Palatessaan kotia kappelista, Ippolita oli kuullut tuon tapauksen. Elenan seurassa hän oli tahtonut mennä Giorgion luo rannalle. Mutta tultuaan synkän paikan läheisyyteen ja nähdessään rantakivillä valkeahohteisen liinapeitteen, hän oli tuntenut voimiensa pettävän. Kyyneltulvan valtaamana hän oli kääntynyt pois ja odotti kotona itkien Giorgion paluuta.
Häntä säälitti vähemmin pienokaisen kuolema kuin oma itsensä, ajatellessaan sitä vaaraa, jonka alaisena äsken uidessaan oli ollut. Ja vaistomainen, hillitön inho merta kohtaan syntyi hänessä.
— En enää tahdo kylpeä meressä; en tahdo että sinäkään siellä kylvet — hän intti Giorgiolle, melkein ankarana ja ilmaisten lujaa, muuttamatonta päätöstä. — En tahdo. Ymmärrätkö?
He viettivät sunnuntain loppuosan levottomina ylhäällä parvekkeella, katsellen rannalla olevaa vaikoista pilkkua. Giorgiolla oli ruumiin kuva niin selvänä mielessä, että se melkein tuntui elävältä. Ja korvissa kaikui äidin surulaulu. — Jatkoikohan äiti yhä valitustaan kalliolohkareen siimeksessä? Oliko hän jäänyt yksin meren ja kuolon seuraan? — Hengissä hän näki toisen äidin. Hän näki jälleen tuon aamuhetken toukokuulla siinä etäisessä talossa silloin, kun hän äkkiä oli tuntenut hänen elämänsä niin läheiseksi, melkein yhteenkuuluvaksi itseensä ja yhteisen veren salaperäiset siteet ja molempien yläpuolella liitelevän kohtalon surullisuuden. — Oliko hän enää koskaan kuolevaisin silmin hänet jälleennäkevä? Oliko hän enää saava nähdä tuon heikon hymyn, joka ei muuttanut ainoatakaan hänen kasvojensa piirteistä, mutta joka valoi hienon, mutta liiaksi haihtuvan toivon välkkeen kärsimyksen painamiin häviämättömiin uurteisiin? Saiko hän enää koskaan suudella tuota pitkää laihaa kättä, jonka hyväily erosi kaikista muista? — Ja uudelleen hän eli tuon menneen hetken, tuon kyynelten hetken: silloin kun hän ikkunan ääressä ollen hymyn välkkeen kautta oli saanut tuon kauhean ilmestyksen, kun hän vihdoin oli kuullut tuon rakkaan äänen, tuon ainoan, unhoittumattoman äänen täynnä lohdutusta, viisautta, täynnä anteeksiantoa, täynnä ääretöntä hyvyyttä; kun hän jälleen oli tuntenut tuon rakkautta uhkuvan, ihaillun olennon entisiltä ajoilta. Ja hän eli jälleen jäähyväishetken, kyynelettömän jäähyväishetken, joka kuitenkin oli ollut niin sanomattoman katkera, jolloin hän häveliäisyydestä oli valhetellut, kun petetyn äidin väsyneissä silmissä oli lukenut tuon ylen surullisen kysymyksen: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? Ja kaikki entiset surut palasivat mieleen, ja syvästi järkyttävät kuvat: hänen riutuneet kasvonsa, hänen kyynelten kalvamat punettuneet silmänsä, turvottuneet luomensa, Cristinan lempeä sydäntäsärkevä hymyily, sairas, tylsämielinen lapsi, jolla oli liian iso, alati rinnalla roikkuva pää, höperön, makeisille person tädin aavekasvot… Ja äidin väsyneet silmät toistivat: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät?
Hän tunsi itsensä kuin pehmeän aallon läpitunkemaksi, hän tuntui raukeavan, uupuvan; hän tunsi epämääräistä tarvetta kumartaa alas otsansa, peittää kasvonsa syliinsä, tarvetta saada siveää hyväilyä, tarvetta tyhjentää kauan itseensä suljettu katkeruus, uinahtaa ja vähitellen menehtyä. Tuntui kuin koko hänen sielunsa veltostuminen äkkiä olisi auennut ja vironnut esiin.
Polulla kulki mies, joka kantoi päänsä päällä pientä valkoista kuusipuusta tehtyä ruumisarkkua.
Myöhään illalla ilmestyivät oikeusistuimen jäsenet rannalle. Pieni vainaja nostettiin ylös kiviltä, kannettiin ylös kunnaalle ja katosi. Erakkomajalle asti tunki äänekästä huutoa. Sitten hiljeni kaikki. Syvä rauha kohosi merestä ja hallitsi ympäristöä.
Niin hiljainen oli meri, niin tyyni ilma, että kaikki elo näytti melkein lakanneelta. Kaikkialle oli levinnyt tasainen puhdas sini.
Ippolita oli taas tullut sisälle ja laskeutunut vuoteelle. Giorgio oli jäänyt istumaan parvekkeelle. Molemmat kärsivät, eivätkä voineet toisilleen virkkaa kärsimystään. Aika vieri edelleen.
— Kutsuitko minua? — kysyi Giorgio, joka luuli kuulleensa nimeään mainittavan.
— En — vastasi Ippolita.
— Mitä sinä teet? Tahdotko nukkua?
Ippolita ei vastannut.
Puoleksi sulkeutunein silmin Giorgio taas kallistui tuolin selkänojaan. Hänen ajatuksensa viipyivät yhä vielä kotivuorilla. Tässä äänettömyydessä hän tunsi tuon yksinäisen, aution puutarhan hiljaisuuden; siellä korkeat, suorat sypressit kohosivat liikkumattomina ja pyhinä kuin kirkon vahakynttilät; hyljättyjen huoneiden ikkunoista, jotka pyhäinjäännösten tavoin olivat pysyneet koskemattomina, huokui harras muistojen henkäys.
Ja hänen eteensä ilmaantui tuon lempeän ja mietiskelevän miehen varjo, miehekäs surumielisyys noissa kasvoissa, joihin tummasta tukasta keskelle otsaa valuva valkea kihara loi omituisen ilmeen.
— Miksi — näin hän puhutteli Demetriota — miksi en noudattanut sinun viittaustasi viime kerralla, astuessasi huoneisiisi, missä henkesi vielä elää? Miksi piti minun vielä kerta koetella elämää ja sinun silmissäsi peittää itseni häpeällä? Miten olen niin voinut eksyä, että olen etsinyt varmuutta toisen sielun omistamisesta, kun jo omistin sinun sielusi, kun sinä elit minussa?
Ruumiillisen kuoleman jälkeen Demetrion sielu oli ollenkaan heikkenemättä säilynyt jälkeen elävässä, jopa se oli kehittynyt korkeammalle ja saavuttanut voimakkuutensa ylimmän määrän. Kaikki mitä Giorgiossa kosketuksissa muihin ihmisiin oli haihtunut; kaikki hänen tekonsa, liikkeensä ja lausuntonsa aikojen kuluessa, kaikki hänen sielunsa eri ilmaukset, jotka kanssakäymisessä toivat esiin hänen erikoisluonteensa; kaikki pysyväiset ja muuttuvat muodot, jotka eroittivat hänen persoonallisuutensa toisista ja jotka ihmisjoukossa olivat painaneet hänen ihmisyyttään; sanalla sanoen kaikki hänen elämänsä erikoismerkit olivat liittyneet yhteenkuuluvaisuuteen, joka kiinnitti elävää vainajaan. Ja tuo pyhä arkku, jota säilytettiin synnyinkaupunkinsa tuomiokirkossa, näytti vahvistavan tämän ylevän mysterion.Ego Demetrius Aurispa et unicus Georgius filius meus…
Tuo saastainen olento, joka nyt lepäsi vuoteella, oli astunut väliin. Tuo kauhea hävittäjätär ei ollut ainoastaan elämän esteenä, hän oli kuolemankin, tuon kuoleman esteenä. Hän oli molempien vihollinen.
Ja Giorgio vaelsi hengissä vuoria kohti, saapui vanhaan taloon, astui hylättyihin huoneisiin; kuten tuona kevätpäivänä oli astunut traagillisen kynnyksen yli. Kuten sinä päivänä hän tunsi tuon synkän käskyn pakoittavan hänen tahtoansa. Viides vuosipäivä oli lähellä. Millä tavoin oli hän sitä viettävä?
Äkillinen Ippolitan päästämä huuto pani hänet rajusti säpsähtämään. Hän kavahti pystyyn ja juoksi hänen luokseen.
— Mikä sinun on?
Istuen vuoteella kauhistuneena, Ippolita siveli kädellään otsaa ja silmiä, kuin karkoittaakseen jotain tuskallista. Hän loi suuret, surulliset silmänsä rakastettuun. Sitten hän kietoi rajusti käsivartensa hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa kyynelillä ja suudelmilla.
— Mutta, mikä sinun on? Mikä sinun on? — Kysyi Giorgio hämmästyneenä, levottomana.
— Ei mikään, ei mikään…
— Miksi itket?
— Olen nähnyt unta…
— Mistä näit unta? Sano se minulle!
Hän ei vastannut. Hän syleili ja suuteli häntä uudelleen.
Giorgio tarttui hänen käsiinsä, samalla vapautuen noista kahleista. Hän tahtoi katsoa häntä silmiin.
— Sano! Sano! Mistä näit unta?
— En mistään. — Se oli paha uni…
— Mikä uni?
Ippolita kieltäytyi itsepintaisesti ja Giorgiossa kasvoi ristiriitaisuus uteliaisuuden mukana.
— Mutta sano toki!
Uudelleen kauhun värisyttämänä hän sopersi:
— Näin unta, että… että nostin tuolla alhaalla liinaa… ja että näin sinut…
Hän tukahutti sanansa suudelmilla.
Lapsellisen iloisena Ippolita vastaanotti pianon, jonka eräs tuttava oli valinnut, Anconassa asettanut laivaan, ja joka oli kuljetettu San Vitoon ja suurella vaivalla siirretty erakkomajaan. Se vietiin siihen huoneeseen, jota Giorgio sanoi kirjastoksi, joka oli ilmavin ja parhaiten sisustettu ja johon patjoilla päällystetty sohva, lepotuolit, ruokovavat, riippumatot, verhot, lattiamatot, lyhyesti kaikki ne esineet oli koottu, jotka suosivat toimetonta elämää ja haaveilua. Roomasta saapui nuotti-arkku.
