Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.
Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.
Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin, oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:
Maassa ja Taivaassa ja MeressäOn Ihmeellisiä Arvoituksia.Hoc FecitDorothea Vincey.
Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan osoitettu. Se kuului:
"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."
Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt, kuului:
"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.Kallikrates pojalleen."
Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.
Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan. Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui, ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.
Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja", jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.
Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindexnimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, MussiusVindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia PompeianaVindex.
Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen, liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.
Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.
Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:
"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. — John Vincey."
Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:
"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."
Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta — nimittäin tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies, Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey, joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.
"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."
"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.
"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella. Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä kirjoittaessaan tämän."
"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?" kysyi Leo.
"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina. Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus, oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on, poikaseni, vain paljasta lorua — vain paljasta lorua! Vai mitä Job arvelee?"
"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."
"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti. "En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."
Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille. Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi. Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla, niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan. Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani maailmassa — veljeni, lapseni, ystäväni — ja ellei hän kyllästy minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle samalla, että aioin tulla mukaan.
"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta', niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein ensimmäisen luokan metsästysretki."
Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt laimin sitä.
"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin, että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin tulen mukaasi."
"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme tulekaan vähällä toimeen."
"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta ei ole puutetta."
"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."
"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."
"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."
Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.
Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten. Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia] päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva. Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen, että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä kuuluviimme.
Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo yhden ainoan sanan: — "Simba (leijona)!"
Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja ytimiin saakka.
"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen, ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on hyvin todennäköistä."
"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.
"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"
"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."
"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria. Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä, mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."
"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa! Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."
"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.
Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän palasi.
"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään, mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."
Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.
"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat, arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan. Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia. Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä silloin neuvoksi tulisi?"
Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia, joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt, ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy, minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli, että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä, vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.
"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."
"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he haisevatkin niin vietävästi."
Kuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.
Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.
Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti. Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.
Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä kuulin Jobin huutavan hurjasti:
"Tulkaa tänne veneeseen!"
Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin, minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan — se oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa, hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.
"Suuri Jumala!" parahdin minä. "Missä on Leo? Leo! Leo!"
"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen huutonsa kuulosti kuiskaukselta.
Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin jäänyt eloon häntä suremaan.
"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."
Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti. Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman esineen — jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja — Jumala siunatkoon sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi — niin se nousi veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti. Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät seisomaan polvia myöten veteen.
"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.
Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.
Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet minulle suoraan kuoleman kidasta.
"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."
Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget, sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean pauhinan.
Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia tyrskyjä.
Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.
"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin Jobia tekemään samoin.
Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.
"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin hänelle.
Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa. Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme — seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.
Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli. Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.
Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).
Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana — olimme niin uupuneet, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme — hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.
Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin, joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.
Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon läheisyydessä.
Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian, jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään, kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.
Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu. Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni. Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!
He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.
Mutta ihmiselämähän on sellainen.
Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon, kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin. Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi. Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta, ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma, että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli — siinä se oli enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli sen pirullisia kasvoja — ja siinä se on, minä olen varma, vielä kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän näköisenä.
"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan näköistä päätä.
"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan. "Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."
Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.
"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen aivan jäykistynyt — otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta — mutta missä on laivamme?"
"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi", vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.
"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."
Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.
"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan. Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare!"
"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."
"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.
"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän. "Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen. Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä mitään."
Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä, setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."
"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli. Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö sieltä sopivan maihinnousupaikan."
Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä, vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin, mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin. Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme. Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan välitä.
Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta päättäen ihmiskäden tekemä.
"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo opettavaisesti.
"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"
"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun, jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen näköistä."
"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa, joka oli paljastunut puun kaatuessa.
"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.
Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut aivan sanattomaksi.
"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti hymyillen.
Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina aikoinaolialuksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli hautautunut takana olevan suon alle.
"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.
"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden, alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."
"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."
"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen muistutustaan.
Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.
"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa. "Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."
"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.
"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia kohtaloita."
"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani aion matkata jokea ylös."
Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät, ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah, Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä, niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi. Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika vauhtia. —
Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen, jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen hanhi".
Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien puiden varjoon, — luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä ja tartuin samalla omaani.
"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu harhaan."
"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi, vaikka koettaisinkin."
Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin, joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten, pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän, yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään, kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena. Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.
Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana. Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin. Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen metsämiehen väkisinkin vallata.
"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua. Ammuit todellakin mestarilaukauksen."
Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet, löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä. Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan, mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin. Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen, johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.
"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa, kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi peitteen silmilleen.
Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua, sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.
En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:
"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!"
Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.
"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?" kysyin minä.
"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat nyt tänne ja pi— pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan sammaltaen jännityksessään.
Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.
Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja meitä lähinnä oleva eläin — iso naarasleijona — kahlasi siihen ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona — täysikasvuinen uros — oli noin parin askeleen päässä ja samassa kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen jotakin mustaa perässään.
"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!" Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.
Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin, huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi sen heti auki helposti kuin hansikkaan.
Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.
Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.
Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin rauhallisesti.
Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!
Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.
Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.
Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.
"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.
Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.
Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet, ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain, ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen. Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja syntyjä syviä saamaan!
Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni. Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.
"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole", ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän väristyksen koko ruumiissani.
"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne", vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:
"Isä, tapanko?"