The Project Gutenberg eBook ofKuolematon kuningatarThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kuolematon kuningatarAuthor: H. Rider HaggardTranslator: O. E. NymanRelease date: May 6, 2017 [eBook #54668]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMATON KUNINGATAR ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kuolematon kuningatarAuthor: H. Rider HaggardTranslator: O. E. NymanRelease date: May 6, 2017 [eBook #54668]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Kuolematon kuningatar
Author: H. Rider HaggardTranslator: O. E. Nyman
Author: H. Rider Haggard
Translator: O. E. Nyman
Release date: May 6, 2017 [eBook #54668]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUOLEMATON KUNINGATAR ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
H. Rider Haggard
Englannin kielestä suomentanut O. E. N.
WSOY, Porvoo, 1922.
Ensimmäinen osa:
Johdanto.I. Vieraani.II. Vuodet vierivät.III. Amenartas.IV. Tuulispää.V. Etiooppialaisen pää.VI. Eräs muinainen kristallinen tapa.VII. Ustanen laulu.VIII. Juhla ja sen seuraukset.IX. Pieni jalka.X. Mietelmiä.XI. Kôrin tasanko.XII. "Hän".XIII. Ayesha.XIV. Sielu helvetissä.
Toinen osa:
I. Ayesha tuomarina.II. Kôrin hautakammiot.III. Kallikrates.IV. "Poistu, nainen!"V. "Antakaa minulle musta vuohi!"VI. Voitto.VII. Hautakammion salaisuus.VIII. Jobin aavistus.IX. Totuuden temppeli.X. Syvyyden päällä.XI. Elämän tuli.XII. Mitä me näimme.XIII. Hirveä hyppäys.XIV. Vuorten yli.
Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.
Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi, koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.
"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän onkaan!"
"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä. Häntä sanotaan Charoniksi."
Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet. Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää. Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.
"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään ja minä esitän sinut ensin hänelle."
Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään keskusteluun — Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan, sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan, että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin, että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä, kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei, ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.
Samana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä kuullut "Charonista" ja "kreikkalaisesta jumalasta" hiiskaustakaan pitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen tähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään. Mutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen sisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen oli kirjoittanut eräs "Horace Holly", jota nimeä en sillä hetkellä muistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:
Cambridge, toukokuun 1 p. 18—.
K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme, kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin, jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville, että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme. Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin. Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen, että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen. Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.
Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa. Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta. Kertomuksen päähenkilöstä, "kuolemattomasta kuningattaresta", en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan. Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan mahdotonta — ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä esittääkään.
Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani, niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa minulle päätöksestänne.
Uskokaa minua! Kunnioittaen
teidän L. Horace Holly.
P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen. Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen, sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne takaisin. L.H.H.
Tämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti, mutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ valmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan käsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten lukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn alulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa myöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun palauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra Leo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä ilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.
Siinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta muodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen nyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni, lukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt salatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en tahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen nähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta, jonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys verhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi, oli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut käsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys esittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla eteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa elinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista kaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä ja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä katoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja luode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen. Mutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt. Minun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen vain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten tehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten seikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan Ayeshaan ja Kôrin luoliin.
Julkaisija.
P.S. — Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta, joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa? Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen, lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä luulen sen olevan — nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?
Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä selostetuista tapahtumista.
Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin se olisi eilen tapahtunut.
Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä, Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista. Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa, kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.
"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti kykene minua vähääkään auttamaan."
Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa. Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät. Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu. Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani. Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan ystävää — paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä. Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten, sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja seisoen vieressäni katsoi siihen.
"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"
Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.
Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko maailmassa oli minulla vain yksi ystävä — mahtoikohan sisäänpyrkijä olla hän?
Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.
Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen, kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle. Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä uudistua.
"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi."Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."
"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet myöhäinen vieras."
"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten enää näe huomispäivää!"
"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.
"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun, sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät minusta?"
"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän saakka melkeinpä ainoa ystäväni."
"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"
"En."
"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen. Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"
"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.
"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi. Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut, ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta. "Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [= kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee, jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä 'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja näiden mukana olleista helooteista. — L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr. paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella. He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa. Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen 770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana. Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt — tämä on nimen lopullinen muunnos suvun juurruttua Englantiin — olisivat olleet erikoisen huomattavia. He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna 1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa. Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli poikani syntyessä."
Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi:
"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly — minä en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne, että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:
"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi, sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen. Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen, "on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"
"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.
"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka ja muista — häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole. Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa. Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta. Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle puhunut."
"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.
"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua — se vain katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla, jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä, joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi sinulle aivan ihanteellinen."
Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.
"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en ehdi enää järjestää asiaa toisin."
"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.
"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa kirjeessä olevia määräyksiäni."
"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.
"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille, miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa, vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.
"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä. Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan sinulle."
Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni puhumaan.
Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana — niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.
"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."
"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.
Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.
Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?
Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.
Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni — oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.
"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"
"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"
Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin. Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä. Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä. Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan. Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla. Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan. Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan. Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä vuotta myöhemmin!
Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on vieläkin hallussani, kuului:
"Hyvä herra. — Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen, josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi. Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä, niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.
Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme
kunnioittaen Geoffrey & Jordan."
Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki, mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä kellekään vieraalle henkilölle.
Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena, mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen. Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen, joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin, ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille — nuoren miehen nimi oli Job — ja odotin.
Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis. En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat pienet kätensä ja juoksi syliini.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä olet niin hyvä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.
Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa, jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.
Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo minua kohtaan osoitti.
Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin, kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä, mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa "kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä. Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin — melkeinpä yhtä hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija, mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian saavutti etevämmyyden.
Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa, ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle, ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin. Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain päivällisellä.
Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja onnellinen. Muuta en voi sanoa.
Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.
Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.
Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.
"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.
Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.
Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.
"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."
"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.
Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".
Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.
"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne asiakirjasalkkuni."
Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.
"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.
Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.
Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.
"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.
Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.
Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.
"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."
Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.
Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.
"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.
Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu, erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan, Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää. Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".
"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.
"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se kuului näin:
"Poikani Leo! — Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään. Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."
"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin ajattelin."
"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle, miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi. Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare. Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräskaunis valkoinen nainen, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen, jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin paluumatkalle.
"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua. Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan, jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun täytyy luopua suunnitelmastani.
"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä, etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen tuotteena.
"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin? Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi. Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme. Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse, poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo: 'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien ihmeellisten kokemustesi voimalla. — Hyvästi!"
Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.
"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."
"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."
"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.
"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:
"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."
"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.
Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.