Tällaisena ilmeni Giorgion eteen viuluniekka. Ja hän eli jälleen elämänsä hetkiä, jotka jo kerran oli elänyt; hän ei kokenut niitä ainoastaan hengissä, vaan ollen syvän todellisuustuntemuksen valloissa. Hän eli jälleen nuo pitkät herttaisen kodikkaisuuden ja unhoittumuksen hetket, joina hän ja Demetrio kahdenkesken tutussa huoneessa, mihin ei tunkenut mikään melu, olivat soittaneet lempimestariensa kappaleet. — Kuinka he unhoittivat kaiken muun! Mihin ihmeelliseen ja korkeaan haltioitumiseen heidät hetken kuluttua tempasi sen musiikin kuunteleminen, jota itse esittivät! Usein he koko iltapäivän olivat yhden ainoan sävelmän tenhon valloissa; eivätkä löytäneet tämän sokkelon aukkoa poistuakseen sen lumokäytävästä. Kuinka monasti olivatkaan toistaneet erään Felix Mendelssohnin "sanattoman laulun", joka heidän sielunsa sisimmässään, heidän olemuksensa ytimessä oli paljastanut eräänlaisen lohduttoman epätoivon! Kuinka usein olivat uudelleen soittaneet Ludvig von Beethovenin sonatin, joka tuntui kouristavan heidän sieluaan ja tempaavan heidät mukaansa halki rajattomien paikallisuuksien, matkalla avaten heille pohjattomia kulkijaan.
Eloon jäänyt vaipui muistelemaan vuoden 1880:n syksyä, unhottumatonta syksyä täynnä surumielisyyttä ja runoutta, jolloin Demetrio tuskin oli toipunut sairaudesta. Se oli oleva viimeinen syksy! Demetrio otti tuon pitkän pakollisen vaitiolon jälkeen oudon epäröivästi käteensä viulun, ikäänkuin olisi pelännyt, menettäneensä kaiken kätevyytensä, kaiken soittotaitonsa. Voi hänen yhä vielä heikkojen sormiensa vavistusta kielillä, ja jousen epävarmuutta hänen yrittäessään ensi säveliä! Ja noita kahta kyyneltä, jotka hitaasti muodostuivat hänen silmäkuoppiinsa, kastellen hänen poskiaan ja jääden riippumaan hieman pitkäksi käyneen, vielä hoitamattoman parran karvoihin!
Eloon jäänyt näki viuluniekan jälleen edessään improvisoijana, ja itsensä melkein sietämättömän ahdistuneena säestämässä häntä pianolla, koettaen häntä seurata, arvata, yhä peläten eksyvänsä pois tahdista, äänilajista, tapaavansa väärää soinnosta, painavansa väärää kosketinta.
Demetrio Aurispan improvisoimiset olivat aina jonkun runoelman lukemisesta aiheutuneet. Giorgio muisti ihmeellistä improvisoimista, jonka viulunsoittaja eräänä lokakuunpäivänä oli suorittanut Alfred Tennysonin "Prinsessa" runoelman lyyrillisen runon johdosta. Giorgio itse oli nuo säkeet kääntänyt, jotta Demetrio saattoi ne ymmärtää ja oli antanut ne hänelle soiton alustaksi. — Missä olikaan tuo lehti?
Kaihoten uutta surullista vaikutelmaa, alkoi Giorgio etsiä sitä nuottivihkojen alla olevasta albumista. Hän tiesi löytävänsä sen; hän muisti sen tarkalleen ja selvästi. Todella hän sen löysi.
Se oli yksi ainoa lehti, jolle oli kirjoitettu punasinervällä kirjoitusaineella. Kirjaimet olivat vaalenneet ja lehti oli ryöstetty ja kellastunut, ilman jäykkyyttä, pehmeä kuin hämähäkin verkko. Siinä piili melkein samallaista surumielisyyttä, kuin sivuilla, joille on kirjoittanut etäisinä aikoina jo ainaiseksi kadonnut käsi.
— Minä olen tuon lehden täyteen kirjoittanut! Se on minun käsialaani! sanoi itsekseen Giorgio, joka tuskin enää tunsi noita kirjaimia. Se oli hieman arkaa, epätasaista, melkein naisellista käsialaa; se muistutti vielä koulupenkkiä, tuskin vielä ohimenneen poikaiän epävarmuutta, sielun epäröivää mieltymystä, joka ei vielä rohkene kaikkea tietää! Mikä muutos tässäkin! — Ja hän luki runoilijan ajatukset, joista oli varissut pois alkukielen soinnukas viehättäväisyys: — "Kyyneleet, turhat kyyneleet, en tiedä mitä tahtovat sanoa, — jumalallisen epätoivon syvyydestä heruneet kyyneleet — pulppuavat sydämestä ja kokoontuvat silmään — kun autuaalliset syyskedot aukeavat sen katseille — kun ajattelemme päiviä, jotka eivät enää ole. — Hilpeinä kuin ensi säde, joka välkkyy purjeella — joka tuo jälleen luoksemme ystävät toiselta puolen merta — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ja hilpeät ovat ne päivät, jotka ainaiseksi ovat menneet. — Oi, surulliset, oudot, kuin sameassa hämärävalossa — kuin tuskin heränneiden lintujen viserrys — kuolevan korville, kun ikkuna vitkaan muuttuu vaaleaksi kehykseksi sammuville silmille; — näin surulliset, näin oudot ne päivät, jotka eivät enää ole. — Rakkaat kuin suudelmat, joita muistelemme kuoleman jälkeen — yhtä suloiset kuin toivottoman pyyteen kuvittelemat — huulille painetut, jotka ovat toisille määrätyt; syvät kuin rakkaus — kuin ensi rakkaus, ja rajut, täynnä valitusta; — oi kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole."
Demetrio improvisoi, seisoen pianon ääressä, vielä hieman kalpeampana, hieman kumartuneempana; mutta hetki hetkeltä hän ojensi, ryhtinsä innostuksen henkkäyksestä, kuten kumoon kaatunut korsi tuulen puhalluksesta. Katseensa tuijoittivat ikkunaan, joka kehysti punervaa, pilvistä syysmaisemaa. Taivaan muutosten mukaan vaihteleva valaistus virtasi aika ajoin yli hänen vartalonsa, kiilsi hänen silmiensä kosteudessa ja kultasi hänen tavattoman puhtaan otsansa. Ja viulu sanoi: — surullisina kuin viimeinen auringonsäde, joka punervana välkkyy purjeella — joka tekee haaksirikon kaiken sen mukana, mitä rakastamme; — niin surulliset ne päivät, jotka eivät enää ole. — Ja viulu valitti itkien: — oi kuolo elämässä ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Eloon jääneen valtasi äärimäinen ahdistus näiden muistojen, tämän näyn ilmaantuessa. Näiden kuvien haihduttua, äänettömyys tuntui hänestä vielä raskaammalta, vielä tyhjemmältä. Tuo kallisarvoinen soitin, jolla Demetrion sielu oli laulanut ylevimmat laulunsa, uinui nyt kotelon sametin peitossa, neljä kieltä säilyneinä.
Hän painoi kiinni kannen kuin ruumiin yli. Hiljaisuus yltympäri kävi kolkoksi. Ja yhä väräji hänen sydämensä pohjalla tuo huokaus, kuin äärettömiin pitkitetty kadenssi: — oi, kuolo elämässä, ne päivät, jotka eivät enää ole! —
Muutaman hetken hän seisoi sen oven edessä, joka sulki kuolinhuoneen. Hän tunsi, ettei enää ollut oma valtijaansa. Hermot hallitsivat häntä ja pakoittivat hänet taipumaan aistimuksiensa hillittömään kiihoitustilaan. Hänen päätään puristi vanne, joka hänen valtimojensa tykyttäessä laajeni ja supistui, kuin olisi se ollut kylmää joustavaa ainetta. Ja tuo kylmyys virtasi pitkin selkäpiitä.
Äkillisen jäntevyyden puuskauksesta, melkein rajusti hän aukaisi oven ja astui sisälle. Katsomatta ympärilleen hän astui ovesta permannolle lankeavaa valonjuovaa pitkin suoraan toisen ikkunan luo ja tempasi sen auki. Hän aukaisi sitten toisenkin ikkunan. Hieman masentuneena ja hengästyneenä tästä ripeästä teosta jonka oli toimeenpannut jonkinlaisen kauhun pakosta, hän kääntyi. Hän huomasi hiustensa juurien käyneen herkiksi.
Kaikkein ensiksi hän näki ainoastaan vuoteen, se oli vastapäätä häntä, vihreän peitteen kattamana, kokonaan pähkinäpuusta tehty, mutta yksinkertainen, ilman veistoksia, ilman katosverhoja. Muutaman hetken ajan hän näki ainoastaan tämän vuoteen; kuten silloin, tuona hirvittävänä päivänä, hän nytkin oli astunut kynnyksen yli ja seisoi kuin kivettyneenä ruumiin edessä.
Eloon jääneen mielikuvituksen esiinmanaamana lepäsi ruumis, pää mustan siteen ympäröimänä, kädet kupeilla, eivätkä ristissä rinnalla, nyt taas siinä peitteellä. Täysi, häikäisevä valo, joka tulvi sisään selkiselällään olevista ikkunoista, ei kyennyt karkoittamaan näkyä. Tämä ei ollut yhtämittainen, vaan hetki hetkeltä palaava, kuin taajaan silmiä räpäyttämällä nähtynä, vaikkakin katsojan luomet pysyivät paikoillaan. Tämä kuuli selvästi ilman ja sielun äänettömyydessä puumadon napsutuksen. Ja tämä pikkuseikka riitti silmänräpäyksessä hellittämään hermojännityksen äärimäistä kiivautta, samoin kuin neulanpistos on riittävä puhkaisemaan vesikuplan.
