Sen kolkon yön jälkeen, jolloin Candia hiljaisella äänellä oli puhunut siitä noituudesta, jonka alaisina paalupyydyksen ihmiset olivat, tuo kallioilla leviävä suuri valkoinen luuranko, oli vetänyt puoleensa kesävieraiden uteliaisuuden. Pienessä puolikuunmuotoisessa somassa poukamassa näytti tämä rosoinen ja kolkko laitos usein häiritsevän yksinäisyyden suloa. Helteisenä, tyynenä päivällishetkenä, synkkämielisinä auringonlaskunaikoina se joskus näytti peloittavalta. Ajoittain kuuli tuulen siinä vinkuvan ja koko hirsikerroksen ryskivän. Kuun valaisemattomina öinä näki soihtujen punervan valon kuvastuvan veteen.
Ja eräänä iltapäivänä, jolloin ikävä tavallista enemmän painoi, ehdoitti Giorgio Ippolitalle:
— Emmekö mene paalulaiturille?
Ippolita vastasi:
— Menkäämme, jos tahdot. Mutta miten minä pääsen sillan yli? Johan kerran turhaan yritin.
— Minä johdan sinua kädestä.
— Se on liian kapea.
— Koetamme kuitenkin.
He menivät. He astuivat pientä polkua alas. Saavuttuaan sen mutkaan, he huomasivat eräänlaiset hiekkakiveen hakatut portaat, jonka astuimet epäsäännöllisinä jatkuivat riippuvan sillan luona oleville kallioille.
— Näethän? Miten minä tästä suoriudun? — valitti Ippolita. — Pelkkä katseleminen jo minua pyörryttää!
Sillan alkupään muodosti yksi ainoa kapea lauta, jota kallioon kiinnitetyt nojat tukivat; loppuosaltaan se oli leveämpi ja rakennettu poikkilaudoista, jotka olivat melkein hopeisen valkeat, kuluneet, ravistuneet, huonosti yhteen liitetyt ja niin heikot, että näyttivät vähimmästäkin jalan painosta murtuvan.
— Etkö tahdo koettaa? — kysyi häneltä Giorgio, joka samalla sisällään tunsi omituista helpoitusta kun tiesi, että Ippolita ei ollenkaan rohkenisi yrittää tuota vaarallista ylimenoa.
Lautasillalta tuli juosten puolialaston lapsi, nopsa kuin kissa, ruskea kuin pronssi-kuva. Sen erehtymättömän astunnan alla laudat risahtivat ja taipuivat. Saavuttuaan sillan päähän vieraiden luo, se rohkaisi heitä vilkkain elein uskomaan itsensä sen ohjattavaksi, katsellen heitä terävin petolinnun silmin.
— Etkö tahdo koettaa? — toisti Giorgio hymyillen.
Epäröiden Ippolita asetti jalkansa notkuvalle laudalle, katseli kalliota ja vettä.
— Pelkään huimausta — hän sanoi. — Aivan varmaan putoaisin veteen.
Ollen ilmeisesti harmissaan hän lisäsi:
— Mene, mene sinä yksin. Etkö sinä pelkää?
— En. Mutta mitä sinä sillä aikaa teet?
— Istun tähän siimekseen ja odotan sinua.
Mutta epäröiden hän lisäsi, ikäänkuin koettaen häntä pidättää:
— Mutta miksi sinä oikeastaan menet?
— Menenhän. Olen utelias.
Näytti melkein siltä, kuin olisi häntä pahoittanut, ettei voinut Giorgiota seurata, kuin olisi hän katunut, että päästi hänet menemään paikkaan, minne ei voinut häntä seurata; ja kuin ei olisi hän sitä valittanut ja katunut ainoastaan senvuoksi, että menetti tilaisuuden näkemiseen ja huviin, vaan vielä toisen, hieman epäselvän syyn tähden. Hän oli myös pahoillaan tuon ohimenevän esteen vuoksi: niin vahvaksi oli hänessä käynyt välttämättömyys lakkaamatta pitää rakastettuaan aistillisin sitein itseensä kytkettynä, alati olla kosketuksissa häneen, häntä hallita, hänet omistaa.
Kasvoissa tuskin huomattava ärtyisyyden ilme hän sanoi:
— Mene, mene vaan.
Giorgio tunsi jonkunmoista helpoitusta siitä huomiosta, että tässä vihdoin oli Ippolitalle saavuttamaton paikka, naisviholliselta täydelleen suojattu tyyssija, kallioiden ja meren puolustama pakopaikka, missä hän todella saattoi löytää muutaman tunnin levon. Ja täten selvisi hänelle molempien rakastavien keskinäinen suhde: toinen oli täysin tietoinen siitä, että hänen uhrinsa täytyi sortua; toinen oli itsetiedoton ja hyväilevä pyöveli.
— Hyvästi. Minä menen — sanoi Giorgio, kevyt uhma äänessä ja ryhdissä.
Vaikka hän tunsikin itsensä epävarmaksi, hän hylkäsi lapsen avun; ja ainoastaan suuresti ponnistaen, hänen näennäisesti varmana, epäröimättä ja horjumatta onnistui astua epäluotettavaa lautaa pitkin. Tuskin hän oli päässyt leveämmälle puolelle, kun joudutti askeleitaan, yhä muistaen, että Ippolitan katse häntä seurasi, ja vaistomaisesti innostuen ikäänkuin mielenosoitukseksi. Astuttuaan laiturille, hän kuvitteli olevansa laivan kannella. Kun aallot iloisesti loiskivat kallioille, hän silmänräpäyksessä muisti oloaan "Don Juan" purren kannella ja tunsi koko olemuksessaan äkillistä huumausta ajatellessaan ankkurin nostamista. — Purjeisiin! Purjeisiin! —
Heti senjälkeen hän loi katseensa ympäröiviin esineisiin ja tarkkasi niiden omituisuuksia selvästi kuten tavallisesti.
Turchino tervehti häntä kuivalla eleellä, jota ei sana eikä hymy vilkastuttanut, ikäänkuin ei mikään tapaus, — kuinka tavaton ja harvinainen tahansa — olisi ansainnut että hetkeksikään keskeyttäisi hivuttavaa surua, joka ilmeni noilla kalvakoilla kasvoilla, jotka olivat leuattomat ja tuskin nyrkin kokoiset, ja joista kahden säkenöivän silmän välistä pisti esiin pitkä, suippo, hauen kuonon näköinen nenä.
Samaa surua näki poikienkin kasvoilla, jotka niinikään vaieten tervehtivät ja jälleen ryhtyivät työhönsä, muuttumattoman alakuloisina. Nämä nuoret miehet olivat yli kahdenkymmenen, riutuneet, kuivettuneet, ja heidän lihaksiaan jännitti lakkaamatta levottomuus, kuin olisi paholainen heitä riivannut. Jokainen heidän liikkeistään näytti suonenvedontapaiselta vavahdukselta; ja ajoittain näki heidän leuattomien kasvojensa ihon alla lihaksien värähtelevän.
— Hyväkö saalis? — kysyi Giorgio, osoittaen suurta veteen heitettyä verkkoa, jonka päät pistivät esiin vedestä.
— Tänään ei yhtään mitään, herra — mutisi Turchino, pidättäen raivoaan.
Hetken vaiettuaan hän jatkoi:
— Ellet sinä tuo meille hyvää kalaonnea!
— Vetäkää verkko ylös. Saamme nähdä. Kuka tietää!
Pojat ryhtyivät työhön.
Sillan raoista näki aaltojen loistavan ja kuohuvan. Laiturin kulmassa oli matala olkikattoinen maja, jonka harjaa suojasivat punaiset tiilikivet ja jota koristi pitkäsarvinen häränpään muotoinen jykevä tammimöhkäle, jonka tarkoitus oli turvata noituudelta. Toisia taikakaluja riippui katolta ja niiden lomissa puulevyjä, joihin piellä oli kiinnitetty peilipaloja, pyöreänmuotoisia kuin silmät. Ja ruostuneita neliharoja riippui aukossa. Oikealla ja vasemmalla kohosi kaksi pystymastoa, jotka juureltaan oli kiinnitetty erikokoisilla paaluilla, mitkä kulkivat sikin sokin ja olivat kokoonliitetyt suunnattoman suurilla nauloilla ja touveilla, ja joita tuhansin keinoin oli turvattu meren raivolta Kaksi poikkitankoa muodosti edellisten kanssa ristin ja ulottui laivan kokkapuun tavoin yli syvän kalaveden. Näiden neljän tangon haarukan muotoisista päistä riippuivat vetovivut hamppunuorineen, jotka olivat sidotut kiinni neliönmuotoisen verkon kulmiin; lukemattomat laudanpätkät olivat naulitut kiinni näihin tankoihin heikkoja paikkoja tukemaan. Pitkällistä ja itsepintaista taistelua meren aaltojen raivoa ja viekkautta vastaan näytti tuo puinen luuranko touvineen, nauloineen ja vahvistuksineen todistavan. Tämä kone-möhkäle näytti elävän omaa elämäänsä, se muistutti elävää ruumista. Puuaine, joka vuosien kuluessa oli ollut alttiina auringon paahteelle, sateelle ja tuulelle, paljasti kaikki lustonsa ja räsäisyytensä, ja kaikki rakenteensa vastustuskeinot, se halkeili, oli paikoittain lahonnut, oli toisin paikoin valkea kuin luu, toisin paikoin taas loistava kuin hopea tai harmaa kuin somero ja pani ajattelemaan ihmistä jossa vanhuus ja kärsimykset ovat toimeenpanneet armottoman työnsä.
