"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.
"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."
Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä epäröiden peräydyin hiukan.
"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen tieltä."
Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla, joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta, miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla. Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus, että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.
Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."
Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti: "Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon kadotuksen kuiluun!"
"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.
"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."
"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."
Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut luoksemme.
"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi", huusin minä. "Katso! Valo pimenee."
"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."
Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle — hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut suinkaan mikään häpeä — ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman syvyyden päällä.
Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti ympärillämme.
"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan. Tilanne oli todellakin hirmuinen.
"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä. "Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin hänen suistuneen syvyyteen.
Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani, joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin — kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"
"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän saakka."
Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski meidän tulla hänen jäljessään.
Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.
"Minä putoan!" läähätin minä.
"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.
Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä, vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi maailmasta.
"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.
Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä. Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta, jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena, että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.
"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo huvittavaksi, vai mitä?"
Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat. Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät. Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.
Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen, ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva — todellinen rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten, jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.
"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen. Reuna, jolla kivi keinuu, on — kuten itsekin voitte nähdä — arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa, mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"
"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.
"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"
Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:
"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui — Noot oli hänen nimensä — oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää, ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään, vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona. Tultuani tähän maahan — tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin? Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi, ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso, me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena.Tuossahän lepäsi ja hänen pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus", ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin ilmansuuntiin."
Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen nähdessään.
"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan — vain yksi ainoa hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut, kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä astuin liekkeihin ja katso — elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi, mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen — elämän tulipatsaan lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa tapoin sinut keihään iskulla."
"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti pakahtunut. Ja hän — tuo tumma egyptiläinen — kirosi minut kaikkien jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin, Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti. Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä — enkä minäkään tiedä, olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."
"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa — ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää — voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti. Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka, mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi, ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut — suuren rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut. Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano, että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi."
Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen sanansa — se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:
"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi ainiaaksi."
"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille, "rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin. Minä vannon — ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja. Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa totuutta."
"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."
"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla, rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."
"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."
"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy — lähtekäämme täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.
Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat, joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi. Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.
En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään, joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse. Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko valonkajastus.
Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:
"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan, jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."
Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä? Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa — oi taivas!
Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan, valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen vaimentuessa liekkikin häipyi — en tiedä minne — jättäen jälkeensä ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.
"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu. Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja, jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien, lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan täällä suoraan sen alkulähteestä."
Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään, nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.
Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas, joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.
Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.
"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita. Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"
"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka tapauksessa minä kuitenkin koetan."
Ayesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:
"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan, rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"
"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut, että menen vaikka heti."
"Minä myös!" huudahdin minä.
"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin, ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"
"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen voimaa. Tahdon elää."
"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista. Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."
"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin sellaisena iäti pysyt."
"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"
Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.
Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena, ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen Leon kaulaan.
"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas oli leimahtava.
Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut rakkaimpansa.
Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan, joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein elämän tultakin kirkkaammin.
Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan! Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran sellaisena.
Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen kasvonsa nopeasti muuttua — paljon nopeammin kuin kykenen kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi, silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin vaipui kokoon.
Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.
Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo — askel oli laahustava — ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän. Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt? Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot — suuri Jumala! —hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä!Luulen Leon tehneen saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.
"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut. "Mitä — mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano, Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa — hirveätä —hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.
Job oli oikeassa — muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa — Ayesha kutistui kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä, ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.
Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä kenen hyvänsä mielipuoleksi.
Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena kamalana kääpiönä — sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo, tokko hän olikaansamaolento!
Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän kuitenkin vielä kykeni.
"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani. Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä ihanampana. Sen minä vannon — usko minua, Kal—". Ääni oli alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.
Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme tiedottomina maahan.
* * * * *
En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia. Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha, kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli siis totta — näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa unta, kuten olin jo alkanut toivoa.
Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi, joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa, hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis, jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.
Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut? Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus. Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia lakeja vastaan — ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa, mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta, ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.
Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.
Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu, raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.
Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivatharmaatja muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.
"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.
"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä, "ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka oli jälleen ilmestynyt näkyviin.
"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut", vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani — toivon sen tapahtuvan hyvinkin pian — ja lähden sitten etsimään häntä sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."
Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti voineet tietää ja ymmärtää.
"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta vapisevin sormin minä avasin toisen lampun — se oli aivan tyhjä.
"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo välinpitämättömästi.
Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina sama.
"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo, "emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni. Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu. Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo yliluonnollinen näky.
Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.
"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä, unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin, niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin minua odotit."
"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen, mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"
Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman viisain, suloisin ja ihmeellisin olento — naiseksi minä voin häntä tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa — minun on vaikea lausua tuota sanaa — ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.
Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme viereen!
Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen, jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa. Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme, josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani — minulla ei ollut eikä ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut toisin olevan — miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan — vaan olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä. Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja — Leoa kohtaan palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi, kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!
Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen, jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.
Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat, emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella. Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat, ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.
Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja kuollut.
Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta tuolle keinuvalle kivelle.
Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi keino — meidän täytyi koettaahypätäyli, ellemme aikoneet nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen. Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana, josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon. Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain, että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.
Samassa lamppu sammuikin.
Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme, mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä, etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman oikku.
Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen. Kun nyt makasimme kivellä — tapaus on niin uskomaton, että minun on sitä vaikea kertoa — lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti, mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme. Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.
Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.
"Nyt", sanoi Leo, "nyt tahi ei milloinkaan."
Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili, ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei hyppy onnistuisi.
"Kumpi ensin?" kysyin minä.
"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta huolehtikoon Jumala."
Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi. Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.
"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa, "toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."
Olin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien joukossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki, joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin hyppyniolleen liian lyhyen! Jalkani eivät hipaisseetkaan kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti, jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin, kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.
Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava. Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo, ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli sulkeutunut ainiaaksi.
Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin oikeaan ranteeseeni.
"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"
Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?
Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi ruumiimme joka huokosesta.
Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen. Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.
Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.
Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin, putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään. Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin, kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten muistettaneen johti luolan suulle.
Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme, olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.
"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle, jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa. Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä. En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin — kävellä emme enää jaksaneet — pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan, mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään, sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet järkeämme tuolla matkalla.
Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.
"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on 'Hän-jota-täytyy-totella'?"
"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"
"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' kuole milloinkaan. Miten on selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.
Liha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä, ruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta kuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat jo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski mykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla, minkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville heinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.