Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:
"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle."Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."
Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.
"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan. "Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla, jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia, ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle: 'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen, toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista, kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"
"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.
"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen: "Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä, sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet; mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä, joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta, hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka sellaisena!"
"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."
"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset, mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä, tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat tänään liian kaameilta noista suojista."
* * * * *
Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten, kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon laakson liljan,lilium convalliuminmieleen johtamina, ja sen miehen ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme. Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha. Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina, kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä — kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään, toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:
"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto — ja he ovat lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."
"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"
"Kuusi."
"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?…Tuossa?… Tuossa?…"
Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.
"Siinä."
"Onko tuska kova?"
"On."
"Sisäseinämän hermot — katkenneet tai vioittuneet… Eikö pyörrytä?"
"Ei tällä hetkellä."
"Eikä kuumetta?"… Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"
"Ei."
"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton… Näettekö sormeni?"
Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."
Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.
"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa… Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."
"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"
"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."
Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.
"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin…" Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"
"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"
"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"
"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut — kuten minä — typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."
"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.
"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi… "Mutta puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?…"
Ehätin väliin.
"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme…"
"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet — tehän tunnette hänet — ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest, Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."
Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua. Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:
"Ristin tapaatte kaikkialta…" Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se varma?"
"Varma on."
"Ja hän tietää sen?"
"Kyllä, hän tietää sen."
Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:
"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut uskonnollisessa käsityskannassaan?"
"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."
"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"
"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.
Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:
"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani — sinä olit silloin jo melkein nuori neito — näin sinut tuomiokirkossa, missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme, sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö se palaudu mieleesi näin eron aattona — eron miehestäsi?"
"Mikä lupaus?"
"Iäisen elämän lupaus."
"Ei ole iäistä elämää."
"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"
"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."
"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."
"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"
Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään — ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi — varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.
"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"
"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni…ignorantiam meam non ignorare.'"
"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani — kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"
Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.
"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä järjestämään."
Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:
"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne." Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä päätöksessänne?"
Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:
"Pysyn."
Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan, varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.
"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."
"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."
"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin, nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne. Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"
"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."
"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa? Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"
"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.
"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit, isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi. Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa. Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi? Ranskan tähden. Mutta Ranska — onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin. Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi olla sen arvollisempia."
"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen antanut lupaukseni."
Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen — ihmisen, jotka kohdatessaan vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:
"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen saakka Röntgenkuvaan nähden — saatte soittaa siitä Langelille — eikä liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti turmiolla koko mies!… Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa tyynen vekkulin kanssa… Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja. Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset, yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto, kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita. Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on hänelle nyt hyväksi."
"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?…" uskalsin inttää vastaan.
"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."
"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus", sanoi rouva Ortègue.
"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa", vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon… Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat. Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi — hän sanoo Häntä hyväksi! — johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen, "että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"
Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.
"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?… Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus… Mutta mikä sinun on?"
"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.Se koskee minuun liiaksi."
"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi… Marsal, soittakaa toki heti Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."
Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut, että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten". Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!…" Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin, tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta lakkaamatta kuohuili — olen siitä ja huomauttanut — ehtymätön, tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä: "Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka. Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen. Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.
* * * * *
Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa — hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen! — kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa — oivallista. Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat — lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs jos panisimme hänet ajattelemaan — ettekö usko, että hän siitä hämmästyisi?"
Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli luoksemme:
"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.Vein tämän hänen luokseen…"
"Kun siis äsken sinua etsin", sanoi hänen miehensä, "olit siellä?"
"Niin olin…"
Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi kärsimätönnä.
"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"
"Oli", vastasin.
"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus — se on sellainen kuin saattaa ollakin!"
"Ei hänen", keskeytti rouva Ortègue.
"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he antautuvat surmattaviksi."
"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavatRanskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa onBayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. — Kas niin, nytse on suoritettu."
"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi; mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta. Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen: armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi lämpimän sydämellisesti:
"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella evankeliumin mukainen sotilas."
"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin erään vuorella pidetyn puheen:Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät nimitetään Jumalan lapsiksi!… Sellainen kai tuo teksti on?"
"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä — eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic — jonka palvelijan Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille: Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan:Domine, non sum dignus… antanut leiman messullemme… Nuo sotilaan sanat pappi toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin sakramentissa on viime sana armeijan."