Vipu narisi, kun sitä väännettiin neljästä kahvasta; ja koko kone ryski ja järkkyi ponnistuksesta, ja samalla kookas verkko kullan hohteisena sukelsi esiin vihreästä syvyydestä.
— Ei yhtään mitään — mutisi isä, nähdessään tyhjän verkon pohjukan nousevan vedenpintaan.
Pojat hellittivät heti vetonuorat; ja vipu pyöri, kovemmin naristen ja piesten ilmaa neljällä käsivarrellaan, jotka kaiketi olisivat kyenneet ihmisen ruhjomaan. Verkko sukelsi jälleen veteen. Kaikki vaikenivat. Ei kuullut muuta kuin aallon loiskinaa kalliota vastaan.
Paha taika lepäsi raskaana näiden ihmisparkojen niskoilla. Giorgiolta oli kokonaan haihtunut uteliaisuus kysyä, tutkia, saada selville; mutta hän tunsi, että tämä vaitelias surullinen seura tästälähin oli melkein tuskallisen rajusti vetävä häntä puoleensa. — Olihan hänkin pahan lumouksen uhri! — Ja vaistomaisesti hän katsoi rannalle, missä naisen vartalo erosi kallioisesta taustasta.
Giorgio palasi melkein joka päivä eri aikoina kalastaja-laiturille. Siitä tuli hänen unelmiensa ja mietteidensä lempipaikka. Kalastajat olivat tottuneet hänen käynteihinsä; ja he kohtelivat häntä kunnioittavasti ja olivat järjestäneet hänelle majassa eräänlaisen leposijan, joka oli valmistettu vanhasta tervalle haisevasta purjeesta. Ja hän oli aina antelias heille.
Kun hän kuunteli veden kohinaa, seuraten jonkun siintävässä etäisyydessä haamoittavan liikkumattoman maston kärkeä, kohosivat mielen kätköistä kaikki muistot, hän koki uudelleen merenkulku-vaikutelmansa ja liikkui vaeltaja-muistonsa etäisillä mailla, tuota huvittelun täyttämää elämää rajattomassa vapaudessa, joka tänään hänestä tuntui ihmeelliseltä, melkein kauniilta kuin unelma. Hän muisti viime laivaretkensä Adrian merellä. Se oli tapahtunut muutama kuukausi hänen rakkautensa Epifania-juhlan jälkeen, runollisen innostuksen ja runollisen surumielisyyden aikana, hänen ollessa Percy Shelleyn vaikutuksen alaisena, tuon jumalaisen Arielin, joka meren kautta kirkastui joksikin rikkaaksi ja ihmeelliseksi:into something rich and strange. Ja hän muisti maihin-astunnan Riminissä, purren tulon Malamoccoon, ankkuriin laskemisen Riva degli Schiavonin kohdalla, joka kokonaan kylpi syyskuun auringon kultahohteessa… Missä olikaan tänä hetkenä hänen vanha matkakumppaninsa Adolfo Astorgi? Missä oli "Don Juan" pursi? — Joku päivä sitten hän oli saanut häneltä tietoja Candiasta, kirjeessä, jossa vielä tuntui olevan mastikki-pihkan haju ja joka ilmoitti että itämaalaiset makeiset pian tulisivat saapumaan.
Adolfo Astorgi oli hänen henkinen heimolaisensa, ainoa, jonka kanssa hän jonkun aikaa oli voinut elää täydellisessä sopusoinnussa, tuntematta epämukavuutta, ikävää ja vastenmielisyyttä, jota seurustelu toisten ystäviensä kanssa melkein aina ajan pitkään oli aiheuttanut. Mikä onnettomuus, että tuo ystävä nyt oli kaukana! — Ja hän kuvitteli usein tätä ystäväänsä äkillisenä vapauttajana, joka ilmaantui pursineen San Vitoon, kehoittamaan häntä pakenemaan.
Parantumattomassa heikkoudessaan, tahdonvoimansa täydellisessä haaksirikossa hän ajoittain vaipui tällaisiin haaveisiin: hän kutsui avukseen jonkun voimakkaan ja itsevaltaisen hengen, joka väkisin ravisti hänet ylös horroksista, ja joka vei hänet pois, kauas, lopullisesti ja ainaiseksi katkaisi jokaisen siteen ja karkoitti hänet etäiseen maahan, missä ei kukaan tuntenut häntä, eikä hän ketään, missä hänen täytyi alkaa uutta elämää tai kuolla vähemmin toivottomasti.
Hänen täytyi kuolla. Hän tunsi kuolintuomionsa ja tiesi, että se oli peruuttamaton; ja hän luuli, että loppu oli tapahtuva viimeisellä viikolla, ennen viidettä vuosipäivää, siis aivan heinäkuun lopulla. Sen kiusauksen jälkeen, joka oli häntä ahdistanut tuona kauhunhetkenä, päivällisaikaan, noiden loistavien rautatiekiskojen edessä, näytti hänestä jo itse kuolintapakin päätetyltä. Alinomaan hän kuunteli junan humua, ja outo levottomuus kouristi hänet, kun tuttu junan ohikulun hetki lähestyi. Toinen tunneli kulki paalu-laiturin vuoriniemen läpi, ja usein hän lepotilaltaan kuuli kumean jyminän, joka järkytti vuorta; ja monasti, ollessaan toisiin ajatuksiin vaipunut hän säpsähti, kuin olisi hänen kohtalonsa pauhu sattumalta tunkenut hänen korvaansa.
Eikö sama ajatus hallinnut häntä ja näitä vaiteliaita miehiä? Eivätkö he kaikki häikäisevimmässäkin auringonpaisteessa tunteneet samaa varjoa päittensä yläpuolella? Kenties hän tämän yhtäläisyyden vuoksi piti näistä ihmisistä ja tästä paikasta. Veden soittoa kuunnellessaan hän antoi oman luomansa harha-aaveen käsivarsineen tuudittaa itseään, ja silläaikaa halu elää vähitellen hänestä pakeni, kuin lämpö kuolleesta ruumiista.
Oli heinäkuun syvä tyven. Meri näytti vallan valkoiselta, maidonväriseltä, paikoittain rantamilla vihreältä. Ohut, sinervä autere verhosi etäiset rannikot: Moron, Nicchiolan, Ortonan ja Penna del Vaston niemet. Tuskin näkyvä maininki synnytti kallioiden lomissa tasaisesti keskeytyvän, hiljaisen soinnoksen. Lähellä pitkän tangon päätä seisoi lapsi tähystelemässä: se tuijoitti valppain silmin alas mereen ja viskasi silloin tällöin veteen kiven, pakoittaakseen pelästyneen kalan livahtamaan verkkoon. Tämä kumea pulaus lisäsi alakuloisuutta.
Monasti vieras nukahti hidastahtisten poljentojen tuudittamana. Nämä lyhyet lepohetket olivat ainoa korvaus unettomista öistä. Ja hänellä oli tapana mainita verukkeeksi tämä levontarve, jotta Ippolita sallisi hänen epämääräisen kauan jäädä paalu-laiturille. Hän vakuutti, ettei missään muualla voinut nukkua, kuin noilla laudoilla, hengittäen kallioiden tuoksua ja kuunnellen meren soittoa.
