Sopimus.
Floyd vastasi Stantonin vierailuun muutamaa päivää myöhemmin omalla tavallaan.
— Eräs herra tuolla haluaa puhua kanssanne, ilmoitti hotellin juoksupoika muutamana iltapäivänä. Hän sanoi, ettei hän uskalla jättää automobiiliaan, mutta että hän olisi iloinen, jos te tahtoisitte tulla alas, sir.
Stanton katsahti saamaansa korttiin ja nousi innokkaasti ylös.
Hänen koneenkäyttäjänsä seisoi eteisessä katsellen suuren akkunan läpi katukäytävän vieressä olevaa harmaan ruskeaa automobiilia, joka oli yhtä paljas tarpeettomista varustuksista kuin ammattinyrkkeilijä, joka on matkalla areenalle. Kuullessaan alastulevan hissin kolinan, kääntyi hän ympäri ja tervehti ohjaajaa kasvot päivänpaisteisina.
— En uskaltanut päästää automobiilianne näkyvistäni, huudahti hän. Se lähetetään Indianaan tänä iltana, mutta päällikkö tahtoi, että te näkisitte sen sitä ennen. Ei ollut aikaa noutaa teitä tehtaaseen sen jälkeen, kun ohjauslaite oli muutettu toivomuksenne mukaiseksi, ja siksi he lähettivät sen tänne tarkastettavaksenne. Päällikkö lähetti terveisiä ja pyysi sanomaan, että te koittelisitte sitä missä tahdotte hän kyllä maksaa sakot, jos kävisi hullusti, mutta että automobiili lähetettäisi länteen tänä iltana, jollei se ole korjauksen tarpeessa. Puhutaan lakon mahdollisuuksista rautatiellä, ja siksi olisi välttämätöntä saada se lähetettyä ajoissa.
Kuka sen ohjasi tänne? kysyi Stanton mustasukkaisesti silmäillen akkunan läpi, vaikka muuten odottamattoman ystävällisesti asianhaaroihin nähden.
— Päällikkö aina puistokadun kulmaan asti. Hän sanoi… no, sehän on yhdentekevää.
— Ei, jatkakaa.
— Niin, hän sanoi itse olleensa kilpa-ajaja ja tietävänsä, miltä teistä tuntuu, kun kuulette, että vaunuanne on joku toinen ohjannut 30 penikulmaa, ja, ja — että hän uskoi olevansa ainoa mies, joka tohti teostansa teille kertoa.
— Minä noudan käsineeni ja naamarini, sanoi Stanton palaten hissille.
Kun hän jälleen yhtyi Floydiin suuren vaunun luona, pysähtyi hän hetkiseksi kiinnittämään käsineitään ennenkuin pani koneen käyntiin.
— Puhuiko miss Floyd teille, että minä tässä eräänä päivänä olin vierailulla teillä? kysyi hän.
— Puhui tietenkin. Olin niin pahoillani, kun en ollut kotona; en ollut milloinkaan ajatellut, että tulisitte luokseni.
— Teillä ei kaiketi ollut mitään sitä vastaan, että vein hänet teatteriin. Oli mahdotonta kysyä mielipidettänne.
Tämäkö oli itsekäs Stanton? Floydin silmissä kuvastui hyväksymistä, jossa oli puoleksi leikkiä ja tunteellisuutta.
— Jotain sitä vastaan? Miksi olisi minulla sitä ollut? Kykenitte kait häntä suojelemaan.
— Pankaa kipinälaitos toimimaan, pyysi Stanton, mennessään kiertämään moottoria käyntiin.
— Me emme pääse puolenkaan korttelin mittaa, ennenkuin meillä on joka ainoa poliisi 10 neliöpenikulman alueelta kintereillämme, huusi Floyd.
— Milloin se lähetetään junalle?
— Sen on oltava toimiston edustalla kello 6, jos ette vain lähetä sitä takaisin tehtaaseen.
— Kello on nyt neljä. Meillä ei ole aikaa mennä Long Island-radalle, ja Beach-radalla on parasta kättä moottoripyörä-kilpailut. Nouskaa paikallenne! Me valitsemme Pelhamin puiston.
— Pelhamin puiston! Ei mutta…
— Onko teillä parempi ehdotus?
— Sehän on ensi kertaa, sanoi Floyd peräytyen. He eivät voi muuta kuin sakottaa teitä.