"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan kuluttanut aikaansa… Älkää panko hampaankoloon, herra apotti. Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"
"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille: "Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme huoneeseen.
Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta, herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!…"
"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin purjeita?"
"Miksen muistaisi! Onko hän kuollut?"
"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta, karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."
"Tuoko se on?" rouva Ortègue kysyi.
"Tämä", hän sanoi. "Oh, ei se ole mistään kotoisin!"
Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.
"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit. "Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' — Tai puuristin', sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan, Catherine."
Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi mukanataistelleen silmäin eteen — ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan toimen-miehen käsialalla.
Silminnäkijän kertomus.
Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!
Ah, hyökkäyksemme oli ihana! Kaikki oli mitä tarkimminvalmisteltua.
Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan. Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan. Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia. Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen juoksuhautain telkeiksi.
Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!
Kymmentä vaille viisi sanoin: "Nyt matkaan. Kaikki valmista?Reilaan!"
Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita. Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:
"Minä saan surmani tänään, olen varma siitä."
"Peloittaako sinua?" sanoin nauraen.
"Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut Jumalaa niin läheiseksi."
Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa, joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen halki reittejä, jotka erotin selvästi.
Delanoë sanoi minulle äkkiä:
"Kuulehan, kotipuolen lintu!"
Kuulin leivon tervehtävän tätä ensi syksymme kylmänä heräävää aamua.
* * * * *
Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasinheidänjuoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen, minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen miltei mahdottomaksi.
Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa, että meidät niitettäisiin maahan joka mies.
Delanoë tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän sanoi minullevielä:
"Kolmesataa metriä pistinten varassa, se on sula mahdottomuus.Mutta katsos!"
Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä. Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."
Viittä minuuttia vaille viisi: "Pistimet pyssynpiippuihin!…"
Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä tarkastamme miehiämme.
Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!
Kutkahan heistä, täynnä intoa ja nuoruutta, kohta kaatunevat?
Juuri sillä hetkellä — ja aivan kuin olisi virta vienyt ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi, Ernest." — "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."
Kello on viisi, kello on viisi! "Nyt, pojat. Ranskan tähden, eteenpäin!"
Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.
Heovat nähneet meidät!
Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän vierii maahan saksalaista sadatellen!
"Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen, mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"
"Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman hengähdämme."
"Delanoë?…"
Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta vaalealle sotilasviitalle.
"Sattuiko?"
"Leukaluu lävistetty! Ei se mitään…"
"Sinä palaat takaisin sidottavaksi."
"Takaisinko? Sinä lasket pilaa. En ikinä…"
"Sinä menet. Luutnanttinasi sen määrään…"
"Ja minä ystävänäsi jään enkä luovu sinusta."
* * * * *
Joko nyt! Apujoukkorivit, jotka tulevat meitä kohti, ovat lähteneet liikkeelle. Toisen kerran nyt nousen ja huudan miehilleni: "Ylös, pojat! Rohkeutta! Eteenpäin!"
Hyökkäys — vinkuva pilvipyörre. Sata metriä vinhaa vauhtia. Muutama silmänräpäys. "Eteenpäin, eteenpäin!" Otsa painuksissa, sydän sykkien, yhteenpuristetuin hampain, kompastellen, mukaan temmattuina yhä kohti valkoista linjaa, joka syytää surmaa herkeämättä. "Eteenpäin!… Eteenpäin!… Eteenpäin!" Ihmisruumiitten yhteentörmäys — ne hypähtävät ilmaan, putoovat syvyyksiin, lysähtävät kokoon, pistimen kärki vielä toisten murskattujen lihassa, armoa anelevia, juoksuhautoihinsa pakenevia, hirmuista kamppailua rinta rintaa vasten, veitseniskuin, haavoittuneita, jotka kuristavat toinen toisensa.
