Oli sateinen ilta. Giorgio loikoi vuoteellaan ja tunsi itsensä ruumiillisesti niin väsyneeksi ja lamautuneeksi, että tuskin enää jaksoi ajatella. Hänen ajatuksensa olivat epämääräiset ja katkonaiset; mutta vähäisimmätkin aistimukset häiritsivät häntä ja herättivät hänessä alakuloisuutta: harvojen ohikulkijain askeleet kadulla, seinäkellon napsutus, etäisen kellon lyönti, hevosen kavioiden kopse, vihellys, kiinni paiskatun oven paukutus. Hän tunsi olevansa yksin, irtitemmattu koko maailmasta, laskemattoman ajan aavikon eroittama omasta aikaisemmasta elämästään. Epämääräisenä sukelsi taas esiin hänen mielikuvituksestaan se liike, jolla hänen lemmittynsä oli laskenut harsonsa viime suudelmiansa yli; niinikään palasi mieleen vahaa kokoova lapsi kainalosauvoilleen.
— Minun täytyy kuolla, — ajatteli Giorgio. Hänen ahdistuksensa kasvoi äkkiä, ilman määrättyä syytä, ja kävi sietämättömäksi. Hänen raju sydämentykytyksensä kuristi kokoon hänen kulkkunsa kuin öinen painajainen. Hän keikahti ylös vuoteesta ja astui muutaman askeleen huoneessa, ollen suunniltaan ja kykenemättä tätä ahdistusta polkemaan. Ja hänen askeleensa kajahtivat aivoihinsa.
— Kuka siellä? Kutsuuko joku minua? Hänen korvissaan soi ääni. Hän kuunteli jännittyneenä, kenen ääni se saattoi olla. Hän ei enää kuullut mitään. Hän aukaisi oven, hän hiipi ulos käytävään, hän kuunteli. Syvä hiljaisuus kaikkialla. Tädin huoneen ovi oli auki ja sisällä oli valoa. Outo pelko, jonkunlainen silmitön säikähdys kouristi hänet kun hän ajatteli, että hän äkkiä saattoi nähdä kynnykselle ilmestyvän tuon vanhan naisen, jolla oli kuolleen ruumiin kasvot ja keuhkotautiin kuolevan pahalle löyhkäävä hengitys. Ja hänen mielessään välkähti se epäily, että täti saattaisi jo olla kuollut ja istuisi siinä kynnyksellä liikkumattomana, leuka rinnalle vaipuneena. Tämä mielikuva oli kouraantuntuva kuin todellisuus ja pani hänet vallan kauhusta jähmettymään. Kuin paikalleen kiinninaulittuna hän seisoi, eikä rohjennut liikkua, ja hänen päänsä ympäri puristautui ikäänkuin vanne, joka valtimojensa tykytyksestä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää, joustavaa ainetta. Hermot hallitsivat häntä, ne siirsivät vaikutelmiensa sekavuuden ja kiihottuneisuuden häneen. Hän kuuli vanhuksen rykivän. Silloin hän varpaisillaan, jotta ei hänen astuntaansa olisi kuultu, vallan hiljaa vetäytyi pois.
— Mikä minun oikeastaan on tänä iltana? En enää voi jäädä tänne yksin.Tahdon mennä alakertaan. —
Mutta hän tunsi kuitenkin, ettei vielä olisi voinut sietää äitinsä näkyä ja tuon hirvittävän kohtauksen jatkoa. — Menen ulos, menen Cristinan luo. — Muistellessaan sitä miellyttävää ja surullista hetkeä, jonka hyvän sisarensa kanssa oli viettänyt puutarhassa, hän päätti mennä hänen luokseen.
Oli sateinen ilta. Melkein ihmisistä tyhjillä kaduilla paloivat lyhdyt himmeästi. Suljetusta leipomosta tunkivat työssä olevien leipurien äänet ja leivän tuoksu; eräästä kapakasta kitaran ääni ja kansanlaulun sävel. Liuta kuljeskelevia koiria kiiti nopeasti juosten ohi ja katosi katujen pimeään. Tornissa löi kello.
Sillävälin kuin Giorgio astui raittiissa ilmassa, heikkeni vähitellen hänen kiihoituksensa, näytti se haaveenomainen elämä, joka oli täyttänyt hänen tajuntansa, ikäänkuin haihtuvan. Hän kiinnitti näkemiinsä ja kuulemiinsa seikkoihin huomiota. Hän pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääniä ja imemään sieramiinsa leivän hajua. Erään henkilön, joka kulki toisella puolen katua, hän luuli tuntevansa Diegoksi. Tämä saattoi hänet levottomaksi, mutta hän tunsi, että kaikki äkä oli kadonnut, ettei mikään raivo ollut jäänyt hänen alakuloisuutensa pohjalle. Muutamat veljensä sanat palasivat hänen mieleensä. Hän ajatteli: — Eikö hän kenties puhunut totta? Minä en koskaan ole tehnyt mitään ketään varten; olen aina elänyt yksistään itseäni varten. Olen täällä vieras. Kenties kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Äitini sanoi: — Näetkö, miten täällä elämme? Näetkö sen? — Saattaisin nähdä hänen kyyneleensä juoksevan kuiviin, eikä minulla olisi voimaa häntä pelastaa… —
Hän saapui Celaja-palatsin ovelle. Hän kävi sisälle ja astui läpi porttiholvin; kulkiessaan pihan poikki, hän nosti katseensa. Ei yhdessäkään korkeista ikkunoista näkynyt valoa; ilmassa liiteli kuin mädänneiden olkien haju. Pimeässä sopessa pulppuili vesijohtotorvessa vesi. Pylväskäytävässä paloi pieni lamppu Neitsyt Marian kuvan edessä, jota rautaristikko-aitaus suojeli, minkä lomitse näki Neitsyen jalkojen juuressa tekoruusu-vihon. Leveiden portaiden astuimet olivat keskikohdalta kuluneet, kuten ikivanhojen alttarien portaat, ja jokaisessa syvennyksessä hohti sileäksi kulunut kivi kellervänä. Kaikki esineet huokuivat sen vanhan sukutalon alakuloisuutta, johon Don Bartolomeo Celaja, suvun viimeisenä ja ollen vanhuuden iän rajalla oli vienyt elämäntoverinsa ja jossa oli tullut tuon perillisensä isäksi.
Astuessaan ylös portaita Giorgio näki hengissä tuon nuoren miettiväisen vaimon ja tuon verettömän lapsen kauvaksi poistuneina, haaveellisessa etäisyydessä, syrjäisen huoneen taustalla, minne ei voinut päästä. Hetken hän tuumi kääntyä pois, ja jäi neuvottomana seisomaan keskellä vaaleita, yksinäisiä portaita, ollen selittämättömän levottomuuden valloissa; hän oli taaskin menettänyt käsiin tuntuvan todellisuuden tietoisuuden, hänet valtasi uudelleen epämääräinen kauhistus vallan samoin kuin edellä käytävässä, tuon avoimen tyhjän oven edessä. Mutta äkkiä hän kuuli melun ja ihmisäänen, joka tuntui ajavan pois jotakin; ja harmaa, raihnas koira, tungettelija kadulta, kenties nälän ajamana salaa sisälle hiipinyt, syöksyi portaita alas ja hiipaisi häntä ohi kiitäessään. Muuan palvelija ilmestyi portaille aikoen meluten ajaa takaa pakolaista.
— No, mitä nyt? kysyi Giorgio, jossa tämän yllätyksen aiheuttama levottomuus oli ilmeinen.
— Ei mitään, ei mitään, armollinen herra. Karkoitin koiran, erään katukoiran, joka joka ilta, ei tiedetä mistä, kummituksen tavoin hiipii taloon. —
Tämä mitätön seikka ja palvelijan sanat kiihoittivat hänessä tuota selittämätöntä levottomuutta, joka vivahti taikauskoisen aavistuksen epämääräiseen tuskallisuuteen.
Hän kysyi, ja tämä kysymys aiheutui tuosta ahdistuksesta:
— Voiko Luca hyvin?
— Hyvin, armollinen herra, Jumalan kiitos.
— Nukkuuko hän?
— Ei, armollinen herra, hän on vielä hereillä.
Palvelijan saattamana hän kulki avaroiden huoneiden läpi, jotka näyttivät melkein tyhjiltä, ja joihin vanhanaikuiset huonekalut olivat yhdenmukaisesti järjestetyt. Puuttui pieninkin viittaus asujiin, ikäänkuin näitä huoneita siihenasti olisi pidetty suljettuina. Ja hän ajatteli, ettei Cristina kaiketi rakastanut tätä taloa, hän kun ei siihen ollut luonut henkensä suloa. Tämä talo oli suureksi osaksi jäänyt koskemattomaan tilaansa, siihen kuntoon, missä Cristina sen oli löytänyt muuttaessaan siihen hääpäivänä, ja mihin Celaja suvun viimeinen manalle mennyt naishenkilö sen oli jättänyt.
Tuo odottamaton käynti ilahutti sisarta, joka oli yksin ja juuri aikoi panna pienokaisen levolle.
— Oi, Giorgio, kuinka ystävällistä, että tulet! hän huudahti syleillen häntä vilpittömän ilon purkautuessa, suudellen häntä otsalle ja tämän hellyyden muodossa päästäen sydämensä ahdistuksen ilmoille.
— Pikku Luca, näetkö Giorgio enon? Etkö sano hänelle mitään? Tule, anna hänelle suudelma!
Heikko hymy ilmestyi lapsen kalpeille huulille; ja pitkille vaaleille silmäripsille lankesi ylhäältä valoa hänen kumartaessaan päätään, ja ne loivat levottoman varjon hänen kelmeille poskilleen. Silloin Giorgio otti hänet syliinsä; hän oli syvästi pahoillaan tuntiessaan käsillään tuon hennon rinnan heikkouden, jossa sydän ainoastaan heikosti sykki. Hän ikäänkuin pelkäsi, että tuo elämän kipinä hänen heikosta puristuksestaan olisi voinut sammua: se oli samanlainen pelon ja säälin tunne, joka hänelle kerran oli ollut, kun oli pitänyt pyytämäänsä hätääntynyttä pikkulintua kädessään.
— Hän on kevyt kuin höyhen, sanoi Giorgio; ja hänen mielenliikutuksensa värisi sanoissaan, niin että sisar sen arvasi.
Giorgio laski poikasen polvelleen, ja silittäen hänen päätänsä, hän kysyi häneltä:
— Kuinka paljon pidät minusta?
Hänen sydämensä täyttyi tavattomalla hellyydellä. Ja hän tunsi epätoivoista tarvetta nähdä tämän kärsivän lapsiparan hymyilevän, sen poskilla ainakin kerran vaaleintakin haihtuvaa punaa, verenhohdetta tuon läpikuultavan ihon alla.