Nyt valtasi heidät muutamaksi päiväksi uusi huumaus. Melkein aistillinen kiihoitus kietoi heidät molemmat; kaikki tavalliset toimet laiminlyötiin, he unhoittivat kaiken tämän uuden nautinnon vuoksi, johon täydesti antautuivat.
He eivät enää kärsineet pitkien iltapäivien helteestä, eivät enää tunteneet tuota raskasta, vastustamatonta unisuutta. Melkein aamuhämärään venyivät heidän valvontansa, he unhoittivat ruoka-ajat, siitä kärsimättä, sitä huomaamatta; tuntui, kuin olisi heidän ruumiillisuutensa puhdistunut, heidän sielunsa ylenneet, kuin olisivat vapautuneet kaikista alhaisista tarpeista. He luulivat tuntevansa, miten intohimonsa kasvoi tarumaisesti, rajattomasti, miten sydämiensä tykintä saavutti ihmeellisen voiman. He luulivat ajoittain löytäneensä tuon ylimmän unhoituksen hetken, tuon ainoan hetken, joka ensi kohtauksessa hämärähetkenä oli heidän ylitsensä liidellyt. He luulivat joskus taaskin tuntevansa tuota määrittelemätöntä tunnetta, kuin olisivat heidän olemuksensa muuttuneina ohuiksi kuin henkäys haihtuneet ilmaan.
Ja toiste tuntui heistä, kuin olinpaikkansa olisi ollut äärettömän kaukana, aivan etäällä heille tunnetuilta seuduilta, yksin, luoksepääsemättömissä, melkein ulkopuolella maailmaa.
Salaperäinen voima lähensi heidät toisiinsa, liitti heidät yhteen, antoi toisen sulautua toiseen, saattoi heidät ruumiiltaan ja sielultaan toistensa kaltaisiksi, teki heistä yhden ainoan olennon. Salaperäinen voima eroitti heidät toisistaan, saattoi heidät toisilleen vieraiksi, ajoi heidät yksinäisyyteen, avasi heidän välilleen kuilun, kätki heidän sielujensa pohjalle epätoivoisen ja kuollettavan halun.
Molemmat iloitsivat tästä vaihtelusta ja molemmat kärsivät siitä. He kohosivat lempensä ensi riemuun, mutta vajosivat viimeiseen, voimattomaan yritykseen omistaa toinen toisensa; ja taaskin he nousivat, nousivat suuren harhaluulon alkuun, hengittivät salaperäistä hämärää, missä heidän väräjävät sielunsa ensi kerran olivat vaihtaneet saman mykän sanan, ja vajosivat, vajosivat taaskin alas pettyneen odotuksen tuskaan, joutuivat synkän, ja tukahuttavan usvan ilmapiiriin, joka oli tulisateen ja kuuman tuhan kaltainen.
Jokainen heidän lempisäveltäjistään verhosi heidän kiihtyneen tunteellisuutensa ympärille erilaista tenhoa. Eräs Schumannin "Albumi-lehti" herätti heissä mielikuvan vanhasta, lujaan juurtuneesta rakkaudesta, joka levitti heidän ylitsensä kauneinten muistojensa verhon keinotekoisena taivaankupuna, jonka vähitellen hämmästyen ja alakuloisina näkivät vaalenevan. Chopinin Impromptu sanoi heille kuin unissa: — Yöllä, kun nukut povellani, yön vaietessa kuulen pisaran putoovan, hitaasti, tasaisesti, niin lähellä, niin kaukana! Kuulen yöllä pisaran putoovan sydämestäni; vuotava sydänvereni tippuu, kun sinä nukut, minä sen yksin kuulen. — Karkeita, purppuranpunaisia uutimia, synkkiä kuin rajaton intohimo, vuoteen ympärille, joka oli syvä kuin hauta, loihti esiin Eduard Griegin "Erotika", ja lisäksi se lupasi kuolon mykässä hekkumassa, sekä rajattoman valtakunnan, johon ovat koottuina kaikki maailman aarteet ja joka turhaan odottaa kadonnutta kuningastaan, puettuna purppuraan, surupurppuraan. Mutta "Tristan ja Isolde" oopperan etusoitossa purkautui rakkauden kuolonkaipuu hillittömän intohimoisesti esille, tyydyttämätön halu muuttui hävityksen huumaukseksi! — Juoda siellä sinun kunniaksesi ijäistä rakkautta, yhdessä kanssani tahtoisin vihkiä sinut kuolemalle. —
Ja tuo voimakas soinnosten pyörre kietoi heidät molemmat vastustamattomasti, kouristi heidät, tempasi heidät mukaansa, siirsi heidät "ihmevaltakuntaan".
Ei riittämättömän koneen ansiosta, joka ei kyennyt synnyttämään heikkoa kaikuakaan näistä sulosointuisista sävelvirroista, vaan esittäjän kaunopuheisuuden ja innostuksen avulla, Ippolita käsitti tämän traagillisen ilmestyksen koko suuremmoisuuden. Ja kuten kerran aution luostarikaupungin, hän nyt näki hengissä rakastettunsa sanojen herätyksestä tuon vanhan harmaan kaupungin, yksinäisenä baijerilaisten vuorten ympäröimänä, keskellä salaperäistä maisemaa, jonka yläpuolella leijaili samanlainen henki, jota Albrecht Dürer osasi sekavine kiekuraviivoineen manata piirroksiinsa ja kuviinsa.
Giorgio ei ollut unhoittanut vähäpätöisintäkään sivuseikkaa tältä ensimäiseltä hurskaalta toivioretkeltään tuohon ihanneteatteriin; kaikki sen tavattoman mielenliikutuksen yksityiskohdat hän osasi jälleen palauttaa mieleensä, jota oli tuntenut sinä hetkenä, jolloin suloiselta kummulta tuuhean lehtokujan päästä oli nähnyt ylimmälle taiteelle vihityn temppelin. Hänen henkensä edessä kohosi jälleen juhlallisen tilava, pilarien ja kaarien ympäröimä amfiteatteri ja salaperäisesti katettu orkesteri.
Täyden katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen hämärässä ja haltioituneessa äänettömyydessä, kohosi näkymättömästä orkesterista huokaus, kajahti voihkina, hiljainen ääni puhui ensi houkuttelevasta kaihosta yksinäisyydessä, ensi epämääräisestä ahdistuksesta tulevaa tuskaa aavistettaessa. Ja tämä huokaus, ja tämä voihkina ja tämä ääni paisuivat hurjan huudon purkaukseksi, ne kertoivat unelman ylpeydestä, yli-inhimillisen kaihon kärsimyksestä, hirvittävästä ja leppymättömästä omistamisen halusta.
Hivuttavan rajusti, kuin tulipalo, joka äkkiä on syttynyt tuntemattoman kuilun partaalla, levisi himo, loimusi korkeammalle ja yhä korkeammalle, kaksinaisen elämän kaikkein puhtaimman henkisen olemuksen ravitsemana. Kaikki tempautui tämän sopusointuisen liekin huumauksen pyörteeseen; maailman ylevimmät seikat vavahtelivat tässä äärettömässä huumauksessa ja huokuivat siihen ilonsa ja salaisimmat kärsimyksensä, ne jalostuivat, hiukenivat. Mutta nyt kaikuivat vastustuksen ponnistukset, raikui taistelunviha taivaita tavoittelevan liekin hurjuudessa, ja näkymättömään esteeseen murtui äkkiä tuo suuri, eloisa sopusoinnun liekki, raukesi jälleen maahan, sammui, katosi. Suljetun katsomon hämärässä ja hiljaisuudessa, kaikkien sielujen väräjävässä äänettömyydessä nousi piiloitetusta orkesterista huokaus, voihkina raukesi, sammuva ääni puhui ijäisen yksinäisyyden surullisuudesta, ijäisen yön kainosta, jumalallisen unhoituksen alkutilasta.
Silloin kajahtaa toinen ääni, ääni todellisuudesta, ihmishuulilta, nuorena ja voimakkaana, surun, ivan ja uhan sekoitus, merimieslaulu kaikuu sen laivan maston huipusta, joka tuo kuningas Markelle vaaleatukkaisen iriläisen morsiamen: — Länteenpäin harhailee katse, itäänpäin kiitää laiva. Raikkaana puhaltaa tuuli kotimaata kohti: irlantilainen lapseni missä viivyt? Huokauksesiko paisuttavat purjeitani? Puhalla, puhalla, tuuli. Oi onnettomuutta, lapseni! Iriläinen neitonen, sinä hurja rakas tyttö! —
Tämä ainoa ääni kaikuu hiljaisuudessa tyynellä merellä; ja sillävälin Isolde liikkumattomana vuoteellaan näyttää syventyneen synkkään kohtalounelmaansa.
Näin alkoi draama. Se traagillinen henkäys, joka oli läpikäynyt alkusoiton, esiintyi taas ja katosi orkesterista. Äkkiä näyttäytyi velhojattaren hävityksen voima, joka suuntautui hänen valitsemaansa ja kuolemaan vihkimäänsä mieheen. Hänen vihansa purkautui esiin sokeiden luonnonvoimien koko raivolla, hän avuksi huusi kaikkia voimia taivaassa ja maan päällä häviöön syöksemään sen miehen, jota hän ei voinut omistaa: "Herää kutsuuni, sinä peloton voima, nouse siltä povelta, mihin olet piiloittaunut. Te epävakaat tuulet, kuunnelkaa tahtoani! Herättäkää horroksistaan tämä uninen meri, kiihoittakaa sen pohjalla uinuvaa ahneutta, näyttäkää sille sitä saalista, jota minä tarjoan! Lyökää laiva pirstoiksi, ja nielaiskaa pirstaleet. Teille, te tuulet, annan minä palkinnoksi kaiken, mikä elää ja hengittää. Tähystäjän varoitusta vastasi Brangänen aavistus. — Oi, Isolde, mitä onnettomuuksia, mitä häviötä aavistan! — Ja tuo lempeä ja hurskas nainen koetti tyynnyttää Isolden hurjaa raivoa. — Oi, Isolde, kerro minulle surusi, sano minulle salaisuutesi! Ja Isolde huusi: — Sydämeni pakahtuu — en voi hengittää, — aukaise uutimet täydelleen."