"Sulku vasemmalla, nopeasti, nopeasti!…"
"Kamerad! Kamerad!…"
"Murhaajat! Pelkurit! Rosvot! Lou vain! Termonde!… Hietapussit!Ampumareiät!… Ampumareiät!… Eläköön Ranska!…"
Loistava aurinko, Jumalan aurinko, rauhan, työn, kristikunnan suurten päiväin aurinko nousi taivaalle. Aivan kuin olisi se pitänyt juhlavalaistusta voittomme kunniaksi. Kaikkialla äänetöntä, tuo hirvittävä "jälkeenpäin" tuleva äänettömyys, jota ei enää koskaan täytä kentälle kaatuneittemme värisevä: "Läsnä!" [Tarkoittaa nimenhuutoa taistelun jälkeen. Suom. muistutus.] — niin monien, monien! Tuossa äänettömyydessä huhuilin tuskaisesti, kurkkuni puristuessa kokoon: "Delanoë! Delanoë! Delanoë!…"
Löysin hänet makaavana kasvot maata vasten. Hänen ylpeisiin sotilaallisiin kasvoparkoihinsa oli kuolema iskenyt vimmaisesti. Niiden keskelle sattunut kranaatti oli hänet ruhjonut, lopettanut, mutta sattumatta skapulaarin kannatinnauhaan, ja hän lepäsi "Jeesuksen pyhä sydän" sydämellään.
"Cor Jesu, spes in te morientium, miserere nobis."
"Oli minulla toinenkin syy, miksi en tätä julkaissut", sanoi Le Gallic, kun serkkunsa oli antanut hänelle takaisin paperiliuskat. "En tahtonut, että äitinsä saisi tietää, kuinka muodottomaksi ruhjoontui hänen poikansa, jota hän niin suuresti rakasti. Hän se minulle antoi tuon pienen työn, josta minua nuhtelitte, serkku hyvä. Mutta se on jo valmis. Rouva Delanoë haluaa lähettää tämänMementonkaikille hänen osastonsa miehille. Nyt kun tiedät, kuinka hän on kuollut, Catherine, pyydän sinua sanomaan, ovatko valitsemani lauseet sinusta soveliaat…"
Hän ojensi rouva Ortèguelle toisen, irrallisen lehden. Tämä luki sen, tällä kertaa itsekseen. Hän aikoi antaa sen takaisin haavoitetulle, mutta Ortègue ehätti väliin:
"Saaneeko uskotonkin sen nähdä?"
"Tietysti", sanoi upseeri, "ja tohtori Marsal myös."
Ne ovat nytkin edessäni nuo tekstit, jotka vielä samana iltana jäljensin itseäni varten. Toistan ne tähän nyt sellaisinaan. Minäkin haluan, kuten Le Gallic, julkaista silminnäkijän todistuksen. Esitän todistuskappaleen niistä kahdesta eri tavasta, joilla kuolemisen probleemi voidaan ratkaista. Nämä tekstit, jotka tuo bretagnelainen upseeri oli valinnut asetoverinsaMuistokuvaavarten, kuvaavat toista noista ratkaisemistavoista paremmin kuin kaikki lisäselitykset. Taistelukertomuksen rinnalle asetettuina ne valaisevat sitä ja saavat itse siitä valaistusta. Niissä on käsissämme — minusta tuntuu — Delanoën ja Le Gallicin kaltaisten koko sielullinen selvitys koottuna suppeaksi, salat paljastavaksi kuvaksi. Sillä noita "evankeliumin sadanpäälliköitä", niinkuin pappi heitä nimitti, on armeijassamme lukemattomia. Le Gallic oli niin perin vilpitön, että hänen persoonassaan eli ikäänkuin täydellisesti toteutuneena eräänlainen ihmistyyppi, joiden koko tahto on heidän toiminnassaan, heidän koko uskonsa heidän rukouksessaan, ja joita rukous johtaa toimimaan, samoin kuin toiminta johtaa heitä rukoilemaan. Tällaisen sieluntilan vertauskuvana on miekka — taiston ase, kun sen käteesi tempaat, risti, kun sen käyttämättömänä pystytät maahan! Ovatko tuollaiset yksilöt pelkkiä atavismin tuotteita, niinkuin Ortègue otaksui? Miksi sitten isänmaa juuri heistä saa ne työntekijät, jotka se kutsuu avukseen äärimmäisen vaaran hetkellä? Miksi juuri heidän kykynsä vastaavat sen yhteiskunnan kaikkein tähdellisimpiä elin-tarpeita, jonka jäseniä he ovat? Miksi juuri heidän tuntemis- ja ajattelutapansa saa kansallisesta elimistöstä sen, mitä se vakavinta tuottaa?