— Mikä sinulla on tässä? — hän kysyi häneltä, nähdessään hänen sormessaan siteen.
— Hän sai sormeensa äsken haavan, — sanoi Cristina, joka tarkkaavaisin katsein seurasi jokaista veljensä liikettä. — Se on vallan pieni haava, mutta ei yhä vaan tahdo parantua.
— Annatko minun nähdä, pikku Luca? — kysyi Giorgio tuskallisen uteliaana, ja kuitenkin hymyillen, houkutellakseen esille hymyä. — Teenpä sinut yhdellä henkäyksellä terveeksi. —
Hämmästyneenä lapsi antoi kääriä auki kipeän sormen siteen. Giorgio suoritti tämän levottomana ja sisaren katsellessa äärettömän hellänä. Siteen pää oli kiinnitarttunut haavaan, eikä hän hennonnut sitä irroittaa; mutta hän huomasi, että vaalea pisara, kuin veri visvaa, muodostui haavan näkyvissä olevaan reunaan. Hänen huulensa vapisivat. Hän kohotti katseensa ja huomasi että sisar tuskasta vääntynein kasvoin seurasi hänen liikkeitään. Hän tunsi, että hänen koko sielunsa tuona hetkenä oli keskittynyt tuon pienen käden pintaan.
— Se ei ole mitään, — hän sanoi.
Hän koetti hymyillä, puhaltaen, tyydyttääkseen lasta, joka odotti ihmettä. Sitten hän hitaasti uudelleen sitoi sormen. Hän muisteli sitä outoa ahdistusta, joka oli vallannut hänet autioilla portailla, karkoitettua koiraa, palvelijan sanoja, niitä kysymyksiä, jotka taikauskoinen pelko hänessä oli herättänyt, koko tuota aiheetonta mielenliikutusta.
Kun Cristina näki hänen vaipuneen ajatuksiin, hän kysyi häneltä:
— Mitä sinä ajattelet?
— En mitään.
Sitten hän äkkiä, lähemmin punnitsematta, luullen sanovansa jotakin, mikä olisi voinut herättää jo puoleksi nukkuvan lapsen huomilta, virkkoi:
— Tiedätkö, minä tulin portaissa erästä koiraa vastaan.
Lapsi tuijotti silmät levällään.
— Koiraa, joka tulee tänne joka ilta.
— Niin, se on totta, Giovanni kertoi sen minulle — huomautti Cristina. Mutta hän keskeytti puheensa nähdessään lapsen levällään tuijottavat kauhistuneet silmät ja että se oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Ei, ei, se ei ole totta, — hän huusi, ottaessaan lapsen Giorgion polvilta ja sulkiessaan sen syliinsä, — se ei ole totta, Luca, eno laskee leikkiä.
— Se ei ole totta, se ei ole totta — toisti Giorgio, nousten vallan järkytettynä tuosta itkusta, joka ei ollut minkään toisen lapsen itkun kaltaista, sillä tuntui, kuin olisi tuo olentoparka siihen kokonaan menehtynyt.
— Menkäämme, menkäämme, sanoi äiti, ääni mairittelevana. — Pikku Luca panee nyt maata.
Hän meni viereiseen huoneeseen ja tuuditti lapsen hyväilyillään uniin.
— Tule sinäkin, Giorgio.
Tämä katseli häntä hänen riisuessaan lasta. Hän riisui siltä vähitellen vaatteet äärettömän varovasti, ikäänkuin olisi pelännyt särkeä sen; ja jokainen hänen liikkeensä paljasti tuskallisesti noiden heikkojen jäsenten kurjuuden, joissa parantumattoman riisitaudin rumennus jo alkoi näyttäytyä. Kaula oli ohut ja voimaton kuin kuihtunut kukan varsi; rintalasta, kylkiluut, olkaluut näyttivät tunkevan esiin ihosta ja tulivat sisälle vajonneen kohdan tummasta varjosta vielä selvemmiksi; turvottuneet polvet olivat kahden solmun näköiset. Hieman pöhöttynyt vatsa ylöspaisuneine napoineen saattoi lanteiden terävyyden vielä huomattavammaksi. Kun lapsi nosti käsivartensa ylös, äidin vaihtaessa sen paitaa, Giorgio tunsi kipeätä sääliä, joka muuttui suonenvedontapaiseksi tuskaksi, kun hän näki nuo hennot kainalokuopat, jotka käsivarsien tehdessä tuota yksinkertaistakin liikettä ilmaisivat vaikeaa ponnistelua kuollettavaa voimattomuutta vastaan, mihin tämä heikko elämä tuntui haihtuvan.
— Suutele häntä, — sanoi sisar, nostaen lapsen ylös häntä kohti, ennenkuin laski sen peitteen alle.
Sitten äiti tarttui lapsen käsiin; hän liikutti sidotun sormen kättä ristinmerkin muotoisesti otsalta rinnalle, toiselta olalta toiselle; sitten hän aamenta lausuessaan pani nuo molemmat kätöset ristiin.
Synkkä vakavuus piili kaikissa näissä seikoissa. Lapsi pitkässä valkoisessa paidassaan näytti jo ruumiilta.
— Nuku nyt, lemmikkini, nuku; me olemme täällä. — Veli ja sisar vaipuivat taas samaan surumielisyyteen, istuen molemmin puolin vuodetta, pieluksen kohdalla. Eivätkä he puhuneet. Tunsi niiden lääkkeiden hajua, jotka olivat pöydän viereisellä vuoteella. Seinältä irtaantui kärpänen, lensi vahvasti suristen kynttilän liekkiä kohti ja pysähtyi sitten peitteelle. Huonekalu rasahti hiljaisuudessa.
— Hän vaipuu uneen — sanoi Giorgio hiljaa. Molemmat jäivät katselemaan tätä unta, joka heidän mieleensä johti kuoleman kuvan; heidät oli vallannut eräänlainen tuskallinen jäykkyys, ja he eivät kyenneet vapauttamaan henkeään tästä seikasta.
Epämääräinen aika kului.
Äkkiä lapsi päästi kauhunhuudon, aukaisi silmänsä, kohoten pielukselta, ikäänkuin kammoittavan näyn jähmettämänä.
— Äiti, äiti!
— Mikä sinun on, mikä sinun on, kultaseni!
— Äiti!
— Mikä sinun on, lemmikkini? Olenhan minä tässä.
— Aja pois se! Aja pois se!
Eikö Camilla illallispöydässä, johon Diego ei saapunut, verhotusti ollut toistanut syytöstä, sanoessaan huoaten: "Poissa näkyvistä, poissa sydämestä!" Ja eikö äidinkin sanoissa — kuinka pian hän olikaan unhoittanut tuon ikkunan ääressä tapahtuneen keskustelun kyynelrikkaan lopun — eikö äidinkin sanoista tuo syytös useammin kuin kerran ollut sukeltanut esiin?
Melkoisen katkerasti Giorgio ajatteli: — Kaikki täällä arvostelevat minua samalla tavalla. Pohjaltaan ei kukaan anna minulle anteeksi tätä vapaaehtoista luopumistani erikoisoikeudestani ja Demetrio setäni minulle määräämää perintöä. Minun muka olisi pitänyt jäädä kotia vahtimaan isäni ja veljeni menettelyä ja suojelemaan kotoista onnea. Heidän mielestään täällä ei olisi tapahtunut mitään, jos minä olisin jäänyt tänne! Minun on siis syy. Ja tämä on sovitus.
Kulkiessaan katua pitkin lähestyen vihollisen tyyssijaa, jota kohti häntä vihdoin äärimäisillä keinoilla, ikäänkuin piiskanlyönneillä, armotta oli ajettu, hän tunsi kauhun painavan hartioitaan, tunsi sisällään paheksumista kuin väkivallanteosta. Hänestä tuntui, että oli hurjien ja leppymättömien ihmisten uhri, jotka eivät tahtoneet häneltä säästää yhtään ainoata kidutusta. Ja äitinsä sanojen muisteleminen, jotka hän kyyneliään vuodattaen oli lausunut tuona hautajaispäivänä siinä ikkunan ääressä, lisäsi hänen katkeruuttaan, teroitti hänen ivallisuuttaan: — Ei, ei, Giorgio, sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Minun olisi pitänyt vaieta, minun ei olisi pitänyt sanoa sinulle mitään… Älä enää itke. Minä en voi nähdä sinun itkevän! —
Ja juuri siitä päivästä alkaen ei häneltä oltu säästetty yhtään kidutusta. Tuo pieni välikohtaus ei ollut matkaansaanut mitään muutosta äidin suhtautumisessa häneen. Seuraavina päivinä Giorgio ei ollut nähnyt häntä muuten kuin vihaisena ja kiivaana; äiti oli pakoittanut hänet kuuntelemaan yhä uudelleen vanhoja ja uusia syytöksiä, joita vielä tuhansin vastenmielisin yksityiskohdin oli suurentanut; hän oli pakoittanut poikansa hänen kasvoistaan piirre piirteeltä lukemaan kestetyn kärsimyksen jäljet; hän oli ikäänkuin sanonut hänelle: "Katso, kuinka itku on polttanut silmäni, kuinka syvät nämä rypyt ovat, kuinka valkoiset hiukseni ovat ohimoilla. Ja sydäntäni en voi sinulle näyttää!" — Mitä siis oli hyödyttänyt tuon päivän suuri tuska? Oliko äidin siis tarpeellista nähdä todellisten kyynelten vuotavan, ollakseen säälin liikuttama? Eikö hän tuntenut sen kärsimyksen koko tuskaa, jonka turhaan laski poikansa hartioille? — Oi, kuinka harvinaiset ovat maan päällä ne olennot, jotka vaieten voivat kärsiä ja hymyillen ottavat uhrin päällensä! — Ja näin Giorgio meni niin pitkälle, että kokonaan oli tunnustamatta hänen ansioitaan ja että valitti hänen epätäydellisyyttään kärsimyksessä — ollen vielä kuohuksissa ja katkeroitunut niistä rajuista kohtauksista, joiden todistajana ja osanottajana hänen äsken oli täytynyt olla, ja jo edeltäkäsin ollen sen kauhun pauloissa, minkä tuleva ratkaiseva askel hänessä herätti.