Kaikki tuon hirveän päivän yksityisseikat palasivat hänen mieleensä: tuo äkillinen sanoma, jonka hengästynyt sanansaattaja soperrellen ja valittaen kello kolmen aikaan iltapäivällä oli tuonut Torrette di Sarsaan; tuo salamannopea ratsastus hehkuvassa helteessä paahtavaa rannikkoa pitkin ja ratsastuksen aikana esiintyneet heikkouden kohtaukset, jotka olivat panneet ratsastajan vaaran alaiseksi; sitten koko talo täynnä nyyhkytyksiä, tuulen sulkemien ovien pauketta, täynnä hänen suonissaan kohisevaa pauhinaa; ja vihdoin myrskyisä astunta huoneeseen, ruumiin näky, verhot, jotka paisuivat ja kahisivat, vihkivesi-astian hiljainen kilinä seinällä.
Tuo tapaus oli sattunut elokuun neljäntenä päivän ilman mitään epäluuloa herättäviä valmistuksia. Itsemurhaaja ei ollut jättänyt mitään kirjettä, ei edes veljenpojalleen. Jälkisäädös, jossa hän määräsi Giorgio Aurispan ainoaksi perijäkseen, oli jo kauan ollut valmiina. Ilmeisen selvä oli se huolellisuus, jota Demetrio oli noudattanut salatakseen aikeensa syyt ja poistaakseen jokaisen aavistuksenkin aiheen; tuon viimeisen teon valmistuksienkin joka jäljen hän oli hävittänyt. Huoneissa oli kaikki huomattu olevan järjestyksessä, melkein liioittelevassa määrin. Ei yksikään paperi ollut jäänyt pöydälle, ei yksikään kirja pois hyllyltä. Yöpöydällä vuoteen vieressä pistooli-kotelo; ei mitään muuta.
— Miksi hän otti itsensä hengiltä? Tämä kysymys nousi tuhannes kerta jälkeenelävän mielestä. — Oliko hänellä sydäntä kalvava salaisuus? Vai saattoiko hänen älynsä armoton selkeys hänelle elämän sietämättömäksi? Hän kantoi kohtaloansa sisällään, kuten minäkin sitä sisälläni kannan.
Hän katseli pientä hopeaista vihkivesi-maljaa, joka vielä päänpuolella vuodetta riippui seinällä, — uskonnollisuuden merkki, äidin muisto. Se oli Guardiagrelestä kotoisin olevan vanhan kultaseppä-mestarin, Andrea Galluccin siroa tekoa; se oli perinnäinen kalleus — Hän rakasti uskonnon vertauskuvia, kirkkomusiikkia, suitsusavun tuoksua, ristiinnaulitun kuvia, latinalaisen kirkon ylistyslauluja. Hän oli mystikko, askeetti, sisäisen elämän intohimoinen havaitsija. Mutta hän ei uskonut Jumalaan. —
Hän katseli pistooli-koteloa. Ajatus, joka oli levännyt syvällä hänen aivojensa kätkössä, välkähti kuin salama. — Yhdellä näistä pistooleista, juuri samalla kuin hän, minä surmaan itseni; samalla vuoteella.
Mielenkiihoitus, joka hetkeksi oli hellittänyt, valtasi hänet uudelleen; hiuksenjuuret kävivät taas herkiksi. Keskellä tätä todellisuustajuntaa hän tunsi taas sitä kylmää väristystä, jota tuona traagillisena päivänä oli kokenut, kun hän omin käsin oli nostanut mustan harson kuolleen kasvoilta ja oli luullut eroittavansa siteen lomitse haavan tuottaman hävityksen, tuon hirvittävän hävityksen, jonka olivat aiheuttaneet ampuma-aseen tärähdys ja lyijyluodin survaus aivoluita ja tuota jaloa, puhdasta otsaa vastaan. Itse teossa hän ei ollut nähnyt muuta kuin osan nenää, suuta ja leukaa. Moninkertaiset siteet peittivät muun osan päästä, kenties sentähden, että silmät siitä olivat pullistuneet ulos. Mutta vahingoittumattomaan suuhun, jonka hoidettu, hieno parta jätti vapaaksi, tuohon kalpeaan, kuihtuneeseen suuhun, joka eläessä lempeästi oli auennut odottamattomaan hymyyn, oli kuoleman leimasta painunut yliluonnollisen rauhan ilme, joka siteiden verhoaman verisen vamman vaikutuksesta tuntui vielä valtaavammalta.
Tämä kuva, ikäänkuin hävittämättömään valimeen valettu, oli painunut perillisen sielun sisimpään; ja vielä viiden vuoden kuluttua se oli yhtä selvä, kohtalollisen voiman lumoava.
Ajatellessaan, että hän oli laskeutuva samalle vuoteelle ja surmaava itsensä samalla aseella, ei Giorgio Aurispalla ollut tuota kiihoittunutta ja kuumeista tunnetta, jonka äkilliset päätökset synnyttävät; sen sijaan pikemmin selittämätön tunne, kuin aikoja sitten koetusta ja hieman himmeästä seikasta aiheutunut, joka nyt oli toteutuva. Hän aukaisi kotelon ja tutki pistooleja.
Ne olivat hienotekosia kaksintaistelu-aseita: eivät varsin pitkiä, vanhaa englantilaista työtä, mukavasti käsiteltävine perineen. Ne lepäsivät vaaleanvihreällä veralla, joka syvennyksien reunoista oli hieman kulunut; muutamat niistä sisälsivät täydellisen latauksen. Niiden putket olivat leveät ja luodit siis raskaat: sellaiset, jotka päämäärään osuen pettämättä toimittivat tehtävänsä.
Giorgio otti niistä yhden ja punnitsi sitä kämmenessään. — Viiden minuutin kuluttua voisin jo olla kuollut. Demetrio on jättänyt jäljen, mihin minun on laskeutuminen. —
Mielikuvituksessaan hän jo näki itsensä pitkänään vuoteella. Mutta tuo puumato, tuo puumato! Hän kuuli sen kammottavaa kalvamistyötä, kuin olisi se ollut hänen omissa aivoissaan. Hän huomasi, että tuo hellittämätön napsutus kuului vuoteen puuaineesta. Hän käsitti, miten surkeaa on ihmisen ennen kuolinhetkeään kuulla allansa puumadon nakertelemista. Tarkatessaan itseään sinä hetkenä, jolloin aikoi laukaista pistoolin, hän tunsi joka hermossa tuskallista ja vastustavaa jännitystä. Ajatellessaan, ettei hänen ollut pakko itseään surmata, että saattoi tämän teon siirtää, hän tunsi olemuksensa sisimmässä helpoitusta. Hän oli vielä tuhansin säikein kiinnitakertunut elämään. — Ippolita. —
Melkein rajusti hän riensi ikkunaa, valoa kohti. Kaukainen sinervä salaperäinen maisema häipyi kallistuvan päivän valossa katseilta. Aurinko laskeusi vuorelle ja siroitti sille kultaa kuin lemmitylle, joka lepäävänä odotti. Majella, kauttaaltaan juoksevan kultavirran valelemana kohosi taivasta kohti kuin paisuvan poven kaari.
Ippolita kirjoitti toukokuun kymmenentenä päivänä päivätyssä kirjeessä: "Vihdoin on minulla vapaa hetki kirjoittaakseni sinulle pitkälti. Jo kymmenen päivää on lankoni tuskissaan laahustellut hotellista hotelliin tämän järven rannalla; ja me molemmat olemme seuranneet häntä kuin kaksi kadotettua sielua. Sinä et ollenkaan voi kuvitella tämän toivioretken koko alakuloisuutta. Minä en enää jaksa. Odotan ensi sopivaa tilaisuutta sanoakseni hyvästi. Oletko jo löytänyt erakkomajan?" ja kauempana: "Sinun kirjeesi kiihdyttävät tuskaani sanomattomasti. Tunnen kärsimyksesi; arvaan, että kärsit enemmän, kuin mitä voit sanoa. Puolet verestäni antaisin jos kerran saisin sinut uskomaan, että olen sinun, sinun ainiaaksi, kuoloon saakka. Kaukana sinun luotasi en löydä ainoatakaan mielihyvän ja levon hetkeä. Kaikki ikävystyttää, kaikki kiihoittaa minua… Oi, milloin voin joka päivän hetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen. Tulen olemaan hyvä, hellä ja lempeä. Koetan olla aina tasainen, aina vaatimaton. Tulen sanomaan sinulle kaikki ajatukseni, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastajattaresi, ystävättäresi, sisaresi; ja jos katsot minua senarvoiseksi, neuvojasikin. Minulla on selvä käsitys asioista; ja olen sata kertaa koetellut tätä käsitystä, enkä koskaan ole erehtynyt. Ainoa huoleni on oleva aina miellyttää sinua, aina välttää olemasta taakkana elämässäsi. Sinulla ei saa olla minusta muuta kuin suloista rauhaa ja virkistystä… Minulla on monta vikaa, ystäväni. Mutta sinun tulee auttaa minua ne voittamaan. Sinä olet tekevä minut itsellesi täydelliseksi. Sinulta odotan ensi apua. Myöhemmin, kun olen varma itsestäni, sanon sinulle: nyt olen arvoisesi; nyt tunnen itseni sellaiseksi, joksi sinä minut tahdot. Ja sinulla on oleva se ylpeä tietoisuus, että minä saan kiittää sinua kaikesta, että olen kokonaan sinun luontokappaleesi, ja silloin on sinusta tuntuva, kuin olisin minä vielä läheisimmin sinun omasi; ja sinä tulet minua rakastamaan yhä enemmän. Me tulemme viettämään rakkauselämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…"
Jälkikirjoituksessa: "Lähetän sinulle rododendronkukan, jonka olen poiminut Isola Madren puistosta. — Eilen löysin tuon harmaan hameeni taskusta, jonka tunnet,Grand Hotel a Europé à la Postehotellin laskun, muistat, tuon laskun Albanosta, jonka pyysin sinulta muistoksi. Se on päivätty huhtikuun 9:ntenä. Siihen on merkitty maksu useista haloista. Muistatko vielä suurta lemmenjuhlamme takkavalkeaa? — Rohkeutta! Rohkeutta! Uusi onni on vallan lähellä. Viikon, viimeistään kymmenen päivän kuluttua tulen olemaan, missä sinä vaan tahdot. Sinun kanssasi, missä vaan, kaikkialla!"
