— Mutta mikä häikäisevä valo! — sanoi Ippolita luoden alas pitkät ripsensä.
— Onhan sinulla uutimesi…
Ippolita hymyili. Näytti siltä, kuin olisi hänen alakuloisuutensa pilvi ollut haihtumaisillaan.
Eräät jonossa kulkevat ajoneuvot, matkalla kirkolle, tulivat heitä vastaan. Ne penkoivat ilmoille tukahuttavia tomupilviä. Muutamaksi hetkeksi katosivat tie, pensasaita, pellot, kaikki ympärillä tuohon häikäisevän valkoiseen pölyyn.
— Armoa, Neitsyen vuoksi, armoa!
— Armahtakaa ihmeitätekevän Neitsyen nimessä!
— Antakaa köyhälle Jumalan luomalle pieni ropo!
— Armoa, armoa!
— Antakaa pieni almu!
— Antakaa pala leipää!
— Armoa!
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi ääntä kajahti äkkiä tomupilvestä, yhä enemmän ja enemmän ääniä, joiden omistajat vielä olivat näkymättömissä; käheitä, teräviä, kimakoita, onttoja, nöyriä, äkäisiä, nyyhkyttäviä ääniä, kaikki erilaisia ja epämiellyttäviä.
— Almua, almua!
— Armoa!
— Seis! Seis!
— Armoa Pyhän Marian vuoksi, ihmeitätekevän tähden!
— Armoa!
— Seis!
Ja pölystä ilmaantui sekavana laumana joukko hirviöitä. Eräs, jonka kädet olivat poikki, näytti verisiä tynkiä, ikäänkuin leikkaus olisi tapahtunut vallan äsken, tai kuin haavat olisivat huonosti parantuneet. Toisella oli käsiinsä kiinnitettynä nahkapatjat, joihin nojaten raskasta ruumistaan vaivaloisesti laahautui eteenpäin. Kolmannella oli iso nystyräinen tumma kaulakuhmura, joka härän kaulanahan tavoin heilui edestakaisin. Toisella oli huulessa pullea kasvannainen, joka teki sen vaikutuksen, kuin olisi hänellä ollut palanen raakaa maksaa hampaiden välissä. Toisella oli vallan muodottomat kasvot: sieramet ja yläleuka olivat kokonaan syöpyneet pois. Toiset paljastivat muunlaisia kammottavaisuuksia, tehden vilkkaita, melkein uhkaavia liikkeitä, kuin olisivat tahtoneet päästä oikeuksiinsa.
— Seis! Seis!
— Pieni ropo!
— Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!
— Minulle! Minulle!
— Pieni ropo!
— Armoa!
— Minulle!
Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.
— Seis! Seis!
Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle, painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla, missä vilisi surkeita olentoja.
— Seis! Seis!
— Pieni ropo!
— Minulle! Minulle!
Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa. Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.
— Minulle! minulle!
Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja; mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.
— Älä pelkää, rouva — sanoi ajuri. — Ei yksikään enää rohkene lähestyä, sen minä lupaan.
Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.
— Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! — mutisi Ippolita, pyörtymäisillään. — Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän, Giorgio, kääntykäämme!
Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena — ei mikään kaikesta tästä ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.
Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen, lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.
Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen, sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä, tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä yhteishyvää varten.
— Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa, millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!
Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä, joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle. Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa. Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin. Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie, joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.
— Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio, käännytään takaisin! — toisti Ippolita väristen kauhusta, taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde, saavansa nähdä vielä kammottavampaa.
— Mutta minne? Minne ajamme?
— Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.
Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus lisäsi molempien levottomuutta.
— Näetkö? Näetkö? — hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. — Näetkö? Sillä ei ole ollenkaan loppua.
Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä, millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla muutamat kolikot kilisivät.
— Neitsyt on tuon ihmeen toimeenpannut! Ihmeen! Ihmeen! Antakaa almua!Pyhän Neitsyen armon vuoksi olkaa armeliaita!
Ja miehet ja naiset, eroituksetta, purskahtivat itkuun. Ja verenjuoksuinen nainen kohotti melkein huomaamattomasti luisevia käsiään, kuin olisi tahtonut tavoitella jotain ilmasta, kun sitävastoin hänen paljaat jalkansa, yhtä kellervät kuin kädet ja kasvot ja nilkoista läpikuultavat, lepäsivät kuolon jäykkinä. Ja tuossa räikeässä armottomassa auringonpaisteessa kaikki lähestyi.
— Käänny takaisin! Käänny takaisin! — huusi Giorgio ajurille. —Käännä ajoneuvot ja lyö hevosia piiskalla.
— Olemme perillä, herra. Mitä sinä pelkäät?
— Käännä ja aja takaisin.
Tämä käsky annettiin niin pontevasti, että ajuri keskellä huumaavaa melua käänsi hevoset.
— Aja, aja!
Ja kuin paeten karautettiin rinnettä alas, tiheiden pölypilvien läpi, missä silloin tällöin kaikui käheä huuto.
— Minne pitää ajaa, herra? — kysyi ajuri, kyyristyen tomupilvessä.
— Alas, alas, merelle päin. Aja, aja.
Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui. Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä jälleen hänen suloista hymyänsä.
Eläköön Maria!
Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!
Eläköön Maria!Maria eläköön!
Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.
— Meri! Meri! — puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut olevansa turvissa.
Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.
— Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!
Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.
— Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen… Sillä on silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?
Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta vasten välkkyen kuin kiiltokivet.
— Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! — Hän nauroi vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen läheisyyteensä.
— Oh, se täytyy minun saada! — Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta löyhyi lampun ympärillä.
Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä särkeä lampunkuvun.
— Mikä into! — ilkkui Giorgio. — Sinä et saa sitä kiinni.
— Saanpa kyllä — vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä silmiin. — Tahdotko lyödä vetoa?
— Mistä?
— Mistä tahansa.
— Hyvä — vapaan valinnan mukaan.
— Niin — vapaan valinnan mukaan.
Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja viehättävimmän värityksen peittämät — tuon värityksen, joka oli kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.
Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.
Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: — Montako eri ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin sairaan unihoureet,Gravis dum suavis! Milloinka? Se aika, jolloin Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan syvää merkitystä. — Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän kauneuden muodossa.
Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.
Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut pyydettävissä.
— Myönnä että olet voitettu — sanoi Giorgio. — Tulen olemaan hienotunteinen.
— En.
— No, mutta myönnähän toki.
— En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.
Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.
— Kas, se lensi pois! — huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään tulenpalvelijan näkyvistään. — Se pakeni.
Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.
— Tuossa se on! — hän huusi riemuiten. — Tuossa seinällä. Näetkö?
Ja jo hän katui huutoaan.
— Älä liikahda — hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.
Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.
— Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.
Ja lapsellinen ilo valtasi hänet.
— Mitä nyt teen sinulle? Panen sen sinun kaulallesi. Sillä sinäkin olet minun vallassani.
Ja hän valmistautui uhkaustaan täyttämään, kuten silloin heidän juostessaan kummun rinteellä.
Giorgio nauroi, tämän hilpeyden välittömyyden voittamana, joka herätti hänessä kaiken vielä kuihtumattoman nuorekkuuden.
— No, — hän pyysi — istuudu nyt; ja syö hedelmäsi rauhassa.
— Odota, odota.
— Mitä aiot tehdä?
— Odota.
Hän veti esiin neilikkaa kiinnittävän neulan tukastaan ja pisti sen huuliensa väliin. Sitten hän hitaasti aukaisi nyrkkinsä, tarttui perhoon siivistä ja rupesi lämmittämään sitä.
— Kuinka julmaa! — huudahti Giorgio. — Kuinka julma sinä olet.
Hän hymyili, ollen hyvin toimessaan, ja pieni uhri räpytti jo värinsä menettäneitä siipiään.
— Kuinka julma sinä olet! — Giorgio toisti hiljemmin, mutta vakavammin, huomaten Ippolitan kasvoilla kaksinaisen ilmeen: mielihyvää ja inhoa — mikä näytti osoittavan, että häntä erityisesti miellytti keinotekoisesti kiihoittaa ja jälleen polkea omaa herkkätuntoisuuttaan.
Hän muisti, että Ippolita jo muutamissa aikaisemmissa tilanteissa oli osoittanut juuri tätä sairaalloista makua samanlaisiin kiihoituksiin. Hänen sydäntään ei ollut täyttänyt puhdas sääli nähdessään lapsen kuolinkamppausta tuossa mökissä, ja toivioretkeläisten kyyneliä ja verta pyhätössä. Ja hän näki mielikuvituksessaan Ippolitan jälleen sellaisena kuin hän joudutti askeleitaan uteliasten ryhmää kohti, jotka kumartuivat Pinciolla rintanojan yli, nähdäkseen itsemurhaajan alas kivitykselle jättämiä jälkiä.
