Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon näyn. — Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia; muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä. Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän. Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden, ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu — suitsutussavua tai benzoe-pihkaa — liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä. Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa. Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.
Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä lyyrillisellä henkäyksellä.
— Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti. Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija, buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan, missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin, huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä, kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!
Nauraen hän nousi.
— Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen mukaisesti.
Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:
— Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.
Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.
— Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.
He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä. Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa. Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.
— Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!
Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.
— Milloinka saavumme Albanoon?
— Seitsemän ajoissa.
— Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen kanssaan.
Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:
— Tahtoisitko taas mennä sisälle?
— En, hän vastasi. — Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.
Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan, joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli: — Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen; kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: — Ehkä Giorgio on väsynyt minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen — hän pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin; kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta. Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.
— Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista, ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle, äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn, vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa? Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.
Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:
— Etkö ole onnellinen?
Giorgio hämmentyi tuon kysymyksen äänenpainosta, joka tuntui olevan verhottu kuumaan henkäykseen, värähti oikeasta onnentunteesta ja vastasi:
— Kovin onnellinen.
Ja sykkivin sydämin molemmat kuulivat höyrypillin vihellyksen.
He olivat yksin juna-osastossa. He sulkivat kaikki ikkunat ja odottivat kunnes juna läksi liikkeelle; sitten he syleilivät toisiaan, suutelivat toisiaan ja toistivat toisilleen kaikki ne hyväilynimet, joihin hellyytensä voima kahtena vuotena oli heidät totuttanut. Sitten jäivät he vieretysten istumaan, epämääräinen hymy huulilla ja silmissä, ja tunsivat, miten veren raju kuohunta vähitellen asettui. He näkivät ikkunoista yksitoikkoisen maiseman kevyeeseen punasinervään autereeseen käärittynä kiitävän ohi.
Ippolita sanoi:
— Laske pääsi tähän polvilleni ja paneudu pitkäksesi.
Giorgio laski päänsä hänen polvilleen ja paneutui pitkäkseen.
Ippolita sanoi:
— Huuliesi iho on hieman halkeillut tuulesta.
Ja sormillaan hän siirteli muutamia hänen viiksiensä karvoja pois suun edestä. Giorgio suuteli hänen sormiaan. Ippolita silitti hänen hiuksiaan ja sanoi:
— Sinunkin silmäripsesi ovat hyvin pitkät.
Hän sulki hänen silmänsä, ihaillakseen hänen ripsiänsä. Sitten hän hyväili hänen otsaansa ja ohimoltaan. Hän kumarsi päänsä hänen ylitsensä ja antoi hänen uudelleen suudella hänen sormiaan, yksitellen. Ja Giorgio näki siinä loikoessaan hänen suunsa aivan hitaasti aukenevan ja lumivalkoisten hammasrivien sukeltavan esiin. Ja Ippolita sulki jälleen suunsa, ja vielä kerran huulet aukenivat hitaasti, kuten kaksiteräisen kukan lehdet, ja pohjalla näkyivät valkoiset helmet.
Hymyillen sanoi Ippolita:
— Tämä on ensi matka, jonka yhdessä teemme ja tämä on ensi kerta, kuin olemme kahdenkesken.
Häntä viehätti se ajatus, että he tekivät jotain tavatonta. Giorgio nousi, suuteli häntä kaulaan, juuri syntymäluomien kohdalle ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Ippolitan silmissä välkähti kuvaamaton hohde; mutta hän sanoi vilkkaasti häätäen:
— Ei, ei. Meidän tulee olla järkeviä iltaan asti; meidän täytyy odottaa.
Taaskin hän kuvitteli hiljaista majataloa, vanhanaikuisia huonekaluja ja suurta vuodetta valkoisine hyttysverkkoineen.
— Albanossa ei tänä vuodenaikana ole juuri ketään, sanoi Ippolita johtaakseen rakastettunsa ajatukset toisaalle. — Kuinka meidän tulee hauska vallan yksin yksinäisessä majatalossa! Tulevat luulemaan meitä vastanaineiksi.
Väristen hän kääri vaippansa ympärilleen ja kallistui Giorgion olkaa vastaan.
— Tänään on kylmä, eikö totta? Heti perille saavuttuamme annamme virittää valkean pesään ja juomme kupin teetä.
Molemmat tunsivat rajua mielihyvää kuvitellessaan tulevan hetken suloutta. He puhuivat puoliääneen, vaihtaen verensä kuumuutta ja lupauksiaan. Mutta puhuessaan tulevasta intohimosta, nykyhetken pyyde kävi voimakkaammaksi; se kävi kestämättömäksi. He vaikenivat. He liittivät yhteen huulensa, eivätkä enää kuulleet muuta melua kuin rajusti pulppuilevien valtasuoniensa tykytystä, ollen sokean ja hurjan halun kouristamina.
Sitten tuntui molemmista, kuin olisi verho langennut silmiltä, kuin olisi sisäinen usva haihtunut, kuin olisi lumous rauennut. Uneksitun huoneen kamiinihehku sammui; vuode näytti jäisen kylmältä; yksinäisen majatalon hiljaisuus kävi painostavaksi.
— Miksi teimme tämän?
Ippolitan äänessä oli lempeä, mutta surullinen kaiku. Hän kallisti päänsä selkänojalle ja katseli avaraa yksitoikkoista maisemaa, joka katosi varjoihin.
Mutta istuen hänen vieressään Giorgio ei voinut vapautua kavalista ajatuksistaan. Häntä kidutti hirvittävä näky, jota ei voinut paeta, hän kun näki sen henkensä silmillä, noilla luomettomilla silmillä, joita ei mikään tahto voi sulkea.
— Mitä ajattelet? kysyi häneltä levottomana Ippolita.
— Sinua.
Giorgio ajatteli häntä ja häämatkaa, jonka vastanaineet tavallisesti tekevät. — Varmaankin hän kerran oli yksin miehensä kanssa, niin kuin nyt minun kanssani. Kenties hän junassa kärsi ensi kerran intohimon väkivaltaa. Kenties hän ajatteli tuota vihattua hetkeä, kun niin vilkkaasti sanoi: — Ei, ei. — Kenties tuo muisto nyt saattaa hänet noin surulliseksi. — Ja hän ajatteli lisäksi noita uskallettuja seikkailuja kahden aseman välillä, äkillistä levottomuutta, minkä katse herätti, aistillisuuden yllätyksiä, pitkinä painostavina kesäiltapäivinä pimeiden tunneliholvien alla… — Kauheta, kauheta! — Ja hän luhistui kokoon, minkä liikkeen Ippolita tunsi varmaksi lemmittynsä sairaalloisuuden oireeksi. Hän tarttui Giorgion käteen ja sanoi:
— Kärsitkö?
Hän nyökkäsi päällään ja katsoi häneen tuskallisesti hymyillen. Mutta hän ei rohjennut tunkea syvemmälle rakastajansa mielentilaan, sillä hän pelkäsi katkeraa ja raatelevaa vastausta. Sentähden hän päätti vaieta, mutta painoi pitkän suudelman hänen otsalleen, kuten usein oli tehnyt, selvittääkseen itsepintaisen ajatusten solmun.
— Nyt olemme Cechinassa! hän huusi helpotuksesta, kun junan vihellys vihloi hänen korvaansa. — — Nouse, nouse, rakkaani, meidän on astuttava pois junasta.
Hän tekeytyi iloiseksi, saattaakseen Giorgion iloiseksi. Hän aukaisi ikkunan ja pisti päänsä ulos.