Ja Giorgio Aurispa, sisimmässään epäuskoisena, mutta äkillisen raivokkaan hehkun kuumentamana, teki viimeisen yrityksen.
Hän läksi Guardiagrelestä meren rannikkoa pitkin etsintäretkille. Maisemat, meri, liikunto, ruumiillinen toiminta, vaikutelmien erilaisuus hänen paikkaa tiedustelessaan, tilan omituisuus kaikki tuo tempasi hänet hereille, elähytti, loihti eteen luottamuksen harhakuvan. Hänestä tuntui, kuin olisi ihmeen kautta pelastunut kuollettavan taudin kourista, sittenkuin jo oli katsonut kuolemaa silmiin. Ensi päivinä oli elämä hänestä yhtä mieluisaa ja syvää, kuin se on ainoastaan toipuvasta potilaasta. Ippolitan romantillinen unelma leijaili hänen sielunsa yli.
— Jospa hän minut parantaisi!Terve ja voimakasrakkaus voisi minut parantaa. Hän vältti selvää itsensä tarkastamista, hän väisti sitä sisäistä ivaa, minkä nuo molemmat laatusanat sisälsivät. — Maan päällä on vaan yksi ainoa pysyvä onnenhuumaus; toisen olennon omistamisen varmuus, ehdoton järkähtämätön varmuus. Minä etsin tätä huumausta. Tahtoisin vaikka sanoa; lemmittyni, joko lähellä tai kaukana, elää ainoastaan ajattelemalla minua; riemuiten hän alistuu julkiseen tahdonilmaukseeni, minun tahtoni on hänen ainoa lakinsa; jos minä lakkaisin häntä rakastamasta, hän kuolisi; viime henkäyksessään hän itkisi yksinomaan minun rakkauttani. — Hän himoitsi itsepintaisesti lempeä nautinnon muodossa, tyytymättä nauttimaan siitä kärsimyksenä. Hän antoi hengelleen korjaamattoman suunnan. Hän runteli ja saastutti taaskin ihmisyyttään.
Hän löysi tuon erakkomajan San Vitosta, kinsterikukkien maasta, Adrian meren rannalta. Hän löysi ihanteellisen erakkomajan; kummun puolirinteelle rakennetun talon, joka piili oranzhi- ja oliivipuiden suojassa, näköalana pieni poukama, jota reunusti kaksi vuorinientä.
Sen talon rakennustapa oli alkuperäinen. Avoimet portaat johtivat parvekkeelle, jolle talon neljän huoneen neljä ovea avautuivat. Jokaisessa huoneessa oli ovi ja vastakkaisella puolella, oliivimetsän puolella, ikkuna. Yläparveketta vastasi alempi; mutta alakerran huoneet, yhtä ainoata lukuunottamatta, olivat käytäntöön kelpaamattomia.
Talo oli yhdeltä puolelta matalan majan yhteydessä; se oli omistajien, talonpoikaisväen, asunto. Kaksi jättiläistammea, jotka pohjantuulen itsepintaisuus oli taivuttanut kumaraan kumpua kohti, varjostivat pihamaata ja suojasivat muutamia kivipöytiä, jotka soveltuivat kesäisiin aterioihin. Tätä paikkaa rajoitti samoin kivinen rintanoja, jonka takaa akaasiapuut tuoksuvine terttuineen, somina pistivät esiin, meri taustanaan.
Tämän talon tehtävänä oli yksinomaan merikylpyaikana majoittaa vieraita — tavallinen elinkeino San Viton tienoilla meren rannikkoa pitkin. Se oli noin kahden peninkulman etäisyydessä pikkukaupungista, erään Le Portelle nimisen seudun sopukassa, syrjäisessä ja miellyttävässä hiljaisuudessa, kuin hellän sylin suojassa. Kumpikin vuoriniemistä oli lävistetty. Ja talosta käsin näki nuo molemmat tunnelit. Rautatie kulki vallan lähellä rantaa, viiden tai kuudensadan metrin pituisena suorana viivana toisesta tunneliaukosta toiseen. Oikeanpuolisen niemen uloimmasta nenästä oli kallioryhmällä paalurakennus, tehty kokonaan hirsistä ja laudoista. Tämä omituinen laitos oli kalanpyydös ja näytti suunnattoman suurelta hämähäkinverkolta.
Tavattomaan vuodenaikaan tullutta vierasta tervehdittiin hyvänä, odottamattomana onnena.
Perheen päämies, vanhus, sanoi:
— Talo on kokonaan sinun.
Hän kieltäytyi sopimasta ehdoista. Hän sanoi:
— Voit antaa meille, mitä tahdot, milloin sopii, jos olet tyytyväinen.
Lausuessaan nämä tuttavalliset sanat, hän loi vieraaseen niin terävät katseet, että tämä tunsi melkein vastenmielisyyttä ja ihmetteli niin suurta tarkkanäköisyyttä. Vanhus oli toissilmäinen. Päälaeltaan hän oli kalju, ohimoilta pisti esiin kaksi ohutta vanhuuden vaalentamaa hiustupsua, parta oli ajettu, ja ruumis eteenpäin kumarassa hän seisoi käyrillä säärillään. Hänen jäsenensä olivat kovasta työstä käyneet muodottomiksi: kyntämisestä, joka tunkee vasemman olan ulos ja vääntää vartalon, niittämisestä, josta polvet pullistuvat ulospäin, puiden leikkuusta, joka käyristää ruumiin, kaikista maatyön pitkällisistä ja kärsivällisistä vaivoista.
— Voit antaa meille mitä tahdot.
Hän oli jo vainunnut, että tuo ystävällinen nuori mies, jonka ilme oli hiukan hajamielinen, melkein ujo, oli jalomielinen, kokematon, raha-asioista välittämätön herra. Hän tiesi, että tuolta jalomielisyydeltä oli paljon enemmän odotettavissa kuin miltään vaatimukselta.
Giorgio kysyi:
— Onko tämä rauhallinen paikka, ilman liikennettä, ilman melua?
Vanhus osoitti hymyillen merta:
— Et tule kuulemaan mitään muuta kuin tuota tuolla.
Sitten hän lisäsi:
— Ja joskus kangaspuitakin. Mutta eihän Candia enää voi kutoa.
Hän hymyili osoittaen miniäänsä, joka punastuen seisoi kynnyksellä.
Hän oli siunatussa tilassa, jo jotenkin huomattavasti; vaaleaverinen, iho kirkas pääskysenpilkkujen peittämä. Hänellä oli suuret harmaat silmät, joiden terä oli vaihtuva kuin helopii. Korvissa hänellä oli raskaat kultarenkaat ja rinnalla ripillepääsy-lahja, iso risti, kaksi sydäntä keskellä.
Kynnyksellä hänen vieressään seisoi samoin vaaleatukkainen tyttö, kymmenvuotias, lempeänilmeinen — ja tuo tuossa, sanoi vanhus, ei katkaise hiuskarvaa päästänne. Meitä on siis kolme, ja lisäksi Albadora.
Hän kääntyi oliivilehtoon päin ja alkoi huutaa:
— Albado —! Albadora!
Ja lapsenlapselleen:
— Huuda sinä, pikku Elena!
Elena läksi juoksemaan. Vanhus kertoi:
— Kaksikymmentä kaksi lasta! Albadora on synnyttänyt minulle kaksikymmentä kaksi lasta. Kuusi poikaa ja kuusitoista tyttöä. Kolme poikaa on minulta kuollut ja seitsemän tyttöä. Yhdeksän tytärtä olen naittanut. Yksi pojista on lähtenyt Amerikkaan, toinen on asettunut Toccaan ja käy työssä petroleumikaivoksissa; nuorin, Candian mies, on rautatien töissä, hän käy kahdesti kuussa kotona. Me olemme jääneet tänne yksin! Voi, hyvä herra, isä elättää sata poikaa, mutta sata poikaa ei elätä yhtä isää.