Stanton kohotti olkapäitään ja vaunu lähti liikkeelle. Merkuriusvaunu pyöri verkalleen ihmisten täyttämiä katuja pitkin. Ei ainoankaan liikennepoliisin pieninkään merkinanto jäänyt huomaamatta, nopeusmääräyksiä ei ainakaan suuremmassa määrässä rikottu; Stanton ohjasi niinkuin lainkuuliainen chauffööri konsanaan etukaupungeista aina puiston sisälle saakka.
— Älkää huoliko kuunnella ja katsella liian paljon, ja älkää puhuko minulle, jos teette sitä, neuvoi Stanton nopeasti, kumartuen eteenpäin.
Merkuriusvaunu päästi pahan mylvinän, joka puhdisti Pelhamin puiston neljännes penikulman matkalta, ja hypähti eteenpäin.
Floyd piti katseensa eteenpäin tähdättynä ja vältti huolellisesti katsomasta automobiilin vanavedessä syntynyttä liikettä. Hän huomasi hälväsemältä poliisikonstaapelin, jolla oli täysi työ säikähtyneen hevosensa pitelemisestä, kun automobiili kiiti ohi, ja Floyd oli varmasti vakuutettu, että heidän takanaan oli kokonainen joukkue.
— Ohjauslaite tuntuu jonkun verran jäykälle, huomautti Stanton, puikahuttaessaan erään automobiilin ja kärryjen välistä. Mutta sen me voimme korjata radalla.
Kaksi konstaapelia moottoripyörillä ovat kintereillämme, ilmoittiFloyd, koettaen pidättää iloisuuttaan. Joko riittää?
— En ole nähnyt heitä vielä. Minä en tietenkään voi panna täyttä vauhtia täällä, mutta. — Oliko se koira?
— Villakoira.
Mutta se tuntuu hyvältä.
Samassa ilmaantui sivutieltä moottoripyörällä ajava poliisikonstaapeli käsi kohotettuna. Stanton pysähytti vaunun heti, ja Floyd kohotti kätensä varottaakseen takaa-ajavia…
— Te olette pidätetty, kirkui kolme ääntä yhdestä suusta,Merkuriusvaunun seistessä paikallaan.
— Onko niin? kysyi ohjaaja riisuessaan naamarinsa ja käsineensä.
Lisäksi tuli vielä pari poliisia moottoripyörillä Ja kolme ratsastaen.Raivostunut kahdeksikko ja koko seudun väestö ympäröi automobiilin.
— Seuraatteko suosiolla vartiokonttooriin tai viemmekö me teidät väkisin? Mikä on numeronne.
— Seuraan teitä minne ikinä tahdotte, lupasi Stanton. Näyttäkää tietä.
He lähtivät liikkeelle, poliisi sekä edessä että takana, missä myöskin ajoi joku huonostipuettu polkupyöräilijä. He ajoivat vartiokonttooriin kaikin.
Syytös oli kolminkertainen: nopeussääntöjä oli rikottu, oli ajettu ainakin 50 penikulmaa tunnissa, pidättäessä oli tehty vastarintaa ja loukattu paloasetuksia. Alettiin tavalliset kyselyt, joihin Stanton vastasi täsmällisesti ja lyhyesti.
— Nimi ja ikä?
— Ralhp Stanton, 26 vuotta.
— Ammatti?
— Automobiilin ohjaaja.
— Automobiilin nimi?
— Merkurius.
— Omistaja?
— Merkurius yhtiö.
Ränstynyt nuorimies keskeytti kuulustelun tarttuen… Floydin käsivarteen ja läkähtymäisillään änköttäen.
— Onko tuo Stanton?Stanton? Entäs te kuka te olette?
— Jes Floyd, hänen koneenkäyttäjänsä, kuului ihmettelevä vastaus.
Floyd vetäytyi vieraan kanssa huoneen toiseen päähän, Stantonin jatkaessa vastauksiaan. Kun komento oli päästy loppuun, viittasi hän Floydin luokseen.
— Tulkaa nyt. Täytyy mennä tuomarin luo antamaan takaus, kutsui hän kärsimättömästi.
Floyd tuli hänen luokseen liikutettuna ja mieli kuohuksissa.
— Stanton, se on muuan sanomalehtireportteri; hän pyytää meitä kertomaan hänelle kaikki tyyni. Hän tarvitsee hyvän pätkän, joka auttaisi häntä lehdessään — emmekö voi sitä tehdä?
