Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä hän oikein on — Kallikrateksen palvelijako vai?"
"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo", vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti sanoa."
Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän olikin vanha, hän oli mustasukkainen.
"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja paikalla."
"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"
"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen häneltä — sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin rikkaus ja valta naiselle — se on hänen heikkoutensa. Usko minua, kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka, Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."
Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.
"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän. "Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista? Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla — hän on minun; ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."
"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy semmoiseen."
"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö, joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa, sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa. Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa, iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut. Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja. Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja nainen, taivas ja maa — kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät, mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä sanon, oi Holly?"
Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan puoleen.
"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa? Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään, joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti egyptiläistä Amenartasta."
"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen käsivarteeni.
"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi? Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut. Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin, että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan veriseen käteen?"
"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua, Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä. Käske tyttö tänne — pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.
Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.
"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut", vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.
"Ei, hän elää", vastasin minä. "'Hän-jota-täytyy-totella' on pelastanut hänet. Käy sisään."
Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien tavan mukaan pelätyn "Hänen-jota-täytyy-totella" läsnä ollessa.
"Nouse", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, "ja tule tänne."
Ustane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.
"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua osoittaen nukkuvaa Leoa.
"Minun mieheni", vastasi Ustane hiljaa.
"Kuka antoi hänet sinulle?"
"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oiHän."
"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen rangaistaan kuolemalla. Poistu!"
Mutta Ustane ei liikahtanutkaan.
"Poistu, nainen!"
Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen päättäväisyyden.
"Ei, oiHän, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän on mieheni ja minä rakastan häntä — jumaloin häntä enkä tahdo luopua hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"
Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten pahinta.
"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan luonnollinen."
"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa. Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene, ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"
"Minä en mene! Hän on minun — minun", huusi tyttö tuskissaan. "Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle — en milloinkaan."
Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään, mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa, näkyi kolmelumivalkoistasormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain naurahti.
"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle. "Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin, jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."
Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.
"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut, niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset. Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."
Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.
"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja — noituuttahan ei olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin, sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.
Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa luota.
Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina, kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen, ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä — torit ja basaarit olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä erotin sanat:"Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden asunto — kukistunut — kukistunut, soraksi sortunut!"Nuo valkeat falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon lailla huoneestamme.
Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä. Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin pitkään huntuunsa kietoutuneena.
"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi arabiaksi:
"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen? Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun paikkaan olemme nyt joutuneet — häh?"
"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten, sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen lihalientä."
Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane — missä hän on?"
Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."
Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään, vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka. Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.
Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.
Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea, jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin, niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimmeHänenluoksensa, sillä mykät palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.
Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle, nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa, jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia. Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."
"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä olen huolehtiva" — sanat lausuttiin erikoisella painolla — "ettei se konsanaan uudistu."
Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä ja hellästä huolenpidosta.
"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä minua, joka olen onnellinen tulostasi."
"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä, "hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"
Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan, sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen tarkastellessaan minua kiinteästi.
"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta, niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on mahtanut mennä?"
"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä, missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin. Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."
Leo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.
"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä nuori nainen ja minä — me — no niin, me olimme hiukan niinkuin välilöissä."
Ayesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.
Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä, ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni, muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa. Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.
Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut, vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.
"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.
Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo viidettä ja me olimme kaikki — etenkin Leo — sangen väsyneet ja nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa, kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa, näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia, kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi. Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten selkäpiitänsä karmivan.
Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä" sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "Hän-jota-täytyy totella" ja valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi käydä pimeässä päinsä.
"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat, kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat oikeastaan olivat.
"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"
Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa — soihdut, joilla meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat kuin olivatkin luolien muumioita!
Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske! Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot. Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren, joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun, kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan pituisina kielekkeinä.
Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.
Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia, olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!
Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan. Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.
"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja, katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet, että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat tulevat nyt, kaunis joukko — vai mitä? Näyttämö on valaistu ja esitys voi siis alkaa."
Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät meidän eteemme ja tanssi — jonkinlainen pahojen henkien karkelo — alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä, muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun väreet alkoivat karmia selkääni.
Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:
"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"
Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.
"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi.Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."
"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa piehtaroiva onneton jälleen.
"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä, piru."
Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.
"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.
"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko kurkkuun!"
"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta! pian! Kuuletteko?"
Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä. Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.
Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia kömpelösti — luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten: "Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen. Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:
"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten 'hän-jota-täytyy-totella' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi, minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"
"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt, mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten asian laita oikein on."
"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. — Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."
"Taivaan tähden, Leo", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:
"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti — heti, sillä täällä henkii ilmakin kuolemaa. Ehkä 'Hän-jota-täytyy-totella' kuulee tämänkin puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti jäseneni — Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.
Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:
"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli todellakin kaunis — leopardi ja leijona!"
"Taisipa olla!" murahti Leo englanninkielellä.
"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut —, katso, tulet tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."
"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan: "tappakaa minut heti."
"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen samassa nyrkki koholla toista kohti.
"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni."
Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua, ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta vaaleata tuhkaa.
Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä, seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa meistä hiukan kauempana vasemmalla.
"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun käskin tuon niskurin" — hän viittasi Ustaneen — "mennä täältä iäksi matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."
"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä, oi kuningatar."
"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle onkin hyvä kun sen teen — silloin on tyttö ainoa syyllinen."
"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.
Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten ankarasti Ustanelle:
"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano, miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa ymmärtää sinua."
Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan, jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.
"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden, että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä. Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin rakastavansa."
Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.
"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi lävitse, oi kuningatar!"
"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden. Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle, mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten, niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun. Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun —"
Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla, kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.
Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä syöksyimme heti hänen luoksensa — tyttö oli kuollut. Tuo peloittavaHänoli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun salaperäisen sähköilmiön avulla.
Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti häneltä kokonaan sisun pois.
"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.
"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär! Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"
"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua ennenkuin kuulet selitykseni.Sinäolet minun rakastettuni, minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."
"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olenKallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokinKallikrates — ainakin minä uskon niin olleen."
"Sinäpä sen sanoit — Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä, juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates — ja minun katkerasti kaivattu rakastettuni."
"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä. Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän olisi varmastikin sinua parempi."
"Niinkö sanot — niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"
"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi, senkin paha henki!"
"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."
"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen, joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni — en tiedä miten — ja kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.
"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"
"Niin olen — vain tavallinen ihminen — ja sinun oma rakas puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset, sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti, että sydäntäni vihlaisi.
Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan Ustane-raukan ruumiiseen.
"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti."Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."
Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.
"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "Tule!"
Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä — näin hänen yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen vastarintansa perinpohjin — niin, hän ei muistanut enää murhattua rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut kukaan kuolevainen vastustaa.
Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis uskollisuudenvalan tämän murhaajalle — kaikki kunnian vaatimukset unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.
Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:
"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"
Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle, ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.
Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.
"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan — kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen — ja kuului muistaakseni jotakuinkin näin:
Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vainkerran kukkii ja sitten lakastuu.
Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polunreunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.
Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä kalleimpanaan.
Elämän erämaassa kasvaa vain yksi ihmeellinen kukka.
Rakkaus!
Kolkkoa tietämme valaisee vain yksi ainoa tähti.
Rakkaus!
Epätoivon yössämme meitä voi vain yksi ainoa elähdyttää.
Rakkaus.
Kaikki muu on turhaa ja katoavaista, vain veden päällä häilyviä utukuvia.
Voiko kukaan mitata rakkauden äärettömyyden?
Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat ovat välttämättömät sen menestykselle.
Kuolemankin se voittaa.
Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaantiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.
Sitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän olkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:
Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteniole vieläkään jäähtynyt.
Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olensaanut palkkani — sinä olet luonani.
Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitinsinut luotani.
Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.
Kärsivällisyyteni on palkittu.
Minä voitin kuoleman ja kuolema palautti minulle hänet, joka olikuollut.
Sentähden minun sydämeni riemuitsee, sillä ihanana kangastaatulevaisuus.
Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevienniittyjen halki.
Yö on paennut laaksoihin ja hetki on tullut.
Päivän kajo suutelee jo vuorten huippuja.
Ihanaa on elää, oi rakas, ja keveä on vierelläsi käydä.
Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttammeylistetään vuosituhansia.
Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme jamahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.
Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon punakiitää huipulta toiselle.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan kunniaan.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.
Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.
Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.
Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva kuvaukseni on vain heikko aavistus.
"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta — ehkä uskot minun tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."
Mitään ajattelematta — olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi tässä käsittämättömien ihmeitten maassa — me teimme työtä käskettyä. Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti, että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin, kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.
"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet, Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä minun — minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso, kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"
En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?
Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen. Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä. Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin samalla ratkaisua.