Ja tälle musiikille hän yhä tarkkaavammin kallisti korvansa. Hän tunsi nyt kaikki sen salaisuudet; hän ymmärsi kaikki sen merkitykset. Hyrskyn heikon alkuhumun, joka muistutti karjalauman sekavaa mylvintää sen sammuttaessa janoaan — ylimielisen vesivyöryn, äkillisen jylinän, kun se tulee aavalta mereltä ja nielee rantaan murtuneen aallon — vaatimattomimman sävelen ja ylpeimmän sävelen ja lukemattomat väliäänet, ja intervallien eri mitat, yksinkertaisimmat ja monipuolisimmat soinnokset, ja kaikki tuon tutkimattoman meriorkesterin voimat tuossa kaikurikkaassa lahdelmassa hän tunsi ja ymmärsi.
Salaperäisenä kehittyi hämärän symfonia, ylen hitaasti paisuen, mitä puhtaimman sinitaivaan alla, jonka ilmavien pilvien lomitse vielä paljastamattomien tähtisikermien arat katseet vilkkuivat esiin. Harhailevat henkäykset nostivat siellä täällä aaltoja ja ajoivat niitä eteenpäin, ensin harvempina, sitten taajempina, voimakkaampina; näiden aaltojen harjat kuohuivat hiljaa, loivat hämärään kuultavuutta, kiehahtivat hetken ja raukesivat jälleen hitaasti. Välistä heikko symbaalinääni, kuin yhteen lyötyjen hopeakiekkojen kilahdus, toiste taas kristallien helinä, jotka vierivät kaltevuutta alas — sellainen oli se ääni, minkä raukeavat, kuolevat aallot hiljaisuudessa synnyttivät. Uudet aallot kohosivat, pitemmän tuulenpuuskan herättäminä, ne nousivat läpikuultavina ja kuvastivat kaarevin viivoin päivän ylintä suloa ja murtuivat notkeasti, ollen liikkuvien valkoisten ruusupensasten näköisiä, joista lehdet varisevat, jättäen pieniä, terälehtien kaltaisia vaahtoja tasoittuvaan vesipeiliin. Toiset kohoilivat nopeampina ja voimakkaampina, pyrkivät rantaa kohti, saavuttivat sen, synnyttäen riemuisaa pauhinaa, jota seurasi ääni kuin kuivien lehtien kahina. Tämä kuului metsän huminalta, joka toistuen lukemattomien varisevien lehtijoukkojen kahinana jatkui rannikkoa pitkin äärettömiin.
Tämä metsäharmonian kaltainen ääni oli se perussävel, jolla kalliopaatta vihaava aalto lakkaamatta perusti poljentansa. Rakkauden tai vihan voimalla aalto vyöryi järkähtämättömiä kivijoukkoja vastaan; se hyökkäsi niiden yli ärjyen, pyörteisenä se levisi niille ja täytti vesivarastoillaan niiden salaisimmatkin komerot. Ja tuntui melkein siltä, kuin luonnon henki olisi intohimoisilla tunteillaan pannut väräjämään jonkun sellaisen kookkaan, soinnukkaan soittokoneen, kuin urut, liukuen yli kaikkien epäsointujen, kosketellen kaikkia ilon ja surun säveliä.
Aalto nauroi, huokaili, rukoili, lauloi, hyväili, nyyhkytti ja uhkaili; iloisena, valittavana, nöyränä, ivallisena, imartelevana, epätoivoisena, julmana. Se karkasi ylös ilmaan täyttämään jyrkimmän kallion huipulla olevan pienen, pyöreän, vihkipikarinnäköisen syvennyksen; se tunki salaiseen halkeamaan, missä nilviäiset sikiävät; se hyökkäsi tiheiden ja pehmeiden korallimattojen yli, joko raadellen niitä tai kevyesti liukuen niiden yli, kuin käärme yli sammalen. Se jäljitteli veden hidasta tasaista tippumista pimeässä luolassa; suihkulähteen tahdikasta pulppuilemista, joka muistuttaa sydämen tykintää; vesisuonien käheätä lorinaa kivisellä rinteellä; kahden kallioseinän väliin vangitun virran kumeata kohinaa; kallion huipulta syöksyvän joen jylinää; jokaista ääntä, minkä liikkuva vesi synnyttää kosketellessaan kuollutta kiveä, jokaista kaiun leikkiä — kaikkea tätä se jäljitteli. — Hellää, siimeksessä kuiskattua sanaa; kuolintuskan esille puristamaa huokausta; syvään katakombiin haudatun joukon huutoa; titaanin rinnasta nousevaa ähkinää; hurjaa, ylpeää ivaa: jokaista surullisesta tai iloisesta ihmisrinnasta lähtenyttä ääntä. Ilman henkien yöllisiä houkutushuutoja; valoa karttavien aaveiden kuisketta; hekkuman paratiisissa kasvavien laulavien kukkien hyväilyääniä; keijujen karkeloa kuutamossa: jokaista suloista kaikua, jonka runoilija kuulee, entisaikojen sirenien lumoja — kaikkea tätä se matki. Ollen yksi ja äärettömän moninainen, se yhdisti itseensä kaikki elämän ja unelman kielet.
Tuon tarkkaavaisen kuuntelijan mielestä tämä oli ikäänkuin uuden maailman ylösnousemus. Merensynfonian suuremmoisuus herätti hänessä taas uskon musiikin rajattomaan voimaan. Hän hämmästyi, että niin kauvan oli voinut riistää hengeltään tämän jokapäiväisen ravinnon, että oli voinut olla vailla tuota ainoata ihmiselle suotua keinoa vapautua näennäisyyden harhailmiöistä ja sielun sisäisessä maailmassa löytää olemuksen oikeata luontoa. Hän hämmästyi, että oli voinut niin kauvan laiminlyödä tätä jumalanpalveluksen muotoa, jota Demetrion esimerkkiä noudattaen poikaiän viimeisiin vuosiin asti niin hartaasti oli harjoittanut. Olihan hänestä ja Demetriosta musiikki ollut uskontoa. Olihan se heille molemmille paljastanut korkeimman elämän mysterion. Heille molemmille se oli, joskin eri merkityksessä, toistanut Kristuksen sanat: — Meidän valtakuntamme ei ole tästä maailmasta.
Ja taaskin hän näki tuon lempeän ja mietiskelevän miehen, nuo kasvot täynnä miehekästä surumielisyyttä, joihin keskelle otsaa valuva mustasta tukasta esiin pistävä valkea kihara loi omituisen sävyn.
Uudestaan hän syvästi tunsi yliluonnollisen tenhon voimaa, joka tuosta ulkopuolella tätä elämää olevasta miehestä haudan kautta häneen virtasi. Kadonneeet seikat palasivat hänen muistiinsa epämääräisten soinnoksien aalloissa, ajatuskatkelmat, jotka tuo ylevähenkinen mies oli ilmilausunut näyttivät saavan himmeän rytmillisen muodon; vainajan koko ihanteellinen kuva näytti sulautuvan musiikiksi, menettävän havainnolliset ääripiirteensä ja sukeltavan kaikkeuden syvään yksyyteen, jonka yksinäinen viuluniekka inspiratsioninsa valossa oli löytänyt ilmiöiden moninaisuudesta.
— Varmasti — hän ajatteli — musiikki vihki hänet kuoleman mysterioon; se osoitti hänelle öisen ihmemaailman ulkopuolella elämää. Sopusuhtaisuus, joka kohoaa yläpuolelle aikaa ja paikallisuutta, salli hänen autuaallisena nähdä mahdollisuuden vapautua ajasta ja paikallisuudesta, irtaantua yksilöllisestä tahdosta, joka sulki hänet ahtaaseen tilaan kytketyn persoonallisuuden vankilaan ja joka alati piti häntä ruumiinsa eläimellisten ainesten orjuudessa. Tunnettuaan usein innostuksen hetkinä sisällään yleistahdon heräävän ja koettuaan suurta iloa havaitessaan ylintä yhteyttä, joka piilee kaikkien olioiden pohjalla, hän oli luullut voivansa kuoleman kautta jatkua äärettömiin, sulautua suuren kaikkeuden alituiseen sopusointuun ja ottaa osaa kehittyväisyyden ijäiseen hekkumaan. Miksi ei siis minulla voisi olla sama ohjaaja samaan salaperäisyyden valtakuntaan?
