"Mikä on heidän ihonsa väri?" kysyi miehekäs ääni.
"Valkoinen."
"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin tällainen sana 'Hänellä-jota-täytyy-totella': 'Valkoiset miehet tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on vietävä maahan, jota 'Hän-jota-täytyy-totella' hallitsee. Saata miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."
"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.
Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita. Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.
Leo ja Job kiskaistiin veneestä yhtä joutuin ja sysättiin luokseni.
"Mistä kummasta nyt on kysymys?" ihmetteli Leo hieroen silmiään.
"Voi hyvä isä sentään", huokaisi Job, "nytpä vasta taisimmekin joutua kiikkiin, herra."
Samassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs tumma olento keihäs koholla.
"Allah! Allah!" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei näyttänyt olevan armoa odotettavana. "Suojelkaa minua! Suojelkaa minua!"
"Isä, hän on musta", sanoi eräs ääni. "Mitä 'Hän-jota-täytyy totella' sanoi mustasta miehestä?"
"Ei mitään, mutta älä tapa häntä. Tulehan hiukan tänne, poikaseni."
Mies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja kuiskasi jotakin.
"Kyllä, kyllä", sanoi toinen ja naurahti kaameasti.
"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?" kysyi edellinen puhuja, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja.
"Ovat."
"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."
Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn nousta kukin tuoliinsa.
"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka hirmuista raatamista."
Kaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.
Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.
Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen, vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.
Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni, että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin. Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.
Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä, josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia. Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi". Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea, lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.
"Oletko valveilla, muukalainen?" kysyi hän syvällä ja matalalla äänellä.
"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma, että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon hyötyä.
Hän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.
"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"
"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin kuolemme, kunnianarvoisa isä".
"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta. Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että 'Hän-jota-kaikkien-tulee-totella' on toiveesi täyttävä."
"Kuka on 'Hän-jota-täytyy-totella?" kysyin minä.
Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni syöksymään sydämeeni.
"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää enemmänkin kuin kylliksi."
"Lihassa?" huudahdin minä. "Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?"
Mutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.
"Mikä on isäni kansan nimi?" kysyin minä.
"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa)."
"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?"
"Minä olen Billali."
"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?"
"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen, jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan melkein heti Leon luokse.
Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut, ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.
Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata, jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat, kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt. Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin. Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin kuolemaan saakka väsynyt.
Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita. Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.
Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita. Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho. Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti. Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki, sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.
Henkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään lävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä "Katsohan tuota letukkaa!" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan, että olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin ensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.
Hengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua, mutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat miehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä harmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän kummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita oli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen täysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen. Suku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole isäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä. Jokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat "taloudessa" on vain yksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin päällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä "isä". Tämän "talouden", johon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali eikä ketään toista puhuteltu nimellä "isä". Jos joku nainen tahtoi ilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli tätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka nimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla, niin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he olivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille markkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli harvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo mielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut milloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen aivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut keneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan yhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti hyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen yhteiskuntajärjestyksen.
Muuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen siveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa paikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään aivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa sivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden vannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin täytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän aivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa meidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.
Suutelotoimituksen päätyttyä — minun nuo nuoret neitoset antoivat olla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan kunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen — vanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan luolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä vihjauksistani, että halusimme olla yksin.
Ennenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni, ettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli saatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen jalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon kirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan lähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen ympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä noin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt oikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen ja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda meille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja odotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille keitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua maissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista milloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme sitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan jäljellä.
Kun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän jotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut suunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä tapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa, että valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa Amahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin, oli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet hänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon valkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan. Meidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän sanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti surmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin kaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn 'Häneltä-jota-täytyy-totella', että henkemme oli säästettävä ja meidät tuotava tänne.
"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän", sanoin minä, "mutta ymmärtääkseni 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu vieläkin kauempana. Miten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?"
Billali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin — sillä Ustane, tuo nuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua — sanoi omituisesti naurahtaen:
"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja kuulla ilman korvia? Älä kysele.Häntiesi."
Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "Hänen-jota-täytyy-totella" puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta päättäen oli "Hän-jota-täytyy-totella" tahi "Hiya" (hän), joksi häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien kuningatar.
Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki. Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut "Hänen-jota-täytyy-totella" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen muukalaisten hengen.
"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka olisi siis 'Hän-jota-täytyy-totella' voinut antaa käskyn jonkun muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' ollut silloin vielä syntynytkään."
Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä viiteen päivään.
Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää, että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta, "Hänestä-jota-täytyy-totella", joka kaikesta päättäen jollakin kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa itseänsä todistamalla riemuiten, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.
Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos — mutta sytytimme ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.
Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin. Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi, johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.
Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.
Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta. Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi, joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään, mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi, mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen pyyntöönsä.
Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin torahampaasta tehtyä torvea.
Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten minäkin hieman naisvihaaja — minkä luulen johtuneen siitä, että hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta — ja hänen kasvoillaan kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata. Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.
"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä uudelleen.
"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä…" karjui Job, heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä. "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä…" Samassa hän vaikeni ja syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin, että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.
Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena. Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa lailla.
Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset, sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla; amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan. Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.
Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa — ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta — Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa, jossa "Hän-jota-täytyy-totella" asui, oli suuria raunioita ja pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja; niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan, niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin, miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.
Heillä oli kuningatarkin. "Hän-jota-täytyy-totella" oli heidän kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa, mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin, niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.
Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes "Hän-jota-täytyy-totella" lähetti sanan, että sota oli lopetettava, jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään. Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä. Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.
Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi, että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla kummallisella ja salaperäisellä nimellä "Hän-jota-täytyy-totella". Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan, vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa. Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa, enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden, että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin tähän tapaan:
'Sinä olet omani, valittuni — minä olen sinua aina odottanut!
Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta jahipiäsi on maidon valkea.
Silmissäsi kuvastuu taivas ja niiden loiste on kuin tähtienkirkas valo.
Kuka on väkevyydessä vertaisesi ja ken on sinua uljaampi?
Kun katseeni sattui sinuun, niin kaipaus täytti sydämeni —
Ja minä otin sinut omakseni, oi rakkaani.
Pitääkseni sinut luonani, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi.
Oi armaani, pääsi minä hiuksillani peitän, ettei aurinko voisi sinua vahingoittaa.
Ja minä olin sinun ja sinä olit minun.
Ja niin kului hetkinen, kunnes aika synnytti pahan päivän.
Ja mitä tapahtui silloin? Oi! rakkaani, minä en tiedä!
Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt — minä, minä katosinsynkkään pimeyteen.
Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka onUstanea kauniimpi.
Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoitkatseesi kaihoten pimeydessä harhailla.
Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaanja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.
Ja silloin, rakkaani, oi, silloin —'
Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen. Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.
Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus oli kokonaisuudessaan niin tavaton.
Ustane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.
"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.
"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista tapahtumista."
"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä kiinteästi silmiin.
"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?" Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa. Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:
"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään. Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä, sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"
Seuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin toimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen tapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen näkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin järkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa siihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me kaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei suinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni kuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä, katsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.
Juuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken olevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa kohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen seurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä eivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen kauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta. Hän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä jotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä hän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen, joka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän kanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen kiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen Ustanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä nuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen jostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.
Luolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa piirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi naista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi. Miehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut pitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin. Parilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa, mutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.
"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?" kysyi Job levottomasti. "Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt hän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän on huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua. Mutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa. Tuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja sydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme. Olenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen huomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!"
Katsoimme sinnepäin ja näimme, että kysymyksessä oleva nainen oli todellakin mennyt Mohammedin luokse ja pyysi säikähtynyttä palvelijaamme tulemaan esiin loukostaan, jossa tämä istui aivan kauhun lamauttamana huutaen Allahia avukseen. Hän noudatti kehoitusta hyvin vastenmielisesti, sillä sekin herätti jo hänen epäluulojaan, että hänelle nyt suotiin kunnia aterioida toisten seurassa, kun hän siihen saakka oli syönyt aina muista erillään. Huomasin hänen olevan melkein suunniltaan kauhusta, sillä hänen vapisevat jalkansa tuskin jaksoivat kannattaa hänen jättiläismäistä vartaloaan ja luulen hänen suostuneen lähtemään nurkastaan naisen mukaan vain sentähden, että eräs kookas amahagger suurine keihäineen astui hänen luoksensa ja talutti hänet kädestä tulen ääreen.
