Vaunujen tultua ravintolan eteen, käski Tshitshikow pysähtyä, ja sen hän teki kahdestakin syystä: antaakseen hevosten levähtää ja itsekin vähän haukatakseen matkasta. Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii semmoisten ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Ei hän välitä vähääkään ylhäisistä herroista Pietarissa ja Moskovassa, joitten aika kuluu miettiessä, mitä muka syötäisi huomenna ja mitä keksittäisi päivälliseksi ylihuomenna, — jotka eivät ryhdy tämmöiseen päivälliseen, ennenkuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, — jotka nielevät ostereita ja meri-hämähäkkejä ja muita menninkäisiä ja lähtevät sitten kylvyille Karlsbad'iin tahi Kaukasiaan. Ei, nämä herrat eivät herätä tekijässä kateutta rahtuakaan. Mutta kas keskinkertaiset herrat, jotka tässä kestikievarissa käskevät eteensä sianlihaa, seuraavassa porsaanpaistia, kolmannessa sampea tai jotakin palvattua makkaraa sipulin kanssa ja sitten istuvat päivällispöytään, niinkuin ei olisi mitään maistettukaan, ja sterletti-liemi mateiden ja mätien kanssa kuohuu ja porisee heidän hampaittensa välissä, ja päälle syödään kalapiirakaisia tahi oikeata kalakukkoa monnikastikkeen kanssa, niin että syrjässäkin oleva saa ruokahalun — kas näillä herroilla vasta on kadehdittava taivaan lahja! Moni ylhäinen herra antaisi paikalla puolet omistamistansa sieluista ja puolet tiluksistaan, pantatuista sekä panttaamattomista, kaikkien sekä ulkomaiseen että venäläiseen malliin tehtyjen koristusten kanssa, antaisi kyllä, saadakseen vaan semmoisen vatsan kuin keskinkertaisella herralla on. Paha vaan, ett'ei semmoista vatsaa kuin keskinkertaisilla herroilla on, voi hankkia mistään rahoista eikä millään tiluksilla, ei parannusten kanssa eikä ilman parannuksia.
Puusta rakettu, mustunut ravintola vastaan-otti Tshitshikow'in kapean, vieraanvaraisen kuistikattonsa alle. Tämä nojasi kahteen vestettyyn puupylvääsen, jotka olivat vanhan-aikuisten kirkon kynttiläjalkain näköiset. Ravintola oli muodoltaan jotakin isonlaisen venäläisen tuvan kaltaista. Leikkauskoristeiset, uudet liistat akkunain ympärillä ja katon räystäillä tekivät järeän vastakohdan sen mustuneita seiniä vasten. Akkunain luukuille oli kuvattu kukkia astioissa.
Kiivettyään ylös kapeita puuportaita myöten avaraan eteiseen, Tshitshikov löysi oven, joka aukesi narahdellen, ja paksun ämmän, joka, kirjavassa kattuna-leniugissä seisten ovella, virkkoi: "Tänne näin, hyvä herra!" Huoneessa tapasi hän pelkkiä vanhoja tuttavia, joita jokainen tapaa vähäisissä puuravintolissa, jommoisia on viljalti teitten varsilla, nimittäin: mustuneen samovarin, sileiksi vestetyt honkaiset seinät, nurkassa kolmikolkkaisen kaapin teekannuineen ja kuppeineen, kullattuja poslinimunia pyhäinkuvain edessä rippumassa sinisissä ja punaisissa nauhoissa, äskenpoikineen kissan, peilin, joka näyttää kahden silmän asemesta neljä ja kasvojen sijasta jonkinlaisen pannukakun, ja vihdoin pyhäin-kuvain taakse pistetyitä kimppuja hyvänhajuisia yrttejä ja neilikoita, niin perinpohjin kuivaneita, että se, joka yritti niitä haistaa, aivasteli vaan eikä mitään muuta.
— "Onko porsasta?" Semmoisella kysymyksellä kääntyi Tshitshikow ovella seisovan ämmän puoleen.
— "On".
— "Pippurijuuren ja kermanko kanssa?"
