Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen. Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon. Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa hyvä tuttava — eräs sangen kelvollinen lääkäri — hän taas määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia! Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään — ja nyt olkoon loppu näille horjuvaisuuksille!…" Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi, niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää, millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä, oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", — puheli rouva tuttavilleen, — "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka yöllä."
— No milloinkas tässä sitten saisi! — sanoo Ivan Iljitsh harmistuneena, — jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.
— Entäpäs eilen Shebekin kanssa?
— Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.
— No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse parantumaan, ja meitä vain kiusaat.
Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa, joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut, mutta hänen ei silti ollut helpompi.
Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin, olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.
Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen. Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia — ja kannatti 2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa, kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa voipi riemuita korttipelistä.
Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.
Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää". Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen olemukseensa.
Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille, pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia, joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä säälinyt.
Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa, tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon, parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike vahvisti todeksi kaiken.
— Mitä, olenko muuttunut?
— Ky-kyllä… muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen — ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti, tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen, hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo varpaisillaan ja alkoi kuunnella.
— Ei, sinä liioittelet, — puhui Praskovja Fjodorovna.
— En liioittele! Sinä et sitä näe — hän on kuin kuollut ihminen, katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?
— Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri) mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin…
Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken, mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.
— Mihin nyt, Jean? — kysyi vaimo omituisen surumielisin ja harvinaisen suopein kasvonilmein.
Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti synkästi puolisoonsa.
— Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.
Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli kauvan hänen kanssaan.
Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä, mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän ymmärtämään kaikki.
Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn, heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen — ja kaikki tulee reilaan.
Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen. Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen. Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia, johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin, soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi, tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne, riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui. "Niin, kyllä se niin on kaikki", — sanoi hän itsekseen. — "Täytyy vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä, eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu — minä taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui kyljelleen… "Umpisuoli paranee, imeytyminen tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän, kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni. "Jumalani, jumalani!" — sopersi hän, — "taasen, taasen se tuntuu eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" — sanoi hän itsekseen. — "Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja… kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki, paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan viikoista, päivistä — se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä — nyt lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi. Hän kuuli vain sydämmensä iskut.
"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa? Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin, pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", — puheli hän itsekseen tuijottaen silmät-auki pimeyteen. — "Kun kerran on kuoltava, niin on kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää, eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä! Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä. Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta. "Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.
"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku. Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa, sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua. Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?" Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää, hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.
Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi sisään.
— Mikä nyt?
— Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.
Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään, ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.
— Mikä sinua vaivaa, Jean?
— E-ei mikään. Ka-kaa-sin… Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.
Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.
— Voitko huonommin?
— Ky-kyllä.
Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.
— Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin käymään?
Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla säälimättä rahaa.
Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".
Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään otsalle.
Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä häntä luotaan.
— Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.
— Hm, niin.
Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään voinut ymmärtää koko asiaa.
Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis Kaijus on kuolevainen — oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden. Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento: hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen, suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua, josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?
Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen tunteineen, ajatuksineen — hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut liian hirveätä!
Näin hänestä tuntui.
"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi, mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" — puheli hän itsekseen. — "Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä on selitettävä?"
Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä, sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden, säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.
Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa, jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä käsiksi virkatoimiini — sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti, miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa, kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu, alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi toimintaansa, — ja samallahän, kuolema, tuli ja asettui suoraan hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään: onko siis vainsetotta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä. Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä oikeusvirastossakaan voinut välttääsitä. Kaikista pahinta oli se, etteisehoukutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi, katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.
Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä suojasivatkin, niin ne kohta taas — jolleivät juuri särkyneet, niin ainakin — paistoivat läpi, ikäänkuinseolisi tunkeutunut puhki kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.
Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka koristamiseksi hän — kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt oli ajatella — oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan. Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan paikoilleen.
Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä ahdisteli, — sitä ei silloin ollut näkyvissä.
Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo: "älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet itsesi!" — ja silloinsetaas äkkiä välähti verhojen lävitse niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään takovaa kipua, — niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?
"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja kuitenkin se on totta."
Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa — voimatta mitään tehdä. Vain tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!
Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa, palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse — tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.
Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut. Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi, helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.
Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan, mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja vastenmielisemmiksi.
Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.
Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki — Gerasim.
Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan Iljitsh hämilleen.
Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan, vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi näkyivät.
Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa, astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei loukkaisi sairasta — meni astian luokse.
— Gerasim… — sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.
Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat, yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä parranhaituvia.
— Mitä suvaitsette?
— Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta minä en sille mitään voi.
— Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. — Miksikäs minä en näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.
Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua taas palasi huoneeseen.
Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.
— Gerasim, — sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi huuhdotun astian paikoilleen. — Ole niin hyvä ja tule minua auttamaan.
Gerasim meni.
— Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen lähettänyt kaupungille.
Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan. Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.
— Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.
Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.
— Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.
Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan ylöspäin.
— Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, — selitti yhä Ivan Iljitsh.
— Asetahan vielä tuo tyyny alleni.
Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.
— Gerasim, — sanoi hän hänelle, — oletko nyt hyvin töissä kiinni?
— En suinkaan, herra tuomari, — vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta tavotellen.
— Mitä tehtäviä sinulla vielä on?
— Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.
— Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, — saatatko?
— Miksikäs ei, käyhän se laatuun.
Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui, että tämä asento huojensi kipua.
— Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?
— Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.
Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.
Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan päinvastoin rauhoitti.
Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas, mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä, minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin ottamaan osaa tähän valheeseen.
Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe, joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle — se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä, jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle. Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:
— Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! — Näin hän lausui ilmaisten sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku uhraa saman vaivan.
Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, — vaikka kovasti häpesikin sitä tunnustaa — sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt — hän yhtäkkiä tekeytyi totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi, myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.
Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta, valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä, vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.
— Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.
"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:
— En tahdo.
— Ettekös halua siirtyä sohvaan?
"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa", ajatteli potilas, ja vastasi vain:
— En halua, jätä minut rauhaan.
Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.
— Mitä haluatte?
— Annas kelloni!
Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.
— Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?
— Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä kaipaatte. Menenkös herättämään?
— Älä, ei tarvitse. — "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli hän. — Tuota niin… tuoppas sitä teetä, — sanoi hän ääneen.
Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, — lääkkeet."
— Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi, miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.
— Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.
Pjotr läksi.
Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta. "Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"
Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.
— Niin, — sopersi hän, — vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.
Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja katsahti peiliin. Häntä hirvitti, — hirvitti varsinkin se, kun hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.
Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen. Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi. Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.
Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin, että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin on ihan mahdotonta!"
Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa — että mitä te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme. Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut eikä voi sitä pois riistää — aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.
Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.
— Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan jahka ensin lämmittelen, — sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka heti laittaa asiat kuntoon.
— No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.
Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että "kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"
Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:
"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.
Ja Ivan Iljitsh sanoo:
— Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä.Ettekö voisi jotakin keksiä?
— Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä. — Ja tohtori puristaa potilaan kättä.
Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta — ja taas alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.
Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta, aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä syyn, miksi he valehtelevat.
Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu ilmoitettu tohtorin saapumisesta.
Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.
Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden, hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä tulvahtaa vaimoansa vastaan.
Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään. Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen suhteen mieheensä — sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi, ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä taivuttaa terveyttään hoitamaan — eikä voi enää muuttaa suhdettaan häneen.
— Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin vahingollista, — jalat ylöspäin.
Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään jalkojaan ylhäällä.
Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa anteeksi."
Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään, ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa — niin nimitettiin jokapäiväistä tohtoria — tutkimaan ja tuomitsemaan sairaan tilaa.
— Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden, — sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää. Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään erottaa.
Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan päinvastainen käsitys.
Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon. Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin — niin että jälleen tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas järjestykseensä.
Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin, kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta terveeksi tulemiseen? — vastasi hän, ettei tietysti takuuseen voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse, jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa palkkion kuuluisalle tohtorille.
Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot — ja sama, oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.
Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää — ja hänelle kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.
Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana. Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä nautintoa.
Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen, tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti, vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi tohtorin määräysten mukaan!
— Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?
— Tulkoot vain.
Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna, tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän oli sen pannut tahallaan näytteille.
Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa, jotka häiritsivät hänen onneansa!
Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka käherrettynäà la Capoul, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.
Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen, yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento. Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.
Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.
Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"
— Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.
Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on mainio — varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen. Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on aina ja ijäti sama.
Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan Iljitshiin — ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata, mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui varomattomasti.
— Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, — sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen, joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös kahisuttaen hameitaan.
Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.
Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta ei ollut — se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.
Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.
— Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, — vastasi potilas Pjotrin kysymykseen.
Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä ja — sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään raottaen: — Ei. Mene itse!
— Kärsitkö sinä kovin?
— Samapa se.
— Ota ooppiumia.
Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy alas ja — herää.
Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu kolottaa hänen ruumiissaan.
— Mene pois, Gerasim, — sopertaa sairas.
— Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.
— Ei tarvitse, mene pois.
Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi. Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.
"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua kidutat?"
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle olen tehnyt, mitä?"
Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla, vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.
— Mitä sinä tahdot? — oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava käsite, minkä hän kuuli. — Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? — toisti hän itselleen. — Mitäkö? — Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että saisi elää! — kuului vastaus.
Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.
— Elää? Kuinka elää? — kysyi sielun ääni.
— Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, — hauskasti ja hyvästi.
— Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? — kysyi ääni.
Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen — paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.
Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh, niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.
Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen. Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin. Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen sisäinen elämänsä muuttunut.
Naimisiinmeno… niin yhtäkkiä myös pettymys… ja vaimon suusta tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä — yhtä-menoa ja yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin. Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut… Ja siinä nyt tulokset — kuole pois!
Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.
Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.
Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea oikeus tulee!"… Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?…Ja hän lakkasi itkemästä ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on tullut?
Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää hän aina oli viettänyt.
Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan, jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?" Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.
Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa, milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.
Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta, ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.
Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt — muistella, kuinka hän aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.
Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa olemassaolon, — tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät. Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen leikkikalunsa… "Mitäs niistä… se käy liian kipeää", mutisi hän itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut. "Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme kuka-käskiä, mutta mamma — toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.
Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua. Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän alaspäin kohti kuolemaa…"
Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo, että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta väsyneet silmänsä — joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä hänen edessään häämötti — sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi, miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin, kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa", arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta, säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä siis kärsimys ja kuolema?"