Seitsenkymmenvuotias isoäiti ilmestyi; hänellä oli helmassaan joukko maa-etanoita, limainen pehmeä joukko, jonka pitkät tuntosarvet törröttivät esiin. Hän oli pitkävartaloinen nainen, mutta kumartunut, näivettynyt, työn ja hedelmällisyyden masentama, useiden synnytysten murtama; pää hänellä oli pieni, kokoonkutistunut, kuivettuneen omenan kaltainen, ja sitä kannatti suonien ja ryppyjen täyttämä kaula. Hänen hameensa helmassa olevat etanat kääriytyivät palloksi, kiemurtelivat sikin sokin, takertuivat kiinni toisiinsa, vihervinä, kellervinä, vaaleina, limaisina, välkkyen kuin himmeä sateenkaari. Yksi mateli yli hänen kädenselkänsä.
Ukko ilmoitti hänelle:
— Tämä herra vuokraa tämän talon tästä päivästä alkaen.
Eukko huudahti:
— Olkoon hän siunattu!
Ja hän lähestyi Giorgiota hieman kömpelönä mutta hyväntahtoisena ja vilkutti hänelle melkein sammuneilla kuoppiinsa vajonneilla silmillään, joista näki kääntyneen alaluomen punoittavan ihon. Hän lisäsi:
— Kristus kulkee taas läpi maailman. Ole siunattu! Eläös niin kauan kuin on leipää ja viiniä. Ollos ylhäinen kuin aurinko!
Ja kevein askelin hän taas astui sisälle ovesta, josta oli kantanut kaksikymmentä kaksi lasta kasteelle.
Ukko sanoi Giorgiolle:
— Minun nimeni on Cola di Cinzio; mutta kun isälläni oli liikanimi "Sampanja", niin sanovat minua kaikki Cola Sampanjaksi. Tule nyt katsomaan puutarhaa.
Giorgio seurasi maanviljelijää.
— Tänä vuonna tulee hyvä kesä.
Vanhus, joka kulki edellä, kiitti vuoden kasvua ja ennusti tulevaisuutta maamiehen tavoin, joka on vanhentunut maaelämän ilmiöitä tarkastaessaan.
Puutarha oli rehoittava. Se näytti muuriensa sisällä kätkevän kaikki yltäkylläisyyden antimet. Oranzhi-puut päästivät sellaisia hyvänhajun virtoja, että ilma tuontuostakin sai makean ja voimakkaan maun, kuin olisi siinä ollut kallisarvoisen viinin höyryä. Muissa hedelmäpuissa ei enää ollut kukkia. Mutta runsaslukuiset raakileet riippuivat kiinni oksissa, joita taivaan henkäys hiljaa keinutti.
Ja Giorgio ajatteli: — Tässä ehkä piilee ylempi elämän muoto: Rajaton vapaus; hedelmällinen ja jalo, yksinäisyys, joka syleilee minua hehkuvimmilla säteilyillään; tässä astun kasviolentojen parissa kuin älyolentojen keskellä; tässä yllätän niiden salaisia ajatuksia ja arvailen sitä mykkää tunnetta, joka vallitsee pinnan alla; vähitellen sovellutan olemukseni jokaiseen näistä olennoista ja asetan vähitellen oman heikon ja häälyvän sieluni sijalle yhden näistä yksinkertaisista ja voimakkaista sieluista, tarkastan luontoa niin hartaan jatkuvasti, että onnistun itsessäni uudelleen synnyttämään kaiken luomakunnan sydämentykinnän; vaihdun lopulta vaivalloisen, ihanteellisen muodonmuutos-kehityksen kautta siksi pystysuoraksi ilmoille kohoavaksi puuksi, joka juurineen imee maan alta näkymättömät käymä-aineet ja joka latvansa huojunnalla jäljittelee meren pauhinaa. Eikö tämä kenties olisi korkeampaa elämää? — Hän antautui eräänlaisen äkillisen huumauksen valtaan, nähdessään silmiensä edessä uhkuvan kevään, joka kirkasti lähistön. Mutta ristiriitaisuuden paha tottumus kuiskasi hänen korvaansa vanhoja ajatuksia, asetti todellisuuden vastakohdaksi unelmalle. — Me emme voi tunkea välittömään luonnon kosketukseen. Meillä ei ole mitään muuta, kuin ulkonaisten muotojen epätäydellinen havaitsemus. Ihmisen on mahdotonta astua luonnon olioien yhteyteen. Vaikka ihminen koko olemukseltaan antautuisi ilmiöihin, ei hän koskaan saisi siitä mitään korvaukseksi. Meri ei koskaan sano hänelle ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Maaemo ei koskaan paljasta hänelle salaisuuttaan. Vaikka ihminen tuntisi kaiken verensä virtaavan puun suonissa, ei puu koskaan antaisi hänelle pisaraakaan elinnesteestään.
Vanha, toissilmäinen talonpoika sanoi ylpeänä todellisesta luonnonihmeestä:
— Lantakasa tekee enemmän ihmeitä kuin kirkko täynnä pyhiä.
Puutarhan rajalla hän sanoi osoittaessaan kukkivaa papupeltoa:
— Pavuista näkee, millainen vuosi tulee.
Pelto aaltoili hiljalleen. Harmaanvihreät lehdet liikuttelivat teriään valkoisten ja sinervien kukkien alla. Joka kukassa, joka vivahti puoliavoimeen suuhun, oli kaksi mustaa pilkkua, kuin kaksi silmää. Toisissa jotka eivät vielä olleet täysin auenneet, peittivät ylemmät terälehdet hieman noita pilkkuja, samoin kuin kalpeat luomet peittävät silmänterän, joka tahtoisi luoda eteensä katseita. Kaikki nämä kukat väräjivät silmineen ja suineen, tehden oudon, eläimellisen, kiehtovan, kuvaamattoman vaikutuksen.
Giorgio ajatteli: Kuinka onnellinen on Ippolita täällä oleva. Hän tajuaa hienosti ja intohimoisesti kaikkea maaemon vaatimatonta kauneutta. Muistan nuo hänen hiljaiset ihailun ja mielihyvän huudahduksensa, jotka hän päästi huomattuaan hänelle oudonmuotoisen kasvin, uuden kukkalajin, harvinaisen lehden, marjan, hyönteisen, varjon tai valoheijastuksen.
Hän kuvitteli Ippolitaa keskellä vihannuutta, solakkana ja notkealiikkeisenä, koko ryhtinsä suloudessa. Äkillinen kaiho värisytti häntä, kaiho kokonaan jälleen omistaa hänet, taas kokonaan vallata hänet, saada hänet taas sanomattomasti rakastamaan, valmistaa hänelle joka hetki uutta mielihyvää. — Hänen silmänsä tulevat alati olemaan täynnä minua. Hänen aistimensa tulevat olemaan suljettuina jokaiselle muulle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta. Minun sanani tulevat kuulumaan hänestä mieluisammilta kuin mikään muu sointu. — Yhtäkkiä hänestä rakkauden voima tuntui rajattomalta. Hänen sisäinen elämänsä värähteli huimaavan nopeasti.
Astuessaan ylös portaita erakkomajaan hän luuli sydämensä pakahtuvan kasvavan kaihon kiivaudesta. Saavuttuaan ylös parvekkeelle, hän ahmi koko näköalaa huumaantunein katsein. Ja ollen hyvän liikutuksen valloissa hän tunsi, että sinä hetkenä todellaAurinko oli sisällä hänen sydämessään.
Meri yhä tasaisen alituisen hengähdyksen liikuttamana, tuntui, kuvastaessaan ylitsensä kaareutuvan taivaan ihanuutta, sulavan ehtymättömän hilpeyden äärettömyyteen. Kuultavan kirkkaassa ilmassa näyttivät kaikki etäisyydet läheisiltä: Penna del Vasto, Gargano vuori, Tremiti-saaret oikealla. Moro-lahti, Nichiola, Ortona-poukama vasemmalla. Ortona itse loisti kuin joku tulisista Aasian kaupungeista Palestinan kummuilla, kaiverrettuna taivaan sineen, suoraviivaisena, kuitenkin ilman minareetteja. Tuo sarja vuoriniemiä ja puolikuunmuotoisia lahtia oli kuin toisiinsa liittyvien lupausten vertauskuva, sillä joka poukama kätki hedelmällisyyden aarteita. Kinsteri-kukat levittivät yli koko rannikon kultaisen vaipan. Joka pensaasta nousi tiheä tuoksupilvi, kuin suitsutusastiasta. Sieramiin hengitetty ilma huumasi kuin jalo juoma.
Ensi päivinä hän käytti kaiken huolenpitonsa tuon pienen talon järjestämiseen, jonka määränä oli suureen rauhaansa vastaanottaa uusi elämä; ja häntä avusti valmistuksissaan Cola, joka näytti olevan perehtynyt kaikenlaisiin toimiin. Äsken kalkittuun seinään hän piirsi sauvan kärjellä vanhan lauselman, jonka iloinen toivo oli johtanut mieleen:Parva Domus, Magna quies. Ja hän näki hyvän enteen kolmessa orvokkitaimessakin, jotka tuuli oli kylvänyt ikkunalaudan rakoihin.
Mutta kun kaikki oli valmista ja tämä pettävä jännitys laukesi, hän löysi jälleen sielunsa pohjalla levottomuuden ja tyydyttämättömyyden ja tuon leppymättömän ahdistuksen, jonka todellista syytä ei tuntenut. Hän tunsi sekavasti, ettei ollut löytänyt parannuksen tietä, suoraa ja varmaa tietä; hän tunsi sekavasti, että kohtalonsa taas kerran oli heittänyt hänet väärälle ja epävarmalle polulle. Hänestä tuntui, kuin olisi nyt toisesta talosta, toisista ihmisistä, valitusääni ja soimaus tunkenut häneen asti.
