pöydällä olevat albumit toiselle laidalle, ja huomattuaan että paperossintuhka uhkasi pöytää, työnsi kursailematta tuhkakupin Pjotr Ivanovitshin eteen sekä virkahti: pitäisin teeskentelynä, jos sanoisin, etten muka surun tautta voi hoitaa käytännöllisiä asioita. Päinvastoin, jos mikään voi minua — en sano: lohduttaa… vaan haihduttaa mielipahastani, niin on se huolenpito miesvainajastani. — Hän vetäsi jälleen nenäliinansa esiin aivan kuin varustautuakseen itkemään, mutta sitten hän äkisti, ikäänkuin hilliten itsensä, karisti haikeuden päähänsä ja rupesi puhumaan levollisesti.
— Minulla on, tottapuhuen, teille asiaa.
Pjotr Ivanovitsh kumarsi antamatta kuitenkaan perään jakkaran vietereille, jotka pyrkivät hänen allansa pompahtelemaan.
— Viimeisinä päivinä oli miehelläni kovat kärsimykset.
— Niinkö tosiaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.
— Oh, ihan kauheat! Viimeiset ei ainoastaan minuutit, vaan tuntikaudet hän lakkaamatta huusi. Kolme vuorokautta yhteenperään hän ääntään muuttamatta huusi. Se oli ihan sietämätöntä kuultavaa, enkä käsitä, kuinka minä sen kestin, sillä kolmen oven läpi se huuto kuului. Voi hyvä-isä, mitä minun täytyi kestää!
— Ja oliko hän todella tajullaan? — kysyi Pjotr Ivanovitsh.
— Oli kyllä, — sopersi leski, — ihan viimehetkeen asti. Hän hyvästeli meidät neljännestuntia ennen kuolemaansa ja käski sitten viedä Volodjan ulos.
Ajatus kärsivästä miehestä, jonka kanssa oli ollut niin likeinen tuttava ja jonka muisti iloisesta koulupojasta saakka ja sitten oli nähnyt täysikäisenä kortinpelaajana, kauhistutti Pjotr Ivanovitshia, ja häntä iljetti sekä oma että tuon naisen teeskentely. Hän oli jälleen näkevinään tuon vahankeltaisen otsan, tuon huulta vasten lytistyneen nenän, ja häntä kauhistutti oma itsensä.
"Kolmen vuorokauden julmat kärsimykset ja sitten kuolema! Tämähän voi millä hetkellä tahansa tapahtua minullekin", ajatteli hän, ja hänestä tuntui silmänräpäyksen hetken hirveältä. Mutta sitten heti, hän ei itsekään tiennyt miten, tuli hänelle avuksi arkipäiväinen ajatus että tämähän olikin tapahtunut Ivan Iljitshille eikä hänelle, ja ettei tätä tarvitse tapahtua hänelle ja ettei sitä hänelle toki voikkaan tapahtua. Ja että, jos niin ajattelee, hän suotta antautuu synkkiin mielialoihin, jota ei pidä tehdä, ja josta hän oli varoituksen lukenut Shvarzin kasvoista. Näin harkittuaan omia mietteitään, rauhoittui Pjotr Ivanovitsh ja rupesi mielenkiinnolla tiedustelemaan yksityiskohtia Ivan Iljitshin viime hetkiltä, aivan kuin kuolema olisi ollut sellainen sattuma, joka oli ominaista ainoastaan Ivan Iljitshille, mutta ei laisinkaan kuulunut hänelle itselleen.
Kaikellaisten yksityiskohtaisten keskustelujen jälkeen vainajan kokemista ruumiillisista kärsimyksistä, jotka todella olivat olleet kauheat, ja joista Pjotr Ivanovitsh sai tietää ainoastaan sen kautta, että vainajan tuskat olivat vaikuttaneet Praskovja Fjodorovnan hermoihin, näki leski vihdoinkin tarpeelliseksi siirtyä puhumaan asiastansa.
— Ah, Pjotr Ivanovitsh, kuinka tämä tuntuu raskaalta, niin kauhean, niin kauhean raskaalta! — ja hän rupesi jälleen itkemään.