— On viileä, mutta kaunis ilta. Joudu, rakkaani. Vietämmehan vuosipäivää. Meidän täytyy olla onnellisia.
Kuullessaan tämän hellän ja voimakkaan äänen kaiun Giorgio pudisti pois itsestään kaikki pahat ajatukset. Ja astuessaan ulos raittiiseen ilmaan, hän tunsi itsensä virkistyvän.
Melkein kristallinkirkas selkeys verhosi kosteutta uhkuvaa maisemaa. Kuulakassa ilmassa liiteli vielä iltaruskon valojäännöksiä. Tähdet syttyivät yksitellen, vitkaan, ikäänkuin tulet avaruudessa sinne tänne häälyvissä näkymättömissä kynttiläjaloissa. "Meidän täytyy olla onnellisia!" — Nämä ystävättären sanat kaikuivat vielä Giorgion sisällä ja hänen sydämensä paisui epämääräisistä pyyteistä. Ja rauhallinen huone, kamiinihehku ja valkoinen vuode tuntuivat hänestä liian vaatimattomilta onnen välikappaleilta tänä juhlallisena ja siveänä yönä. — Me vietämme vuosipäivää. Meidän tulee olla onnellisia. — Mitä oli hän kaksi vuotta sitten tähän samaan aikaan ajatellut, tehnyt? Päämäärättömänä hän oli harhaillut kaduilla, vaistomaisen tarpeen kiihoittamana saavuttaa enemmän tilaa ja kuitenkin tuntien vetovoimaa vilkasliikkeisimpiin paikkoihin, siellä kun hänen ylpeytensä ja onnensa, arkielämän vastakohtana, näytti suurenevan. Ja kaupungin häly oli kaukaa tunkenut hänen korviinsa.
Lodovico Tognin vanha hotelli, jossa oli pitkä marmorisekoseinäinen käytävä, useat eteiset vihertävine ovineen, joilla kaikilla oli muistotaulut, henki ensi katseella melkein luostarimaista rauhaa. Jokainen huonekalu näytti tuttavallisen vanhanaikaiselta. Vuoteilla, tuoleilla, nojaistuimilla, sohvilla, pesukaapeilla oli vanhettunut, menneisaikainen muoto. Katot joiden värit olivat vaaleita, kellerviä tai sinerviä, olivat keskeltä koristetut ruusukiehkuralla tai jollakin tavallisella vertauskuvallisella kuviolla, kuten lyyralla, soihdulla, nuolikotelolla. Seinäpaperien ja mattojen kukkaiskoristeet olivat vaalenneet, melkein näkymättömiin himmenneet. Rococo-peilit, joiden suuriin kultakehyksisiin pintoihin vanhanaikuiset kuvat heijastuivat, loivat niihin sellaisen surunvoittoisen, miltei epätodellisen sävyn, minkä joskus saavat yksinäisiin lammenpintoihin kangastuvat rannat.
— Kuinka minua viehättää täällä olo, sanoi Ippolita ympäristön hiljaisen lumouksen viehättämänä, painautuen syvälle pehmeään nojatuoliin, kumartaen päänsä selkänojalle, johon oli kiinnitetty puolikuun muotoinen vaatimattoman tekoinen pumpulilangasta virkattu pitsikoristus. — En tahtoisi ollenkaan lähteä täältä pois.
Hänen mieleensä muistui Giovanna tätivainaja ja kaukainen lapsuus.
— Tätiparalla, kuulehan, oli tämänäkaltainen talo, missä huonekalut ainakin vuosisadan ajan olivat olleet samalla paikalla. Muistan aina hänen epätoivonsa, kun minä olin särkenyt hänen lasikupunsa, jonka alla oli keinotekoisia kukkia… Muistan, että hän itki. Vanhusparka! Näen hänet vielä edessäni tuo musta pitsimyssy päässä ja valkoiset hiuskiehkurat ohimoilla.
Hän puhui hiljaa, välillä keskeyttäen puheensa, katsellen kamiinin hehkuvaa hiilosta, hymyillen joskus Giorgiolle, silmät hieman väsyneinä ja tummien kehien ympäröiminä; sillävälin kuului ulkoa kadunlaskijoiden tasainen ja jatkuva kalkutus.
— Tuossa talossa oli avara ullakko ja siinä pari kolme katto-aukkoa, joissa kyyhkyset asustivat. Sinne kiipesivät pienet jyrkät portaat, joiden sivuseinillä riippui, Herra tiesi miltä ajoilta asti, jäniksen karvaisia vuotia kahden ristiin asetetun sauvan varassa. Minä vein joka päivä ruokaa kyyhkysille. Heti kun ne kuulivat minun astuvan ylös portaita, ne tunkeilivat oven eteen. Sisään astuessani ne ympäröivät minut. Silloin minä istuuduin maahan ja sirotin ympärilleni ohria. Kyyhkyset häärivät ympärilläni, ne olivat vallan valkeat ja minä katselin, kun ne noukkivat jyviä. Naapuritalosta kuului huilun ääniä: aina sama sävelmä samaan aikaan. Tämä musiikki tuntui minusta suloiselta. Kuuntelin pää käännettynä avattuun kattoluukkuun, ikäänkuin ahmien sisääntulevia säveliä. Silloin tällöin palasi eksynyt kyyhkynen ullakolle, hiipaisten siivillään päätäni ja pudottaen hiuksiini jonkun sulan. Ja näkymätön huilu soitti, soitti yhä edelleen… Korvissani soi vielä tuo sävelmä, voisin sitä hyräillä. Intohimoinen kiintymykseni musiikkiin alkoi tuona aikana, kyyhkyislakassa…
Mielessään hän toisti tuon vanhanaikuisen albanialaisen huilun soittamaa kappaletta, ja hän nautti sen sulosoinnusta tuntien hieman samanlaista surumielisyyttä kuin nainen, joka monen vuoden kuluttua morsiusarkkunsa pohjalta löytää siihen unhoittuneen makeisen. Seurasi hetken vaikeneminen. Rauhallisen majatalon käytävässä kajahti kello.
— Muistan vielä, miten raajarikko turturi-kyyhkynen, tätini suuren hellyyden esine, laahusteli ympäri huoneissa. Eräänä päivänä tuli luokseni leikittelemään lähitalosta eräs kaunis vaaleatukkainen tyttönen, nimeltä Clarice. Täti oli vilustunut ja vuoteen omana. Me leikittelimme terassilla, raastaen pois neilikoita maljakoista. Turturi-kyyhkynen ilmestyi kynnykselle, katseli meitä epäluulottomana ja pysähtyi soppeen nauttimaan päivänpaisteesta. Tuskin Clarice sen oli huomannut, kun hyökkäsi sen luo, ottaakseen sen kiinni. Tuo lintuparka koetti paeta ontuen; mutta se hypähteli niin hullunkurisesti, että me molemmat purskahdimme hillittömään nauruun. Clarice sai sen kiinni; hän oli sydämetön lapsi. Paljosta nauramisesta me olimme kuin huumautuneet. Pelästynyt kyyhkynen vastusteli meidän käsissämme. Clarice kyni siitä irti höyhenen; sitten hän — kauhistun sitä nyt ajatellessani — kyni sen melkein paljaaksi, minun silmieni edessä, nauraen ja saaden minut nauramaan kuin juopuneen. Sittenkuin lintuparka oli paljaaksi nypitty ja kun se oli päässyt vapaaksi, se pakeni talon taakse. Me ajoimme sitä hetken aikaa takaa. Kotvan kuluttua kuulimme tädin soittavan kelloa, huutavan ja yskivän vuoteessaan… Clarice livisti heti tiehensä portaita alas; minä piilottauduin oviverhon taakse. Turturi-kyyhky kuoli vielä samana iltana. Täti lähetti minut takaisin Roomaan, luullen minua tuon ilkityön tekijäksi; enkä valitettavasti koskaan enää nähnyt häntä jälleen. Kuinka katkerasti itkin! Tunnontuska kalvaa minua yhä vielä.
