Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.
Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.
Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista ja eron tuottamasta surusta.
Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:
— Näemmeköhän toisemme jälleen?
Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.
Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti häneltä hengityksen.
Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä huutanut:
— Isäsi on halpamainen mies!
Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.
— Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!
Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.
Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.
Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli yksi ainoa ajatus: se yö, joka on,menee hukkaanonnelta.
Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.
Se oli Gioconda täti.
— Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessäänGiorgiota.
Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.
Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo ruusu-likööriä.
— Siis — hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa välillä — sinä siis olet palannut kotia… oi… sinä olet palannut…
Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on minun sukuani!"
— Siis,… toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.
— Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.
Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:
— Se ei tee mitään…
— Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja sitten tulen kirjoittamaan…
Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:
— Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.
Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa sylkeä; ja hän virkkoi:
— Giorgio parka!… Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö, mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus… Mene katsomaan kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä minun ainoa turvani.
Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan, oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi:
— Odota.
— Minne menet, Gioconda täti?
— Odota.
Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.
— Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?
— Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä ajattelee?
Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.
Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt jo riittää.
He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista kadulle.
— Kenen on tuo valaistu ikkuna? — kysyi Giorgio katkaistakseen äänettömyyden.
— Oi, vastasi vanhus, — Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.
Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.
— Pane maata, Gioconda täti.
Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa. Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:
— Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin minä. Isäsi kerran potkaisi…
Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.
He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen, nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.
— Tahdotko tulla sisälle?
— En, Gioconda täti. Mene levolle.
Hyvin nopeasti täti juoksi sisälle huoneeseensa ja palasi heti kädessä pieni tötterö, jonka Giorgion edessä aukaisi, ja josta ravisti vähän hienoa sokeria pivoonsa.
— Näetkö? Minulla ei enää ole muuta kuin tämä pieni jäännös.
— Huomenna, huomenna, täti… Mene nyt levolle. Hyvää yötä.
Giorgio ei voinut sitä kauempaa kestää ja jätti hänet täynnä inhoa ja sydän raskaana. Uudelleen hän astui parvekkeelle.
Täysi kuu kumoitti keskellä taivasta. Majella kohosi liikkumattomana ja jäisen kylmänä kuin joku niistä kuun vuorista, jotka kaukoputki lähentelee ihmissilmään. Guardiagrele nukkui. Bergamotit tuoksuivat.
— Ippolita! Ippolita! Koko hänen sielunsa ikävöi lemmittyä ja valitti, huutaen tänä ylimmän tuskan hetkenä apua. — Ippolita.
Äkkiä kaikui hiljaisuudessa huuto; se tuli valaistusta ikkunasta päin! Se oli naisen huuto. Sitä seurasivat toiset huudot, sitten lakkaamaton nyyhkytys, joka paisui ja hiljeni kuin laulun loppu. Kuolonkamppaus oli ohi. Muuan henki upposi kuolonomaiseen ja hiljaiseen yöhön.
— On välttämätöntä, sanoi äiti, että minua autat; on välttämätöntä, että puhut hänen kanssaan, että annat hänen kuulla sinun mielipiteesi. Sinä olet vanhin lapsi. Se on välttämätöntä, Giorgio.
Ja hän kertoi edelleen miehensä hairahduksista, hän paljasti edelleen pojalle isän häpeällistä elämää. Tällä isällä oli rakastajatar: kähertäjätär, joka ennen oli ollut perheen palveluksessa, huonomaineinen ja mitä ahnein nainen; ja tätä naista ja hänen äpäriään varten isä tuhlasi omaisuuttaan ja rahojaan, mistään muusta välittämättä, laiminlyöden toimensa, laiminlyöden maatalouden, myyden sadot mitä halvimpaan hintaan ensi tarjoojalle, ainoastaan saadakseen rahaa; ja joskus meni niin pitkälle, että talosta puuttui kaikkein välttämättömin; ja tuo isä kieltäytyi maksamasta nuoremmalle tyttärelle, joka jo kauan oli ollut kihloissa, hänen myötäjäisiään. Ja jokaiseen nuhteluun hän vastasi huutaen, parjaten ja joskus vielä halpamaisin väkivaltaisuuksin. — Sinä asut kaukana, sinä et tiedä, missä helvetissä me elämme. Etkä voi kuvitella vähintäkään osaa siitä, mitä me kärsimme… Mutta sinä olet lapsista vanhin. Sinun täytyy puhua hänen kanssaan. Se on välttämätöntä, Giorgio, se on välttämätöntä.
Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!
Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut! Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli ollut! Miksi nyt niin muuttunut? — Poika kärsi jokaisesta hänen epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään, siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!
— Ymmärrät, Giorgio? — äiti yhä vaan ahdisteli häntä. — Ponteva asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.
Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: — Oi äiti, vaadi minulta kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. — Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut hakata poikki kätensä.
Ääni verhottuna hän vastasi:
— Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään sopivan hetken.
Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan puhumaan. —
He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:
— Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.
He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi:
— Millainen päivä!
Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa. Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi taivaansinisille ilmoille.
Giorgio ajatteli: — En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. — Ja hän ajatteli edelleen: — Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana. Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne tietävätlopunlähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin, olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästilopuntuntemus!
Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä seikkaa: — Ilman häntä elämä on mahdoton!
Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen tuomiokirkon ovelle: — He tulevat ulos.
Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen palavia vahakynttilöitä.
Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät. Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit; muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.
Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.
Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana, soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.
— Don Defendente parka! — mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.
Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä pojalleen.
— Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme tänne matoiseen maailmaan kärsimään.
Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi, voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.
Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti, hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.
— Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.
— Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten kostuttamina. — Sano minulle, mikä sinun on.
Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.
— Oi, äiti, äiti.
Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja otsaansa.
— Äiti parkani!
Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt. Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:
— Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?
Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten keskeyttämällä äänellä hän sanoi:
— Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua, Giorgio… En voi nähdä sinun itkevän.
Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää tuskaansa.
— Katsohan — sanoi Giorgio — en enää itke.
Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen äitiä kohti.
Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:
— Mikä huokaus!
Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä pois taistelusta.
Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä taas oudoksi olennoksi. — Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä? Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä jo ollut ainiaaksi myrkytetty? — Äiti ei enää voinut tarjota hänelle mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.
Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi vuoteelleen.
Leväten selällään hän ajatteli: — Minä siis elän, mina hengitän. Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni. Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa, jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan saavuta. Ehkä se on kumpaakin.
Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.
— Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi. Ja sen sijaan riudun päivä päivältä — joka päivä elämä pakenee minua lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita, joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.
Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta vahaa.
Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen, hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain, mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka pisara polttaa poloista kättäni." —
Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja, jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen liljannuppuun.
Giorgio istui isän ja äidin välissä.
Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.
Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina, tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! —
Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.
Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen käyttäymisensä ja eleensä. — Mutta Diego! —
Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen, ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen. Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta, kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä; punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä, jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.
Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen "hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään, mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. —
Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.
Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima. Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha, tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.
— Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. — Muistan tarkalleen, ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen tuon miehen poika!
Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta — kaikki nuo kurjat ja surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. — Soimatako häntä? Hänkin kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä piilee! — Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. —
Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. — Oliko äitini häntä itkevä? —
— Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti hänelle. Etkö voi hyvin?
Ja Giorgio vastasi:
— En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.
Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."
Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:
— Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se tuotiin minulle.
Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:
— Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.
Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.
— Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen… Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti vääntelee hänen sisälmyksiään! —
Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä nostaen. — Oi, äiti, jospa tietäisit!
Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.
Camillan sulhanen sanoi:
— Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen vaatimuksen, että…
Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen jokaisen lauseensa jälkeen:
— Epäilemättä… epäilemättä.
He vetivät alas pormestarin kunnian.
Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä kultareunaiset kakkulat.
— Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. — He ovat jo kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa…
Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista sisareensa nähden. Hän katseli häntä.
Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.
— Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.
Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:
— Miksi emme mene puutarhaan?
Äiti jäi kihlautuneiden luo.
Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.
Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana tehdä Ippolitalle.
— Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. — Muistatko kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?
Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.
— Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!
Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.
— Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki häntä huolestuttaa.
Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut ajattelemaan kaukaista lemmittyään.
Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.
— Muistatko vielä, sanoi Cristina — kuinka sinä putosit altaaseen ja Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän sai sinut hengissä vedestä ylös.
Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa valuva kihara loi omituisen sävyn.
— Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!
Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman…
— Se tapahtui Demetrion poissaollessa — senkin hän muisti.
Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. — Tahtoisin poimia muutaman kukkasen.
Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit — kaikki yhdistivät lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.
— Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, — miksi sinä olet niin miettiväinen?
Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot kohosivat hänen suonissaan.
Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:
— Ajatteletko… häntä?
— Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa sisarelleen Ippolitasta.
— Vieläkö pidät hänestä… yhtä paljon?
— Yhä vielä.
Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.
Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:
— Jumalani, kuinka paljon kukkia!
Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.
— Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — huusi Giorgio kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.
Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:
— Älä pelästy, Giorgio… se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa… Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin… Mäethän, se menee ohi. Nyt voin taas hyvin.
— Tahdotko, että palaamme ylös taloon?
— En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.
Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä vilkastuttaakseen:
— Pikku Luca!
Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.
Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.
— Oi, Cristina!
Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.
— Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole valittanut, en koskaan ole kapinoinut… Sinä sen tiedät, Giorgio. Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään lohdutusta!
Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.
— Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, mitä kaikki muut lapset tekevät… En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä… Työskentelen vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat… Se on hidasta kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.
Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki kyyneleitään.
— Jos ainakin, — hän lisäsi — jos ainakin se, mitä kannan sydämen alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. Jos Herra minua kerran auttaisi!
Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.
Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet asuinrakennuksesta.
— Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen olennon eteen. — Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.
Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. — Todella, minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään… Jopa hän pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa jotain etua? Ja minkä edun?" — Kun hän ei itsestään ollut löytänyt tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa hyödyttömyyden: — Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei mitään.
Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen kanssaan… Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.
Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä toimenpiteestä.
Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.
— Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen astuvan sisään.
Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja vihamielisenä seisoi siinä.
— Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.
— Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, — ja nämä väittävät, että minä muka olen toimittanut sen pois talosta.
Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä huulilta.
— Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa… Sinä olet auttanut isääsi… Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin… Toisten lasten suhteen Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin…
Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka hetki ollut maahan kaatumaisillaan.
— Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä…
Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. — Tuo mies ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi mihin käsiin!
— Etkö häpeä? — jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. — Etkö häpeä liittoutua isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät, etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?
— Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole sitä ottanut, — huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään; hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän näköiseksi. — Oletko ymmärtänyt?
Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.
— Diego! — sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan, — mene ulos täältä.
— Menen, milloin hyväksi näen, — vastasi Diego ja kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.
Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin, vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky — tuo lyhyentanakka ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää — tuo ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa. Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen, paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen. Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja, punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä, hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin tuntuvaa inhoa.
— Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.
Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.
— Minä en ole sinun komennettavissasi, — huusi Diego ja katsoi vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.
— Diego, varo itseäsi.
— Minä en sinua ollenkaan pelkää.
— Varo itseäsi.
— Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? — huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. — Sinulla ei ole mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan, äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta…
Vihdoinkin hän päästi ilmoille katkeruutensa ja kateutensa tuota parempiosaista kohtaan, joka saattoi asua poissa kotoa, suurkaupungissa, keskellä tuntemattomia nautintoja, vieraana perheelle ja kuin toisenrotuinen olento, jolla oli tuhannet etuoikeudet.
— Vaiti! Vaiti!
Ja ollen suunniltaan äiti heittäytyi väliin ja löi Diegoa kasvoihin.
— Mene! Älä enää sano sanaakaan! Mene tiehesi, mene isäsi luo. En enää tahdo sinua kuulla, en enää tahdo sinua nähdä…
Vihanvimmansa järkyttämänä Diego epäröi, kenties odottaen veljensä pienintäkin liikettä hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
— Mene! toisti äiti ponnistaen viime tarmoansa, sillä hän tunsi pyörtyvänsä Camillan käsivarrella, joka häntä tuki.
Silloin Diego läksi, kelmeänä raivosta, mutisten hampaiden välissä sanaa, jota Giorgio ei ymmärtänyt. Ja hänen raskaat pakenevat askeleensa kuuluivat autioista huoneista, joissa päivän valo jo alkoi sammua.