Muistokuvansaluonnoksen alkuun oli Le Gallic piirtänyt ristin tarunomaisine tunnuksineen:In hoc signo… ja sitten seuraavat lauseet — kunkin alkuperä ilmaistuna…
Moriamur in simplicitate nostra.
(Makkabealaisten kirja.)
*
Sillä minä olen itse toisen vallan alla oleva mies, ja minulla on sotamiehiä käskettävinäni, ja kun sanon tälle: 'Mene', niin hän menee, ja toiselle: 'Tule', niin hän tulee, ja palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee. (Matteus.)
*
Mutta Hän on haavoitettu meidän syntiemme tähden, runneltu meidän rikostemme tähden; rangaistus, mikä meille on hankkinut rauhan, oli Hänen päällään, Hänen haavoistaan me olemme terveyden saaneet. (Jesaja.)
*
Salli minun nähdä kauniiksi se, mikä muista tuntuu halpa-arvoiselta, oi sotajoukkojen Jumala! Jos todella olet läsnä tässä ehtoollisuhrissa, suo armossasi, etten olisi kelvoton, ja että minäkin olisin arvollinen antamaan henkeni aatteen puolesta.
(Appel des armesteoksesta, ystäväni, luutnantti Ernest Psicharin, Renanin tyttärenpojan, kirjasta — kuollut vihollisen surmaamana rukousnauha käsivarressaan.)
*
Siunattu Hän, joka haudoille laski Toivon!
(Tainen tyttären omakätisesti rukouskirjaan kirjoittamat sanat.)
*
Sillä samoin kuin Kristuksen kärsimykset runsain määrin tulevat meidän osaksemme, samoin tulee meidän osaksemme runsain määrin myöskin lohdutus Kristuksen kautta. (Paavali.)
*
Jeesuksen Kristuksen kärsimys täydellistyy meissä. (Pascal.)
"Olen jostakin lukenut selonteon Pascal vainajan aivojen-avauksesta", sanoi Ortègue antaen käteeniMementon. "Minun pitää se etsiä teille, Ernest. Tunnustan muutoin, etten käsittänyt, mitä yhteyttä on näillä kuvaamillanne verilöylykohtauksilla — välttämättömillä, sen myönnän, uljailla, myönnän senkin, mutta julmilla, tunnustakaa se vain suoraan — sekä näillä yliaistillista ihanteellisuutta henkivillä mietelauseilla."
"Ja kuitenkin on niille yksi asia yhteinen", sanoi Le Gallic.
"Mikä?"
"Uhri."
"Ja sitten", jatkoi Ortègue tähän vastaamatta, "jos rouva Delanoëlle lienee tämmöisten lukemisesta hiukkasen lohdutusta, ei se minusta ole haitaksikaan. Sitä vastoin on minusta suurestikin haitaksi, että Te nuuskitte vanhoja kirjakuluja etsiäksenne niistä näitä tai muita lauseita. Minä vaadin päällenne ehdotonta lepoa ja liikkumattomuutta. Sillä kirjoittaminen tuottanee Teille hirmuisia tuskia, takaraivon seutuvilla kun on vioittunut kokonainen hermohaaroittuma. Olette kai saanut morfiiniruiskeen tänä aamuna ja minkäsuuruisen?"
"Hän kieltäytyi ottamasta sitä", sanoi rouva Ortègue.
"Mitä, kieltäysikö?" kysyi professori.
"Niin tein", vastasi Le Gallic. "Tuska on kiusallinen, mutta siedettävä. Niin tuskalliseksi se ei käyne, etten sitä kestäisi mieluummin kuin sen tukahuttaisin. Muistanette, serkku hyvä, mitä sanoin Teille täällä viimeksi ohimennen pistäytyessäni, että ihmisen on sovitettava omasta puolestaan ja, jos voi, toistenkin? Siksipä koetan saada kärsimisvoimaa: juuri niiden tähden, joilla sitä ei ole."
Ortèguen synkät kasvot vetäytyivät äkkiä ryppyihin.