Stanton tarkasteli seuralaistaan otsa rypyssä. Miksi sen tekisimme.Sanomalehdet saavat ottaa tietonsa mistä saavat, se ei meihin kuulu.Lähdetään nyt.
— Mutta hän tarvitsee sitä, se voisi häntä auttaa, lausui Floyd. Hän, hän on laiha ja onneton. Hän on nälissään.
Tahdotteko auttaa häntä? kysyi hämmästynyt ohjaaja. Onko teillä halua auttaa miestä, jota ette tunne ja jota ette luultavasti milloinkaan tule jälleen tapaamaan?
— Ettekö te haluaisi? kysyi Floyd teeskentelemättömästi.
— Minä en tule paratiisiin, vastasi Stanton kuivasti. Puhukaa hänelle mitä tahdotte, mutta kiirehtikää.
Hän katsoi jälleen reportteriin, mutta nyt toisilla silmillä. Floyd oli oikeassa; mies näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä. Stantonia kadutti. Hän oli voimakas, mutta armahtamaton ja onnessaan itsekäs.
— Te olette kasvattavaa seuraa, huomautti hän Floydille, kun he olivat menossa konstaapelin seuraamana ulos.
— Miksi niin? kysyi Floyd ihmetellen.
Mutta Stantonilla ei ollut halua selittää.
Tuomarin kuulustelu ei vienyt pitkää aikaa. Stanton tuomittiin jättämään 1000 dollarin takauksen. Viidentoista minuutin kuluttua hän istui jo ohjausrattaan ääressä automobiilissään.
— Me ehdimme ajoissa toimistoon, virkkoi lainrikkoja.
— Tehän teette sitä, niinkuin olisitte siihen tottunut, veisteli Floyd teeskennellen epäluuloa.
Toimistoon he jättivät automobiilin, mutta eivät eronneet toisistansa. Stanton tunsi kaipaavansa yhä enemmän ja enemmän Jesse Floydin seuraa, oli tapahtunut ratkaiseva käänne tässä yksinäisessä luonteessa.
— Jäättekö tänne? kysyi hän, kun asiat oli toimistossa saatu järjestettyä.
— En, vastasi Floyd.
— Tulkaa sitte kanssani syömään päivällistä. Koneenkäyttäjä puisti kiharaista päätään ja kieltäytyi sanoen.
— Siitä me olemme saaneet tarpeemme, mr Stanton, minä vien teidät nyt mukaani.
— Kotiinneko? pääsi Stantonilta tahdottomasti. Hän jo kuvitteli näkevänsä Jessin ja Jessican yhdessä saadakseen verrata heidän uskomatonta yhdennäköisyyttään toisiinsa.
— Niin mielelläni, mutta kuten tiedätte, asumme me kaukana kaupungilla, ja minun täytyy olla täällä tunnin perästä. Mr Green haluaa puhua kanssani.
— Oh, missä tahdotte. Kuulkaapas, miksi ette voi odottaa ja matkustaa minun kanssani Indianapolikseen? Se tekisi matkamme hupaisemmaksi.
Floyd ei osannut hämmästyksissään sanoa sanaakaan.
— Minä — te olette sangen ystävällinen ehdottaessanne sitä, — mutta mrGreen ei suostu siihen. Hän on järjestänyt matkani täksi illaksi.
— Miksei hän suostuisi siihen, te saapuisitte hyvissä ajoin perille.
Floyd katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta ei virkannut mitään.Stanton pysähtyi keskelle jalkakäytävää ukkospilvi otsalla.
— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd… Vastatkaa minulle suoraan! Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä yhtiötä.
— Uskon.
— Uskotteko?
— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme tiellä tässä, vai miten?
Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.
He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa, jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton vihdoin keskeytti.
— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt parempi.
Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään olevan vesilasin.
— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?
Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin huoneeseen.
Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle, hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan hämmästyneenä.
— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?
Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa kuivaavalle tarjoilijalle.
— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten. Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset — luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin, että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli sen raapaissut.
Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.
— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin kilpailuihin.
— Älkää huolehtiko siitä asiasta, vastasi Floyd, joka oli jälleen voittanut iloisuutensa ja saanut väriä kasvoilleen. Minä otan mukaani vähän hajusuolaa siltä varalta, että rupean voimaan pahoin, kun te alatte ottaa vauhtia.
