The Project Gutenberg eBook ofKuolema ja kuolematonThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuolema ja kuolematonAuthor: Arthur SchopenhauerTranslator: Eino KalimaRelease date: August 6, 2016 [eBook #52735]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA JA KUOLEMATON ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuolema ja kuolematonAuthor: Arthur SchopenhauerTranslator: Eino KalimaRelease date: August 6, 2016 [eBook #52735]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Kuolema ja kuolematon
Author: Arthur SchopenhauerTranslator: Eino Kalima
Author: Arthur Schopenhauer
Translator: Eino Kalima
Release date: August 6, 2016 [eBook #52735]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMA JA KUOLEMATON ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
(Über den Tod und sein Verhältnis zurUnzerstörbarkeit unsers Wesens an sich)
Kirj.
Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.
Esipuhe.
Pessimismin suuri filosofi,Arthur Schopenhauer— hän, joka Hegelin teesiä "Kaikki todellinen on järjellistä" vastaan asetti antiteesinsä: "Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa" — esitellään tällä pikku käännöksellä ensi kertaa suomeksi. Tämä tutkielma kuuluu jälkeenpäin toisessa painoksessa ilmestyneenä erillisenä lisäyksenä filosofin suureenDie Welt als Wille und Vorstellung-teokseen (toisen nidoksen 41. luku, varsinaiselta nimeltään "Kuolema ja tosiolemuksemme häviämättömyys") ja edustaa hyvin tekijänsä omituista maailmankatsomusta.
Siitä käy ilmi hänen tekemänsä jyrkkä ero niiden metafyysillisten maailmantekijäin välillä, joita hän nimittää "tahdoksi" ja "intellektiksi" eli "ymmärrykseksi" ja jotka hänen kielenkäytössään merkitsevät varsin toista kuin mitä ne jokapäiväisessä kokemuksessa tarkoittavat. "Tahto" on yksi ja sama kaikissa elävissä ja elottomissa olennoissa, ajaton, koska se ei kuulu ilmiömaailmaan eikä senvuoksi ole "ymmärryksen" havaintomuotojen, ajan ja paikallisuuden alainen; sen vuoksi myös "tahto" meidänkin tosiolemuksenamme jää kuoleman koskemattomaksi. Tätä tarkoittaa "tosiolemuksemme häviämättömyys". "Ymmärrys" sensijaan on vain väline, jonka "tahto" elollisissa olennoissa on itselleen luonut vaikuttimiansa palvelemaan; samoinkuin nykyään Bergson, opettaa siis Schopenhauer, että "ymmärryksellä" on puhtaasti käytöllinen tarkoitusperä — senvuoksi "ymmärrys" ja sen mukana tajunta, muisti j.n.e. häviää kuolemassa.
Mutta mikä tekee Schopenhauerin kohta satavuotiaan filosofian nykyaikaiselle lukijalle nautittavaksi, eivät ole nämä metafyysilliset spekulatiot, joiden uskomattomaan haurauteen loogilliselta kannalta katsoen kohta viittaamme, vaan nerokas persoonallisuus Arthur Schopenhauer, se aivan omalaatuinen sointisävy, mikä hänen elämäntunnollaan oli ja jota hän filosofiassaan taiteellisella nerokkuudella tulkitsi.
Useimmat metafyysilliset filosofit — Platon ja Spinoza ovat siitä kenties paraimmat esimerkit — ovat itse asiassa enemmän runoilijoita kuin ajattelijoita, heidän maailmoja syleilevät "järjestelmänsä" enemmän runollisen mielikuvituksen kuin tieteilevän tutkimuksen tuotteita, heidän varsinainen voimansa enemmän elämyskylläisessä taiteellisessa "näkemyksessä" kuin loogillisten perusteiden varaan nojautuvassa ajattelussa. Säännöllisesti tämänsuuntaiset filosofit viimekädessä vetoavatkin jonkinlaiseen — toisinaan suorastaan ylijärjellisenä esitettyyn — "intellektualiseen havaintoon" tai minkäniminen tuo korkein tietokyky kulloinkin lienee, jonka kautta filosofin sisäiselle silmälle paljastuu maailman tosiolemus. Näin Schopenhauerkin. On ihmisiä — väittää hän — muutamia kullakin vuosisadalla, joissa "ymmärrys" vapautuu "tahdon" orjuudesta, kohoaa maailman intohimottomaan tarkasteluun, muuttuu itseunhoisessa, puhtaassa kontemplatiossa "heleäksi maailmansilmäksi", joka kirkkaasti näkee ilmiömaailman haihtuvien muotojen ikuiset perikuvat. Nämä ihmiset ovat neroja — mutta oikeastaan Schopenhauer tunnustaa vain taiteellisen nerokkuuden.
Senmukaisesti on hänen omakin elämännäkemyksensä konkretinen, tunnekylläinen fantasiaelämys, juuri sen lajin elämyksiä, joista kaiketi suuret runoelmat kaikkien taiteiden alalla kumpuavat. Sellaisissa elämyksissä on ihmisen koko henkinen tarmo liikkeessä; määrättyjen merkityksellisten elämänkuvien lumoihin joutunut mielikuvitus työskentelee voimakkaasti; se on kuin ahjo, jonka paljetta puhaltaa ja hehkua ylläpitää näiden elämänkuvien tunneviri; jälkimäinen myös hallitsee mielikuvituksen työskentelyä, antamalla sen tuotteille taiteellisen, s.o. tunne-elämämme sopusointuvaatimuksia tyydyttävän eheyden.
Ylläolevaa valaisee silmäys joihinkin Schopenhauerin komeimmista sivuista; mitenkä hänen "näkemyksessään" itse oleminen on onnettomuutta, kaikki pysyvä tyydytys mahdoton, vain tuska positivista, mutta nautinto negativista, ainoastaan kärsimyksen lakkaamista — kaikki johtuen siitä, että maailman ja elämän olemuksena on "sokea", järjetön "tahto", pyyde, joka on loppumaton ja määrätön kuin sen ulkoinen ilmaus, ääretön aika ja paikallisuus — sitä kuvaa Schopenhauer ihmiselämään nähden seuraavaan tapaan:
Tiedottomuuden yöstä herää tahto elämään yksilönä, herää äärettömään maailmaan, lukemattomien muiden yksilöiden joukkoon, jotka kaikki pyrkivät, kärsivät, harhailevat, ja kuin läpi ahdistavan unelman kiiruhtaa se takaisin entiseen tiedottomuuteen. — Mutta siihen saakka ovat sen toiveet rajattomat, sen vaatimukset pohjattomat, ja jokainen toiveen tyydytys synnyttää uuden. Mikään maailmassa mahdollinen tyydytys ei riittäisi sen kaipausta sammuttamaan, antamaan äärellistä määrää sen himolle ja täyttämään sen sydämen pohjatonta kuilua. Ja minkälaisia tyydytyksiä saa ihminen osakseen? Että hän hellittämättömästi ponnistaen, taistellen päivittäistä hätää vastaan saa ylläpidetyksi tämän vaivaisen olemassaolon itsensä.
Elämä ei olemuksensa mukaisesti saata olla mitään muuta kuin petosta sekä suuressa että pienessä. Lupauksiaan se ei täytä; korkeintaan osoittaakseen, kuinka vähän toivottu oli toivomisen arvoista. Etäisyyden loihtuvoima näyttää meille paratiiseja, jotka häviävät harhanäkyjen lailla, kun niitä tavoitamme. Onni piilee senvuoksi aina tulevaisuudessa tai myös menneisyydessä, ja nykyisyys on verrattavissa pieneen himmeään pilveen, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen lakeuden; sen edessä ja takana on kaikki kirkasta; se yksin luo alati varjon…
On todellakin uskomatonta, kuinka mitättömänä ja merkityksettömänä, ulkokohtaisesti katsoen, ja kuinka tympeänä ja hengettömänä, itsekohtaisen tunnon kannalta katsoen, useimpien ihmisten elämä virtaa kehdosta hautaan. Se on valjua kaihoamista ja kiusaantumista, kuin unenomaista hoipertelua kautta neljän ikäkauden kuolemaa kohti, lattean jokapäiväisten ajatusten saattamana. He ovat kuin kellot, jotka vedetään vireeseen ja käyvät, tietämättä miksi; ja joka kerta kun ihminen siittyy ja syntyy, on ihmiselämän kello uudelleen vedetty vireeseen, nakuttaakseen uudelleen, mitättömin muunteluin, jo lukemattomia kertoja toistetut tahdit. Jokainen ihmisolento on vain uusi äärettömän luonnonhengen lyhyt unelma, haihtuva piirto lisää, jonka se leikiten vetäisee äärettömään lehteensä, avaruuteen ja aikaan. Se viivähtää vain tuokion, sitten se pyyhitään pois, antamaan toisille sijaa.
Ja kuitenkin — siinä ilmenee elämän arveluttava puoli — täyttää jokaisen näistä haihtuvista olemassaoloista koko elämäntahto kaikessa kiihkossaan, ja se on maksettava monilla syvillä tuskilla ja lopuksi kauan pelätyllä ja vihdoin tulevalla katkeralla kuolemalla. Ja näin kokonaisuutena katsoen on kunkin yksilön elämä murhenäytelmä, mutta sellaisena kuin se jokapäiväisessä mitättömyydessään ja vaivassaan koetaan, on se surkeata komediaa. Kuin tahtoisi sallimus olemassaolomme tuskaan lisätä vielä ivansa, sisältää elämämme täten murhenäytelmän ylevän surun, eikä meillä kuitenkaan ole traagillisten henkilöiden arvoa, vaan elämän-leveässä yksityiskohtaisuudessa pysymme aina naurettavina pilanäytelmän henkilöinä.
Tämänsuuntainen on se elämäntunto, jota Schopenhauer yhä uusin värikkäin muunteluin tulkitsee juhlallisen komeissa lauseissaan. Koko hänen ihmisensä on siinä mukana. Elämän ahdistava näytelmä on syvästi vanginnut hänen mielensä. Olemisen synkkä arvoitus askarruttaa kaikkia hänen nerokkaan personallisuutensa kykyjä. Mutta se sisäinen käymisprosessi, minkä kautta hänen syvällinen elämäntuntonsa kiteytyy valtaiseksi ajatusrakennukseksi, on niiden sielullisten lakien mukainen, jotka vallitsevatrunoelmien, taidetuotteiden kehkeymistä. Määräävää tunnesävyä vastaan ei saa rikkoa, mielenliikutuksen pitää päästä kuvatussa tapahtumassa purkautumaan, nousemaan huippukohtaansa, riehumaan ja raukeamaan. Niinkuin siis Schopenhauer tunsi omassa onnettomassa rinnassaan määrättömien pyyteiden temmeltävän, niin uskoi hän ympärillään tajuavansa äärettömän maailmantahdon, joka taistelee sokeata traagillista taistelua kautta luomakunnan, kunnes se vihdoin saa vapahduksen korkeimmalle kehittyneissä ihmisissä — pyhimyksissä ja askeeteissa, jotka tajuten, että kaikissa olennoissa ilmenee sama periolemus kuin heissä itsessään, kieltävät itsekkään minänsä ja elämäntahtonsa ja niin pääsevät ikuiseen rauhaan.