Pjotr Ivanovitsh huokasi ja odotti, milloin leski niistää nenänsä puhtaaksi. Kun tämä sitten oli niistänyt, sanoi toinen: "otan osaa suruunne", ja leski rupesi jälleen puhelemaan ja sai lopulta lausutuksi sen, mikä nähtävästi olikin hänen pääasianaan, nimittäin: kuinka tällaisessa miehen kuolemantapauksessa voisi saada rahoja kruunulta. Leski sovitti sanansa niin, ikäänkuin olisi Pjotr Ivanovitshilta kysynyt neuvoa eläkkeen suhteen, mutta tämä huomasi, että hän jo pienimpiin yksityisseikkoihin saakka tiesi senkin mitä Pjotr Ivanovitsh ei tiennyt, nimittäin kaiken sen, mitä saattoi kiskoa kruunulta tämän kuolemantapauksen perusteella. Mutta hän tahtoi tietää: eikö jollakin keinoin voisi kiskoa vieläkin enemmän rahoja? Pjotr Ivanovitsh koetti keksiä sellaista keinoa, mutta kotvan mietittyään asiaa, sekä säädyllisyydestä hiukan haukuskeltuaan hallitusta sen kitsaudesta, sanoi että tuskinpa oli mahdollista saada enempää. Silloin leski huoahti ja rupesi nähtävästi miettimään, millä keinoin päästä erilleen vieraastaan. Tämä ymmärsi yskän, sammutti paperossinsa, nousi ylös, puristi rouvan kättä ja läksi etehiseen.
Ruokasalissa, jossa vielä käydä naksutti seinäkello, josta isäntävainaja oli paljon pitänyt ostettuaan sen kerran jostain romukaupasta, kohtasi Pjotr Ivanovitsh papin sekä muutamia tuttavia, jotka olivat saapuneet sielumessuun. Siellä näki hän myös entuudesta hänelle tutun kauniin neidin, Ivan Iljitshin tyttären. Hänkin oli kokonaan mustiinpuettu ja hänen hoikka vartalonsa näytti nyt vielä hoikemmalta. Hän oli synkän, päättäväisen, melkeinpä vihaisen näköinen ja vastasi Pjotr Ivanovitshin kumarrukseen aivan kuin tämä olisi ollut jotenkin syyllinen hänen edessään. Tyttären takana seisoi yhtä loukkautuneen näköisenä Pjotr Ivanovitshille tuttu rikas nuorimies, tutkintotuomari, neidin sulhanen, kuten hänelle oli sanottu. Hän kumarsi tälle veltosti aikeessa mennä kuolleen huoneeseen, kun samalla portaiden alapäästä astui näkyviin nuori kimnasistipoika, joka oli tavattomasti Ivan Iljitshin näköinen. Se oli kuin ilmetty Ivan Iljitsh pikkupoikana, siihen aikaan kun he Pjotr Ivanovitshin kanssa kävivät koulua. Hänen silmänsä olivat itkettyneet ja näöltään sellaiset kuin on tavallisesti 13-14 vuotisilla paheellisilla pojilla. Huomattuaan Pjotr Ivanovitshin, alkoi poika häpeissään virnistellä. Pjotr Ivanovitsh nyökäytti hänelle päätään ja astui sisään kuolleen huoneeseen. Sielumessu alkoi — kynttilöineen, huokauksineen, suitsutuksineen, kyyneleineen ja asiaankuuluvine itkuntillityksineen. Pjotr Ivanovitsh seisoi otsa-rypyssä tuijottaen omiin jalkoihinsa. Hän ei kertaakaan katsahtanut ruumiiseen ja pysyi loppuun asti jäykkänä mieleltään sekä läksi ensimmäisinä pois. Etehisessä ei hän vielä ketään nähnyt, mutta Gerasim, tuo nuori talonpoika, kiiruhti hänen jälkeensä vainajan huoneesta, hapuili väkevillä käsillään läpi kaikki päällysvaatteet löytääkseen Pjotr Ivanovitshin turkin sekä auttoi sen sitten hänen ylleen.
— Miltäs nyt tuntuu, veli Gerasim, — virkkoi Pjotr Ivanovitsh jotakin sanoakseen. — Onko ikävä?
— Minkäpäs Jumalan tahdolle taitaa, kaikkihan tästä kerran sinne mennään, — sanoi Gerasim näyttäen valkoiset, täyteläiset talonpoikaishampaansa ja, kuten ihminen lisääntyneen työn touhussa, työnsi sukkelasti oven auki, huusi ajajaa, istutti Pjotr Ivanovitshin vaunuihin ja hypähti takaisin portaille ikäänkuin miettien, mitä vielä olisi tehtävää.
Pjotr Ivanovitshista tuntui hyvälle hengittää raitista ilmaa suitsutussavun, ruumiintuoksun ja karboolihapon hajun jälkeen.
— Mihin käskette ajaa? — kysyi ajuri.
— Eihän tuo ole myöhä. Poikkean tästä vielä Fjodor Vasiljevitshin luo.
Ja sinne Pjotr Ivanovitsh ajoi ja tapasi todellakin toverinsa lopettelemassa 1:stä robberttiaan, joten hänen oli vallan mukava saapua viidenneksi.
Ivan Iljitshin elämänkertomus on mitä yksinkertaisin ja tavallisin, ja samalla mitä kamalin.