"Kenestä puhutte?" hän sanoi kiivaalla äänellä.
"En kenestäkään erityisesti."
"Kyllä, minusta, minusta juuri", intti Ortègue katkerana. "Koska Teille on kerrottu… Mutta kuka täällä on Teille siitä puhunut?…" Hänet valtasi oikea raivonpuuska. "Tekö, Marsal?" Ja ennenkuin ennätin tehdä epäävää kädenliikettä: "Mutta ei sentään. Te olette uskollisiani, Te." — Sitten, vaimoonsa kääntyen: "Sinä, Catherine. Sinä! En tahdo, että viivyt enää hetkeäkään tässä huoneessa. En tahdo, että enää tulet ollenkaan tänne. Kuuletko, minä kiellän sen. Mene… no mutta, menehän jo!"
Rouva Ortègue totteli ääneti, ilman kädenliikettäkin. Me jäimme kaikki kolme kuin tyrmistyneiksi tuosta arvottomasta mielenpurkauksesta, jota syyllinen jo itsekin häpesi. Hän oli istuutunut, yhä vielä vavisten, emmekä me katsoneet häneen. Pelkäsin, että myöskin Le Gallic voisi kiihoittua johonkin hurjuuteen. Hän oli ensin käynyt ihan punaiseksi, sitten hyvin kalpeaksi, niinkuin ihminen, jota heti-pidätetyn harmin puistatus kuohahduttaa. Ortègue katkaisi ensimmäisenä kiusallisen äänettömyyden, lausuen haavoittuneelle, kuin olisi vain tullut huoneeseen yksinomaan tätä lääkärinalaansa kuuluvaa toimitusta varten:
"Annattehan minun tunnustella valtimoanne, Ernest?"
Hän oli riisunut hansikkaansa. Hänen keltataudin tummentamat sormensa asettuivat nuoren miehen valkealle ranteelle.
"Ei ole hidastunut", hän jatkoi, "eikä epätasainen. Se on hyvä merkki… Ei suinkaan Teitä alituisesti pyörrytä, kun makaatte vuoteessanne? Hyvä sekin… Kuuletteko hyvin mitä sanon? Kuulette siis… Ei hengenahdistusta? Ei kuvotusta?…"
Kaikki nämä kysymykset ilmaisivat hänen salaisesti pelkäävän, että pidennetyssä selkäytimessä ilmennyt taudinoireyhtymä voisi äkkiä osoittaa vakavaksi tilan, joka näennäisesti oli rauhoittava, mutta täynnä epäilyttäviä mahdollisuuksia.
"Tila muuttumaton", hän päätteli kääntyen minun puoleeni ja pannen taas hansikkaat käteensä, "ja siis suotuisa. Pysyn yhä ennusteessani: kaikki parantumisen mahdollisuudet on. Lepoa vain. Yhä vielä lepoa. Alituista lepoa."
Hän oli noussut, näytti epäröivän ja sanoi sitten, viiksiään pureskellen, matalalla äänellä, jota ei enää kannattanut mielipidettään muille pakottavan mestarin vakuuttava ja mahtipontinen sävy:
"Joskus on äänettömyys opiksi, Ernest. Ymmärsin Teidän vaikenemisenne. Olen hyvin sairas, kuten tiedätte, enkä aina hallitse hermojani… Tottahan se on, minä otan morfiinia, enkä halua kärsiä. Minun ajatuskannaltani on siihen syytä yhtä hyvin kuin Teillä on omalta ajatuskannaltanne syytä tahtoakin kärsiä. Meille monisteille on kärsimys hyödytön kauhu. En pelkää sitä. En pelkää mitään. Mutta se on minusta vailla järkeä, siinä kaikki. Tällä edellytyksellä vastatkaa suoraan, onko vaimoni sanonut Teille, että minä käytän morfiinia?"
"Ei ikinä", vastasi Le Gallic. "Sen vakuutan kunniasanallani."