— "Pippurijuuren ja kerman kanssa".
— "Tuo tänne!"
Ämmä läksi puuhaamaan ja toi lautasen, salvetin, niin tärkätyn, että se oli kankea kuin kuivanut puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin hieno terä kuin kynäveitsessä, sitten kaksihaaraisen kahvelin ja suolakupin, jota oli aivan mahdoton asettaa pöydälle suoraan.
Sankarimme ryhtyi tapansa mukaan heti kohta pakinoille ämmän kanssa, tiedustellen, itsekö hän ravintolaa pitää vai onko tässä isäntää, ja kuinka paljon ravintola antaa tuloja, ja ovatko pojat kodissa, ja onko vanhin poika nainut mies vai nuori mies, mimmoisen otti muijan, saiko paljon myötäjäisiä vai eikö, ja oliko appi tyytyväinen, eikö ollut pahoillansa, että sai liian vähän lahjoja häissä; — sanalla sanoen, ei jättänyt mitään tiedustelematta. Sen jälkeen teki hänen mielensä arvattavasti tietää, mitä tilan-omistajia näillä tienoin on, ja sai tietää, että on niitä paljokin: Blohin'it, Potshitaew'it, Milnoit, Tsherpakow'it, översti nimittäin, Sobakevitsh'it.
— "Vai niin! Tunnetko Sobakevitsh'inkin?" kysyi vieras ja sai kuulla muijan tuntevan sekä Sobakevitsh'in että Manilow'in ja että Manilow on "fiinimpää" sorttia kuin Sobakevitsh. Manilow, näethän, paikalla käskee keittää kanan, kysyypä vasikankin paistia, ja jos on talossa lampaan maksaa, niin pyytää lampaan maksaakin, ja kaikkea tätä hän vaan maistaa. Sobakevitsh sen sijaan vaatii vaan yhtä ainoata lajia, mutta syökin sitten kaikki tyyni, tinkiipä vielä lisääkin samaan hintaan.
Hänen tällä tavoin puhellessaan ja syödessään porsaan paistia, jota oli enää viimeinen pala jäljellä, kuului ulkoa vaunujen kolinaa. Katsahdettuaan ikkunasta, näki hän, että ravintolan edustalle olivat pysähtyneet keveät vaunut, kolme kelpo hevosta edessä. Vaunuista astui maahan kaksi herrasmiestä: toinen valkoverinen, kookas; toinen vähän lyhyempi, mustaverinen. Valkoverisellä oli yllään tummansininen attila-nuttu, toisella ainoastaan kirjava kesänuttu. Kaukaa lähenivät vielä kaleskanpahaiset, tyhjinään, neljä takkukarvaista hevosta edessä, länget rikkinäiset ja valjaat nuorista. Valkoverinen läksi suoraa päätä ylös portaita myöten, sillä välin kuin mustaverinen vielä viipyi pihalla ja kopeloi jotakin vaunuissa, puhellen palvelijan kanssa ja samalla viittoen taampana tuleville kaleskoille. Hänen äänensä tuntui Tshitshikow'ista tutunlaiselle. Sankarimme tarkastellessa mustaveristä miestä, oli valkoverinen jo ennättänyt kopeloimalla löytää oven ja avata sen. Tulokas oli kookas mies, laihanlainen tahikka, kuten sanotaan, kuluneen näköinen, punaiset viiksen haituvat ylähuulessa. Hänen päivettyneistä kasvoistaan sopi päättää, että hän tunsi mitä savu on, elleihän kruudin savu, niin ainakin tupakan. Hän kumarsi kohteliaasti Tshitshikow'ille, joka vastasi tervehdykseen samalla muotoa. Muutaman minutin perästä olisivat he jo olleet vilkkaassa keskustelussa ja hyviä tuttavia keskenään, sillä alku oli jo tehty ja molemmat olivat melkein yht'aikaa lausuneet mielihyvänsä siitä, että eilinen sade oli kokonaan poistanut pölyn maantieltä ja että nyt on niin mieluista ja vilpoista matkustaa, mutta samassa tuli sisään mustaverinen toveri, heitti lakkinsa pöydälle ja reippaasti pöyhötti kädellään sakeat, mustat hivuksensa. Hän oli kooltaan keskinkertainen, solakkaruumiinen mies, posket täydet ja punaiset, hampaat valkoiset kuin lumi ja poskiparrat mustat kuin piki. Reima hän oli ja verevä; terveys se oikein hehkui hänen kasvoillaan.