— Julmuus uinailee hänen rakkautensa pohjalla hän ajatteli. — Hänessä on jotain hävittävää, ja se on sitä ilmeisempi, kuta voimakkaampi on hänen hyväilyjensä intohimon myrsky. — Ja jälleen hän hengissä näki tuon hirveän, melkein raivottarenkaltaisen naisen, sellaisena kuin hän eri kertoina oli ilmennyt hänen puoleksi sulkeutuneille silmilleen, kun hän oli levännyt kouristuksissa tai äärimäisen raukeuden väsytyksissä.
— Katso! — sanoi Ippolita hänelle ja näytti hänelle lävistettyä perhoa, joka vielä liikutti siipiään. — Katso, kuinka sen silmät loistavat!
Ja hän ojensi sitä eri puolilta valoa kohti, kuin henkilö, joka tahtoo nähdä jalokiven kimmeltävän kaikkine väreineen.
— Se olisi kaunis koriste — hän lisäsi, ja pisti sen kevein elein tukkaansa.
Sitten, katsoen Giorgiota syvään silmiin:
— Ja sinä vaan mietiskelet, mietiskelet lakkaamatta! Mutta mitä sinä oikeastaan ajattelet? Ennen sinä ainakin puhuit, ehkäpä liiaksikin. Nyt olet muuttunut vaiteliaaksi, kasvoillasi salaperäisyyttä ja salahankkeita kuvastava ilme… Haudotko mielessäsi jotain minua vastaan? Puhu, vaikka minua pahoittaisitkin.
Hänen äänenpainonsa oli äkkiä muuttunut; se oli täynnä kärsimättömyyttä ja soimausta. Hän huomasi kerran taas, ettei rakastajansa ollut muuta ollut kuin mietiskelevä, kuoreensa sulkeutunut havaitsija, tarkkaavainen ja kenties vihamielinen havaitsija.
— Puhu toki! Parempi, että lausut entiset pahat sanasi, kuin että noin salaperäisesti vaikenet. Mikä sinun on? Oletko tyytymätön täällä-oloon? Oletko onneton? Väsyttääkö sinua alituinen läsnäoloni? Oletko pettynyt minun suhteeni?
Tällainen odottamaton ja avoin hyökkäys katkeroitti häntä, mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa; hän koetteli hymyilläkin.
— Miksi teet minulle nämä oudot kysymykset? — hän sanoi tyynesti. Suututtaako sinua miettiväisyyteni? Minä ajattelen aina sinua ja kaikkea, mikä sinua koskee.
Peläten, että Ippolita saattaisi huomata ivan varjon hänen sanoissaan, hän lisäsi äkkiä rakastettavasti hymyillen.
— Sinä hedelmöität minun henkeäni. Sisäinen elämäni on niin rikas, kun minä olen luonasi, että ääneni kaiku minua häiritsee.
Ippolita tyytyi näihin pakollisiin sanoihin, jotka näyttivät kohottavan hänet henkiseen tehtävään, korkeamman elämän luojaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi vakavaksi, ja yöperho räpytti hänen hiuksissaan siipiään lakkaamatta ja nopeasti. — Anna minun vaieta, äläkä minua epäile — Giorgio jatkoi, hän kun hyvin oli huomannut sen muutoksen, minkä hänen juonensa oli aiheuttanut tuon naisen mielessä, joka oli lumoutunut rakkauden ihanteellisuudesta ja joka oli käynyt haaveelliseksi. — Anna minun vaieta. Vaatisitko kenties minua puhumaan silloin kun näet minun menehtyvän sinua hurmaavissa hyväilyissä? No niin, ei ainoastaan suullasi ole voima herättää minussa tunnelmia, jotka voittavat kaikki tunnetut rajat. Sinä sitäpaitsi herätät minussa joka hetki ylenmäärin tunteita ja ajatuksia. Sinä et koskaan voi kuvitella, mitä pyörteitä sinä yhdellä ainoalla asennollasi nostat aivoissani. Et saata koskaan kuvitella, mitä näkyjä pieninkin liikkeesi herättää hengessäni. Sinun liikkuessasi, sinun puhuessasi, minä saan kokea useita ihmeitä. Monasti sinä herätät minussa jotain sentapaista, kuin muistan elämästä, jota en koskaan ole elänyt. Äärettömät usvakerrokset selkenevät äkkiä ja sukeutuvat minulle odottamattomiksi valloituksiksi. Mitä merkitsevät silloin leipä, viini, hedelmät, kaikki nuo aineelliset seikat, joiden kosketuksissa aistini ovat? Mitä merkitsevät edes elinteni toimitukset, ruumiillisen olemassaoloni ulkonaiset ilmaukset? Minusta melkein tuntuu, että kun suuni puhuu, ei ääneni kaiku voi tunkea siihen syvyyteen, missä elän. Melkeinpä minusta näyttää, kuin pitäisi minun pysyä liikkumattomana ja mykkänä, jotta en sisäistä näkemystäni häiritsisi, sinun lakkaamatta vaihtuvana astuessasi halki niiden maailmojen, jotka itse olet ilmestyksinä paljastanut…
Hän puhui hitaasti ja katsoi Ippolitaan tuijoittaen, ikäänkuin lumoutuneena noista tavattoman loistavista kasvoista, joita yötä mustemmat hiukset kehystivät, missä jotain elävää ja kuolevaa lakkaamatta aallehti. Nuo kasvot, jotka olivat niin lähellä ja jotka hänestä näyttivät saavuttamattomilta, pöydällä hajalla olevat esineet, korkeat, purppuranpunaiset kukat, ja noiden kevyiden siivekkäiden muotojen surina valonlähteen ympärillä, ja puhdas valo, joka astui alas tähdistä, ja merestä nouseva soitannollinen henkäys, sanalla sanoen, kaikki ilmiöt, jotka löysivät vastakaikua hänen tunteidensa kumupohjasta, kaikki ne olivat hänestä uni-ilmestyksiä. Hänen oma persoonansa, hänen oma äänensä olivat pelkkää kuvitelmaa. Hänen ajatustensa ja sanojensa sarjat syntyivät helposti ja epämääräisesti. Kuten tuona kuutamo-yönä nähdessään ihmeellisen viiniköynnöksen, hän tunsi elämänsä perusolemuksen ja kaikkien olioiden olemuksen haihtuvan unelmanomaiseen usvaan.
Rantasomenkolle pystytetystä teltasta hän vielä puolialastomana uinnin jälkeen katseli Ippolitaa joka oli jäänyt päivänpaisteeseen, vallan veden reunaan valkoiseen kylpyviittaansa verhoutuneena. Häntä katsellessaan hänen silmissään ajoittain vavahteli melkein kipeästi pistelevä säkenöiminen; ja täysi keskipaivan valo synnytti hänessä uutta ruumiillista pahointuntemusta johon sekaantui eräänlaista epämääräistä kauhua. Se oli tuo hirvittävä hetki, uhkaava hetki valon ja vaikenemisen ylin hetki, joka leijaili elämän tyhjyyden yläpuolella. Hän käsitti tuon pakanallisen taikauskon, kauhun, mitä tunnettiin helteisenä mätäkuun puolipäivähetkenä, merenrannalla, missä leppymätön ja salainen Jumala asusti. Hänen epämääräisen kauhunsa pohjalla väijyi jotain sentapaista kuin sen ihmisen aavistus, joka odottaa äkillistä ja hirvittävää ilmiötä. Hän tuntui itsestään melkein lapsellisen heikolta ja epäröivältä, ikäänkuin halventuneelta älyltään ja voimiltaan, epäonnistuneen kokeen jälkeen. Upotettuaan ruumiinsa meren veteen, otsa alttiina täydelle auringonpaisteelle ja uituaan matkan, harjoittaen lempi-urheiluaan, ja koeteltuaan hengityskykyään äärettömän vesitason henkäyksessä, silloin hän oli ilmeisistä merkeistä huomannut voimiensa vähentymisen, nuoruutensa rappeutumisen, vihollisnaisen koko hävitystyön; hän oli taas tuntenut, kuinka rautarengas kuristi hänen elinvoimaansa, tuomiten uuden osan siitä toimettomuuteen ja raukeuteen. Tämän ruumiillisen voimattomuuden merkitys kävi yhä syvemmäksi, kuta enemmän hän tarkasti tuon naisen vartaloa, joka seisoi siinä päivänpaisteessa.