"Hänet tuntien olisinkin voinut olla siitä varma", tarttui Ortègue uudelleen puheeseen. "Olen tehnyt hänelle vääryyttä", hän toisti epätoivoisesti: "hänelle!… Olen toisinaan kurja mies, Ernest, hyvin kurja mies. En tarvinnut tuota todistetta tietääkseni muutenkin, että moraalimme on vain elintemme terveydentilan ilmaus. Minulla oli äsken oikea sielullinen 'puuska'. Nyt se on ohi. Rakas ystävä, osoittakaa minulle hyvyyttä. Sallikaa serkkunne olla yhtenä hoitajattaristanne. Pyydän sitä."
"Serkku rakas", sanoi Le Gallic, "sallittehan minun olla teitä kohtaan aivan suora?"
"Tietysti", sanoi Ortègue. Näin hänen huultensa värinästä, että hänet taas valtasi äskeinen herkkä-ärtyisyys.
"No niin!" sanoi upseeri äänessään sama miettiväinen, empivä sävy. "Pyydän, ettette sitä ehdottomasti vaadi. Älkää nähkö pyynnössäni muuta, kuin mitä itse siihen sisällytän: hartaan toivomukseni, että viimeiset päiväni saisivat olla kuin yksinäistä hartaushetkeä, ja että turhat levottomuudenaiheet eivät niitä olisi häiritsemässä. Sillä minä elän viimeisiä päiviäni, sen tunnen, ja Te itse…", hän keskeytti Ortèguen epäämiset, "Te itsekin osoititte minulta kysellessänne, kuinka epäröivä diagnoosinne yhä on. Joka tapauksessa", hän vastasi uuteen epäykseen, "ei ole mahdotonta, että nämä päivät ovat viimeisiäni. Se on minulle jo kyllin halutakseni käyttää joka hetken valmistautuakseni. 'Fiat' on vasta huulillani; sydämeni ei ole sitä vielä täysin lausunut. Tarvitsen rauhaa. Tällä hetkellä esitätte minulle jalon kuvan miehestä, joka annettuaan perään kärsimättömyydelle — joka on ylen hyvin selitettävissä — rankaisee siitä itseään olemalla ylevämielinen. Olen aina, pitkin elämäni vartta, nähnyt, että tuollainen jälleenpyrkiminen korkeuksia kohti, hetkisen heikkouden tavattua, on niin suuressa kuin pienessäkin ominainen jaloille sieluille. Mutta miksi te kävitte kärsimättömäksi, ärryitte? Siksi että luulitte, että serkkuni, jolle minä olen läheisempi kuin tavallinen sukulainen, ainainen ystävä, että hän olisi voinut tutustaa minut koetuksiin, joita te yhdessä parhaillaan kestätte. Tuo sydämen epäluuloisuus voi Teidät vallata taas toistekin. Onhan se niin oikeutettu! Joka tapauksessa se voi Teidät taas vallata uudelleen. Se riittää syyksi, miksi en halua serkkuani hoitajakseni. Odottakaamme ainakin", — Ortègue hermostui nähtävästi yhä enemmän —, "odottakaamme huomiseen. Puhelemme tästä uudelleen tyynemmin. Asiallahan ei ole kiirettä."
"Ernest, Te annatte minun julmasti tuntea, etten äsken ollut oma itseni", sanoi Ortègue. "Kristitty ollaksenne puuttuu Teiltä hitunen armeliaisuutta."
Näin sanottuaan hän lähti. Valmistauduin seuraamaan häntä, mutta haavoitettu pidätti minut sanoen:
"Tehkää minulle muuan palvelus, tohtori Marsal. Tiedän, että apotti Courmont lähtee pois tänään iltapäivällä. Jollei hän ole ennättänyt poistua sairaalasta, toivoisin näkeväni hänet vielä kerran ennen hänen lähtöään. Jos lähetätte hänet luokseni, niin olen Teille hyvin kiitollinen."
Muuan hoitajatar, jonka tapasin portaissa, sanoi kohdanneensa kenttäpapin pihalla. Joudutin kulkuani. Hän oli jo ennättänyt ulos portista. Saavutin hänet vasta Saint-Guillaume ja Grenelle katujen kulmauksessa. Apotti parka teki hämmästyneen liikkeen, kun näki minun tulevan häntä kohti paljain päin ja sairaalatakissani.
"Onko luutnantin tila käynyt huonommaksi?" hän kysyi, osoittaen siten, kuinka suuresti hän otti osaa "sadanpäällikkönsä" kohtaloon.