Hän kuoli 45 vuotiaana ollessaan Ylioikeuston jäsen. Hänen isänsä oli virkamies, joka eri hallintoaloilla ja osastoilla Pietarissa oli suorittanut sen virkauran, mikä viepi ihmiset siihen asemaan, ettei heitä, vaikkakin selvästi näkyy, etteivät kelpaa täyttämään minkäänlaista todellista velvollisuutta, pitkällisen entisen palveluksensa nojalla kuitenkaan voida potkia pois ja jotka sentähden aina saavat keksittyjä tyhjäntoimittaja-virkoja hyvillä palkoilla — aina 6:sta 10:een tuhanteen ruplaan, joilla he sitten elelevät vanhuuden päiviin saakka.
Sellainen oli salaneuvos Ilja Jefimovitsh Golovin, kaikenkaltaisten tarpeettomien laitosten tarpeeton jäsen.
Hänellä oli kolme poikaa ja Ivan Iljitsh oli niistä ikäjärjestyksessä toinen. Vanhin oli suorittanut samallaisen loistouran kuin isäkin, vaikka vain toisella hallinnonalalla, ja lähestyi jo sitä virka-ikää, jolloin tuo ansaitsematon palkankorotus saadaan. Kolmas poika oli onnenhylkiö. Eri aloilla palvellen oli hän joka-paikassa turmellut asiansa ja palveli nyt rautatiellä, ja sekä isä että veljet ja varsinkaan heidän vaimonsa eivät halunneet tavata häntä eivätkä ilman välttämättömintä pakkoa pitäneet velvollisuutenaan edes muistaa hänen olemassaoloaan. Sisar oli naimisissa parooni Grefin kanssa, joka oli samallainen pietarilainen virkamies kuin hänen appensakin. Ivan Iljitsh olile phenix de la famille, niinkuin ranskaksi sanottiin. Hän ei ollut niin kylmäkiskoinen eikä täsmällinen kuin vanhin veli eikä niin kykenemätön kuin nuorin veli. Hän oli heidän keskiväliltään — älykäs, vilkas, miellyttävä ja seurataitoinen mies. Hän oli saanut koulukasvatuksensa yhdessä nuorimman veljen kanssa oikeustiedetten alalla. Nuorin veli ei päässyt koulua läpi, vaan karkoitettiin 5:nneltä luokalta. Ivan Iljitsh taas suoritti koulukurssinsa hyvin. Lakitieteissä hän jo silloin oli se, mikä hän oli sittemmin koko elämänsä ajan: kyvykäs, hilpeän hyväntahtoinen, ihmisystävällinen mies, joka kuitenkin tunnollisesti täytti sen, minkä piti velvollisuutenaan, ja velvollisuutenaan hän taas piti kaikkea sitä, mitä muutkin korkeammassa asemassa olevat henkilöt sinä pitivät. Hän ei ollut mikään suosionetsiskelijä ei poikana eikä sitten täytenä miehenä, vaan hänessä oli nuoruudestaan saakka se ominaisuus että hän, kuten kärpänen valoa kohti, pyrki korkeammassa asemassa olevien ihmisten piiriin, omisti itselleen heidän käytöstapojaan, heidän elämänkatsomuksiaan ja rakenteli ystävällisiä suhteita heidän kanssaan. Kaikki lapsuuden ja nuoruuden huvitukset vierivät hänen ohitsensa tuntuvia jälkiä jättämättä, hän saattoi kyllä antautua herkkätunteisuuden ja kunnianhimon valtaan ja lopuksi, ylemmissä piireissä, vapaamielisyydenkin valtaan, mutta kaikki pysähtyi määrättyihin rajoihin, jotka hänen vaistonsa hänelle varmasti osoitti.
Koulu-aikoinaan oli hän tullut tehneeksi tekoja, jotka hänestä ennen näyttivät sangen törkeiltä ja pakoittivat häntä inhoamaan omaa itseään sinä aikana kuin hän ne teki, mutta perästäpäin huomattuaan että samallaisia tekoja olivat tehneet myös ylempänä-seisovat henkilöt pitämättä niitä rumina, hän ne täydellisesti unhoitti, jos kohta ei vieläkään pitänyt niitä kauniina, mutta ei vähääkään niitä hävennyt silloin kun sattui ne muistamaan.