Kauneinta täten tarjotussa Schopenhauer-katkelmassa on kenties se panteistinen mieliala, minkä avulla hän koettaa luoda sovittavaa valaistusta kuoleman katkeruuteen. Mitä merkitsee yksilön häviö, kun kokonaisuus säilyy, joka kuitenkin on ainoa todellinen?
Kuinka välinpitämätön Schopenhauer kehittäessään filosofiaansa, jonka on tyydyttäminen koko hänen olemustaan, on logiikan vaatimuksia kohtaan, siitä antaa seuraavakin tutkielma monta hyvää näytettä. Niinpä Schopenhauer moneen kertaan tehostaa kuilua, joka on tosiolevaisuuden ja ilmiömaailman välillä; täten esim. se, että tajuamme olemukseltaan yhtenäisen elämän yksilöinä, on pelkkä ilmiö, ilman vastiketta tosiolemuksessa, puhdas ymmärryksemme synnyttämä harha. Mutta — tulee tämän johdosta kysyneeksi — jos mainittu kuilu on näin suuri, kuinka meillä silloin voi olla oikeutta väittää tosiolevaiseksi tahtoa, joka kuitenkin ensikädessä kuuluu ilmiömaailmaan? Tähän Schopenhauer vastaa, että me tunnemmekin "tahdon" ainoastaan — tosin välittömimmässä — ilmenemyksessään ja että meidän tietomme siitä ei olekaan "täysin tyhjentävä eikä täysin vastaavainen(!)". Tällainen vastaus on tietenkin pelkkää kiertelyä ja omansa osoittamaan, kuinka mielivaltaisesti Schopenhauer piteli käsitteitään, ja kuinka hauraiksi logiikan telkeet, jotka sulkevat meiltä pääsyn ilmiömaailman taakse, kävivät hänen "metafyysillisen tarpeensa" edessä.
* * * * *
Arthur Schopenhauer syntyi Danzigissa 22 p:nä helmikuuta 1788. Hän polveutui vanhasta varakkaasta kauppiassuvusta ja sai senmukaisen kasvatuksen. Jo poikana sai hän oleskella ulkomailla, Ranskassa ja Englannissa, minkä maiden kieliä hän oppi täydellisesti hallitsemaan. Näin tuli Schopenhauerista "maailmanmies" jo nuoruudessaan. Hän sai aikaisin elämänkokemusta; se esti hänestä koskaan tulemasta tomuttunutta "kamarifilosofia", joka katselee elämän kuumaa kamppausta valjujen abstraktioittensa takaa.
Vuonna 1809 tuli Schopenhauer ylioppilaaksi Göttingenin yliopistoon. Ensi nidos hänen pääteostaanDie Welt als Wille und Vorstellungilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, mutta kesti kolmekymmentä vuotta, ennenkuin hän ensinkään alkoi tulla tunnetuksi. "Kateederifilosofit", joilla ei ollut mitään ystävällisiä tunteita Schopenhaueria kohtaan niiden terävien pistosten jälkeen, mitä olivat häneltä saaneet, vaikenivat hänestä visusti. Peritty varallisuus teki Schopenhauerin toimeentulon huolettomaksi; hän eleli Frankfurt am Mainissa kirjallisia töitään jatkaen. V. 1851 ilmestyiParerga und Paralipomena, jolla oli suuri menestys. Senjälkeen alkoi hänestä pian tulla kuuluisuus. Vuosisadan jälkipuoliskolla hän oli jonkun aikaa suorastaan muotifilosofina, kuten senjälkeen Nietzsche ja meidän päivinämme Bergson.
Schopenhauer kuoli viisaan kuoleman 21 p:nä syyskuuta 1860.
Filosofianhistoriallisesti katsoen on Schopenhauer Kantin työn jatkaja ja kehittäjä. Hän säilytti useimmat Kantin tietokritiikin opeista, mutta oikaisi niitä väittämällä m.m., että tosiolevaisuus ei ole tuntematon, vaan "tahtoa", ja että kategorioja on vain yksi, nimittäin kausaliteetti.
Suomentaja.
Kuolema on filosofian varsinainen innoittava haltio elimusagetes, minkä vuoksi Sokrates onkin filosofian määritellyt "kuoleman tutkimukseksi". Tuskinpa ollenkaan filosofoitaisiinkaan, ellei kuolemaa olisi. Siksi on aivan paikallaan, että erikoinen kuoleman tutkistelu saa sijansa tässä, viimeisen, vakavimman ja tärkeimmän kirjamme[1] alussa.
Eläin viettää päivänsä vailla varsinaista kuoleman tuntemusta: siksi nauttii eläinyksilö välittömästi koko suvun katoamattomuutta, se kun saattaa tajuta oman olemassaolonsa ainoastaan loppumattomaksi. Ihmisessä sensijaan järjen mukana välttämättä esiintyi kuoleman peloittava varmuus. Mutta kuten luonto läpikotaisin tarjoaa jokaista pahaa vastaan parannuskeinon tai ainakin korvauksen, niin auttaa samainen harkinta, joka toi tiedon kuolemasta, luomaanmetafyysillisiäkäsityksiä, jotka sitä vastaan lohduttavat ja joita eläin yhtä vähän kaipaa kuin pystyy itselleen luomaan. Etupäässä tätä tarkoitusta varten ovat kaikki uskonnot ja filosofiset järjestelmät muodostetut, ne ovat siis harkitsevan järjen omin neuvoin tuottamaa vastamyrkkyä kuoleman varmuutta vastaan. Kuitenkin ne aivan eri määrässä saavuttavat tämän tarkoituksen, ja todellakin tekee toinen uskonto tai filosofia paljon suuremmassa määrässä kuin toinen ihmisen kykeneväksi tyynesti katsomaan kuolemaa silmiin.
Brahmalaisuus ja buddhalaisuus, jotka opettavat ihmistä pitämään itseään Brahmana, perusolentona itsenään, vaikuttavat siinä suhteessa paljon enemmän kuin sellaiset opit, jotka antavat hänen syntyä tyhjästä ja alottaa toiselta olennolta saamansa olemassaolon todella vasta syntymässä. Sen mukaisesti tapaammekin Intiassa luottavaisuutta ja kuoleman halveksumista, josta Europassa ei ole mitään käsitystä. On itse teossa arveluttava asia tässä tärkeässä kohdassa aikaisen opetuksen kautta tyrkyttää ihmiselle heikkoja ja hauraita käsityksiä ja tehdä hänet täten iäkseen kykenemättömäksi omaksumaan oikeampia ja kestävämpiä. Opettaa hänelle esim., että hän äskettäin on tyhjästä syntynyt — siis iäisyyden läpeensä ollut tyhjyyttä — ja kuitenkin tulevaisuudessa on oleva katoamaton, on saman vertaista kuin opettaa hänelle, että vaikka hän läpikotaisin on toisen tekemä, hän kuitenkin on tekemisestään ja tekemättä jättämisestään vastuussa kaiken iäisyyden.
Kun näet sitten, hänen henkensä kypsyessä ja harkinnan esiintyessä, hänelle paljastuu tällaisten oppien kestämättömyys, ei hänellä ole mitään parempaa niiden sijalle pantavana, — niin, hän ei enää pysty sellaista käsittämäänkään ja menettää täten sen lohdutuksen, minkä luonto hänelle oli määrännyt kuoleman varmuuden korvaukseksi. Tällaisen kehityksen seurauksena näemme juuri nykyään, mitenkä (1844) Englannin turmeltuneiden tehdastyöläisten joukosta sosialistit ja Saksan turmeltuneiden ylioppilaiden joukosta nuorhegeliläiset vajoavat puhtaasti aineelliselle käsityskannalle, joka johtaa tulokseen:edite, bibite, post mortem nulla voluptas— syökää, juokaa, kuoleman jälkeen ei mitään nautintoa ole.
Kaiken jälkeen, mitä kuolemasta on opetettu, ei kuitenkaan ole kiellettävissä, että ainakin Europassa ihmisten, vieläpä monasti saman yksilön mielipide varsin usein yhä uudelleen horjuu sen käsityksen, joka pitää kuolemaa ehdottomana häviönämme, ja sen olettamuksen välillä, että me ikäänkuin kynsinemme ja karvoinemme olisimme kuolemattomia. Molemmat ovat yhtä väärät; mutta meidän ei niin suuresti ole tarvis löytää oikea keskitie, kuin omaksua se korkeampi näkökanta, jolta katsoen moiset käsitykset itsestään raukeavat.
Tahdon näissä tutkistelemuksissa ensinnä lähteä aivan empirisestä, kokemuksen kannasta. — Tällöin meillä on lähinnä edessämme se kieltämätön tosiseikka, että ihminen luontaisen tuntonsa mukaisesti ei ainoastaan omasta kohdastaan pelkää kuolemaa enemmän kuin mitään muuta, vaan myöskin kiihkeästi murehtii omaistensa kuolemaa, eikä ilmeisesti tee tätä itsekkäästi, itse kärsimänsä menetyksen vuoksi, vaan säälistä sen suuren onnettomuuden johdosta, mikä toisia on kohdannut; siksi soimataankin ihmistä, joka ei sellaisessa tapauksessa itke eikä murehdi, kovasydämiseksi ja tunnottomaksi. Tämän kanssa rinnakkainen on tosiseikka, että kostonhimo karkeimmissa asteissaan tavoittaa vastustajan kuolemaa, suurimpana pahana mitä voi tapahtua. — Arvelut vaihtuvat ajan ja paikan mukaan; mutta luonnon ääni pysyy aina ja kaikkialla samana, sitä on siis ennen kaikkea tarkattava. Se näkyy nyt tässä selvästi ilmaisevan, että kuolema on suuri onnettomuus. Luonnon kielessä merkitsee "kuolema" häviötä. Ja että kuolema on vakava asia, käy ilmi jo siitä, että elämä, kuten jokainen tietää, ei ole mitään leikkiä. Emme kai ansaitse mitään parempaa kuin nämä molemmat.
Itse teossa on kuolemanpelko tiedosta kokonaan riippumaton: sillä eläin tuntee sitä, vaikka se ei tiedä kuolemasta mitään. Kukin olio tuo sen syntyessään mukanaan maailmaan. Tämäa priori, ennen kokemusta esiintyvä kuolemanpelko ei olekaan mitään muuta kuin elämäntahdon[2] nurjapuoli — tahdon, joka juuri on meidän olemuksemme. Senvuoksi on jokaisella eläimellä synnynnäinen huoli elämänsä ylläpidosta ja pelko sen häviöstä: tämä siis, eikä pelkkä tuskan karttaminen, ilmenee siinä arassa huolekkuudessa, millä eläin koettaa asettaa itsensä ja vielä enemmän sikiönsä turvaan jokaiselta, joka saattaisi käydä sillä vaaralliseksi. Miksi eläin pakenee, vapisee ja koettaa piiloutua? Koska se on pelkkää elämäntahtoa, mutta sellaisena se on kuolemalle alttiiksi annettu ja se tahtoisi voittaa aikaa. Niin menettelee luontaisesti myös ihminen. Suurin onnettomuus, pahin, millä missään voidaan uhata, on kuolema, suurin pelko kuolemanpelko. Mikään ei niin vastustamattomasti tempaa meitä vilkkaimpaan myötätuntoon kuin toisen hengenvaara, mikään ei ole kauhistuttavampaa kuin teloitus.