— "Helei!" huudahti hän äkkiä, levittäen kätensä Tshitshikow'ia kohti."Sinäkö täällä?"
Tshitshikow tunsi Nosdrew'in, saman, jonka oli kohdannut päivällisillä prokuratorin luona ja joka muutaman minutin perästä oli tekeytynyt niin tuttavaksi, että rupesi häntä sinuttelemaan, vaikk'ei toinen ollut antanut siihen mitään aihetta.
— "Missä sinä olet käynyt?" kysyi Nosdrew ja odottamatta vastausta jatkoi: "Minäpä tulen, veikkonen, markkinoilta. Saat onnitella minua: kaikki meni minulta, meni kuin Mähösen viina! Uskotkos: ei ole maailmassa vielä ollut tällä pojalla semmoista sutkausta. Aivanhan minä olen tullut nahkahevosilla! Katsopas lystin vuoksi akkunasta!" Näin sanottuaan taivutti hän omin käsin Tshitshikow'in pään, niin että toinen oli vähällä lyödä otsansa akkunan pieleen. "Näetkös tuommoista romua! Tuskin jaksoivat tuoda perille, peiakkaat! Tiellä täytyi minun siirtyä tuon vaunuihin". Nosdrew osoitti sormellaan toveriinsa. "Ettekös te vielä tunne toisianne? Se on lankoni, Mishujew! Koko aamun puhelimme me hänen kanssaan sinusta. Emmeköhän vaan, sanoin minä, kohtaa tänään Tshitshikow'ia, sanoin minä! No voi veikkonen, jos sä tietäisit, mimmoinen sutkaus minulle tuli! Kuules nyt: ei ainoastaan mennyt neljä juoksuria, vaan — kaikki luiskahti ja liuskahti! Eihän minulla ole enää kelloa eikä kellonperiä…" Tshitshikow katsahti ja huomasi, ett'ei hänellä tosiaankaan ollut enää kelloja eikä periäkään. Näyttipä hänestä niinkuin olisi Nosdrew'illa toinen poskipartakin ollut harvempi toista. "Ja annas, että olisi minulla ollut vaan kaksikymmentä ruplaa taskussani", jatkoi Nosdrew, "niin juuri, ei enempää kuin kaksikymmentä, niin olisin voittanut takaisin kaikki tyyni; minä tarkoitan: paitsi sitä, että olisin voittanut kaikki tyyni takaisin, olisi, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, kolmekymmentä tuhatta paraillaan miehen taskussa".
— "Niinhän sinä silloinkin puhuit", sanoi valkoverinen, "mutta saatuasi minulta viisikymmentä ruplaa, päästit nekin hyppysistäsi".
— "Enkä olisikaan päästänyt, en Jumal'avita olisikaan! Jos en olisi itse tehnyt tuhmasti, niin en totta toisen kerran olisikaan päästänyt. Jos vaan en olisi parolin jälkeen taivuttanut perhanan seitikkaa, niin olisinpa remauttanut koko pankin".
— "Etpäs remauttanut", virkkoi valkoverinen.
— "En remauttanut, sillä taivutin sopimattomaan aikaan seitikan.Luuletko sinä sitten tuon majorin mokoman pelaavan hyvin?"
— "Hyvinkö pelannee vai huonosti, mutta sinut hän vaan voitti".
