The Project Gutenberg eBook ofKuoleman tarkoitusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuoleman tarkoitusAuthor: Paul BourgetTranslator: Aune KrohnRelease date: May 14, 2018 [eBook #57163]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN TARKOITUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuoleman tarkoitusAuthor: Paul BourgetTranslator: Aune KrohnRelease date: May 14, 2018 [eBook #57163]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kuoleman tarkoitus
Author: Paul BourgetTranslator: Aune Krohn
Author: Paul Bourget
Translator: Aune Krohn
Release date: May 14, 2018 [eBook #57163]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMAN TARKOITUS ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Ranskan kielestä suomensi
Aune Krohn
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.
Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän — sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.
— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?
Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut — Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta:Rajuja taisteluita Dixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn!…
Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin tässä, tosin en hyödyttömänä, muttapoissa vaaran ulottuvilta!Olin maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun "Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä. Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden? Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta? Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa? Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia: vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se onvelvoituksesta johtuva. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa: kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä. Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?
Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen, näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat, joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen "vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään, "Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä, joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on päässyt uneen vaipumaan — ilman morfiinia — niin tämä "vaarinottoni" tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan. Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "Primo purgare, ensuita philosophari." Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen. Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat — yhtä systemaattisen, yhtä puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden. Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme sen lukuun. "Primo purgare", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi…"
Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa, johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen, kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden tarkistusta käyttämällä. Lääketiede — siihen nähden oli Ortègue yhtä selvänäköinen — tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään, ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua. Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen? Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän, tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne. Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin?Primo purgare." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin todistaja johtuisi.
Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä, jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä, keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan, suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta muusta yhtä kauniista:keirkäsi jaergontyö. Hänellä ajatus tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää, tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä. Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen. Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies, jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga, jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseenortegia?
"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."
Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä — "pyhään kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa — se se oli tämän miehen pohja ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisinTuhannen ja yhden yönsatumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa, tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka kaikki olivat — sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana — valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä. Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen, ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen pöytäkalusto — ja ties mitä kaikkea? — kolme autoakin! Arabialainen taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa. Vertasin häntäTuhannen ja yhden yönhenkilöihin. Sisällisesti hän muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas, joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli rahaa — puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"! Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän voinut neljänviidettä vuotiaana — ilman että kukaan rohkeni pitää tätä liittoa naurettavana — naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen, jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina vuosina — kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! — ei professori Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva; huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä — siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.
Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:
"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni. Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän olisi voinut mennä toisellekin… Mutta saattepa nähdä hänet…"
Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko, piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat, loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin, en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät — Ortègue ilmaisi sen minulle heti — minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua, ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan? Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? — Kiitollisuuttako oli se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden, sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:
"Mutta hänhän on vielä rakastuneempi mieheensä kuin tämä häneen."
Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle, kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle? Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina, jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa, joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata, ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen. Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta — ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä Punaisen ristin jalokivineulalla — hän auttoi purkamaan esiin vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti, minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään. Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen. Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä — mikä sattui liiankin usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! — näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu, moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden olennon välillä — joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta — tragedian piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta — kuusi ja puoli täsmälleen sanoen — jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen 16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:
"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille — ensimmäinen eläissäni tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi…"
Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänenulkomuodossaan. Hän laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta — huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa — seurauksenaan keltatauti. Nämä lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana! Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty. Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä. Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka, sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä! ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!
Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten, alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa, villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa — ja lisäksi vielä näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa haavoittuneitten paluun odotus — kuin kansallisen draaman taustalle piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä, tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme, jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me viisaustieteinemme voimme käsittää."
Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo. Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina. Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa, jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä. Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista vaikutelmistamme:
"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle. "Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä — ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse johtopäätös."
"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin."Muistelkaa Elsassiin tuloamme."
"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään autoa vastaan!"
Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:
"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta salata se potilailta."
Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa." Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan kiihkeä ranskalainen — alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai vääristeltyä totuutta.
"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät 'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin, vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan, ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje kielikellona. Muuten älyltään heikko… Mutta pelkästään hänen äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."
Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun vormuun puetun nuoren miehen hahmon — varsin yllättävän ilmiön niin vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan seurassa ja kuulin heidän — sisuni kuohahtaessa — purkavan kateuttaan seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"
"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku LeGallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuoihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olenLannionista."
"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme, että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon, ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun laulunpätkän?"