"Tämä ei oikein miellytä minua, pojat", sanoin toisille, "mutta luulen, että meidän on oltava alallamme. Onko kaikilla revolverit mukanaan? On parasta tarkastaa nyt, ovatko ne ladatut ja käyttökunnossa?"
"Minulla on kyllä, herra", sanoi Job taputtaen tukevaa kolttiaan, "mutta Leo-herralla on vain metsästyspuukkonsa, joka on kylläkin peloittavan suuri."
Koska ei näyttänyt olevan aikaa odottaa, kunnes tuo puuttuva ase olisi noudettu, me astuimme rohkeasti esiin ja istuimme tulen ääreen yhteen riviin nojaten selkämme luolan seinään.
Heti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin alkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään kädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä oudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin pienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon Etelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia. Maljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja harvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja ehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee paikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin vanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien maassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä tuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista hautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä uskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat egyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin tunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi amahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat tavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen jalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli vaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita ja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta, mutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt valettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla, joiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan muinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät lemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä, ja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja esittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä mieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa ahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella puolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa kaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.
Tämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni juhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos selostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku oli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen äänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita roihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei voinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja totisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin kiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä, alati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille. (Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät eivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri puinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret rautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset pihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni selittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä äänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne tuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden ihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden, ettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän todellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin mitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä viimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja henkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu juhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että tämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien maisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään syötävää.
Olin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion toisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt seisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:
"Missä on syötäväksemme aiottu liha?"
Silloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä tulta kohti ja vastasivat matalasti:
"Liha on ilmestyvä."
"Vuohiko se on?" kysyi sama mies.
"Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen", vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.
"Härkäkö se on?" kysyi mies jälleen.
"Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen", vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.
Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan. Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen. (Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.
"Onko liha valmis keitettäväksi?" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.
"Valmis on; valmis on."
"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.
"Hehkuu, hehkuu."
"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa puhuttiin kansasta,joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan ruukun näiden päähän?"
Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin, jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun, joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, aikoivat nuo pahat hengetpanna tuon hehkuvan ruukun Mohammedin päähän.
Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä. Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin, kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja samalla armelias sallimuksen johdatus!
Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.
"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme, jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui. Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä. Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hilpeästi:
"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä; parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon, että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.
Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti — Job ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli melkein suurenmoinen.
Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä. Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa, jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni, joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka, erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin) ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti. Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme kaikki kuolleet — he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen väliemme selvittelyyn — ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme kierineet korokkeen synkkään varjoon.
Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä, etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei; epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki, jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin kaatoivat sankarini maahan.
"Tänne keihäs!" huudettiin — "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."
Suljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs koholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin väsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan lamauttivat minut.
Samassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin murhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja heittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He koettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin Leoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten he koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta, mutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo vain haavoittui.
Vihdoin murhaajat menettivät malttinsa.
"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla", sanoi sama ääni, joka oli esittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. "Sittenpähän tietävät kuuluvansa toisilleen."
Keihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan teräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.
Samassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti ukkosena luolan avarassa holvissa:
"Seis!"
Silloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus, että nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.
Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä, jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.
Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.
Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin. Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.
Sitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.
"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."
"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat, sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin päin.
Vanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.
"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan, lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään 'Hänen-jota-täytyy-totella' luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen. Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten tämä kaikki tapahtui."
Selostin lyhyesti illan tapaukset.
"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan ruukulla ja syödään juhlallisesti."
"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen", sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."
"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle", lisäsi hän miettiväisesti. "Kun 'Hän-jota-täytyy-totella' lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua 'Hänen-jota-täytyy-totella' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia, jotka tuolla hengettöminä makaavat."
"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"
Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti, sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti, että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää saavansa jonkun uuden leikkikalun.
Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.
Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni, kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.
Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat sanat:
"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi, ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti, vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."
Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan, mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa, kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti "Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden, joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon parturille.
"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli itsekseen), "hän on kyllä ruma — yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on kaunis — oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä, varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa 'Hänkään-jota-täytyy-totella' kykenee tätä poikaani lumoamaan. Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."