He pysähtyivät ravintolan ulkopuolelle, Floyd katsahti kelloaan.
Minun täytyy palata toimistoon, sanoi hän. Saanko nähdä teitä vielä ennen matkaani?
— Koska lähdette?
Kello 9 tänä iltana Grand Centralista. Me matkustamme aina paria päivää teitä aikaisemmin, kuten tiedätte.
— Siinä tapauksessa on parasta, että paiskaamme nyt kättä, sanoiStanton.
He tekivät niin ja erosivat.
Viisi minuuttia yli 9 samana iltana lähti Chicagon juna New-Yorkista. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskeutui käsi Floydin olalle, tämän katsellessa junan akkunasta laitakaupungin häipyviä valoja.
— Onko teillä halua haastella, tai menenkö takaisin paikalleni seuraavaan vaunuun? kysyi Stanton.
Hänen koneenkäyttäjänsä käännähti hämmästyneenä akkunasta.
— Stanton? Sekö te todella olette?
— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä, miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.
— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.
Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen hänelle.
— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.
— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.
— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.
Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.
— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.
— Panisitteko sen käyntiin jälleen?
Veri virtasi Floydin poskille, ja hän katsahti toveriinsa silmät innostuksesta ja ilosta loistaen.
— Antaisin jälellä olevan elämäni, saadakseni käyttää tehdasta isäni suunnitelman mukaan yhden vuoden… vaikkapa 6 kuukautta, osottaakseni, että ne, jotka uskoivat ja luottivat isääni, eivät erehtyneet. Te ette sitä ymmärrä, ette voi sitä ymmärtää.
— Enkö? vastasi Stanton. Floyd miksi luulette, että otan osaa kilpailuihin, jos en voi ymmärtää, että vissiin päämäärään päästäkseen täytyy uskaltaa. Sanoin teille kerran, etten tahdo elää ikääni köyhänä… minä en ole siihen syntynyt. Jos voitan pari palkintoa vielä tänä ajokautena, on minulla omaisuus, joka suunnilleen vastaa tehtaanne arvoa. Me olemme kumpikin varsin selvillä automobiiliteollisuudesta; olisiko teillä halua, jos kaikki käy hyvin, liittyä kumppanuuteen minun kanssani, herättääksemme jälleen henkiin — kuulut Kometziautomobiilit? Älkää vastatko nyt, vaan ajatelkaa asiaa.
— Stanton!
— Odottakaa! Meillä on hyvää aikaa. Me voimme helposti menettää kaikki, tehtaan ja kaikki tyyni.
— Minä uskallan oman osani.
— Sen teen minäkin, säesti Stanton. Sillä aikaa on parasta, että koittelette minua matkatoverina, ennenkuin otatte minut kumppanuuteenne. Muistakaa, että me ajaisimme kaksisin sangen pitkän matkan.
— Ei ole todenmukaista, että minä unohtaisin sen asian, vastasi Floyd.Muistakaa sitä samaa minusta, Stanton.
Jessican onni.
Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa, pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan. Näkemänsä oli todellakin tavatonta.
— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!
Stanton katseli häntä pilkallisesti.
— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.
— All right, kuului vastaus.
Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.
Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.
— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd ensimäisenä aamuna radalla.
— Ei, vakuutti Stanton.
— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä temppeleissään].
— Mitä varten?
— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä tarkoitti.
Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita palkintoja.
— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla ihailematta.
— Miten niin? kysyi Stanton… Te olette samalla uhkarohkea, mutta myöskin harkitun varovainen.
Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.
Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään, hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi hän vihamielisesti Floydia kohtaan.
Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan. Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa epäuskoiselle mr Greenillekin.
— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme, lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä Merkurius-asemalla.
Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.
— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.
— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta pikkuasiasta kuin aidasta.
— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd, niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan, kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi seurauksena?
Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.
— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin, ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään erikoista… se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin — mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee kuoleman ehdottomaksi.
Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.
He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.
Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja vaativissa kysymyksissä.
— En tietänyt… ihmetteli Floyd lopuksi.
Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:
— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani 21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.
— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon pokaalikilpailuun.
— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä varovaiseksi kun Greenikin.
— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei teidän. Puoli päivää saa riittää.
Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.
He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.
Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului… tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä, viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa heidän jalkainsa alla.
Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.
— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni…
Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi Stanton monia asioita ja tapahtumia.
Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.
— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän ilman muuta.
Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.
— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?
— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet ovat häneltä menneet.
Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.
— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni, terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani, olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan meidän ystävyyteemme.
— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä. Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut. Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla; kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä samanlaisen mielenliikutuksen.
— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin, ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta. Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi — ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko minä käydä hänen luonaan… Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja jätämme asian ainaiseksi.
Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.
— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran… tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.
Stanton katsahti häneen merkitsevästi.
— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden. On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti hän kärttyisästi.
He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun pysähdyspaikalle.
Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat junasta New-Yorkissa.
— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla asemalla. Huomennako?
— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut, vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.
— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.
— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.
— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.
— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin…
Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.
— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten tieltä. Hyvästi.
Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi hyvin, ketä hän oli tarkottanut.
Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.
— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei.Hyvästi.
— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos teitseette tahdo pitää varaanne… Noo, mitä?
— Oh, se on saman tekevä.
Väliaika.
Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla itseluottamuksella.
Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä. Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.
— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.
— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.
– On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhellakanssanipuolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille vieraanvaraisuutta.
Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin kelpaavani kuuntelemaan.
— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.
Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena hymyilevää sinipukuista tyttöä.
Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi suunnitelleet, miss Floyd?
Tyttö nyökkäsi.
— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.
— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä tervehtimään, luvan saatuani?
— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.
Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin tummia kasvoja.
— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen, sopivampi hänen ja teidän seuraanne.
— Tekö kova!
— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?
Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen silmiinsä.
— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova sana… mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois; minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.
Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.
— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini. Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä. Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle. Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut jätettiin osatta ja oikeudetta.
— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?
Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?
— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni. Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.
— Oh! Te…
— Minä… elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään. Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys, kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet, kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli arvoa.
Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin, joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.
— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.
— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha. Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni en sitä tahdo olla.
— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon onneksenne, hyvällä taikka pahalla.
— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta välittänyt… Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa, että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.
— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi hetkiseksi.
— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu, mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.
– Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti, vaikka liikutettuna.
Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.
Niin, nauroi tyttö punastuen.
Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.
— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyiStanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.
— Minä tahtoisin antaa, vastasi tyttö.
— Siinä tapauksessa minä tahtoisin mielelläni, että te tulisitte illalla teatteriin.
— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.
Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.
Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut tapaamaan sisartaan.
Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.
Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaanJessicaa.
— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa, sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin on kotona.
— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.
— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.
Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.
Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa kilpailussa.
— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyiStanton.
Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä muutamia sointuja… Tämäkö?
— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.
Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.
— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt ääni Stantonille soitti.
"Usein hiljaisessa yössä mä uinailuihin haivun, on aivot valppahasti työssä ja muistelmihin vaivun."
Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi JessicaFloyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.
Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.
— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului viimeinen lause.
Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen, että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä harjoituksissa… Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli ylen ihmeellistä.
Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.
Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.
— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. MrStantonko? Odottakaa!
Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.
— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin. Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako poikaraukkaa.
Hän ei ole mikään kone.
Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä, kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.
Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut tulla.
Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.
Viimeinen kilpailu.
— Floyd, onko teillä lainata tulensammuttajaa?
— Luulisinpä, kuului iloinen ääni harmaasta aamuhämärästä.
— Päästäkääpäs siitä tuohon viereiseen pajaan; Jack viheltää taasen.
Pörrönen pää ilmestyi kolmannen korjauspajan ovelle.
— Antakaa Floydin olla rauhassa; hän kuuntelee mieluummin minun vihellystäni kuin sinun lörpöttelyäsi, murisi rauhanhäiritsijä. Muuten hänhän on työssä. Onko totta, Floyd, että te saatte kuluneen ajurinmoottorin käymään yhtähyvin kuin ulkolaisen koneen? Joku sitä sanoi.
— Tottahan nyt, Jack, mutta minulla ei ole nyt aikaa korjata teidän konettanne, kuului vastaus. Tulkaa pyörittämään konettani käyntiin, tahtoisin kuunnella, miten se luistaa.
Yksi nauravista koneenkäyttäjistä juoksi avuksi, mutta pysähtyi, kun katsomoiden varjosta näkyi kookas olento.
— Minä pyöritän, virkkoi Stanton.
Floyd suoristihe kumarasta asennostaan moottorinsa yltä, jonka päällys oli nostettu pois.