Hän oli hajoittanut tukkansa kuivamaan. Ja pitkät kosteudesta yhteen tahmettuneet kutrit valuivat hartioille niin tummina, että näyttivät sinimustilta. Hänen solakka suora vartalonsa, kuin muinaiskreikkalaisen vaipan poimuihin verhoutuneena, kuvastui puoleksi meren sineä, puoleksi kirkasta kuultavaa taivasta vastaan. Hänen kumartuneiden ja tarkkaavien kasvojensa sivuviivat katosivat melkein kokonaan hiuksien alle. Hän oli kokonaan vaipunut vaihtelevaan huviin: hän pisti paljaat jalkansa hehkuvaan hietaan ja piti niitä siinä niin kauvan kuin jaksoi sietää hehkun; ja sitten hän upotti ne täten lämminneinä rantaa hyväilevään lempeään veteen. Ja tästä kaksoisaistimuksesta hän vallan itseunhoittumuksen valtaamana näytti sanomattomasti nauttivan. Hän karkaisi ja voimisti itseään imemällä itseensä täysin siemauksin suolaista ilmaa ja päivänpaistetta. Miten hän saattoikaan samalla olla niin heikko ja niin vahva? Miten hän saattoikaan samanaikuisesti yhdistää olemukseensa niin monta ristiriitaisuutta, ja yhtenä ainoana päivänä, yhtenä ainoana hetkenä näyttää niin erilaiselta? Tuo vaitelias ja alakuloinen nainen, joka sisällään kätki parantumatonta kipua, kuollettavaa sairautta; tuo himokas ja värähtelevä rakastajatar, jonka hehku ajoittain oli niin peloittava, jonka hekkumallisuus joskus vivahti kuolinkamppauksen huolestuttaviin oireisiin, tämä samainen olento saattoi siinä seisoessan merenrannalla hengittää itseensä ja tajuta kaiken ympäristöönsä laskeutuneen luonnon riemun, saattoi muistuttaa antiikkisten kuvien kauneutta, jotka kuvastuivat Hellesponton kristalli-pintaan.
Tämän vastustusvoiman ylevämmyys oli ilmeinen. Giorgio katseli häntä mielessään huoli, joka vähitellen sakeni salavihaksi. Hänen heikkoutensa tietoisuus todella sulautui vihantunteeseen, ja hänen tarkkanäköisyytensä kävi yhä selkeämmäksi ja melkein koston himoiseksi.
Ippolitan paljaat jalat, joita hän vuorotellen lämmitti hiedassa ja vilvoitteli vedessä, eivät olleet kauniit; jopa varpaansa olivat rumanmuotoiset, epäjalot, vailla kaikkea hienoutta; niissä oli alhaisen syntyperän selvä leima. Hän katseli niitä tarkkaavaisesti; hän ei muuta katsellutkaan, tehden sen tavattoman terävästi ja tarkasti, ikäänkuin muodon erikoisuus olisi hänelle paljastava salaisuuden. Ja hän ajatteli: — Kuinka monta epäpuhdasta ainesta kuohuu hänen veressään! Kaikki hänen syntyperänsä siirtämät vaistot piilevät hänessä, hävittämättöminä, valmiina kehittymään ja kapinoimaan kaikkea pakkoa vastaan. En koskaan voi tehdä mitään häntä jalostaakseni. Minä en voi tehdä muuta kuin hänen persoonansa muuttumattomalle tosioloisuudelle asettaa vastakohdaksi unelmieni vaihtuvan muodon, eikä hän voi muuta tehdä, kuin lainata yksinäiselle intohimon huumaukselleni tarpeelliset välikappaleet…
Mutta samalla kuin hänen ajatuksensa alensi tuon naisen mielikuvituksensa yksinkertaiseksi kiihokkeeksi, riistäen kaiken arvon tosioloisuudelta, hän saman havainnon terävyydellä tunsi, että oli sidottu juuri tuon ruumiillisen olennon todelliseen ilmaukseen, eikä ainoastaan siihen, mikä siinä oli kaunista, vaan juuri siihen, mikä hänessä oli vähemmin kaunista. Rumuuden havaitseminen ei höllentänyt sidettä, ei heikentänyt lumoa. Hänen kasvonsa epäjaloimmista piirteistä virtasi häneen huolestuttavaa vetovoimaa. Hän tunsi hyvin tämän ilmiön, joka usein oli toistunut. Hänen silmänsä olivat usein erittäin selvästi huomanneet Ippolitan persoonassa vähäpätöisempiä vikoja; ja pitkäksi aikaa oli hänen ollut ikäänkuin pakko tuijoittaa niihin, katsella niitä, liioitella niitä. Ja hän oli aisteissaan ja hengessään tuntenut kuvaamatonta häiriötä, jota melkein aina oli seurannut äkillinen raju himo. Tämä oli kaiketi pahin todiste siitä suuresta, lihallisesta valtaansaottamisesta, jonka toinen ihmisolento toiseen ihmisolentoon nähden voi toimeenpanna. Epäilemättä oli sellaisen lumouksen valtaamana se nimittämätön rakastaja, joka ylitse kaiken rakastajattaressaan rakasti niitä jälkiä, jotka vuodet olivat painaneet hänen kaulaansa, päivä päivältä levenevää hiusten jakausta, kuihtunutta suuta, johon suolaiset kyynelet valuivat, tehden suudelmien höysteen pysyvämmäksi.
Giorgio ajatteli vuosien pakoa, niitä kahleita, jotka tottumus on takonut ainaiseksi, sen rakkauden ääretöntä surullisuutta, joka on muuttunut väsyttäväksi paheeksi. Hän näki tulevaisuudessa olevansa kahlehdittu tuohon ruumiiseen, kuin pakkovanki ketjuihinsa, ollen vailla omaa tahtoa, ajatuskykyä, tylsistyneenä ja onttona; hän näki kumppaninsa lakastuvan, vanhenevan, vastustamatta antautuvan ajan hitaasti kalvavan hampaan nakerreltavaksi; hän näki tämän naisen raukeista käsistään pudottavan harhaluulojen revityn harson, mutta elinikänsä säilyttävän turmiollisen valtansa; hän näki yksinäisen, aution, äänettömän talon, joka odotti viimeistä vierasta — kuolemaa…
Hänen mieleensä johtuivat pienten äpärien huudot, jotka hän oli kuullut isänsä maatalossa tuona iltapäivänä. Hän ajatteli: — Ippolita on hedelmätön. Hänen kohtunsa on kirouksen lyömä. Jokainen siemen menehtyy siinä kuin tulisessa pätsissä. Hän pettää alati minun syvintä elinvaistoani. — Hänen rakkautensa hyödyttömyys tuntui hänestä korkeimman lain julkealta rikkomiselta. Mutta jos ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin levotonta hekkumaa, miksi sillä siis oli tämä välttämättömän kohtalon luonne. Eikö suvun lisääminen ollut kaiken aistillisen rakkauden oikea päämäärä? Eikö tämä sokea ja ainainen vietti ollut himon alkujuuri, ja eikö jokaisella himolla, salaa tai julkisesti, ole luonnon määräämä siittämisen tarkoitus? Miksi hän siis oli niin vahvoin kahlein sidottu tuohon hedelmättömään naiseen? Miksi siis tuo hirveä suvun "tahto" niin itsepintaisesti vaati ja rajusti toivoi elämän antimia tuolta kuihtuneelta ja synnyttämiseen kykenemättömältä kohdulta? Hänen rakkaudeltaan puuttui ensimäinen ehto: elämän tunnustaminen ja kehittäminen ulkopuolelle yksilön olemassaoloa ja rajoja. Tuolta rakastetulta naiselta puuttui sukupuolen korkein salaperäisyys: synnytystuskat. Molempien onnettomuus johtui juuri tästä jatkuvasta hirviömäisyydestä.
— Miksi et tule päivänpaisteeseen? — kysyi Ippolita äkkiä, kääntyen hänen puoleensa. — Näetkö, kuinka paljon minä kestän? Tahdon todella tulla sinun sanojesi mukaisesti, oliivin väriseksi. Miellytänkö sinua silloin?
Hän lähestyi telttaa, käsillään pitäen koossa avaran vaippansa liepeitä, pehmeänä ja velttona liikkeiltään, ikäänkuin uupumus äkkiä olisi hänet vallannut.
— Miellytänkö sinua silloin?
Hieman kumartuen hän astui sisälle telttaan. Lumivalkeiden poimujen runsauden alla liikkui hänen laiha, taipuisa ruumiinsa kissamaisen sulavasti, säteillen lämpöä ja tuoksua, joka hämmentyneestä, aistillisesta nuoresta miehestä tuntui oudon voimakkaalta. Ja kun hän paneutui pitkäkseen hänen viereensä matolle, valuivat hänen kasvoilleen suolavedestä vielä kosteat hiukset, joiden lomitse silmien valkuaiset välkkyivät ja suu punervana houkutteli kuin hedelmä lehtien välissä. — Tahdotko että tulen oliivin kaltaiseksi?