Tristan ilmestyy, hän seisoo käsivarret ristissä rinnalla ja katse suunnattuna meren etäisyyksiin. Maston huipussa ollen tähystäjä jatkaa lauluansa orkesterin nousevan aallon kannattamana. Voi, sinua, voi! — Ja Isolden katsellessa ritaria synkkä loiste silmissään, sukeltaa esiin kohtalollinen johtomotiivi, tuo hirvittävä rakkauden ja kuoleman vertauskuva, joka itseensä sulkee traagillisen tarinan koko merkityksen. Ja Isolden omilta huulilta kaikui tuomio: — Minun valitsemani, minun tuhoamani. —
Intohimo herätti hänessä murhahimon, veti esille hänen olemuksestaan olemassaololle vihamielisen vaiston, tarpeen hävittää, tuhota. Ollen suunniltaan vihasta, hän haki itsestään ja ulkopuolelta itseään salamantapaista voimaa, joka iskisi ja hävittäisi, jättämättä jälkeä. Hänen vihansa kiihtyi hänen nähdessään sankarin tyynenä ja liikkumattomana, vaikka hän tunsi synkän pilven kasaantuvan päänsä päälle, vaikka hän tiesi, että kaikki vastustus oli turha. Isolden suu täyttyi katkeran ivan sanoilla. — Mitä sinä ajattelet tuosta orjasta? — hän kysyi Brangänelta levottomasti hymyillen. Sanomalla sankaria orjaksi hän tahtoi julistaa itsensä hänen käskijättärekseen. — Sano hänelle, että käsken vasalliani pelkäämään minua, hallitsijatartaan, Isoldea. — Näin hän vaati häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta. Synkkä juhlallisuus seurasi sankarin askeleita teltan kynnykselle, kun peruuttamaton hetki oli tullut, kun taikajuoma oli valmistettu pikariin ja kohtalo jo oli vetänyt kehänsä molempien elämän ympärille. Nojaten vuoteen laitaan ja kalpeana, kuin olisi kuume imenyt kaiken veren suonista, Isolde odotti häntä vaieten. Vaieten ilmestyy Tristan ovelle: molemmat ojentavat vartalonsa suoraksi. Ja orkesteri tulkitsee heidän sydäntensä sanomattoman tuskan.
Sinä hetkenä alkoi jälleen pyörteinen kohoaminen ylöspäin. Salaperäinen syvänne leimahti taas kuin tulinen pätsi ja heitti yhä korkeammalle kaikuvia liekkejään. — Sinä ainoa lohdutus ijäisessä taistelussa, sinä terveellinen unhoituksen juoma, tyhjennän sinut pelotta. — Ja Tristan nosti pikarin huulilleen. — Anna minulle toinen puoli! Sinun tähtesi juon sen! — huudahti Isolde ja tempasi pikarin hänen kädestään. Kultainen pikari putosi tyhjänä maahan. Olivatko he molemmat juoneet kuoleman? Täytyikö heidän kuolla? — Se oli äärimäisen ahdistuksen hetki. Mutta kuolinjuoma olikin lemmenjuoma, joka sytytti heissä ijäisen liekin. Liikkumattomina ja jähmettyneinä molemmat tuijoittivat toisiinsa, hakien toistensa silmistä sen kuoleman merkkejä, johon olivat itsensä vihkineet. Mutta uusi elämä, paljon voimakkaampi kuin edellinen, tunki läpi heidän säikeidensä, pani heidän valtimonsa voimakkaammin lyömään, paisutti äärettömästi heidän sydämiään. — Tristan! — Isolde! — He mainitsivat toistensa nimiä vuoroin; he olivat yksin; kaikki ympäriltä katosi; koko näkyvä maailma oli haihtunut; menneisyys oli poispyyhitty, tulevaisuus oli pimeyttä, johon ei edes heidän intohimonsa liekki voinut tunkea. He elivät; he kutsuivat toisiaan nimeltä, he tunsivat toisiinsa kohtalollista vetovoimaa, jota ei mikään maallinen voima voinut voittaa. — Tristan!— Isolde!
Intohimon sävelmä kohosi ja paisui, värähti ja huokaili, valitti ja lauloi sointuen myrskyn yhä hurjistuessa. Surullisena ja samalla iloisena se liiteli vastustamatta tuntemattomien riemujen huippuihin. — Vapaana maailmasta omistan sinut vihdoin, oi sinä, joka yksin täytät sieluni, rakkauden ylin hekkuma! —
— Eläös, eläös, kuningas Marke! Eläös! — huusi kansa, keskellä torvien toitotusta, tervehtien kuningasta, joka oli tullut rannalle vastaanottamaan vaaleatukkaista morsianta. — Eläköön Cornwall! —
Siinä oli rahvaan melua, alhaison hälinää, siinä loisti päivän häikäisevä valo. Valittu ja tuomittu kysyi, kohottaen katseensa, jota unelman himmeä pilvi verhosi: — Kuka lähestyy? — Kuningas. — Mikä kuningas? Kalpeana ja väristen kuningasmanttelin alla kysyy Isolde: — Missä olen? Vieläkö elän? Onko mahdollista, että vielä elän? — Suloisena ja hirvittävänä kohosi lemmenjuoma-motiivi, verhosi, sulki heidät hehkuviin, kehiinsä. Torvet raikuivat: — Terve Marke! — Terve Cornwall! Kauan eläköön kuningas! —
Mutta toisen näytöksen alkusoitossa ylen rajun ilon kaikki huokaukset, hurjan himon kaikki henkäykset, hurjan odotuksen värähdykset vuorottelivat, sekoittuivat. Naissielun kärsimättömyys levitti värähdyksensä yöhön, kaikkiin olentoihin jotka puhtaana suviyönä hengittivät ja valvoivat. Kaikille tuo huumautunut sielu lausui kehoituksensa, että he pysyisivät valveilla tähtien alla, että olisivat läsnä hänen rakkautensa juhlassa, hänen ilonsa hääpidoissa. Kirkastuen, himmeten, uppoamatta liiteli kohtalollinen sävel sulavalla ja levottomalla valtamerellä. Salaisen orkesterin aalto, ihmisrinnan hengityksen kaltaisena paisui, kohosi, vaipui taas noustakseen, ja vielä vaipuakseen ja lopulta hiljetäkseen.
— Kuuletko? Minusta tuntuu, kuin melu häipyisi etäisyydessä. — Isolde kuuli ainoastaan intohimonsa synnyttämiä ääniä. Öisen metsästysretken torvet kaikuivat metsässä, selvinä, lähellä. — Se on vaan lehtien pettävää kahinaa, joita tuuli kisaillessaan liikuttaa… tämä pehmeä ääni ei lähde torvista. Se on lähteen lirinää, joka pulppuilee hiljaisessa yössä… Hän kuuli ainoastaan ne hyväilevät äänet, jotka hänessä syntyivät intohimostaan, mikä synnytti sekä entisen että uuden lumouksen. Samoin kuin haltioituneessa naisessa, muuttuivat metsätorvien toitotukset lumouksesta, ne sulautuivat metsän lukemattomiin ääniin, kesäyön salaperäiseen kaunopuheisuuteen. Kaikki nämä himmentyneet äänet, kaikki hienot houkutukset kiehtoivat kaihomielisen naisen ja panivat hänet aavistamaan tulevan hetken hurmausta; ja sillävälin Brangäne varoitti, rukoili aavistuksensa pelossa: — Oi anna suojelevan soihdun valaista! Anna sen valon osoittaa sinulle uhkaava vaara! — Mutta ei mikään kyennyt valaisemaan himon sokeutta. — Vaikkapa se olisi elämäni soihtu, niin pelotta minä sen sammuttaisin. — Äärimäisen halveksumisen liikkein, ylpeänä ja pelottomana Isolde paiskasi soihdun maahan; hän tarjosi oman elämänsä ja valittunsa elämän kohtalonomaiselle yölle; hän astui hänen kanssaan ainaiseksi pimeyteen.
Silloin mitä juovuttavin inhimillisen intohimon runoelma kohosi voitokkaana pyörteenä, saavuttaen ihastuksen huiput. Se oli ensimäinen raju syleily, riemun ja ahdistuksen sekainen, jonka aikana yhtymään halukkaat sielut kohtasivat ruumiidensa voittamattoman esteen. Se oli ensimäinen katkeruudentunne sitä aikaa kohtaan, jolloin ei vielä ollut rakkautta, ja tyhjää ja turhaa menneisyyttä kohtaan. Se oli viha vastustavaan valoon, petolliseen päivään, joka enensi joka tuskan, joka nosti kaikki erehdyttävät näennäisyydet, joka suosi ylpeyttä ja polki hellyyttä. Se oli ylistyslaulu ystävälliselle yölle, hyväntekevälle varjolle, jumalaiselle mysteriolle, missä aukenivat sisäisten näkyjen ihmeet, missä kuuluivat kaukaisten maailmojen äänet, missä kukoistivat ihanteelliset kukat nuokkumattomien varsien päässä. — Kun aurinko on pimennyt povessamme, onnellisuuden tähdet levittävät hymyileviä säteitään. —
Ja orkesterissa uhkui täysi kaunopuheisuus, lauloivat kaikki ilot, itkivät kaikki surut, joita ikinä ihmisääni on ilmaissut. Symfonisista syvyyksistä sukelsivat melodiat esille, paisuivat, keskeytyivät, sulautuivat yhteen, erosivat, katosivat, jälleen esiintyäkseen. Jonkunlainen yhä kiihtyvämpi ahdistus värisi joka soittimessa, kuvaten jatkuvaa ja yhäti turhaa ponnistusta kohti saavuttamatonta. Kromaatillisissa sävelsarjoissa ilmeni aarteen hurjaa tavoittelua, aarteen, joka alati pakeni, vaikka se välkkyi läheltä. Äänilajien, rytmin, tahdin, synkoopien vaihtelussa kuvastui uupumaton etsintä, ääretön palava kaiho, yhä petetyn, mutta koskaan sammumattoman halun pitkä kidutus. Eräs motiivi, ijäisen omistuksen pettäväisyydestä, epätoivoisen halun symbooli, palasi yhtenään julman itsepintaisesti; se laajeni, se hallitsi, milloin kirkastaen soinnosaaltojen harjat, milloin pimentäen ne traagilliseen varjoon.