Mutta täten ilmenevä ääretön kiintyminen elämään ei saata olla peräisin tiedosta ja harkinnasta: näiden valossa se päinvastoin näyttää typerältä, koska elämän ulkokohtainen arvo on epätietoinen, ja ainakin jää epäiltäväksi, onko olemista pidettävä olemattomuutta parempana — niin, jopa täytyy olemattomuuden päästä voitonpuolelle, jos kokemus ja harkinta pääsevät vaikuttamaan. Jos hautojen ovia kolkutettaisiin ja kuolleilta kysyttäisiin, tahtovatko nousta elämään taas, pudistelisivat he päätään. Sensuuntainen on myösSokrateenkäsitys Platonin puolustuspuheessa, eikä iloinen ja rakastettavaVoltairekaanvoi olla sanomatta: "on aime la vie; mais le néant ne laisse pas d'avoir du bon" — elämää rakastetaan; mutta olemattomuus ei ole vailla etujaan. Ja toisessa paikassa: "je ne sais pas ce que c'est que la vie éternelle, mais celle-ci est une mauvaise plaisanterie" — en tiedä mitä ikuinen elämä on, mutta tämä on huonoa pilaa. Sitäpaitsihan täytyy elämän joka tapauksessa pian loppua; niin että ne muutamat vuodet, jotka meidän vielä pitää olla olemassa, tykkänään häviävät sen äärettömän ajan rinnalla, jolloin ihmistä ei enää ole.
Senvuoksi näyttää harkinnan valossa suorastaan naurettavalta olla tästä ajan katkelmasta niin huolissaan, niin suuresti vapista, kun oma tai vieras elämä joutuu vaaraan, ja sepittää murhenäytelmiä, joiden peloittavuus johtuu vain meidän kuolemanpelostamme. Mainittu valtava kiintyminen elämään on näin ollen järjetön ja sokea: se on vain siten selitettävissä, että meidän koko tosiolemuksemme jo itse on elämäntahtoa, jolle olemisen senvuoksi täytyy olla korkein hyvä, niin katkeroitunut, lyhyt ja epävarma kuin tämä lieneekin; ja siten, että mainittu tahto itsessään ja alkuaan on tiedoton ja sokea. Kaukana siitä että tieto olisi tämän elämäänkiintymyksen alkuperä, se suorastaan vaikuttaa tähän ehkäisevästi, paljastaessaan elämän arvottomuuden ja täten vastustaessaan kuolemanpelkoa. — Kun tämä tieto milloin voittaa ja ihminen siis rohkeana ja rauhallisena käy kohti kuolemaa, kunnioitetaan tätä suurena ja jalona tekona: me juhlimme siis silloin tiedon voittoa sokeasta elämäntahdosta, joka kuitenkin on oman olentomme ydin. Samaten halveksimme sitä, jossa tieto tässä taistelussa joutuu tappiolle, joka senvuoksi ehdottomasti kiintyy elämään, joka lähestyvää kuolemaa vastaan ponnistaa viimeiset voimansa ja epätoivoisena ottaa sen vastaan;[3] ja kuitenkin ilmenee hänessä vain itseytemme ja luonnon alkuperäinen olemus. Kuinka voisi — saattaa tässä ohimennen kysyä — rajaton rakkaus elämään ja pyrkimys säilyttää sitä kaikin tavoin, niin kauan kuin mahdollista, näyttää alhaiselta ja halveksittavalta, ja kuinka niinikään jokaisen uskonnon kannattajat voisivat pitää sitä tälle arvottomana, jos se olisi kiitollisuudella tunnustettava suopeiden jumalien lahja? Ja kuinka saattaisi edelleen sen ylenkatsominen näyttää suurelta ja jalolta? — Meitä taas vahvistavat nämä tutkistelemukset käsityksessämme: 1) että elämäntahto on ihmisen sisin olemus; 2) että se on itsessään tiedoitsematon, sokea; 3) että tieto on sille alkuperäisesti vieras, myöhemmin ilmennyt olomuoto; 4) että tieto taistelee sen kanssa ja meidän arvostelumme antaa hyväksymisensä tiedon voitolle tahdosta.
Jos se, mikä meistä saattaa kuoleman näyttämään niin hirveältä, olisiolemattomuudenajatus, niin täytyisi meidän samalla väristyksellä ajatella sitä aikaa, jolloin meitä ei vielä ollut. Sillä on kumoamattoman varmaa, ettei olemattomuus kuoleman jälkeen saata olla toisenlaista kuin olemattomuus ennen syntymää, ei siis myöskään valitettavampaa. Kokonainen iäisyys on kulunut, jolloin meitäei vieläollut; mutta se ei mitenkään huoleta meitä. Sensijaan on meistä kovaa, jopa sietämätöntä, että tätä päiväperhon elämän hetkellistä välikohtausta seuraisi toinen äärettömyys, jolloin meitäei enääolisi. Olisiko nyt tämä olemassaolon jano kenties senkautta syntynyt, että me nyt olemme saaneet elämää maistaa ja havainneet sen niin ylen armaaksi? Varmastikaan ei, kuten jo ylempänä lyhyesti selvitettiin; paljon pikemmin olisi tehty kokemus saattanut herättää äärettömän kaipauksen olemattomuuden kadotettua paratiisia kohtaan. Myöskin täydentää sielun kuolemattomuuden toivoa aina "paremman maailman" toivo, — merkki siitä, ettei nykyinen ole suurenarvoinen.
Kaikesta tästä huolimatta on kysymystä kuolemanjälkeisestä tilastamme varmasti käsitelty kymmenentuhatta kertaa enemmän, kirjoissa ja suullisesti, kuin kysymystä syntymän-edellisestä tilastamme. Teoretisesti katsoen on toinen kuitenkin yhtä läheinen ja oikeutettu kysymys kuin toinenkin; ja joka olisi toiseen vastannut, olisi kai pian toisestakin selvillä. Meillä on runollisia huudahduksia siitä, kuinka loukkaavaa olisi ajatella, että ihmisen henki, joka sulkee piiriinsä maailman ja jossa asuu niin paljon ylen oivallisia ajatuksia, vaipuisi hautaan ruumiin mukana; mutta siitä, että tämä henki olisi antanut kokonaisen äärettömyyden kulua, ennenkuin se näine ominaisuuksineen syntyi, ja että maailma aivan niin kauan on saanut tulla toimeen ilman sitä, ei puhuta mitään. Kuitenkaan ei tahdon lahjomatta jääneelle tiedolle mikään kysymys esiinny luonnollisempana kuin tämä: ääretön aika on kulunut ennen minun syntymääni; mitä olin minä kaiken sen ajan?
Metafyysilliseltä kannalta kenties saattaisi vastata: "Minä olin aina minä: nimittäin kaikki, jotka tuon ajan kuluessa täten itsestään lausuivat, olivat juuri minä." Mutta tämän me toistaiseksi, nykyiseltä aivan empiriseltä näkökannaltamme jätämme huomioonottamatta ja otaksumme, ettei minua olisi ollenkaan ollut. Mutta silloin minä voin äärettömään kuolemanjälkeiseen aikaan nähden, jolloin minua ei enää ole, lohduttautua sillä äärettömällä ajalla, jolloin minua vielä ei ollut, ja joka on varsin tuttu ja todellakin hyvin mukava tila. Sillä iäisyysa parte post, tuleva iäisyys ilman minua, saattaa olla yhtä vähän peljättävä kuin iäisyysa parte ante, mennyt iäisyys ilman minua, koska nämä kaksi eivät missään muussa eroa toisistaan kuin että välillä on päiväperhosmainen elämänunelma. Myöskin voidaan kaikki todistukset kuolemanjälkeisen elämän puolesta yhtä hyvin kääntääin partem ante, jolloin ne todistavat syntymänedellisen elämän hyväksi; hindut ja buddhalaiset johdonmukaisesti otaksuvatkin tämän.Kantinoppi "ajan ideaalisuudesta"[4] yksinään ratkaisee kaikki nämä arvoitukset, mutta siitä ei vielä ole kysymys. Mutta senverran selviää jo sanotusta, että on yhtä järjetöntä surra aikaa, jolloin minua ei enää ole, kuin olisi surra sitä, jolloin minua ei vielä ollut: sillä on yhdentekevää, onko aika, joka ei täytä olemassaoloamme, siihen aikaan, joka sen täyttää, tulevaisuuden vaiko menneisyyden suhteessa.
Mutta aivan riippumattakin näistä ajan tarkasteluista on itsestään järjetöntä pitää olemattomuutta pahana, koska kaikki paha samoinkuin kaikki hyväkin edellyttää olemassaoloa, vieläpä tajuntaakin, ja tämä taas elämän mukana lakkaa kuten myös unessa ja tiedottomuuden tilassa. Senvuoksi on meille tajunnan puutos, johon ei mitään pahaa sisälly, varsin tuttu ja turvallinen, ja sen tulo on joka tapauksessa silmänräpäyksen asia. Tältä näkökannalta katseliEpikuroskuolemaa ja lausui senvuoksi aivan oikein: "Kuolema ei meitä liikuta", selittäen että kun me olemme olemassa, silloin ei kuolemaa ole, ja kun kuolema on, silloin ei ole meitä (Diog. Laert., X, 27). Ilmeisesti ei ole mikään onnettomuus että ihminen on kadottanut sellaista, mitä ei voi kaivata: siis saa tuleva olemattomuutemme liikuttaa meitä yhtä vähän kuin mennyt olemattomuutemme.
Tiedon kannalta ei siis ilmene ollenkaan mitään syytä peljätä kuolemaa; mutta tajunta on tietämistä, siksi ei kuolema sille ole mitään pahaa. Myöskään ei tämä minuutemmetietäväosa kuolemaa pelkää; vaan yksinomaan sokeastatahdostajohtuu sefuga mortis, kuoleman kammo, joka kaiken elävän täyttää. Mutta tähän tahtoon se, kuten jo ylempänä mainittiin, oleellisesti kuuluu, koska se on elämäntahtoa, jonka koko olemus on kiihkoa elämään ja olemassaoloon ja johon tieto ei kuulu alkuperäisesti, vaan vasta sen ilmetessä eläinyksilöissä. Kun tämä tahto nyt tiedon välityksellä havaitsee kuoleman ilmiömuotonsa loppuna, jonka muodon kanssa se on identifioinut itsensä ja johon se siis luulee rajoittuvansa, ponnistaa sen koko olemus kaikin voimin vastaan. Onko sillä nyt kuolemalta mitään todella peljättävänä, tulemme tuonnempana tutkimaan ja tällöin pitämään muistissamme tässä osoitetun kuolemanpelon varsinaisen lähteen, jonka asianmukainen jako olentomme tahtovaan ja tietävään osaan selvittää.