Hänellä oli varjo äänessä, kuten myös kasvoissa ja hymyssä; äärettömän salaperäinen ja kiehtova varjo. Näytti siltä kuin olisi hän arvannut nuoren miehen salaisen vihamielisyyden ja olisi aikonut sitä voitokkaana ilkkua.
— Mitä sinä katselet? — hän kysyi äkkiä säpsähtäen. — Ei, ei, älä katso niitä! Ne ovat rumat.
Ja hän veti jalat takaisin ja peitti ne poimuihin.
— Ei, ei, en tahdo.
Ja hän näytti hetken närkästyvän ja häpeävän; hän näytti suuttuneelta, kuin olisi hänen katseessaan eroittanut julman totuuden kipinän.
— Sinä häijy mies! — hän kotvan kuluttua lisäsi, ääni värähdellen leikkisyydestä ja harmista.
Giorgio sanoi hieman väkinäisesti:
— Sinä tiedät, että pidän kaikkea sinussa kauniina.
Ja hän teki liikkeen, kuin olisi aikonut vetää hänet luokseen ja suudella häntä.
— Ei, odota. Et saa katsoa!
Ippolita etäytyi hänestä ja pujahti teltan soppeen; nopeasti, ripein liikkein, hän veti jalkaansa pitkävartiset mustasilkkiset sukkansa. Sitten hän kääntyi, epäsiveänä, huulilla selittämätön hymy. Ja ojennettuaan molemmat jalkansa, jotka kiiltävässä verhossaan näyttivät täydellisiltä, hän sitoi sukkanauhat polvien yläpuolelle. Jotain itsetietoisen uhmaavaa oli hänen eleissään; ja ohut ivan vivahdus sisältyi hänen hymyynsä. Ja tämä mykkä ja kamala kaunopuheisuus sai nuoren miehen mielessä tämän selvän merkityksen: — Minä olen tuo ijäti voittamaton nainen. Sinä olet minun ruumiini kautta nauttinut kaikkea sitä hekkuman riemua, jota loppumaton himosi on janonnut; ja minä olen verhoutuva niihin valheisiin, jotka himosi loppumatta on keksivä. Mitä tarkkanäköisyytesi minulle voi? Silmänräpäyksessä minä voin uudelleen eheäksi kutoa sen harson, jonka sinä olet rikki repinyt; silmänräpäyksessä minä voin jälleen vallata sinut sillä siteellä, jonka olet raastanut irti. Minä olen vahvempi sinun ajatustasi. Minä tunnen sen salaisuuden, miten minä kirkastun sinun sielussasi. Minä tunnen ne liikkeet ja sanat, jotka kykenevät kirkastamaan minua sinun silmissäsi. Ihoni tuoksu voi hajoittaa sinussa maailman.
Todella hänessä hajaantui maailma, kun Ippolita kiemurrellen ja väijyen lähestyi häntä ja paneutui pitkäkseen hänen viereensä kaislamatolle. Jälleen muuttui todellisuus sekavaksi saduksi täynnä lumoavia kuvia. Meren peili täytti teltan kultakimmellyksellä ja sekoitti lukemattomia kullattuja korsia kuteen säikeisiin. Aukosta tunki sisälle rauhan äärettömyys ja veden täydellinen liikkumattomuus melkein kammoittavan hohteen mukana. Ja vähitellen katosivat nämäkin ilmiöt. Äänettömyydessä Giorgio ei kuullut muuta kuin oman verensä kohinaa; varjossa hän ei nähnyt muuta kuin nuo kaksi melkein raivokkaasti häneen tuijoittavaa silmää. Ippolita kietoi hänet täydelleen, monenlaisin kosketuksin, ikäänkuin hänessä olisi ollut pilven ominaisuuksia. Ja Giorgio hengitti kaikista tämän hehkuvan ihon huokosista meren tuoksua: kuin suolan härmistymistä liekin kautta. Ja hänen kosteista hiuksistaan hän löysi mitä etäisinten levämetsien salaisuuden. Ja tajunnan lopullisesti sammuessa hän luuli, kolhaistessaan takaraivoaan kallion paateen, koskettelevansa syvän kuilun pohjaa.
Vihdoin hän kuuli kuin kaukaa, vaatteiden kahistessa, Ippolitan äänen sanovan:
— Aiotko vielä jäädä tänne hetkeksi? Nukutko?
Hän aukaisi silmänsä ja mutisi sekavana:
— En, en nuku.
— Mikä sinun on?
— Minä kuolen.
Hän koetti hymyillä. Hän näki toisen häikäisevän valkoiset hampaat, kun hän hymyili.
— Tahdotko, että autan sinua pukeutumaan?
— En, pukeudun itse. Mene, mene… minä tulen kohta jälestä — hän mutisi kuin unen pöpperössä.
— No, sitten minä menen ylös. Minun on niin kova nälkä. Pukeudu ja tule.
— Tulen, tulen.
Hän vavahti rajusti, tuntiessaan toisen huulet omillaan. Hän aukaisi uudelleen silmät ja koetti hymyillä.
— Armoa!
Hän kuuli someron narskuvan hänen poistuvien askeleidensa alla. Suuri hiljaisuus vallitsi taas merenrannalla. Ajoittain kuului rannalta ja lähimmiltä kallioilta hiljaista loisketta: senkaltainen heikko ääni joka syntyy, kun eläimet juontipaikalla sammuttavat janoaan.
Muutama hetki kului, joiden aikana hän taisteli uupumusta vastaan, joka näytti muuttuvan unenhaluksi. Ponnistaen voimiaan hän viimein kavahti istumaan; hän pudisti päätään karkoittaakseen usvat; hämmästyneenä hän katseli ympärilleen. Hän tunsi koko olemuksessaan omituista tyhjyyden tunnetta; hän ei voinut selvitellä ajatuksiaan; tuskin hän enää ollenkaan voi ajatella tai toimeenpanna mitään tekoa ilman ääretöntä ponnistusta. Hän loi katseen teltan edustalle; ja uudelleen hänet valtasi valon kauhu — Oi, jos voisin panna maata ja olla koskaan nousematta! Kuolla! Olla häntä milloinkaan jälleen näkemättä! Liian tukala oli hänestä se varmuus, että hänen muutaman hetken kuluttua täytyi taas nähdä tuo nainen, olla hänen kanssaan yhdessä, taas vastaanottaa hänen suudelmiaan, taas kuulla hänen sanojaan.
Hän vitkasteli, ennenkuin alkoi pukeutua. Mielettömät ajatukset kiitivät läpi hänen väsyneiden aivojensa. Hän astui ulos teltasta ja sulki silmät häikäisevän valon pakosta. Hän näki luomien läpi voimakkaan punaisen hohteen; häntä pyörrytti lievästi.
Ympäröivien seikkojen näkeminen, kun hän jälleen aukaisi silmänsä, tarjosi hänelle selittämättömän vaikutelman. Hänestä tuntui kuin olisi nähnyt kaiken toisessa olomuodossa, äärettömän pitkän ajan kuluttua.
Somerikko oli polttavien säteiden alla valkoinen kuin kalkki. Mittaamattomalle surunomaiselle merenpinnan kuvastimelle näytti valoisan hohtava taivas hetki hetkeltä laskeutuvan, raskaana tuollaisesta rauhasta, joka liittyy tuntemattoman onnettomuuden odotukseen. Hiekkakiviset vuoriniemet yksinäisine ympäristöineen nostivat tummasta kivipohjastaan tornien tavoin ilmoille metsäisiä huippujaan, missä öljypuut vihan ja mielettömyyden ryhtisinä kuvastuivat tuliselle taivaalle. Kallioiden suojaamana, kuin hirviö väijyksissä satoine salajuonineen, paalulaituri tarjosi hirvittävän näyn. Hirsien ja touvien sekasotkun keskellä kalastajat kumartuivat vedenpintaa kohti, jäykkinä, liikkumattomina, kuin pronssiin valettuina. Ja heidän synkän elämänsä yläpuolella leijaili kuoleman lumous.
Äkkiä, keskellä tätä hehkua ja tätä hiljaisuutta tunki nuorukaisen korvaan Ippolitan ääni, joka kutsui erakkomajan kummulta.
Giorgio säpsähti ja kääntyi, sydämen sykkiessä hengästyttävästi. Tuo ääni toisti huutonsa selvästi ja voimakkaasti, ikäänkuin olisi tahtonut vahvistaa valtaansa.
— Tule!
Hänen kiivetessään rinnettä ylös, levisi toisesta savuisesta tunnelin aukosta ilmaan kumina, johon vastasi kaiku lahden pohjukasta. Hän pysähtyi lähelle rautatien kiskoja ja tunsi uudelleen pyörtymisoireita, ja samalla välkähti hänen rasittuneissa aivoissaan hurja ajatus: — Heittäytyä nyt kiskoille… Kaiken loppu yhdessä silmänräpäyksessä! —
Pauhaten, kiitäen ja synkkänä suhisi juna ohi, paiskaten hänen kasvoihinsa vauhtinsa myrskyn; ja viheltäen ja jyskien se katosi päinvastaiseen tunneliin, joka savusi mustana auringonpaisteessa.