Ylevät kuvat nousivat esiin hänen hengestään, tähtien ilmaantuessa toinen toisensa jälkeen vaikenevalle taivaalle. Hän löysi jälleen muutamia runollisista haaveistaan. Hän muisti tuon tavattoman ilon ja vapauden tunteen, jota eräänä päivänä oli kokenut, kun haaveellisesti oli kuvitellut olevansa erään tuntemattoman vainajan sijalla, joka lepäsi komealla ruumisalttarilla, soihtujen ympäröimänä, kun pyhätön varjosta jumalaisen Beethovenin sielu orkesteri- ja urkusoitoin ja ihmisäänin puhui tuon näkymättömän kanssa. Hän näki jälleen sadunomaisen kirkon, minkä täyttivät jättiläisurut, jotka äärettömän kauas taivaan ja maan välillä veden rauhan yli vuodattivat sulosointuisia sävelvirtoja, illanhehkujen liekehtiessä näkörajalla ja täysikuun levittäessä haltioitunutta hilpeyttään, tai tähtisikermien tuikkiessa kristallivaunuistaan. Hän rakensi jälleen tuon ihmeellisen kuolon temppelin, kokonaan valkoisesta marmorista, missä pilariholvien alla seisoi ihanoita musiikkikuoroja, jotka sävelineen houkuttelivat ohikulkevia nuorukaisia ja kiehtoivat heidät niin korkealla taiteella, ettei yksikään näin viekoitellusta pantuaan jalkansa tuolle synkälle kynnykselle koskaan kääntynyt takaisin päivänvaloa tervehtimään, missä siihen asti ilomielin oli vaeltanut.
— Annettakoon minun jalolla tavalla siirtyä sinne toiseen maailmaan!Levittäköön kauneus jonkun verhoistaan viimeisen askeleeni alle!Ainoastaan sitä rukoilen kohtaloltani.
Lyyrillinen lämpö virtasi hänen ajatukseensa. Percy Shelleyn loppu, jota hän jo usein siimeksessä ja purjeiden lepattaessa oli kadehtinut ja josta oli uneksinut, esiintyi hänelle nyt sanomattoman runollisessa valossa. Tuo kohtalo oli yliluonnollisen suuremmoinen ja surullinen. Hänen kuolemansa on salaperäinen ja juhlallinen, kuin noiden ikivanhojen helleniläisten sankarien, jotka näkymätön voima äkkiä tempasi pois maailmasta ja muodoltaan muuttuneina siirsi jumalien pariin. Kuten Arielin laulussa, ei hänestä ole mitään kadonnut, vaan meri on kirkastanut hänet rikkaaksi ja ihmeelliseksi. Hänen nuorekas ruumiinsa palaa tuhaksi roviolla, Apenniinien juurella, yksinäisen Tyrhenian meren rannalla, sinisen taivaankuvun alla. Hänen ruumiinsa palaa hyvätuoksuisten yrttien, vihkisavun, öljyn, viinin, suolojen seassa. Tuoksuen nousevat liekit liikkumattomille ilmoille, kumisten ne kohoavat aurinkoa kohti, joka kultaa vuorenhuipun marmorin. Meripääsky soutelee ilmassa rovion ympärillä, kunnes ruumis on hiiltynyt. Ja kun tuhkaksi rauennut ruumis hajoaa, ilmestyy alastonna ja eheänä sydän:
—Cor cordium.
Eikö hänkin, kutenEpipsychidioninrunoilija, aikaisemmassa olomuodossa ollut rakastanut Antigonea?
Hänen allansa, hänen ympärillään kasvoi kasvamistaan meren symfonia, ja tähtitaivas hänen yläpuolellaan kävi yhä syvemmäksi. Mutta rannikon puolelta lähestyi pauhina, selvästi kuuluva, jokaisesta muusta melusta eroava. Ja kääntyessään sinnepäin, hän näki junan molemmat lyhdyt, jotka tuijoittivat kuin kaksi tulisilmää.
Rytisten, salamannopeasti ja synkkänä juna kiiti ohi järkyttäen vuoriniemeä; silmänräpäyksessä se kulki avoimen paikan ohi; ja viheltäen ja kumisten se katosi vastakkaisen tunnelin aukkoon.
Giorgio keikahti seisomaan; hän huomasi jääneensä yksin.
— Giorgio, Giorgio! Missä sinä olet?
Se oli Ippolitan levoton ääni, joka tuli häntä etsimään; se oli pelästyneen hätähuuto.
— Giorgio, missä sinä olet?
Ippolita ilmaisi mitä vilpittömintä iloa, kun Giorgio kertoi, että piano ja nuotit pian saapuivat. — Kuinka hän oli hänelle kiitollinen tästä yllätyksestä! Vihdoin he kai siis olivat löytäneet keinon keskeyttää päivän pitkien hetkien joutilaisuus ja välttää viettelemykset…
Ippolita nauroi, viitatessaan tuohon rakkauskuumeen tapaiseen tunteeseen, jota itse lakkaamatta ylläpiti rakastajassaan; hän nauroi kosketellessaan tätä aistiensa vaikutusta, jonka keskeytti ainoastaan uupumuksen lepo tai toisen pako.
— Niin et siis — hän lisäsi nauraen ivallisen pisteliäästi, mutta ilman katkeruutta — niin et siis enää tule pakenemaan tuolle kirotulle paalulaiturille… Eikö niin?
Hän lähestyi Giorgiota, tarttui hänen päähänsä, puristaen käsillään hänen ohimokaan ja katsoi häntä syvälle silmiin.
— Tunnusta minulle, että sentähden menet sinne — hän mutisi pehmein äänin, ikäänkuin kehoittaakseen häntä ripittäytymään.
— Minkätähden? — Giorgio kysyi, tuntien samaa tunnetta, joka esiintyy silloin kun ihminen kalpenee.
— Peläten minun suudelmiani.
Hän lausui nämä sanat hitaasti melkein punniten tavuita ja äkkiä omituisen kirkkaaksi muuttuneella äänellä. Ja hänen katseessaan oli kuvaamaton intohimon, ivan, julmuuden ja ylpeyden sekoitus.
— Eikö se ole totta? — hän lisäsi. — Eikö se ole totta?
Hän puristi edelleen käsillään hänen ohimoitaan; mutta vähitellen eksyivät hänen sormensa hänen hiuksiinsa, leikittelivät kevyesti hänen korvillaan, siirtyivät niskaan, jaellen tuollaista hyväilyä, jonka alalla hän oli tullut voittamattomaksi mestariksi.
— Eikö se ole totta? — hän toisti, ja tähän toisteluunkin hän kätki hyväilevää imartelua, saaden ääneensä sellaisen väreen, jonka kokemuksesta tiesi tehoisasti hurmaavan rakastajaansa. — Eikö se ole totta?
Giorgio ei vastannut; hän sulki silmänsä; hän antautui alistuen; hän tunsi elämän pakenevan, maailman häviävän.
Taaskin oli noiden laihojen käsien yksinkertainen kosketus hänet voittanut; taaskin oli naisvihollinen riemuiten osoittanut valtaansa häneen nähden. Hän näytti tahtovan sanoa Giorgiolle: — Sinä et voi minulta päästä pakoon. Tiedän, että minua pelkäät. Mutta sinussa herättämäni himo on voimakkaampi pelkoasi. Eikä minua mikään hurmaa enempää kuin se, että silmistäsi ja hermosäikeitesi värähdyksestä huomaan tuota pelkoasi. —
Lapsellisessa itsekkäisyydessään hän ei vähääkään näyttänyt aavistavan aikaansaamaansa vahinkoa, sitä hävitystyötä, jota lakkaamatta ja pysähtymättä teki. Tottuneena rakastettunsa omituisuuksiin, tottuneena hänen synkkämielisyyden kohtauksiinsa, hänen syvään ja mykkään mietiskelyynsä, äkilliseen levottomuuteensa, hänen kolkkoon, melkein raivokkaaseen hehkuunsa, hänen katkeroihin ja kaksimielisiin sanoihinsa — hän ei ymmärtänyt nykyisen tilan koko vakavuutta, jota itse hetki hetkeltä pahensi. Vähitellen eristettynä Giorgion sisäisen elämän yhteydestä — joskin tuo vaitelias mies ennen oli ylistänyt häntä tuon elämän hedelmöittäjättärenä — hän oli ensin vaistomaisesti, sitten tahallisesti ponnistanut kaikki voimansa vahvistaakseen aistillista valtaansa. Hänen uusi elintapansa raittiissa ilmassa, maaseudulla, veneessä, edisti hänen eläimellisten ominaisuuksiensa kehitystä, herätti hänen sairaalloisessa luonnossaan näennäistä voimaa ja tarpeen sitä ylenmäärin käyttää. Täydellinen joutilaisuus, vapaus kaikesta häiritsevästä, rakastetun alituinen läsnäolo, kesävaatteet, jokapäiväinen kylpy, kaikki uudet tavat olivat omiaan hienostamaan ja monistamaan hänen taitojaan, tarjoten hänelle lakkaamatta tilaisuuden niitä harjoittaa. Ja todella näytti siltä, kuin olisi hän nyt ottanut hirvittävää korvausta ensi päiviensä kylmyydestä, ensi kuukausien kokemattomuudesta, ja kuin olisi hän puolestaan tahtonut turmella sen, joka hänet oli turmellut.