Ippolita puhui hiljaa keskeytyen joskus, tuijottaen silmät levällään loistavaan kamiinin hehkuun, joka tuntui häntä vaivuttavan hypnotilliseen horrostilaan; ja ulkoa kuului kadunlaskijain vasarain tasainen ja yhtämittainen kalskutus.
Eräänä päivänä rakastavat palasivat hieman väsyneinä Nemi-järveltä. He olivat syöneet aamiaista Cesarini-huvilassa komeiden kukkivien kamelioiden siimeksessä. Yksin, mielessä se tietoisuus, joka syntyy kun tarkastaa kaikkein salaperäisintä salaperäisistä seikoista, he olivat katselleet "Dianan peiliä" joka tekee katsojaan saman kylmän ja läpitunkemattoman vaikutuksen kuin sinervä jäätikkö.
He tilasivat teetä, kuten tavallisesti. Ippolita haki jotain matkalaukustaan, kääntyi Giorgion puoleen näyttäen hänelle nauhan koossapitämää pientä tukkua ja sanoi:
— Katso! — Sinun kirjeesi. — Kuljetan niitä aina mukanani.
Giorgio huudahti ilmeisen iloisena:
— Kaikki? Oletko tallettanut ne kaikki?
— Olen, kaikki. Minulla on kortitkin ja sähkösanomat. Puuttuu yksi ainoa kortti, jonka heitin tuleen, jotta se ei olisi joutunut mieheni käsiin. Mutta olen säilyttänyt palaneita lappuja: joku sana on vielä luettavissa.
— Saanko nähdä? — kysyi Giorgio.
Kateellisen näköisenä Ippolita piiloitti kirjetukun. Kun Giorgio sitten hymyilevänä lähestyi häntä, hän pakeni viereiseen huoneeseen.
Ei, ei; sinä et saa niitä nähdä. Minä en tahdo.
Hän vastusti osaksi leikillä, osaksi sentähden, että aina huolellisesti ja pelokkaasti oli tallettanut näitä kirjeitä salaisen aarteen tavoin, niin ettei kernaasti näyttänyt niitä edes niiden kirjoittajalle.
— Näytähän ne minulle, minä pyydän! Olen niin utelias uudelleen lukemaan kaksi vuotta sitten kirjoittamani kirjeet. Mitä sinulle kirjoitinkaan?
— Hehkuvia sanoja.
— Minä pyydän. Anna minun nähdä ne.
Lopulta Ippolita myöntyi nauraen, rakastajansa vakuuttavien hyväilyjen voittamana.
— No hyvä, odottakaamme, kunnes tee tuodaan sisään; sitten luemme niitä yhdessä. Tahdotko että viritämme tulen kamiiniin.
— En; tänään on melkein kuuma.
Oli kirkas päivä, tyynessä ilmassa vavahti kuin hopeaisen hohteen väreitä. Päivänvalo hieman himmeni kulkiessaan valkoisten harsouudinten läpi. Villa Cesarinin puistosta poimitut tuoreet orvokit olivat jo täyttäneet tuoksullaan koko huoneen.
— Siinä on jo Pancrazio — sanoi Ippolita kuullessaan kolkutuksen ovelta.
Kelpo palvelija Pancrazio toi sisään, huulilla häviämätön hymynsä, ehtymätöntä teetä. Hän asetti tarjottimen pöydälle, lupasi herkullista ruokaa päivälliseksi ja poistui, astuen iloisena ja hypähdellen. Hän oli kalju, mutta oli muuten pysynyt nuoren näköisenä; hän oli tavattoman altis palvelukseen, ja hänellä oli kuten eräillä japanilaisilla jumalankuvilla nauravat, kaidan soikeat ja hieman vinot silmät.
— Pancrazio itse on virkistävämpi ilmiö kuin tarjoamansa tee.
Tuolla teellä ei todellakaan ollut tuoksua, mutta se sai lisännöistä erikoisen maun. Kannu ja kupit olivat muodoltaan ja ko'oltaan tavattomia. Tarjottimeen oli kuvattu liikuttava paimentolais-rakkaustarina, ja keskellä sitruuna-palasilla täytettyä lautasta, oli mustin kirjaimin luettavissa arvoitus.
Ippolita kaatoi teetä kuppeihin; nämä höyrysivät kuin suitsutus-astiat. Sitten hän irroitti kirje-tukun, ja kirjeet erkanivat järjestettyinä ja jaettuina pienempiin tukkuihin.
— Kuinka niitä on paljo, huudahti Giorgio.
— Eipä ollenkaan paljo! Niitä on kaksisataa yhdeksänkymmentä neljä. Ja kahdessa vuodessa, rakkaani, on seitsemänsataa kolmekymmentä päivää.
Molemmat hymyilivät. He istuivat vieretysten pöydän ääreen ja alkoivat lukea kirjeitä. Giorgion valtasi omituinen mielenliikutus näiden rakkautensa asiapaperien ääressä, tuntehikas ja samalla voimakas mielenliikutus. Ensi kirjeet saattoivat hänet hämmennystilaan. Niissä ilmenevä liioitteleva tunteellisuus näytti hänestä alussa käsittämättömältä. Eräiden lauseiden lyyrillinen lennokkaisuus hänet melkein tyrmistytti. Hänen nuoren intohimonsa raju kiivaus häntä melkein pelästytti keskellä tämän vaatimattoman hotellin hiljaisuutta. Eräs kirje sanoi: "Kuinka monta kertaa sydämeni on tänä yönä huoannut sinua kaihotessaan! Kumea tuska painoi minua lyhyinä unenhetkinäkin; ja aukaisin silmäni paetakseni niitä harhakuvia, jotka nousivat sieluni pohjasta… Yksi ainoa ajatus pitää minua valloissaan, yksi ainoa ajatus minua kiduttaa: että sinä voisit minut hyljätä! Sellainen mahdollisuus ei ole koskaan tuottanut minulle mielettömämpää kauhua, kirvelevämpää surua. Minulla on tällä hetkellä se ehdoton, varma ja vankka vakaumus, että elämä ilman sinua on mahdoton. Kun ajattelen, ettet sinä ole täällä, niin päivä pimenee, valo käy minulle vihamieliseksi, maailma tuntuu minusta pohjattomalta haudalta: — kuolema kouristaa minua."