Leikkuumiesten ja tähkäinpoimijattarien laulut vuorottelivat pitkin hedelmällisen kummun rinnettä aamunkoitosta päivänlaskuun asti. Miesten kuorot ylistivät rajusti kuin Bakkusjumalan palvelijat hyvien ruokien ja vanhan viinin tuottamaa iloa. Sillä elonleikkaajille merkitsi niittoaika yltäkylläisyyden aikaa. Hetki hetkeltä, aamusta iltaan, he vanhan tavan mukaan keskeyttivät työnsä syödäkseen ja juodakseen sänkipellolla, veresten kuhilaiden välissä, jalomielisen isännän kunniaksi. Ja jokainen otti esiin kontistaan niin paljon ruokaa, kuin kukin tähkien noukkijatar tarvitsi kylläksi syödäkseen. Olihan jo Boas aterian aikana sanonut moabilaiselle Ruth'ille: — Istu luokseni ja syö leivästä ja kasta suusi etikkaan; — ja Ruth oli istuutunut elonleikkaajattarien pariin ja oli syönyt kylläksensä.
Mutta naisten laulut olivat melkein kauttaaltaan uskonnollisia ja ne ylistivät hitaasti ja juhlallisen sointuvasti maanviljelyksen alkuaikaista pyhyyttä, tämän elinkeinon alkuperäistä jaloutta, jota harjoittaessaan ihminen ahertaen kotoisella kamarallaan hiellään pyhitti leivän synnyn.
Giorgio kuuli nämä laulut ja seurasi niitä hartain mielin. Ja odottamaton terveydentunne valtasi hänet vähitellen. Tuntui siltä, kuin hänen mielensä asteittain olisi kohonnut yhä laajempaan, yhä kirkkaampaan ilmapiiriin, sitä myöten kuin laulun virta kävi puhtaammaksi, sen kaikuessa paahtavaan iltapäivään, johon sitten rauhallisen illan toivo alkoi vuodattaa eräänlaista innostavaa viihdytystä. Tämä oli ehkä Giorgion uudistunut pyrkimys tunkea elämän lähteille, sen alkujuuriin. Se oli kenties hänen sydänjuuria myöten tukahutetun nuoruutensa viimeinen vavahdus; se oli kenties viimeinen ponnistus sellaisen aarteen jälleensaavuttamiseksi, jonka hän jo ainaiseksi oli menettänyt.
Elonkorjuun aika lähestyi loppuaan. Vaelluksillaan niitetyillä pelloilla hän oppi tuntemaan monet kauniit tavat, jotka näyttivät ikäänkuin jonkunmoisilta maanviljelijän jumalanpalvelus-menoilta. Eräänä päivänä hän pysähtyi sänkipellon kohdalle, missä niittäjät juuri olivat pystyttäneet viimeisen kuhilaan. Ja hän oli läsnä juhlallisuudessa.
Päivän helteestä väsyneen touhun yläpuolella liiteli se suloinen ja selkeä hetki, joka oli kokoava kristallikupuunsa hiutuneen päivän tuhan. Pelto oli suorakaiteen muotoinen ja levisi tasangolla, jota reunustivat suunnattoman suuret öljypuut, joiden oksien lomitse välkkyi Adrian meren sinivyö, salaperäisenä, kuin esirippu temppelin pyhien hopeapalmujen välitse. Korkeat kuhilaat kohosivat yhtä pitkien matkojen päässä toisistaan keilan muotoisina, uhkuvina ja tiheinä, miesten käsivarsien korjaamina ja naisten laulujen ylistäminä. Työn loputtua muodosti elonleikkaajien joukko piirin johtajansa ympärille. Ne olivat jykeväjäsenisiä miehiä, joilla oli liinaiset vaatteet yllä. Käsivarsissa, säärissä, paljaissa jaloissa näkyi sellaista pahkamaista muodon rumuutta, joka painuu jäseniin pitkäaikaisista hitaista ja kärsivällisesti kestetyistä työn vaivoista. Joka miehen kädessä loisti sirppi, kaarevana ja sirona kuin kuu ensimäisessä neljänneksessään. Ajottain he yksinkertaisin liikkein vapaalla kädellään pyyhkivät hien pois, sillä kastellen maata, missä lyhteet kimmeltelivät auringon vinosäteisessä paisteessa.
Saman liikkeen teki johtaja; sitten hän nosti kätensä siunaten ja huusi tuolla poljennoltaan ja sulosoinnuiltaan rikkaalla kielellä:
— Poistukaamme pellolta nimessä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!
Sirpinkantaja-miehet vastasivat kuorona äänekkäästi:
— Aamen.
Ja johtaja jatkoi:
— Siunattu olkoon armollinen isäntämme, ja siunattu olkoon armollinen emäntämme!
Ja johtaja kovensi yhä enemmän ääntänsä ja lämpeni:
— Siunattu olkoon se, joka meille tuo hyvää ruokaa!
— Aamen.
— Siunattu olkoon se, joka puhuu: älkää sekoittako vettä niittäjän viiniin.
— Aamen.
— Siunattu olkoon se isäntä, joka sanoo emännälleen: anna punnitsematta ja sekoita hedelmämehua niittäjän viiniin.
— Aamen.
Siunaukset kohdistuivat kaikkiin taloustöihin osaa ottaneisiin, siihen, joka oli teurastanut lampaat, joka oli pessyt yrtit ja vihannekset, siihen, joka oli kiilloittanut kupariastian, siihen, joka oli höystänyt ruokatavarat. Siunauksen esilukija leimahti innostuksesta ja äkillisen runollisen haltioitumisen valtaamana löysi rikkaita alkusointuja ja ilmaisi tunteitaan improvisoiduin säkein. Joukko vastasi raikuvin huudoin, jotka kaikuivat joka kallionkomerosta, sillävälin kuin iltaruskon hehku syttyi sirppien terään ja kuhilasten huippulyhteet loistivat kuin palavat liekit.
— Siunatut olkoot ne naiset, jotka laulavat kauniin laulun, tuodessaan meille vanhalla viinillä täytetyn astian!
— Aamen.
Siinä kaikui ilon jylinä. Sitten kaikki vaikenivat ja katselivat, miten naisten parvi lähestyi, tuoden niitetylle pellolle viimeiset kestitykset.
Naiset lähestyivät kahtena jonona, laulaen ja kantaen isoja maalattuja saviruukkuja. Ja vieraasta katsojasta — joka näki heidän astuvan öljypuurunkojen välissä, meren taustaa vastaan — he näyttivät tuollaiselta juhlakulkueelta, joka sopusuhtaisena jonona on kuvattuna temppelien otsikkojen kohokuvissa tai kivisissä ruumisarkuissa.