Päästyään oikeuskoulusta yhdeksännen arvoluokan päästötodistuksella sekä saatuaan isältään rahat virkapuvun hankkimista varten, tilasi Ivan Iljitsh itselleen vaatteuston Sharmerilta, pääkaupungin hienoimmalta räätäliltä, ripusti kellonvitjoihinsa pienen muistorahan päällekirjoituksella: "respice finem", lausui juhlalliset jäähyväiset prinssille ja johtajalle, söi päivälliset tovereineen Dononilla — jonka jälkeen hän sitten uusmuotisine kapsäkkeineen, liinavaatteilleen, pukuineen, parranajo- ja toalettitarpeineen sekä kantoremmeineen, mitkä kaikki olivat tilatut ja ostetut parhaimmista makasiineista, matkusti sisämaahan, johon isä hänelle oli hankkinut virkamiehen-paikan kuvernöörin kansliassa erityisiä toimenpiteitä varten.
Maaseutukaupunkiin tultuaan loi Ivan Iljitsh heti itselleen yhtä keveän ja miellyttävän aseman kuin mikä hänellä oli ollut koulussakin. Hän hoiti toimensa, yleni aste-asteelta virassaan ja vietti samalla hupaista ja säädyllistä elämää. Toisinaan matkusti hän päällystönsä uskottuna ympäri lääniä esiintyen arvokkaasti sekä ylempiensä että alempiensa seurassa ja täyttäen täsmällisesti ja lahjomattomalla rehellisyydellä, mistä ei voinut olla ylpeilemättä, hänelle uskotut tehtävät, jotka etupäässä koskivat lahkolaisasioita.
Huolimatta nuoresta ijästään ja luontaisesta taipumuksestaan kevyeen iloisuuteen, oli hän virka-asioissa erinomaisen maltillinen, virallinen, vieläpä ankarakin, kun sitävastoin seuraelämän seikoissa hän usein oli leikillinen, sukkelapäinen, aina hyväntuulinen, kohtelias ja tuollainenbon enfant, niinkuin hänestä hänen esimiehensä ja tämän rouva sanoivat, joiden luona hän oli aivan kuin kotonaan.
Oli hänellä täällä maaseutukaupungissa ollessaan myös suhteita erääseen naiseen, joka oli pikiintynyt tähän hiukan keikarimaiseen juristiin; myös oli hän tuttu muutaman muotiompelijattaren kanssa sekä otti osaa juominkeihin kaupunkiinsaapuneiden sivus-adjutanttien mukana, ajelipa toisinaan toverien seurassa laitakaupunginkin kaduille illallisen jälkeen. Esimiehensä vaimoa saattoi hän totella yhtä paljon kuin itse esimiestäkin. Mutta kaikella tällä oli niin ylevä säädyllisyyden leima, ettei siitä mitenkään voinut käyttää rumia sanoja, vaan kaikki sopi tuohon ranskalaiseen lauseparteen: il faut que jeunesse passe. Kaikki nimittäin tapahtui puhtain käsin, puhtaissa paidoissa, huulilla ranskankieliset sanat ja, mikä pääasia, mitä ylhäisimmässä seurapiirissä, joten siis nämät korkeammassa asemassa olevat ihmiset sen itse hyväksyivät. Näin palveli Ivan Iljitsh viisi vuotta, jonka jälkeen hänen virkatoimessaan tapahtui muutos. Ilmestyi nimittäin uusia oikeuslaitoksia, joihin tarvittiin uusia ihmisiä.
Ja Ivan Iljitshistä tuli yksi näitä uusia henkilöitä.
Hänelle tarjottiin tutkintotuomarin virka, ja hän otti sen vastaan, vaikka paikka olikin toisessa läänissä, ja täytyi siis heittää kaikki sukeutuneet suhteet sikseen sekä taas rakentaa uudet uudessa paikassa. Vanhasta paikasta erotessa pitivät ystävät Ivan Iljitshille liikuttavat läksiäiskekkerit, antoivat hänelle muistoksi hopeisen paperossikotelon, ja niin matkusti hän uuteen paikkaansa.