Lemmenjuoman hirvittävä voima vaikutti molempien jo kuolemaan vihittyjen rakastavien sieluun ja ruumiiseen. Ei mikään voinut sammuttaa tai lieventää tätä turmiollista hehkua; ei mikään muu kuin kuolema. Molemmat olivat turhaan koettaneet kaikkia hyväilyjä, olivat turhaan koonneet kaikki voimansa yhtyäkseen viimeiseen syleilyyn, omistaakseen toisensa viimeisen kerran, sulautuakseen yhdeksi ainoaksi olennoksi. Heidän hekkumanhuokauksensa vaihtuivat tuskannyyhkytyksiin. Ylipääsemätön este asettui molempien väliin, eroitti heidät, teki heidät vieraiksi ja yksinäisiksi. Heidän ruumiillisessa olennossaan, heidän elävässä persoonassaan piili este. Ja salainen viha syntyi molemmissa: tarve kukistaa toisensa, saada toisensa raukeamaan tyhjiin; tarve kuollettaa ja kuolla. Hyväilyssäkin he huomasivat mahdottomuuden voittaa aistiensa aineelliset rajat. Huulet kohtasivat huulia ja pysähtyivät. — Mikä muu — sanoi Tristan — häviääkään kuolemassa kuin se, mikä meitä eroittaa, kuin se, mikä estää Tristania ijäti rakastamasta Isoldea, elämästä ainiaasti yksin häntä varten? — Ja jo he astuivat äärettömään varjoon. Todellisuus katosi. — Näin — sanoi Tristan — me kuolemme, kun emme tahdo elää muuta kuin rakkautta varten, eroittamattomina, aina yhdessä, nimettöminä rakkauden helmassa. — Sanat erosivat selvästi orkesterin pianissimosta. Uusi ihastus valtasi molemmat rakastavat ja nosti heidät ihmevaltakunnan kynnykselle. He nauttivat jo ennakolta tyhjiinraukeamisen autuudesta, he tunsivat itsensä jo vapautuneiksi persoonallisuuden taakasta, tunsivat olemuksensa ylentyvän ja hajaantuvan loppumattoman ilon ilmapiiriin. — Loppumatta, heräämättä, pelkäämättä, nimetönnä…
— Varokaa! Varokaa! Yö väistyy jo päivän edeltä — muistutti Brangäne, näkymättömänä ylhäältä. — Valvokaa! Ja aamutuulen kylmä viima puhalsi läpi puiston, herättäen kukat. Aamukoiton kylmä valo kohosi hitaasti himmentäen tuikkivat tähdet. — Varokaa!
Turhaan uskollinen vartija varoitti. He eivät kuunnelleet; he eivät voineet, eivät tahtoneet herätä. Päivän uhatessa he syventyivät yhä enemmän siihen pimeyteen, minne ei koskaan valonsäde voinut tunkea. — Verhotkoon meidät ijäinen yö! — Ja soinnosten pyörre kohosi, kietoi heidät hurjiin kiehkuroihinsa, siirsi heidät kaihonsa maille, sinne, missä ei mikään ahdistus tukehuttanut rakastavan sielun hehkua, missä olivat ulkopuolella kaikkea ikävöimistä, kaikkea tuskaa, kaikkea yksinäisyyttä, ylimmän unelmansa äärettömässä kirkkaudessa.
— Pakene, Tristan! — Näin huusi Kurwenal, seuraten Brangänea. Se oli äkillinen ja raaka hyökkäys, joka keskeytti intomielisen syleilyn. Ja orkesterin soittaessa lemmen-motiivia, metsästys-motiivi kaikui metallille kalskahtaen. Kuningas ja hovilaiset ilmestyivät. Tristan peitti avaralla vaipallaan Isolden, joka lepäsi kukkaisvuoteella: hän piiloitti hänet kaikkien katseilta ja päivänvalolta, merkiten tällä teollaan valtaansa ja osoittaen kieltämätöntä oikeuttaan. — Viimeisen kerran näen ilottoman päivän! Viimeisen kerran hän yhtyi, tyynenä ja lujana kuin sankari ainakin, otteluun ulkonaisten voimien kanssa, ollen nyt jo varma siitä, ettei mikään voinut muuttaa tai pysäyttää kohtalonsa kulkua. Kuningas Marken järkyttävän syvän surun purkautuessa hitaaseen ja syvään valituslauluun, hän vaikeni, liikkumattomana salaisine ajatuksineen. Ja viimein hän vastasi kuninkaan kysymyksiin: — Tätä salaisuutta en voi sinulle paljastaa. Sinä et koskaan voi tietää sitä, mitä kysyt. Lemmenjuoma-motiivi enensi salaperäisyyden himmeyttä ja korjaamattoman tapauksen vakavuutta. — Tahdotko seurata Tristania, Isolde? — hän kysyi kuningattarelta, yksinkertaisesti, kaikkien läsnäollessa. — Siinä maassa, minne aion lähteä, ei paista aurinko. Se on pimeyden maa, se on yön valtakunta, mistä äitini kerran minut lähetti, kun hänen synnyttämänään kuolemassa, minä kuolossa ensin näin valon… — Ja Isolde: — Sinne, missä on Tristanin synnyinmaa, tahtoo lähteä myös Isolde. Hän tahtoo seurata Tristania, lempeänä ja uskollisena, sitä tietä pitkin, jota hän osoittaa…
Ja tähän maahan lähti hänen edellänsä kuoleva sankari, petturi Melotin haavoittamana.
Kolmannesta alkusoitosta kohosi sitten näkynä tuo kaukainen ranta, karut ja autiot kalliot, joiden salaisiin syvänteisiin meri alinomaan vuodatti lohduttoman surunsa kyyneleitä. Legendan ja runouden salaperäinen usva verhosi kallion jäykät muodot, jotka haamoittivat epämääräisessä hämärässä tai sammuneessa illan hohteessa. Ja paimenpillin ääni herätti vireille eletyn elämän hämärät kuvat, ajan yöhön häipyneet muistot.
— Mitä sanoo vanha valitus? — huokaili Tristan. — Missä olen?
Paimen soitteli hauraaseen ruokoonsa häviämättömiä säveliä, jotka isänsä kautta aikojen olivat perinnöksi jättäneet; ja hän oli syvässä tietämättömyydessään vapaa levottomuudesta.
Ja Tristan, jolle nämä yksinkertaiset sävelet olivat kaiken ilmaisseet: — En jäänyt sinne, missä heräsin. — Mutta missä se olikaan? En voi sitä sinulle sanoa. En nähnyt aurinkoa, en maata, en asujamia: mutta mitä näin, en voi sinulle sanoa. Se oli siellä, missä aina olen ollut, minne ainaiseksi lähden: yleisen yön avaraan valtakuntaan. Yksi ainoa tiede on meille siellä suotu: jumalainen, ijäinen, alkuperäinen unhoitus! — Kuumehoure häntä kouristi; lemmenjuoman hehku poltti sisälmyksiä. — Oi, sitä, mitä minä kärsin, et sinä voi kärsiä! Tätä hirvittävää halua, joka minua raatelee, tätä leppymätöntä tulta, joka minua hivuttaa… oi, jos minä voisin sen sinulle sanoa; jos sinä voisit minua ymmärtää! —
Ja tietämätön paimen puhalsi pilliinsä. Sävel oli yhä sama: se puhui elämästä, joka ei enää ole, se puhui kaukaisista menetetyistä seikoista.
— Vanha ja vakava sävelmä — sanoi Tristan — valittavine sävelinesi sinä levottomana ennätit luokseni kun etäisinä aikoina minulle lapsena ilmoitettiin isän kuolo. Ja harmaassa, vielä levottomammassa hämärässä sinä minua hait, kun poikana kuulin äidin kuolon. Kun isäni minut siitti ja kuoli, kun äitini minut synnytti ja heitti henkensä, tuo vanha sävelmä saapui heidän korviinsa kaihoavana ja surullisena. Se kyseli minulta kerran ja se kyselee minulta vieläkin. Mitä kohtaloa varten minä synnyin? Tuo vanha sävelmä toistaa sitä yhä vielä: — Kaihoamaan ja kuolemaan! Kuolemaan kaihosta! — Ei, ei! Se ei ole merkityksesi… Kaihota, kaihota, kaihota kuoloon saakka, ei kaihosta kuolla! — Yhä voimakkaampana, yhä hellittämättömämpänä lemmenjuoma poltti hänen sisällään. Koko hänen olemuksensa nääntyi sietämättömässä himontuskassa. Orkesteri räiskyi ajottain kuin rovio. Silloin tällöin tuskan hurjuus pyyhkäisi sen läpi vihurin koko raivolla, kiihdyttäen liekkejä. Äkilliset huokaukset sitä värähyttivät; hirveät huudot siitä puhkesivat esille; tukahutetut nyyhkytykset siinä sammuivat. — Lemmenjuoma! Lemmenjuoma! Hirvittävä lemmenjuoma! Kuinka rajuna tunsin sen nousevan sydämestä aivoihin! Nyt ei ole mitään parannusta toivottavissa, ei mikään suloinen kuolema voi vapauttaa minua himon kidutuksesta. En mistään, en mistään tule löytämään lepoa. — — —
— Laiva laskee ankkurin! Isolde, Isolde tulee! Hän hypähtää rannalle! — näin huutaa Kurwenal tornin huipusta. Ja ilonsa hurmauksessa Tristan repi irti siteen haavastaan, yllyttäen vertaan virtoina valumaan, tulvimaan maahan, tahraamaan maailman punaiseksi. Isolden ja Kuoleman lähestyessä hän luuleekuulevansavaloa. — Kuulenhan valoa. Kuulevathan korvani valoa! Suuri sisäinen aurinko sokaisi hänet; kaikista hänen olemuksensa atoomeista lähti auringonsäteitä, ja kirkkaita sointuvia aaltoja myöten ne hajaantuivat kaikkeuteen. Valo oli musiikkia; musiikki oli valoa. — — —
Tristan oli viimein astunut "ihmevaltakunnan rajojen yli", hän oli viimein astunut ijäiseen yöhön. Ja Isolde, kumartuen elottoman tomun yli, tunsi sen taakan, joka vielä häntä rasitti, hitaasti katoavan. Kohtalonomainen sävelmä, muuttuneena kirkkaammaksi ja juhlallisemmaksi, vihki heidän yhtymisensä kuolemassa.
