Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen, sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.
"Mitä kuuluu, Job?" sanoin minä.
"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa. Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne koko yönä."
Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön, jonka kaltaista en toista toivonut.
"Kuinka on Leo-herran laita, Job?"
"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua, niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty. Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella kielellään — ainakin hän on sen näköinen — että aivan hirvittää kuulla."
"Mitä sinä silloin teet?"
"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt, nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa, että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia, jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö, olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä, joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niinhulluja(Job pani erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä rangaistaan uteliaisuutemme tähden — se on mielipiteeni, herra — ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo kymmentä."
Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä, joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli, että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "Hän" ei surmaisi meitä, vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke. Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää. Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!
Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi — ainakin hän oli sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.
"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.
"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin raskain mielin.
"'Hän-jota-täytyy-totella' haluaa puhutella sinua, papiaani", sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas poikaseni. Eilen olin melkein varma, ettäHänsurmaisi sinut, kun et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."
Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän maan muinaisajan tutkiskeluun.
Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki ovat moitteettomassa kunnossa."
Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva, mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu astinlauta.
Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet. Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään. Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oliHänitse. Noustuaan korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minuakreikankielellä luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän puhettamme.
"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies; siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein lausumaan."
Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.
"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.
"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen seikkailuni.
"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti. Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen herätit henkiin, oi Holly."
"Mitä uneksit, oi Ayesha?" kysyin minä välinpitämättömästi.
"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:
"Miehet tuotakoon eteeni."
Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen käytävään oikealla.
Luolassa vallitsi syvä äänettömyys.Hännojasi hunnutettua päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään. Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan, vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin heittäytyneet maahan, elleiHänolisi kieltänyt heitä.
"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän. Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen sointuvasti.
Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä äänettömyydessä, jonka aikanaHännäkyi pään liikkeestä päättäen — mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään — tarkastelevan tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta hiljaa ja harkitsevasti:
"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi, nämä miehet?"
"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.
"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta olen kuullut."
Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin, kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.
"Olette kuulleet", sanoiHänvihdoin kylmän kirkkaalla äänellä, joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä — tämän salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan. "Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko millään puolustaa käytöstänne?"
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "Hän-jota-täytyy-totella" suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen, kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.
Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan. Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä luonnollista kauhuaan.
Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä. Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.
Vihdoin hän julisti tuomion.
"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia, ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet, elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, ettäHiyanlaki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut. Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten — pahuudessanne te olisitte tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."
Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan. Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.
"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin perustuva lausumistapamme — "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti, josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla, sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan. Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt, miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin ja lausui juhlallisesti:
"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!"
Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa. Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää minulle luolien ihmeitä.
Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme, mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat kumarrettuaan syvään.
"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"
"Kymmeniätuhansia", vastasin minä.
"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän kirjoituksiaan — olen vähitellen saanut selvän kielestä — ja tämä luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta, jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus kuului:
"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."
"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut", ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"
"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle kirjoitusta, joka kuului: —
"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli — olipa hän sitten vanha tahi nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä, kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."
Huokaisin hämmästyksestä — noista sanoista henkivä ääretön epätoivo oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!
"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"
"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."
"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat, joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia, mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset, tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso, he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta. Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta. Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole milloinkaan nähneet sellaista näkyä."
Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni. Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi, kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle, niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.
"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni poispäin.
"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat. Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi. Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa hautakammioissa sota-aseita.
"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani. Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni — en häpeä sitä tunnustaa — täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.
Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen yksitoikkoinen.
Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste, jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti. Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä, ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi. Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia ehditty täydellisesti toimittaa.
Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä, jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut. Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi kirjoituksen, joka kuului:"Kuoleman vihkimät."
Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.
Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja muilta salattuja asioita.
Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus. Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa — liljaa puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan. Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä havahduin todellisuuteen.
Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta. — Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?
Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui unelmaani täydellisesti:
"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä, että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava? Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö, mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin? Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin, nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."
"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie minut täältä, oi Ayesha!"
Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi minua jäämään.
"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää, että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly — minähän varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen. Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"
Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.
Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera, jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa, eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan. Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen nainen.
"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä. Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten, oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista nyt hiukan, vain hyvin heikosti — näetkös — sormesi koskettavat toisiinsa, oi Holly!"
Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön, kuka hän oli — minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti kaikki mahdolliset kielet — tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo mies väkisinkin hämmentyä — että minä jumaloin häntä enemmän kuin ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin, minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä, joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti käsiään iloissaan.
"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana, ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä, joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi — sinä olet tavallaan hyvinkin viisas — sinä käyttäydyt mielettömästi ja tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini — ehkä sinä tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niinkatso", ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla silmillään; "ja jos tahdot, niin voithansuudellakinminua, sillä suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.
"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten, joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni kulkemaan entisiä uriaan — vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni, niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua. Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä, minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella kasvojani."
Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle, ettäolin nähnythänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän liekin ääressä.
"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä, jotka ovat — usko minua — ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat, nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu — siinä heidän koko uskontunnustuksensa!"
Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa, arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin tunnustivat.
"Minä ymmärrän", sanoi hän — "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun pelko — siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi. Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat, kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään, jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta. Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja pitemmät kädet sen harjoittamiseen."
Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin luolat, ja joita minä en — ohimennen sanoen — ollenkaan hyväksynyt Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa. Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayeshatodellakinuskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.
"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa, Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta! Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa nimessä. Niin on aina ollut — mutta, Hollyseni, oletko väsynyt, kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle oppini? — sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit polvillasi edessäni — asento ei sovi sinulle, Holly — ja vannoit rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet. Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.
"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina. He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä: hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun saavuttamattomissa — viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani, joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä menettäisin hänet ainiaaksi!
"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani — ellei hän ollut valehdellut minulle — mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen noussut kauhusta pystyyn."
"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa tännepäin!"
Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen lattialle.
"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan kuolemaisillaan."
"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti. "Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"
"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia — joka tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.
Ayesha naurahti.
"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."
Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.
"Mitä 'Hän-jota-täytyy-totella' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en mene, herra."
"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään veistettyjä korkokuvia.
"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
"Mene!"
Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.
"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa Leo lepäsi kasvot seinään päin.
"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon kasvoja.
Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.
"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"
Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.
"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?" ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"
"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa — tuossa lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin — nyt hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."
"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.
"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri viimeisiä henkäyksiään."
"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin. Olen niin hermostunut — käteni vapisevat — ja toimitus on kuitenkin niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa. Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän kuolee!"
Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli tullutkin.
Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri katkeamaisillaan — hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan, mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein menettänyt.
Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen — vain silmäluomet värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä kohtaan syvää sääliä.
"Myöhäistä?" kuiskasin.
Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.
"Näetkö?" kuiskasin minä.
"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä luulin jo tulleeni liian myöhään — jos olisin viipynyt sekunnin kauemmin — niin hän — hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.
"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän. "Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään tuosta kidutusten ja tuskien paikasta — en muista nyt, oliko sen nimi Helvetti vai Hades — josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa, jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa — yksin olen kärsinyt — kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut vapauttajani luo."
"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui — hän, jota olin vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin. Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään — minä, joka olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen. Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan — odotan, kunnes aika on jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään — hän eli! Silloin minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni — miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."
Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän suudelman tämän otsalle, mikä näky — vaikkakin kaunis ja liikuttava — kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!