Hän astui edelleen — hän oli hylännyt ajoneuvot ja lähtenyt jalan liikkeelle, ollakseen vapaa mielensä mukaan pidentämään matkansa aikaa, ja kenties myös hätätilassa pidättääkseen itselleen mahdollisuuden kääntyä ja poiketa samoilemaan kedoille ulkopuolelle kaupunkia. Hän astui siis edelleen ja tunsi tuon kauhun voittamattomasti kasvavan, kunnes se lopuksi tukahutti kaikki muut tunteet ja peitti jokaisen muun ajatuksen. Isän kuva yksinään täytti hänen tietoisuutensa; se sai elävän olennon hahmon, ja hän alkoi kuvailla sitä kohtausta, joka oli tapahtuva; hän tuumi omaa menettelyään, hän valmisteli ensi lauseita, eksyi epätodennäköisiin olettamuksiin, palautti kaukaisia muistoja lapsuudesta ja poikaiältä ja koetti jälleen loihtia esiin sielunsa eri tunnelmat isään nähden elämänsä eri vaiheajoilta. Hänen ei onnistunut varmasti määrätä lapsenkiintymyksensä mutkikasta viivaa, sillä hänellä ei ollut mitään varmaa tukikohtaa, johon olisi nojannut. Hän ei koskaan ollut pannut erityistä painoa tämän tietoisuutensa vilpittömään punnitsemiseen, vaan oli jättänyt sen varjoon. Hän ei koskaan ollut tahtonut tunkea syvemmälle tuohon vastenmielisyyden vaistoon, joka aikaisimpinakin ja onnellisimpina aikoina oli muodostanut jokaisen tunteen taustan, minkä suoranaiset suhteet isän persoonaan olivat hänessä nostaneet.
— Kenties en koskaan ole häntä rakastanut — hän ajatteli. Hän ei yhdestäkään selvimmästäkään muistosta löytänyt vapaaehtoista luottamuksen ilmaisua, lämpimän hellyyden purkausta, sydämellistä, viehkeätä hartautta. Ja kaukaisen lapsuuden sekavissakin muistoissa hän huomasi jokaisen muun tunteen vallitsevaksi, melkein alinomaisen pelon, ruumiillisen rangaistuksen pelon, sen kovan sanan pelon, joka seurasi lyöntiä. — En ole koskaan häntä rakastanut. — Demetrio oli ollut hänen oikea isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taaskin hän näki edessään tuon lempeän ja miettiväisen miehen, jonka kasvot olivat täynnä miehekästä alakuloisuutta, ja johon tummassa tukassa oleva keskelle otsaa valuva valkea kähärä, loi omituisen sävyn.
Kuten aina, vainajan kuva tuotti hänelle äkillistä lohdutusta ja vieroitti hänet yht'äkkiä niistä seikoista, jotka siihen hetkeen asti olivat täyttäneet hänen mielensä. Levottomuus lieventyi, katkeruus katosi; vastenmielisyys väistyi uuden rauhallisen varmuudentunteen tieltä. — Mitä olikaan hänellä pelättävää? Miksi oli hän mielikuvituksessaan niin lapsellisesti suurentanut sitä kärsimystä, joka häntä odotti ja joka nyt oli välttämätön? Ja taaskin hänellä oli syvällä sisällään tuntemus irtautumisesta nykyiselämästään, olentonsa nykyistilasta, niistä tapahtumista, jotka häntä kaikkein enimmin kiusasivat. Taaskin hän sen vaikutuksen alaisena, joka nousi haudassa lepäävästä sukulaisvainajasta, tunsi olevansa eristävän ilmakehän ympäröimänä ja menetti selvän käsityksen siitä, mikä oli tapahtunut ja mikä oli tapahtuva; ja todelliset tapahtumat näyttivät menettävän kaiken merkityksen hänen silmissään ja olevan vailla kaikkea muuta kuin hetkellistä merkitystä, ikäänkuin olisi hänen ollut pakko alistuen ja välttämättömästi siirtyä niiden yli, saapuakseen lähellä olevaan vapautukseen, jota varmasti odotti.
Vasta nyt, sittenkuin sisäinen ahdistus oli keskeytynyt, sittenkuin ponnistus, tuo omituinen pysähdys, jota Giorgio ei ihmetellyt, oli vaivatta saavutettu, vasta nyt hänen silmänsä näyttivät havaitsevan yksinäisen ja suuremmoisen maiseman tarjoaman näyn. Mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli levollinen ja tasainen. Maiseman kuvassa hän luuli näkevänsä havainnollistuneena oman tunteensa ja melkein ajatustensa näkyväiset jäljet.
Oli iltapäivä. Puhdas ja selkeä taivas valoi kaikkiin maanpinnan ilmiöihin väriänsä ja näytti lieventävän niiden aineellista alennusta hitaasti tunkien niihin. Kasvullisuuden eri muodot, jotka läheltä katsoen täydelleen erosivat toisistaan, menettivät vähitellen asteittain ääripiirteensä, ikäänkuin olisivat huipustaan pyrkineet hälvenemään, tahtoen upota yhteen ainoaan äärettömään muotoon ja henkiä yhtä ainoata rytmillistä henkäystä. Näin häipyvät noissa taivaansinisissä aaltoväreissä vähitellen matalammat huiput, ja syvä laakso näytti taivaan heijastuksessa rauhalliselta lahdelmalta. Tästä yhdenmuotoisuudesta törrötti esiin vuorenselkä ja asetti aallehtivan tasangon vastakohdaksi harjansa järkähtämättömän lujuuden, joille häikäisevän valkoinen lumi loi ylevää hohdettaan.
Viimein ilmestyi vallan lähellä, puiden lomissa, huvila molempine sivuterasseineen, joita ympäröivät rautaristikko-aitaukset; näillä oli koristeina polttosavesta tehdyt veistokuvien muotoiset maljakot; niihin oli kuvattu kuninkaita ja kuningattaria, joiden päitä aloekukat suippoine terineen elävinä kasvikruunuina peittivät.
Näiden korkeamuotoisten punervien veistokuvien näkeminen, joista muutamat räikeinä erosivat loistavasta taivaansini-taustasta, herätti äkkiä Giorgiossa uusia lapsuuden muistoja: sekavia muistelmia maalaisvirkistyshetkistä, leikeistä, kilpajuoksuista, saduista, mitkä liittyivät noihin liikkumattomiin kuninkaisiin, joiden savisiin sydämiin noiden sitkeiden kasvien juuret olivat takertuneet kiinni. Hänen mieleensä lisäksi johtui, että hän kauan aikaa erityisesti oli pitänyt yhdestä noista kuningattarista, jolle rehevä köynnöskasvi oli antanut tuuhean ja komean hiuskoristeen, mikä keväisin kauttaaltaan peittyi kultaisilla kukilla, kuin tähdillä. Ja hän etsi tuota kuningatarta uteliain katsein, ja hänen sisäisen silmänsä edessä liitelivät sen salaperäisen ja syväpohjäisen elämän kuvat, joilla hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli sen elähyttänyt. Erään patsaan päässä hän sen taas huomasi. Hän hymyili, ikäänkuin olisi jälleen löytänyt ystävättären, ja koko hänen sielunsa pysähtyi muutamaksi hetkeksi, melkoisen miellyttävän mielenliikutuksen valtaamana palauttamattoman menneisyyden edessä. Hänestä tuntui, kuin tuo ratkaisevan lopullinen päätös, jonka hän tuossa äkillisessä lepokohdassa keskellä vaiteliasta ja sinihohteista maisemaa rauhallisesti oli tehnyt, olisi saattanut hänet kykeneväksi joka havaitsemuksesta löytämään tavattoman tuoksahduksen ja houkutellut häntä seuraamaan elonjuoksuaan sen etäisimpiä sokkeloita myöten läheiseen päämäärään asti. Tämä uteliaisuus entisaikojen vähäpätöisimpiinkin ilmauksiin nähden, ja tuo harras myötätuntoisuus niitä seikkoja kohtaan, jotka ennen olivat häntä ympäröineet, alkoi sulautua pehmeäksi, kyynelrikkaaksi, melkein naiselliseksi hellyydeksi. Mutta hän kavahti ylös tunnelmallisuudestaan, kuullessaan ääniä ristikko-aidan läheisyydestä; hän sai takaisin todellisuus-tietoisuuden ja tunsi taas aikaisempaa tuskaa nähdessään avoimen ikkunan, missä valkoisten verhojen välissä riippui kanarialinnun häkki. Yltympäri oli hiljaista, ja kuuli selvästi vangitun linnun liverrykset.
Kauhistuen Giorgio ajatteli: — Minun tuloani ei odoteta; mitä, jos tuo nainen nyt on hänen luonaan.
Hän näki aitauksen luona kaksi lasta, jotka leikittelivät pikku kivillä. Ehtimättä heitä tarkastaa, hän arvasi, että nämä olivat hänen äpärä-veljiään, tuon rakastajattaren poikia. Kun hän tuli lähemmäksi, kääntyivät molemmat lapset ja katsoivat häneen hämmästyneinä, mutta arastelematta. He olivat terveitä, voimakkaita, kukoistavia, punaposkisia, ja syntyperänsä leima oli selvästi nähtävissä. Masentuneena ja voittamattoman kauhun valtaamana hän ainoastaan ajatteli piiloittautumista, takaisin palaamista, pakenemista, ja hän kohotti katseensa tuota ikkunaa kohti, peläten, että oli näkevä verhojen väliin ilmaantuvan isänsä tai tuon vihatun naisen, jonka halpamaisuudesta, himokkaisuudesta ja häpeällisistä teoista niin usein oli kuullut puhuttavan.
— No, nuori herra, minne matka?
Näin sanoi palvelija, joka tuli häntä vastaan. Samassa virkkoi isä ikkuna-aukosta:
— Sinäkö se olet, Giorgio? Mikä yllätys!
Giorgio hillitsi itsensä, otti hymyilevän ilmeen ja koetti näyttää vapaan luonnolliselta. Hän tunsi, että hänen ja isänsä välillä oli kehittynyt tuollainen melkein kursailevan juhlallinen ja keinotekoinen suhde, jolla molemmat jo muutaman vuoden ajan olivat verhonneet pulmallisen noloutensa, silloin kun joutuivat välittömään ja välttämättömään kosketukseen. Ja Giorgio tunsi tahdonvoimansa taas täydelleen rauenneeksi ja itsensä kykenemättömäksi vilpittömästi tuomaan esille tämän käyntinsä oikeaa syytä.
Isä huusi ylhäältä ikkunasta:
— Etkö tule tänne yläkertaan?
— Tulen, tulen.
Giorgio tahtoi näyttää siltä kuin ei olisi huomannut lapsia. Hän alkoi astua ylös isolle terassille kohoavia avoimia portaita. Isä tuli häntä vastaan. He syleilivät toisiaan. Ilmeisesti; huomasi, että isä tahtoi esiintyä rakastettavana.
— Miten päätitkään tulla tänne?