Hänen mielessään uudistui kyynelettömän ja kuitenkin niin katkeran jäähyväishetken tuska, hän kun silloin häpeästä oli valehdellut, nähdessään petetyn äidin silmissä tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen tähden sinä minut hylkäät? —
Eiköhän johtunut tuosta mykästä kysymyksestä ja tuon punastumisen ja valheen muistosta se tyytymättömyys ja levottomuus juuri nyt, kun hän oli alkamaisillaan uutta elämää? Ja miten saattoi hän tuota ääntää tukahuttaa, millä huumauksella?
Hän ei rohjennut vastata. Ja kuitenkin hän vielä syvässä hämmennystilassaan tahtoi uskoa sen naisen lupaukseen, jonka oli määrä tulla hänen luoksensa; hän toivoi voivansa antaa rakkaudelleen korkean, moraalisen merkityksen. Olihan hänellä intohimoinen kaiho saada elää, kehittää kaikkia voimiaan sopusuhtaisesti, tuntea olevansa tasapainotilassa, olevansa yhtenäinen olento. Rakkaus oli viimein toimeenpaneva ihmeen, rakkaudesta oli hän viimein jälleen löytävä niin suuren kurjuuden vääristämän ja polkeman ihmisyytensä.
Hän koetti pettää omantunnontuskiaan näillä toiveilla ja näillä sekavilla pyrkimyksillä. Mutta ennen kaikkea häntä hallitsi naisen kuva ja aistillinen halu. Ja huolimatta kaikista platoonisista pyyteistä, hän ei voinut ajatella rakkautta muuna kuin aistien aiheuttamana; hän ei nähnyt tulevia päiviä muunlaisina kuin jo tuttujen nauttimusten toisiaan seuraavana sarjana. Mitä muuta elämää hän olisikaan voinut viettää tässä miellyttävässä yksinäisyydessä, tuon intohimoisen naisen rinnalla, kuin toimetonta, hekkumallista?
Ja kaikki menneet alakuloisuuden hetket ja surulliset kuvat palasivat hänen mieleensä: äidin riutuneet kasvot, hänen kyynelistä punaisiksi käyneet, paisuneet, ahavoittuneet luomensa, Cristinan lempeä, sydäntäviiltävä hymy, sairaaloinen, puolikuollut lapsi, jonka suuri pää yhä lepäsi kumartuneena rinnalla, vanhan makeisille kärkkään tädin kuolleeseen ruumiiseen vivahtavat kasvot…
Ja äidin väsyneet silmät kysyivät:
— Kenen tähden sinä minut hylkäät?
Oli iltapäivä. Giorgio tutki sitä kiemurtelevaa polkua, joka milloin nousten, milloin laskien johti rannalla olevan kummun huipulle. Hän katseli eteensä ja ympärilleen, uteliaisuuden yhä kasvaessa, melkein rajun tarkkaavasti, ikäänkuin olisi tahtonut ymmärtää jonkun himmeän ajatuksen, jota yksinkertaiset ilmiöt ilmaisivat, tai kuin olisi tahtonut voittaa jonkun käsittämättömän salaisuuden.
Meren rannalla kohoavan kummun notkelmassa puron vesi oli johdettu jonkunmoista onttojen pölkkyjen ja tukipaalujen muodostamaa pientä vesijohtoa pitkin syvennyksen toiselta laidalta toiselle. Toisia puroja oli johdettu koverrettuja tiiliä pitkin hedelmälliseen maaperään, missä kasvullisuus uhkuvana rehoitti; ja siellä täällä keinui notkean suloisesti kimmeltävien, lorisevien purojen partailla siroja kasveja kauniine sinikukkineen.
Kaikissa näissä yksinkertaisissa seikoissa näytti piilevän syvä elämä.
Ja muu vesi virtasi rinnettä pitkin somerorannikkoa kohti; se juoksi pienen sillan ohitse. Sillankaaren varjossa muutamat vaimot pesivät vaatteita; ja heidän liikkeensä heijastuivat veteen kuin liikkuvaan peiliin. Somerikolle olivat häikäisevän valkoiset vaatteet levitetyt. Pitkin rautatien kiskoja kulki avojaloin mies kengät roikkuen käsissä. Muuan vaimo tuli ulos ratavahdin mökistä ja viskasi nopeasti pois korista jotain jätteitä. Kaksi tyttöä kantoi pesuvaatteita ja juoksi kilpaa. Vanha eukko ripusti seipäälle siniseksi värjätyn vyyhdin.
Kauempana kiilsi kuokatussa maassa, joka muodosti padon polulle, valkeita näkinkenkiä, ja hennot juuret liikkuivat hiljaa kevyestä tuulen henkäyksestä. Kuokan jäljet, joka oli penkonut punervaa multaa, olivat vielä näkyvissä. Yhdestä multakokkareesta riippui kimppu kuivuneita juuria, kevyinä kuin käärmeennahat.
Matkan päässä kohosi iso talo pylväineen; sen katon harjaa somisti tiileen hakattu kukkakoriste. Ulkoportaat johtivat katetulle parvekkeelle. Kaksi naista kehräsi portaiden yläpäässä; ja rukit hohtivat auringossa kuin kulta. Kuuli kangaspuiden kolinaa. Ikkunasta näki kutojattaren ja hänen tahdikkaat liikkeensä sukkuloita kiidättäessään. Viereisessä ladossa loikoi suunnattoman suuri härkä, joka levollisesti, mutta lakkaamatta liikutti korviaan ja häntäänsä hyönteisiä hosuen. Kanat kuoppivat ympärillä.
Kivenheiton päässä siitä juoksi toinen puro tien poikki. Se hymyili tulijalle; aivan värehtivänä, hilpeänä, vilkkaana, kirkkaana.
Likellä, toisen talon kohdalla, lepäsi vaieten rauhaisa puutarha, tiheään laakeripuiden aitaamana. Solakat, suorat rungot kohosivat liikkumattomina, kiiltävien vihreiden lehtien kruunaamina. Suurimman näistä ja vahvimman oli kokonaan kietonut iso, rakastunut koirannauris, uhkuvana verhoten vakavat lehvät lumivalkoisilla pehmeillä kukillaan, neitseellisen tuoksunsa raikkaudella. Sen juurella oleva maa näytti äsken kuokitulta. Musta risti levitti sopestaan syvään hiljaisuuteen, aidattuun paikkaan melkein sellaista alistuvaa surumielisyyttä, joka vallitsee hautuumaalla. Kapean tien päässä näki portaat, puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa; ne johtivat raoitetulle ovelle, jonka yläpuolelle oli ripustettu kaksi vihittyä oliivioksaa. Alimmalla portaalla istui avopäinen vanhus, leuka rinnalla, kädet polvien varassa; ja auringonpaiste oli siirtymäisillään tälle kunnianarvoiselle otsalle. Raoitetusta ovesta tunki ikäänkuin tämän vanhuksen unen säestäjänä keinuvan kätkyen tasainen kohina ja laulun yksitoikkoinen nuotti.
Kaikki nämä yksinkertaiset seikat tuntuivat olevan syvän elämän läpitunkemia.
Ippolita ilmoitti lupauksensa mukaan saapuvansa San Vitoon pikajunalla kello 1 päivällä tiistaina 20:ntenä päivänä.
Kaksi päivää puuttui vielä. Rakastaja kirjoitti hänelle: "Tule, tule! Olen täällä ja odotan sinua; eikä odotus koskaan ole ollut raivokkaampi. Joka silmänräpäys, joka kuluu, on palauttamatta mennyt hukkaan onnelta. Tule, kaikki on valmiina. Tai oikeammin, ei mikään muu ole valmiina kuin minun haluni. On välttämätöntä, että varustaudut kärsivällisyydellä ja väsymättömällä anteeksiantavaisuudella, ystäväni, sillä kaikki mukavuudet puuttuvat tässä autiossa ja vaikeapääsyisessä yksinäisyydessä: ja kuinka vaikeapääsyisessä! Kuvittele, ystäväni, että San Viton asemalta noin kolmenneljännestunnin tie johtaa erakkomajalle; ja on mahdotonta muutoin, kuin jalan kulkea tätä polkua, joka on hakattu jyrkkään merenrannalla olevaan hiekkakivi-kallioon. On välttämätöntä, että tulet vankat kengät jalassa ja muassasi jättiläisvarjostimet. Paljoja vaatteita sinun ei tarvitse tuoda mukaasi. Joku ohut ja vastustuskelpoinen hame aamukävelyitämme varten riittää. Älä unhoita uimapukua. Tämä on viimeinen kirje, jonka ennen tuloasi sinulle kirjoitan. Tulet saamaan sen muutaman tunnin ennen lähtöäsi. Kirjoitan tätä kirjettäkirjastossa, huoneessa, johon on kasattu kaikki ne kirjat, joita emme tule lukemaan. On tyyni iltapäivä, jonka yli leviää meren ääretön yksitoikkoisuus. On pehmeä, vaitelias hetki, hienolle aistillisuudelle altis. Oi, jospa jo olisit täällä!… Tänä iltana nukun toisen kerran erakkomajassa; olen yksin. Jospa sinä näkisit vuoteen. Se on maalaisvuode, jykevä avio-alttari, leveä kuin puimatanner; syvä kuin vanhurskaan uni. Se on häävuoteiden häävuode. Patjat sisältävät kokonaisen lammaslauman villat, ja olkipulsteri koko maissikentän oljet. Saattaako kaikilla näillä siveillä seikoilla olla aavistusta sinun alastomuudestasi? Voi hyvin, voi hyvin! Kuinka hitaat ovat hetket! Kuka sanoo, että ajalla on siivet? En tiedä, mitä antaisin, jos voisin nukahtaa tähän raukaisevaan velttouteen ja vasta tiistain aamuhämärässä jälleen herätä. Mutta en tule saamaan unta. Minäkin olen surmannut uneni. Alinomaan haamoittaa edessäni sinun suusi näky."