Tämänmukaista on myös, että kuolemaa ei niin peljättäväksi tee se että se on elämän loppu, koska elämä ei kenenkään mielestä voi olla erikoisesti surkuttelun arvoinen, vaan se että se on elimistön häviö: oikeastaan, koska elimistö on ruumiina ilmenevä tahto itse. Mainitun häviön me tunnemme itse asiassa vain sairauden tai vanhuuden raihnauksissa: sensijaan kuolema itse onminuudelleolemassa vain sinä äkillisenä silmänräpäyksenä, jolloin tajunta häviää, aivojen toiminnan seisahtumisena. Tästä seuraava seisahduksen leviäminen kaikkiin muihin elimistön osiin on oikeastaan jo kuolemanjälkeinen tapaus. Kuolema siis itsekohtaisessa suhteessa koskee vain tajuntaa. Mitä nyt tämän katoaminen on, voi jokainen suunnilleen arvostella uneenvaipumisen perusteella; mutta vielä paremmin tuntee sen se joka on kokenut todellisen tainnostilan, jommoisessa ylimeno ei tapahdu niin vähitellen eikä unien välityksellä, vaan ensinnä, vielä täyden tajun vallitessa, näkökyky häviää ja sitten välittömästi esiintyy syvin tiedottomuus: tunto tästä, mikäli sitä on, on kaikkea muuta kuin vastenmielinen, ja epäilemättä on, kuten uni on kuoleman veli, tainnostila sen kaksoisveli.
Väkivaltainenkaan kuolema ei saata olla tuskallinen, koska vaikeitakaan haavoittumisia säännöllisesti ei ensinkään tunneta, vaan ne vasta hetkeä myöhemmin huomataan, usein vasta ulkonaisten merkkiensä johdosta; jos ne ovat nopeasti kuolettavia, häviää tajunta, ennenkuin ne huomataan; jos ne surmaavat myöhemmin, on laita kuin muissakin taudeissa. Nekin jotka ovat menettäneet tajuntansa vedessä tai hä'ässä tai hirttäytyessä, ilmoittavat, kuten tunnettu, sen tapahtuvan kivutta. Ja varsinkin oikea luonnonmukainen kuolema, jonka ikä aiheuttaa,euthanasia, on huomaamattomalla tavalla tapahtuvaa vähittäistä häviämistä ja haihtumista todellisuudesta. Toinen toisensa jälkeen sammuvat vanhuudessa intohimot ja pyyteet, samalla kun herkkätuntoisuus niiden esineitä kohtaan lakkaa; mielenliikutukset eivät enää saa aihetta viritäkseen, sillä kuvausvoima käy yhä heikommaksi, sen kuvat himmeämmiksi, vaikutelmat eivät enää painu mieleen, ne menevät jäljettömästi ohi, päivät vierivät yhä nopeammin, menettävät merkityksensä, kaikki kalpenee. Korkeaikäinen vanhus hoipertelee ympärillämme tai lepää jossakin sopessa entisen olentonsa pelkkänä varjona, haamuna. Mitä on tässä kuolemalla enää hävitettävää? Eräänä päivänä hän uinahtaa viimeisen kerran, ja hänen unelmansa ovat — — — Niitäpä jo Hamlet kysyi kuuluisassa yksinpuhelussaan. Minä uskon: me uneksimme niitä juuri nyt.
Tässä on vielä huomautettava, että elämänprosessin ylläpito — vaikka sillä on metafyysillinen perusta — ei tapahdu vastuksitta, siis ei myöskään ponnistuksitta. Tähän uupuu elimistö joka ilta, ja senpä vuoksi se lakkauttaa aivotoiminnan ja heikentää muutamia eritystoimia, sekä hengityksen, valtimon ja lämmönkehityksen. Tästä voi tehdä johtopäätöksen, että elämänprosessin täydellisen lakkaamisen täytyy sitä liikkeelle panevalle voimalle merkitä ihmeellistä helpotusta: kenties tämä osaltaan vaikuttaa että useimpien kuolleiden kasvoilla on suloisen tyytyväisyyden leima. Ylipäätään mahtanee kuoleman hetki olla samankaltainen kuin herääminen raskaasta painajais-unesta.
Toistaiseksi olemme havainneet, että niin suuresti kuin kuolemaa peljätäänkin, se ei kuitenkaan saata olla mitään varsinaisesti pahaa. Mutta useinpa se ilmenee suorastaan jonakin hyvänä, toivottuna, ystävänä. Jokaiselle, jonka olemassaoloa tai pyrintöjä ovat kohdanneet voittamattomat esteet, — joka kärsii parantumatonta tautia tai lohdutonta murhetta, — on viimeisenä, hänelle enimmäkseen itsestään aukeavana turvantienä palaaminen luonnon helmaan, josta hän kuten kaikki muukin lyhyeksi ajaksi oli sukeltanut esiin, suopeampien olemisen edellytysten toivon viettelemänä kuin hänen osakseen oli tullut, ja jonne hänelle sama tie aina jää avoimeksi. Tämä paluu on eläväncessio bonorum, omaisuuden luovuttaminen takaajalle. Kuitenkin sille tielle tässäkin tapauksessa astutaan vasta ruumiillisen tai henkisen taistelun jälkeen: niin suuresti empii jokainen palata sinne, mistä niin helposti ja auliisti astui olemassaoloon, jolla on tarjottavana niin paljon kärsimystä ja niin vähän iloja. — Hindulaiset ovat antaneet kuolemanjumala Yamalle kahdet kasvot: toiset kovin peljättävät ja kauheat, toiset kovin ystävälliset ja hyvänsuovat. Tämän selittää osaksi jo yllä esitetty tarkastelu.
Kokemuksen kannalta, jolla yhä edelleen pysymme, tarjoutuu myös itsestään seuraava näkökohta, jota senvuoksi kannattaa lähemmin selvittää ja oikeisiin rajoihinsa osoittaa.
Silmäys ruumiiseen näyttää minulle, että tuntokyky, ärtyväisyys, verenkierto, mieleenpalautus j.n.e. tässä ovat lakanneet. Tästä minä varmuudella päätän, että se mikä ne tähän saakka pani toimimaan, vaikkakin se aina pysyi minulle tuntemattomana, ei niitä enää pane toimimaan, on siis poistunut niistä. — Mutta jos minä tähän lisäisin, että tämän on täytynyt olla juuri sitä, minkä minä olen tuntenut vain tajuntana, siis älynä (sieluna), niin ei tällainen johtopäätös olisi vain epäoikeutettu, vaan myös ilmeisesti väärä. Sillä milloinkaan ei tajunta ole minulle esiintynyt elimellisen elämän syynä, vaan tuotteena ja tuloksena, koska se tämän mukana nousee ja laskee, nimittäin eri elinkausina, terveydessä ja sairaudessa, unessa, tainnostilassa, heräämisessä j.n.e., siis aina esiintyi elimellisen elämän seurauksena eikä syynä, aina näyttäytyi jonakin, joka syntyy ja häviää ja taas syntyy, niin kauan kuin edellytykset tähän ovat vielä olemassa, mutta muuten ei. Olenpa saattanut tehdä senkin huomion, että tajunnan täydellisen hajoamisen, mielipuolisuuden, ei ensinkään tarvitse kerallansa heikentää ja masentaa muita voimia, taikka suorastaan uhata elämää, se päinvastoin niitä, varsinkin ärtyväisyyttä eli lihasvoimaa, suuresti lisää, ja elämää pikemmin pitentää kuin lyhentää, ellei muita kilpailevia syitä ole myötävaikuttamassa.
Edelleen tunsin yksilöllisyyden kaiken elimellisen elämän — ja siis myös, jos tämä on itsetajuista, tajunnan ominaisuudeksi. Mitään aihetta ei ole päätellä, että tämä ominaisuus kuuluisi mainitulle kuolemassa poistuneelle, elämää jakavalle, minulle täysin tuntemattomalle perusainekselle; sitä vähemmän, kun näen, että kaikkialla luonnossa jokainen yksityinen ilmiö on jonkun yleisen, tuhansissa samanlaisissa ilmiöissä toimivan voiman tuote. Mutta yhtä vähän on aihetta toisaalta päätellä, että koska elimellinen elämä tässä on lakannut, senvuoksi myös mainittu, sitä tähän saakka vaikuttava voima olisi rauennut tyhjiin; — yhtä vähän kuin on syytä rukin pysähtymisestä päätellä kehrääjän kuolleen. Kun heiluri, tavatessaan painopisteensä, vihdoin pääsee lepoon, ja siten sen näennäinen yksilöelämä on lakannut, ei kukaan arvele, että painovoima nyt on hävinnyt; vaan jokainen ymmärtää, että se on lukemattomissa ilmiöissä toimivana nyt kuten ennen. — Tosin saattaisi tätä vertausta vastaan väittää, että painovoima ei ole lakannut tässä heilurissakaan vaikuttamasta, vaan ainoastaan näkyvästi ilmaisemasta toimintaansa; joka näin väittää, ajatelkoon tämän sijasta sähköistä kappaletta, jossa sähkö purkautumisensa jälkeen todella on lakannut vaikuttamasta.
Olen täten ainoastaan tahtonut osoittaa, että me alhaisimmillekin luonnonvoimille välittömästi tunnustamme ainaisuuden ja kaikkiallisuuden, ja niiden hetkellisten ilmennysten katoavaisuus ei saata meitä vähääkään erehtymään. Sitä vähemmän sopii meidän siis pitää elämän lakkaamista elävöittävän perusvoiman häviönä, siis kuolemaa ihmisen täydellisenä perikatona. Senvuoksi, että sitä voimakasta käsivartta, joka kolmetuhatta vuotta sitten jännitti Odysseun jousta, ei enää ole, ei mikään harkitseva ja hyvinjärjestetty ymmärrys ole pitävä täysin hävinneenä sitä voimaa, joka siinä niin tarmokkaasti vaikutti, mutta senvuoksi ei myöskään, edelleen harkitessaan, otaksuva, että voima, joka tänään jousta jännittää, olisi alkanut olla olemassa vasta tämän käsivarren mukana. Paljon likeisempi on ajatus, että voima, joka aikaisemmin vaikutti nyttemmin poistuneen elämän, on sama, joka nykyään kukoistavassa elämässä vaikuttaa: niin, onpa tätä ajatusta melkein mahdoton torjua. Mutta varmasti me tiedämme, että vain se on katoavaista, mikä jäsenenä kuuluu syysarjaan, mutta siihen kuuluvat vain tilat ja muodot.
Mutta syiden aiheuttaman vaihtelun koskemattomaksi jää toisaalta materia eli aine, toisaalta luonnonvoimat, sillä molemmat ovat kaikkien näiden muutosten edellytyksenä. Mutta itseämme elävöittävä perusvoima täytyy meidän lähinnä ajatella ainakin luonnonvoimaksi, kunnes mahdollisesti syvempi tutkimus on sallinut meidän tietää, mitä se itsessään on. Ja luonnonvoimana jää siis elinvoima kokonaan muotojen ja tilojen vaihtelun koskemattomaksi, jotka syiden ja seurausten ketju vie ohi ja jotka yksin ovat syntymän ja häviämän alaisia, kuten kokemus näyttää. Tässä määrässä siis meidän varsinaisen olentomme katoamattomuutta käy varmasti todistaminen. Tämä tosin ei tyydytä niitä vaatimuksia, mitä olemme tottuneet asettamaan todistuksille kuolemanjälkeisestä olemassaolostamme, eikä tarjoamaan sitä lohdutusta, mitä sellaisilta odotetaan. Kuitenkin on tämäkin jotakin, ja joka pelkää kuolemaa ehdottomana häviönään, hänen ei tule ylenkatsoa sitä täydellistä varmuutta, että hänen elämänsä sisäisin perusvoima jää sen koskemattomaksi.