— Tahdoin tehdä kävelyretken ja saavuin näin kauas. En ole pitkiin aikoihin nähnyt näitä paikkoja. Mielestäni ei täällä mitään ole muuttunutta…
Hän katseli asfaltilla päällystetyllä terassilla ympärilleen ja tutki veistokuvia yksitellen, liioitellen uteliaisuuttaan.
— Sinä asut tätänykyä melkein aina täällä, eikö totta? hän kysäsi, jotain sanoakseen, välttääkseen pitkien ja tiheiden vaitiolojen tuskallisuutta, joita aavisti.
— Niinpä kyllä, tätänykyä minä todella usein tulen täällä olleeksi — vastasi isä, äänessä eräänlainen surullinen väre, joka yllätti pojan. — Ilma täällä tuntuu olevan minulle terveellinen… sittenkuin minussa on ilmaantunut tämä sydäntauti…
— Onko sinulla sydänvika! huudahti Giorgio kääntyen hänen puoleensa, vilpittömänä ja hämmästyneenä tästä äkillisestä tiedosta. — Ja kuinka — kuinka kauan? En ole siitä tietänyt mitään… Ei kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä…
Ja kun hän nyt katsoi isäänsä suoraan silmiin, hän luuli huomaavansa tuon kuollettavan taudin jäljet siinä voimakkaassa, räikeässä valossa, joka auringon vinoista säteistä heijastui kivimuurista. Ja taaskin hän tunsi tuskallista surkua häneen, nähdessään nuo syvät rypyt, nuo paisuneet alakuloiset silmät, nuo valkoiset hiukset, jotka pistivät esiin kauan ajamattomilta poskilta ja leualta, nuo viikset ja hiukset, joihin värjäysaine oli painanut vihreän ja punasinervän välisen vivahduksen, nuo paksut huulet, joiden välissä hengitys tuntui liikkuvan vaivaloisesti, tuon lyhyen kaulan, joka näytti hyytyneen veren karvaiselta.
— Kuinka kauan? — hän toisti, peittelemättä hämminkiään ja tuntien inhonsa tuota miestä kohtaan haihtuvan, hän kun näki hänet uuden kuolonuhan alaisena, kuolon kanssa kamppailevana nopeasti toisiaan seuraavien selvien kuvien vaihtuessa.
— Kuka voi sanoa, kuinka kauan? — vastasi isä, joka nähdessään tuon vilpittömän levottomuutta ilmaisevan osanoton liioitteli tautinsa luonnetta, ikäänkuin ylläpitääkseen ja enentääkseen tuota sääliä, joka kenties saattoi olla hänelle hyödyllinen. — Kuka saattaa sanoa kuinka kauan? Tällaiset taudit pysyvät kauan salassa, kunnes yhtäkkiä puhkeavat esiin. Eivätkä ne silloin enää ole parannettavissa. Täytyy alistua kohtaloonsa ja odottaa hetki hetkeltä surman iskua…
Näin puhuen, äänessä outo väre hän näytti vapautuvan ankaruudestaan ja raa'asta jykevyydestään, käyvän koko olemuksensa raukeamisesta vanhemmaksi, heikommaksi, lamautuneemmaksi; ja kuitenkin siinä oli jotain keinotekoista, liioiteltua, melkeinpä ilveilymäistä, mikä ei jäänyt Giorgion tarkkanäköisyydeltä huomaamatta. Hän ajatteli vaistomaisesti noita näyttelijöitä, joilla näyttämöllä on kyky äkkiä muuttaa hahmoa, kuin peittäisivät kasvonsa naamarilla, ja taas sen siitä poistaisivat. Ja salaman välkähdyksenä hän aavisti, mitä nyt oli seuraava. — Epäilemättä isä oli arvannut tämän odottamattoman käynnin tarkoituksen ja koetti nyt paljastamalla tautinsa aikaansaada hyödyllisen vaikutuksen; ja epäilemättä hän tahtoi saavuttaa vallan varman päämäärän. Minkä päämäärän? — Giorgio ei sisällään paheksunut eikä tuskaantunut, eikä hän valmistautunut välttämään sitä ansaa, jonka varmasti aavisti kohtaavansa; jopa hänen tehoton toimettomuutensa kasvoi aavistuksen selvyyden ohella. Tavallinen inho sekaantui hänen sääliinsä. Ja surullisena ja alistuvana hän odotti jotain kohtauksen käännettä, alistuakseen jokaiseen tilanteeseen.
— Etkö käy sisälle? — kysyi isä.
— Kuten tahdot.
— Menkäämme siis sisälle. Tahtoisin näyttää sinulle muutamia papereita…
Isä kulki edellä erästä huonetta kohti: sitä huonetta kohti, jonka ikkuna oli auki, mistä kanarialinnun viserrykset levisivät koko taloon. Giorgio seurasi häntä katselematta ympärilleen. Hän huomasi, että isä muutti astuntansakin, liioitellakseen väsymystään. Ja hän tunsi kipeätä tuskaa ajatellessaan sitä alentavaa teeskentelyä, jonka todistajana pian oli oleva. Hän tunsi talossa jalkavaimon läsnäoloa. Hän oli varma siitä, että tämä nainen oli piiloittauneena jossakin huoneessa, kuunnellen ja urkkien. Giorgio ajatteli: — Mitähän papereita isä tulee minulle näyttämään? Mitähän hän minusta tahtoo? Pyytääkö hän rahaa? Aikooko käyttää hyväkseen tilaisuutta?…
Ja muutamat äidin soimasanat kaikuivat hänen korvissaan, ja hänen mieleensä palasivat eräät äidin kertomat melkein uskomattomat yksityisseikat.
— Entä minä? Mitä minä tulen tekemään, mitä vastaamaan?
Kanarialintu lauloi häkissään, vaihdellen viserryksiään kirkkaalla ja vahvalla äänellään; sillävälin valkoiset ikkunaverhot paisuivat kuin kaksi purjetta, ja niiden kuteen lomitse välkkyi sininen kaukaisuus. Tuuli liikutteli pöydällä olevia papereita; ja Giorgio huomasi kristallilautasella papereiden seassa rivon kuvan.
— Kuinka raskas päivä tänään! — mutisi isä, teeskenteli sydämen ahdistusta ja laskeusi rentona istumaan, sulkien puoleksi luomet ja hengittäen vaivaloisesti.
— Kärsitkö? kysyi Giorgio melkein pelokkaana, kun ei tietänyt, oliko tuo kärsimys tosi vai teeskennelty, ja miten hänen oli meneteltävä.
— Kärsin… mutta nyt se jo menee ohi. Niinpian kuin minulla on mielenliikutusta, levottomuutta, pahenee tautini. Tarvitsisin hieman lepoa, hieman rauhaa. Mutta sen sijaan…
Hän puhui taas tuolla katkonaisella valittavalla äänenpainolla; joku äänen vivahdus muistutti epämääräisesti Gioconda tätiä, tuota tylsämielistä naisparkaa, kun hän koetti herättää Giorgion sääliä saadakseen makeisia. Nyt oli isän teeskentely niin ilmeinen, niin karkea ja inhoittava, — ja kuitenkin tuon miehen tila oli niin inhimillisesti säälittävä, hänen alentuessaan niin syvälle, voidakseen antautua parantumattomaan paheeseensa, ja noiden kasvojen ilmeissä oli kuitenkin niin paljon todellista kärsimystä, että Giorgiosta tuntui, kuin ei olisi voinut verrata ainoatakaan elämänsä kärsimystä tämän kauhean hetken tuskallisuuteen.
— Sen sijaan?… — hän kysyi, ikäänkuin rohkaistakseen isäänsä jatkamaan, ikäänkuin jouduttaakseen kidutuksensa päättymistä.
— Sen sijaan kaikki jo jonkun aikaa minulle käy hullusti; onnettomuuksia satelee ylitseni toinen toisensa jälkeen; minulla on ollut mitä arveluttavimpia tappioita: kolme huonoa vuotta perätysten: viiniköynnökset pahentuneita, karja lamassa. Tulot ovat kuivuneet puoliin; verot ovat suunnattomasti kasvaneet… Katsohan: nämä ovat ne paperit, jotka tahdoin sinulle näyttää…
Ja hän otti pöydältä paperitukun, aukaisi sen poikansa eteen, ja alkoi sotkuisesti selitellä koko joukkoa mitä sekavimpia seikkoja, jotka koskivat jo muutamia kuukausia maksamatta jääneitä maaveroja. — Tämä asia oli muka heti järjestettävä, jos mieli välttää arvaamattomia vahinkoja. Jo oli otettu omaisuutta takavarikkoon, ja huutokaupan julistaminen oli uhkaamassa. Mitä tehdä tässä tilapäisessä ahdingossa, johon oli syyttömästi joutunut? Kysymys oli melkoisesta summasta. Mitä tehdä?
Giorgio vaikeni ja tuijoitti papereihin, joita isä selaili pöhöttyneillä, melkein muodottomilla käsillään, joiden huokoset olivat näkyvissä, ja joiden tavaton kalpeus punoittavien kasvojen tuntuvana vastakohtana pisti esiin. Aika-ajoin Giorgio ei ymmärtänyt isän sanoja, hänen korvissaan soi vaan tuon äänen yksitoikkoisuus, jota keskeyttivät kanarialinnun terävät viserrykset ja joskus tieltä nousevat huudot, missä kenties molemmat äpärät edelleen leikitteli vät somerolla. Silloin tällöin liehuivat ikkunaverhot voimakkaamman tuulen puuskan paisuttamina. Ja kaikki äänet ja kaikki hälyt tuntuivat hänestä selittämättömän surullisilta, kun hän siinä ääneti ja hieman tyrmistyneenä katseli oikeudenhuolentajien papereita, joita kääntelivät nuo pöhöttyneet kalpeat, pienten suoneniskujen jättämien arpien peittämät kädet.
Hänen mielestään sukelsi esiin kuva, muisto lapsuuden ajoilta, omituisen selvänä: Isä istui ikkunan ääressä vakavan näköisenä, paidanhiha käärittynä ylös toisesta käsivarresta, jota piti vedellä täytetyssä vadissa; ja avatusta suonesta vuotava veri värjäsi veden punaiseksi; ja vieressä verentulvaa valvova välskäri, joka piti valmiina siteitä. — Toinen kuva liittyi toiseen; ja hän näki taas kirkkaat leikkausveitset vihreissä koteloissaan, näki palvelijattaren, joka kantoi pois huoneesta verellä täytetyn vadin, hän näki kipeän käden joka oli sidottu selässä ristiin menevällä ja sen pöhöttyneeseen ja pehmeään lihaan hieman vajonneella mustalla siteellä…
— Tokko kuulet, mitä puhun, sanoi isä, nähdessään hänet siinä niin ajatuksiinsa vaipuneena.
— Kuulen, kuulen.