Toinen kirje, joka oli kirjoitettu Ippolitan lähdettyä, kuului: "Teen yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kynää kädessäni. Minulla ei enää ole tarmoa, ei enää tahdonlujuutta. — Niin toivoton alakuloisuus on minut vallannut, että tunnen yksinomaan sietämätöntä elämän inhoa. Ja päivä on harmaa, painostava, lyijynraskas, miltei murha-ajatuksia hautova. Hetket kuluvat armottoman hitaasti, ja hetki hetkeltä kasvaa kurjuuteni, käyden yhä synkemmäksi ja toivottomammaksi. Minusta tuntuu kuin olisi sisälläni seisahtunutta, myrkyllistä vettä. Onkohan tämä henkistä vai ruumiillista kärsimystä? Sitä en tiedä. En liiku, pysyn tylsyneenä taakan alla, joka minut musertaa, minua kuitenkaan tappamatta." Sitten seurasi toinen: "Vihdoin sain tänään kirjeesi, kun jo olin epätoivoissani. Ja luin sen yhä uudelleen, koettaen rivien välistä löytää sanomatonta, sitä mitä et ole voinut julki lausua, sielusi salaisuutta, jotain, mikä olisi elävämpää ja viehkeämpää kuin elottomalle paperille kirjoitetut sanat… Kaihoan sinua hirvittävästi. Haen paperista sinun kätesi, hengityksesi, katseesi jälkeä — mutta turhaan. En tiedä, mitä antaisin, jos minulla vaan olisi läsnäolosi harhakuvakin. Lähetä minulle kukka, jota pitkään olet suudellut, piirrä kehä siihen paperin kohtaan, jota huulesi kauan ovat kosketelleet, tee jotain, että voin kuvitella sinun lähettäneen minulle hyväilyn kaukaa… kaukaa… kaukaa! Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi sinua suutelin, kun sinua sylissäni pidin ja näin sinun kalpenevan. Onko siitä vuosi kulunut? Onko vuosisata kulunut? Minne oletkaan kadonnut? Mitkä maat, mitkä meret ovat välillämme?… Toimettomana ja raskasmielisenä kulutan hetkiäni. Huoneeni on muuttunut synkän surulliseksi kuin maanalainen kappeli. Joskus kuvittelen lepääväni paareilla; kammottavan selvästi katselen itseäni kuoleman liikkumattomuudessa. Ja tämän tarkastuksen jälkeen tunnen mielen tyyneyttä." Tällaisia huudahduksia ja valituksia sisälsivät nuo kirjeet, jotka olivat hajalla yksinkertaisella liinalla peitetyllä pöydällä, ja sillävälin nuo kookkaat maalaiskupit täynnä viatonta juomaansa rauhallisesti höyrysivät.
— Muistatko? — sanoi Ippolita. — Se oli silloin, kun ensi kerran matkustin Roomasta ainoastaan pariksi viikoksi.
Giorgio oli ajatuksiinsa vaipunut muistellessaan kaikkia näitä mielettömän kiihkeitä tunteita; ja hän koitti jälleen herättää niitä, ymmärtää niitä. Mutta hetken ympäristön tuottama mielihyvä ei ollut tuolle sisäiselle ponnistelulle suotuisa. Hyvänvoinnin tunne oli käärinyt hänen henkensä kuin pehmeisiin kääreisiin. Uudinten himmentämä valo, kuuma juoma, orvokkien tuoksu, Ippolitan läheisyys huumasivat hänet. Ja hän ajatteli: — Olenko nyt siis niin kaukana tuon ajan hehkuvista pyyteistä? En; sillä kun Ippolita äsken lähti matkalle, oli suruni yhtä julma. — Mutta hänen ei onnistunut saattaa tuonnoista minäänsä sopusointuun nykyisen minänsä kanssa. Yhä vaan hän tunsi, että se mies, joka purki epätoivoaan noissa kirjeiden lauseissa, oli hänelle vieras; hän tunsi että nuo lempensä purkaukset eivät enää kuuluneet hänelle, jopa hän tunsi noiden sanojen täyden tyhjyyden. Nämä kirjeet olivat kuin hautakirjoituksia kirkkomaalla. Samoin kuin hautakirjoitukset antavat liioitellun ja väärän käsityksen vainajasta, niin nämä kirjeet epätodesti kuvastivat niitä eri sieluntiloja, jotka rakastava oli läpikäynyt. Hän kyllä jälleen tunsi sen tavattoman aistien levottomuuden, joka vavahtelee rakastavassa hänen kirjoittaessaan rakkauskirjettä. Tämän levottomuuden vaikutuksesta sekaantuvat ja samenevat eri tunne-aallot ja nostavat sekavan kuohunnan. Kun rakastavalla ei ole selvää käsitystä siitä, mitä tahtoisi lausua, ja hän kun on sidottu sanan ahtaaseen merkitykseen, hän luopuu kuvaamasta todellista sisäistä mielentilaansa ja koettaa liioittelevin lausein saavuttaa likimalkaista voimakkuutta, turvautuen korupuheisiin käänteisiin. Sentähden kaikki lemmenkirjeet ovat toistensa kaltaisia; sentähden ylimmän intohimon kielessä tuskin on enempää vaihtelua kuin jonkun ammatin erikoiskielessä.
Giorgio ajatteli: — Tässä kaikki on intohimoa, kouristusta, liioittelua. Mutta missä ovat minun hienot tunnelmani? Missä se harvinainen ja monivärinen alakuloisuus, tuo syvä huoli, jonka pauloissa sielu vääntelihe ja jonka lymypaikkoihin se eksyi kuin selvittämättömään sokkeloon?
Mielipahakseen hän näki, että hänen kirjeistään puuttuivat hänen henkensä hienosärmäisimmät tunnelmat, ne, joita aina huolellisimmin oli vaalinut. Vähitellen, edelleen lukiessaan, hän huomasi jättäneensä onton korupuheisuuden pitkät lauseet ja että enemmän kiintyi pienten yksityisseikkojen ja mainittavien kokemuksien kuvaamiseen.
Eräässä kirjeessä hän luki: "Kello kymmenen aikaan menin vaistomaisesti Morteon puutarhaan, missä niin monena iltana olin sinut nähnyt. Nuo kolmekymmentä viisi minuuttia ennen sinun matkaasi olivat kauheat. Sinähän lähdit, ilman että saatoin sinua nähdä, peittää kasvojasi suudelmilla ja vielä kerran huutaa sinulle:muistele minua… muistele minua!… Kello yhdentoista vaiheilla katsahdin vaistomaisesti taakseni. Miehesi tuli puutarhaan tuon tavallisen tuttavan naisen ja erään herran seurassa. Epäilemättä he palasivat asemalta, minne olivat saattaneet sinut. Raatelevan tuskan kouristamana minun kohta sen jälkeen täytyi nousta ja poistua. Noiden kolmen henkilön läsnäolo, jotka nauroivat ja puhelivat kuin muina tavallisina iltoina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, saattoi minut epätoivoisaan tilaan. He loivat tietoisuuteeni sen varmuuden, että sinä olit poissa, auttamattomasti poissa."
Hänen mieleensä muistuivat nuo kesäillat, jolloin oli nähnyt Ippolitan istuvan miehensä ja erään jalkaväenkapteenin välissä, ja heitä vastapäätä kömpelön naisilmiön. Giorgio ei tuntenut ketään näistä kolmesta henkilöstä; mutta heidän jokainen liikkeensä, asentonsa ja ulkonaisen hahmonsa jokapäiväisyys häntä hermostutti; ja hän kuvitteli heidän keskustelunsa typeryyttä, johon tuo hieno olento alinomaan näytti mielenkiintoisesti ottavan osaa.