Stanton! tervehti hän iloisesti ja veti kumihansikkaan kädestään antaakseen kättä. Floyd oli tyttömäisen arka käsistään ja suojeli niitä aina työssä, jos se vain suinkin kävi laatuun.
— Tulen suoraan junalta, ilmoitti Stanton. Haluatteko ottaa vaunun alas?
— Heti, kun te olette valmis.
— Olen valmis nyt. Menkää ottamaan päällenne jotakin lämmintä, ilma käy viileäksi ennen auringon nousua.
Kohtaaminen ei ollut tunteellinen, mutta kumpikin oli tyytyväinen. Stanton iloitsi ja tunsi helpotusta nähdessään jälleen koneenkäyttäjänsä. Nyt hän ihmeekseen vasta huomasi, miten levottomaksi eilisen illan tapaus oli hänet saattanut.
— Saatte luvan olla ihmisillinen renkaita kohtaan, varotti Floyd. Meillä on nämä vain varalla. Ne, jotka ovat lähetetyt kilpailuja varten, eivät ole vielä saapuneet.
— Miksi eivät?
— Jumala sen tietää. Mr Green on soittanut rengasyhtiölle. Luulen, että ne saapuvat tänne tänäpänä tai viimeistään huomen aamuna.
— Toivon sitä. Onko selvä?
— On. Täällä kerrotaan, että juttu teitä vastaan ajostanne Pelhamin puistossa oli eilen esillä.
— Niin oli.
Floyd pysähtyi puolitiehen vaunun noustessa.
— Ette puhunut siitä mitään Jessicalle, moitti hän.
— Mistä sen tiedätte? kysyi Stanton hämmästyneenä.
— Tapasin hänet eilen illalla tänne tullessani. Mitä saitte?
– Sakkoja mahdollisimman paljon… minkä Merkuriusyhtiö maksoi… ja varotuksen, etten vasta niin tekisi.
Luulin etteivät poliisijutut huvittaisi miss Floydia. Nouskaa ylös.
Aamutyö oli alkanut.
Pokaalikilpailu oli aina maantiekilpailu ja monin paikoin kulki rata pitkin häthätää kuntoon saatettuja teitä. Siellä ja täällä oli vielä miehiä luomassa valleja käänteisiin ja tasottamassa tietä. Toisella kierroksella ajoi Merkuriusvaunu terävälle kivelle ja menetti yhden renkaansa. Stanton pysähtyi tienviereen, ja Floyd juoksi takaisin ja heitti kiven pois.
— Yrjö ja Palmer ovat myöskin ajamassa, huomautti hän takaisin palatessaan. Heillekin olisi voinut sattua pahasti. Muuten me olisimme itsekin voineet ajaa sille uudelleen. Minä pidän eniten radalla ajosta.
Niin minäkin. Montako rengasta on jälellä.
— Kolme.
Vanhasta tottumuksesta he työskentelivät ripeästi ja harjaantuneesti.Duplexvaunu mennä tohisti ohi, ja sen kuljettaja viittasi osanottavastitervehdyksensä. Floyd heilautti kättänsä vastaukseksi ja pian kiitiMerkuriusvaunu kilpailijansa jälkeen.
Ennenkuin kello oli kymmenen olivat he kadottaneet vielä toisenkin renkaan.
— Eivätkö renkaat ole vieläkään saapuneet? kysyi Stanton, pysäyttäessään korjauspajan eteen.
Harmissaan oleva johtaja puisti päätänsä, näyttäessään kädessään olevaa sähkösanomanippua.
— Ei vieläkään. Rubz-yhtiö sähköttää lähettäneensä ne viime viikolla pikatavarana; välitysliike sähköttää, että he lähettivät vaununlastin kaksi päivää sitte Chicagosta ja että sen täytyy olla täällä.
— Vaunu on niin ollen jätetty New-Yorkiin sensijaan, että se olisi lähetetty tänne, arveli Stanton.
New-York sanoo, että se ei ole siellä.
Ehkä he ovat erehdyksestä lähettäneet vaunun Merkuriusyhtiölle, puuttui puheeseen Floyd.
Mr Green katsahti häneen halveksuvasti.
— Sinne tietenkin soitin ensimäiseksi. Päällikkö vastasi, etteivät ne ole siellä ja käski minun sähköttämään kautta koko rautatielinjan siksi, kunnes saamme vaunusta selon.