— — — Kaikki raukesi hänessä, palasi alkuperäiseen joustavuudentilaan, äärettömään alkeelliseen valtamereen, missä muodot syntyivät, mihin muodot katosivat, uudesti syntyäkseen. Orkesterissa muutokset ja vaihdokset tapahtuivat sävelestä säveleen, soinnoksesta soinnokseen, keskeymättä. Tuntui siltä, kuin kaikki oliot siinä olisivat hajonneet, olisivat muuttuneet aineettomiksi vertauskuviksi. Värit, joita ei koskaan oltu nähty hienoimpienkaan maallisten kukkien terälehdillä, melkein havaitsemattoman ohuet tuoksut siinä liitelivät. Ja houriva haltioitumus kohosi kohonemistaan. Muuttuneena Isolde astui voitonriemuisena ihmevaltakuntaan. "Kadota maailmansielun äärettömään sykintään, syventyä, häipyä, ilman tietoisuutta: se on ylintä hekkumaa!"
Päivät pitkät molemmat erakot elivät tuossa suuressa kuvitelmassa, hengittivät tätä hehkuvaa ilmaa, ravitsivat itseään tällä kuollettavalla unhoituksella, he luulivat itse muuttuvansa, saavuttavansa korkeamman elämänmuodon; he luulivat olevansa musiikkidraaman henkilöiden kaltaisia jotka liikkuivat lemmenunelman huimaavassa korkeudessa.
Tuntuihan siltä, että hekin olivat juoneet lemmenjuoman. Kiduttihan heitäkin loppumaton halu. Kietoihan heidätkin irroittamaton side, ja kuulivathan hekin keskellä hekkumaa kuolintaistelun vavahdukset ja kuoleman huminaa!
Kuten Tristan kuunnellessaan paimenen puhaltamaa vanhaa sävelmää, löysi Giorgio tästä musiikista kärsimyksen välittömän ilmestyksen, jossa arveli vihdoin havainneensa oman sielunsa oikean olemuksen ja kohtalonsa traagillisen salaisuuden. Ei kukaan paremmin kuin hän voinut tunkea lemmenjuoman tarunomaiseen merkitykseen; eikä kukaan voinut niin kuin hän mitata tuon draaman sisäistä syvyyttä, jonka sankari oli kuluttanut voimansa. Eikä kukaan liioin voinut paremmin ymmärtää uhrin epätoivoisaa huutoa. Tuon hirvittävän juoman, joka tutustuttaa minut kärsimykseen, minä itse, minä itse olen valmistanut.
Hän alkoi nyt ne viettelykset, joiden tarkoitus oli syöstä hänen lemmittynsä kuolemaan. Hitaasti hän aikoi häntä siihen kehoittaa; hän tahtoi vetää hänet mukaansa salaperäiseen ja suloiseen perikatoon, tuona puhtaana, kirkkaana, tuoksuvana Adrianmeren kesänä. Tuo voimakas lemmen-motiivi, joka muodosti niin lavean ilmakehän Isolden muutoksen ympärille, oli vetänyt Ippolitankin tenhopiiriinsä. Alinomaan hän sitä toisti hiljaa tai äänekkäästi laulaen, kuin riemunhurmauksessa.
— Etkö sinä tahtoisi kuolla Isolden kuolemaa? — Kysyi Giorgio hymyillen.
— Tahtoisin — hän vastasi. — Mutta maan päällä ei kuolla siten.
— Entä jos minä kuolen? — Giorgio jatkoi, yhä vielä hymyillen.
— Silloin luulen, että minä kuolisin, mutta epätoivoon.
— Entä jos ehdottaisin, että kuolisit yhdessä minun kanssani, samalla tavoin, samaan aikaan?
Silmät maassa hän mietti muutaman hetken. Sitten hän sanoi ja katsoi viettelijäänsä katsein, missä piili koko elämän sulous:
— Miksi kuolla, kun sinua rakastan, kun sinä minua rakastat, kun ei mikään estä meitä elämästä kokonaan toisiamme varten?
— Sinua elämä miellyttää! — hän mutisi salatun katkerasti.
— Niin, elämä minua miellyttää — hän vakuutti melkein intohimoisesti sentähden, että sinä minua miellytät.
— Entä jos minä kuolisin? — hän toisti, hymyilemättä, ja tunsi sisimmässään taaskin vaistomaista vihamielisyyttä tuota kaunista hekkumallista olentoa kohtaan, joka hengitti ilmaa riemukkaasti.
— Sinä et tule kuolemaan — Ippolita vakuutti yhtä intomielisesti. —Olet nuori. Miksi sinä kuolisit?
Hänen äänestään, hänen ryhdistään, koko hänen persoonastaan henki tavaton tyytyväisyys. Hän näytti sellaiselta, kuin ihmiset niinä hetkinä, jolloin heidän elämänsä, kaikkien voimien hetkellisen tasapainon vuoksi sointuen otollisiin ulkonaisiin olosuhteisiin, sopusuhtaisena soluu edelleen. Kuten aikaisemmin, hän nyt näytti puhkeavan kuin nuppu voimakkaassa meri-ilmassa, kesäillan virkeydessä, ollen tuollaisen ihanan kukan kaltainen, joka auringon laskiessa aukaisee terälehtensä.
Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä kuuli kuivuneiden lehtien kahinan tapaista meren pauhua rantakiviltä, Giorgio kysyi:
— Uskotko sinä kohtaloon?
— Uskon siihen.
Ippolita kun ei halunnut antautua siihen surumieliseen vakavuuteen, johon Giorgion sanat näyttivät johtavan, hän vastasi kevyesti, leikillisesti. Loukkautuneena Giorgio lisäsi katkerana:
— Tiedätkö, mikä päivä tänään on?
Tyrmistyneenä, levottomana hän kysyi:
— Mikä päivä?
Giorgio epäröi. Tähän hetkeen asti hän oli välttänyt muistuttamasta tuolle huonomuistiselle naiselle Demetrion kuolinpäivää, sillä yhä vahvemmaksi oli käynyt hänen vastenmielisyytensä lausua tuota puhdasta nimeä, manata esille tuota ylevää kuvaa sen kaikkeinpyhimmästä.
Hän tunsi, että hänen pyhä surunsa olisi saanut arkileiman, jos Ippolita olisi ottanut siihen osaa. Ja tämä tunne vakaantui hänessä, nyt kun hän tuollaisena julmana selkeydenhetkenä taas huomasi Ippolitassa himojen naisen, "aistillisuuden kukan", vihollisen. Hän hillitsi itsensä. Ja äkkiä väkinäisesti nauraen hän huudahti:
— Katsohan! Ortonassa vietetään juhlaa! — ja hän osoitti vihreässä etäisyydessä haamoittavaa merikaupunkia, josta leimahteli ilotulituksia.
— Kuinka omituinen sinä olet tänään! — sanoi Ippolita.
Sitten hän loi häneen tuollaisen omituisen katseen, joka oli hänelle tavallinen, kun tahtoi häntä rauhoittaa, ja lisäsi:
— Tule tänne, istu tähän viereeni…
Giorgio seisoi varjossa erään parvekkeelle johtavan avoimen oven ääressä. Ippolita istui ulkona rintanojaa vasten kumartuneena, ohut valkoinen hame yllä, somassa asennossa; hänen vartalonsa erosi meren taustasta, jolla vielä lepäsi iltaruskon kajastus, ja hänen tumma päänsä hohti kuin läpikuultava merivaha. Hän näytti vilvoittavan itseään, kuin olisi lähtenyt suljetusta tukehuttavasta huoneesta, myrkyllisten höyryjen raskauttamasta ilmasta. Giorgion silmissä hän näytti hajuvedellä täytetyltä pullolta, jonka sisällys haihtuu pois: hän antoi musiikin voiman synnyttämän ihanteellisen elämän virrata pois; hän vapautui vaivalloisista unelmista ja palasi alkuperäiseen eläimelliseen aistillisuuteen.
— Kuten aina — ajatteli Giorgio — kuten aina hän on vaan oppivaisena vastaanottanut ja omaksunut, mitä minä olen hänelle opettanut. Hänen sisäinen elämänsä on aina ollut teeskentelyä, ja on sitä vieläkin. Kun minun vaikutukseni loppuu, hän palaa jälleen oikeaan luontoonsa, hänestä tulee jälleen nainen, alhaisen aistinautinnon välikappale. Ei mikään kykene hänen olemustaan muuttamaan, ei mikään voi häntä jalostaa. Hänen suonissaan virtaa alhaison verta ja Herra tietää kuinka paljo perittyä halpamaisuutta. Mutta minäkään en koskaan voi vapautua siitä halusta, jota hän minussa herättää. Minä en koskaan voi karkoittaa häntä aistinauttimuksestani. Ja tästälähin en voi elää hänen kanssaan enkä ilman häntä. Tiedän, että minun täytyy kuolla. Mutta täytyykö minun jättää hänet seuraajalle?
Viha tuota aavistamatonta olentoa kohtaan ei ollut koskaan herännyt näin rajuna. Säälittä hän häntä runteli, katkeruutta uhkuen, joka häntä itseäänkin hämmästytti. Hän kosti kuin petoksesta, kuin kaiken kataluuden määrän voittaneesta vilpistä. Hän tunsi hukkuvan kateellista harmia, kun tämä upotessaan huomaa kumppanin vieressään, joka on pelastumaisillaan ja takertuu kiinni elämään. Hänen mielestään tämä vuosipäivä uudelleen vahvisti kuolemantuomion, jota piti välttämättömänä. Hänestä tämä päivä oli kuoleman Epifania-juhla. Ja hän tunsi, ettei enää ollut itsensä valtijas. Hän tunsi olevansa kokonaan tuon piintyneen päähänpiston valloissa, joka minä hetkenä tahansa saattoi houkutella hänet johonkin suunnattomaan ja samalla antaa hänen tahdolleen ratkaisevan teon sysäyksen.
— Täytyykö minun yksin kuolla? — hän toisti itsekseen, sekavien, rikoksellisten ajatusten salamannopeasti kiitäessä hänen aivoissaan: — Täytyykö minun yksin kuolla?
Hän vavahti, kun Ippolita kosketti hänen kasvojaan ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
— Säikytinkö sinua? — hän kysyi.
Nähdessään Giorgion katoavan oviaukon yhä tummenevaan varjoon, Ippolita oli tavattoman levottomana rientänyt häntä syleilemään.