Toisesta kirjeestä hän luki: "Minä epäilen. Sieluni on tänään vihamielinen sinulle. Olen täynnä tukahutettua vihaa. Lähden kohta merelle. Aallot keinuvat vilkkaina ja kookkaina. Hyvästi. En enää sinulle kirjoita, jotta en sanoisi sinulle ankaroita sanoja. Jää hyvästi. Rakastatko minua, vai kirjoitatko minulle enää ainoastaan sääliväisestä tottumuksesta lemmen sanoja? Oletkovilpitön? Mitä ajattelet? Mitä teet? Minä kärsin. Minulla on oikeus asettaa sellaisia kysymyksiä. Epäilen, epäilen, epäilen. Olen mieletön."
— Tämä on niiltä ajoilta, — sanoi Ippolita, kuin minä olin Riminissä, elokuun ja syyskuun, nuo myrskyiset kuukaudet, ja viimein sinä saavuit "Don Juanilla".
— Tässä on kirje, joka on kirjoitettu purressa: Saavuimme tänään kello 2 purjeveneellä Porto San Giorgiosta Anconaan. Enteidesi ja rukoustesi johdosta tuuli oli meille suotuisa. Ihmeellinen merimatka, josta tulen sinulle kertomaan. "Don Juan" on pursien kuningas. Sinun lippusi liehuu mastossa. Hyvästi, kenties huomiseen! — Syyskuun 2:nen päivä. —
— Ja näimme toisemme jälleen. Mutta mitkä tuskalliset päivät! Muistatko? Meillä oli aina valppaita urkkijoita ympärillämme. Voi, tuo minun kälyni! Muistatko käyntimme Malatestan temppelissä? Ja pyhiinvaelluksemme San Giulianon kirkkoon lähtösi edellisenä iltana?
— Tässä on kirje Veneziasta.
Sydän sykkien molemmat lukivat: — "9:nnestä päivästä alkaen olen ollut Veneziassa, entistäni surullisempana. Venezia tukehuttaa minua. Eipä säteilevinkään uni saata vetää vertoja sille komeudelle, joka kohoaa merestä ja kukoistavana harhakuvana ylenee taivaille. Minä menehdyn suruun ja kaihoon. Miksi sinä et ole täällä? Kunhan olisit toteuttanut aikeesi ja tullut tänne! Ehkä olisimme voineet riistää yhden ainoan tunnin vartioivalta valppaudelta; ja lukemattomien muistelmiemme joukossa olisi tämäkin, kaikkein jumalallisin…" Toiselta sivulta he vielä lukivat: "Eriskummainen ajatus sukeltaa aika ajoin esiin mielestäni, tehden sisimpäni levottomaksi: mieletön ajatus, houre. Kuvittelen, että sinä äkkiä voisit tulla Veneziaan, yksin, ollaksesi kokonaan minun omani." Ja toisessa kohdassa: "Venezian kauneus on sinun kauneutesi luonnollinen kehys. Sinun värisi, nuo täydet voimakkaat värit, jotka tuntuvat meren vahan, himmeän kullan ja kenties vaalenneen ruusun värien sekoitukselta, ovat ihannevärejä, jotka parhaiten sointuvat yhteen Venezian ilmaan. En tiedä, millainen oli Caterina Cornaro, Kypron kuningatar, mutta kuvittelen, en tiedä miksi, että hän oli sinun näköisesi. Eilen kuljin Canale Grandella Kypron kuningattaren komean palatsin ohi; ja tämä saa minut runolliselle tuulelle. Etkö sinä kerran asunut tuossa kuninkaallisessa rakennuksessa ja etkö kumartunut upeakoristeiselta parvekkeelta katselemaan auringon leikittelevää kimmellystä vedessä? Jää hyvästi, Ippolita! Minulla ei ole marmoripalatsia Canale Granden varrella, joka olisi sinun ylevyytesi arvoinen, etkä sinä ole kohtalosi valtijatar…" Ja kauempana: "Täällä tapaa Paolo Veronesen täydessä ihanuudessaan. Eräs Veronesen maalaus niinikään palautti mieleeni meidän pyhiinvaelluksemme Riminin San Giuliano kirkkoon. — Olimme jotenkin alakuloiset tuona iltana. Astuessamme ulos kirkosta vielä hieman liikuimme ulkona joen varsilla, missä kaukaa haamoittivat korkeat puuryhmät. Muistatko? Silloin tapasimme toisemme ja puhelimme viimeisen kerran. Viimeisen kerran! — Ja jos nyt äkkiä tulisit Vignolasta Veneziaan!"
— Olihan se alituinen, hienon hieno vastustamaton houkutus — sanoi Ippolita. — Sinä et voi kuvitella kestämiäni tuskia. En nukkunut öisin, miettiessäni keinoja, miten olisin voinut matkustaa herättämättä epäluuloa isäntäväessäni. Ja olihan se taitavuuden ihme. Kun olin gondolassa Canale Grandella yhdessä sinun kanssasi tuona syyskuun aamuna, luulin näkeväni unta. Muistatko? Minä sain itkupuuskan, enkä voinut sanoa sinulle sanaakaan…
— Mutta minä olin sinua odottanut. Tiesin, että olit tuleva mistä hinnasta tahansa.
— Se oli ensi suuri varomattomuus.
— Se on totta.
— Mitä se haittaa? Eikö ole parempi näin? Eikö ole parempi, että minä nyt olen kokonaan sinun? Minä en kadu mitään.
Giorgio suuteli häntä ohimolle. He puhelivat kauan tuosta ajasta, joka oli heidän kauneinten ja merkillisinten muistojensa esine. He elivät uudelleen hetki hetkeltä nuo kaksi päivää, jotka olivat viettäneet Hotel Danielissa, nuo kaksi unhoituksen ja ylimmän huumauksen päivää, jolloin molemmat olivat menettäneet kaiken tietoisuuden ympäröivästä maailmasta, melkeinpä omasta menneisyydestään.
Nämä päivät tiesivät Ippolitan onnettomuuden alkua. Seuraavat kirjeet viittaavat hänen huoliinsa: "Kun ajattelen, että minä oikeastaan olen syynä sinun huoliisi, kotoisiin ikävyyksiisi, minua vaivaa sanomaton tunnontuska; ja tahtoisin, että tuntisit intohimoni koko laajuuden, voidaksesi antaa minulle anteeksi. — Tunnetko sen? Oletko varma siitä, että minun rakkauteni korvaa sinun suurta tuskaasi? Onko sinulla se varma, järkähtämätön vakaumus?" — Sivu sivulta intohimo kasvoi. Sitten seurasi huhtikuusta heinäkuuhun käsittämättömän pitkä aukko: ei ainoatakaan kirjettä ja juuri noina kuukausina oli kohtalollinen käänne tapahtunut. Heikko aviomies, joka ei mitenkään ollut osannut voittaa Ippolitan avointa ja itsepäistä vastarintaa, oli melkein paennut, jättäen jälkeensä kauppatoimensa mitä sekavimpaan tilaan, joka oli niellyt suurimman osan hänen omaisuuttaan. Ippolita oli valinnut itselleen tyyssijan ensin äitinsä luona ja sitten maalla Caronnossa, sisarensa talossa.