Jo muutama päivä oli Giorgiolla alinomaa ollut hekkuman näkyjä. Aistilliset himot heräsivät tavattoman rajuina hänen veressään. Lauha tuulenhenkäys, tuoksu, risahdus, joku muutos ilmassa riitti kiihoittamaan koko hänen olemustaan, saattamaan hänet riuduttavaan kaihontilaan, ajamaan veren hänen kasvoihinsa, jouduttamaan valtimojen tykintää, syöksemään hänet melkein mielettömään hämmennystilaan. Tuo hänen tavaton taipumuksensa manata esille aistillisia kuvia, vielä lisäsi hänen kiihoittumustaan. Hänen aistimustensa muisto oli niin selvä, että hermot sisäisestä näkemyksestä saivat sysäyksen, joka oli melkein yhtä voimakas, kuin todellisen esineen aiheuttama.
Hänellä oli ruumiissaan isältään perimät idut. Hänellä, olennolla, joka oli kokooonpantu älystä ja tunteista, piili veressä tuon eläimellisen olennon turmiollinen perintö. Mutta hänessä muuttui vaisto intohimoksi, aistillisuus sai melkein sairaalloisuuden muodon. Ja hän suri sitä todella kuin häpeällistä tautia. Hän kammoksui tuota kuumetta, joka häntä äkkiä kouristi ja häntä armotta hivutti, jättäen hänet alennustilaan, kuihtuneeksi, kykenemättömäksi ajatustyöhön. Eräät hänen alhaisista intohimonpuuskauksistaan panivat hänet kärsimään, ne kun herättivät hänessä selvän tietoisuuden arvottomuudestaan. Eräät äkillisen raa'an himollisuuden kohtaukset hävittivät hänen sieluansa, kuin rajuilma peltomaata, sulkivat kaikki hänen sisäiset lähteensä ja aukaisivat tuskallisia vakoja, joita hänen ei pitkiin aikoihin onnistunut täyttää.
Sinä hetkenä, jona puuska hänet valtasi, hänellä oli se selvä tajunta, että toinen persoonallisuus astui hänen omansa sijalle. Joku outo yksilö tunki hänen olemukseensa, anasti koko hänen elinytimensä kuin vastustamaton valloittaja, johon nähden jokainen puolustus olisi ollut turha. Ja alati vaivasivat juuri ne kolkot ajatukset, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat tehottomat.
Ollen mieteperäinen ja tarkkanäköinen mies, joka jo jotenkin aikaisin oli asettunut oman elämänsä havaitsijaksi, oli hän ymmärtänyt, että jokainen ulkonainen kiihoitus oli mitätön verrattuna siihen viettelemykseen, jotka lähtivät hänen itsessään havaitsemistaan syvyyden kuiluista. Sentähden hän jo melkoisen aikaisin oli alkanut ravita tuota salaista kunnianhimoa, joka kiihoittaa ja vie harhaan todella älyperäisiä ihmisiä, mitkä halveksivat tavallista elämää, ainoastaan uteliaasti tutkien niitä lakeja, jotka hallitsevat intohimojen kehitystä. Hänkin pyrki, samoin kuin muutamat etevät aikalaisensa taiteilijat ja filosofit, joiden kanssa oli seurustellut, luomaan itselleen sisäisen maailman, missä olisi voinut eläämetodillisesti, ollen alituisessa tasapainossa, alituisen tiedonhalun valloissa, halveksien jokapäiväistä hälinää ja jokapäiväisiä tapauksia.
Mutta tuhannet turmiolliset perinnöllisyydet, mitkä kätki sisimmässään kaikkien niiden sukupolvien hävittämättömänä leimana, joista polveutui, estivät häntä lähenemästä henkensä palavasti kaihoavaa ihannetta; ne tukkivat häneltä jokaisen pelastuksen tien. Hänen hermonsa, verensä, ytimensä täyttivät hänet kumeilla vaistoillaan.
Giorgio Aurispan koko elimistölle ominainen oli voimakkaasti kehittynyt aistimusten herkkyys. Tuntohermot, joiden tehtävänä on johtaa ulkonaiset aistimukset sisäkeskustaan, olivat saavuttaneet kiihottuneisuuden, mikä melkoisesti voitti terveen ihmisen luonnollisen aistimismahdollisuuden, ja siitä johtui, että hänen mielihyväntunteensakin melkein aina muuttuivat mielipahantunteiksi. Sen lisäksi tapahtui että ylenmääräisestä hermokiihoituksesta aiheutunutta tuskallisten tunteiden sarjaa seurasi mielihyvän hallitsema tajunnan tila, johon koko elimistö intohimoisesti takertui, sitten liioitellun itsepintaisesti pysytellen samansuuntaisena. Sen keskuksen perinnöllinen kehitys, joka etupäässä vastaanottaa sukuvietin tavoittelemia kiihotteita, piti koko hänen elimistöään erityisen suunnan vallan alaisena.
Toinen Giorgio Aurispan elimistön omituisuuksia olivat aivokuteissa tapahtuvat, kestävyydeltään vaihtelevat verentungokset. Tämän ylen hermostuneen ihmisen aivojen verisolut menettivät usein joustavuutensa, ja silloin tapahtui, että ajatus tai mielle epämääräiseksi ajaksi kokonaan täytti hänen tajuntansa, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan niitä karkoittaakseen. Tällaiset ajatukset, sellaiset mielteet, jotka vastoin kaikkea tahdonvoimaa pysyivät, loivat tähän tajunnantilaan ajoittaisen, osittaisen mielisairauden leiman. Silloin jokaista pienintäkin molekyliliikettä vastasi mielle tai mielleryhmä, jotka olivat niin tuntuvia, että ainoastaan vaivoin saattoivat eroittaa ne todellisista havaitsemuksista. Ja niiden vaikutus oli samallainen kuin muutamien aineiden, kuten opiumin ja hashish'in, mitkä kiihoittavat tunteiden ja mielteiden vahvuuden määrää aina näky-houreisiin asti.
Giorgio Aurispan näin monimutkainen henkinen rakenne oli arvaamattoman rikas ajatuksista ja mielikuvista, ja salamannopeasti hän ne toisiinsa yhdisti, tavattoman helposti hän liitti uusia aloja tunne-elämäänsä. Hän oli mestari täydentämään tuntematonta tunnetulla.
Kun painostus tavallisesti oli hyvin kova ja aivosäikeet äärettömän monimutkaiset, niin ylen voimakas aalto virratessaan ei ainoastaan tunkenut helppopääsyisiin kanaviin, vaan myös moniin vaikeampipääsyisiin, hyvin moniin kaukaisiin haarautumiin. Se tahtoo sanoa: tämä aalto ei kulkenut ainoastaan jo monien esi-isien tottumuksen uurtamia uria, vaan teitä, jotka yksilön kokemus vasta äsken oli aukonut, ja jotka sitä ennen olivat olleet suljettuina. Samoin väkevämpi hyökyaalto rannalla ei yksistään vedellään vala hietikon reunaa, jota edellinen aalto jo on huuhdellut, vaan se kulkee etemmäksi ja tulvii yli neitseellisen hietikon, ja kolmas vielä voimakkaampi kulkee edellisten jälkien yli ja tekee kauvemmaksi ulottuvan valloituksen.
Sellaisista purkauksista syntyivät mitä erilaisimmat ja monipuolisimmat sieluntilat: ne olivat sitä oudommat, kuta kauempana hermokeskuksesta voimanpurkaus oli tapahtunut. Tajunta muuttui äärettömäksi ajatusvirraksi. Joku ajatus muuttui hehkuvaksi kuin intohimo ja tempasi mukaansa joka pyörteelle alttiin sielun. Kuviteltu tunne kävi selväksi kuin todellinen tunne. Mielikuvien sekaannus loi himmeään muistoon äkillistä selkeyttä. Mitä oudoimmat ja harvinaisimmat mielleyhtymät huumasivat hänen kuvitusvoimansa pitkäksi aikaa.
Ollen tämänluontoinen Giorgio Aurispa ei voinut olla johdonmukainen eikä löytää tasapainoa. Hän saattoi yhtä vähän hillitä ajatuksiaan kuin vaistojaan ja tunteitaan. Hän oli elämässään "kuin laiva, joka myrskysäällä on käärinyt auki kaikki purjeensa".
Ja kuitenkin hänen tarkkanäköisyytensä, joka joskus oli tunkenut ilmiöiden ohi olioiden ytimeen, mikäli se ihmisälylle on mahdollista, oli tuottanut hänelle elämästä kenties oikean kuvan.