— Mitä sinä ajattelit? Mikä sinun on? Miksi sinä tänään olet niin omituinen?
Hän puhui hänelle imartelevana, ja vielä pitäen toista käsivartta kietoutuneena hänen kaulaansa, hän silitti hyväillen hänen ohimoitaan. Ja hämärässä Giorgio näki hänen valkeiden kasvojensa salaperäisesti loistavan, hänen silmiensä säteilevän. Raju vavistus kouristi hänet. — Sinä vapiset? Mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa?
Ippolita irtaantui hänestä, haki pöydältä kynttilän ja sytytti sen.Huolestuneena hän lähestyi häntä ja tarttui hänen käsiinsä.
— Oletko sairas?
— Olen — hän sopersi — en voi tänään hyvin. Minulla on paha päiväni.
— Ippolita ei kuullut ensi kertaa hänen valittavan epämääräisiä kipuja, ruumiissa siirtyviä kumeita tuskia, vaivalloisia pistoksia ja syyhytyksiä, pyörrytyksiä ja painajaisia. Hän piti noita kipuja kuviteltuina, hänen tavallisesta alakuloisuudestaan ja liiallisesta mietiskelystään johtuvina. Eikä hän tuntenut parempaa parannuskeinoa niille kuin hyväilyt, naurun, leikkisyyden.
— Mikä sinun on?
— En voi sitä sinulle sanoa.
— Oh, minä tunnen tautisi syyn… Musiikki kiihoittaa sinua liiaksi.Viikoksi herkeämme soittamasta.
— Emme todellakaan soita.
— Emme tästälähin ollenkaan.
Ja Ippolita meni pianon luo, sulki kannen, lukitsi sen ja piilloitti pienen avaimen.
— Huomenna alamme taas pitkät kävelymme, ja koko aamupäivän viivymme rannalla. Tahdotko? Tule nyt ulos kuistille.
Ja lempeästi hän veti hänet sinne.
— Katso, kuinka kaunis ilta! Kuinka kalliot tuoksuvat!
Ja hiipien kiinni häneen hän kuuluvasti veti sieramiinsa suolaista tuoksua.
— Meillä on täällä kaikki, ollaksemme onnelliset. Ja sinä… Kuinka tuletkaan pahoittelemaan, kun aika on ohi! Päivät kiitävät niin nopeasti. Melkein kolme kuukautta olemme jo eläneet täällä.
— Joko sinä ajattelet jättää minut? — kysyi Giorgio levottomana, epäluuloisena.
— En, en, en tällä hetkellä — hän vastasi rauhoittaen. — Mutta tämä pitkä poissaolo rupeaa käymään vaikeaksi selittää äidilleni. Juuri tänään sain kirjeen, joka kutsuu minut takaisin. Sinä tiedät, että hän tarvitsee minua. Kun minä olen poissa kotoa, menee kaikki hunningolle.
— Onko sinun siis mitä pikimmin palaaminen Roomaan?
— Ei. Voin vielä keksiä jonkun verukkeen. Sinä tiedät, että äitini luulee minun oleskelevan täällä erään ystävättären seurassa. Sisareni on auttanut minua tekemään petoksen todennäköisemmäksi ja hän tulee minua edelleenkin auttamaan, ja asia menestyy sitäkin paremmin, kun äitini tietää, että merikylvyt ovat minulle välttämättömät ja että minä viime vuonna niiden laiminlyönnin vuoksi, olin sairas… Muistatko? Vietin viime kesän sisareni luona Caronnossa; se oli kauhea kesä.
— Ja nyt?
— Varmaankin voisin vielä elokuuksi jäädä luoksesi ja kenties syyskuun ensi viikoksikin…
— Ja sitten?
— Ja sitten annat minun palata Roomaan, ja sinä seuraat minua sinne. Ja sitten neuvoittelemme, miten tulevaisuudessa tulee olemaan. Minulla on jo jotain mielessä…
— Mitä sitten?
— Sen sanon sinulle kyllä. Mutta nyt on aika syödä. Eikö sinulla ole ruokahalua?
Ateria oli valmis. Tavallisuuden mukaan pöytä oli katettu ulos parvekkeelle. Suuri lamppu oli sytytetty.
— Näetkö? — huudahti Ippolita, palvelijattaren tuodessa astian täynnä höyryävää keittoa pöytään — tämä on Candian tekoa.
Hän oli halunnut, että Candia seudun tavan mukaan valmistaisi heille maalaislientä; maukasta ruokalajia joka oli vahvasti höystetty inkiväärillä. Tuoksun kiihoittamana Ippolita jo muutaman kerran vanhusten asunnossa oli sitä maistellut. Nyt oli hänen tehnyt sitä mielensä.
— Saatpa nähdä, kuinka oivalliselta se maistuu.
Lapsellisen ahneesti hän täytti sillä lautasensa reunoja myöten ja nielaisi nopeasti ensi lusikalliset.
— En ole eläessäni syönyt mitään parempaa.
Ääneensä hän kutsui Candiaa häntä kiittääksensä.
— Candia! Candia!
— Maistuuko se sinulle, rouva?
— Kuinka se maistuu!
— Muuttukoon se sinussa terveeksi vereksi.
Ja raskaan vaimon kirkas nauru kaikui lempeään iltailmaan.
Giorgio näytti ottavan osaa tähän hilpeyteen. Hänen mielialansa äkillinen muutos oli ilmeinen. Hän kaatoi lasiinsa viiniä ja joi sen yhtenä siemauksena. Hän pakoitti itsensä voittamaan vastenmielisyytensä ruokaan, tuon vastenmielisyyden, joka viime aikoma oli käynyt niin voimakkaaksi, että punaisen lihan pelkkä näkeminen välistä hänelle kävi sietämättömäksi.
— Voithan paremmin, eikö totta? — kysyi Ippolita kallistuen hänen puoleensa, ja samalla hieman työntäen tuoliaan, ollakseen lähempänä häntä.
— Se on totta, nyt voin hyvin. Ja hän joi uudelleen.
— Katso! huudahti Ippolita — katso — Ortonaa, kuinka se on juhla-asussa!
Ja molemmat katsoivat kaukaista ilotulituksen koristamaa kaupunkia, joka kohosi ylängöllä tumman meren yläpuolella. Loistavina tähtisikerminä nousivat taivaalle raketti-ryhmät, jotka lakkaamatta näyttivät lisääntyvän ja täyttävän koko avaran taivaankannen.
— Sisareni Cristina — sanoi Giorgio, on näinä päivinä Ortonassa sukulaistensa, Vallereggian perheen luona.
— Onko hän kirjoittanut sinulle?
— On.
— Kuinka iloinen olisin, jos saisin hänet nähdä! Hän on kai sinun näköisesi? Onko Cristina sinun lemmikkisi?
Hän jäi muutamaksi hetkeksi miettimään.
— Kuinka onnellinen olisin, jos saisin nähdä äitisi! — hän jatkoi. —Kuinka usein olen häntä ajatellut!
Ja taaskin vaiettuaan, hellästi:
— Kuka tietää, kuinka suuresti hän sinua rakastaa.
Äkillinen mielenliikutus paisutti Giorgion sydäntä; ja hänen mielessään kohosi hänen hylkäämänsä, unhoittamansa talon kuva; ja kaiken kuluneen huolen hän näki hengissä edessään ja kaikki surulliset kuvat: — äidin nääntyneet kasvot, hänen turvonneet, kyynelistä punettuneet silmänsä, Cristinan suloisen liikuttavan hymyn, kivulloisen pojan, jonka iso pää melkein aina roikkui povella, vanhan, höperön, ahnaan tädin aaveenomaiset kasvot. Ja äidin väsyneet silmät kysyivät taas kuten jäähyväishetkellä: — Kenen vuoksi sinä minut hylkäät? —
Taaskin kaihosi Giorgio tuota kaukaista taloa ja hän taipui äkkiä kuin puu, jonka yli tuulenpuuska pyyhkäisee. Ja äkkiä rupesi horjumaan tuo salainen päätös, jonka oli tehnyt pimeässä huoneessa Ippolitan käsivarsien kietomana, kun hän jälleen näki tuon suljetun oven, jonka takana Demetrion vuode oli, kun näki edessään kirkkomaan kulmassa olevan hautakappelin, jota sininen, juhlallinen vuorten varjo vartioi.
Mutta Ippolita jatkoi lörpöttelyään, hän muuttui puheliaaksi: kuten aikaisemmin, hän ajattelematta paljasti kotoisia muistojaan. Ja kuten ennen Giorgio häntä kuunteli, huolestuneena pannen merkille muutamia rahvaanomaisia piirteitä, jotka keskustelun runsassanaisuudessa pistivät esiin Ippolitan huulilta; ja kuten aikaisemmin Giorgio nytkin huomasi erityisen eleen, joka oli Ippolitalla tavallinen, kun hän kiivastui, ja joka ei häntä ollenkaan pukenut, se kun oli kokonaan vailla kaikkea suloa.
— Näithän äitini eräänä päivänä kadulla. Muistathan? — hän kysyi. — Mikä ero äitini ja isäni välillä! Isäni oli aina hyvä ja lempeä, hän ei koskaan olisi hennonut meitä lyödä, kohdella meitä ankarasti. Äitini on kiivas, äkkipikainen, melkein julma. Oh, jos kertoisin sinulle mitä kaikkea on saanut kärsiä sisarparkani Adriana! Hän pani aina vastaan ja hänen vastahakoisuutensa saattoi äitini raivostumaan, niin että hän häntä pieksi veriin asti. Minä sitävastoin osasin aina riistää aseet hänen käsistään, tunnustamalla vikani ja pyytämällä anteeksi. Ja kuitenkin, ankaruudesta huolimatta hän meitä aina on rakastanut intohimoisesti… Erään ikkunamme alla oli vesisäiliö. Meillä oli tapana asettua tämän ikkunan ääreen ja huviksemme nostaa siitä pienellä sangolla vettä. Eräänä päivänä äitini läksi ulos ja me jäimme hetkeksi yksin. Muutaman hetken kuluttua näimme hänet kauhuksemme itkien ja menehtymäisillään palaavan takaisin. Hän otti minut nyyhkyttäen syliinsä ja peitti minut kuin mieletön suudelmillaan. Kadulla hän oli saanut sen aavistuksen, että minä putoaisin alas ikkunasta.