Niin, saattaisipa senkin paradoksin eli yllätysväitteen esittää, että mainittu toinenkin olevainen, joka samoin kuin luonnonvoimat jää syysarjan langassa jatkuvan tilojen vaihtelun koskemattomaksi, siis aine, ehdottoman säilyväisyytensä kautta takaa meille häviämättömyyden, minkä avulla se, joka ei pystyisi mitään muutakaan käsittämään, jo saattaisi jonkunmoisella katoamattomuudella lohduttautua. "Kuinka?" sanotaan, "pelkän tomun, raa'an aineen säilymistä olisi pidettävä olentomme jatkumisena?" — Mitä? tunnetteko siis tämän tomun? Tiedättekö, mitä se on ja mihin se kykenee? Oppikaa tuntemaan se, ennenkuin sitä halveksitte. Tämä aine, joka nyt on tässä tomuna ja tuhkana, on kohta, veteen liuenneena, kiteytyvä kristalliksi, loistava metallina, on sitten syöksevä sähkökipinöitä, on galvaanisen jännityksensä kautta ilmituova voimaa, joka hajoittaa kiinteimmätkin aineyhdistykset ja luo maalajeista metalleja; niin, se muovautuu itsestään kasviksi ja eläimeksi ja kehittää salaperäisestä kohdustaan sen elämän, jonka katoamisesta te lyhytnäköisyydessänne niin arkoina huolehditte.
Eikö siis merkitse yhtään mitään jatkaa olemassaoloaan sellaisena materiana? Niin, minä väitän vakavissani, että jo tämä aineen säilyväisyyskin todistaa varsinaisen olentomme häviämättömyyden puolesta, joskin vain kuvan ja vertauksen kautta tai pikemminkin kuin varjoleikkauksen tavoin. Tämän ymmärtääksemme tarvitsee meidän vain muistaa aikaisemmin esitettyä aineen olemuksen selvittelyä, josta kävi ilmi että pelkkä muodoton materia, — jota ei koskaan ole sinänsä havaittu, mutta joka edellytetään ilmiömaailman alati kestäväksi perustaksi — on tosiolevaisen, siis tahdon, välitön heijastus, on sen näkyväisyys ylipäätään. Senvuoksi siitä kokemuksen edellytysten vallitessa pitää paikkansa se mikä tahtoon itseensä eroittamattomasti kuuluu, ja se siis kuvastaa tämän todellista iäisyyttä ajallisen katoamattomuuden kuvan muodossa. Koska, kuten jo on sanottu, luonto ei valehtele, ei mikään sen puhtaasti ulkokohtaisesta tarkastelusta johtunut ja johdonmukaisen ajattelun kautta kehitetty käsitys saata olla tykkänään väärä, vaan pahimmassa tapauksessa vain hyvin yksipuolinen ja epätäydellinen. Mutta sellainen on kiistämättä myös yksipuolinen materialismi, esim.Epikuroksen, yhtähyvin kuin sen vastakohta, ehdoton idealismi, esimerkiksiBerkeleyn, ja ylipäätään jokainen oikeasta näkemyksestä virinnyt ja vilpittömästi perille viety filosofinen peruskäsitys. Ne vain ovat kaikki kovin yksipuolisia käsityksiä ja senvuoksi vastakkaisuuksistaan huolimattayhtaikaisestitosia, nimittäin kukin määrätyltä kannalta katsoen, mutta niin pian kuin kohotaan tämän yläpuolelle, näyttävät ne meistä vain suhteellisesti ja ehdollisesti tosilta.
Korkein kanta, josta saa näköalan yli niiden kaikkien, sekä yli niiden vain suhteellisen totuuden että niiden samanaikaisen erheellisyyden, saattaa olla vain täydellisen totuuden kanta, mikäli sellainen on saavutettavissa. Senmukaisesti näemme, kuten juuri osoitettiin, oikeastaan varsin karkeassa ja senvuoksi varsin vanhassa materialistisessa peruskäsityksessä tosiolemuksemme häviämättömyyden kuvastuvan ainoastaan ikäänkuin varjomaisesti, nimittäin aineen katoamattomuutena, samoinkuin absolutisen fysiikan jo korkeammalla kannalla olevassa naturalismissa luonnonvoimien kaikkiallisuutena ja iäisyytenä, joihin elinvoima kuitenkin on luettava. Siis lausuvat nämäkin karkeat peruskäsitykset, että elävä olento ei kuolemassa joudu ehdottoman häviön alaiseksi, vaan jatkuu luonnon kokonaisuudessa ja sen mukana. —
Tutkistelemuksilla, jotka ovat meidät tähän saakka johtaneet ja joihin muut pohtimiset liittyivät, oli lähtökohtana se silmäänpistävä kuolemanpelko, joka täyttää kaikki elävät olennot. Mutta nyt me tahdomme vaihtaa näkökantaa ja kerran katsoa sitä, mitenkä luonto, yksityisolioiden vastakohtana, suhtautuu kuolemaankokonaisuutena;tällöin me kuitenkin yhä vielä pysyttelemme kokemuksen pohjalla.
Me tosin emme tunne mitään korkeampaa arpapeliä kuin se mitä käydään kuolemasta ja elämästä: jokaista niitä koskevaa ratkaisua me äärimäisellä jännityksellä, osanotolla ja pelolla odotamme — meidän silmissämme on siinä kysymyskaikesta. — Luontosensijaan, joka kuitenkaan ei koskaan valehtele, vaan puhuu vilpittömästi ja avoimesti, lausuu tästä ajatusaiheesta aivan toisin, nimittäin siten kuin Krishna "Bhagavad Gita" runossa. Se lausuu: yksilön kuolema tai elämä on kokonaan merkityksetön. Tämän näet se ilmaisee siten, että se antaa jokaisen eläimen ja myös ihmisen elämän vähäpätöisimmillekin sattumille alttiiksi, ryhtymättä sitä pelastamaan.
Katsokaa hyönteistä tiellämme: pieni, tiedottomasti tehty askeleen käännähdys riittää ratkaisemaan sen elämän ja kuoleman. Katsokaa metsäkotiloa, miten se on vailla kaikkia keinoja paetakseen, puolustautuakseen, pettääkseen vihollisensa, piiloutuakseen; se on jokaisen valmis saalis. Nähkää kalan huoletta leikkivän vielä avoimessa pyydyksessä; sammakon hitautensa takia viivyttelevän pakoa, joka vielä saattaisi sen pelastaa; lintua, joka ei havaitse yllään liitelevää haukkaa; lammasta, jota susi pensaikosta vaanii ja väijyy. Kaikki nämä, varovaisuutta tuntematta, kulkevat huoletta keskellä vaaroja, jotka joka hetki uhkaavat niiden olemassaoloa. Kun siis luonto täten empimättä antaa alttiiksi sanomattoman taidokkaasti rakennetut eliönsä, ei vain voimakkaamman rosvoushalulle, vaan sokeimmallekin sattumalle ja joka narrin oikulle ja lapsen vallattomuudelle, ilmaisee se, että näiden yksilöiden perikato on sille yhdentekevä, ei sitä vahingoita, ei merkitse mitään ja että vaikutus näissä tapauksissa on yhtä vähäpätöinen kuin syy.
Tämän se ilmaisee hyvin selvästi, eikä se koskaan valehtele, mutta se jättää lausuntonsa selityksiä vaille; se puhuu mieluummin orakelien lakooniseen tyyliin. Kun siis ikiemo niin huoletta lähettää suojattomat lapsensa tuhansia vaaroja vastaan, saattaa se tapahtua vain siksi, että se tietää, että jos ne sortuvat, niin ne sen helmaan sortuvat, jossa ne ovat turvassa, ja siis niiden sortuminen on vain pilaa. Eikä se myöskään kohtele ihmisiä toisin kuin eläimiä. Edellisistäkin se siis lausuu, että yksilön elämä ja kuolema ovat sille yhdentekeviä. Senmukaisesti pitäisi niiden määrätyssä merkityksessä olla sitä meillekin; sillä me itsehän muodostamme luonnon. Varmastikin me, jos vain katseemme tunkeutuisi kyllin syvälle, olisimme samaa mieltä kuin luonto ja pitäisimme kuolemaa tai elämää yhdentekevänä samoin kuin se. Mutta näin ollen täytyy meidän harkinnan avulla tulkita luonnon mainittu huolettomuus ja välinpitämättömyys yksilöiden elämää kohtaan siten, että sellaisten ilmiöiden hävitys ei vähimmässäkään määrässä koske niiden varsinaista ja todellista olemusta.
Jos vielä edelleen harkitsemme, ettei vain elämä ja kuolema ole riippuvainen vähäpätöisimmistä sattumista, vaan että elimellisten olentojen olemassaolo ylipäätäänkin on haihtuvaista laatua, että eläin ja kasvi tänään syntyy ja huomenna kuihtuu, että syntymä ja kuolema nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan, kun sensijaan niin paljon alhaisemmalla kannalla olevalle elimettömälle maailmalle on taattu niin paljon pitempi olemassaolo — äärettömän pitkä kuitenkin vain ehdottomasti muodottomalle aineelle, — jolle me sellaisen tunnustamme suorastaana priori, järkisyillä; — silloin täytyy, ymmärtääkseni, tällaisen asiaintilan kokemuksellisesta, mutta ulkokohtaisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta itsestään viritä sen ajatuksen, että se on vain pintapuolinen ilmiö, — että sellainen alituinen syntyminen ja häviäminen ei suinkaan ulotu olioiden perijuureen, vaan saattaa olla ainoastaan suhteellinen, jopa näennäinen, että se ei kosketa todellisuuden sisäistä olemusta, joka muutenkin läpeensä salaperäisenä karttaa katsettamme, ja että tämä olemus siitä häiriintymättä jatkaa olemassaoloaan, joskaan emme saata havaita, yhtä vähän kuin ymmärtääkään, miten tämä tapahtuu, jonka vuoksi meidän täytyy ajatella se jonkunlaisena silmänkääntäjäleikkinä.
Sillä että juuri epätäydellisin, alhaisin, elimetön maailma häiritsemättä jatkaa olemassaoloaan, kun sensijaan täydellisimmät olennot, eliöt, jotka ovat äärettömän monimutkaisesti ja käsittämättömän taidokkaasti rakennetut, yhäti syntyisivät läpeensä uudestaan ja taas hetken kuluttua raukeisivat täydelliseen tyhjyyteen antaakseen taasen tilaa uusille, tyhjyydestä olemassaoloon astuville vertaisilleen — tämä on jotakin niin silmäänpistävän järjetöntä, ettei se konsaan saata olla olioden todellinen järjestys, vaan pelkästään verho, joka tätä kattaa, eli oikeammin meidän älymme rakenteesta johtuva ilmiö. Niin, koko tämä yksityisolioiden oleminen ja olemattomuus, joiden kannalta kuolema ja elämä ovat vastakohtia, saattaa olla vain suhteellinen. Luonnon puhetapa, joka sen esittää meille ehdottomana, ei siis saata olla todellinen ja lopullinen olioiden ja maailmanjärjestyksen laadun ilmaus, vaan todellakin ainoastaanpatois du pays, maalaismurre, s.o. vain suhteellisesti tosi, vertauskuva, joka on ymmärrettäväcum grano saliseli sovitellen, tai tarkkaan sanoen: älymme rakenteesta riippuva käsitys. — Minä sanon: välitön, intuitiivinen vakaumus, jommoista olen tässä koettanut sanoin tulkita, on pakostakin tunkeva jokaiseen, s.o. tosin vain jokaiseen niistä, joiden henki ei ole vallan jokapäiväistä lajia, jommoinen pystyy käsittämään vain yksityisilmiöitä ihan sellaisinaan ja jonka tieto senvuoksi jyrkästi rajoittuu yksilöihin, eläinymmärryksen tapaan. Se taasen, joka pelkästään jo hieman tehostuneella kyvyllä edes alkaa havaita yksityisolioissa niiden yleiset aatteet, se joutuu jossakin määrin omaksumaan mainitun vakaumuksen, vieläpä välittömänä ja senvuoksi varmana.