Mutta isä odotti kaiketi tuona hetkenä vapaaehtoista tarjoamista.Pettyneenä hän virkkoi hetken vaiettuaan, hilliten nolouttaan:
— Bartolomeo voisi minut pelastaa, jos antaisi minulle tuon summan…
Hän epäröi, kasvoissa kuvailematon ilme, joka pojasta tuntui viimeiseltä häpeän puuskaukselta, minkä kuitenkin epätoivoinen tarkoitusperän saavuttamisen tarve tukahutti.
— Hän antaisi minulle nuo rahat vekseliä vastaan; mutta… luulen, että hän vaatii sinua hyväksymään.
Sadin oli vihdoinkin jännitetty.
— Vai minua hyväksymään… — soperteli Giorgio, jota ei itse pyyntö hermostuttanut, vaan langon vihattu nimi, jota äitikin syytöksissän oli maininnut pahan enteen korppina, joka ahneesti karkki Aurispa suvun omaisuuden jäännöksiä.
Ja kun Giorgio pysyi synkkänä ja epäröivänä, sanaakaan lisäämättä, alkoi isä häntä rukoilla, voitettuaan kaikki arvelunsa ja peläten kieltäytymistä. — Eihän hänellä ollut mitään muuta keinoa, välttääkseen turmiollista oikeuden määräämää omaisuuden rahaksimuuttoa, joka epäilemättä olisi saattanut kaikki muut velkoojat hyökkäämään hänen kimppuunsa. Silloin romahdus olisi ollut välttämätön. Tahtoiko siis oma poika olla isänsä tuhon todistajana? Ja eikö hän ottanut huomioon, että puuttumalla asioiden kulkuun valvoi omaakin etuaan, että puolusti perintöä, joka pian oli siirtyvä hänelle ja veljelle? Oi, pian, hyvinkin pian, minä päivänä tahansa, ehkä jo huomispäivänä! — Ja vielä kerran hän puhui parantumattomasta taudistaan, joka kalvoi hänen elinjuuriaan, siitä alituisesta vaarasta, joka häntä uhkasi, tuosta levottomuudesta ja niistä suruista, jotka jouduttivat hänen kuolinhetkeään.
Uupuneena ja kykenemättä kauempaa kestämään tätä ääntä ja tätä näkyä, ja kuitenkin ajatellen noita toisia kiusanhenkiä, jotka olivat pakoittaneet hänet tänne, ja jotka nyt odottivat häntä vaatiakseen häntä tilille tämän käynnin tuloksista, Giorgio mutisi:
— Mutta käytätkö todella näitä rahoja siihen tarkoitukseen, josta minulle puhuit?
— Oi, sinäkin! Sinäkin! puhkesi isä valittamaan, katkeran tuskan verhossa vaivoin hilliten raivonkohtaustaan. — Ovatko he sinullekin toistaneet, mitä toistelevat kaikille, lakkaamatta, kaikkialla: että minä muka olen kykenevä jokaiseen halpamaiseen tekoon! Ja sinä olet sen uskonut!… Mutta miksi, miksi minua niin vihaavat tuossa talossa? Miksi tahtovat nähdä minut kuolleena? Sinä et aavistakaan miten äitisi minua vihaa… Jos nyt menisit hänen luokseen ja kertoisit hänelle, että olit jättänyt minut tänne kuoleman kanssa kamppailevana, hän syleilisi sinua ja sanoisi: Jumala olkoon kiitetty! Voi, sinä et tiedä…
Vastoin hänen tahtoaan tässä hänen raa'assa äänessään, ammoittavassa suussa, joka saattoi sanat terävämmiksi, rajussa hengityksessä, joka paisutti sieramia, mulkoilevissa verestävissä silmissä ilmeni ihminen todellisena ja nyt poika tunsi voimakkaasti entistä vastenmielisyyttä, tunsi tarvetta saada hänet vaikenemaan ja vapautua hänestä, ja enempää ajattelematta hän keskeytti hänen puheensa ja sanoi suonenvedontapaisesti:
— Ei, ei, en tiedä… Sano minulle, mitä minun pitää tehdä, mihin minun pitää panna nimikirjotukseni.
Ja hän nousi, veri kuohuksissa; hän meni ikkunan ääreen ja palasi isän luo. Hän näki, miten isä kähisevän levottomana etsi laatikosta jotain; hän näki isän laskevan pöydälle vekseli-paperin.
— Tässä olisi: riittää, että kirjoitat nimesi tähän…
Ja muodoton etusormi, jonka litteän kynnen ympärillä liha oli turvonnut, osoitti tuota kohtaa.
Istuutumatta, selvään tajuamatta, mitä teki, Giorgio tarttui kynään ja allekirjoitti nopeasti. Hän olisi jo tahtonut olla vapaa, lähteä huoneesta, olla yksin. Mutta kun hän katsoi isäänsä, joka otti vekselin, tutki nimikirjoitusta, ripoitti sille hiekkaa, kuivatakseen sen, ja sitten pani sen takaisin laatikkoon, jonka jälleen sulki, hän huomasi jokaisessa näistä teoista sellaisen ihmisen huonosti salaamaa halpamaista iloa, jolle konnantyö on onnistunut; hän saavutti sisällään sen varmuuden, että oli häpeällisesti antanut itseään petkuttaa ja ajatteli samalla noiden toisten tutkivia kysymyksiä, jotka odottivat häntä tuossa toisessa talossa. Silloin kouri häntä niin rajusti tehoton katumus, että hän oli päästämäisillään äärimmäisen paheksumisensa ilmoille ja viimeinkin kaikin voimin nousemaisillaan vastarintaan tuota pahantekijää vastaan, puolustaakseen itseään, kotiaan ja äitinsä ja sisarensa jaloin poljettuja oikeuksia. Oi, se oli siis totta, kaikki oli totta, minkä äiti hänelle oli sanonut! Kaikki oli totta. Tuolla ihmisellä ei enää ollut mitään hienotunteisuutta, ei mitään häpeää. Hän ei enää kammonnut mitään, ei häikäillyt kenenkään edessä, hankkiakseen itselleen rahaa… — Ja taaskin hän tunsi jalkavaimon läsnäoloa talossa, tuon ahneen ja kyllästymättömän naisen, joka varmasti piili jossakin huoneessa, kuunnellen, urkkien ja vaanien osaansa saaliista.
Voimatta hillitä vavistusta, joka häntä pudisti, Giorgio virkkoi:
— Lupaatko minulle, lupaatko minulle… ettet käytä… ettet käytä näitä rahoja… mihinkään muuhun?
— Tietysti, tietysti — vastasi isä, ollen nyt jo melkein kärsimätön tuosta itsepintaisuudesta ja ilmeisesti muuttuneena koko olemukseltaan, nyt kun hänen ei enää tarvinnut pyytää eikä teeskennellä saadaksensa.
— Pidä varasi, jos jotain tulee tietooni — lisäsi Giorgio, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, ääni käheänä ja vaivoin hillitsi närkästystään purkautumasta, joka lisääntyi mikäli hänelle selvemmin paljastuivat tuon miehen vastenmieliset puolet ja hänelle itselleen selvisivät ajattelemattoman menettelynsä seuraukset. — Pidä varasi: minä en tahdo olla kanssarikollisesi äitiäni vastaan.
— Mitä sillä tarkoitat? huusi nyt isä, tekeytyen epäilyn loukkaamaksi ja koventaen äkkiä ääntään, ikäänkuin masentaakseen poikansa, joka hirvittävästi ponnistaen tuijotti häntä silmiin. — Mitä sillä tarkoitat? Milloin äitisi, tuo kyykäärme herkeää sylkemästä myrkkyään? Milloinka hän herkeää? Tahtooko hän siis, että ainaiseksi suljen häneltä suun? Niin on tapahtuva näinä päivinä. Mikä nainen! Viiteentoista vuoteen hän ei ole silmänräpäystäkään antanut minun olla rauhassa. Hän on myrkyttänyt elämäni, hän on repinyt minut rikki. Syynä vararikkooni on hän, ymmärrätkö? — hän.
— Vaikene! huusi Giorgio ollen suunniltaan, kasvonpiirteet tuntemattomiksi vääntyneinä, kuolon kalpeana, vavisten koko ruumiiltaan, samanlaisen raivon kouristamana kuin silloin, kun oli kiivastunut Diegolle. — Vaikene! Älä mainitse hänen nimeänsä. Sinä et ole sen arvoinen, että suutelisit hänen jalkojansa. Tulin tänne sitä sinulle sanomaan. Ja olen mennyt sinun ansaasi! Tahdoit tänään saada irti jotain portollesi. Ja siinä onnistuit… Hyi, sitä häpeää!… Ja sinä julkeat parjata äitiäni!
Ääni takertui hänen kulkkuunsa; hänen silmänsä himmenivät ja hänen polvensa notkuivat, ikäänkuin voimansa olisivat olleet loppumaisillaan.
— Hyvästi nyt. Lähden täältä. Tee, mitä tahdot. En enää ole poikasi. En enää tahdo sinua nähdä; en enää tahdo tietää mitään sinusta. Otan äitini luokseni. Vien hänet kauas. Hyvästi.
Hoiperrellen hän läksi huoneesta, silmät vielä pimenneinä. Kulkiessaan huoneiden läpi, saapuakseen terassille, hän kuuli vaatteiden kahinaa ja oven paukahtavan kiinni kuin henkilön jälkeen, joka kiireisesti vetäytyy pois, välttääkseen yllättymistä. Tuskin oli hän päässyt raittiiseen ilmaan, ulkopuolelle pisteaitausta, kun tunsi hurjaa tarvetta itkeä, huutaa, kiitää halki kenttien, kolhaista otsaansa kiveen, etsiä kuilua, johon syöksymällä päivänsä päättäisi. Koko hermostosta tuntui päässä tuskallinen värähdys, joka aiheutti sietämättömiä kivunpuuskauksia, kuin olisi hermo hermon jälkeen repeytynyt. Ja hän ajatteli vavahtaen kauhusta, jota päivän sammuminen enensi: — Minne pitää minun nyt mennä?
Talo näytti hänestä hälvenneen epämääräiseen etäisyyteen ja tie tuntui hänestä voittamattomalta. Ja kaikki, mikä ei ilmennyt hänelle sietämättömän kärsimyksensä välittömänä ja ehdottomana herkeämisenä, oli hänestä välinpitämätöntä.