Kauhea tauti, jota Ippolita jo lapsena oli potenut, hermosairaus, jolla oli kaatuvataudin oireita, oli taas ilmaantunut. Elokuussa päivätyt kirjeet koskettelivat sitä. "Et voi koskaan kuvitella, millaisia tuskia minä tunnen sisälläni. Suurin kärsimykseni on näkyjä näkevän mielikuvitukseni armoton selkeys. Näen sinun vääntelevän itseäsi taudin kouristuksessa, näen sinun kalpenevan ja piirteesi vääntyvän, silmiesi pyörivän epätoivoisesti itkusta punettuneiden luomien alla… Näen tautisi koko kammottavaisuuden, ikäänkuin olisin luonasi, ja kuinka vaivaankin itseäni, ei minun onnistu karkoittaa tuota kamalaa näkyä. Ja sitten kuulen sinun minua kutsuvan. Korvissani soi äänesi kaiku, käheä ja valittava kaiku, kuin sen, joka rukoilee apua, ja jolla ei ole mitään avun toivoa." Ja kolme päivää myöhemmin: "Vaivoin saan sinulle kirjoitetuksi nämä rivit. Tahtoisin olla mykkänä ja liikkumattomana sopessa, pysyä varjossa ajatuksineni, palauttaa kuvasi silmieni eteen ja nähdä tautisi ja sinut. Tämä vapaaehtoinen kidutus kiehtoo minut vastustamattomasti… Oi rakkaus raukkaani. Olen niin surullinen, että tahtoisin menettää olemassaolon tajunnan, pitkäksi aikaa, ja herätessäni en tahdo muistaa mitään enkä enää kärsiä. Tahtoisin, että minulla ainakin olisi kipeä ruumiillinen tuska, tahtoisin saada haavan, syvän palohaavan, jotain, mikä helpoittaisi sieluntuskiani. Jumalani! Näen sinun kalpeat, vavahtelevat kätesi; ja sormiesi lomissa hajalla olevien hapsiesi sekavat vyyhdit…"
Ja kauempana: "Kirjoitat minulle: — Jos tämä tauti kouristaisi minut sinun sylissäsi. Ei ei, en tule koskaan sinua jälleen näkemään, en tahdo koskaan sinua jälleen nähdä! — Olitko mieletön, kun näin kirjoitit? Minusta tuntuu, kuin olisit minulta riistänyt elämän, kuin en enää voisi kertaakaan henkeäni vetää. Kirjoita minulle heti! Sano minulle, että tulet terveeksi, ettet ole epätoivoinen, että tahdot jälleen nähdä minut. Sinun täytyy tulla terveeksi. Kuuletko, Ippolita? Sinun täytyy tulla terveeksi." Ja edelleen: "Tänä yönä oli kuu pilvissä. Kävelimme merenrannalla, ystäväni ja minä. Ja minä sanoin: 'Mikä toivoton yö!' — Ystävä vastasi: 'Todellakaan ei ole kaunis yö'. Ja hän pysähtyi. Kaukana ulvoi koira. Kuinka voinkaan sinulle kuvata kamalaa vaikutusta, jonka ystävän sanat minuun tekivät? — Todellakaan ei ole kaunis yö! — Mitä tapahtui siellä kaukana? Ja mitä sinä teit? Mitä onnettomuutta valmisteli tuo yö? Ja yölinnut lauloivat aamuhämärään asti. Muulloin en sitä tarkannut. Tällä kertaa joka huuto tunki sydämeeni sietämättömän tuskallisesti."
"Sinä olet syyttä epätoivoinen. Eilen kulutin suurimman osan päivää tutkielman ääressä, joka käsittelee hermotauteja, perehtyäkseni sinun tautisi luonteeseen. Sinä tulet terveeksi, siitä ei ole epäilystäkään. Luulenpa varmasti, että sinulla ei enää tule olemaan uusia taudinkohtauksia ja että toipumista on jatkuva keskeymättä täydelliseen parantumiseen asti. Rohkaise mielesi! Oletko kuluneena yönä aavistanut tätä minun alituista ajatustani? Se oli alakuloinen yö; hieman surulliset ja hurskaat sävelet kaikuivat minun luokseni. Tietä pitkin, pensasaitojen ja puiden välitse, kulkivat pyhiinvaeltajat ohi, laulaen kuorossa pitkiä, yksitoikkoisia lauluja…"
Toipuvalle kirjoitetut kirjeet olivat sävyltään lempeät ja sydämelliset. "Lähetän sinulle hetimiten poimimani kukan. Se on eräänlainen villi lilja, ihmeen ihana kun se kasvaa, ja sen tuoksu on niin vahva, että usein löydän sen kuvusta hyönteisiä, jotka sen tuoksu on huumannut. Koko läheinen rannikko on näiden intohimoa uhkuvien liljojen peittämä, joiden nuput silmänräpäyksessä puhkeavat ja joiden elämää hehkuvalla hietikolla, paahtavan auringon alla, kestää ainoastaan muutamia tunteja. Katsohan, kuinka paljo henkeä on vielä tässä kuolleessakin kukassa! Kuinka hieno, kuinka naisellinen se on!" Ja kauempana: "Tänä aamuna herätessäni katselin auringon ruskettamaa ruumistani. Koko rinnasta erkani kettä, mutta etenkin olalta, missä pääsi niin usein on levännyt. Sormillani irroitin vähitellen orvaskeden hiukkaset ja ajattelin, että ehkä näissä jo näivettyneissä hiukkasissa vielä voisi löytää sinun poskesi, sinun huultesi jäljet. Käärmeen tavoin loin päältäni keden. Kuinka paljon hekkumaa tämä hipiä onkaan sisältänyt!" Kauempana: "Kirjoitan sinulle vielä vuoteessa. Kuume on ohi, mutta se on jättänyt ankaran hermovaivan vasemman silmän yläpuolelle. Tunnen itseni vielä hyvin heikoksi, sillä kolmeen päivään en ole syönyt mitään. Hautautuneena vuoteeseeni, pää kipeänä, ajattelen niin monia asioita. Joskus minut äkkiä ilman syytä valtaa epäily; ja ainoastaan suuresti ponnistaen saan nuo pahat ajatukset karkoitetuksi. Eilenkin ajattelin sinua koko päivän. Vanhempi sisareni Cristina, oli luonani ja pyyhki sanomattoman hellästi hikeä otsaltani. Suljin silmäni ja kuvittelin, että se oli sinun kätesi; ja tunsin sanomatonta huojennusta ja kuiskasin sydämessäni sinun nimeäsi. Sitten katsoin sisareeni kiitollisesti hymyillen. Ja tuo hetkellinen harhaluulo, että hänen hyväilynsä oli sinun hyväilyäsi, tuntui minusta siveältä ja yliluonnolliselta. En saata sinulle sanoin kuvata tuon tunteen viehkeyttä, harvinaisuutta, ylintä ihanteellisuutta.Mutta sinä sen ymmärrät. Tervehdin sinua." Kauempana: "Yhä vielä olen surullinen. Aistini ovat siihen määrin teroittuneet, että kuulen yksitellen pöydälle varisevan ruusujen terälehtiä — viimeisten sisareni minulle antamien ruusujen. Ne lankeavat —suloisina, kuin sinun päässäsi syntyneet ajatukset. Ja avoimista ikkunoista kaikuvat sisälle naisten nauru ja meressä kylpevien lasten huudot."
