The Project Gutenberg eBook ofKuoleman rajoilla: KertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuoleman rajoilla: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: May 23, 2017 [eBook #54769]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN RAJOILLA: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuoleman rajoilla: KertomusAuthor: Maiju LassilaRelease date: May 23, 2017 [eBook #54769]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kuoleman rajoilla: Kertomus
Author: Maiju Lassila
Author: Maiju Lassila
Release date: May 23, 2017 [eBook #54769]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN RAJOILLA: KERTOMUS ***
Produced by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
Jo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiina taskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämä itsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivan huomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntui hänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan, viimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensa kiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivat vieneet pikkusäästöt.
Sillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerran jo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen kesken se oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksi oli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähän niitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänyt kahdeksanvuotiaaksi.
* * * * *
Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen. Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli oikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse tajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan jälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon vakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli säästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.
* * * * *
Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli kestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.
Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa, aina ajatteli — varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat —, niin se tuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se lakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan väsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia, ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt. Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut sairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se samainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän pitkän lakon kestäessä.
Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla. Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan voimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona. Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan tuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi kuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea, että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei asuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin kesäaikana asua.
Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas yksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän ollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän soitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se vanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine. Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias poika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa erikoisemmin kiintynyt.
Nytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas johtunut tapansa mukaan soittelemaan.
"Muista joskus kotis veräjää,moni miete silloin heräjää."
Sitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen poika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai kuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli kesäisin viheriöinyt.
Hän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut eilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja pihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä kuoleman-ajatus.
Lopulta hän, tajuamatta miksi, nousi, otti hattunsa ja lähti jyrkkiä, pimeitä porraspahasia myöten astumaan alas.
* * * * *
Nyt hän oli jo kokonaisen kuukauden syönyt ja elellyt velaksi, ja Tiupan väki, varsinkin vaimo, alkoi jo äänekkäästi marista. Niillähän oli itselläänkin siinä köyhyys. Tiuppakin oli lakon vuoksi työtön. Tekihän vain mitä tilapäisesti töikseen sai: korjaili herrasväen huonekaluja, autteli vaimoaan ja muuta semmoista koetti hommata, mutta ei tuota sitäkään työtä usein ollut. Köyhyys siinä pyrki tulemaan. Lapsia oli kahdeksan, vuosi kunkin väliä, ja pari niistä vielä kivulloista.
Nyt oli jo puolipäivä, Juho ei ollut syönyt mitään. Ei hän viime aikoina yleensäkään ollut uskaltanut säännöllisesti käydä syömässä. Oli ihan kartellut koko taloa, elänyt joskus päiväkauden aivan syömättä, ja milloin oli uskaltanut, niin olihan vain haukannut jotain, ei pöydässä, vaan penkillä istuksien ja tupakoiden ja ihan kuin varoen, ettei Tiupan Maija sitä pitäisi syömisenä, vaan ainoastaan pureksimisena. Kai se on muualla syönyt ja nyt ajatuksissaan vain siinä pureksii — niin hän luuli Maijan hänen syöntinsä käsittävän. Se syöntivelka se teki araksi.
Niin oli hän nytkin siinä tupakoidessaan jotain palan toisen pureksia natustanut. Mutta sittenkin Maija toraili. Kivulloisen lapsensa kanssa puuhaillen se nureksi kuin muka itsekseen:
"Tahtovat vain… Nekin Hypiläisen miehet… Kolmen päivän syönnös on jo maksamatta…"
Juho Kokko arvasi, että se oli oikeastaan hänelle tarkoitettu. Hän herkesi natustelemasta, tupakoi kuin ajatuksissaan, mieli painuksissa. Sairas lapsi vaikeroi jotain, mutta hiljaa tuo toki. Oltiin ääneti.
"Se on…", tapaili Juho Kokko lopulta jotain sanottavaa, mutta käänsikin sitten ikäänkuin joksikin muuksi ja puheli:
"Mutta vähänkös sitä maailmassa runoillaan… Ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olotkin semmoiset."