Hän oli nyt tullut kovin kokeneeksi, varmaksi keinoistaan; hänellä oli äkillisiä päähänpistoja ja kevytmielinen sulo asennoissaan ja liikkeissään; hän oli joskus tarjoutuessaan niin hurjan raju, että Giorgion oli vaikea hänen muodostaan manata esiin tuon verettömän, haavoittuneen, tietämättömän ja kauhistuneena rohkeimpiin hyväilyihin alistuneen olennon kuvaa, joka oli tuottanut Giorgiolle tuon jumalaisen näyn, minkä tarjoaa voitokkaan intohimon valtaaman häveliäisyyden kuolintuska.
Mutta tässä naisessa itsessään paloi se sammuttamaton himo, jonka hän lemmityssään oli sytyttänyt. Ja itse hän tunsi tenhon vaikutuksia sitä herättäessään. Itsetietoisuus siitä, että hän tuhannesti erehtymättä oli harjoittanut valtaansa, hurmasi häntä; ja tämä hurmaus sokaisi hänet ja esti häntä näkemästä sitä suurta varjoa, joka hänen elinkautisvankinsa pään takana päivä päivältä pimenemistään pimeni. Se pelko, jonka oli havainnut hänen silmissään, nuo pakoyritykset, tuo huonosti salattu vihamielisyys ei häntä velvoittanut pidättyväisyyteen, vaan päinvastoin kiihoitti häntä. Tuo keinotekoinen harrastus tavattomuuksiin, yliluonnolliseen elämään, salaperäisyyteen, jonka Giorgio hänessä oli herättänyt, sai tyydytystä noista oireista, jotka ilmaisivat syvää mielen järkkyneisyyttä. Kerran oli himon, tuskan ja mustasukkaisuuden painama rakastajansa kaukaa kirjoittanut hänelle: — Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista hirveätä sairautta, joka viihtyy ainoastaan minun olemuksessani ja joka aiheuttaa minun mielihyväni ja minun mielipahani. — Mielikseni uskon, ettei koskaan mikään muu ihmisolento ole tätä tunnetta tuntenut. — Ippolita oli ylpeä siitä, että oli voinut herättää sellaisen tunteen miehessä, joka oli niin erilainen kaikista muista hänen tuntemistaan miehistä; hän ihastui huomatessaan hetki hetkeltä yksinomaisen valtansa oudot vaikutukset tuohon sairaaseen mieheen. Eikä hän muuta tavoitellut kuin yksinvallan harjoittamista, kevytmielisyyden ja vakavuuden sekaista, vuoroin siirtyen leikistä väärinkäyttöön — kuten äskeisessä tilanteessa.
Joskus ajatteli Giorgio katsellessaan merenrannalla, vallan lähellä pehmeitä, vaarallisia aaltoja tuota naista, joka ei mitään aavistanut: — Voisin surmata hänet. Usein hän koettaa oppia uimaan, nojaten minuun. Voisin helposti vedessä tukehuttaa hänet, kuollettaa hänet. Rikos näyttäisi tapaturmalta. Silloin vasta, vihollisen ruumiin ääressä voisin ratkaista arvoituksen. Jos hän tänään on olemassaoloni keskipiste, mikä muutos tapahtuisikaan huomenna hänen kadottuaan? Olenhan monasti tuntenut vapautumista ja rauhaa, kuvitellessani häntä kuolleeksi ja ainaiseksi hautaan suljetuksi. Minä voisin kenties pelastaa itseni, valloittaa takaisin elämän, jos saattaisin perikatoon viholliseni, jos raivaisin pois esteen. — Hän viipyi tässä ajatuksessa; hän koetti luoda itsestään kuvan vapaassa ja rauhallisessa tulevaisuudessa, vapaana rakkaudesta, ja mielihyvän tuntein hän kuvaili lemmittyään haaveelliseen kuolinvaippaan verhottuna.
Vedessä Ippolita oli pelkuri. Hän ei koskaan rohjennut uida kauemmaksi, kuin missä jalkansa ylettyivät pohjaan. Äkillinen kammo kouristi häntä, jos hän jälleen kohotessaan pystyasentoon ei heti tuntenut pohjaa jalkojensa alla. Giorgio houkutteli häntä kauemmaksi, luvaten häntä tukea, ulommalle karille, yksinäiselle, paadelle joka oli lähellä rantaa, noin parikymmentä uimaotetta varmaa uima-aluetta kauempana. Aivan pieni ponnistus oli tarpeen, jos mieli sinne saapua.
— Rohkeutta! — hän huusi hänelle, kehoitellen häntä. — Et voi oppia mitään, ellet mitään uskalla. Minä pysyttelen vieressäsi.
Näin hän kietoi hänet murhatuumillaan; sisäisesti hän värisi joka kerta, kun hän uimaretkien lomissa huomasi, kuinka äärettömän helposti hän olisi voinut muuttaa ajatuksensa teoiksi. Mutta tarpeellinen jäntevyys häneltä katoamistaan katosi. Ja hän tyytyi vastaiseksi siihen, että vaati sattumaa ottelulle, ehdoittamalla Ippolitalle tuota uhkapeliä. Silloisessa uupumustilassaan hän itse olisi joutunut vaaraan jos Ippolita pelästyksissän olisi takertunut häneen. Mutta tämä mahdollisuus ei karkoittanut hänen tuumaansa; päinvastoin se kiihoitti hänen intoansa.
— Rohkeutta! Kuten näet, on tuo luoto niin lähellä, että melkein saa siitä kiinni, kun ojentaa kätensä. Sinun ei ollenkaan pidä ajatella pohjaa. Sinun tulee levollisesti uida minun rinnallani. Siellä voit levätä. Voimme istuutua sinne ja poimia koralli-sammalia… Tahdotko? Rohkeutta!
Vaivoin hän sai mielenkiihoituksensa salatuksi. Ippolita taisteli, häälyi pelon ja halun välillä.
— Entä jos voimat pettävät, ennenkuin olen perillä?
— Silloin minä sinua autan?
— Ja jos eivät sinun voimasi riitä?
— Ne riittävät. Etkö näe, kuinka lähellä tuo luoto on?
Hymyillen Ippolita antoi vettä valuvista sormistaan muutaman vesipisaran tippua huulilleen.
— Kuinka se on karvasta! — hän sanoi, vääntäen suutaan. Sitten hän voitti viimeisen arkailunsa ja päätti ryhtyä yritykseen.
— No niin! Olen valmis.
Hänen sydämensä ei sykkinyt niin rajusti kuin kumppaninsa. Vesi kun oli vallan tyyni, melkein liikkumaton, olivat ensi liikkeet helpot. Mutta äkkiä hän, kokematon kun oli, alkoi hätäillä ja väsyä. Ja tuskin hän tehtyään väärän liikkeen oli saanut vähän vettä suuhun, kun joutui kauhun valtoihin; hän huusi, hosui ympärilleen ja sai vielä enemmän vettä suuhun.
— Auta, Giorgio! Auta!
Vaistomaisesti Giorgio hyökkäsi häntä kohti, kohotti noita käsiä, jotka heti suonenvedon tapaisesti takertuivat häneen. Hän joutui kokonaan hänen otteensa, hänen painonsa alaiseksi; ja äkkiä hän näki uneksimansa lopun edessään.
— Älä pidä minusta kiinni noin! — hän huusi. Hellitä, jätä toinen käsivarteni vapaaksi!
Ja raaka elämänvaisto antoi hänelle voimaa. Tavattomasti ponnistaen hän voitti tuon lyhyen välimatkan; ja vallan uupuneena hän sai kiinni luodon laidasta.
— Pidä kiinni minusta! — hän huusi Ippolitalle, kun ei voinut nostaa häntä ylös.
Kun Ippolita huomasi itsensä pelastuneeksi, hän sai tarpeelliset voimat liikuntaan; mutta heti kun hän läähättäen ja vettä valuen oli laskeutunut istumaan luodolle, hän purskahti nyyhkytyksiin.