— "Kas sepä sitten!" sanoi Nosdrew. "Kyllä minäkin hänet sillä lailla voitan. Ehei, mutta koetellaanpas pelata kaksosia, niin silloinpa minä tahtoisin nähdä millainen pelaaja hän on, tahtoisin minä vaan nähdä! Mutta sen sijaan, veikkoseni Tshitshikow, kylläpäs me siellä hurrattiin ensimmäisinä päivinä! Markkinat olivat mitä oivallisimmat. Itse kauppamiehetkin sanovat, ett'ei mointa ihmistulvaa vielä ole milloinkaan ollut. Kaikki, mitä olin tuonut maalta, möin erittäin edulliseen hintaan. Ja sitten, veli veikkonen, kuinka me hurrattiin! Nytkin vielä, kun muistuu mieleen … hitto vieköön! minä tarkoitan: sääli, ett'et ollut sinäkin siellä. Aatteles, kolmen virstan päässä kaupungista majaili rakuna-rykmentti. Uskotkos, että kaikki upserit, jok'ikinen mies … neljäkymmentä miestä oli pelkkiä upsereita kaupungissa … ja kun me, veikkonen, ruvettiin juomaan … ratsumestari Potselujew … kelpo mies, tiedäs! viikset niin tuommoiset noin! Bordeaux se on hänen kielellään vaan porkkelia. 'Tuopas veikkonen', sanoi hän, 'porkkelia pullollinen!' Luutnantti Kuvshinnikow… Voi veikkonen, mikä armas mies! se, se vasta on, sopii sanoa, hurraaja se! Me olimme aina yhdessä. Ja mimmoisia viinejä antoi meille Ponomarew! Hän on, tiedäs, suuri roisto, eikä hänen puodistaan saa ottaa mitään: viiniin sekoittaa hän kaikenlaista roskaa — santelia, poltettua korkkia, jopa seljallakin hämmentelee, lurjus; mutta kun hän sitten joskus vetäiseekin takakamarista, jota hän sanoo erityiseksi, vetäisee pullon ja toisen, niin se on sula paratiisi, veikkonen. Sampanja oli meillä semmoista … mitä on kuvernörin sampanja sen rinnalla? Kaljaa vaan. Aatteles, se ei ollut Cliquot, mutta Cliquot-Materadour, se on: kaksinkertainen Cliquot. Ja vielä saatiin häneltä pullollinen Franskan viiniä, nimellä Bon-bon. Hajuko? Ruususia ja kaikki mitä tahdot. Kylläpä hurrattiin!… Meidän jälkeemme tuli joku ruhtinas, lähetti puotiin sampanjaa hakemaan — ei niin pulloa enää koko kaupungissa; upserit olivat juoneet kaikki tyyni. Tiedätkös, päivällisillä join minä yksinäni seitsemäntoista pulloa sampanjaa".
— "Seitsemäätoista pulloa sinä et juo", huomautti vaaleaverinen.
— "Juon, niin totta kuin olen rehellinen mies, juon", vastasi Nosdrew.
— "Puhu mitäs puhut, sen minä vaan sanon, ett'es juo kymmentäkään".
— "Lyödäänpäs veto!"
— "Miksikä vetoa?"
— "Pane nyt vetoon pyssy, jonka ostit kaupungista".
— "Enkä pane".
— "Pane nyt vaan, koetapas".
— "Enkä koetakaan".