Herätessään seuraavana aamuna sekavasta unestaan, olivat nuo hetket vaan epämääräisinä hänen muistissaan. Illan traagillinen laskeuminen yksinäiselle maisemalle; iltamessun kaiku, jonka kuulohäiriö oli pitkittänyt, niin että se hänestä oli tuntunut loppumattomalta; ahdistus joka häntä oli vaivannut kotitalon läheisyydessä, kun oli katsellut valaistuja ikkunoita, joiden ohi varjot olivat kiitäneet; melkein kuumeinen kiihtymys, joka hänet oli vallannut äidin ja sisaren kysellessä ja hänen kertoessaan mitä oli tapahtunut ja liioitellessaan soimapuheiden kiivautta ja kiistan tuimuutta; melkein mieletön tarve puhua, sekoittaa tositapausten kuvailuun katkonaisia mielikuviaan; paheksumisen ja hellyyden puuskaukset, joilla äiti hänet oli keskeyttänyt, mikäli hän oli kertonut tuon eläimellisen miehen käytöstä ja omaa kärsimystään ja sitä tarmoa, millä oli tuota miestä uhmannut; ja sitten äkillinen käheys, ohimoilla pulppuilevan tuskan nopea kasvaminen, katkeran, vastustamattoman oksennuksen suonenvedontapaiset kouristukset, ankara väristys, joka oli vallannut hänet vuoteessa, ne kammoittavat kuvat, jotka uupuneiden hermojen ensi uinahduksen aikana olivat kavahuttaneet hänet ylös — kaikki tämä palasi sekavana hänen muistiinsa ja enensi hänen ruumiillista herpoamistaan, joka tosin oli tuskallinen mutta jota hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut itsestään pudistaa pois, paitsi vaipuakseen täydelliseen pimeyteen, kuolleen ruumiin tunnottomuuteen.
Kuoleman välttämättömyys oli nyt, kuten aina, yhtä pakoittavana hänen silmiensä edessä; mutta häntä kiusasi se ajatus, että hänen, toteuttaakseen aikeensa, täytyi luopua toimettomuudestaan ja panna täytäntöön sarja vaivalloisia tekoja, voittaa ruumiillinen vastenmielisyytensä ponnistuksiin. — Missä hänen oli itsensä surmaaminen? Millä tavalla? Kodissako? Vieläkö sinä samana päivänä? Ampuma-aseellako? Myrkylläkö? — Vielä hänellä ei siitä ollut mitään varmaa ja selvää käsitystä. Hänen horrostilansa ja suussaan tuntuva katkera maku johtivat hänen mieleensä jonkun nukuttavan myrkyn. Ja enempää punnitsematta käytännöllisiä keinoja, joilla olisi voinut hankkia itselleen tarpeellisen otoksen, hän epämääräisesti kuvitteli vaikutuksia. Sitten lisääntyivät kuvat vähitellen, käyden varmemmiksi ja selvemmiksi; ne yhtyivät ja muodostivat havainnollisen hahmon. Ennenkuin kuvaili hitaaseen kuolemaansa liittyviä aistimuksia, koetti hän kuvitella niitä asianhaaroja, joiden vallitessa äiti, sisar, veli saisivat onnettomuuden kuulla; hän koetti kuvitella heidän surunilmauksiaan, heidän ryhtiään, heidän sanojaan, heidän liikkeitään. Ja tämä uteliaisuus kohdistui vähitellen kaikkiin hänen jälkeeneläviinsä, ei ainoastaan lähimpiin sukulaisiin, vaan kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin; jopa Ippolitaan, tuohon kaukaiseen Ippolitaan, joka oli käynyt hänestä melkein vieraaksi.
"Giorgio!"
Se oli äidin ääni; hän kolkutti huoneen ovelle.
— Oh, äiti, sinäkö se olet? Astu sisälle!
Äiti kävi sisälle ja lähestyi vuodetta hellän huolehtivana; hän kumartui hänen puoleensa, laski kätensä hänen otsalleen ja kysyi:
— Miten voit? Miltä tuntuu?
— Laatuun käyvästi… päätä hieman pyörryttää… Minulla on suussa karvas maku; tahtoisin juoda jotain…
— Camilla tuo heti kupin maitoa. Tahdotko, että aukaisen vähän ikkunaa.
— Kuten tahdot, äiti.
Giorgion ääni kaikui oudon muuttuneelta. Äidin läsnäolo lisäsi hänen itsesääliään, jonka kuolonvalituksen kuvailu, minkä luuli pian muuttuvan todellisuudeksi, hänessä oli herättänyt. Mielikuvituksessaan hän sekoitti sen todellisen seikan, että äiti aukaisi ikkunaluukut kuviteltuun seikkaan, joka oli johtava tuon surullisen tapauksen huomaamiseen, ja hänen silmänsä vettyivät säälistä itseensä ja tuohon naisparkaan, jolle oli tuottava tuon kovan iskun. Ja tuo traagillinen kohtaus ilmeni hänelle selvempänä: Äiti kääntyi kirkkaassa valaistuksessa, mainitsi vielä kerran hieman pelästyneenä häntä nimeltä, lähestyi taas vavisten, kosketteli häntä, pudisti häntä, huomasi hänet hengettömäksi, tunsi, että hän oli jäisen kylmä ja jäykkä; pyörtyneenä hän kaatui kasvoilleen hänen ylitsensä… Kenties hengettömänä? Tuo isku saattoi todella hänet surmata. — Ja Giorgion kiihoitus kasvoi; ja nyt nämä hetket; hänen mielikuvituksessaan viimeiset, tuntuivat juhlallisilta; ja äidin läsnäolo, liikkeet ja sanat saivat hänen mielestään niin tavattoman merkityksen ja tärkeyden, että hän melkein levottomassa jännityksessä niitä seurasi, ja samalla hän äkkiä siirtyi pois sisäisestä toimettomuudestaan ja sai äkkiä harvinaisen vilkkaan elämän tuntemuksen. Hänessä esiintyi jo tuttu ilmiö, joka monasti oli häntä hämmästyttänyt ja omituisuudellaan saattanut uteliaaksi. Se oli hetkellinen siirtyminen toisesta tajunnantilasta toiseen, mikä niin suuresti erosi edellisestä, kuin valvonta nukkumisesta ja mikä johti hänen tietoisuuteensa sellaisen silmänräpäysmuutoksen mielteen, mikä syntyy näyttämöllä, kun äkkiä rampin lamput syttyvät ja levittävät mitä kirkkainta valoa. Hänen tavallisen tilansa vallitessa oli hänen tajuntansa kuin läpinäkemättömän verhon peitossa, joka asetti hänen ja todellisuuden välille jonkunmoisen laipion. Tämä kävi joskus niin läpitunkemattomaksi, että se vaikutti kokonaan eristävältä ja sulki pois ulkomaailman vaikutelmat. Mutta toiste tapahtui äkkiä, että tämä pinnan läpitunkemattomuus katosi ja että tajunta oli välittömässä kosketuksessa todellisuuteen, ja silloin tuntuivat aistimukset tuottavan jotain vallan uutta, ne tuntuivat paljastavan uuden käsityksen ja uuden sisällyksen todellisesta elämästä, jotka läheisyyden ja tottumuksen vuoksi siihenasti olivat olleet vallan erityisen näkökohdan määräämiä.
Näin katseli poika äitiä samoin kuin jo hautajaispäivänä oli tapahtunut, toisin silmin, ja hän näki hänet nyt kuten silloin harvinaisen selvästi; hän tunsi äidin elämän lähestyneen omaa elämäänsä, melkein siihen liittyneeksi, ja hän tunsi yhteisen veren salaperäiset siteet ja sen kohtalon surullisuuden, joka heitä molempia odotti. Ja kun äiti lähestyi häntä ja istuutui hänen viereensä, hän kääntyi ja kohosi hieman patjoista; hän tarttui äidin käteen ja koetti peittää hämmennystään hymyllä. Ollen katselevinaan sormuksen hiottua kiveä, hän tutki tuota pitkää, laihaa kättä, joka loi tavattoman vilkkaan kuvan tuon naisen omituisuuksien kokonais-yhtymästä ja joka hipiän kosketuksesta hänessä herätti aistimuksen, jota ei voinut verrata mihinkään toiseen aistimukseen. Mieli yhä vielä äskeisten mielikuvien heittämien varjojen pimittämänä hän ajatteli: — Kun hän sitten koskettelee minua ja tuntee tuon jäisen kylmyyden.
Hän värisi vaistomaisesti muistellessaan sitä kauhua, jota itse oli kokenut kosketellessaan kuollutta ruumista.
— Mikä sinun on? kysyi äiti.
— Ei mitään… hermoväristys.
— Oi, et voi hyvin, hän lisäsi päätään pudistaen. Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään, äiti… Luonnollisesti vielä hieman kiihoittunut… Mutta äidiltä ei jäänyt huomaamatta pojan kasvojen pingoitettu ja suonenvedontapainen ilme.
— Oi, kuinka kadun, hän huudahti — kuinka kadun, että lähetin sinut sinne! Kuinka väärin tein siinä, että sinut sinne lähetin.
— Et toki, äiti. Miksi? Ennemmin tai myöhemmin, se kuitenkin oli välttämätöntä.
Ja vapaana tuon käynnin nostamasta sekavuudesta hän silmänräpäyksessä vielä kerran uudelleen eli tuon hetken; hän näki isän liikkeet, kuuli hänen äänensä; hän kuuli oman muuttuneen äänensä, joka uskomattomasti oli tuonut esiin niin kovia sanoja. Hänestä tuntui, kuin olisi tuohon tapaukseen ja noihin sanoihin nähden ollut vieras; ja kuitenkin hän sielunsa pohjalla tunsi eräänlaista kumeata katumusta, joka samalla oli vaistomainen tietoisuus siitä, että hän oli mennyt liian pitkälle, että oli tehnyt korjaamattoman teon, että oli jaloin polkenut jotain inhimillistä ja pyhää. — Miksi hän olikaan noin rajusti hylännyt tuon suuren, levollisen alistumistilan, johon hänet oli saattanut keskeltä vaikenevaa maisemaa esillesukeltaneen Demetrio vainajan kuva? Miksi hän ei ollut malttanut kohdella yhtä tuskallisen ja ymmärtävän säälivästi tuon ihmisen halpamaisuutta ja kurjuutta, jota, samoin kuin kaikkia muita, painoi kukistamaton kohtalo? Ja eikö hänessä itsessään, jonka suonissa virtasi sama veri, hänen omassa olemuksessaan uinailleet noiden inhoittavien paheiden idut? Eikö hän itse, jos olisi elänyt kauemmin, olisi voinut vajota samanlaiseen kataluuteen? — Ja kaikki vihanpurkaukset, kaikki intohimo, kaikki rangaistukset tuntuivat hänestä vääryydellisiltä ja turhilta.
