"No, entä sitten?" kysyin.
"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-, viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa. Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti, "tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua, en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi. En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia, joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden työtä — vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä leikkausveistä… Mutta…" Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan… Mutta odottakaapa…"
Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:
"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"
"Lupaan."
Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita. Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla, tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista. Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua, jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?" vastanneeni varsin osaavasti:
"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut. Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani: epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."
"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"
"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."
"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini. Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy kirjoittaaPatologia'ssaan: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa heikkoudenoireitten yhteydessä?'… Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien…"
"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan, mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi. "Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin. Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä, pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."
Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli ylen luonnollista — ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina, yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan. Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut kuviteltuihin tunneliikutuksiin?
Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta — minun nähteni kärsiminen ei häntä enää kiusannut — olla toteamassa hävitystyötä, jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot, syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä! Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa, joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot työnnetty takaisin Nancyta kohti — belgialainen armeija umpikujassa Antwerpenissä — Namuria pommitetaan — taistelu alkanut Charleroin luona — Liège valloitettu — Dononista ja vuorensolista Saalen seuduilla luovuttu — vihollinen Péronnessa — Longwy vallattu, samoin Mabeuge — sitten peräytyminen — saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa — hallitus siirtynyt Bordeaux'iin — Pariisi uhattuna — lopulta Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava", — sitten odotusta — suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa — sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail — vihollinen työnnetty takaisin — Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu — viimein Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!
Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu. Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua, Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia. Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan. Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin, kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja, joilla lepäsi jäykistynyt olio — sotilasviitta sininen, housut punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen. Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi. Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea moisiin haavoihin — liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme, että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta, pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.
"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni, Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä, niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."
Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä, yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta, johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui: "Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun aikoina:
"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta — sinulle, Catherine, Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies, jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä, Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"
Hän oli hyvässä luottamuksessa — oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn — joka tapauksessa huomasin kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä, hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta. Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista, morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa, mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:
"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa…"
Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen, josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän murhenäytelmän toista näytöstä.
Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena. Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.
"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen sijasta?"
"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"
Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen, joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.
"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi. Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on — on ehkä kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus… Olen pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle kaiken sikseen heittämistä… Mutta minä olen luvannut itselleni, etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies, sen tiedätte… Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta vähentämällä… Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani… Marsal, minä tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä… Tulkaa, hän lienee valmis…"
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi, olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan selvästi kaksi hänen lausumaansa — toisella hän pidätti minut miltei jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:
"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta — kenties Dufour raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."
Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:
"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin. Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt sen enempää koko alilääkäriaikanaan."
Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon — sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:
"En näe sitä!… En voi!…"
Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:
"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos…"
Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava. Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin, olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten sekasorron annoin tainnuttajalle — hän oli noussut paikaltaan hänkin — määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta, jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain, syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista, Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuuKirurgin sielunimisen tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen, antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus. Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua miestä.
* * * * *
Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren. Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta, puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.
"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar, jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva Ortègue on häntä valvomassa."
"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen — sen aiheutti morfiinin äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan… Mutta entäpä jos hän nukkuu?… Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen onnistumisesta parhain lääke…"
Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli, ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin, naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:
"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa kuolla!…"
"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää…"
"Ei ilman sinua."
"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!… Älä saata minua kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan, säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni, jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena! Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen, viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana poissa!… Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän on minut unohtava…'"
"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.
"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti… "Kaikki unohtuu… Ja silloin syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä tuntee?… Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti. Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa, kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen! Jättäen sinut toisille!… Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni, raukkamaisuuteni?… Saan sinut kauhistumaan minua…"
"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.
"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä, ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää. Se on ollutta ja mennyttä… Tähän aamuun asti oli minulla oikeus ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni; nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana, hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni…' Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt mennyttä, mennyttä!… Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi… Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut… Silloin olet sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki… Katsos, kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu, häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja minkälaiseen kuolemaan!…"
"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon huudahduksen!… "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua, kuuletko, rakastan sinua."
"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue vuorostaan väitti vastaan!… "Ne tekevät minun ylen kipeää… Sillä se ei ole mahdollista!… Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua. Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."
"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on sinussa. Rakastan sinua… En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä. Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun, etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt, en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua, että tunnet sen. Sano se minulle…"
"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista…"
"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?… Et ole siis ymmärtänyt, miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta, tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin, silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava sinua'…" Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."
"Olen sen jo sanonut sinulle."
"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"
"Olen sitäkin ajatellut."
"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että rakastan sinua?…"
Syntyi äänettömyys.
"Onko se ihan totta?" kysyi mies.
"Tottako? Katsohan toki minuun!"
"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut, hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua… Oi kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani, tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen, että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!… Kuinka rakastanetkaan minua, kun voit minulle näin puhua!"
"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi, ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa. Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."
"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan! Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä, ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."
"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä, ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?… Olet lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"
"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen, puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani. Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."
"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!…"
"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."
Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään… Heti…" Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.
"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen — niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.
"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."
"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"
"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."
"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo… Mutta vaiti!…" Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen… Ja odottakaa minua."
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:
"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!… Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."
"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"
"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä, jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ, ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla ihmisiä, jotka kärsivät…"
"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille: 'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan. Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta? Kaksi vuotta sitten — silloin hän ei ollut sairas — eräs ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"
"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."
"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti. "Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä? Olenko sen ansainnut?… Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän, ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on. Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi, kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."
"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte, jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin: 'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"
"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan. Mutta jollei hän kykene?… Marsal, antakaa minulle keino, jonka avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!… Ei. Te tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani. Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin, jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle, jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!…' Tuo epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä, että olen todella elänyt elämäni."
Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita, niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa, hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen, toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut — vastoin tahtoani — mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi milloinkaan tullut kuulla.
Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:
"Kuinka olette onneton, hyvä rouva, ja kuinka Teitä säälin!"
"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen, joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne. Käykää hänen luokseen."
Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:
"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"
Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen, tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton; hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen leikkauksen yksityiskohdat.
"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia." Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää, jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia — Teidän kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"
Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus, joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti! Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma, erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn. Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa, jota rakasti — ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset. Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen, vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana, morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö, johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä soppea myöten.
Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista, jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään, omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä, suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla, vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.
"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa… Katsokaas, tuskin jaksan nostaa tätä kirjaa…" Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma". Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja. Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin turhantarkka."
Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa, jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun talosta — siihenhän hänellä oli valta — oli minun mahdoton uudelleen päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin siitä lakkaamatta.
"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi, että hän käy sotaa tieteellisesti."
Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli seuraavasti:
"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä.Alista oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä vaarinottamalla, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta."
Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni. Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen perusaihetta, — yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan. Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme, sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään. Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?
* * * * *
Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain, syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista". Sillä sota jatkui perin läheisenä — kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pariisista — ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan — joka sittenkin oli niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää, kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään. Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt? Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan. Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen, jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa, ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen, vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia, jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:
"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on sota."
"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."
Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän päässeenä, ojensin sen hänelle.
"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen pätkä."
"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", — hän osoitti pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen poisleikattu — "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä, kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."
* * * * *
Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin. Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä — kuin tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta? Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike, tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas — tämä nainen, jonka olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi Ortèguen tulo.
Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi, yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen, aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua. Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva Ortègue saattoi meidät jättää.
"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."
Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina hansikoiduilla käsillään — hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa värittymistä — hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi vavahduksellisesti naurahtaen:
"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel Ortègue!…" Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.