Hän itki rajusti, lapsellista itkua, joka ei hellyttänyt, vaan joka suututti rakastajaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin katkerasti, silmät niin turvottuneina ja punaisina, suu niin vääntyneenä. Hän näytti Giorgiosta rumalta ja naurettavalta. Hän tunsi vihansekaista katkeruutta häntä kohtaan, ja tämän katkeruuden pohjalla piili melkein närkästystä siitä, että oli tehnyt tuon ponnistuksen, että oli pelastanut hänet. Hän kuvitteli häntä hukkuneeksi, mereen kadonneeksi; hän muisteli sitä hetkeä, jolloin näki hänen katoavan; ja sitten hänen kuvitteli julkisen surunsa merkkejä, ryhtiänsä ruumiin ääressä, jonka meri olisi rannalle luonut.
Ihmetellen, että hänet näin lohdutuksetta jätettiin kyyneltensä valtaan, Ippolita kääntyi Giorgioon päin. Hän ei enää nyyhkyttänyt.
— Mitä minun nyt pitää tehdä? — hän kysyi — taaskin palatakseni rannalle?
— Sinun täytyy yrittää toistamiseen — hän vastasi hieman ivallisesti.
— Ei, ei, en koskaan!
— No, miten sitten?
— Minä jään tänne.
— Hyvä. Jää hyvästi.
Ja Giorgio teki liikkeen, kuin olisi aikonut syöksyä mereen.
— Hyvästi. Minä huudan. Joku kyllä tulee minua vapauttamaan.
Itkusta hän siirtyi nauruun, silmät täynnä kyyneliä.
— Mitä sinulla on tuossa käsivarressasi? — hän lisäsi.
— Sinun kyntesi jäljet.
Ja hän näytti hänelle veriset naarmut.
— Kirvelevätkö ne?
Hän kävi pehmeäksi ja silitti niitä hellästi.
— Mutta koko juttu on sinun syysi — hän virkkoi. Sinä suorastaan pakoitit. Minä en tahtonut…
Sitten hymyillen:
— Oliko se juoni, päästäksesi minusta irti?
Ja vavahtaen koko ruumiiltaan:
— Mikä ruma kuolema! Mikä karvas vesi!
Hän ravisti päätään ja tunsi kuinka vesi valui korvista, haaleana kuin veri.
Luoto oli kuuma auringonpaahteessa, ruskea ja uurteinen kuin jonkun eläimen selkä; ja syvyydessä vilisi lukemattomia eläviä olentoja. Näki tyvenessä vedessä vihreiden kasvien keinuvan, pehmeinä kuin hajalla olevat hiukset. Jonkunmoinen hidas houkutus lähti tästä yksinäisestä kalliosta, joka imi itseensä taivaan lämpöä ja jakeli sitä lähistönsä olennoille.
Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. — Oi yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin tai saavuttamattomiin naisiin! — Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi ilmestysmuodoksi.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Ippolita, häntä koskettaen. —Tahdotko jäädä tänne?
Hän nousi. Hän vastasi:
— Lähtekäämme.
Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat verkkojaan.
— Lähtekäämme — hän toisti hymyillen. — Rohkeutta.
— Ei, ei. Ei koskaan enään!
— Jäämme siis tänne.
— Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.
— Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.
— No hyvä, siis minä itse kutsun heitä.
— Mutta jos et pelkää etkä takerru minuun kuin äsken, jaksan kyllä kantaa sinut.
— Ei, ei, tahdon kulkea maihin lautalla.
Hän oli niin itsepintainen, että Giorgio myöntyi. Hän nousi seisomaan luodolle, asetti kätensä toitotustorveksi ja huusi yhtä Turchinon pojista:
— Daniele! Daniele!
Hänen jatkettuaan huutojaan, hellitti yksi kalastajista verkkovivun, kulki sillan yli, astui alas kalliolta ja juoksi rantaa pitkin.
— Daniele, souda tänne kaislalautalla!
Mies kuuli, käänsi askeleensa auringonpaahteessa rannalla kuivavia kaislalauttoja kohti, jotka odottivat mustekalojen pyynti-aikaa. Hän työnsi yhden niistä vesille, hypähti siihen, ja pitkällä tangolla hän lykkäsi sitä ulkoluotoa kohti.
Seuraavana aamuna — oli sunnuntaipäivä — Giorgio istui tammen siimeksessä ja kuunteli vanhaa Colaa, joka kertoi, että viime päivinä santarmit Tocco Casauriassa olivat vanginneet uuden Messiaan ja sulkeneet hänet muutamien opetuslasten kera vankilaan.
— Herramme Jeesus Kristuskin sai kärsiä fariseusten vihasta — sanoi toissilmäinen päätään pudistaen. — Hän oli tullut näille maille tuomaan meille rauhaa ja yltäkylläisyyttä, ja nyt ovat he heittäneet hänet vankilaan!
— Oh, isä, älä ole pahoillasi — huusi Candia! Messias kyllä astuu ulos vankilasta, milloin hyväksi näkee, ja me saamme hänet nähdä täälläkin. Odota vaan.
Candia seisoi nojaten ovensa pieleen, vaivatta kantaen levollisen raskautensa taakkaa; ja hänen suurista harmaista silmistään loisti ääretön hilpeys.
Äkkiä kohosi polulta pihamaalle Albadora, tuo seitsemänkymmenenvuotias vaimo, joka oli synnyttänyt kaksikymmentä kaksi lasta; ja hengästyneenä hän viittasi vasemman niemen kohdalla olevaan rantaan päin ja ilmoitti:
— Tuolla alhaalla on lapsi hukkunut.
Candia risti rintansa. Giorgio nousi ja kiipesi parvekkeelle tarkkaamaan osoitettua paikkaa. Niemen rantasomerikolla, vallan lähellä kallioita ja tunnelia näki valkoisen pilkun: kenties liinavaate, joka peitti pientä vainajaa. Ryhmä ihmisiä oli kokoontunut paikalle.
Ippolita kun oli Elenan kanssa lähtenyt jumalanpalvelukseen Porton kappeliin, astui Giorgio uteliaana alas ja sanoi isäntäväelleen:
— Lähden tästä katsomaan.
— Miksi? — kysyi Candia — miksi tahdot hankkia itsellesi surullisen hetken?
Giorgio riensi polkua pitkin, saapui oikotietä rannalle ja kulki rantaa pitkin edelleen. Hieman hengästyneenä hän tuli paikalle ja kysyi:
— Mitä on tapahtunut?
Koolla olevat miehet tervehtivät häntä ja tekivät tilaa. Yksi vastasi:
— Erään äidin poika on hukkunut.
Somerikolle ojennettu pieni liikkumaton ruumis tuli näkyviin. Se oli kahdeksan- tai yhdeksänvuotias vaaleaverinen, hento poikanen. Patjan asemesta he olivat käärineet kokoon hänen huonot vaatteensa ja asettaneet ne pään alle: paidan, siniset housut, punaisen vyön, pehmeän huopahatun. Hänen sinervistä kasvoistaan pisti esiin pystynenä, niissä eroitti kuperan otsan pitkät ripset, puoliavoimen suun, punasinervät huulet ja näiden välissä leveiden rakojen eroittamat valkohohteiset hampaat. Hänen kaulansa oli ohut ja heikko, kuin kuihtunut korsi, ja pienten poimujen uurtama. Olkanivelet olivat heikot; käsivarret hinterät ja untuvan peittämät kuin lintujen poikasilla. Kylkiluut erottuivat selvästi; napa oli esillä kuin iso solmu. Hieman turvonneet jalat olivat kellervät, samoin kuin kädet; ja pienet kädet olivat känsäiset ja syylien peittämät, valkoiset kynnet alkoivat tummentua. Vasemmalla käsivarrella lanteilla ja säärillä näkyi punaisia pilkkuja. Tämän viheliäisen ruumiin kaikki yksityiskohdat, jähmettyneinä kuolon jäykkyyteen, saivat Giorgion silmissä tavattoman merkityksen.
— Kuinka hän hukkui? Missä? — kysyi Giorgio hiljaa.
Liinavaatteisiin puettu mies alkoi kärsimättömän näköisenä kertomuksensa, joka hänen kenties liian moneen kertaan jo oli täytynyt toistaa. Hänellä oli neliskulmaiset, eläimelliset kasvot, harjaiset kulmakarvat ja leveä, raaka, julma suu. — Poika oli ajanut lampaat kotia, oli ottanut mukaansa aamiaisensa ja oli toisen seurassa lähtenyt uimaan. Tuskin hän oli kastellut jalkansa, kun kaatui ja hukkui. Toverin huutoihin oli joku ylhäältä talosta rientänyt apuun ja oli vetänyt pojan kuolleena ylös, upoten ainoastaan polviin asti veteen. Hän oli asettanut hukkuneen päälle seisomaan, jotta vesi olisi valunut ulos suusta, mutta turhaan. — Osoittaakseen kuinka kauas poloinen oli ehtinyt, otti mies kiven ja viskasi sen veteen.
