"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon. Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion vastapäisellä seinällä.
"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen. Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini kosketuksesta — niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä ihmeellisen näyn — olet näkevä itsesi kuolleena — hyvin olen minä hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"
Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään valkoisen peitteen liepeeseen.
"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen ihmeelliseltä — jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin; mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."
"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet, jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää, Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen toiselle puolelle on kirjoitettu."
"Katso!"
Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet, Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta. Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.
Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:
"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä."
"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.
"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea häneen."
Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.
"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden, että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä. Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön, sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi. Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän kuoleman asemesta — en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä, sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."
"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä. Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian, ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin. Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia, oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia. Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:
"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!"
Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen putoamista kykenemättä sanomaan mitään.
"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte, ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota meidän on seurattava."
Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä, laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä — kirosi hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta, joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.
"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä — eipä sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä — jalkani pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä — ainakin luulen niin. Kaikki on niin kauheata! Entä tuo — tuo kuollut!Minäse olin! Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja 'Hän-jota-täytyy-totella' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"
Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta. Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla luopumaan turmiollisesta tavastaan.
Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta, olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti rakastaneensa ja parituhatta vuotta.
Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen rikokset — etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa rakkaudesta häneen.
Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa, verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa, joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.
Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen, joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.
Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin pelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi samalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät elävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani hänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin kiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen kohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan paraimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan "porsaaksi", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä englannin kielellä "lutkaksi", mutta kaikki nämä vihollisuudet unhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt kuningattaren luona.
"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra", sanoi Job kuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli säestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, "mutta minun mielipiteeni on, ettei tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' ole kukaan muu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti täytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu. Endorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei kykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan enempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta flanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja tämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan enää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan olevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin nuorukaisen kynsistään."
"Leon hengen hän joka tapauksessa pelasti", huomautin minä.
"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa. Kuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain nähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten ihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä makasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka olen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa ruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein käy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne hänen poikansa on joutunut."
"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa", vastasin minä huoaten, sillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet hermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.
"Olette oikeassa, herra", vastasi Job, "ja jos suvaitsette, niin minä tahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa" — Leo oli noussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. "Minä tiedän varmasti, etten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi minulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen yöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin muutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin ihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia kauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan. 'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin jokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan hevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut, että minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja nähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli hyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua luultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää rähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'"
"Sait siis sanalla sanoen kiinteän ojennuksen", murahdin minä.
"Aivan niin, herra — ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös varoituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset roistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä ajatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan", sanoi Job masentuneesti. "Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että minun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni halunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä oli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat aikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi väliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin ehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa melkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen joudumme yksiin leipiin."
"Luulet nyt varmaankin", sanoi minä, "kuolevasi sentähden, että näit unta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin tietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka sattumalta näkisi unissaan äitinsä?"
"Te nauratte minulle, herra", sanoi Job, "mutta näettekös, te ette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö olisi ollut joku toinen — vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan pitänyt itsestään suurta ääntä — niin en olisi unestani paljoakaan välittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän olikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut tänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä tunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille nyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta tuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi hinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut elää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti ja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut minun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset suosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen keveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä olen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä minusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin kotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä, herra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut teistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani älkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin kreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra."
"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme onnellisesti kaikista vaikeuksista."
"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani, että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."
"Mitä joutavia", keskeytin minä vihaisesti.
"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus, että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni. Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti olevan aivan aiheeton — synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset syyt — niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani. Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella — päätään selvittelemässä, kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua, mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.
Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että "Hän-jota-täytyy-totella" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.
Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan olisi tarvinnut.
"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole, mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan, että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata, ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" — mitä hän ei kuitenkaan ohimennen sanoen tehnyt —. "Sinua ei panna silti kovemmalle koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä — mikä olisi hirveätä — me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"
Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha jatkoi:
"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi, sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin miellyttävästi."
"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"
"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."
"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on arvokasta ihmisten mielestä."
"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä. Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea. Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme? Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta, niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta? Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme ikämme äärettömällä pituudella?"
"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus — rakkaus, joka kaunistaa kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel, joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."
"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin onneton — mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua, sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme, meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän kirkkaudessa."
"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta, joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin kertoa sinulle — mutta mitäpä se hyödyttäisi — miksi riistäisin hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi, oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen, jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden, ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli, onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."
Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut — etenkin Leon läsnäollessa — sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen, jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin hetkellä.
"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä? Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates — jonka näit — oli sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki — äläkä suinkaan liioittele?"
Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:
"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme hyvästä ja pahasta — silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin sairas — että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan, koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"
"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa; tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen norsunluunvalkoisen rintansa — "katso, tässä sykkii sydämeni ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle muinoin annetun tehtävän."
Leo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.