Tämä kauneutta uhkuva kuva seurasi häntä hänen palatessaan polkua pitkin erakkomajalle. Näiden tunnelmien vallassa ollen ja iltakellojen soidessa, joihin yhtyi niin monta virren säveltä, hän astui hitaasti ja ajatteli: elämänilon uskonnollinen tunne; syvä kunnioitus ijäti luovaan ja ijäti voimiensa yltäkylläisyydestä uhkuvaa luonto-äitiä kohtaan; kunnioitus ja innostus kaikkiin hedelmöiviin, siittäviin ja hävittäviin voimiin; hallinta-vaiston, taisteluvaiston, ylivallan, ylevämmyyden raju ja sitkeä tunnustaminen — olivathan nämä ne vankat saranat, joiden nojassa helleeninen maailma kohoamiskaudellaan liikkui. Alkuperäinen homerolainen elämänkatsomus oli lujasti juurtunut helleenin olemukseen. Yhtä hilpein tervehdyksin kuin soturit, joita kaikuvin heksametri-säkein ylistettiin, aina vastaanottivat ukkosenjyrinän ja auringon säteet, "yhtä hilpein tervehdyksin" kunnioitti helleeni hyvää ja pahaa, tavoittelematta mitään muuta kuin uhkuvan yltäkylläisyytensä jakamista ja synnynnäisen hallitsijavaistonsa harjoittamista. Hän osasi julmastakin teosta, kärsimyksestäkin löytää ylpeätä nautintoa. Erehtyessäänkin, tuskaa tuntiessaan hän ei tuntenut muuta kuin elämän riemuvoittoa. Kärsimys oli hänestä kiihoituskeino, joka vaikutti häneen kuin eräät lääkkeet, jotka lisäävät ja vilkastuttavat sitä ruumiintoimintaa, josta elinvoima johtuu. Hänen traagillisen tietoisuutensa syvyydestä ei seurannut pyrkimys vapautua kaikesta pelosta ja säälistä, vaan pikemmin — kuten Friedrich Nietzche on oivaltanut — pyrkimys tuolla puolen kaikkea pelkoa ja sääliä tuntea itseään kehittyväisyyden ijäiseksi iloksi; tuntea itsensä kaiken nautinnoksi, pelon ja hävityksen nautinto siihen luettuina. Ainoa hänen arvoisensa filosofi oli efesolainen Heraklitos, joka Sibyllan tavoin "haltioitunein huulin, hymyilemättä, koruttomana ja tuoksuttomana, voimakkaana kuin Jumala astuu halki vuosisatojen". Kehityksen, kaikkien olioiden vaihtuvaisuuden aate — äärettömän maailmankaikkeuden muutoksen aate — tuo kaiken uudenajan filosofian perustava aate välkähtää esiin hänen ajatelmastaan: "Ei kukaan kahta kertaa koskaan ole astunut samaan virtaan. Tähän päivään asti ei edes matkamies joka hetki ole sama yksilö. Samalle virralle lähdemme aluksessa kulkemaan, emmekä lähde; sillä olemme, emmekä ole." Tuo omatietoinen mies ei maailmankaikkeutta tarkastaessaan nähnyt sitä pysyväisenä, vaan lakkaamattomana muotoja luovana ja muuntelevana kehityksenä, missä ei ollut mitään muuta pysyväistä, kuin tulinen voima, joka järkevän järjestyksen mukaisesti vaikutti ajanjaksojen ijäisesti jatkuessa. Hän huomasi, ettei maailmankaikkeuden tila joka hetki ollut mitään muuta, kuin taistelevien voimien ohimenevän yhteensointumisen ilmiö, ja että levon ja kuoleman näennäisyys oli pelkkää toimintaa, jota ihmisaistit eivät kyenneet havaitsemaan. Hänen henkensä katseiden ohi soluivat kaikki oliot, syntymähetkestä näkyvään olemassaoloon ja siitä olemattomuuteen, kautta lukemattomien elämänmuotojen, tämän virran ollessa milloin hidas, milloin vuolas, niin ettei voinut eroittaa alkua eikä nähdä loppua. Helleeni, jolla oli voimakas, mahdollisimman rikasmuotoisena ilmenevä tahto elämään, identifioi itsensä olioiden luonnon kanssa. Ei vallinnut mitään ristiriitaa hänen yksilöllisen olemassaolonsa ja maailmankaikkeuden kehityskulun välillä. Samoin kuin hän Dionysos-juhlissa vietti elämän alituista jatkumista, uusiin muotoihin puettujen voimien keskeymätöntä paluuta, ja samoin kuin hän sukupuoli-symboli silmiensä edessä uskonnollisen hartaana ylisti siittämisen syvää salaisuutta, samoin hän murhenäytelmissään, jotka ovat dionysolaista syntyperää, tavoitteli yksinomaan kehittyväisyyden ijäisen hekkuman kuvaamista.
Giorgio kuuli hyvin tutun sointuvan laulunäänen, joka lähestyi, ja hän pysähtyi polun mutkaan, kuuntelemaan. Ja tuntiessaan sen hän äkkiä ihastui suuresti. Se oli Favettan, tuon nuoren laulajatytön ääni, jolla oli haukansilmät; tuo sama sopraano-ääni, joka aina palautti hänen mieleensä sen hilpeän toukokuunaamun, joka oli levittänyt säteilyään kinsteri-sokkeloon, yksinäiseen kultaiseen puutarhaan, missä hän hämmästyen oli luullut löytäneensä ilon salaisuuden.
Favetta, joka ei aavistanut vieraan oloa pensasaidan takana, astui edelleen, taluttaen lehmää köydestä. Laulaessaan hän piti päätään pystyssä, suu taivaaseen päin avoinna, koko kasvot valon kirkastamina; ja laulu pulppuili hänen kurkustaan sulavana, kirkkaana ja kristallinpuhtaana kuin vesi metsälähteestä. Hänen jälessään kulki levollisena kaunis, lumivalkea eläin, ja joka askeleella heiluivat sen utarat jotka olivat laitumella täytetyt tuoreella maidolla.
Nähdessään muukalaisen, tyttö keskeytti laulunsa ja näytti tahtovan pysähtyä.
— Kas, Favetta! — huudahti Giorgio iloisena ja lähestyi häntä, kuin olisi nähnyt ystävättären onnellisemmilta ajoilta. — Minne menet?
Tyttö punastui kuullessaan nimeään mainittavan ja hymyili häveliäänä.
— Ajan lehmää takaisin navettaan — hän vastasi. Hän kun oli äkkiä pysähtynyt, kosketti eläimen turpa hänen selkäänsä. Hänen voimakas rintansa oli molempien korkeiden sarvien välissä kuin puolikuunmuotoisen lyran kehystämä.
— Aina sinä laulat! — sanoi Giorgio, ihaillen häntä tässä hänen asennossaan. — Aina!
— Oh, herra — hän sanoi hymyillen — jos otat meiltä laulun, niin mitä meille jää?
— Muistatko sitä aamua, jolloin poimit kinsteri-kukkia?
— Kinsteri-kukkia sinun rouvallesi?
— Niin. Muistatko sen?
— Muistan kyllä.
— Laula minulle vielä sama laulu.
— Yksin en voi sitä laulaa.
— Laula sitten toinen laulu.
— Näinkö tässä, sinun edessäsi? Minä en kehtaa. Laulan kauempana tiellä. Hyvästi, herra.
— Hyvästi, Favetta.
Ja hän kulki polkua edelleen, vetäen jälessään hidasta eläintä. — Muutaman askeleen kuluttua hän viritti laulun, äänensä koko voimalla, joka hallitsi häikäisevän valoisaa ympäristöä.
Heti auringon laskettua, voimakkaan hohtava hehku levisi rannikolle ja merelle. Mitä hienoimmalle kullalle välkkyvä valoaalto kulki läntiseltä taivaalta ylöspäin ja laskeutui päinvastaiseen ilmansuuntaan, hyvin hitaasti tunkien läpikuultavaan sineen. Adrian meri muuttui asteittain lempeämmäksi ja kirkkaammaksi ja kävi nuorten piili-lehtien väriseksi. Ainoastaan punapurjeet, upeina kuin olisivat olleet purppurakansasta, keskeyttivät yltympäri levinnyttä hohdetta.
— Tämä on juhlaa! — ajatteli Giorgio, auringonlaskun komeuden häikäisemänä ja kaikkialla havaiten elämän pursuavaa iloa. "Missä hengittää sellainen ihmisolento, jolle päivä auringon noususta alkaen sen laskuun asti olisi uuden voiton pyhää juhlaa? Missä elää se hallitsija — tuo naurun kruunulla, tuolla nauravista ruusuista tehdyllä kruunulla koristettu, josta Zaratustra puhuu — se voimakas ja omavaltainen hallitsija, joka on vapaa kaikesta väärän siveyden pakosta, varma vallassaan ja siinä vakaumuksessa, että se mikä ihmisessä on olennaista — voittaa arvoltaan kaikki epäoleelliset ominaisuudet, päätettyään yksistään tahtonsa voimalla kohota tuolle puolen hyvää ja pahaa, mutta joka samalla kykenee pakoittamaan elämän pitämään kaikki lupauksensa?"
Uudestasyntynyttä leipää ylistäviä lauluja jatkettiin kummulla. Rinteillä vilkkuivat naisten pitkät juhlajonot ja katosivat jälleen. Siellä täällä kohosi näkymättömistä tulista hitaasti savupylväitä tyyneeseen ilmaan. Koko näytelmä oli juhlallinen ja tuntui johtavan takaisin edesmenneiden vuosisatojen mysterioihin, maalaisen Dionysos-juhlan pyhyyteen.
— Ovatko nämä samoja ihmisiä, jotka vielä eilen itkien laahautuivat pyhätön kuluneilla kivilaatoilla ja verisin kielin tekivät ristinmerkin? Hän vertasi toisiinsa näitä molempia näytelmiä, ja ajatteli että heissä ilmeni yhtä suuri uskonnollisen mielen erilaisuus kuin mikä vallitsidei Miracolikirkon ja sen äärettömän kupukaton välillä, jota auringonlaskun rikkain kulta hohdollaan valeli. Ollen sen askeettisen ihanteen vaikutuksen alaisena, joka oli johtunut hänen uupumuksestaan, hän oli tahtonut koettaa päästä kuvanpalvelijain yhteyteen, toivoen siten vahvasti juurtuvansa sukunsa ominaiseen maaperään ja sitten jälleen saavuttavansa alkuperäisen luontaisen olemuksensa. Mutta eikö tämän hänen pyrkimyksensä palata alkuolemukseen pikemmin olisi pitänyt kohdistua tuon sukunsa voimakkaasti kuohahtavan elinvoiman lähteiden tutkimiseen, joiden jäljet hän vasta sinä päivänä, sinä hetkenä oli havainnut?