— Tuonne asti, kolmen käsivarren päähän rannasta!
Meri syvässä hiljaisuudessaan hengitti vallan pienen vainajan pään kohdalla. Mutta aurinko paahtoi vahvasti somerikkoa; ja jotain armotonta lankesi tuolta leimuavalta taivaalta, tuolta ankaralta todistajalta, kalpean ruumiin yli.
— Miksi ette — sanoi Giorgio — kanna sitä varjoon, taloon, vuoteeseen?
— Sitä ei saa liikuttaa — näin lausui vartija — ennenkuin tuomioherrat tulevat.
— No kantakaa se ainakin tuonne varjoon ratavallin luo.
Itsepintaisesti toisti vartija:
— Sitä ei saa liikuttaa.
Mitä surkeinta oli tuo hento eloton olento, kiviselle rannalle laskettuna, tuon välinpitämättömän, tylsämielisen ihmisen vartioimana, joka aina toisti kertomuksensa samoilla sanoilla ja yhä teki saman liikkeen heittäessään kiven veteen.
— Tuonne asti.
Joukkoon tuli lisää käyränenäinen, harmaasilmäinen, ankarasuinen eukko: hukkuneen pojan toverin äiti. Hänessä ilmeni jonkunmoinen epäluuloinen levottomuus, ikäänkuin hän olisi pelännyt poikaansa syytettävän. Hän puhui täynnä katkeruutta ja osoittautui melkein vihaiseksi uhrille.
— Se oli hänen kohtalonsa. Jumala sanoi hänelle: Mene mereen ja kuole!
Hän huitoi rajusti käsillään.
— Miksi hän menikään, kun ei osannut uida?
Vieras lapsi, kipparin poika, toisti täynnä halveksumista:
— Miksi hän meni? Toista on meidän, jotka osaamme uida…
Toisia ihmisiä tuli paikalle, he katselivat kylmän uteliaasti, jäivät siihen tai kulkivat eteenpäin. Muuan ryhmä seisoi rautatie-vallilla; toinen asettui vuoriniemen huipulle, kuin näytäntöä katselemaan. Istuen tai polvilleen laskeutuneina leikkivät lapset pienillä kivillä, joita heittelivät ilmaan ja milloin tavoittivat selkäänsä, milloin käteensä. Kaikissa ilmeni syvä välinpitämättömyys toisen onnettomuuteen ja kuolemaan nähden.
Paikalle osui toinen vaimo, paluulla kirkosta; hän oli silkkiin puettu ja kaulassa kaikki kultakoristeensa. Hänellekin kärsimätön vartija toisti kertomuksensa, hänellekin hän näytti tuota kohtaa vedessä. Eukko oli puhelias:
— Minä sanon aina lapsilleni: älkää menkö merenrannalle, tai lyön teidät kuoliaaksi. Kuka voi olla varma?
Hän muistutti toisia hukkumistapauksia; hän huomautti hukkunutta, jolla ei ollut päätä, ja jonka aallot olivat ajelleet San Vitoon asti, missä eräs lapsi oli löytänyt sen kallioiden välistä.
— Tästä kallioiden komerosta. Lapsi tuli ja sanoi: siellä on kuollut. Luulimme, että se laski leikkiä. Mutta menimme ja löysimme sen. Se oli ilman päätä. Oikeusherrat tulivat. Hänet haudattiin kuoppaan; sitten, yöllä hänet taas kaivettiin esille. Se oli vallan lihaton, pelkkiä luita, mutta kengät olivat vielä jalassa. Tuomari sanoi: — Katsokaa ne ovat paremmat kuin minun kenkäni. — Se todisti, että vainaja oli ollut rikas mies. Ja hän oli ollut karjanmyyjä. He olivat tappaneet hänet, olivat leikanneet hänen päänsä poikki ja heittäneet hänet Trontoon…
Kimakalla äänellä hän tähän tapaan jatkoi, aika ajoin vetäen takaisin suuhun sylkeä.
— Entä äiti? Milloin tulee äiti?
Äitiä mainittaessa, kaikki saapuvilla olevat naiset päästivät säälinhuutoja.
— Äiti! Nyt tulee äiti!
Ja kaikki kääntyivät ja luulivat näkevänsä hänet kaukana paahtavan kuumalla rannalla. Yksi antoi hänestä tietojakin. Hänen nimensä oli Riccangela. Hän oli leski, hänellä oli seitsemän lasta. Tämän hän oli pannut palvelemaan talonpoikaistaloon, lampaita paimentamaan ja leipäpalaa ansaitsemaan.
Eräs nainen sanoi ruumista katsellessaan:
— Kuka tietää, kuinka suuri vaiva äidillä on ollut häntä kasvattaessaan!
Toinen virkkoi:
— Hän on kerjännytkin, saadakseen lapsilleen leipää.
Toinen kertoi, että tuo poloinen lapsi muutama kuukausi sitten oli ollut hukkumaisillaan pihan lätäkköön, kouralliseen vettä.
Kaikki toistivat:
— Se oli hänen kohtalonsa. Hänen oli määrä näin kuolla.
Ja odotus saattoi heidät levottomiksi, kärsimättömiksi.
— Äiti! Nyt tulee äiti!
Giorgio, joka tunsi sydämensä kouristuvan kokoon, huusi:
— Mutta kantakaa hänet toki varjoon, taloon, jotta ei äiti näe häntä näin alastomana kivikolla, päivänpaisteessa!
Järkähtämättömän itsepäisenä vastusti vartija:
— Häneen ei saa koskea. Häntä ei saa liikuttaa, ennenkuin tuomioherrat tulevat.
Läsnäolijat katsoivat oudoksuen vieraaseen, Candian vieraaseen. Heidän lukunsa lisääntyi lisääntymistään. Eräät asettuivat akasioita kasvavalle rautatien penkerelle; toiset kiipesivät niemen jyrkän kallion huipulle. Muutamat kookkailla kalliolohkareilla olevat ruokovenheet hohtivat kullalta tuon korkean jyrkänteen juurella, joka vastapäätä meren ääretöntä aavikkoa näytti jättiläis-tornin rauniolta.
Äkkiä ääni kuulutti ylhäältä:
— Tuossa hän on!
Toiset äänet seurasivat:
— Äiti! Äiti!
Kaikki kääntyivät; muutamat tulivat alas penkereltä; kalliolla olijat tunkeutuivat esiin. Kaikki vaikenivat odotuksissaan. Vartija peitti ruumiin liinalla. Meri hengitti tuskin kuuluvasti, akasiat suhisivat tuskin havaittavasti. Ja äänettömyyden vallitessa eroitti nyt lähestyjän huudon.
Äiti tuli rantaa pitkin, päivänpaisteessa, valittaen. Hänellä oli yllään lesken surupuku. Ruumis kumarassa hän hoiperteli eteenpäin hietikolla, huutaen:
— Poikani! Poikani!
Hän kohotti kätensä taivasta kohti, sitten hän löi niillä polviinsa, huutaen:
— Poikani!
Yksi hänen vanhemmista pojistaan, joka paiseen vuoksi oli käärinyt kaulaansa punaisen huivin, seurasi häntä kuin mielipuoli, pyyhkien kyyneleitään käden selällä.
Äiti juoksi rantaa pitkin, kumarassa, polviaan piesten, suoraa päätä kuolinpeitettä kohti. Kun hän kutsui vainajaa, lähti hänen suustaan ääniä, jotka eivät enää olleet ihmisääniä, vaan hurjan nartun ulvontaa. Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän hän kyyristyi kokoon, hän ryömi melkein nelinkontin, kunnes perille saavuttuaan kirkuen heittäytyi peitteen yli.
Hän nousi jälleen. Karkealla mustuneella kädellään, joka kertoi kovasta työstä — hän paljasti ruumiin. Hän katseli sitä muutaman hetken liikkumattomana, melkein kivettyneenä. Sitten hän koko äänensä voimalla huusi moneen kertaan selvästi, kuin vainajaa herättääkseen:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä. Polvistuneena hän rajusti nyrkeillään pieksi kupeitaan. Hän käänsi muukalaisiin yltympärillä epätoivoiset katseensa. Hän näytti raivonsa lepohetkenä kokoovan itseään.
Ja sitten hän viritti laulun.
Hän lauloi tuskaansa nuotilla, jonka poljenta alinomaan kohosi ja laski, kuin sydämentykytys.