"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:
"Kolm' meit' on puotineitosta, kelpo flikkaa, naurunhaluista — ja kullakin pikkuserkku on, ain' valmis seuranpitohon."
Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies, oikea diktaattori virkatoimissaan.
Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen — kuten hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:
"Tekö, Ernest?… Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä…"
Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen, että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät. Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen yksinkertaisuus ja yhtenäisyys — en tapaa sen oikeampaan osuvaa sanontaa — kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen. Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili turvallisuutta herättävä tunne.
"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää — en ole oikeutettu Teille sanomaan missä — mutta tuollapahan päin vain — vakavaa ja innostuttavaa!… Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."
"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin ollessasi pessimistinen."
"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä, hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' — 'No, tietysti, eikö sinusta sitten?' — 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille, miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon, eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa. Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan, sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista! Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, — Te, joka ette sellaisiin usko — että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty, miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat. Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen, älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:
"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme, pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:
— "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään, on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."
Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:
"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari jäljennöstä… Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan tätä kauppiaitten soittokojetta…" Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy, sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon' kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen hoitajattariin asti… Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei ole hullumpi."
Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:
"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone, ruusuhuone… Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa…?"
Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi, oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä, että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan. Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä. Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:
"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne. Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta…" Hän epäröi "Hän ärtyy nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti. Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia…" Hän epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana… Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"
"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä nämä vakavat tapahtumat…"
"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan senTeille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämäkeltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."
Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina, totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla kertaa sen ennakkokauhua — totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma, joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen. Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen säikähdyksenhuutoonsa:
"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton…"
"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla kaiken."
"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin, puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja varomaton myönnytykseni — joka lääkärin kannalta oli tuskin puollettavissa — oli hänet saattanut.
"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille, että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman…"
"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää ajatelko niitä…"
"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."
"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisiTeidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen…"
"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. PyydänkinTeitä vain yrittämään…"
"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."
"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu…"
"Hyvä on, rouva… Yritän tänään, vaikka…" Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:
"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."
Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.
"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana — todella mainio ajatus sekin!"
"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."
"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"
"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.
"Maksaaksemme — mitä?" kysyi Ortègue.
"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."
"Synneistämmekö — no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!…" Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?…" Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä…?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!… Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä…"
"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"
"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:
"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin… Mutta Teidän on kiire… Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle… Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja… Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset… Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?…"
Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus, jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan, mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue, hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen. Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.
"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"
Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa, joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään, ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:
"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"
"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.
"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseenpuristettuja käsiä.
"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis huomasitte sen?"
Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun silmiini sanoi:
"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon, jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni…"
"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin tiedän… Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?…"
"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.
"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän asian puheeksi kanssanne…"
"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä, suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi: "Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla…" Ja rukoilevasti — hän, Ortègue, rukoili! — hän virkkoi: "Kuolevilla on oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies…"
"Se ei ole totta, rakas opettajani", huudahdin; "vakuutan Teille…"
"Se on totta", hän keskeytti. "Lupaatteko siis minulle?"
"Lupaan", änkytin vastaan.
"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi: "Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."
Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:
"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?… Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko… Johan löysitte?… Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis ole kyseessä sappikivi… Pysähtykää…"
Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti hetken silmäluomiaan.
"Tuotin Teille kipua", huudahdin yhä järkyttyneempänä.
"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun, ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen kärkeen. Olen mennyttä miestä."
Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu. Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa. Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa, kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:
"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan. Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaasotaovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän lisäksi tietäätodellisiksi: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat, halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja röhinä ja lopulta — luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja vankka — kaunis poika muuten — näittehän Te hänet. Hän voi saada surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta hän — kuulittehan hänen puheensa — hän uskoo raudanlujasti, että kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: — 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä, olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.' Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa, tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi… Mitä siis? Hän on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa. Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu — mistä? Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä. Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan. Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt olen tullut!…"
Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden. Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:
"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!…"
Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että saattoi jatkaa:
"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'. Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme tietämättömiä, siinä kaikki. — Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta. Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina. Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal, kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta. Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä, rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On kyseessä rahallisesti edullinen asia — painostan sitä vielä — jossa luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"
"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta, joka seuranneena niin monia toisia…"
Hän keskeytti minut:
"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa… Ehkä näette rouva Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota sanaa…"
"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne määrittelystä?… Tiedättehän paremmin kuin minä…"
"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin sanottua 'opération en baïonette'a — 'enpajonett'", hän toisti matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.