Tutkintotuomarina Ivan Iljitsh oli samallainencomme il faut, säädyllinen mies, joka osasi erottaa virkavelvollisuudet yksityiselämästä ja herätti yleistä kunnioitusta, kuten ennen virkamiehenä erityisiä toimia varten. Itse tutkintotuomarin toimi taas huvitti ja viehätti Ivan Iljitshiä paljon enemmän kuin entinen virkansa. Siinä entisessä virassa oli tosin ollut aika mukavaa, puettuna sharmerilaiseen arkiunivormuun, vapaasti käydä kekkelehtiä sivu vapisevien, vastaanottoa odottelevien anojain ja virkahenkilöiden, jotka häntä kadehtivat, työntyä suoraapäätä päällikön virkahuoneeseen sekä istahtaa hänen kanssaan teetä juomaan paperossi-hampaissa; mutta ihmisiä, jotka suorastaan riippuivat hänen mielivallastaan, oli sentään ollut liian vähän. Sellaisia olivat olleet vain kruunuvoudit ja lahkolaiset, silloin kun häntä oli lähetelty heidän luokseen viran puolesta. Mutta hänestä oli ollut hauska oppineesti, melkeinpä toverillisesti seurustella sellaisten, hänestä riippuvaisten ihmisten kanssa, hänestä oli ollut hauska antaa toisten tuntea, että kas hän, jonka vallassa on musertaa, seurustelee heidän kanssaan ihan kuin ystävä yksinkertaisesti. Sellaisia ihmisiä oli silloin ollut vähän. Mutta nyt, ollessaan yleinen syyttäjä, tunsi Ivan Iljitsh että kaikki, — ehdottomasti kaikki, — tärkeimmätkin, itsetyytyväisimmätkin ihmiset, kaikki ovat hänen käsissään, ja että tarvitsee ainoastaan kirjoittaa määrätyt sanat asiapaperin laitaan, ja tuo tärkeä, itsetyytyväinen henkilö tuodaan oitis hänen luokseen joko syytettynä tai todistajana, ja on, jollei hän nimittäin tahdo häntä pistää vankeuteen, nöyrästi seisova hänen edessään ja vastaava hänen kysymyksiinsä. Ivan Iljitsh ei milloinkaan väärinkäyttänyt tätä valtaansa, vaan koetti päinvastoin lieventää sen ilmaisumuotoja, mutta tunto tällaisen vallan omistamisesta ja mahdollisuus sitä lieventää tuottivat hänelle suurimman huvituksen ja viehätyksen hänen uudessa virassaan. Itse virassa, nimittäin tutkimuksia toimeenpantaessa, oppi Ivan Iljitsh hyvin pian erottamaan omasta itsestään kaikki asianhaarat, jotka eivät koskeneet virkaa, sekä pukemaan mitä monimutkaisimmatkin jutut sellaiseen muotoon, missä asia ainoastaan ulkonaisella tavalla saattoi heijastua paperilla ilman että hänen persoonallinen näkökantansa vähääkään siinä esiintyi ja, mikä pääasia, jossa kaikki vaadittu muodollisuus tarkasti tuli noudatetuksi. Asia oli vielä uusi, ja hänpä oli yksi ensimmäisiä miehiä, jotka käytäntöön sovittivat vuoden 1864:n asetukset.
Siirtyessään tutkintotuomarin virkaan uuteen kaupunkiin, teki Ivan Iljitsh uusia tuttavuuksia, joutui uusiin suhteisiin, loi itselleen uuden aseman ja otti päällensä hiukan toisellaisen ryhdin. Hän asettui soveliaan välimatkan päähän läänin hallitusherroista ja valitsi itsellensä mieleisensä piirin kaupungissa-asuvien lakimiesten ja aatelisten joukosta, esiintyi hieman haukuskellen hallitusta, oli kohtuullisesti vapaamielinen ja sivistyneesti kansanvaltainen. Tämän ohessa Ivan Iljitsh, pikkuistakaan luopumatta entisestä sirosta ulkoasustaan, tultuaan uuteen asemaan, lakkasi ajattamasta leukaansa ja antoi partansa kasvaa aivan niinkuin se halusi.
Ivan Iljitshin elämä uudessa kaupungissa muodostui sangen mukavaksi: tuo kuvernööriä vastaan kapinoitseva seurapiiri oli ystävällistä ja suopeaa väkeä, palkka oli suuri, ja elämän hauskuutta lisäsi korttipeli, jota Ivan Iljitshkin nyt alkoi harjoittaa omaten kyvyn lyödä korttia iloisesti, pikaisesti harkiten tekonsa sekä hyvin hienosti, niin että hän yleensä aina pysyi voiton puolella.
Pari vuotta tässä uudessa virassa oltuaan kohtasi Ivan Iljitsh tulevan vaimonsa. Praskovja Fjodorovna Michel oli kaikista viehättävin, älykkäin ja loistavin neitonen siinä piirissä, jonka keskuudessa Ivan Iljitsh liikkui. Ensin joutui hän vain leikilliseen, keveään suhteeseen tämän neidin kanssa, pitäen sitä vain tavallisena huvituksena ja virvoituksena virkavaivojensa lomassa.