— Oletteko tehnyt niin? kysyi Stanton.
Olen parhaillani toimessa. Olen tullut lännessä aina Uticaan saakka, ja joka ainoa asema ilmoittaa, ettei vaunua ole siellä.
— Me menemme nyt murkinoimaan, Floyd. Vastaukset saapuvat aikanaan.
Vallan vieressä oli hotelli, minne mr Green oli ottanut päämajan ja missä myöskin Stanton ja Floyd asuivat. Suurin osa kilpailujen virkailijoista ja toisista ohjaajista oli siellä myöskin asuntoa.
— Minä viilettäisin pikku New-Yorkiin asti, sanoi Atalanta-vaunun ohjaaja Stantonille, jos en pelkäisi, että Brooklynin läpi ajaminen liian usein olisi epäterveellistä.
Vastauksien tuloa jatkui hotellissa koko aamupäivän, kunnes mr Green itse ja toimisto olivat piirten paarten täynnä keltaisia paperisiekaleita. Mitä suurempi kaupunki oli ja mitä vilkasliikkeisempi sen tavara-asema, sitä kauvemman aikaa vei kadonneen vaunun etsiminen ja tiedonantaminen sieltä Long Islandiin.
Kello neljältä avattiin tiet jälleen harjotuksia varten. Merkuriusvaunu teki kierroksen ja menetti jälleen renkaan liidetessään muutamassa mutkassa. Sen jälkeen jäi vaunu asemalleen… Ei uskalleta kuluttaa viimeistä rengasparia, selitti Floyd utelijoille.
Ettekö voi ostaa niitä mistään? kysyi Stanton huolissaan.
Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen huusi hän harmissaan.
Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan ja saada ne tänne huomen aamuksi?
Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?
— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.
— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä. Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan minä lähden joka tapauksessa.
Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.
Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.
— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.
Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.
— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun, vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.
Stanton katsahti Floydin ilosta loistaviin harmaisiin silmiin.
— Minulla ei ollut muuta parempaakaan tehtävää, tuli vallaton selitys. Ja minä pelkäsin hermojenne joutuvan epäkuntoon, jos ette saisi tavallista juomaanne, niin että ehkä ajaisitte nurin meidät molemmat.
— Hän saattaisi houkutella linnut luoksenne, hihitti tarjoilijatar poistuessaan.
— Ojentakaapas minulle kuppinne, komensi Stanton.
— Aijotteko heittää sen päälleni, kuten veden, kun ensi kertaa ajoimme yhdessä? hämmästeli Floyd ojentaessaan kuppinsa.
Stanton kohotti hiukan päätänsä, ja katseessa, jonka hän suuntasi Floydiin, loisti vallan epäinhimillinen tuli. Kun mies olisi katsonut naista niin, olisi se ollut selvä rakkaudentunnustus, mutta miehen miehelle antamana se oli selittämätön. Floydkin kalpeni siitä.
— Te voitte heittää sen minun päälleni, niin olemme selvät, oli kaikki, mitä Stanton sanoi kumartuessaan ottamaan sokeria entinen välinpitämätön ilme kasvoillaan.
— Kiitos; se on kiehuvan kuumaa, niin että jätän sen ehkä tekemättä, vastasi Floyd. Mutta hän ei katsonut toveriinsa ja hänen kasvonsa olivat huolestuneet.
Oli jo ilta, kun New-Yorkista saapui sähkösanoma — vaunu merkillä Ruby Co. ja osotettu Merkurius Co:lle. Coney Islandiin lähti täältä eilen illalla.
Mr Green parkasi raivosta ja tarttui puhelimeen.
— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin, jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen läheisyydessä.
— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin käytännöllinen neuvo.
— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.
— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.
— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän jonkun toisen.
Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.
Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.
— Missä Floyd on? ihmetteli hän.
– Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanutConey Islandiin. Halloo, niin… väärä numero.
— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?
— Hän tarjoutui lähtemään, ilmoitti mr Green. Olkaa kiltti ja menkää nukkumaan. Floyd tietää, mitä hän tekee, luulen ma, ja hän on nyt levännyt kaksi viikkoa.
— Mitä tarkotatte? Hänhän on ollut tehtaassa työssä tai ainakin teidän kanssanne aina Indianasta tulostamme saakka.
Apulaisjohtaja kääntyi tuolillaan ympäri.