— "Kyllä pian olisitkin pyssyäsi vailla. Voi Tshitshikow, velikulta! minä tarkoitan: sääli, ett'ei ollut sinua siellä! Sinä et olisi luopunut luutnantti Kuvshinnikow'ista, sen minä tiedän. Te olisitte niin merkillisesti sopineet yhteen. Se on jotakin toista kuin prokuratori ja kaikki lääninhallituksen saiturit meidän kaupungissa, jotka vapisevat jok'ainoasta kopekasta. Tämä, tiedätkös, jos niinkuin faraota tai nakkia tai mitä hyvänsä, niin aina valmis. Voi sinua, Tshitshikow, miks'et sinä voinut tulla sinne? Sinä sen peto, suoraan sanoen, kanalja semmoinen! No kas niin, anna suuta, armas ystävä, rakastanpa sinua kuin omaa henkeäni! Mishujew, katsos tänne, katsos, tässä kaksi miestä, jotka kohtalo on saattanut yhteen! No mitä hän oikeastaan on minulle tai minä hänelle? Hän on tullut taivas ties mistä, minä taas asun täällä… Entäs, veikkonen, niitä vaunuja, mikä joukko, ja kaikki noin en gros! Kierautin minä siellä myös kerran onnen pyörää ja voitin kaksi pomata-tölkkiä, ja poslinimaljan ja kitaran. Panin sitten kaikki kerrassaan pyörälle ja sinne menivät pahukset kaikki tyyni, vielä lisäksi menetin kuusi ruplaa. Ja tiedätkös, millainen kurtisöri se on, tuo Kuvshinnikow? — Me olimme hänen kanssaan melkein kaikissa baaleissa. Yksi neitonen, tiedäs, oli semmoisessa pöyhkeässä puvussa, pitsit ja pätsit ja hitto ties mitä vaan ei ollutkaan hänen päällään! Jo minä ajattelin: 'Hitto vieköön!' Mutta Kuvshinnikov, minä tarkoitan: se on semmoinen veitikka, istui hänen viereensä ja ala sitten laskettelemaan hänelle franskaksi hienoa semmoista… Tiedätkös, ei työmuijatkaan saaneet olla häneltä rauhassa. Hän nimitti sitä: entäs jos niinkuin mansikoita! Kaloja ja kapasampia oli tuotu aivan erinomaisia. Toin minä sentään mukanani yhden — hyvä oli, että huomasin ostaa, niin kauan kuin vielä oli rahoja. Minnes sinä olet matkalla?"
— "Olenhan vaan erään herrasmiehen luokse", vastasi Tshitshikow.
— "No mitä joutavia! Heitä herrasmies hiiteen! Lähtään meille!"
— "Ei sovi; minulla on asioita".
— "Ja kaikkia vielä! Keksiipäs näet jos jotakin. Voi sinua, vekkuliIvanovitsh!"
— "Niin, asioita on ja tärkeitäkin!"
— "Pannaan vetoa: sinä valehtelet! Sano vaan, kenenkä luokse?"
— "No Sobakevitsh'in luokse".
Nyt purskahti Nosdrew nauramaan ja nauroi sillä lavalla kuin ainoastaan nauraa terve, verevä mies, jolta näkyy jok'ainoa hammas, kaikki valkoisia kuin sokeri, ja posket tärisevät ja hypähtelevät, ja naapuri kahden oven takana, kolmannessa huoneessa herää makeasta unestaan, ällistyy ja virkkaa: "kylläpäs sitä nyt hirnuttaa!"
— "No mitäs naurettavaa siinä on?" kysyi Tshitshikow, vähän tyytymätönnä tuommoiseen nauruun.
Mutta Nosdrew se nauroi yhä edelleen kulkun täydeltä, väliin virkkaen:"Armahda, veikkonen, armahda! Aivanhan minä halkean naurusta!"
— "Ei ole yhtään mitään naurettavaa; minä annoin hänelle sanani", virkkoi Tshitshikow.
— "Mutta kaduthan sinä, poloinen, päiviäsi, jos menet hänen luokseen! kitupiikki koko mies! Tunnenhan minä sinun luonteesi: surkeasti sinä petyt, jos luulet löytäväsi siellä faraon ja kelpo pullollisen jotakin bon-bon'ia. Kuules, veikkonen, heitä sinä Sobakevitsh'it Mikon mökkiin! Mennään meille! Minä kestitsen sinua semmoisella kapasammella että… Ponomarew'in lurjus kehuili ja kumarteli: 'Teille yksin vaan; hakekaa, sanoi, koko markkinat pitkin ja poikki, mutta tämmöistä ette löydä.' Viekas kettu koko mies. Minä sanoin sen hänelle vasten naamaa. 'Te', sanoin minä, 'ja meidän viinan vouraaja, te olette suurimpia konnia!' Nauroi vaan lurjus, ja silitteli partaansa. Me kävimme Kuvshinnikow'in kanssa joka aamu suurustamassa hänen puodissaan. Maltas, veikkonen, unohdin sanoa sulle jotakin: nyt tiedän, ett'es luovu minusta, vaan en anna, en kymmenestäkään tuhannesta, sen minä sanon edeltä kättä. Kuules, Polykarpus!" huusi Nosdrew, "tuopa tänne pentu! Semmoista pentua!" jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen. "Varastettua tavaraa se on: isäntä ei olisi antanut sitä omasta itsestäänkään. Minä jo lupasin hänelle punaisen tamman, jonka minä, muistathan, vaihdoin Hvostirew'ilta…"
Tshitshikow puolestaan ei ollut iki päivinä nähnyt hänen punaista tammaansa enempää kuin Hvostirew'iakaan.