Kirje seurasi toistansa marraskuun ensi päiviin saakka; mutta nämä kirjeet kävivät vähitellen katkeroiksi; epäystävällisiksi, epäluuloisiksi ja syyttäviksi, "Kuinka kauas olet poistunut luotani. Eikä ainoastaan paikallinen etäisyys minua kiusaa. Minusta tuntuu, kuin pakenisi sielusikin luotani, kuin hylkäisi se minut. Henkesi tuoksu tekee toisia onnelliseksi. Ken sinut näkee, ken elää sinun ilmapiirissäsi, iloitsee sinusta… Kirjoita minulle ja sano minulle, että sinä joka henkäyksessä, joka ajatuksessa kokonaan olet minun omani, että minua ikävöit, että minua säälit ja ettei sinulla kaukana minun luotani ole ainoatakaan nautinnon hetkeä." Ja edempänä: "Minä ajattelen, ajattelen, ajattelen lakkaamatta, ja ajattelemisen ponnistelu tuottaa minulle epäinhimillistä tuskaa. Joskus valtaa minut raivokas halu temmata pois pakoittavilta ohimoiltani tuo käsille saavuttamaton seikka, joka kuitenkin on voimakkaampi ja hellittämättömämpi kuin oka. Hengittäminen on minulle sietämätöntä ponnistusta, ja valtimojeni sykähtely kiusaa minua kuin vasaran kalkutus, jota olen tuomittu kuuntelemaan… Onko tämä rakkautta? Ei suinkaan. Se on eräänlaista kummallista tautia, joka puhkeaa esille ainoastaan minun olemuksessani, tuottaen minulle samalla iloa ja tuskaa. Minua miellyttää se ajatus, ettei ole yhtään ihmisolentoa, jolla koskaan olisi ollut sellaista tunnetta." Lisäksi: "En tule koskaan tuntemaan täydellistä rauhaa ja täydellistä varmuutta. Ainoastaan yhdellä ehdolla voisin olla tyytyväinen: jos itseeni sulattaisin sinun koko olemuksesi ja muuttuisin yhdeksi sinun kanssasi, jos eläisin sinun elämääsi ja ajattelisin sinun ajatuksiasi. Ainakin tahtoisin, että aistisi pysyisivät suljettuina jokaiselle vaikutelmalle, joka ei lähde minusta… — Olen poloinen sairas mies. Koko pitkä päiväni on yhtä ainoata kuolemankamppausta. Joskus olen toivonut loppua, niinkuin nyt sitä toivon ja rukoilen. Aurinko on paraikaa laskemaisillaan, ja tuhansin kauheuksin yö vaipuu henkeni yli. Huoneen nurkista hiipivät varjot luokseni, melkein elävän olennon askelin ja henkäyksin ja melkein vihamielisin ilmein… — Pöydälläni on paljo ruusuja. Olen poiminut ne viimeisistä pensaista. Niiden väri on hieman vaalea ja niiden tuoksu hieman heikentynyt; mutta juuri sellaisina niistä pidän. Ne tuntuvat minusta kasvaneilta kirkkomaalla, mihin kaukaisina, kaukaisina aikoina rakastavia parittain haudattiin." Kauempana: "Eilisaamuna, yhdentoista ja yhden välillä, ajattelin vakavasti loppuani. Demetrio setäni tutunomainen henki on jo muutaman päivän ajan saattanut minut levottomaksi. Tilani oli eilen niin armoton, että henkeeni tunki väkisin vapautumisen ajatus. Tuo kohtaus meni sitten ohi. Nyt hymyilen sille hieman, mutta minulla oli sangen hurja vuoropuhelu kuoleman kanssa."
Roomassa päivätyt kirjeet, minne Giorgio marraskuun alussa oli lähtenyt odottamaan Ippolitan paluuta, koskettelivat hyvin tuskallista ja surulista välikohtausta. "Kirjoitat minulle: 'Olen suuria vaikeuksia voittaen pysynyt sinulle uskollisena.' — Mitä sillä tarkoitat? Jumalani, kuinka sinä olet muuttunut! Minä kärsin siitä sanomattomasti, ja ylpeyteni nousee tätä kärsimystä vastaan. Kulmakarvojen väliin on painunut syvä ryppy, kuin arpi. Tukahutettu viha on kokoontunut siihen; kaikki epäilyksieni, epäluuloni ja vastenmielisyyteni tuottama katkeruus on kokoontunut siihen. Luulen, että eivät edes suudelmasi kykenisi sitä karkoittamaan. Kaihoa uhkuvat kirjeesi saattavat minut levottomaksi. En ole siitä sinulle kiitollinen. Jo pari kolme päivää minulla on ollut jotainsinua vastaansydämessäni. En tiedä, mitä se on. Ehkä aavistus, enneluulo?"
Lukiessaan Giorgio kärsi, kuin olisi hänen sisällään auennut vanha haava. Ippolita tahtoi estää häntä enempää lukemasta. Hänen täytyi ajatella tuota iltaa, jolloin miehensä odottamatta Caronnossa oli astunut hänen asuntoonsa ja tyynein, kylmin sanoin, mutta silmissä mielettömän ilme, oli hänelle ilmoittanut tulleensa viemään häntä, Ippolitaa mukaansa; Ippolita muisti sen hetken, jolloin he molemmat olivat jäänet yksin, seisoen vastatusten, kaukaisessa huoneessa, tuulen heilutellessa ikkunaverhoja ja tulen loimutessa levotonna sinne tänne, samalla kun puiden suhina nousi alhaalta. Hän muisti tuon hurjan ja mykän kamppauksen, jonka silloin oli taistellut tuon miehen kanssa, joka äkkiä oli syleillyt häntä — kauheata muistella — hänet omistaakseen.
Riittää, riittää, Giorgio! hän sanoi, vetäen povelleen rakastettunsa pään. — Emme enää lue sen pitemmälle.
Mutta Giorgio tahtoi jatkaa. "Minä en vielä ymmärrä! En ymmärrä tuon miehen jälleen ilmaantumista; enkä voi vapautua vihantunteesta, joka osaksi kohdistuu sinuunkin. Jotta en sinua kiusaisi, jätän kirjoittamatta nämä ajatukseni sinulle. Ne ovat katkeroita ja hyvin surullisia ajatuksia. Tunnen, että hellyyteni joksikin aikaa on myrkytetty. Luulen olevan parasta, että et enää näe minua. Jos tahdot säästää itseltäsi turhaa surua, niin älä nyt palaa: tällä haavaa minä en kelpaa mihinkään. Sieluni sinua rakastaa ja nöyrtyy, mutta ajatukseni loukkaavat ja saastuttavat sinua. Ja alati ilmaantuu uudelleen ristiriitaisia vastakohtia, eivätkä ne koskaan lopu!" Ja seuraavan päivän kirje: "Kauhea tuska, hirvittävä, sietämätön, ennen kokematon tuska… Oi Ippolita, palaa, palaa tänne! Minun täytyy sinut nähdä, puhua kanssasi, sinua hyväillä. Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen… Mutta säästä minulta muistelmiesi näky. En saata kauhistumatta, vihatta sitä ajatella. Minusta tuntuu, kuin täytyisi sydämeni murtua, jos näkisin ne jäljet, jotka nuo kädet ovat jättäneet sinun ruumiiseesi… Kauheta, kauheata!"
— Riittää, Giorgio. Nyt lopetamme — rukoili Ippolita uudelleen, ottaen rakastettunsa pään käsiensä väliin ja suudellen hänen silmiään. — Minä rukoilen, Giorgio. —
Hänen onnistui poistaa hänet pöydän äärestä. Giorgio alistui siihen ja hymyili tuota kuvaamatonta hymyä, joka on eräillä sairailla, kun he mukautuvat toisen tahtoon, hyvin tietäen, että lääke on liian myöhäinen ja turha.