Ollessaan nuorena virkamiehenä erityisiä toimia varten, oli Ivan Iljitsh ylipäänsä ottanut osaa kaikkiin tanssiaisiin, mutta tultuaan tutkintotuomariksi nähtiin hänet enää vain poikkeustapauksessa tanssimassa. Hän otti nyt osaa näihin huveihin vain sillä mielellä, että vaikka olikin uuden virkalaitoksen miehiä sekä kuului viidenteen arvoluokkaan, niin kas kyllä tässä, jos niin tarvittiin, tanssiakkin osattiin ja, ehkä vielä paremmin kuin joku muu! Niinpä hän vain joskus ihmeeksi iltojen lopussa tanssi Praskovja Fjodorovnankin kanssa ja voitti etupäässä näiden tanssien ajalla hänen sydämmensä. Tyttö rakastui häneen, ja vaikka Ivan Iljitshillä ei ollut selvästi määriteltyä aikomusta mennä naimisiin, niin hän, koska tyttö häneen kerran rakastui, teki itsellensä kysymyksen: "Miksikäs minä en tosiaankin saattaisi mennä naimisiin?"
Neiti Praskovja Fjodorovna oli hyvästä aatelisperheestä eikä ollut ulkomuodoltaankaan ruma, ja olipa hänellä vähän omaisuuttakin. Tosinhan Ivan Iljitsh mielestään olisi voinut tehdä loistavammankin naimakaupan kuin tämä, mutta kyllä tämäkin jo hänelle kelpasi. Hänellähän oli itsellä oma palkkansa, ja tytöllä, toivoi hän, tulisi olemaan yhtä paljon. Sukulaisuussuhde oli sovelias, ja neito tuollainen suloinen, sievoinen, täysin säädyllinen naikkonen. Mutta yhtä väärin kuin olisi sanoa, että Ivan Iljitsh meni naimisiin sentähden, että muka rakastui morsiammeensa tai löysi hänessä vastakaikua elämänkatsomuksilleen, yhtä väärin olisi sanoa, että hän nai siksi, että hänen seurapiiriinsä kuuluvat ihmiset hyväksyivät tämän naimaliiton. Ivan Iljitsh meni naimisiin hiukan kumpaakin näkökantaa silmälläpitäen: hän teki omalle itselleen mieliksi hankkiessaan sellaisen vaimon, ja samalla hän myös teki sen, mitä ylemmässä asemassa olevat ihmiset pitivät luonnollisena.
Ja niin joutui Ivan Iljitsh naimisiin. Itse naimisen suoritus ja avio-elämän ensi aika aviollisine hyväilyineen, uusine huonekaluineen, uusine ruoka-astioineen, uusine liinavaatteineen, aina vaimon raskaaksitulemiseen asti, kävi sangen hyvin, niin että Ivan Iljitsh jo alkoi arvella, ettei naiminen ainoastaan ole häiritsemättä sitä kevyen, suloisen, hauskan ja aina säädyllisen ja seurapiirin hyväksymän elämän luonnetta, jonka Ivan Iljitsh katsoi ylipäänsä elämään kuuluvaksi, vaan vieläpä tekee elämänilon kaksinkertaiseksi. Mutta silloin, vaimon raskaudentilan ensi kuukausista alkaen, ilmaantui sellaista uutta, odottamatonta, epämieluista, painostavaa ja säädytöntä, jota ei mitenkään olisi voinut odottaa, ja josta ei mitenkään voinut päästä erilleen.
Vaimo alkoi nimittäin ilman pienintäkään aihetta, niinkuin Ivan Iljitshistä näytti,de gaité de coeur, kuten hän itselleen sanoi, rikkoa elämän suloa ja sopusointua: hän oli mustasukkainen ilman mitään syytä, vaati häneltä keimailevaa huomiota itseään kohtaan, etsi riitaa kaikesta sekä pani toimeen ikäviä ja raakoja kohtauksia.
Ensi alussa Ivan Iljitsh toivoi voivansa vapautua tästä tukalasta asemasta sillä samalla kevyellä ja säädyllisellä elämään-suhtautumisellaan, joka aina ennen oli hänet auttanut pulasta; hän koetti olla välittämättä vaimonsa pahantuulisuudesta, vietti entiseen tapaansa hauskaa ja kevyttä elämää, kutsuskeli luokseen ystäviä korttia lyömään ja ajoi myös itse toisinaan klubiin tai tovereinsa luo. Mutta erään kerran alkoi vaimo kiihkeästi, raaoin sanoin häntä haukkua ja jatkoi itsepäisesti tätä haukkumistaan joka-kerran, jolloin mies ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan, silminnähtävästi lujasti päättäneenä olla herkeämättä siihen asti, että toinen nöyrtyy, s.o. jää kotiin istumaan ja ikävöimään kuten hän itsekkin. Silloin kauhistui vihdoinkin Ivan Iljitsh. Hän ymmärsi, ettei avioelämä, ainakaan hänen vaimonsa kanssa, aina lisää elämän sopusuhtaisuutta, vaan päinvastoin sitä usein häiritsee, ja että siis on välttämätöntä varjella itsensä tästä häiriöstä. Ja Ivan Iljitsh rupesi etsimään siihen keinoja. Koska virkatoimi oli ainoa, jota Praskovja Fjodorovna piti pätevänä, niin alkoi Ivan Iljitsh sen ja siitä aiheutuvien virkavelvollisuuksien avulla taistella vaimoansa vastaan koettaen siten saada aidatuksi itselleen oman riippumattoman mailinansa.