— "Ettekö suvaitse haukata, herra, jotakin?" sanoi ämmä, tullen hänen luokseen.
— "En. Se oli hurraamista, veikkonen, se. Anna sentään ryyppy viinaa!Millaista sinulla on?"
— "Anisi-viinaa", vastasi ämmä.
— "Anna sitten anisi-viinaa", sanoi Nosdrew.
— "Anna sitten minulle kanssa", virkkoi vaaleaverinen.
— "Teaterissa eräs aktrisi lauloi kanalja kuin leivonen! Kuvshinnikow istui vieressäni; 'entäs', sanoi hän, 'jos niinkuin mansikoita!' Pikku teatereitakin oli luullakseni viisikymmentä. Fenardi pyöri neljä tuntia tuulimyllynä".
Hän otti nyt ryypyn ämmältä, joka kumarsi hänelle syvään.
— "Ahaa, annas tänne!" huudahti hän, nähtyään Polykarpuksen tulevan sisään ja tuovan pentua. Polykarpuksen, niinkuin hänen isäntänsäkin, päällä oli jonkinlainen pumpulilla vuoritettu nuttu, vähän rasvaisempi kumminkin. "Tuopas tänne, pane se tähän lattialle!"
Polykarpus laski lattialle pennun, joka, käyden mahalleen, alkoi nuuskia maata.
— "Kas tämä on pentu, tämä", sanoi Nosdrew, ottaen koiraa selästä ja nostaen ylös. Pentu vingahti jotenkin surkeasti.
— "Ethän sinä sittenkään ole tehnyt niinkuin minä käskin", sanoi Nosdrew Polykarpukselle, katsellen tarkasti pennun mahapuolta; "et ole edes yrittänytkään kammata sitä?"
— "Kyllä minä sitä kampasin".
— "Mistäs kirput sitten?"
— "Enkä tiedä. Liekö heitä vaunuista miten tullut".
— "Älä valehtele, älä valehtele! Ei se ole kamman piitäkään nähnyt; olet kukaties laskenut siihen omiasikin, pässi. Katsopas nyt, Tshitshikow, katsos näitä korvia, he, tunnustapas".
— "No mitäs niistä tunnustelee? Näenhän minä muutoinkin, että se on kelpo rotua", vastasi Tshitshikow.
— "Ei, mutta otas nyt suotta ja tunnustelepas korvia!"
Tshitshikow tunnusti hänen mielikseen, virkkaen: "Jaa-a, kyllä siitä tulee hyvä koira".
— "Entäs kuono, tunnetkos, kuinka kylmä se on? Koetas, tunnustas!"
Tshitshikow kun ei tahtonut pahoittaa hänen mieltään, otti koiraa kuonosta ja sanoi:
— "Hyvä vainu!"
— "Oikea doggi", jatkoi Nosdrew. "Minä, suoraan sanoen, olen jo aikaa sitten hionut hampaita semmoista saadakseni. Tuoss' on, Polykarpus, vie pois se!"
Polykarpus otti koiraa mahan alta ja vei sen vaunuihin.
— "Kuules, Tshitshikow, nyt sinun täytyy välttämättömästi lähteä meille, viisi virstaa tästä on, ei muuta; pianhan sen mennä hurrautamme. Sitten saat, jos mieli tekee, lähteä vaikka Sobakevitsh'in luokse".
— "Mitäpäs", arveli Tshitshikovv itsekseen, "jos tosiaankin pistäyn Nosdrew'in luokse? Mitäs hän on muita huonompi? Ihminen, mikä ihminen, ja vieläpä kortinlyönnissä tappiollekin joutunut. Valmis hän näkyy olevan vaikka mihin; häneltä kenties saa jotakin ilmaiseksikin. — No mennään sitten", sanoi hän, "mutta sillä ehdolla, ett'es rupea pidättelemään, aikani on kallis".