Hän puhua hapuili sitä tosin kuin peitelläkseen, että oli kuullut ja ymmärtänyt Maijan äskeisen nurinan. Ei kukaan kuitenkaan tarttunut hänen puheluunsa. Tiuppakin näkyi puuhailevan lasta syliinsä.
Ja silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen ajatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän painui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi mieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen poika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse lattiassa.
"Jaa… Yhteiskuntaolot… Tahtovathan nekin olla", puheli lopulta vasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan seisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut hänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.
Mutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen paidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille asialle.
Lopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili eteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen ohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei Maija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen onnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti kuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen tuntu.
Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan työläisenä.
Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä. Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.
* * * * *
Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut. Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.
Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi. Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo väsynyt ja hervonnut.
Mutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen ystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei ihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan Juho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan luo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina mieli raskaana.
Niin.
Mutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein käyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan rakastunut. Siitä rakkaudesta — niin arveltiin — johtuu sekin Juhon omituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.
Ja todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon vallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin puhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä istuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut surulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä välitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen itsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.
Se oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta pilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta hiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että näkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat keskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä, joka on ollut ja mennyt.
Niitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen rakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli myös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille ominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.
Mutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa istuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen ei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen raskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut painostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.
Oli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon mukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina virkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen näköisenä istuksi.
* * * * *
Ja sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse eteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes huomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn kuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan tyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin paikoilleen.
Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla, jossain pensas, pari.
Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä, ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä, toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina. Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.
Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä, kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi, hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.
Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös mielen painostuksesta johtunutta.
Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja sen alla kukki sireeni.
Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan puuhailuakaan.
Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla. Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.
"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:
"Niin että mitäs kuuluu?"
Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:
"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja lisäsi muun puutteessa:
"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin…"
Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä äänettömänä istuessaan punninnut.
Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.
"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua, kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:
"Ka ei mitään erin… Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja arveli, että… jos ne olisivat toisin…"
Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin raskaalta.
"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:
"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."
Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.
"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:
"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."
Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui. Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin, äidin lypsäessä karjapihalla.
Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.
"Mutta mitäpä niistä… Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä, tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:
"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin eloton rautaharkko… Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"
Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe lähteä.
Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.
* * * * *
Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.
Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:
"Juho… Juo nyt!"
Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas virkistyi.
"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla puheli:
"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt… Juuri äsken söin aamiaisenkin."
Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.
Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain puhuakseen äkkiä kysäisemään:
"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin… sanoisin jäähyväiset koko tehtaalle?"
Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.
"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:
"Mitä sinä nyt, Juho… Eihän tässä mitä…"
Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus. Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän jatkoksi tapaili:
"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo…"
Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.
Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi, oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.
Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja kaihoili:
"Ei… Et sinä, Anna, surisi… Et, et sinä surisi, Anna!"
Anna ihan heltyi.
"Hyvä isä… Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:
"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot… ovat niin kierot."
Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa, sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:
"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä poistuisi Ameriikkaan… Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin muuallakaan maailmassa."
* * * * *
Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada jotain ajatuksen tapaista kiinni.
Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua kuivannut.
Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan hyräilemään sen paria säettä:
"Kun kotiportin muisto mieleen saa, on niinkuin satais' lunta leppoisaa."
Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva kukko.
Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.
Viime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko tuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä käsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin kuolevassa raukeus kuoleman edellä.
Mutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia tavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit kiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo väkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää poliisivoimaa.
Mutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli menettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis yhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin jännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan äärimmilleen.
* * * * *
Ei tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.
Annan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan pölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus Ameriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin. Eivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin elottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken jymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään kuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa ahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan, kuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.
Niin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, "möljän" luo. Siinä pari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana kalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten. Nostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista valkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa nojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:
"Hiiii-jop!"
Siihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti katsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä tummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä, tasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs niistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.
"Rikkureita!" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa, tarkoituksellisesti.
Mutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, jaJuho Kokko istui olojansa.
* * * * *
Mutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen "rikkuri"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin kireät.
Ja niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla pölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain lakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he kuitenkin olivat vaiti.
Mutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo harmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa varassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.
"Mitäs se Juho Kokko?" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä pannessaan.
Juho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli kiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan. Se natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja lompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.