Itse teossa vain vähäiset rajoitetut henget vakavasti pelkäävät kuolemaa häviönänsä; tämä pelko on kokonaan vieras ratkaisevasti lahjakkaille hengille. Platon perusti syystä koko filosofian ideaopin tuntemiseen, — yleisen havaitsemiseen yksityisessä. Mutta ylen elävä on tässä kuvatun, välittömästä luonnon tarkastelusta virinneen vakaumuksen täytynyt olla veda-kirjojen upanishad-runojen ylevissä, tuskin ihmisiksi kuviteltavissa luojissa, koska se ilmenee meille lukemattomista heidän lausunnoistaan niin erikoisen mieleenpainuvasti, että meidän täytyy uskoa tämän heidän henkensä välittömän valaistuksen johtuneen siitä, että nämä viisaat, ollen ajankohdan puolesta lähempänä sukumme alkuperää, käsittivät todellisuuden olemuksen selvemmin ja syvemmin kuin mihin nykyinen jo heikontunut sukukunta pystyy. Tosin kyllä on heidän käsitystään — aivan toisessa määrässä kuin on laita meidän Pohjolassamme — tukenut Intian eloisa luonto. — Kuitenkin vie myös sellainen johdonmukainen mietintä, jotaKantinsuuri henki harjoitti, toista tietä samaan tulokseen, opettaessaan, että ymmärryksemme, jonka puitteissa nopeasti vaihtuva ilmiömaailma näyttäiksen, ei tajua todellisuuden oikeata perusolemusta, vaan ainoastaan tämän ilmenemyksen, ja — kuten minä tähän lisään — se johtuu siitä, että ymmärrys alkuisin vain on tarkoitettu tarjoamaan tahdollemme vaikuttimet, — palvelemaan tätä sen tavoitellessa vähäisiä tarkoitusperiään.
Kuitenkin jatkakaamme ulkokohtaista ja ennakkoluulotonta luonnontarkasteluamme edelleenkin. — Kun minä tapan jonkun eläimen, koiran, linnun, sammakon, vaikkapa hyönteisen, niin onhan toki oikeastaan mahdoton ajatella, että tämä olento, tai oikeastaan se perusvoima, jonka vaikutuksesta tuo niin ihmeteltävä ilmiö vielä hetkeä aikaisemmin esiintyi täydessä tarmossaan ja elämänhalussaan, olisi minun häijyn tai kevytmielisen tekoni kautta rauennut tyhjyyteen. — Ja taas toisaalta eivät konsaan ne miljoonat kaikenlaatuiset eläimet, joita joka hetki äärettömän monimuotoisina, täynnä voimaa ja intoa astuu olemassaoloon, ole ennen syntymishetkeään saattaneet olla pelkkää tyhjyyttä ja nyt alottaa olemassaoloansa ehdottomasta alusta. — Kun minä siis tällä tavoin näen, mitenkä jokin poistuu näköpiiristäni, minun koskaan kokemattani, mihin se joutuu, ja mitenkä toinen astuu sijaan, minun koskaan kokemattani, mistä se tulee; kun vielä molemmilla on sama hahmo, sama olemus, sama luonne, ja puuttuu pelkästään vain sama aine, jota ne kuitenkin elämänsäkin aikana jatkuvasti poistavat ja uusivat; — niin on todellakin se olettamus, että se mikä häviää ja se mikä sen sijalle astuu, on yhtä ja samaa olentoa, joka on ainoastaan pienen muutoksen, olemismuotonsa uudistuksen alaisena, ja että siis kuolema merkitsee suvulle samaa kuin uni yksilölle, — tämä olettamus on, sanon, niin käden ulottuvilla, että on mahdoton olla siihen joutumatta, ellei äly, joka jo varhaisessa nuoruudessa on erheellisten peruskäsitysten tyrkyttelyn takia mennyt kieroon, taikauskoisella pelolla jo kaukaa kiiruhda sen tieltä pois.
Vastakkainen olettamus sensijaan, että eläimen synty merkitsisi sen tulemista tyhjästä ja senmukaisesti kuolema raukeamista ehdottomaan tyhjyyteen, ja tämä vielä sillä lisäyksellä, että ihmisellä, joka niinikään on tyhjästä tullut, kuitenkin olisi loppumattomasti jatkuva olemassaolo, vieläpä tietoisuuskin, kun sensijaan koira, apina, elefantti kuolemassa häviäisivät tyhjään, — tällaista olettamusta vastaan täytyy toki terveen järjen nousta kapinaan ja selittää se mielettömäksi. — Jos, kuten alati toistetaan, jonkun järjestelmän tulosten vertaaminen terveen ihmisjärjen vaatimuksiin on oleva sen totuuden koetinkivi, niin toivon minä, että ne, jotka kannattavat tätä Descartesilta Kantin-edellisiin eklektikkoihin saakka periytynyttä ja vieläkin Europan sivistyneitten suurta osaa vallitsevaa peruskäsitystä, kerran käyttäisivät mainittua koetinkiveä tässä kohden.
Läpikotaisin ja kaikkialla on luonnon todellisena vertauskuvana ympyrä, koska se on toistumisen kaava: toistuminen onkin luonnon yleisin muoto, joka ilmenee kaikessa, tähtien kulusta aina elimellisten olentojen syntymään ja kuolemaan saakka, ja vain senkautta käy ajan ja sen sisällön pysähtymättömässä virrassa jokin pysyväinen, s.o. luonto, mahdolliseksi.
Kun syksyllä tarkastaa hyönteisten pikkumaailmaa ja silloin näkee, mitenkä toinen valmistaa itselleen vuoteen, nukkuakseen pitkää, jähmettävää talviuntaan, toinen kehrää verhon ympärilleen, talvehtiakseen kotelona ja kerran keväällä herätäkseen nuortuneena ja täydellisempänä, ja mitenkä vihdoin useimmat, jotka aikovat kuoleman helmassa levähtää, vain huolella sovittavat munalleen tarkoituksenmukaisen säilytyspaikan, astuakseen kerran tästä uudistuneena esiin, — niin tämä on luonnon suuri kuolemattomuusoppi, jonka pitäisi meille selittää, ettei unen ja kuoleman välillä ole mitään jyrkkää eroa ja että toinen yhtä vähän kuin toinenkaan on uhkavaarana olemassaololle. Se huolellisuus, millä hyönteinen valmistaa kammion, kuoppasen tai pesän, asettaa sinne munansa ynnä ruokaa tästä tulevana keväänä kehittyvälle toukalle ja sitten rauhallisesti kuolee, — on aivan samanlainen kuin se huolellisuus, millä ihminen illalla asettaa valmiiksi vaatteensa ja murkinansa tulevaa aamua varten, eikä sellaista voisi itse asiassa ollenkaan esiintyä, ellei syksyllä kuoleva hyönteinen varsinaiselta perusolennoltaan olisi sama kuin keväällä munasta ryömivä — aivan niinkuin nukkumaan paneutuva ja vuoteesta nouseva ihminen on sama.
Jos me näiden tutkistelemusten jälkeen nyt palaamme itseemme ja omaan sukuumme, — jos luomme katseen eteenpäin, kauas etäiseen tulevaisuuteen, koetamme kuvailla mieleemme tulevaiset sukupolvet, miljoonine yksilöineen, outoine tapoineen ja pukuineen, mutta sitten päästämme väliin kysymyksen: Mistä tulevat nämä kaikki? Missä ovat he nyt? — Missä on se maailmojakantavan tyhjyyden runsas kohtu, joka heidät vielä kätkee, nuo tulevaiset sukupolvet? — eikö olisi tähän hymyilevä ja tosi vastaus: Missä ne olisivat muuallakaan kuin siellä missä todellinen aine on ollut ja on oleva, nykyisyydessä ja sen sisällössä, siis sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä oman olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen, mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa, joka keväällä on verhoava puun, vaan valittaen lausuu: "Sehän en ole minä! Nehän ovat aivan toisia lehtiä!" — Oi vähämielinen lehti! Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? — Opi toki tuntemaan oma varsinainen olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämän janoa, opi näkemään se puun sisäisessä, salaisessa, pakoittavassa voimassa, joka on alatisamakaikissa lehtien sukupolvissa. Ja nyt, kuten kreikkalainen runoilija sanoo:
"millainen suku lehtien on, sellainen on miesten".
Nukahtaako kärpänen, joka nyt surisee ympärilläni, illalla uneen ja surisee huomenna taas; vai kuoleeko se illalla ja keväällä surisee sen munasta syntynyt toinen kärpänen — se on itsessään sama asia: senvuoksi ei tieto, joka esittää ne kahtena kokonaan eri oliona, olekaan mikään ehdoton, vaan ainoastaan suhteellinen, ilmiön, eikä tosiolevaisen tuntemusta. Kärpänen lentelee taas aamulla; se lentelee keväälläkin taas. Mitä eroa sille on talvella ja yöllä? —BurdachinFysiologiassa (nid. 1, § 275) luemme: "Aina kello 10 saakka aamulla ei valmisteessa näy mitään Cercaria ephemora'a (eräs alkueläin), ja kello 12 aikaan koko vesi vilisee niitä. Illalla ne kuolevat, ja seuraavana aamuna syntyy taas uusia. Tämän havainnon tekiNitzschkuutena päivänä peräkkäin."
Niin viipyy kaikki vain silmänräpäyksen ja kiitää kuolemaa kohti. Kasvi ja hyönteinen kuolevat kesän lopulla, eläin, ihminen, muutaman vuoden kuluttua: kuolema niittää väsymättömästi. Mutta siitä huolimatta, niin, aivan kuin ei asia niin olisikaan, on kaikki aina olemassa paikallaan, aivan kuin kaikki olisikin katoamatonta. Aina vihannoi ja kukkii kasvi, surisee hyönteinen, pysyy eläin ja ihminen lakastumattoman nuorena, ja jo tuhannen kertaa nautitut kirsikat ovat meille joka kesä uudelleen tarjona. Kansatkin säilyvät, kuin kuolemattomat yksilöt, joskin ne toisinaan muuttavat nimeä, jopa niiden toimi, puuha ja kärsimys on aina sama. Historia tosin on alati kertovinaan meille jotakin uutta, sillä se on kaleidoskopin tapainen, mikä joka käänteellä näyttää uuden ryhmityksen, vaikka me oikeastaan näemme aina saman silmäimme edessä. Mikä siis vastustamattomammin tunkee mieleen kuin ajatus, että syntyminen ja häviäminen ei kohdistu olioiden varsinaiseen olemukseen, vaan tämä jää sen koskemattomaksi, on siis katoamaton?