Ennen kaikkea hänellä oli tarkka yksinäisyyden ja katoavaisuuden tunne. Molemmat nämä käsitteet muodostivat yhdessä muutamien hänen ihailemiensa aikalaisten ajattelijain järjestelmän. "Kun jokainen ponnistus vapautumaan oman minän yksinäisyydestä on turha, on välttämätöntä vähitellen katkoa kaikki siteet, jotka vielä liittävät meidät yhteiseen elämään ja siten estää kallisarvoisen elinvoiman tehotonta tuhlailua. Sittenkuin tällä tavoin oman aineellisen olemassaolon piiri on supistettu, on välttämätöntä käyttää kaikki voimansa mahdollisuuden mukaan laajentaakseen ja muodostaakseen sisäistä maailmaansa, lisäämällä sen ilmiöitä rajattomiin ja ylläpitämällä tasapainoa. Kun olemme oppineet tuntemaan ja ymmärtämään kaikki ne lait, jotka hallitsevat ilmiöitä, silloin ei enää mikään yhteiselämän ilmiö meitä loukkaa, hämmennä tai tyrmistytä. Silloin elämme itsessämme. Maailma ei tarjoa meille mitään merkillisempää näytelmää, ei mitään pysyvämpää mielihyvää."
Mutta sen sijaan Giorgio Aurispan sielu murehti ja oli epätoivoissaan yksinäisyytensä vuoksi, ja se taisteli sokean raivokkaasti, kuten vanki ainaiseksi suljetussa kopissaan, kunnes raukesi uuvuksiinsa. Ja sitten se sulkeutui ja kääriytyi kokoon kuin herkkäsäikeinen lehti. Tuossa ahtaassa piirissä jatkui levottomuus yhtä kiivaana, se kuohui ja synnytti kumean, syvän katkeruuden, käsittämättömän mielipahantunteen, alinomaista, itsepintaista, raatelevaa tuskaa. Äkkiä purkautui kuuma ajatusvirta tähän piiriin ja hedelmöitti sen kuivuneen maaperän. Sielu siirtyi uuteen tilaan, joka oli mitä joustavin, ja unelmille, erehdyksille ja tuumille altis. Epämääräiset unelmat olivat pysyvää laatua ja tuumat alati vaihtuvia; ja onni oli alati etäällä.
Joku kumea perinnäis-tietoisuus kenties vaikutti sen, ettei tämä älyihminen voinut luopua romantillisista onnenunelmista. Tämä järkevä mies, jolla kuitenkin oli se vakaumus, että kaikki on turhaa, ei voinut vastustaa tarvetta etsiä onnea toisen olennon omistamisesta. Hän tiesi hyvin, että kaikista inhimillisistä murheen aiheista on rakkaus kaikkein suurin, sillä se on äärimmäinen ihmisen yrittämä ponnistus siirtyä ulkopuolelle sisäistä olemustaan: yhtä turha ponnistus kuin kaikki muut. Mutta rakkautta hän sittenkin tavoitteli voittamattoman intohimoisesti. Hän hyvin tiesi, että rakkaus, ollen pelkkä ilmiö, on vaihtuva kuva, jotain, mikä alinomaan muuttuu. Mutta hän tavoitteli rakkauden pysyväisyyttä, rakkautta, joka olisi täyttänyt koko elämän. Hyvin hän tiesi, että naisen heikkous on parantumaton. Mutta hän ei voinut luopua siitä ajatuksesta, että hänen lemmittynsä olisi vakaa ja uskollinen kuoloon asti.
Tämä eriskummainen vastakohta, minkä muodostivat ajatuksen selkeys ja aistimuksen sokeus, tahdon heikkous ja vaistojen väkevyys, todellisuus ja haaveet, synnytti hänessä turmiollisia häiriöitä. Hänen aivonsa, joita täyttivät osaksi omat ja osaksi toisten analyytikkojen tekemät psykologiset havainnot, sekoittivat ja hämmensivät usein kaikki seikat, sisäisesti ja ulkonaisesti.
Kirjallisuuden harjoittamisesta tarttunut tottumus yksinpuheluihin, joissa sisäinen harkinta suurentaa ja liioittelee esineenään olevaa sieluntilaa, houkutteli hänet usein erehdyksiin kärsimystensä oikeaan luonteeseen nähden ja saattoi ne hänelle raskaammiksi. Todellisten ja kuviteltujen tunteiden sekoitus suisti hänet niin monimutkaisiin ja outoihin tiloihin, että hän siitä ikäänkuin menetti ihmisyytensä vaiston. Hänkin ajatteli: — Olemme tehdyt samasta aineksesta kuin unelmamme. — Ja hän näki olemuksensa salaisimmista kätköistä jotain usvan tapaista kohoavan, jotain yhtenäistä, mutta outoa, mihin sattuman henkäys puhalsi kuvaamattomia muotoja.
Hänen kärsimyksensä kun kokonaan pitivät valloissaan hänen kykyjään, oli kaikki työ hänelle mahdoton. Demetrion perinnöksi jättämän omaisuuden nojalla hän aikoja sitten oli saavuttanut aineellisen riippumattomuuden, eikä ollut oppinut tuntemaan välttämättömyyden useinkin hyvin terveellistä pakkoa. Kun hän tehtyään tuskallisen tahdonponnistuksen lopulta pakoittautui työhön, ei häntä hetken kuluttua vallannut kyllästyminen, vaan ruumiillinen inho, niin raju hermokiihoitus, että se saattoi työhuoneenkin sietämättömäksi ja ajoi hänet pois kotoa kaduille ja toreille, minne vaan, kauas pois.
Huolimatta monista lahjoistaan hän pysyi toimettomana, epätuotteliaana. Ollen varma omasta hyödyttömyydestään, hän ravitsi henkeään hekumallisesti yksinomaan musiikilla ja kirjallisuudella. Sisäisellä ivalla hän teki tyhjäksi jokaisen aloitteen. Alussa hän oli itseään epäillyt ja tämä itse-epäilys oli vähitellen johtanut hänet epäilemään kaikkea. Alussa hän oli kärsinyt itsensä vuoksi, vähitellen hän oli ruvennut kärsimään kaiken muun vuoksi. Yleinen typeryys häntä tukahutti, ja rahvaan näky kiihoitti hänen sappeaan.
Joskus, kun hänen olemuksensa intohimoinen puoli oli joutunut tavattomaan kiihoitustilaan hän vajosi eräänlaiseen henkiseen herpoamiseen, jonka ensi oireita oli kaiken olevaisen täydellinen huomaamattomuus, välinpitämättömyys, joka oli pahempi kuin yltynyt tuntehikkaisuus, sitä kun kesti useita päiviä, jopa viikkojakin. Toiste kiinnitti hänen huomiotaan yksinomaan yksi ajatus: kuoleman ajatus. Ja silloin kaikki vaikutelmat liukuivat yli hänen henkensä kuin vesipisarat kuuman kiven yli: joko ponnahtaen takaisin tai haihtuen.
Se oli tuo rakas ja hirvittävä pää-ajatus: kuoleman ajatus. Tuntui siltä kuin Demetrio Aurispa, tuo lempeä itsemurhaaja, olisi kutsunut perillistään. Ja tämä tunsi mitä kohtaloa hän sisimmässään kantoi. Aavistus sen täyttymyksestä herätti hänessä joskus vaistomaista kauhua, joka lähenteli mielisairautta; mutta useammin se vielä herätti hänessä levollista alakuloisuutta, johon sekaantui itsesurkua, eräänlaista hekumallista sääliä; mystillistä murheellisuutta jonka valloissa hän kernaasti viipyi.
Nyt viimeisen käänteen jälkeen, josta hän ainoastaan suurta vaivaa nähden oli eheänä eronnut, hän lankesi jälleen tunteenomaisiin harhaluuloihin. Kyettyään pakenemaan kuoleman lumoja, hän katseli elämää hieman verhotuin silmin. Vaikka juuri vastenmielisyys katsoa todellisuutta tuimasti silmiin ja otsa pystyssä uhmata elämää oli saattanut hänet haudan partaalle, hän nyt harhaluulosta nouti toivonvälkkeen tulevaisuutensa varalle: — Maailmassa on olemassa ainoastaan yksi onnen huumaus: ehdoton varmuus toisen olennon omistamisessa. Tätä huumausta minä etsin. — Hän etsi sellaista, mikä ei ole löydettävissä. Sisimpiä olemuksensa säikeitä myöten epäilyksen kalvamana hän vaati sitä, mikä oli kaikkein vastakkaisinta hänen luonteelleen: Varmuutta, varmuutta rakkaudessa! Mutta olihan hän niin usein nähnyt sen sulavan tyhjiin erittelyn hivuttavan liekin alla! Olihan hän sitä turhaan etsinyt kokonaista kaksi vuotta!
Ja kuitenkin hänentäytyiniin tahtoa.
Tuon suuren päivän aamuna, kun Giorgio heräsi muutaman tunnin kestäneestä levottomasta unenhorroksesta, hän ajatteli, hermot myrskynä pauhaen: — Tänäänhäntulee! Tänään tämän päivän valossa olen hänet näkevä. Tulen pitämään häntä käsivarsiini kiedottuna, tällä vuoteella. Minusta tuntuu, kuin saisin omistaa hänet tänään ensi kerran; minusta tuntuu, kuin siitä tulisin kuolemaan. — Syleilyn kuvittelu tuotti häneen niin rajun sysäyksen, että koko hänen ruumiinsa pitkin pituuttaan värähti, kuin sähkövirran purkauksesta. Hänessä esiintyi tuo kauhea ruumiillinen ilmiö, jonka hirmuvoiman edessä hän oli turvaton uhri. Koko hänen tajuntansa oli halun ehdottoman vallan alaisena; sillä kaikki nämä sysäykset, jotka hetki hetkeltä järkyttivät hänen aivojansa, olivat omiaan panemaan liikkeelle sitä aivojensa kohtaa, minkä edelläkäynyt lepotila oli saattanut äärettömästi muutoksille alttiiksi. Perinnöllinen himoisuus purkautui uudelleen vastustamattoman raivoisasti esiin tässä hentomielisessä rakastajassa, joka henkistä yhteyttä tavoitellen mielellään mainitsi rakastajatartaan sisarekseen.