Ja hän muisti synnyinkaupunkinsa ikivanhan nimen, tuon suuren aurinkoisen nimenAëlion. "Aëlion urbs florens atque vetusta simu!", kuten sitä oli ylistänyt elegiassaan Menenio Alejeo, tuo kuuluisasta roomalaissuvusta polveutunut runoilija. Ja hän näki ylpeän kivikaupungin tuhansine tornineen, ylpeän Guardian kohoavan itävuoren, Majellan, tuon järkähtämättömän jättiläisen laidassa. Tämän kaupungin perustamisjuhlassa oli pappi kääntänyt kasvonsa nousevaa aurinkoa kohti ja rukoillut kaupungille onnea, sillä aikaa kuin uhri laakeri- ja myrttisauhun tuprutessa paloi alttarilla; ja soturit olivat merkinneet sen rajat häikäisevän valkoisilla vaatekaistaleilla, jotka olivat kiinnittäneet maahan pystytettyjen keihäidensä kärkiin.
Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Kaupungin vaakunassa oli jalopeuran kuva, Herkuleen, tuon muinaisajan ihaillun sankarin, urotyön muistoksi.
Siihen avoimeen pylväskäytävään, josta avautui näköala hedelmällisiin laaksoihin ja kaukaiselle Adrian merelle, ja siihen tummaan pylväskäytävään, joka vastaanotti auringon ensi tervehdyksen, oli kaiverrettu aateliset vaakunat: Orsini, Ugni, Aurispa, Scioli, Stella, Vallereggia, Cassaura, Palleaurea, Spina, Comino sukujen vaakunat. Vallan tietoisuus oli siellä asustanut kunniasijalla; etuoikeus oli siellä kukoistanut vuodatetun veren lämmittämänä. Kaikilla näillä voimakkailla miehillä oli ollut ainoana päämääränään seurata syvää hallitsemisvaistoaan ja saada se voimaan. Heidän siveellisyydellään, samoin kuin helleeneillä, oli juurensa arvonsa varman varmassa tietoisuudessa ja se tavoitteli elämän ylpeätä ylistämistä.
Guardia plena leonis fert ardua signa leonis. Ja Giorgio muisteli Zaratustran sanoja — "Kun sydämenne sykkii uhkuvan täyteläänä, paisuen virran tavoin yli äyräittensä, ollen lähistön asukkaille siunauksen ja vaaran aiheuttajana — siinä on hyveenne lähde." —
Kuinka usein hän oli tätä täyteläisyyttä kokenut? Kuinka usein hän oli tuntenut voimakkaan tahdon tuottaman mielihyvän leviävän koko olemukseensa? — Aikoja sitten menneisyyteen siirtyneet tapahtumat sukelsivat esiin muistista, ja niissä hän luuli huomaavansa sellaisen mielihyvän harhakuvan. Ja hänen pettävä kaihonsa "dionysolaiseen" ihanteeseen, "kohoavaan" elämään, havainnollistui tuon oppilaan sanoissa, jotka hän oli omistanut alasrepivälle ja rakentavalle opettajalleen.
Todella tuhannet kasvot tänään kääntyvät sinun vuortasi ja setripuutasi kohti. Hehkuva kaiho on noussut ja lähtenyt liikkeelle. Ja jo monet ovat kysyneet: — "Kuka onkaan Zaratustra? — Ja kaikki ne, joiden korvaan sinä sattumalta olet vuodattanut laulusi ja hunajasi, kaikki piilossa eläjät, kaikki yksinäiset, kaikki yhteen kytketytkin yksinäiset henget, kaikki kysyvät sydämeltään sanoen: — Oleskeleeko Zaratustra yhä vielä elävien joukossa? Ei enää kannata elää; kaikki on turhaa, ellei eletä Zaratustran seurassa."
Kuollettavassa uupumuksessaan, perikatoaan aavistaessaan, hän vielä etsi elämän puolustajaa. — "Totisesti, niinkuin tuhansilta huulilta pulppuileva nuorekas nauru tulee Zaratustra kaikkiin kuolinkammioihin, ilkkuen noita yö- ja hautavartijoita ja kaikkia, jotka synkkiä avaimia kalisuttavat. Sinun naurusi, Zaratustra, tulee heitä pelästyttämään ja heidät maahan kaatamaan. Pyörtymys ja herääminen tulee todistamaan kuinka paljon vahvempi heitä sinä olet. Ja silloinkaan, kun pitkä hämärä ja kuolonväsymys saapuu, et sinä ole katoova meidän taivaanrannaltamme, sinä elämän puolustaja! Uusia tähtiä ja uusia yöllisiä välkkeitä sinä annoit meidän nähdä; naurunkin sinä pingoitit ylitsemme kuin kirjavan teltan. Nyt on alati nuorekas nauru pulppuileva jokaisesta ruumisarkusta; nyt on aina voitokas tuulahdus hajoittava kaiken kuolonväsymyksen: sen sinä itse meille takaat ja ennustat!"
Zaratustran sanat, tuon mestarin, joka opetti goetheläistäyli-ihmistä, tuntuivat hänestä kaikkein miehekkäimmiltä ja jaloimmilta, mitä uudempaan aikaan runoilijat tai ajattelijat yleensä ovat lausuneet. Hän, Giorgio, tuo heikko, sorrettu, sairaalloinen mies oli syvästi hämmästynein mielin kallistanut korvansa tälle uudelle äänelle, joka niin katkeran ivallisesti ruoski heikkoutta, kiihoittuvaisuutta, hermostuneisuutta, säälin palvelusta, kieltäymyksen evankeliumia, uskon tarvetta, nöyrtymis-tarvetta, tarvetta lunastaa ja ostaa itsensä vapaaksi, sanalla sanoen kaikkia epäilyttäviä ajan tarpeita, koko väsyneen europpalaisen hengen naurettavaa ja surkeaa hermostumista, kaikkia rappeutuneessa sukupolvessa versovia kristillisen ruton hirvittäviä kukkia. Hän, tuo yksinäinen, tuo mietiskelevä, tuo veltto havaitsija, tuo Gautaman häälyvä lahkolainen, oli oudon pelokkaana kallistanut korvansa tälle äänelle, joka saarnasi elämän oikeutusta, joka katsoi kärsimystä voimakkaan kuritukseksi, joka hylkäsi kaiken uskon ja etenkin uskon moraalin, joka julisti yhdenverrattomuuden oikeutta, joka ylisti hirvittäviä voimia: vallan tunnetta, taistelu- ja vallanhimovaistoa, siittävien ja hedelmöivien voimien ylenpalttisuutta, kaikkia dionysolaisen ihmisen, valloittajan, hävittäjän, luojan oikeuksia. — "Luominen — näin puhui Zaratustra — on suuri lunastus kärsimyksestä, on elämän helpoitus. Mutta jotta luomistyötä suorittava voisi olla olemassa, siihen tarvitaan kärsimystä ja paljon vaihtumista."
Ja Giorgio Aurispa oli usein laajasta kärsimystietoisuudestaan ajatellut: — Kun kärsimyksineni olen joutunut niin pitkälle, että loppumattomasti lisään sisäisen maailmani ilmiöitä, täytyy minun, jotta elämäni tulisi täydelliseksi, etsiä keinoa tehdäkseni kärsimykseni toiminnan kiihoittajaksi. Välttämättömyyden tieteen luonnollisena päämääränä täytyy olla toiminta, luomistyö, — ja monasti hänkin oli ylenmääräisen tuskan aiheuttamina haltioituneina hetkinä manannut esiin tuon kuningas Vievamitran muiston, joka vapaaehtoisesti tuhat vuotta kestäneiden kidutusten aikana oli saavuttanut sellaisen voimiensa hillitsemyksen ja niin suuren itseluottamuksen, että ryhtyi rakentamaan uutta taivasta. — Oi miten voinkaan minä voittaa itseluottamuksen? Epäily riuduttaa minua, epäily kalvaa tahtoani ja haihduttaa unelmani. Antakaa minulle kaikki maailmanavaruuden tuskat, mutta asettakaa niin, että jonkun helvetin pohjalta jälleen löydän hehkuvan tahtoni, ja että voin sitä ponnistaa, jotta voisin pääni yläpuolella toteuttaa rohkeimman unelmani, niin kuin uuden taivaan.