"Vahtii… urkkii!" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja TaaviUski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.
Ja Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa, mutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut suoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua niistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:
"Istun tässä vaan muuten ja katselen."
Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.
"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:
"Noita rissoja… Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi koko laitos rempallaan."
Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi, ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli ylimalkaisesti:
"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen… Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa eteenpäin… kuten pitkä rahtikuormajono… Vaikka tosin hevosetkin jo ovat uuvuksissa."
* * * * *
Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa, koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia kestää."
Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin itsekseen puhellen nurkui:
"On tässä… Kohtalo tämä."
Aivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.
Toiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:
"Elät… Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä… Mutta mitenkä lykästää?"
Ja itse hän riensi vastaamaan:
"Ketä lykästää, ken sortuu… Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi, mutta surutonta päivää et elä."
Se tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne kuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:
"Ne ovat olot… Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee…"
Mutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä sanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana — hän oli työnjohtaja — hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:
"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit."
Ja ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:
"Että työtä tekee!… Pahus!… Työttäkö luulet näin kylmässä maassa elettävän!"
Se oli ilmi vihaa, riitaa.
"Elä suutu", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:
"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta…"
"Elä pölötä!" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain puuhaillen ja toisti ynseänä:
"Viisineljättä!"
Ihan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva kalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.
Mutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen mielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:
"Mutta mitäpä näistä kinoista… Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se särkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin sortua!"
Mutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski kiivastui:
"Pois siitä!… Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"
Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi tyyntä, poutaista ilmaa.
Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän. Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.
Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.
Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa, suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt, kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.
* * * * *
Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen sukeltanut.
Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa nurkassa ja soitteli mitä sattui.
Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan. Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille tarkoituksettomille kiertelyillensä.
Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia, oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.
Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin, etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä, jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli, siivosti tosin:
"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne… Isännistön puolesta kun se kuitenkin on kerran kielletty."
Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta ensi kerran tehtaan työhön astunut.
Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä, yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.
Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:
"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."
"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:
"Poikkesin tässä vain muuten…"
"Niin… niin… niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan toisti:
"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin… Ei sille mitään voi… Pane nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.
Juho viivytteli.
"Olkoon!… Palaa tässä vielä… piipussa", kieltäytyi hän lopultakin ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän seisoi hetkisen ja poistui ääneti.
Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.
* * * * *
Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.
Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä. Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet, kun hän siitä maksoi.
Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:
"Mitä sinä täällä taas?… Yllyttämässä?"
"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä maassa, ja lisäili:
"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani… ensimäistä ja viimeistä, sillä…"
Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.Viimeisellä kerralla se sulettiin."
Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän poistui paikalta.
Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti puheli umpimähkään:
"Loksaan… Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"
Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.
Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.
Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat. Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.
Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.
Siis taas Annakin kohta poissa.
* * * * *
Niin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin asumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut: puheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden takia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa vasten ja koki miettiä sitä kaikkea.
Eikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan, ikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut tuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista hyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina väsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut kaikki.
Ainoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli kuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain — jäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?
Ei sitä tajunnut.
Hämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen valkoinen liina, se viimeinen liina.
* * * * *
Ja kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo riutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä katsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.
Ja miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä nyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.
Mutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain sielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän kuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen lasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin istui hän kauan ääneti.
"Mitä Juholle kuuluu?" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset neuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.
"Eipä tässä mitä kuulumisia", tapaili hän ja koki sovitella sitä kalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.
"Minä siinä Antille", puheli hän, "tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi, niin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan…. Vaikka ei se sitä ollut."
Mutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään semmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:
"Mitäpä me niistä… kalkkiproomuasioista… Aikamme täällä elämme ja kidumme ja… kuolemassahan me kaikki saamme rauhan."
Eikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan ja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.
— — —
"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar, joka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää kuolleena ollut.
"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit, niin sinä näkisit Jumalan kunnian. — — —
"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus, tule ulos!
"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla, ja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi heille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.
"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät ne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä."
Yskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa… Sattuikin tämä luku nyt.
Ja äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:
"Niin… Vaikka liekö tuo enää ollut oikein."