— "No kas se nyt oikein, kas nyt sinä olet kiltti! Maltas, niin suutelen sinua siitä". Nosdrew ja Tshitshikow antoivat toistensa suuta. "Hyvä juttu; kolmisin niin mennäänkin".
— "Ei maar, ole hyvä ja päästä minut kotia", puheli vaaleaverinen; "minun pitää lähteä kotia".
— "Joutavia, joutavia; en päästä!"
— "Ei, mutta toden totta, vaimoni suuttuu; nythän sinä saatat käydä tämän herran vaunuihin".
— "Ei sanaakaan! Älä ajattelekaan!"
Valkoverinen oli yksi niitä ihmisiä, joitten luonteessa ensi silmäykseltä on jonkunlainen itsepintaisuus. Tuskin olet suusikaan avannut, niin he jo ovat valmiit väittelemään, eikä luulisi heidän kuuna kullan päivänä suostuvan siihen, mikä ilmeisesti sotii heidän ajatustansa vastaan, ei luulisi heidän milloinkaan sanovan tuhmaa viisaaksi ja kaikista vähemmin taipuvan tanssimaan toisten huilun mukaan, mutta loppujen lopussa ilmautuukin heidän luonteensa pehmeys; he suostuvat juuri siihen, mitä ovat vastustaneet, sanovat viisaaksi sitä, mikä tuhmaa on, ja lähtevät kuin lähtevätkin solkenaan tanssimaan toisten huilun mukaan, sanalla sanoen, kuuseen kurkottavat, katajahan kapsahtavat.
— "Joutavia!" virkkoi Nosdrew, kun valkoverinen yritti vielä sanoa jotakin, pani hänelle lakin päähän ja — valkoverinen läksi heidän mukaansa.
— "Entäs ryypystä; hyvä herra…" sanoi ämmä.
— "Vai niin, kyllä, kyllä. Kuules, lanko kulta, maksapas sinä ryypystä, ole niin hyvä. Minulla ei ole kopekkaakaan taskussa".
— "Paljonko tulee?" kysyi lanko kulta.
— "Paljonkopas siitä tulee! Kaksi riunaa kaikkiaan", vastasi ämmä.
— "Älä valehtele, älä valehtele! Anna hälle puoli pankkoa; yltä kyllin".
— "Ei tämä oikein riittäisi", sanoi eukko, vaan otti kumminkin rahat kiitollisuudella vastaan ja juosta laahusti vielä oveakin avaamaan. Ämmä ei tullut tappiolle, hän kun oli määrännyt ryypystä nelinkertaisen hinnan.
Matkustajat kävivät vaunuihin. Tshitshikow'in vaunut ajoivat niitten vaunujen rinnalla, joissa Nosdrew istui lankoineen, ja sitenpä saattoivat he kaikki kolme esteettömästi haastella keskenänsä matkalla. Perässä kulkivat, yhä jäljille jääden, Nosdrew'in vähäiset kaleskat, joita laihat vuokra-hevoset vetää kihnuttivat. Näissä istui Polykarpus koiranpennun kanssa.
Koska matkustajien keskustelut eivät olleet sitä laatua, että ne voisivat sanottavaksi huvittaa lukijata, niin käytämme tilaisuutta parempaan ja sanomme sanasen ja toisen Nosdrew'ista, joka kukaties ei ole oleva kaikkein vähäpätöisimpiä henkiä kertomuksessamme.
Nosdrew'in personan tuntee lukija jo kaiketikin osaksi. Semmoisia ihmisiä on jokainen nähnyt yltä kyllä. Heitä sanotaan huimiksi pojiksi, ja lapsena ja koulussa pidetään heitä kelpo tovereina, ja he saavat kaiken tämän ohessa selkäänsäkin aika lailla. Heidän kasvoissansa on aina jotakin avonaista, suoraa ja reipasta. He tutustuvat pian; ei aikaakaan, niin jo he sinua sinuttelevat. Ystävyyden liiton he solmivat — luulisi iki-päiviksi, mutta niinpä melkein aina käy, että uusi ystävä joutuu heidän kanssansa tappeluun jo samana iltana ystävysten kemuissa. He ovat aina suulaita, mässääjiä, huimapäistä, esiin astuvaa väkeä.