Elämä tuntui hänestä saastaiden aineiden sokealta kuohunnalta. Hänestä näytti, kuin olisi hänen olemuksessaan piillyt joukko salaisia, tuntemattomia ja kukistamattomia voimia, joiden vähittäinen kohtalollinen leviäminen oli hallinnut hänen siihenastisen olemassaolonsa ja oli hallitseva hänen tulevaisuuttansakin, ellei hänen täytyisi totella juuri yhtä noista voimista, joka velvoitti häntä viimeiseen tekoon. — Ja miksi oikeastaan suren eilistä tekoani? Olisinko ehkä voinut välttää sitä? —
— Se oli välttämätön, hän toisti kuin puhuen itsekseen ja sanoissaan toinen merkitys.
Ja selvästi ja tarkkaavaisesti hän punnitsi jälellä olevaa elämäänsä.
Kun äiti ja sisar olivat hänet jättäneet, hän jäi vielä muutamaksi hetkeksi vuoteeseen; hän tunsi ruumiillista vastenmielisyyttä pienimpäänkin voimanponnistukseen. Nousemisen aiheuttama vaiva tuntui hänestä äärettömältä. Hänestä tuntui liian vaivalloiselta luopua tästä vaakasuorasta asennosta, jossa ollen hän muutaman tunnin kuluttua toivoi löytävänsä ijäisen levon. Hän ajatteli taas huume-myrkkyä. — Sulkea silmänsä ja odottaa unta! — Toukokuun aamun neitseellinen kirkkaus, taivaan sini, joka kuvastui ikkunaruutuihin, permannolla pitenevä auringonpaisteen juova, kadulta nousevat äänet ja hälyt, kaikki nämä eloa uhkuvat ilmiöt, jotka ikäänkuin väkirynnäköllä näyttivät valloittavan parvekkeen, tunkeakseen hänen luokseen ja hänet vallatakseen — kaikki tämä herätti hänessä katkeruuden sekaista säikähdystä. Ja hengissä hän taas näki äidin kuvan, joka paraikaa aukaisi ikkunaa. Hän näki Camillankin vuoteen eteen polvistuneena; hän kuuli taaskin noiden molempien naisten sanat, jotka yhä vaan tarkoittivat samaa miestä. Äidin räikeä huuto, jonka hän huulet katkerasti vääntyneinä oli päästänyt, oli erityisesti painunut hänen mieleensä; ja siihen liittyi isän kasvojen ilmestys, jossa hän oli luullut huomaavansa kuollettavan taudin jäljet: siellä parvekkeella, räikeässä, valkoisten muurien heijastamassa valossa. — Entä jos se sentään oli totta! Hänen ja Camillan läsnäollessa oli äiti sanonut katkeran purevasti: — Suokoon Jumala, että se olisi totta! Ja se oli siis hänelle, joka liikkui aikeissa hylätä elämä, se oli siis viimeinen vaikutelma, minkä hänen sydämeensä jätti se olento, joka kauan oli ollut hänen kodissaan kaiken hellyyden lähde…
Hänessä heräsi äkillinen tahdonilmaus: hän hypähti ylös vuoteesta, vahvasti päättäen vihdoin toimia — Ennen iltaa se on tapahtuva. Missä? — Hän ajatteli Demetrion suljettuja huoneita. Ennenkuin hyväksyi mitään määrättyä suunnitelmaa, hän tunsi itsessään sen varmuuden, että itse tapa tuntien kuluessa itsestään, jonkun äkillisen mieleennostatuksen vaikutuksesta oli ilmaantuva ja pakoittava häntä tottelemaan.
Huolehtiessaan siivoutumisestaan, hänen mieleensä johtui ajatus, että valmisti ruumistaan hautajaisia varten. Tuo eräänlainen kuolemaan liittyvä turhamaisuus, joka on ominainen muutamille kuolemaantuomituille ja itsemurhaajille, ilmeni hänessä. Hänen tarkatessaan tätä tunnetta, se yhä kiihtyi. Ja häntä kiusasi se tietämys, että hänen oli kuoleminen tässä syrjäisessä pikkukaupungissa, tämän sivistymättömän maakunnan sydämessä, kaukana ystävistä, joille tämä surullinen loppu kenties kauan jäisi tuntemattomaksi. Jos sensijaan tuo teko olisi tapahtunut Roomassa, suuressa kaupungissa, missä hän oli tunnettu, ehkä ystävät häntä itkisivät ja runollisesti kirkastaisivat traagillista salaisuutta. Ja taaskin hän mielessään kuvaili kuolon jälkeisiä seurauksia; asentoansa vuoteessa siinä huoneessa, joka oli ollut hänen lempensä tyyssijana; nuorten mielten syvää säikähdystä ruumiin ääressä, joka lepäsi vakavassa rauhassa; kuolinvartijain keskusteluja vahakynttilöiden valossa; seppeleillä peitettyjä paareja, joita seurasi joukko vaikenevia nuorukaisia; jäähyväissanoja, jotka runoilija, Stefano Gandi lausui hänen haudallaan: — Hän meni kuolemaan, kun ei voinut saattaa elämää sopusointuiseksi unelmansa kanssa — ja sitten Ippolitan tuskaa, epätoivoa, mieletöntä surua…
Ippolita! Missä hän oli, mitkä olivat hänen tunteensa, mitä hän teki?
— Eipä aavistukseni ole minua pettänyt! — hän ajatteli. Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin tuo lemmittynsä kädenliike, jolla hän oli laskenut kasvoilleen mustan harson viimeisen suudelman jälkeen: jäähyväishetken vähäiset tosiseikat kiitivät taas hänen muistinsa ohi. Mutta selittämätön oli hänestä tuo melkein täydellinen mielen levollisuus, jota ei häirinnyt se ajatus, että hänen välttämättömästi ja lopullisesti täytyi luopua niin intohimoisesti halutun ja ihaillun naisen omistamisesta. Miksi oli ensi päivien ponnistusten ja alakuloisuuden jälkeen hänet vähitellen hylännyt toivo, miksi hän oli saanut tuon lohduttoman varmuuden, että jokainen yritys jälleen elvyttää tuota suurta, kuollutta, uskomattoman kaukaista seikkaa,heidän rakkauttaan, oli tuiki turha? Miksi oli koko hänen menneisyytensä niin kokonaan irtaantunut hänestä, että näinä päivinä, keskellä uusia tuskia, vaan harvoin selvä väre hänen tietoisuudessaan oli sitä muistuttanut?
Ippolita! Missä hän oli, mitä hän tunsi sisällään, mitä hän teki? Mitä näkyjä havaitsivat hänen silmänsä? Mitkä sanat, mitkä kohtaamiset kiihoittivat hänen mieltänsä? Kuinka olikaan mahdollista, ettei hän kahden viikon ajalla ollut voinut löytää mitään keinoa, antaakseen hänelle selvempiä ja perinpohjaisempia tietoja itsestään kuin nuo neljä tai viisi eri seuduilta lähetettyä sähkösanomaa?
— Ehkä jo toisen miehen intohimoinen pyyde on hänet vallannut? Ehkä tuon langon, josta Ippolita niin usein minulle on puhunut… Ja tuo synkkä ajatus, piintyneen epäluulon ja luulevaisuuden ravitsemana, kouristi hänen mieltänsä ja järkytti hänen olemustaan kuin pahimpina aikaisempina hetkinä. Kaikki katkerat muistot heräsivät jälleen melukkaina. Yhtenä ainoana hetkenä hän taas eli kaksivuotisen kurjuuden, nojautuneena samaan ikkunalautaan, minkä ääressä hän tuona ensimäisenä iltana, ensi tuskan raatelemana, bergamottien tuoksuessa oli maininnut hänen nimeään. Ja hänestä tuntui, kuin olisi kevätaamun ihanuuteen virrannut tuntemattoman kilpailijansa nuori onni, ja kuin olisi se saavuttanut hänetkin.
Giorgio tahtoi, ikäänkuin valmistuakseen siihen syvään salaperäisyyteen, mihin oli astumaisillaan, jälleen nähdä ne yksinäiset huoneet, joissa Demetrio oli viettänyt viimeiset päivänsä.
Yhdessä enonsa koko omaisuuden kanssa hän oli perinyt näiden huoneiden omistuksenkin. Hän oli täynnä harrasta kunnioitusta jättänyt ne koskematta, kuin pyhänjäännökset. Ne oli ylimmässä kerroksessa, olivat itäänpäin puutarhan puolella.
Hän otti avaimen ja kiipesi varovasti portaita ylös, jotta ei kukaan olisi häntä vaivannut kysymyksillä. Mutta kulkiessan käytävän läpi täytyi hänen välttämättömästi mennä Gioconda tädin oven ohi. Toivoen huomaamattomana pääsevänsä ohi kulkemaan, hän astui varpaillaan; hän pidätti henkeään. Hän kuuli vanhan naisen rykivän ja arvellen yskän aiheuttaman melun peittävän askeleitaan, hän astui muutaman nopeamman askeleen.
— Kuka siellä on? — kysyi sisältä käheä ääni.
— Minä se olen, täti.
— Vai sinäkö se olet, Giorgio? Tule, tule. —
Hän ilmestyi kynnykselle, kellervin, varjossa melkein kuolon kelmein kasvoin, ja loi veljenpoikaansa tuon omituisen katseen, joka ensin kohdistui käsiin, sitten vasta kasvoihin, ikäänkuin heti nähdäkseen, toivatko kädet jotain mukaansa.
— Menen noihin huoneisiin tuolla — sanoi Giorgio, jota inhoitti tuon viheliäisen olennon ilmapiiri, salaamatta, ettei tahtonut viipyä.
— Hyvästi, täti. Tahdon hieman tuulettaa noita huoneita.
Hän kulki käytävää edelleen ja saapui toiselle ovelle; mutta asettaessaan avainta reikään, kuuli hän vanhuksen laahustelevat askeleet takanaan.
Tämä vanha melkein heikkomielinen jumalinen nainen, jonka hengitys löyhkäsi mädälle kuten sillä, joka potee kuolettavaa lavantautia, joka makeisilla on tärvellyt terveytensä ja joka puoleksi oli lahonnut pyhimyksiensä parissa — tämä vanha nainen siis oli ikäänkuin tämän paikan vartija. Tämä vanhus oli itsemurhaajan sisar, Demetrio. Aurispan täysi sisar!
Giorgion mieli lamautui, kun ajatteli, että ehkä ei pääsisi hänestä erille, että hänen kenties täytyi kuunnella hänen lorujaan tämän paikan melkein pyhässä hiljaisuudessa, keskellä noita kalliita ja hirveitä muistoja. Hän ei sanonut mitään, ei kääntynyt taaksepäin; hän aukaisi oven ja astui sisälle.