Ja kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse maassa:
"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo oikein palata… Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä olisi."
Kaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa alkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:
"Kerta tässä eräänä talvena…"
Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:
"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään talven yli tuossa alisen kosken suvannossa… Mutta vilu sillä tuntui täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."
Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten, talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.
"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti tervehtimässä.
Niin.
Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta: Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.
"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa… Jos on kerran tästä maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa. Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.
"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa… Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti hän.
Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä hiljaa aukoi.
"Mitäpä meistä… Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.
Puhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti, muistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.
Mutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta nyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain tapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa tehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa tapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä sotkivat kaiken.
* * * * *
On jo ilta.
Närhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla. Ei häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon. Ihan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas valtailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien synnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton, umpimähkäinen voima.
Tehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo siitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui jo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos räystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin väkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas, iso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä valossa. Oli jo ohi puoliyön.
Vasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan lehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä haudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan haudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin oli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen haudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.
Aurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien paras unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa ruohottuneille haudoille ja hautaristeille.
Ei ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli väsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.
Kun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli lakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta heinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu. Siinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman aamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin siinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.
Kunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä vieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan, hautakummun vieressä ruohokossa istuen.
Viimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin jostain syystä puolustautuen puheli:
"Olin kävelyllä… Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin hautoja katsomaan."
Tehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se kalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja ruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli säilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin esteeseen takertuneena.
Eikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se työnjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin kopista.
Mutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista murhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli ollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne oli ryöstetty.
Oli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien vielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella hoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan. Uski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään uhitelleen.
Ei muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat samoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho Kokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä siellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut "loksaamisesta" ja "lotisevan sortumisesta" ja muusta.
Siinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa, oliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla, että Juho oli ollut poissa koko yön.
Asia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.
Mutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi, että on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken vankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.
Se oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei tehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että murhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi, heittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on Juholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää: hän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä ovelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla kaikki.
Mutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin tarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt enää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja kietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.
* * * * *
Anna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä, lopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä matkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä. Lisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut lainata, jos tarvitsee.
Ja miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua hieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen synnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku muisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden ja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä leijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.
Ja erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli ollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut hänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut avustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin läheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.
Ja nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut ne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa piilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.
Niin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo. Se johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä oli tuntunut niin omituiselta.
"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui… Tuntui niin kummalliselta koko sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.
Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin yskimisestä väsyneenä:
"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa… Sitä ei meikäläisen poveen jaksa nähdä muut kuin Jumala ja me itse… Se tää kova elämä painaa meissä kaikki niin kovin syvälle."
Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua toisteli kuin itsekseen huokaillen:
"Painuu… painuu… Kaikki painuu meissä syvälle…"
Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:
"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja… niitä pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin… Eivät ne silloin maailman silmiä kyyneleisiksi kostuta."
Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.
"Niin… Eihän sitä tiedä… Se on kullakin kohtalonsa… Juholla niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.
Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului huoneessa.
* * * * *
Oli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka rasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen ylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.
Ja Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli hautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään ikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut johonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.
Niin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen lähimökkiin asialle.
"No, Juho!" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:
"Tule nyt kävelemään mukaan."
Ja Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän yritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin se hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.
"Nukahdin tässä… haudoilla… Kun ei työtkään esteenä ole", sai hän sanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin, puheli:
"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista herätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa… Niin sitä vaan tulee silloin ajatelleeksi…"
"Niin mitä?" tarttui Anna, ja Juho tapaili:
"Niin… sitäpä minä vain ajattelin, että… Jos tuo se poika-vainaja siinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja istunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin."
Anna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:
"Mutta mitäpä siitä!… Ei se tapahdu!… Sitä vaan maailmassa runoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa."
"Niin… Juho", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta Annan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho tule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:
"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan… Olisikin yhtä ja toista sinulle sanottavaa." Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan veräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun Annaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti silloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko se, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä itsekseen suruisesti kaihoili:
"Ei… Ei se Anna surisi minua… Ei, ei se surisi Anna minua!"
Ja taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.