"Ei", sanoin minä, "mutta hän haluaa tavata Teitä." Vetosin haavoittuneen hellittämättömään, miltei tuskalliseen pyyntöön, kertomatta tietystikään ikävästä kohtauksesta, joka oli sattunut sitä ennen ja, sen käsitin, myös aiheuttanut sen.
"Minä tulen", pappi ainoastaan virkkoi. Uteliaisuuteni sai nyt vastaansa tuollaiset ilmeettömät kasvot, jotka olivat minulle niin tutut — samanlaisethan ovat meidän lääkärienkin sairasneuvotteluissa. Käydessäni hänen rinnallaan kysyi hän odottamatta:
"Luuletteko, herra tohtori, että luutnantin voisi vaaratta siirtää johonkin toiseen sairaalaan?"
"Ei, herra apotti. Professori ei sitä koskaan sallisi. Miksi niin?"
"Koska vakaumusten ollessa niin erilaiset ja kun herra Ortègue on niin hermostunut, pelkään syntyvän ristiriitaa heidän välillään. Le Gallic on suuri sotilaana. Siitä huolimatta tai juuri siksi hän on niin herkkäsydäminen!"
Näillä sanoin, jotka olivat merkitykseltään varsin epämääräiset, hän jätti minut. Näin niissä, samoin kuin tuossa siirtämisen mielijohteessa, merkin siitä, että niin hyvin rippi-isä kuin epäilemättä nuori sotilas itsekin levottomina suhtautuivat sairaalassa oleskeluun. Oikeuttikohan mahdollisena kajastava mielipiteitten ristiriita hänen ja serkkunsa miehen välillä upseerin pelon, sekä varsinkin sen, että hän oli sen ilmaissut papille? Miksi hän kutsutti tämän luokseen heti Ortèguen tarjouksen jälkeen? Hänen harras hurskautensa teki hänet kai alttiiksi kaikenlaisille omantunnonepäilyille. Näin äkkiä taas edessäni hänen perin totisen ilmeensä kuullessaan tarjouksen. Kuulin tuon miltei rukoilevan äänensävyn, jolla hän puhui viimeisinä päivinään tarvitsemastaan rauhasta. Ei, uskova nuori mies ei pelännyt jumalankieltäjän ja omain mielipiteittensä ristiriitaa. Hän pelkäsi omaa sydäntään. Minäkin muistin tuon "erään vuorella pidetyn puheen", niinkuin Ortègue sanoi. Olin lukenut itse hyvin usein Matteuksen evankeliumin viidennen, kuudennen ja seitsemännen luvun, tuon klassillisen palan "suunnattomasta kirjakauppamenestyksestä", käyttääkseni vielä kerran sala-ivaisen Ortèguen sanoja. Johtui mieleeni muuan säe, jonka syvää sielullista ymmärtämystä olin aina ihaillut kuin valojuovaa, jonka annetaan langeta ajatuksen ja teon välisiin suhteisiin: "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan sydämessään."
"Se on varsinainen syy. Hän rakastaa serkkuaan."