Pitkänperjantain iltana he palasivat Roomaan. Ennen lähtöä, viiden ajoissa, he joivat teetä. Molemmat olivat ääneti. Tuo yksinkertainen elämä majatalossa tuntui heistä harvinaisen kauniilta ja kaihottavalta sinä hetkenä, jolloin se oli loppumaisillaan. Vaatimattomien huoneiden tuttavallisuus tuntui heistä nyt viehättävämmältä ja syviä tunnelmia uhkuvalta. Ne paikat, jotka olivat olleet heidän alakuloisten ja hellien tunteidensa todistajina, esiintyivät ihanteellisessa valossa. Taaskin syöksyi katkelma heidän rakkauttaan ja heidän olemustaan ajan syvään kuiluun.
Giorgio virkkoi:
— Tämäkin on ohi.
Ja Ippolita sanoi:
— Mitä teen? Minusta tuntuu, kuin en enää voisi nukkua muualla, kuin sinun povellasi.
He katsoivat toisiaan silmiin, ilmaisivat toisilleen mielenliikutustaan, ja tunteen nouseva tulva tukki heidän kulkkunsa. He vaikenivat ja kuuntelivat yksitoikkoista ja keskeymätöntä kalsketta, joka syntyi kadunlaskijain vasaroimisesta. Tämä lamauttava melu kiihdytti heidän suruansa.
Giorgio nousi ja sanoi:
— Se on sietämätöntä.
Vasaraniskut vahvistivat hänessä katoavaisuuden tunnetta, joka jo ennestään hänessä oli niin voimakas. Ne siirsivät hänet tuollaiseen pelokkaan kauhun tilaan, jommoista jo ennenkin oli kokenut, kun oli kuunnellut heilurin liikettä. Ja kuitenkin tämä kalkutus kuluneina päivinä oli tuudittanut heidät epämääräiseen mielihyvään. Ja Giorgio ajatteli: — Parin kolmen tunnin kuluttua me eroamme. Minä alan taas totutun elämäni, joka on kokoonpantu pienistä kurjista vähäpätöisyyksistä. Ja epäilemättä taas joudun vanhan kärsimykseni kynsiin. Tunnen ne levottomat tunnelmat, jotka kevät minussa herättää. Tulen kärsimään keskeytyksettä. Ja tunnen jo, että se ajatus, jonka tuo Exili tuonoin pani päähäni, on muuttuva mitä julmimmaksi kidutukseksi. Jos Ippolita tahtoisi minut parantaa, tokko hän sitä voisi tehdä? Kenties, ainakin osaksi. Miksi hän ei tahtoisi lähteä kanssani yksinäiselle seudulle, ei vaan viikoksi, vaan pitkäksi aikaa? Kahdenkeskisessä seurustelussa hän on hurmaava, täynnä hellintä huolenpitäväisyyttä ja suloa. Joskus hän on minusta tuntunut olevan sisar, sisar-rakastajatar,gravis dum suavis, unelmieni olento. Ehkä hän alinomaisella läsnäolollaan voisi minut parantaa, tai ainakin helpoittaa elämääni.
Pysähtyen Ippolitan eteen hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja kysyi:
— Oletko näinä muutamina päivinä ollut hyvin onnellinen? Vastaa minulle.
Hänen äänensä kaikui liikutetulta ja mairittelevalta.
Ippolita vastasi:
— Niin onnellinen, kuin en koskaan ennen.
Giorgio puristi hänen käsiään, sillä hän tunsi, että syvä vakaumus kaikui hänen sanoistaan.
Sitten hän jatkoi:
— Saatatko yhä edelleen elää niin, kuin tätä nykyä elät?
Ippolita vastasi:
— En tiedä; en näe mitään edessäni. Tiedät, että kaikki on rauennut.
Hän loi katseensa maahan.
Intohimoisesti Giorgio sulki hänet syliinsä.
— Sinä rakastat minua? Olenko minä sinun ainoa elämänpäämääräsi?Näetkö ainoastaan minut tulevaisuudessasi?
Kasvoissa odottamaton hymy, joka pani hänen pitkät ripsensä kohoamaan, hän virkkoi:
— Tiedäthän, että niin on laita.
Matalalla äänellä, piilottaen kasvonsa hänen povelleen, Giorgio lisäsi:
— Tunnet sairauteni.
Ippolita näytti arvaavan rakastettunsa ajatuksen. Melkein salaa, kuin olisi tahtonut ääntä hiljentämällä supistaa sitä piiriä, missä yhdessä hengittivät ja missä heidän sydämensä pelokkaasti sykkivät, hän kysyi:
— Miten voisin tehdä sinut terveeksi?
He syleilivät toisiaan ja vaikenivat. Mutta vaietessaan heidän sielunsa pohtivat samaa ja tekivät saman.
— Tule minun kanssani, keskeytti Giorgio vaitiolon — Matkustamme vieraalle seudulle; jäämme sinne koko kevääksi, koko kesäksi, niin pitkäksi aikaa kuin voimme… Ja sinä teet minut terveeksi.
Ippolita ei epäröinyt, vaan sanoi:
— Tässä olen. Olen kokonaan sinun omasi.
Lohdutettuina he irtaantuivat toistensa syleilystä. Viimeinen matkalaukku järjestettiin lähtöä varten. Ippolita kokosi kaikki jo kuihtuneet kukkansa maljakoista. Orvokit, Villa Cesarinista poimitut orvokit, Villa Chigin puistosta noukitut syklamit, vuokot ja Castel Gandolfon villit ruusut ja mantelioksan, jonka oli poiminut "Dianan kylpyjen" luota. Nämä kukat saattoivat kertoa kaikista idylleistä: — Mikä hurja juoksu jyrkkää rinnettä alas, puistossa, yli kuihtuneiden lehtien, joihin jalat vajosivat yläpuolelle nilkan! Ippolita oli huutanut ja nauranut, kun nokkoset polttivat hänen sääriään hienojen sukkien läpi; sitten oli Giorgio sauvallaan lyönyt alas nuo pisteliäät kasvit, niin että vahingotta olivat voineet kulkea niiden yli. Lukemattomat vihreät nokkoset ympäröivät "Dianan kylpyjä", tuon salaperäisen rotkon, missä tippuvan veden rapsahteleva ääni kaiun monistamana musikaalisesti soinnahti. Ja tuosta kosteasta hämärästä oli Ippolita katsonut ulos avaralle kedolle, jota manteli- ja persikka-puut peittivät, mitkä ruusunpunaisina ja hopeankarvaisina heijastivat äärettömän vienoja värihohteitaan järviseudun vaaleaan sineen. — Joka kukka oli kuva.
— Katsohan, sanoi Ippolita, ja näytti Giorgiolle rautatielippua. Se on lippu Segni-Palianoon. Sen aion tallettaa.
Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi Giorgiolle kuitatun laskun. Herran anteliaisuudesta liikutettuna hän puhkesi loppumattomiin kiitoksiin ja onnentoivotteluihin. Lopuksi hän päällepäätteeksi veti esiin taskustaan kaksi nimikorttia ja tarjosi ne heille "muistoksi nimipahasestaan", pyytäen rohkeuttaan anteeksi. Hänen mentyään molemmat valepuolisot purskahtivat nauruun. Kookkain kirjaimin oli kortissa luettavissa: Pancrazio Petrella.
Ippolita sanoi:
— Tallettakaamme tämäkin!
Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa kasvoissaan.
— On aika lähteä, hän ilmoitti.
Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:
— Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin huulin vakuutti hänelle Giorgio:
— Palaamme pian, palaamme pian.
Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin kuolla.