Senvuoksi kaikki mikätahtooolla olemassa, todellisuudessa on jatkuvasti ja loppumattomasti olemassa. Senmukaisesti ovat joka ajankohtana, sääskestä elefanttiin saakka, kaikki eläinsuvut täysilukuisina maan päällä. Ne ovat jo uudistuneet monia tuhansia kertoja ja tässä samana pysyneet. Ne eivät tiedä muista kaltaisistaan, jotka ovat eläneet ennen niitä tai niiden jälkeen elävät: suku elää alituisesti, ja tuntien, että se on katoamaton ja he samaa kuin se, ovat yksilöt turvallisella mielin. Elämäntahto ilmenee itselleen loppumattomana nykyisyytenä, koska tämä on suvun elämän muoto; siksi suku ei vanhene, vaan pysyy alati nuorena. Kuolema on sille, mitä uni yksilölle, tai silmälle räpäys, ja silmien rävähtelemättömyydestä intialaiset tuntevatkin jumalansa, kun nämä ilmenevät ihmishahmossa. Kuten maailma yön tullessa häviää, mutta ei silloin kuitenkaan hetkeäkään lakkaa olemasta, yhtä näennäinen on ihmisen ja eläimen häviö kuolemassa ja yhtä järkähtämättömänä jatkuu siinä niiden tosiolemus. Ajateltakoon nyt tämä kuoleman ja syntymän vaihtelu tapahtuvaksi äärettömän nopeana aaltoiluna, silloin on edessämme tahdon pysyvä objektivatio eli esineistymys, olioiden säilyvät aatteet kiinteinä kuin sateenkaari putouksen yllä. Tämä on ajallinen kuolemattomuus. Sen vaikutuksesta ei — vuosituhansien kuolemasta ja kuihtumuksesta huolimatta — vielä mitään ole mennyt hukkaan, ei ainoakaan aineen atomi, vielä vähemmän mitään siitä sisäisestä olemuksesta, joka ilmenee itselleen luontona. Senvuoksi voimme joka hetki turvallisesti huudahtaa: "Huolimatta ajasta, kuolemasta ja kuihtumuksesta olemme kuitenkin kaikki yhdessä!"
Siihen olentoon nähden kenties olisi tehtävä poikkeus, joka kerran olisi tästä leikistä lausunut täydestä sydämestä: "Minä entahdoenää". Mutta tässä ei vielä ole oikea paikka puhua siitä.
Mutta sensijaan on huomio kiinnitettävä siihen, että synnytyksen tuskat ja kuoleman katkeruus ovat ne molemmat pysyvät edellytykset, joiden kautta elämäntahto säilyy esineistymyksessään, joiden kautta siis tosi olemuksemme, ajan virran ja sukupolvien vaihtumisen koskemattomana, jatkaa olemassaoloaan alituisessa nykyisyydessä ja nauttii elämäntahdon myöntämyksen hedelmää. Vertauskohdan tarjoaa tässä se, että me vain sillä edellytyksellä, että yöllä nukumme, voimme olla valveilla päivän. Sisältääpä jälkimäinen ilmiö selityksenkin puheenalaisen vaikean kohdan ymmärtämiseen.[5]
Sillänykyisyydenalusta eli täyte,pleromaeli aines, on oikeastaan alituisesti sama. Aika tekee meidät kykenemättömiksi välittömästi käsittämään tätä yhdensamaisuutta, ja aika on vain älymme muoto ja rajoitus. Se että tämän johdosta esim. tulevaisuutta ei vielä ole, on harha, joka meille paljastuu, kun se on tullut. Että oleellinen ymmärryksemme muoto tuo mukanaan sellaisen harhan, saa selityksensä ja oikeutuksensa siitä että luonto ei suinkaan ole antanut meille ymmärrystä olioiden olemusta, vaan ainoastaan vaikuttimien käsittämistä varten, se on siis tarkoitettu palvelemaan yksilöllistä ja ajallista tahdonilmiötä.[6]
Tehdessämme yhteenvedon tässä esittämistämme tarkasteluista, ymmärrämme myös mitä vanhatelealaisettarkoittivat paradoksaalisella opillaan, ettei ole mitään syntymistä ja häviämistä, vaan että kaikki on liikkumatta paikallaan ("Parmenides ja Melissus kielsivät syntymistä ja häviämistä olevan, koska he uskoivat, ettei liikettä ole".Stob. Ed., 1, 21). Samoin saa tässä valaistusta myös kaunis kohtaEmpedokleessa(kirjassaAdversus Coloten, c. 12): "Nuo vähämieliset! Sillä syviä ajatuksia ei ole niillä, jotka toivovat, että mitä ei ennen ollut, voisi olla olemassa, tai että mitään kuolee ja häviää. Ei toki viisas mies saata julistaa sellaista, että vain niin kauan kuin ihmiset elävät (sillä tätä nimittävät he elämäksi), ovat he olemassa, vain niin kauan sattuu heille ihania tai peljättäviä kohtaloita, mutta että he ennen syntymää ovat tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen niinikään tyhjyyttä."
Samoin ansaitsee tässä mainitsemista eräs merkillinen ja paikallaan kovin hämmästyttävä kohtaDiderot'nkirjassaJacques le fataliste:"suunnattoman suuri linna, jonka otsalla luettiin: Minä en kuulu kenellekään ja minä kuulun koko maailmalle; te olitte siellä ennenkuin sinne astuitte, te olette siellä vielä kun sieltä poistutte."
Tosin ihminen siinä merkityksessä, missä hän syntymässään tulee tyhjyydestä, raukeaa tyhjyyteen kuolemassa. Mutta olisi kovin mielenkiintoista oppia tuntemaan, mitä tämä tyhjyys oikeastaan on, koska varsin kohtalainen teräväjärkisyys riittää osoittamaan, ettei tämä empirinen tyhjyys suinkaan ole ehdoton, s.o. se ei ole tyhjyyttä kaikissa merkityksissä. Tähän älyämykseen johtaa jo se kokemushavainto, että vanhempien ominaisuudet tavataan jälkeläisessä, ne siis ovat säilyneet yli kuoleman. Tästä minä kuitenkin tulen puhumaan erityisessä luvussa.
Ei ole mitään suurempaa vastakohtaa kuin on ajan hellittämättömän paon, joka tempaa kaiken sisältönsä mukanaan, ja tosiolevaisuuden jähmeän liikkumattomuuden välillä, joka kaikkina aikoina pysyy samana. Ja jos katse tältä näkökannalta lähtien oikein ulkokohtaisesti kiinnitetään elämän välittömiin tapahtumiin, selviää katsojalle kirkkaasti pysyväinen nykyisyys ajan rattaan keskipisteenä. — Verrattomasti kauemmin elävälle silmälle, joka yhdellä katseella käsittäisi ihmissuvun elämän kokonaisuudessaan, ilmenisi syntymän ja kuoleman alituinen vaihtelu jatkuvana aaltoiluna. Senvuoksi ei hänen mieleensä juolahtaisikaan nähdä siinä yhä uutta syntymistä tyhjästä tyhjyyteen; vaan kuten nopeasti pyritty kipuna meistä näyttää pysyvältä kehältä, nopeasti väreilevä jousi säilyvältä kolmiolta, heilahteleva viulunkieli sukkulalta, niin näyttäisi hänestä suku olevaiselta ja pysyvältä, kuolema ja syntymä aaltoilulta.
Tosiolemuksemme häviämättömyydestä kuolemassa on meillä siihen saakka erheellisiä käsityksiä, kunnes me päätämme tutkia sitä eläimissä, emmekä itsellemme yksin omista erästä sen erikoista lajia, kuolemattomuuden pöyhkeällä nimellä. Juuri tämä korskea vaatimus ja se ahdashenkinen käsitys, josta se johtuu, vaikuttaa että useimmat ihmiset niin itsepintaisesti kieltäytyvät tunnustamasta sitä päivänselvää totuutta, että me oleellisesti ja pääasiassa olemme samaa kuin eläimet; niin, vieläpä että he kauhistuen väistävät jokaista viittaustakin tähän meidän sukulaisuuteemme niiden kanssa. Mutta tämä totuuden kieltämys sulkee heiltä enemmän kuin mikään muu tien olemuksemme häviämättömyyden todelliseen tuntemukseen. Sillä ken etsii jotakin väärältä tieltä, hän on juuri senvuoksi oikean jättänyt eikä edellisen päässä koskaan saavuta mitään muuta kuin myöhäisen pettymyksen.
Reippaasti siis tavoittamaan totuutta — ei ennakkokuvitteluja noudattaen, vaan luonnon ohjausta! Ensinnä opittakoon, katsomalla mitä nuorta eläintä tahansa, tuntemaan suvun koskaan vanhenematon elämä — suvun joka oman ikuisen nuoruutensa heijastuksena antaa kullekin uudelle yksilölle ajallisen nuoruuden ja sallii sen astua elämään niin uutena, niin reippaana kuin olisi maailma tänään syntynyt. Kysyköön kukin rehellisesti itseltään, onko tämänkeväinen pääskynen niin kokonaan toinen kuin ensimäisen luomiskevään, ja onko todellakin molempien välillä tyhjästäluomisen ihme miljoonia kertoja uudistunut, jättääkseen tuloksensa yhtä monta kertaa ehdottoman hävityksen käsiin. Tiedän kyllä, että jos minä jollekulle vakavasti vakuuttaisin, että pihalla nyt leikkivä kissa on sama kuin se, joka siellä kolmesataa vuotta sitten samalla tavoin hyppeli ja hiipi, hän pitäisi minua hulluna; mutta tiedän myös, että on vielä paljon hullumpaa uskoa, että tämänpäiväinen kissa olisi tykkänään ja läpikotaisin toinen kuin tuo kolmesataa vuotta sitten elänyt.
Tarvitsee vain vilpittömästi ja vakavasti syventyä jonkun tällaisen korkeamman luurankoisen tarkasteluun, selvästi tajutakseen, että tämä tutkimaton olento, sellaisena kuin se nyt siinä on, ei kokonaisuudessaan saata mitenkään raueta tyhjyyteen — ja siitä huolimatta on toiselta puolen sen katoavaisuus ilmeinen. Tämä johtuu siitä, että eläimessä sen aatteen (suvun) iäisyys on saanut leimansa yksilön äärellisyydestä. Sillä määrätyssä mielessä on kylläkin totta, että meillä kussakin yksilössä on eri olento edessämme, nimittäin siinä mielessä, mikä johtuu syyperusteen väittämästä, sillä tätä noudattavat myös aika ja paikka, jotka ovatprincipium individuationis, yksilöistymyksen peruste. Mutta toisessa mielessä se taas ei ole totta, nimittäin siinä, jonka mukaan todellisia ovat vain olioiden pysyvät muodot eli aatteet. Tämä ajatus oli Platonilla niin selvillä, että siitä tuli hänen perusoppinsa, hänen filosofiansa keskipiste, ja sen käsittämisestä hänen tunnuksensa, oliko asianomainen ollenkaan kykenevä filosofoimaan.