Giorgio näki hengissä jälleen edessään tuon herkkähermoisen vanhan naisen, jonka kasvoissa olivat kaikki tyttären puutteellisuudet suuremmassa määrässä: liian vahvasti kehittynyt pitkä alileuka, liian leveät sieramet. Hän näki jälleen tuon raivottaren otsan, josta tiheät harmaat hiukset jäykkinä törröttivät, nuo kaarevien kulmakarvojen alla kuopissaan tuijoittavat silmät, jotka ilmaisivat jumalisen naisen kiihkoisaa uskonnollisuutta ja Trasteveren pikkuporvarittaren kitsasta ahneutta.
— Näetkö tätä arpea, joka minulla on leukani alla? — jatkoi Ippolita. — Siitäkin saan kiittää äitiäni. Minä ja sisareni kävimme koulua; ja koulussa oli meillä erityiset, hyvin somat puvut, jotka meidän kotona taas täytyi riisua. Eräänä päivänä kotia palattuani näin pöydällä lämmittäjä-pannun ja otin sen, lämmittääkseni palelevia käsiäni. Äitini sanoi minulle: — Mene muuttamaan pukua! — Ja minä: — Menen kyllä — mutta lämmittelin edelleen käsiäni. Äiti toisti: — Mene muuttamaan pukua! Ja minä: Nyt menen… Hänellä oli iso harja kädessä ja hän harjasi jotain vaatekappaletta. Minä yhä vaan seisoin keskellä huonetta lämmittäjä kädessäni. Tuo hame puki minua. Kolmannen kerran äiti toisti: Mene muuttamaan pukua! Ja minä: — No nyt menen. Raivokkaana hän paiskasi jälkeeni harjan, joka osui lämmittäjä-vehkeisiin, mitkä särkyivät. Kahvan palanen haavoitti minua tähän leuan alle; se aukaisi suonen. Veri valui virtoina. Täti tuli heti avukseni. Mutta äitini ei hievahtanut paikaltaan, ei edes katsonut taakseen. Veri virtasi. Onneksi oli heti saatavissa lääkäri, joka sitoi suoneni. Äitini ei sanonut sanaakaan. Kun isä palasi kotia ja näki leukani siteissä, hän kysyi, mikä minua vaivasi. Äitini tähysteli minua, sanaakaan sanomatta. Minä vastasin: — Minä kompastuin portaissa. Äitini ei hiiskunut sanaakaan. Verenvuodosta sain sitten paljon kärsiä… Mutta Adriana parka, se vasta sai selkäsaunoja! Etenkin Giulion, lankoni tähden. En koskaan unhoita erästä kamalaa kohtausta…
Hän keskeytti puheensa, kenties sentähden, että Giorgion kasvoilla huomasi epäilyttävän ilmeen.
— Minä ikävystytän sinua, eikö totta, kaikella tällä lörpötyksellä? —
— Et toki. Jatka vaan, ole hyvä! Näethän, että sinua kuuntelen!
— Asuimme silloin Ripettassa, erään Angelini nimisen perheen talossa, johon meitä liitti vilpitön ystävyys. Saman talon alakerrassa asui Luigi Sergi, lankoni Giulion veli, ja Luigin vaimo Eugenia. Luigi oli lahjakas, ahkera, siivo mies; Eugenia nainen kaikkein pahinta sorttia. Vaikka hänen miehensä hyvin ansaitsi, hän aina pakoitti häntä uppoamaan velkoihin. Eikä tiedetty, millä tavoin tuo nainen tuhlaili kaikki nuo rahat… Ja ilkeät kielet kuiskailivat, että hän noilla rahoilla maksoi rakastajansa… Tämä vaimo oli hirvittävän ruma; ja hänen rumuutensa teki tämän inhoittavan huhun uskottavaksi. Sisareni oli, en oikein tiedä miten, tullut hyväksi tuttavaksi näiden ihmisten kanssa; hän meni usein alakertaan vetäen verukkeeksi lukevansa ranskaa Luigin kanssa. Äiti ei ollut siihen tyytyväinen, hänessä oli herännyt epäilyjä kahden vanhan Angelini neidin viittauksista, jotka teeskentelivät olevansa Sergi perheen ystäviä, mutta jotka kuitenkin heitä vihasivat ja kernaasti levittivät heistä juoruja. — Antaa Adrianan seurustella huonomaisen naisen talossa! — Häntä ruvettiin yhä ankarammin vartioimaan. Eugenia sitävastoin helpoitti Adrianan ja Giulion rakkaussuhdetta. Tämä tuli usein asioilla Milanosta Roomaan. Ja juuri eräänä päivänä, jolloin hänen tuloansa odotettiin, tahtoi Adriana rientää alakertaan. Äitini kielsi häntä paikaltaan liikahtamasta. Sisareni piti kiinni aikeestaan. Kiistan kuluessa äitini kohotti kätensä häntä vastaan. He joutuivat käsikähmään. Ja sisareni onnistui purra häntä käsivarteen, sitten hän pakeni portaisiin. Mutta hänen kolkuttaessaan Sergi perheen ovelle, oli jo äiti hänen kintereillään, ja siinä oven edessä syntyi hirvittävä kohtaus, jota en koskaan tule unhoittamaan. Puolikuolleena tuotiin Adriana jälleen ylös. Hän sairastui ja sai kouristuksia. Äiti katui ja hoiti häntä mitä hellimmin ja huolellisimmin, hän oli hyväsävyisempi kuin koskaan ennen… Muutama päivä myöhemmin pakeni Adriana Giulion kanssa, vaikka ei vielä ollut täydelleen parantunut… Mutta sen olen, luulemma, sinulle jo kertonut.
Ja antauduttuaan lapsellisen lorutulvansa valtoihin, aavistamatta, minkä vaikutuksen hänen jokapäiväiset muistelmansa olivat tehneet rakastettunsa mieleen, hän kävi jälleen käsiksi keskeytyneeseen päivällisateriaansa.
Hetken kuluttua hän hymyillen jatkoi:
— Näet, mikä kauhea nainen on äitini. Et tiedä, etkä voi aavistaa, mitä minä olen saanut kestää, kun taistelu…hänenkanssaan alkoi. Jumalani, millaisia aikoja!
Hän vaipui kotvan ajaksi ajatuksiin.
Giorgio loi tuohon ajattelemattomaan naiseen katseen täynnä vihaa ja mustasukkaisuutta, hän tunsi tuona hetkenä uudelleen kahden vuoden tuskat. Niistä katkelmista, jotka tuo varomaton nainen oli hänelle ilmaissut, hän sommitteli kokoon hänen aikaisemman elämänsä, kuvitteli häntä syypääksi mitä halvimpiin kataluuksiin, syytti häntä mitä alentavimmista kosketuksista. — Kun jo sisaren avio oli solmittu äidin vihan alaisena, missä olosuhteissa lieneekään silloin Ippolitan avioliitto syntynyt? Millaisten ihmisten parissa hän olikaan viettänyt ensi nuoruutensa? Minkä juonien kautta hän liekään joutunut sen vihatun miehen käsiin, jonka nimeä vielä tänään kantoi?
Hän kuvitteli eräiden Rooman pikkuporvarillisten talojen syrjäistä elämää, joista samalla löyhkäsi keittiönhaju ja kirkollinen home, missä kotoinen ja pappisturmelus kilpailevat. Hän ajatteli taas Alfonso Exilin ennustusta: — Tiedätkö, kuka tulee olemaan seuraajasi? Tuo Monti, maatilanomistaja… Hänellä on rahaa. — Hänestä näytti mahdolliselta, että Ippolita oli lopulta joutuva toimeentuloa tuottavan rakkaussuhteen syliin; ei ilman omaistensa vaiteliasta suostuntaa, jotka vapautuen taloudellisesta ahdingosta ja mukavamman elintavan houkuttelemina vähitellen joutuisivat hyviin oloihin, mitkä tarjoaisivat vielä suurempaa komeutta kuin Ippolitan varsinaisen avioliiton aikana. — Enkö itse voisi tehdä sellaista tarjousta ja vapaaehtoisesti hankkia hänelle tällaisenaseman? Hän sanoi äsken, että hänellä oli jotain mielessä talvea, tulevaisuutta varten. Emmekö me voisi sopia? Olen varma siitä, että tuo vanha raivotar, jos tarkoin punnitsee tarjouksen vilpittömyyttä ja tulojen pysyväisyyttä, ei voisi olla vallan vastahakoinen hyväksymään minua pakoon lähteneen vävyn sijalle? Ehkä me vielä lopulta joudumme elämämme ehtopuolella saman kotilieden ympärillä asumaan. — Tämä ivallinen ajatus raateli armottoman julmasti hänen sydäntään. Hermostuneena hän kaatoi itselleen uutta viiniä ja joi.
— Miksi sinä tänä iltana juot niin paljon? — kysyi Ippolita katsoen häntä silmiin.
— Minun on jano. Miksi sinä et juo?
Ippolitan lasi oli tyhjä.
— Juo toki! — kehoitti Giorgio, aikoen kaataa hänelle viiniä.
— Ei, kiitos — hän sanoi. — Juon kernaammin vettä, kuten aina. En huoli mistään muusta viinistä kuin samppanjasta… Muistatko Albanossa? Muistatko kelpo Pancrazion ilmettä, kun korkki ei tahtonut aueta, ja meidän täytyi turvautua korkkiruuviin?
— Alhaalla kirstussa kai vielä on pari pulloa jälellä. Noudan toisen tänne…
Ja Giorgio nousi äkkiä.
— Ei, ei; ei tänä iltana.
Hän tahtoi häntä pidättää. Mutta kun hän hankki lähtöä, sanoi Ippolita:
— Siinä tapauksessa minä tulen mukaan.
Ja iloisena ja kevein askelin hän meni hänen kanssaan portaita alas erääseen pohjakerroksen huoneeseen, joka oli muutettu ruoka-aitaksi.
Candia riensi kynttilä kädessä esille. He etsivät arkun pohjalta ja löysivät kaksi hopeakaulaista pulloa, viimeiset.
— Tuossa ne ovat! — huusi Ippolita, jo ollen aistillisen kiihoituksen alaisena. — Tuossa ne ovat, vielä kaksi!
Ja hän nosti niitä loimuavaa valoa kohti.
— Mennään nyt!
Juostessaan nauraen ylös, hän kolhaisi Candiaa vastaan. Hän pysähtyi ja katseli tuota kookasta estettä.