Tämä tarve aidata itselleen oma mailmansa ulkopuolella perhettä, kävi Ivan Iljitshille vielä pysyväisemmäksi senjälkeen kun lapsi oli syntynyt ja sitä oli kaikellaisilla epäonnistuneilla tavoilla koetettu ruokkia ja hoitaa, ja äiti ja lapsi sairastuivat tauteihin, milloin todellisiin, milloin luuloteltuihin, joihin kaikkiin Ivan Iljitshin osanottoa vaadittiin, mutta joista hän ei voinut mitään ymmärtää.
Sitä mukaa kuin vaimo kävi yhä kärtyisämmäksi ja oikullisemmaksi, täytyi Ivan Iljitshinkin yhä enemmän oppia kantamaan elämänsä taakkaa, ja hän alkoi nyt enemmän kiintyä virkatoimeensa sekä tuli kunnianhimoisemmaksi kuin oli ollut ennen.
Sangen pian, ei enemmän kuin vuoden päästä naimisiinmenon jälkeen, ymmärsi Ivan Iljitsh, että aviollinen elämä, joka toi jonkunverran mukavuuksia elämään, todellisuudessa on kovin monimutkainen ja raskas laitos, jota varten, täyttääkseen siinä velvollisuutensa s.o. viettääkseen sopusuhtaista, hienon-mailman hyväksymää elämää, täytyy luoda määrätty suhde, kuten virkaakin varten.
Tällaisen suhteen avioelämäänsä varten loikin Ivan Iljitsh itselleen. Hän vaati perhe-elämältä ainoastaan niitä mukavuuksia, joita hänen vaimonsa hänelle emäntänä voi antaa, ja jotka koskivat esimerkiksi päivällisen laittoa ja vuoteen tekoa, sekä etupäässä sitä sopusointuisuutta ulkonaisissa muodoissa, minkä seuraelämän mielipide oli määrännyt. Kaikessa muussa etsi hän hilpeätä hauskuutusta ja, jos sitä sattui löytämään, niin oli hyvin kiitollinen. Jos hän taas kohtasi vastustusta ja murinaa, niin hän heti poistui tuohon erotettuun, omaan aitaamaansa työmailmaan ja pakoitti itsensä siinä löytämään viehätystä.
Ivan Iljitshiä pidettiin arvossa kuten kelpo virkamiestä, ja kolmen vuoden päästä tehtiin hänestä prokuraattorin apulainen. Uudet tärkeät velvollisuudet, mahdollisuus manata oikeuteen ja lähettää kenet tahansa rangaistusvankilaan, julkiset puheet ynnä menestys, mitä Ivan Iljitshillä toimessaan oli — kaikki tämä kiinnitti hänet yhä lujemmin virkaansa.
Tuli lapsia. Vaimo kävi yhä äreämmäksi ja vihaisemmaksi, mutta Ivan Iljitshin rakentamat varustukset tekivät hänet miltei läpitunkemattomaksi näitä mielenpuuskauksia vastaan.
Seitsemän vuoden palveluksen jälkeen samassa kaupungissa, siirrettiin Ivan Iljitsh prokuraattorin paikalle toiseen lääniin. He muuttivat sinne, rahaa oli vähän, eikä vaimoa miellyttänyt se paikka, jonne he muuttivat. Vaikka palkka olikin suurempi entistä, niin oli elämä täällä kalliimpaa; sitäpaitsi kuoli heiltä kaksi lasta, ja sentähden kävi perhe-elämä Ivan Iljitshille vielä ikävämmäksi.