Tuskin olin lausunut mielessäni nuo sanat, kun ne jo muuttuivat varmuudeksi, ja kulkiessani huoneesta huoneeseen — oli iltapäivä — todetakseni, että aamulliset määräykset oli pantu toimeen, harhaili mielikuvitukseni varsin kaukana näistä sairaalan surkeuksista. Se vei minut Tréguieriin, tuohon vanhaan hurskaaseen, katedraalinsa ylevöittämään kaupunkiin ja Bretagnen maaseuduille, missä Ernest Le Gallic ja Catherine Malfan-Trévis olivat viisitoistavuotisina yhdessä kuljeksineet. Entiset otaksumani noiden kahden serkuksen entisyydestä saivat taas muodon. Ne tarkistuivat. Aavistin etäistä, viatonta idylliä, joka tytössä oli muuttunut himmeäksi muistoksi, nuoressa miehessä kasvanut kiihkotunteeksi. Viisitoistavuotisina ovat nuorukainen ja nuori tyttö todella samanikäiset. He rakastavat toisiaan tai luulevat rakastavansa. Kahdenkymmenen korvilla on tuo samanikäisyys enää vain päivämäärissä. Nuori tyttö, joka voi mennä naimisiin, perustaa kodin, tulla äidiksi, on jo saapunut elämän pysäyskohtaan, joka on paljoa pitemmällä kuin se, missä vielä viipyy nuori mies, joka tuskin on opintonsa päättänyt ja jonka elämänura ei vielä ole alkanutkaan. Tuo äsken hahmoiteltu idylli näyttää nuoresta tytöstä vain lapsellisuudelta. Hän tuntee nyt vetäymystä mieheen, joka voi olla hänelle tueksi, kypsän miehuuden voimakkuus hänet tenhoo. Hän unohtaa naiivin lemmentarinan, joka oli pelkkää unelmaa, jossa ei lausuttu sanaakaan rakkaudesta, ja jonka ainoina välikohtauksina olivat liian nopeat sydämentykytykset, liian kauan pitkitetyt kävelyt, saadut kukkakimput, puku, jota tuli pidettyä liian usein, koska se niin hyvin soveltui. Noita alkeellisia tunneliikutuksia ajatellessaan nuori nainen hymyilee tuntematta niissä enää omaa itseään. Nuori mies puolestaan ei unohda niin nopeasti, ja jos hän on Le Gallicin tapainen uskollinen ja uneksivainen, arka ja itseensäsulkeutunut bretagnelainen, johon aika kaivertaa vaikutelmat syvemmälle sen sijaan että ne haihduttaisi, hän rakastaa viidennentoista ikävuotensa pikku lemmittyä yhä enemmän aristuvalla ja kasvavalla kiihkotunteella. Se on hänessä vertavuotavana haavana, jonka hän kätkee, varsinkin sen aiheuttajalta. Hän pahastuisi itseensä, jos soimaisi tai valittaisi, ja hän tuntee tuskan hekkumaa pysyessään sitä uskollisempana, kuta vähemmän häntä ymmärretään. Jos he eivät olisi sukulaisia, niin poissaolo hänet parantaisi; mutta nyt hän näkee tytön alituisesti. Jos hän antautuisi kuten toverinsa aistillisen nautinnon pyörteeseen, kuihtuisi hänen sydämestään tuo romanttinen kukka niinkuin näistäkin; mutta hän on Le Gallic ja uskovainen kristitty. Hänen puhdasmielisyytensä elättää hänen hehkuvaa rakkauttaan. Siitä, jota hän rakastaa, on tullut toisen vaimo. Hän ei voi antaa anteeksi itselleen, että hän yhä hellii häntä mielessään, muuten kuin kieltämällä itseltään merkityksettömimmätkin tuttavallisuudenosoitteet. Kuinka selvisikään täten Le Gallicin koko käytös ja sen rinnalla Ortèguen koko esiintyminen! Ken rakastaa vaimoaan niin tulisesti kuin hän omaansa, se aavistaa tunteet, joita tämä herättää. Ortègue tiesi sisäisnäkemykseltä Le Gallicin salaisuuden, josta rouva Ortègue oli tähän asti ollut tietämätön. Ymmärsin vielä senkin, että tämä nainen oli aina pitänyt serkkuaan vielä miltei lapsena ja varsin suuressa määrin yksinkertaisena sieluna. Vaikka olikin puoliso ja tiedemiehen tytär, ei hän ollut koskaan huomannut sitä, minkä minä aavistin jo upseerin ensimmäisestä sairaalassa käynnistä saakka, ja jonka äsken olin todennut hänen sairasvuoteensa äärellä: tuota sisäiselämän harvinaista laajuutta, jonka hänen uskonnollinen uskonsa hänelle soi. Aikoiko hän päästä siitä selville nähdessään näin suurta sankaruutta, alistuvaisuutta, rakkautta ja varmuutta? Ortègue sitä nähtävästi pelkäsi. Se selitti hänen mustasukkaisuudenpuuskansa sekä myös haavoitetun lausuman toivomuksen, että hänet säästettäisiin tältä äärimmäiseltä koetukselta. Mikä kiusaus, mikä voimakas kiusaus, kun viimeinkin tunnet olevasi tunnettu, ymmärretty, kenties rakastettu!