— Ole siunattu! — hän sanoi. — Sinä tulet synnyttämään jättiläisen.Milloin?
— Oh, rouva, minä hetkenä tahansa — vastasi Candia — kenties jo tänä yönä…
— Tänä yönä?
— Tunnen jo hiljaista tuskaa.
— Kutsu minua. Tahtoisin auttaa sinua.
— Mitäpä sinä vaivautuisit. Onhan siinä äiti, jolla on ollut kaksikymmentä kaksi… — — Kaksikymmentä kaksi, hän toisti, ja hänen terveet hampaansa irvistelivät esiin.
Ja silmäillen Ippolitan vartaloa hän lisäsi:
— Entä sinä? — mitä sinä odotat?
Kiireisesti pakeni Ippolita, kiipesi taas portaita ylös ja asetti pullot pöydälle; kotvan hän oli kuin häpeissään, hieman hengästyneenä. Sitten hän pudisti päätään.
— Katso Ortonaa!
Hän viittasi kädellään tuohon juhlalliseen kaupunkiin päin, josta iloisuuden henkäys näytti tunkeutuvan heihin asti. Punerva hohde levisi ylängölle, kuin tulivuoren aukolle; ja tästä heijastuksesta nousi lakkaamatta lukemattomia tulilentureja syvään taivaansineen, järjestyen laajoiksi kehiksi, pannen kuvittelemaan merenpeiliin kuvastuvaa valaistua jättiläiskirkkoa.
— Avaamme myös makeislaatikon, — hän sanoi, Giorgion hääriessä samppanjapullon avaamisessa.
Kukilla, hedelmillä, makeisilla runsaasti katetulla pöydällä liipoittelivat yöperhot. Tulisen viinin vaahto roiskui pöytäliinalle.
— Onneksemme! — hän kilisti ja kohotti lasia lemmittyynsä päin.
— Rauhaksemme! — hän vastasi, ojentaen lasiaan.
Lasit kilisivät niin rajusti vastatusten, että särkyivät; ja kirkas viini läikkyi pöydälle ja kauniille meheville persikoille.
— Hyvä enne! Hyvä enne! — huudahti Ippolita, ilostuen tästä viinitulvasta enemmän kuin pitkästä siemauksesta.
Ja hän laski kätensä edessään oleville kosteille persikoille. Ne olivat verrattomia, kaikki vaan toiselta kupeelta punoittavia, kuin olisi viime aamurusko värjännyt ne punaisiksi, nähdessään niiden kypsinä riippuvan oksasta. Tuo harvinainen kaste näytti niitä uudelleen kultaavan.
— Mikä ihme! — hän sanoi, ottaen käteensä kauneimman niistä.
Ja kuorimatta hän himokkaasti puraisi sitä. Mehu valui kuin sula hunaja hänen suupielistään.
— Pure nyt sinä vuorostasi.
Ja hän ojensi mehukkaan hedelmän rakastetulleen tehden samanlaisen liikkeen, kuin tuona ensi päivänä hämärässä tammen juurella, ojentaessaan Giorgiolle loput leipäkannikasta.
Giorgiossa heräsi tuo muisto. Ja hän tunsi tarvetta ilmaista, mitä tunsi.
— Muistatko — hän sanoi — muistatko tuon ensimäisen päivän, kun purit vastapaistettuun leipään ja ojensit sen minulle vielä lämpöisenä ja kosteana? Muistatko, miten hyvää se oli mielestäni?
— Muistan kaiken. Kuinka voisinkaan unhoittaa tuon päivän pienintäkään yksityisseikkaa!
Hänen mieleensä muistui tuo kinsterillä koristettu polku, tuo hauska ja soma kunnianosoitus, joka oli tullut hänen osakseen. Äänetönnä hän hetkeksi vaipui runolliseen muistonäkyyn.
— Nuo kinsteri-kukat! hän kuiskasi äkkiä alakuloisena.
Sitten hän jatkoi.
— Mikä omituinen kasvi! Kun nyt näkee yhden noista nystyräisistä pensaista, kuka silloin voisi kuvailla tuota komeutta!
Kaikkialla kävelyillään he kohtasivat tätä pensasta, jolla pitkien suippojen vitsojensa päissä oli vaalean untuvan peittämiä mustia liskoja; ja jokaisessa liskossa oli siemenherneitä ja jokaisessa asui vihervä mato.
— Juo! — kehoitti Giorgio ja täytti uudet lasit säkenöivällä viinillä.
— Tulevan lemmenkevään onneksi! — kilisti Ippolita ja tyhjensi lasin viime pisaraan.
Heti Giorgio uudelleen täytti tyhjän lasin.
Ippolita otti makeiskotelon ja sanoi:
— Tahdotko keltaisia vai vaaleanpunaisia?
Ne olivat noita itämaalaisia makeisia, jotka Adolfo Astorgi oli lähettänyt, ja jotka olivat valmistetut ruusunpunaisesta tai meren vahan värisestä aineesta, ja levittivät niin vahvaa hajua, että kitalaki niistä sai lihaisen, hunajalla täytetyn kukan aistimuksen.
— Kuka tietää, missä "Don Juan" pursi nyt lienee! — sanoi Giorgio, ottaen makeisen Ippolitan sormista, jotka olivat sokerijauhoista valkoiset.
Ja hänessä nousi kaiho noihin kaukaisiin pihkanhajuisiin saariin, jotka kenties paraikaa huokuivat koko öisen suloisen tuoksunsa siihen tuuleen, joka paisutti isoa purjetta.
Ippolita luuli kuulevansa hänen sanoistaan surumielisyyttä.
— Tahtoisitko kernaammin olla siellä purren kannella ystäväsi kanssa, kuin täällä yksin minun kanssani? — hän kysyi.
— En siellä, enkä täällä. Jossakin muualla! — hän vastasi hymyillen, leikillisen näköisenä.
Ja hän nousi, tarjoten ystävättärelleen huuliaan suuteloon.
Ippolita suuteli häntä hellästi, tahmein, sokeroiduin huulin; hän ei vielä ollut makeista niellyt. Ja yöperhot liipoittelivat hänen ympärillään.
— Etkö juo? — hän kysyi suutelon jälkeen, ääni hieman värähdellen.
Epäröimättä Ippolita tyhjensi lasin.
— Se on melkein haaleata — hän sanoi juotuaan.
— Muistatko Danielin Frappé-viiniä Veneziassa? Oi kuinka siitä pidän, kun sitä juo hitain siemauksin.
Puhuessaan aineista, jotka hänelle maistuivat, herkuista, joista etupäässä piti, oli hänen äänensä omituisen pehmeä ja hänen huultensa liikkeet sulavat, mikä loi hänen sanoihinsa voimakkaan aistillisen sävyn. Ja jokainen näistä sanoista ja jokainen näistä liikkeistä oli Giorgiolle katkeran tuskan aihe. Tämä aistillisuus, jonka hän itse oli hänessä herättänyt, näytti hänestä saavuttaneensa sen kohdan, missä monet ja rajut halut eivät enää ole hillittävissä, vaan vaativat nopeata tyydytystä. Tästä naisesta tuntui nyt miehen läsnäolo välttämättömältä, samoin häntä ympäröivä loisteliaisuus. Ippolita esiintyi nyt hänen silmissään naisena, joka oli antautunut nauttimukselle joka muodossa ja jokaiseen nöyryytykseen alistuen. Jos hän Giorgio, nyt katoaisi, ja Ippolita kyllästyisi tähän rakkauteen, tämä nainen hyväksyisi joka tarjouksen. Hän oli perehtynyt kaikkiin viekoituskeinoihin; hänellä on senkaltainen kauneus, joka ohimennessä iskee miehiin, joka panee heidän sisälmyksensä kuohuksiin ja herättää veressä polkemattoman himon; hänellä oli sulava muotojen hienous ja ylen hienostunut maku pukeutumiseen, mitä suurin taito asettaa värinsä ja vaatteensa soman persoonansa kanssa sopusointuun; hän osasi hivelevällä äänellään, joka oli pehmeä kuin hänen silmiensä sametti, manata esiin sanoja ja unelmia ja tuudittaa nukuksiin suruja; salainen tauti kalvoi häntä ja näytti ajoittain salaperäisesti valaisevan hänen tunnekykyään, ajoittain hän taas kärsi alakuloisuudesta, joka oli seuraus taudistaan, toiste hän uhkui terveyden voimaa. Ja kaiken lisäksi hän oli hedelmätön. Jos hän äkkiä olisi vapaa kaikista siteistä, miten hän silloin jatkaisikaan elinmuotoaan? Giorgio ei hetkeäkään epäillyt. Ehdottoman varmasti hän totesi, että hänen vaikutuksensa rajottui ainoastaan aistillisiin seikkoihin ja muutamiin keinotekoisiin henkisiin tilapäisyyksiin. Tuo rahvaanomainen karkea ydin oli jäänyt koskemattomaksi. Hänellä oli se vakaumus, että juuri tästä hänen ytimestään johtui hänen taipumuksensa helposti mukautumaan rakastajaan, jolle eivät erityiset henkiset ja ruumiilliset hienoudet olleet ominaisia. Sanalla sanoen, tavalliseen rakastajaan.
Ja uudelleen hän täytti lasin sillä viinillä, jota Ippolita joi kernaammin kuin kaikkia muita viinejä — tuota viiniä, jonka on määrä tarjota iloa salaisissa juhlissa, kiihoitusta uudenaikaisissa pikku-hurjisteluissa suljettujen ovien takana — mielikuvituksessaan hän näki Ippolitan alttiina kaikille irstailuille — tuon kalpean ja ahneen roomattaren, joka oli voittamaton taidossa saattaa miehiä vanhenemaan.
— Kuinka kätesi vapisee, huomautti Ippolita, katsoen häneen.
— Se on totta — hän virkkoi hermostuneesti, teeskennellen iloisuutta.— Tiedätkö, että minä jo olen juopunut? Ja sinä et juo, sinä viekas!
Ippolita nauroi ja joi kolmannen kerran, purskahtaen lapselliseen naurahdukseen ajatellessaan, että hän juopuisi, että vähitellen tuntisi älynsä utuiseksi. Viini alkoikin jo häneen vaikuttaa. Hermostuneisuuden pahahenki alkoi jo häntä kiihoittaa.