Kuten pauhaavan putouksen pirstoutuneet pisarat salaman nopeudella vaihtuvat, sillä aikaa kun niiden muodostama sateenkaari liikkumattoman levollisena viipyy paikallaan, tämän lakkaamattoman vaihtelun koskemattomana, niin jää jokainenaate, s.o. jokainen elävien olioiden suku yksilöittensä alituisen vaihtelun koskemattomaksi. Muttaaatteessapaeli suvussa elämäntahdolla oikeastaan on juurensa ja siinä se ilmenee; siksi tämä tahto todellisuudessa välittääkin vain suvun olemassaolosta. Esim. jalopeurat (leo), jotka ovat syntyneet ja kuolevat, ovat kuin putouksen pisarat; muttaleonitas, jalopeurainaateeli hahmo, on sen yllä olevan järkähtämättömän sateenkaaren kaltainen. Senvuoksi katsoikinPlatonvain aatteet, s.o. suvut, tosioleviksi, yksilöt sensijaan vain lakkaamatta syntyviksi ja häviäviksi ilmiöiksi. Siitä, että jokainen eläin- ja ihmisyksilö syvimmässään tajuaa tämän katoamattomuuden, johtuu että se saattaa niin turvallisena ja huolettomana vaeltaa keskellä lukemattomia sattumia, jotka voivat sen joka hetki tuhota, vieläpä suoraan kohti kuolemaa. Hänen silmistään loistaakin suvun levollisuus, johon tämä perikato ei ulotu. Ihmiselle eivät epävarmat ja vaihtelevat uskonkappaleet koskaan voisi suoda tätä levollisuutta. Mutta kuten sanottu, osoittaa silmäys mihinkä eläimeen tahansa, ettei kuolema ole esteeksi elämän ytimelle, tahdolle, sen ilmenemyksissä.
Mikä tutkimaton salaisuus piileekään joka eläimessä! Katsokaa lähintä, katsokaa koiraanne; miten levollisena se seisoo paikallaan! Monien tuhansien koirien täytyi kuolla, ennenkuin tuli tämän vuoro elää. Mutta näiden tuhansien perikato ei ole koiranaatettakoskettanut: se ei ole kaikesta tästä kuolemisesta vähintäkään häiriintynyt. Siksi seisoo koira niin reippaana ja alkuvoimaisena siinä, kuin olisi tämä päivä sen ensimäinen eikä mikään voisi olla sen viimeinen, ja sen silmistä loistaa sen häviämätön perusaate, Arkhaios. Mitä on siis kautta näiden vuosisatojen vaipunut kuolemaan? — Ei koira, se on kulumattomana edessämme; vain sen varjo, sen kuvastus meidän aikaan sidotussa tiedonmuodossamme. Kuinka saattaa toki kukaan uskoa, että häviäisi se, mikä alati uudelleen on olemassa ja täyttää kaiken ajan? — Tosin on asia kokemuksen kannalta kylläkin selitettävissä: sikäli kuin kuolema tuhosi yksilöitä, loi näet siitos uusia. Mutta tämä kokemuksen antama selitys on vain näennäinen: se asettaa toisen arvoituksen toisen sijaan. Asian metafyysillinen älyämys on, joskaan ei niin helposti saatavissa, kuitenkin ainoa tosi ja tyydyttävä.
Subjektivisen eli itsekohtaisen menettelyn kautta paljastiKantsen suuren, joskin kielteisen totuuden, ettei aika saata olla tosiolevaisen ominaisuus, koska se ennalta valmiina piilee meidän käsityskyvyssämme. Nytpä on kuolema ajallisen ilmiön ajallinen loppu; mutta niin pian kun poistamme ajan, ei mitään loppua enää ole, vaan tämä sana on kadottanut kaiken merkityksensä. Minä puolestani koetan nyt tässä objektivista eli ulkokohtaista tietä näyttää asian myönteisen puolen, että näet tosiolevainen jää ajan ja sen, mikä vain senkautta on mahdollista, syntymän ja kuoleman, koskemattomaksi, ja ettei ajan ilmiöillä voisi olla edes tätä uupumatta vaihtuvaa, tyhjyyden partaalla vietettyä olemassaoloa, ellei niiden ydin olisi iäisyydestä kotoisin.Iäisyystosin on käsite, joka ei mihinkään havaintoon perustu; siksi sen sisällys onkin pelkästään kielteinen, se ilmaisee vain ajatonta olemassaoloa.Aikaon kuitenkin vain iäisyyden kuva, kuten Plotinos sanoo; ja samoin on ajallinen elämämme pelkkä tosiolemuksemme kuva. Tämä piilee iäisyydessä, koskapa aika on vain meidän tietomme muoto, ja vain se saattaa meidät käsittämään oman ja kaikkien muiden olioiden olemuksen katoavaiseksi, äärelliseksi ja perikadolle ylenannetuksi.
Toisessa kirjassa olen esittänyt, mitenkä tosiolevaisena esiintyvän tahdon adekvatinen objektiviteetti eli sitä täsmällisesti tulkitseva esineellisyys kullakin sen asteella on (platoninen) idea eli aate; samaten kolmannessa kirjassa, että olioiden aatteille on korrelaattina eli välttämättömästi edellytettävänä vastikkeena puhdas tiedoitseva subjekti eli itseys; siis voivat ne tulla tajutuiksi vain poikkeuksellisesti, erikoisen suotuisissa olosuhteissa ja ohimennen. Yksilölle, siis ajan muodossa ilmenevälle tiedolle, esiintyy aate sensijaansuvunmuodossa, joka on aate ajan hahmoon venyneenä. Senvuoksi on siis suku tosiolevaisen, s.o. elämäntahdon välittömin esineistymys. Jokaisen eläimen, ja näin ollen myös ihmisen, sisäisin olemus piilee siissuvussa:tässä siis, eikä oikeastaan yksilössä, on mahtavasti viriävällä elämäntahdolla juurensa. Sensijaan on vain yksilöllä välitöntä tajuntaa; senvuoksi se kuvittelee olevansa toista kuin suku, ja siksi se pelkää kuolemaa. Elämäntahto ilmenee yksilöön nähden nälkänä ja kuolemanpelkona; sukuun nähden sukuviettinä ja intohimoisena huolehtimisena jälkeläisistä.
Yhtä pitää tämän kanssa havainto, että luonto, joka on mainitusta yksilön harhaluulosta vapaa, yhtä huolekkaasti varjelee sukua kuin se välinpitämättömästi antaa yksilöiden tuhoutua: jälkimäiset ovat sille aina vain välikappaleita, edellinen on sen tarkoitus. Senvuoksi ilmenee niin räikeä vastakohta siinä, miten saita se on yksilöitä varustaessaan ja miten tuhlaavainen, kun suku on kysymyksessä. Tässä suhteessa saadaan näet useinyhdeltäyksilöltä vuosittain satojatuhansia itiöitä ja enemmän; näin tuotteliaita ovat esim. puut, kalat, äyriäiset, termiitit y.m. Edellisessä suhteessa taas on kukin varustettu kyvyillä ja elimillä vain niukasti sen verran, että se hellittämättömästi ponnistaen saattaa pysyä hengissä; senvuoksi täytyykin silvotun tai heikontuneen eläimen säännöllisesti nääntyä nälkään. Ja missä satunnainen säästö käy päinsä, siten että hätätilassa voidaan tulla toimeen ilman jotakin osaa, siellä on se, vastoin tavallista järjestystäkin, pidätetty. Senvuoksi puuttuu esim. monilta toukilta silmät; eläinparat saavat sokeina tunnustella tietään lehdeltä lehdelle, mikä tuntosarvien puuttuessa tapahtuu siten, että ne heiluttelevat ilmassa kolmea neljännestä ruumiistaan, kunnes kohtaavat jonkun esineen, jolloin niiltä usein jää saavuttamatta ihan vierestä saatava ravinto. Kaiken tämän vaikuttaalex parsimoniae naturae, luonnon säästäväisyyden laki, jonka ilmaisuun:natura nihil facit supervacaneum, luonto ei tee mitään tarpeetonta, vielä voidaan lisätä:et nihil largitur, eikä mitään ilmaiseksi. — Sama luonnon menettelytapa ilmenee siinä, että kuta paremmin yksilö ikänsä nojalla pystyy suvun jatkamiseen, sitä voimakkaammin ilmenee hänessävis naturae medicatrix, luonnon parantava voima. Senvuoksi sen haavat helposti paranevat ja se huokeasti toipuu taudeista. Tämä kyky heikkenee samassa määrässä kuin siitoskyky ja vaipuu syvälle sittenkun jälkimäinen on sammunut; sillä silloin on yksilö luonnon silmissä käynyt arvottomaksi.
Luokaamme vielä silmäys olioiden astejaksoon ynnä sitä noudattavaan tajunnan asteettaisuuteen, polyypistä ihmiseen asti. Silloin näemme tosin, miten tämän ihmeellisen pyramidin pitää pysähtymättömässä väreilyssä yksilöiden kuolema, mutta miten se siitoksen siteen kautta sukuina säilyy kautta äärettömän ajan. Kun siis yllä esitetyn mukaan ulkokohtainen suku ilmenee häviämättömänä, näyttää sen itsekohtainen ilmenemys, joka on vain näiden olioiden itsetietoisuus, olevan mitä lyhytaikaisin ja tulevan lakkaamatta hävitetyksi, yhtä usein taas astuakseen käsittämättömällä tavalla tyhjästä esiin. Todellakin täytyy sen olla kovin lyhytnäköinen, joka antaa tämän harhan pettää itseään eikä ymmärrä, että joskin täten vain ulkokohtainen olio esiintyy ajallisesti säilyvänä, niin kuitenkin itsekohtaisen, s.o.tahdon, joka siinä kaikessa elää ja ilmenee, ja sen mukana tiedoitsevan subjektin, jonka kautta edellinen itselleen kuvastuu, täytyy niinikään olla häviämätön, koska toki ulkokohtaisen eli ulkoisen säilyminen saattaa olla vain itsekohtaisen eli sisäisen olion häviämättömyyden ilmaus. Edellisellä ei nimittäin voi olla mitään, jota se ei olisi saanut jälkimäiseltä lainaksi, se ei saata oleellisesti ja alkuperäisesti olla ulkokohtaista, ilmiötä, ja sitten toisessa sijassa, satunnaisesti, itsekohtaista, tosiolevaista, itsetajuntaa. Sillä tietenkin edellinen ilmiönä edellyttää sen, mikä ilmenee, muiden havaittavana olona se edellyttää itseoloa, ja objektina subjektia, mutta ei päinvastoin. Täytyyhän olioiden perustan aina piillä siinä mitä ne itsekseen ovat, siis itsekohtaisuudessa eikä ulkokohtaisuudessa, mitä ne ovat vasta muille, vieraassa tajunnassa havaittavina. Senmukaisesti huomasimme ensimäisessä kirjassa, että filosofian oikea lähtökohta oleellisesti ja välttämättömästi on itsekohtainen, siis idealistinen, kuin myös, että päinvastainen ulkokohtainen lähtöpiste johtaa materialismiin.