Hengissä hän tarkasteli lemmittynsä alastomia suloisia jäseniä, toista toisensa jälkeen. Joka muoto sai katsottuna hänen kaihonsa liekin lävitse omituisen satumaisen, melkein yliluonnollisen loiston. Hengissä hän päästi lemmittynsä hyväilyt yksitellen ohitsensa kulkemaan. Joka asento muuttui hekkumallisen lumoavaksi, kiihtyen melkein käsittämättömän vaikuttavaksi. Kaikki tuossa naisessa oli valoa, tuoksua, rytmiä.
Tuon ihmeellisen olennon, niin, hän, hän yksin sen omisti! Mutta äkillinen mustasukkaisuuden puuska kehittyi hänen himostaan, kuin savu kituvasta tulesta. Kun tuo sisäinen myrsky kiihtyi, hän hypähti ylös vuoteestaan, karkoittaakseen kouristuksen.
Ikkunan edessä liikkuivat aamun hohteessa öljypuun oksat vitkaan, vaalean harmaina. Meren kumeaan yksitoikkoisuuteen sekoittivat varpuset vielä hiljaista viserrystään, suljetusta karsinasta karitsa päästi aran määkinän.
Kun Giorgio astui ulos parvekkeelle, virkistävästä kylvystä vahvistuneena, hän joi pitkin siemauksin tuhansien tuoksujen höystämää aamuilmaa. Hänen keuhkonsa laajenivat, ajatukset seurasivat toisiaan nopeasti ja jokaisessa oli odotetun leima: nuoruuden tunne välähti hänen sydämeensä.
Hänen edessään aurinko nousi, puhtaana, yksinkertaisena, ilman pilvien komeutta, ilman salaperäisyyttä. Melkein lumivalkeasta merestä yleni veripunainen kehä, jolla oli melkein niin terävän selvät ääripiirteet, kuin pajasta tulleella metallilevyllä.
Cola Samppanja joka puhdisti pihamaata, huudahti:
— Tänään on suuri juhlapäivä. Tänään tulee rouva. Tänään vilja hiistelee tähälle, odottamatta helatuorstaita.
Hymyillen vanhuksen somalle puheelle Giorgio kysyi:
— Oletteko muistanut sanoa naisille, että noukkisivat kinsteri-kukkia?Koko tie on siroitettava kukilla.
Vanhus teki kärsimättömän liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, ettei häntä tarvinnut muistuttaa.
— Viisi olen käskenyt tulemaan.
Ja mainitessaan heidän nimensä hän osoitti kädellään paikkoja, missä tytöt asuivat:
— Scimmian tyttö, Sguaston tyttö, Favetta, Splendore, Garbinon tyttö.
Kuullessaan nämä nimet Giorgio huomasi mielessään äkillistä hilpeyttä.Hänestä tuntuivat kaikki keväimen henget asettuvan hänen sydämeensä.Kirkas runouden aalto huuhteli häntä. Kohosivatko kaikki nämä neitosetsadun povesta siroittamaan kauniin Roomattaren polulle kukkia?
Hän antautui odotuksen hetkien tarjoamaan levottomaan nautintoon. Hän tuli alas pihalle ja kysyi:
— Missähän he ovat poimimassa?
— Tuolla ylhäällä, vastasi Cola osoittaen kumpua: — Tammilehdon kohdalla. Löydät heidät, kun seuraat laulua.
Todella kuului aika ajoin naisten laulu ylhäältä kummulta. Giorgio kiipesi rinnettä ylös etsien kieloja. Kiemurteleva polku pujottelihe nuoressa tammilehdossa. Eräässä kohdassa haarautui joukko toisia polkuja, joiden päätä ei näkynyt. Kaikki nämä kallioon hakatut ja lukemattomien juurien peittämät rotkotiet muodostivat jonkunmoisen vuoristosokkelon, missä varpuset visertelivät ja rastaat lauloivat. Giorgio ei eksynyt, sillä hän seurasi kaksinkertaista opastajaa: laulua ja kukkien tuoksua. Hän löysi kinsteriä kasvavan paikan.
Se oli ylätaso, jolla kasvoi kukkivaa kinsteriä niin tiheään, että se silmälle tarjosi yhden ainoan keltaisen vaipan, rikinkeltaisen, loistavanvärisen. Nuo viisi tyttöä poimivat kukkia, täyttäen niillä korinsa, ja laulaen sen ohella. He lauloivat venytettyä laulua, täydellisine terssi- ja kvintti-soinnoksineen. Kun he saapuivat loppusäkeeseen, he kohosivat pensaikosta, jotta sävel vapaammin pääsi tunkemaan ilmoille täydestä rinnasta; ja he venyttivät säveltä kauan, katsoivat samalla toisiaan silmiin ja ojensivat kukkien täyttämiä käsiään.
Huomatessaan muukalaisen, he keskeyttivät laulunsa ja kumartuivat uudelleen pensaiden yli. Huonosti tukahutettu naurun hykätys levisi yli keltaisen kukkakentän. Giorgio kysyi:
— Kuka teistä on Favetta?
Tyttönen, ruskea kuin oliivi, nousi vastaamaan, hämmästyneenä, melkein pelästyneenä:
— Minä se olen, herra.
— Etkö sinä ole San Viton taitavin laulajatar?
— En, herra. Se ei ole totta.
— Se on totta, se on totta, huusivat hänen toverinsa. — Käske hänen laulaa, herra.
— Se ei ole totta, herra. Minä en osaa laulaa.
Nauraen ja tulipunaisena kasvoiltaan hän puolustautui; hän väänteli esiliinaansa sormien välissä, toverien kehoitellessa häntä. Hän oli lyhyt kasvultaan; mutta hänellä oli voimakkaat muodot ja leveä kukoistava povi, joka laulamisesta oli laajentunut. Hänen tukkansa oli kutrinen, kulmakarvat paksut, nenä kaareva; eräät päänliikkeet olivat hiukan rajuja.
Ensi estelyn jälkeen hän suostui. Hänen toverinsa tarttuivat toisiaan käsistä ja sulkivat Favettan piiriinsä. He sukelsivat esiin kukkaispensaista, ahkerien mehiläisten suristessa yltympärillä.
Favetta alkoi ensin epävarmana, mutta sävel säveleltä varmistuen. Hänen äänensä oli puhdas, sujuva, kristallinkirkas kuin raikas lähde. Hän lauloi pari säkeistöä, ja toverit yhtyivät kuorona loppusäkeeseen. Loppunuottia he venyttivät, lähentäen suunsa toisiinsa, muodostaakseen yhden ainoan äänivirran; ja se kaikui hitaana ja juhlallisena kuin kirkkoveisu.
Favetta lauloi: — Kaikki lähteet ovat kuivuneet. Lempi parkani! Se kuolee janoon. Tromma lari, lira llari, llallera, Tromma lari, lira, eläköön lempi! — Oi lempi, mua janottaa, janottaa, janottaa. Missä on vesi, jonka mulle toit? Tromma lari, lira… — Toin sinulle saviruukun, se oli sidottu kultaketjuihin. Tromma lari, lira… — Ja toverit lauloivat: Eläköön lempi!
Tämä kevään tervehdys lemmelle nousseena näistä sydämistä, jotka eivät kenties vielä olleet kokeneet rakkauden syvää surumielisyyttä, jotka eivät kenties koskaan tulisi sitä kokemaan, kaikui Giorgion korvaan hyvänä enteenä. Tytöt, kukat, metsä, meri, kaikki nämä vapaat ja itsetiedottomat seikat, jotka hänen ympärillään henkivät elämän hekkumaa, virkistivät hänen sieluansa; ne lievensivät ja nukuttivat sitä tunnetta, mikä hänellä tavallisesti oli omasta olemuksestaan; ne antoivat hänelle rauhallisen, sopusointuisen, melkein rytmillisen tuntemuksen uudesta kyvystä, joka vähitellen kehittyi hänen olentonsa sisältä ja joka vallan epämääräisesti, kuin epäselvänä jumalallisen suloisuuden näkynä ilmestyi hänelle.
Se oli haihtuva tenho, niin tavaton ja käsittämätön tajunnantila, ettei hän edes voinut mieleensä kiinnittää sen harhakuvaa. Laulajattaret näyttivät hänelle rikkaan sadon täyttämiä korejaan — kukkien runsautta, vielä kasteesta kosteata. Favette kysyi:
— Joko riittää?
— Ei, se ei riitä. Teidän pitää vielä palata tänne poimimaan. Koko tie paalurakennuksesta taloon saakka on peitettävä kukilla. Portaille niitä on siroitettava, parvekkeelle…
Entä taivaaseenastumispäivaksi? Etkö aio jättää ainoatakaan kukkaa jälelle Jesus Kristusta varten?