Ensimäinen huone oli pimeä, täynnä painostavaa, tukahuttavaa ilmaa ja tuota hajua, joka on ominainen vanhoille kirjastoille. Kapea valonjuova tunki sisään ikkunasta. Giorgio epäröi, ennenkuin aukaisi luukut ja kuunteli, napsuttelivatko puun toukat. Gioconda täti, jota siinä pimeässä ei näkynyt, alkoi rykiä. Silloin valtasi Giorgion, hänen hapuillessaan rautahakoja, väristys, kammo. Hän aukasi ikkunan ja kääntyi; liistaluukkujen levittämässä vihreässä hämärässä hän näki huonekalujen epämääräiset ääriviivat; keskellä huonetta hän näki vanhuksen, sivullepäin kumarassa, horjuvana ja voimattomana, mutisten itsekseen. Giorgio tempasi syrjään liistaluukut, jotka narisivat saranoillaan. Päivänpaiste virtasi huoneeseen. Ikkunaverhot värähtelivät.
Hän pysähtyi siihen epäröimiseensä, voimatta antautua tunteensa valtoihin, täynnä närkästystä ja levottomuutta vanhuksen läsnäolon tähden. Hänen ärtyisyytensä kasvoi siihen määrin, ettei puhutellut häntä, peläten, että äänensä olisi äkäinen ja kova. Hän meni viereiseen huoneeseen ja aukaisi ikkunan. Valo tulvi sisään, uutimet värähtelivät.
Sen kauemmaksi hän ei mennyt. Seuraava, kulmahuone, oli makuuhuone. Sinne hän tahtoi yksin astua. Masentuneena hän kuuli tuskastuttavan vanhuksen laahustelun, kun tämä riensi hänen jälkeensä; hän istuutui ja verhoutui odottaessaan itsepintaiseen äänettömyyteen.
Hitaasti vanhus astui yli kynnyksen. Hän huomasi, että Giorgio istui, ja ettei hän puhunut; tyrmistyneenä hän pysähtyi. Hän ei tietänyt, mitä sanoa. Kenties ikkunasta puhaltava raitis tuuli pani vanhuksen taas rykimään; keskellä huonetta seisoen hän taas alkoi rykiä. Joka puuskauksesta näytti hänen ruumiinsa paisuvan ja taas kutistuvan, kuten säkkipillin pussi, johon epätasaisesti puhalletaan. Hän painoi käsiään povelle: lihavia rasvaisia käsiään, joiden kynsissä oli mustat reunat. Ja suussa pyöri hampaattomien ikenien välissä vanha kieli.
Tuskin oli yskäkohtaus asettunut, niin täti kaivoi esiin taskustaan likaisen tötterön ja pisti suuhunsa makeisen. Seisoen hän sen nielaisi ja katseli Giorgiota kuin mielipuoli. Giorgio katseli neljännen huoneen suljettua ovea. Jumalinen vanhus teki ristimerkin, sitten hänkin istuutui lähimmälle tuolille. Kädet sylissä, silmät maassa, hän mutisi rekviemiä.
— Hän rukoilee veljen sielun, kadotetun sielun puolesta! — ajatteli Giorgio. Ja hänestä tuntui käsittämättömältä, että tuo olento oli Demetrio Aurispan oikea sisar. Sillä ylpeällä ja jalolla verellä, joka oli kostuttanut viereisen huoneen vuoteen, kun se vuoti esiin aivoista, jotka ylevimmat hengentyöt jo olivat riuduttaneet, sillä verellä oli sama alkuperä kuin tuolla verellä, mikä vetisenä virtasi vanhan jumalisen höperön suonissa! — Yksistään ahneus, niin yksistään ahneus panee hänet itkemään antajan jalomielisyyttä. Kuinka kummallinen tuo kiitosrukous, joka kohoaa vanhasta turmeltuneesta vatsasta kaikkein jaloimman itsemurhaajan puoleen. Elämä on sentään nurinkurinen! —
Äkkiä Gioconda täti alkoi uudelleen rykiä.
— Täti, on parempi, että poistut täältä, — sanoi Giorgio, joka ei enää voinut kytkeä kärsimättömyyttään. — Tämä ilma ei ole sinulle terveellinen. On parempi, että menet. Nouse, tule. Minä saatan sinut pois.
Täti katsoi häneen hämmästyneenä epäystävällisestä äänensävystä, tavattomasta äänenpainosta. Täti nousi ja kulki ontuen kautta huoneen. Saavuttuaan käytävään, hän teki uudelleen ristinmerkin, manatakseen pois paholaisen. Giorgio sulki hänen jälkeensä oven kahteen lukkoon. Vihdoin hän oli yksin ja vapaa vainajan kodissa, näkymättömässä seurassa.
Hän oli muutaman hetken liikkumattomana, kuin hypnotisoituna. Sen yliluonnollisen tenhon tunne, jota hänessä herätti haudasta käsin tuo ulkopuolella elämää oleva mies, kiihtyi tavattoman voimakkaaksi.
Ja tuo lempeä, mietiskelevä mies ilmestyi hänen eteensä, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta ja tukassa, keskellä otsaa, valkea kutri, joka niihin painoi omituisen leiman.
— Minun tietoisuudessani hän yhä vielä on olemassa, hän ajatteli. — Aina siitä aamusta alkaen, jolloin hän ruumiillisesti kuoli, olen joka hetki tuntenut hänen läsnäoloansa. En koskaan ole kokenut hänen sisäistä sukulaisuuttaan niin voimakkaasti kuin hänen kuolonsa jälkeen. Minulla ei koskaan ole ollut niin selvää tuntemusta hänen persoonallisuutensa vahvuudesta, kuin hänen kuoltuansa. Kaikki hänessä, mikä kosketuksissa muihin oli mennyt hukkaan; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja eri aikoina antamat lausuntonsa; kaikki eri ilmaukset, jotka muodostivat hänen olemuksensa erikoisluonteen muihin olentoihin nähden; kaikki pysyvät ja vaihtuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonansa toisista ja jotka ihmislaumasta nostivat esiin hänen inhimillisyytensä; sanalla sanoen, kaikki hänen elämänsä jäljet toisten ihmisten elämässä, suljettuna, keskitettynä siihen ihanteelliseen yhteensoveltuvaisuuteen, joka liittää hänet minuun. Nyt hän on olemassa yksinomaan minua varten, vapautettuna jokaisesta muusta kosketuksesta, seurustellen yksistään minun kanssani. Hän on olemassa puhtaamapana ja voimakkaampana kuin konsanaan ennen.
Hän astui hitaasti muutaman askeleen. Hiljaisuutta elostuttivat pienet, salaperäiset, tuskin havaittavat hälyt. Ilmavirta ja päivän lämpimyys panivat liikkeelle huonekalujen säikeet, jotka olivat tottuneet suljetun huoneen pimeään. Taivaan henkäys tunki läpi puun huokosten, pani tomuhiukkeet levottomaan hyörinään ja paisutti kuteiden poimuja. Yhdessä auringon juovassa temmelsi lukemattomia atoomeja. Kukkien tuoksu syrjäytti vähitellen kirjojen hajun.
Kaikki esineet kuiskivat jälkeenelävän korvaan muistoja. Kevyt ja kuiskaava moninaisuus kohosi esineistä ja ympäröi hänet. Menneisyyden tuulahdukset virtasivat esiin joka taholta. Esineet näyttivät heijastavan osan sitä henkistä ilmapiiriä, joka oli niihin imeytynyt. — Olenko haltioitunut? hän kysyi itseltään tarkastaessaan niitä kuvia, jotka tavattoman nopeasti kiitivät hänen sisäisen silmänsä ohi, vallan selvinä ja himmentymättöminä kuoleman varjosta, mutta sensijaan korkeamman elämän vilkastuttamina. — Ovatko nämä mielikuvat, jotka sieluni itselleen luo, vapaat kaikesta yliluonnollisesta aineksesta? Syntyvätkö nämä kuvat minussa samoin kuin unet? Samoistako aineksista? Olenko minä vaan sairasten hermojeni kiihoittuvaisuuden uhri? Hän oli hämmentynyt, salaperäisyyden houkuttelemana, ja kuitenkin ahdistuksissa, uskaltaessaan astua tuon tuntemattoman maailman rajojen sisälle.
Uutimet aaltoilivat tahdissa kuin hengittävän olennon paisuttamina, ja niiden lomitse näkyi jalo, rauhallinen maisema. Hiljaiset rasahdukset huonekalujen puussa, seinäpapereissa ja seinissä jatkuivat. Yksinkertaisessa ja vakavassa kolmannessa huoneessa henkivät mykät soittimet muistoja. Silatusta palisanteri-puusta tehdyllä pianolla, jonka kiiltävästä pinnasta esineet heijastuivat kuin peilistä, lepäsi kotelossaan viulu. Nuottitelineillä kohosi ja laskeutui nuottilehti, melkein samaan tahtiin kuin ikkunaverhot.
Giorgio astui lähemmäksi. Se oli lehti eräästä Felix Mendelssohnin motetista: — Toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen:Andante quasi Allegretto: Surrexit pastor bonus… — Lisäksi oli siinä lähellä kasassa pöydällä partituureja pianolle ja viululle, Leipzigin painoksissa: Beethoven, Bach, Schubert, Rode, Tartini, Viotti. Giorgio aukaisi kotelon ja katseli kallisarvoista soitinta, joka oli kääritty oliivinväriseen samettiin ja jonka kaikki neljä kieltä olivat eheät. Ikäänkuin uteliaisuudesta jälleen herättää se hän kosketteli kvinttiä; se päästi vaikeroivan äänen, joka pani koko kotelon väräjämään. Se oli Andrea Guarnerin viuluja, vuodelta 1680.
Demetrion vartalo, pitkänä, laihana, hieman kumartuneena, kaula pitkänä ja valkeana, hiukset taaksepäin kammattuina, valkea kutri keskellä otsaa, ilmestyi taas. Hän piti viulua kädessään. Hän siveli tukkaansa, ohimoilta, korvien kohdalta, tehden hänelle omituisen liikkeen. Hän viritti soittimen, hieroi jouseen hartsia ja alkoi soitta sonaattia. Hänen vasen kätensä kiiti yli kielien ylhäältä viulunkaulan kohdalla, hurjasti ja suonenvedontapaisesti, ja laihojen sormien päät painoivat niitä, ja samalla lihasten liikkeet ihon alla olivat niin selvät, että tämä vaikutti melkein tuskalliselta. Hänen oikea kätensä piteli jousta suurpiirteisesti ja erehtymättömästi. Väliin hän nojasi leukaansa lujemmin, kumarsi pään taaksepäin, sulki silmät puoleksi ja antautui täydelleen sisäisen nauttimuksen valtoihin. Toiste hän kohotti rintaansa, katsoi loistavin silmin eteensä ja hymyili hienosti; hänen otsansa oli tavattoman puhdas.