"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka voisin tehdä sinulle mitään pahaa — ennen surmaisin itseni."
"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi — mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta? Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun kaltaisekseni — älä pelkää, etten löytäisi tietä — ja asetumme Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates, tuota Englantia ja —"
"Mutta meillä on kuningas", keskeytti Leo nopeasti.
"Se ei merkitse mitään", sanoi Ayesha; "hänet voidaan kukistaa."
Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme, että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.
"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."
Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa. Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat. Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.
"Siis demokratia", sanoi Ayesha — "silloin teillä on varmasti joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään, asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki kunnioittaen kumartavat."
"Kyllä", sanoin minä, "meillä on tyrannimme."
"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota", sanoi hän rauhallisesti, "ja Kallikrates on hallitseva maata."
Minä selitin heti Ayeshalle, ettei "tuhoaminen" kävisi Englannissa lainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain rikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.
"Lain rikkomista", toisti hän ivallisesti nauraen — "lain rikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien tuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin oleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin vuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen? Jätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma Kallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme varten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako paljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme vain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten voimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. — Kyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni."
Me poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin tulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa. Tuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla mukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä hän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin varma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä aisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi kahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja kestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan kauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan tieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli minä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut mahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi Englanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan — ehkäpä koko maailmakin — ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva loistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan ollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.
Kaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin ihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen mielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin oli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän tämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että tämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt vuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon valitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän tukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään rauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos parempaan päin.
Olimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari mieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä makasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä varovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää, että selvisimme hengissä seikkailusta.
Paria minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja tapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu yllään.
"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä asioita?" kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen, oi Ayesha."
"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen juutalaisten kaltainen — minua harmittaa vieläkin, kun heitä ajattelen — jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."
"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa, joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin, mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin. Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat pitää näkemänsä omina tietoinaan.
Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki, joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa toteuttamisessa.
Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä. Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat penikulmien laajuista rauniokaupunkia — pylväskäytäviä, temppeleitä, alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat vieläkin paikoillaan.
Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä, leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa. Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita, otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.
Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli. Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha. Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti, joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon tuliperäisen järven muinaista rantaa.
Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden jalan korkuiset.
"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle, joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon, hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja tuijotti tutkivasti pimeyteen.
"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa, minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren temppelin portinvartijan työhuone.
Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni, ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja valaisi rauniot hopeaisella valollaan.
"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät — ei, mutta Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja väristen hän painoi kätensä silmilleen.
Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivätAyeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.
"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut — Kôrin raunioita täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet — tulessa peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät, Kallikrates — menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."
Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla, suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin, valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.
"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan temppelin pyhimpään.
Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.
Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa. Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta, toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.
"Ken on hän?" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut hämmästyksestäni.
"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan. Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:
Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni riisuu.
Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'
Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä omistaa eikä katsella hänen kasvojaan.
"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan löytäisi, he kuitenkin etsivät."
"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."
Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi, olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.
Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa (mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.
"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti", vastasi hän huoaten. "Kaameat ja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä, mitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi minua — minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin kävisi, oi Kallikrates", hänen äänensä soinnahti sanomattoman hellästi, "että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut valvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan, Kallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti kuin minä sinua?"
Vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on oltava perillä ennen huomispäivän koittoa."
Pian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot häämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan auringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat vuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme ympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran (paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme harmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me kapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen. Olimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen tarkempaan.
Auringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli jo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli yönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.
"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä uskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen olen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun Kallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa paikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä tuo temppeli on pahojen enteiden paikka."
Aamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin reippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa ympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin mielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme äkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin pääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.
"Nyt työmme vasta alkaakin", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan, "sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä lähtein omin neuvoin toimeen", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi: "Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän aikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin odotatte kunnes tulemme."
Billali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät samasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.
"On myöskin parasta, oi Holly", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, "että tuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa pettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien nähtäväksi."
Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma, ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden "tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."
Käänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:
"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden, että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella matkallamme.
Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä. Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani, että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle matkalle tuon peloittavan "Hänen-jota-täytyy totella" seurassa ja minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä. Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää, joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.
"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä tuosta jyrkänteestä ylös!"
Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä. Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme. Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan olisi helposti voinut taittaa jalkansa.
Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.
Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin, ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus. Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään muuta tukea.
"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.
Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen jalkansa kertaakaan horjahtanut.
Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä, jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta. Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti. Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen leveyttä ympärillemme.
Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta kamalasta matkasta.
"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."
Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa. Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä. Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti aiheutti, häämötti jotakin tummaa.
"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."
En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen, jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt. Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.
Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi, jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio, jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea, vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha, ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen keinahtelevan tuulessa.
"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun, "sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli ennenkuin valo katoaa."
"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän ojensi laudan minulle.
"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan miellyttänyt.
Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli, niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän kääntyi minuun päin.