Kaikissa sattuvissa vastoinkäymisissä uuteen asuntopaikkaan tultua, nuhteli vaimo alituisesti miestänsä. Useimmat keskustelunaiheet miehen ja vaimon välillä, varsinkin lasten kasvatus, veivät kysymyksiin, joiden muistona oli riitoja, ja joka-hetki saattoivat nämät riidat leimahtaa ilmi. Jäljelle jäi ainoastaan sellaisia harvinaisia lemmen-ajanjaksoja, joita aviopuolisoiden kesken voi löytyä, mutta jotka eivät kestäneet kauvan. Ne olivat kuin pieniä saaria, joille he joksikin aikaa maihin nousivat, mutta joilta he sitten taas laskeutuivat salaisen vihan synkälle merelle toinen-toistansa tuomitsemaan ja vieromaan. Tämä vierominen olisi voinut katkeroittaa Ivan Iljitshiä, jos hän sitä olisi pitänyt kovin vääränä, mutta nytpä hän jo tunnusti tällaisen aseman aivan luonnolliseksi, vieläpä piti sen perhetehtäviensä tarkoituksenakin. Hänen pääpyrintönään oli nyt asteettain-vapautuminen näistä ikävyyksistä sekä antaminen niille vahingoittamattomuuden ja sopusuhtaisuuden leima; ja hän saavutti sen sillä, että vielä vähemmin seurusteli perheensä kanssa, mutta silloin, kun oli pakoitettu sitä tekemään, koetti tehdä asemansa huolettomaksi syrjäisten henkilöiden läsnäolon avulla. Pääasia siis oli se, että Ivan Iljitshillä oli virka. Kaikki hänen elämänsä harrastukset keskittyivät tähän virkamailmaan, joka hänet kokonaan nieli kitaansa. Tunto omistamastansa vallasta, mahdollisuus saattaa turmioon kenet vain tahtoo, kuin myös ulkonainen arvo astuessa sisään oikeuspalatsiin tai kohdatessa alempiaan, menestys sekä ylempiensä että alempiensa edessä ja etupäässä tuo taituruus asiain johdossa, minkä tunsi omaavansa, — kaikki tämä ilahdutti häntä ja, yhdessä toverien keskustelujen, päivällisten ynnä vistipelin kanssa täytti hänen elämänsä. Niin että, ylipäänsä sanoen, Ivan Iljitshin elämän juoksu jatkui niin kuin hän katsoi sen pitävänkin jatkua, nimittäin hauskasti ja säädyllisesti.
Siten eleskeli hän seitsemän vuotta eteenpäin. Vanhin tytär oli jo 16:n ikäinen, sitten kuoli vielä yksi lapsi lisäksi ja jäljelle jäi kimnasistipoikanen — eripuraisuuden esine. Ivan Iljitsh oli näet tahtonut panna hänet lakitieteelliseen oppilaitokseen, mutta Praskovja Fjodorovna toimitti pojan, ihan hänen kiusallaan, kimnaasiin. Tytär sai lukea kotona ja kehittyi hyvin, eikä poikakaan, joka koulua kävi, huonosti edistynyt.
Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se, että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas jätettiin huomioonottamatta.
Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen, että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen — että kaikki hänet olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, — hän yksin tiesi, että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.
Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa sekä, rangaistakseenheitä, niitä, jotka eivät olleet pitäneet hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.
Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista kielloista, matkustikin Pietariin.
Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain paikkaa, — viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa, pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.
Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S. Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman, että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.
Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle, erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.
Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi, ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan oikeusministeristössä.
Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:
Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan määräykseni.
Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu, ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.
Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä kovasti rakastivat siellä Pietarissa.
Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.
Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja Fjodorovnan sielussa päätetty.
Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton ensi-vuosina.
Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan, mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti pois yksikseen.
Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone, rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, — kaikki kuin vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen, valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi, huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen, korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset, maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä — kaikki jo paikoilleen pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen. He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin todellisuudessa — hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin, suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle, kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen näkivät.
Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla, jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta, kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset, ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun, valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli aukaissut oven — kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan, imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä, tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja säikäyttänyt verhoilijan.
— Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti. Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.
Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina, silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa — viitisen sataa ruplaa. Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa, tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.
Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta. (Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua — kevyesti, hauskasti ja säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden, puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita, istunnoita — sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia. Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin. Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella, — niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin, kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi, hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.
Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli lakipykäliä, — vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.
Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa. Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta. Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan Iljitshin todellisina iloina olivat — ruuvipelin ilot. Hänen täytyi tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen, ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan — hiukan vain, sillä suuret summat olivat ikäviä — niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.
Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän talostaan.
Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana. Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev, Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui sangen hyvältä.
Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä, että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. — Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua, jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä, josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus, joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille, että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta. Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista, milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi. Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen mielensä kiukkua.
Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.
Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella, jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja sitä, niin silloin… j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään. Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan kuului vain otaksumien punnitseminen — oliko tässä kysymyksessä munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko. Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat — huonosti, vaan että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.
Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: — me sairaat taidamme useinkin tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?…
Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."
— Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja mukavana, — lausui lääkäri. — Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.
Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.
Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia, epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti. Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta. Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit — kaikissa niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu, joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen jäydäntää sisässään.
Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.
— No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, — sanoi vaimo, — katsohan nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.
Ja rouva läksi pukeutumaan.
Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa, ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. — No, mitäpäs siitä, — arveli hän, — ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole kerrassa mitään hätää.
Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus. Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin, ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut. Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.
Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan, tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan sairauteensa.
Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt. Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon. Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi…" Ja hän suuttui sattuneeseen onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa. Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia. Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.