— Hänellä oli kahden viikon loma, toisti hän kiukkuisesti. Hän sanoi minulle, aikovansa matkustaa jonnekin aivan yksin lepäämään kunnollisesti. Te ette tarvinne tietoa kaikesta, Stanton? Minä luulen, että hänen tarvitsee levätä kaiken sen jälkeen, mitä te teitte hänelle lännessä, sillä hän pyysi, etten kertoisi siitä teille. Halloo – 454 –
Stanton seisoi hetkisen sanaa sanomatta, käännähti sitte ympäri ja meni ulos. Hän oli niin hämmästynyt ja kiukuissaan että punaisia pilkkuja pyöri hänen silmissään. Floyd oli valehdellut hänelle, järjestelmällisesti häntä pettänyt; epäilemättä vain välttääkseen hänen rasittavaa seuraansa. Hänen mieleensä johtui, että koneenkäyttäjä oli aina väistänyt häntä ja vain pakosta taipunut. Nyt hän ymmärsi kirjeenkin, jonka hän edellisenä iltana oli saanut Greeniltä, ja mr Baileyn hämmentyneen vastauksen kysymykseen, missä Floyd oli. Hän oli saanut vain huvitella Jessican seurassa siihen asti, kunnes Floyd oli valmis hyötymään hänen kustannuksellaan Kometitehtaan suunnitteluissa. Jessica! Stanton pysähtyi kuin naulaan pimeässä käytävässä. Näyttelikö hänkin jotakin osaa pitääkseen häntä hyvällä tuulella? Hän iski nyrkkinsä seinään.
Mitä siellä? huusi säikähtynyt Green sisältä. Kuka…
Minä menin seinää päin täällä pimeässä, vastasi Stanton, koettaen hallita ääntänsä. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä. Saamme kyllä kaikki järjestykseen, Stanton. Nukkukaa rauhassa.
— Sen teen, kuului vastaus.
Sitä hän ei kumminkaan tehnyt.
Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missäStanton oli parasta kättä syömässä.
— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain tulee lisää.
— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat teräkseltä.
— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.
Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti teekannun pöydälle.
— Suklaata, sir, visersi hän.
Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.
— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.
Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.
— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.
— Kyllä minä sain ne käsiini, vastasi hän nauraen kerran toisensa jälkeen. En, en ole väsyksissä, nukuin junassa sekä meno- että tulomatkalla. Kiitos, söin suurusta Jamaicassa. Olen puettu kilpailuja varten, mr Green; pukeuduin hotellissa ennenkuin tulin tänne. Missä on Stanton? Ah — nähdessään hänet seisovan Merkuriusvaunun vieressä.
Miehet vetäytyivät hymyillen syrjään, nuoren miehen mennessä ohjaajan luo.
— Stanton… alkoi hän luottavaan tapaansa.
Stanton katsoi Floydia suoraan silmiin kääntäen hänelle sitte selkänsä.
Äkillinen hiljaisuus, joka laskeutui läsnäolevien yli, puhui enempi kuin mitkään sanat. Floydin ojennettu käsi painui alas, ja hän kalpeni vähitellen, hymyilyn kuollessa hänen kasvoiltaan.
— Olen työhön valmis, ilmoitti hän totisesti äänettömyyden jälkeen.Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle sana, kun tarvitsette.
— Hyvä, kuului kylmä vastaus.
Oli vielä tunti lähtöön. Kaikilla oli työtä yltäkyllin valmistuksissa etenkin sen jälkeen, kun lastiautomobiilit saapuivat renkaineen leiriin. Mr Greenin, joka yhä oli tulipunainen kiukusta, onnistui pitää Floydin luonaan ja erillään Stantonista.
Kilpailusta ei olisi tullut yhtikään mitään ilman heitä, selitti hän kerran.
— Aivan niin, minä olen hirveän kunnollinen, säesti Floyd kumminkaan hymyilemättä.
Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.
— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.
Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.
— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista, kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr Greenin luona.
Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.
— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.
Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.
– Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne… lopettakaamme tämä kilpailu ja sitte erotkaamme.
Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.
— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki myöhemmin, nyt en sitä voi.
— Te tarkotatte.
Floyd ojensi kätensä.
— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen tarjota teille, Stanton.
Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.
— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?
Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.
— Me olemme selvillä, vakuutti hän.Älkää olko levoton.
Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja paniMerkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.