Se oli tuo ikivanha surulaulu, jota naiset Abruzzon vuoristossa ammoisista ajoista ovat laulaneet lähisukulaistensa maallisten jäännösten ääressä. Se oli pyhän surun sävelrikasta kieltä, joka vaistomaisesti olemuksen syvyyksistä elvytti esille tuon periytyneen sävelmän, johon vanhanajan äidit vuodattivat tuskansa.
Hän lauloi laulamistaan:
— Aukaise silmäsi, nouse ja astu, poikani! Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän lauloi edelleen:
— Leipäpalan vuoksi olen sinut hukuttanut. Leipäpalan vuoksi olen saattanut sinut teurastuspölkylle, poikani! Sitävarten olen sinut kasvattanut!
Mutta käyränenäinen vihainen vaimo keskeytti hänet!
— Ethän sinä toki ole häntä hukuttanut. Se oli hänen kohtalonsa. Et sinä ole häntä vienyt teurastuspölkylle. Sinä olet antanut hänelle keinot toimeentuloon.
Ja osoittaen kumpua, missä oli se talo, joka oli ottanut lapsen palvelukseensa, hän lisäsi:
— Häntä pidettiin tuolla kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti jatkoi:
— Oi, poikani, kuka sinut lähetti, kuka sinut lähetti tänne hukkumaan?
Ja äkäinen vaimo:
— Kukapa hänet olisi lähettänyt. Herra Jumala. Hän sanoi hänelle, mene mereen ja kuole.
Kun Giorgio eräälle läsnäolijalle hiljaa vakuutti, että lapsen olisi voinut pelastaa, jos apua olisi tullut ajoissa, ja että se oli hänet tappanut, joka oli asettanut hänet seisomaan päälleen ja pitänyt kiinni jaloista, hän huomasi äidin luovan häneen katseensa.
— Tee sinä jotain, herra! — hän anoi. — Tee sinä jotain.
Hän rukoili:
— Oi, Pyhä Neitsyt, tee ihme!
Kosketellen vainajan päätä hän toisti:
— Poikani! Poikani! Poikani! Nouse! Käy!
Vastapäätä oli vainajan veli polvillaan; ja hän nyyhkytti surua tuntematta ja katseli ajoittain ympärilleen, kasvot äkkiä välinpitämättöminä. Toinen poika, vanhin, istui matkan päässä kiven varjossa; kasvot käsien peitossa hän teeskenteli surua. Naiset, jotka yrittivät lohduttaa äitiä, kumartuivat osanottoa ilmaisten hänen puoleensa ja säestivät surulaulua valituksin.
Äiti lauloi:
— Miksi poistin sinut kotoani? Miksi ajoin sinut surman suuhun?Kaiken olen tehnyt, ravitakseni poikiani; kaiken, kaiken, kaiken. Jaleipäpalan vuoksi olen sinut menettänyt! Näin piti sinun elosi päättyä!He ovat sinut hukuttaneet, poikani!
Silloin koukkunenäeukko vihanvimmassa nosti hameensa, juoksi veteen polvia myöten ja huusi:
— Katso! Tässä se tapahtui. Katso. Vesi on kuin öljyä. Se on todiste, että hänen oli määrä näin kuolla.
Parilla loikkauksella hän palasi rannalle.
— Katso! — hän toisti näyttäen syviä jälkiä, mitkä mies, joka oli noutanut ruumiin vedestä, oli painanut somerikkoon. — Katso!
Sekavana äiti katsahti sinne. Mutta hän ei näyttänyt näkevän, ei kuulevan mitään. Hänen epätoivoisia tuskanpurkauksiaan seurasi lyhyitä vaitioloja, melkein tajuttomuudentiloja. Hän vaikeni; hän kosketteli koneellisesti säärtään, jalkaansa; hän pyyhki kyyneleensä mustalla esiliinallaan; hän näytti rauhoittuvan. Äkkiä uusi kohtaus pani hänet vapisemaan ja heitti hänet ruumiin yli.
— Enkä minä voi sinua kantaa pois! En voi sinua näillä käsivarsillani kantaa kirkkoon! Poikani! Poikani!
Hän kosketteli häntä päästä jalkoihin, hän hyväili häntä hellästi. Hänen huolestuttava rajuutensa lieveni äärettömäksi hellyydeksi. Hänen kuihtunut ja känsäinen työntekijä-kätensä kävi äärettömän pehmeäksi, kun hän silitti pojan silmiä, suuta ja otsaa.
— Kuinka kaunis olet! Kuinka kaunis olet!
Hän kosketteli hänen alihuultaan, joka oli käynyt vallan siniseksi, ja suuta; ja kun hän hiukan painoi, tunki siitä esiin valkea vaahto. Hän poisti hänen ripsistään muutaman ruohon, vallan varovasti, kuin olisi pelännyt, että se koskisi.
— Kuinka kaunis olet, äidin sydänkäpy!
Ripset olivat pitkät, hyvin pitkät ja vaaleat. Ohimoilla ja poskilla oli untuva, heleä kuin kulta.
— Etkö minua kuule? Nouse! Käy!
Hän otti pienen lakin, joka oli kulunut ja pehmeä kuin vaatetilkku. Hän katseli sitä ja suuteli sitä. Hän sanoi:
— Tahdon tehdä itselleni siitä taikaesineen ja aina kantaa sitä povellani.
Hän otti punaisen vyön ja sanoi:
— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Käyränenäinen vaimo, joka ei hievahtanut paikalta, yhtyi:
— Nyt puemme vaatteet hänen yllensä.
Itse hän veti esiin vaatteet kuolleen pään alta. Hän nuuski takin taskun ja löysi leipäpalan ja viikunan.
— Näetkö? He olivat juuri antaneet hänelle ruokansa. He pitivät häntä kuin neilikkaa korvan takana.
Äiti katseli pientä likaista ja repaleista paitaa, jolle kyyneleensä valuivat ja sanoi:
— Tahdon pukea tämän paidan hänen yllensä!
Jäntevä vaimo huusi eräälle kalliolla olevalle omaiselleen:
— Tuo joutuin tänne Nufrillon uusi paita.
Uusi paita tuotiin. Kun äiti nosti pienen vainajan pystyyn, valui tältä suusta vähän vettä, joka juoksi rintaa pitkin alas.
— Oi, Pyhä Ihme-Neitsyt, tee tässä ihme! — hän rukoili, silmät hartaina taivasta kohti.
Sitten hän taas laski lemmikkinsä alas. Hän otti vanhan paidan, punaisen vyön, hatun; hän kääri kaikki myttyyn ja sanoi:
— Tämä tulee olemaan pielukseni; sillä tahdon aina yöni levätä; sillä tahdon kuollakin.
Hän asetti tämän kalleuden somerolle poikansa pään kohdalle; sitten hän laski sille päänsä ja paneutui pitkäkseen kuin vuoteessa.
Molemmat, äiti ja poika, lepäsivät nyt kovilla kivillä, leimuavan taivaan alla, vallan lähellä surmaavaa merta. Ja hän lauloi nyt samaa laulua, joka aikaisemmin oli tuudittanut pienokaista kehdossa.
— Nouse, Riccangela! Nouse! — Kehoittivat naiset yltympäri.
Hän ei heitä kuullut.
— Poikani voi näin jäädä kiville lepäämään, ja minä en voisi? Minun poikani, paljailla kivillä!
— Nouse, Riccangela! Tule!
Äiti nousi. Vielä kerran hän hirvittävän tarkasti katseli vainajan pieniä tummenneita kasvoja. Vielä kerran hän koko äänensä voimalla huusi:
— Poikani! Poikani! Poikani!
Sitten hän itse liinalla peitti mykän ruumiin.
Ja naiset ympäröivät hänet ja vetivät hänet pois kallion siimekseen; he pakoittivat hänet istumaan ja valittivat hänen kanssaan.
Vähitellen katsojat hajaantuivat ja poistuivat. Ainoastaan muutamat lohduttajanaiset jäivät paikalle. Liinapukuinen mies ja tuomioistuimen herroja odottava välinpitämätön vartija jäivät niinikään. Puolipäivän aurinko paahtoi rantasoraa ja loi liinan häikäisevän valkeaksi. Vuoriniemi kuroitti auringonhehkua kohti toivotonta kuivuuttaan. Ääretön vihreä meri, huokui yhä tasaisesti. Ja näytti siltä kuin tämä vitkallinen hetki ei koskaan olisi loppunut.
Kalliolohkareen varjossa vastapäätä valkoista liinaa, joka peitti ruumiin jäykkiä jäseniä, jatkoi äiti valitustaan, laulaen kansansa vanhan ja uuden surun moninkertaisesti pyhittämää laulua. Ja tämä laulu tuntui loppumattomalta.