Zaratustra puhui: "Siunaajaksi ja puoltajaksi olen minä tullut; ja sitä varten taistelin kauan mitä kiivaimmin, jotta kerran saisin käteni vapaiksi siunausta varten. Mutta tämä on siunaukseni: liidellä joka olion yläpuolella kuin oma taivaansa, järkähtämättömänä kupuna, sinikattona, ijäisenä varmuutena! Ja autuas on se, joka siten siunaa, sillä kaikki oliot ovat kastetut ijäisyyden lähteissä, ulkopuolella hyvää ja pahaa; mutta hyvä ja paha itse ovat ainoastaan haihtuvia varjoja, alakuloisuuden utuja, tuulen ajamia pilviä."
Hän sanoi: "Sattumalta— siinä maailman vanhin aatelisarvo. Sen minä annoin takaisin kaikille olioille, minä lunastin ne lopputarkoituksen orjuudesta. Tämän vapauden ja taivaan kirkkauden minä asetin sinikupuna yli kaikkien olioiden, opettaessani, ettei niiden yläpuolella eikä niiden sisällä mikäänijäinen tahtoharjoita tahdontoimintaa."
Eikö näissä lauselmissa piillyt suuri ja puhdas elämänkatsomus? Eikö se ollut aamuruskon profeetta, joka karkoitti henget kaikesta menneisyydestä ja kaikesta nykyisyydestä, tunkien heidät tuhansia siltoja ja tuhansia teitä pitkin tulevaisuuteen, "lasten valtakuntaan", vielä löytämättömään maahan, etäisimpien merien taakse, missä eräänä päivänä oli ilmestyvä ihmistä etevämpi olento, yli-ihminen? Miten muuten, kuin elämää tuhlailemalla olisi saavutettavissa se ihanteellinen muoto, jota tavoittelee laji, läpikäydessään kaikki muodonmuutokset ja yhä kohotessaan ylöspäin? "Loistakoon tähdensäde rakkaudessasi! olkoon toivosi: Oi, että voisin synnyttää yli-ihmisen!"
Giorgio tiesi, että hänen rakkautensa oli hedelmätön, hedelmätön hänen mielensä into, kuten meren, joka hämärän tuulessa alkoi kohista. Hänen ei ollut sallittu jälkeenjättämässään pojassa jatkaa persoonallisuutensa leimaa, säilyttää kuvaansa, ylläpitää hengen kohoavaa pyrkimystä yhä korkeampien mahdollisuuksien toteuttamista varten. Hän ei voisi missään teoksessaan jättää jälkeensä henkensä olennaisuutta, ei sopusuhtaisessa muodossa todistaa monipuolisten lahjojensa voimakkuutta, eikä täydelleen ilmaista olemuksensa kokonaisuutta. Hänen hedelmättömyytensä oli parantumaton. Hänen olemassaolonsa rajoittautui pelkkään vaikutelmien, mielialojen, ajatusten aallehtimiseen, joka oli irroitettu kaikesta yhtenäisestä perustasta. Hän oli Gautaman ihminen. Hänen persoonallisuutensa ei ollut muuta kuin ajallista mielikuvien yhtymistä keskuksen ympäri: "kuin paaluun sidottu koira". Hän ei voinut muuta tavoitella kuin loppua. Ja tehdäkseen lopun kaikista unelmistaan, ei hän saanut uneksia muuta, kuin unelmista luopumista.
Miksi hän siis tänä kesäiltana, niittolaulujen lomassa, uudestasyntyneen leivän pyhänä juhlana manasi esille viimeisen elämän myöntäjän hengen?
Iltarusko oli melkein sammunut; ja seestetomua sateli taivaankuvulta. Mutta meren näkörajalla beryllinvihreä, tavattoman läpikuultava ja hohtava juova vastusti himmentävää varjoa ja levitti vesiaavikkoon salaperäistä hymyä. Kummulta käsin, minne hän tieltä oli eksynyt, kasvoivat poukamien ja etäisten vuoriniemien ääriviivat hämärässä suunnattomiksi; ja ne herättivät mielikuvan äärettömästä elävästä olennosta, joka merellä uinuen syvään hengitti.
— Oi, se on sielun hymyä, joka hiutuu ylenpalttisuudessaan ja taipuu oman onnensa alle, ja odottavana ojentaa kätensä — ajatteli Giorgio, kateellisena ja äärettömän surullisena muistellessaan Zaratustran kaunista psalmia:
"Oi, sieluni, sinun maaperäsi minä kastelin kaikella viisaudella, kaikilla uusilla viineillä ja kaikilla muistamattoman vanhoilla viisauden viineillä.
"Oi, sieluni, jokaisen auringon minä vuodatin sinun ylitsesi, jokaisen yön ja jokaisen vaikenemisen ja kaihon; — siitä sinä kasvoit, kuin viiniköynnös.
"Oi, sieluni, ylen rikas ja uhkuva sinä nyt olet, viiniköynnös paisuvin nisin ja meren vaha — ja kultahohteisin rypäletertuin.
"Oman onnesi painamana sinä yhä odotat, huolimatta täyteläisyydestäsi ja häveten odottamistasi.
"Oi, sieluni, ei ole missään toista sielua, joka olisi rakastavampi, laajempi ja vastaanottavampi. Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys likeisemmin yhdistyneenä kuin sinussa?
"Oi, sieluni, annoin sinulle kaiken, ja käteni ovat sinun tähtesi tulleet tyhjiksi: ja nyt!… Nyt sinä sanot minulle hymyillen ja täynnä kaihoa: — Kumman meistä tulee kiittää?
"Eikö tule antajan kiittää siitä, että vastaanottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö vastaanottaminen ole samaa kuin armeliaisuutta?
"Oi, sieluni, ymmärrän alakuloisuutesi hymyn: yltäkylläisyytesi ojentaa itse nyt käsiään!"
Hänkin, Giorgio Aurispa, oli kostuttanut sieluansa joka viisaudella, joka mielettömyydellä, joka totuudella ja joka erehdyksellä; ja hän oli valanut sitä joka kaiholla, sekä suloisimmalla että katkerimmalla; ja hän oli sille antanut jokaisen muodon ja asennon; ja hän oli sitä koetellut joka arvoituksella; ja hän oli koristanut sitä joka kuvalla ja joka symboolilla; ja hän oli sitä laajentamistaan laajentanut. Mutta vallan toinen oli hänen odotuksensa, ja hänen alakuloisuutensa paljoa ankarampi.
Vertauksen tavoin kohosi hänen mielensä kätköistä tuo sadan pylvään kannattama ristiholvi, jonka jumalainen Michel Angelo on pystyttänyt Diocletianuksen termeihin, missä hän eräänä syyskuun iltapäivänä luuli löytäneensä tavallisen sieluntilansa vastakaikua. — Se oli tapahtunut syyskuun iltapäivänä; "ja haudasta nousseen kevään tuoksu ja vaalea hohde" oli levinnyt vaikenevalle taivaalle, joka sointuvana kaareutui suuren luostarin yli. Keskellä tuota salaperäistä tilaa michelangelolaiset sypressit, nuo käyrät ja myrskystä haljenneet, vuosisatoja kestäneet sitkeyden korkeat ja synkät jäännökset, kuiskivat yksinäisen ajatuksen äärettömästä surumielisyydestä ja siitä, miten turhaa on kuinka hehkuvasti tahansa vastustaa sokeiden voimien vääryyttä. Mutta niiden varjossa hän näki muratin päällystämillä jalustoilla yhdenmukaisesti järjestettyinä härkien, hevosten, sarvikuonojen ja ounaiden marmoripäitä: raa'an voiman vertauskuvia. Ja kaikkialla ympärillä, nurmikolla, myrttipensaikossa, pylväiden välissä, holvikäytävien seinillä, oli kauniin aistillisen elämän kuva-katkelmia: antiikkisten pukujen poimuja katkenneilla rinnoilla; hiuksia, jotka rypäleiden tavoin riippuivat matalilla otsilla; alastomia naisruumiita, joita napa näytti koristavan sulouden merkkikuvana; käsiä siinä asennossa, kuin olisivat nostaneet roomalaisen sotilasvaipan lievettä; jättiläiskäsivarsia, joiden lihakset ponnistautuivat peloittavaan jännitykseen; suunnattoman suuria rintoja, jotka riittäisivät titaanimaista lapsijoukkoa imettämään; miellyttäviä naisten ja vapautettujen orjien nimiä, jotka oli kaiverrettu hautuumaiden patsaskatkelmiin; maljoja satavuotisen viinin muistoksi; iloisten jumalolentojen kasvoja pyöreine suineen marmoripatsaiden päässä, jotka olivat kasvirunkojen tavoin uurrettuja; valkoisien marmoristen ruumisarkkujen kohokuvissa menaaditanssi, ja satyyri, joka paraikaa tarjoaa vuohelle rypälettä, korista nouseva käärme, hedelmistä ja kukista tehty seppele.