Kolmenkymmenen vuoden iässä oli Nosdrew aivan samallainen kuin oli ollut kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vanhana: aina halukas kemuihin ja juominkeihin. Avioliitto ei muuttanut häntä ensinkään, varsinkin kun hänen vaimonsa muutti manalan maille, jätettyään hänelle kaksi lasta, jotka olivat hänelle aivan liikaa. Lapsista piti kumminkin huolta sievännäköinen lapsenpiika. Kotonaan hänen oli mahdoton kestää kauempaa kuin päivä kerrassaan. Hänen tarkka nenänsä se vainusi penikulmain päästä markkinoita ja kaikkia pitoja ja tanssiaisia niissä; silmänräpäyksessä hän oli jo siellä, kiisteli ja nosti riitaa viheriän pöydän ääressä, sillä hänellä, niinkuin kaikilla kaltaisillaan, oli erinomainen halu kortinlyöntiin. Niinkuin jo ensimmäisestä luvusta näimme, ei hän kortinlyonnissä ollut aivan vilpitön ja puhdaskätinen, hän kun tunsi koko joukon kaikenlaisia metkuja ja hienoja temppuja, ja siksipä usein kortinlyönti päättyi toisenlaiseen lyöntiin: joko sai hän maistaa saappaitten kärkiä tahi tehtiin temppuja hänen sakealle ja erinomaisen hyvälle poskiparralleen, niin että hän välistä toi kotiansa ainoastaan toisen puolen, senkin hyvin harvana ja hatarana. Mutta hänenpä terveet ja verevät poskensa olivat niin erinomaista laatua ja niissä oli niin paljo kasvamisen voimaa, että entisen parran sijaan kasvoi uusi ja parempi. Ja — se se oli kummista kumminta ja saattaa tapahtua ainoastaan Venäjänmaassa — jonkun ajan kuluttua seurusteli hän jälleen samain kumppanien kanssa, jotka olivat häntä löylyttäneet, ja seurusteli, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan: hän ei ollut millänsäkään, eivätkä hekään olleet millänsäkään.
Nosdrew oli tavallansa mainio mies. Mihin seuraan hän kerran tuli, niin aina siellä jotakin mainittavaa tapahtui. Jotakin mainittavaa aina ilmaantui: joko hänet taluttavat santarmit ulos tahi omain toverein täytyy lykkiä hänet seurasta pois. Jos ei tätä tapahdu, niin tapahtuu kumminkin jotakin, jota ei suinkaan tapahdu toiselle: joko juo hän itsensä niin juovuksiin, ettei muuta osaa kuin nauraa hohotella vain, taikka päästää hän semmoisia valheita, että viimein itseäänkin rupeaa hävettämään. Ja valheetkin hän päästää ihan ilman vähintäkään tarvista; niinpä kertoa päläyttää hän esimerkiksi, että hänellä oli sininen tahi viheriä hevonen tai jotakin sellaista, niin että kuulijat menevät pois, lausuen: "jo tulee, jo tulee!"
Muutamilla ihmisillä on erinomainen halu leikata toisen ihmisen mainetta ja arvoa. Kohtaattepa usein korkeankin herran, ulkomuodoltaan jalon ja ylhäisen, tähtirintaisen, ja hän se puristaa teidän kättänne ja pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, mutta samassa, aivan teidän nähdessänne, hän tekee teille tepposet, tekee kuin pelkkä kollegian registratori eikä ollenkaan niinkuin mies, jolla on tähti rinnassa ja joka pitää teidän kanssanne syvä-aatteisia keskusteluja, niin ett'ette muuta saata kuin kohauttaa olkapäitä ja panna ihmeeksenne. Samallainen omituinen halu oli Nosdrew'illakin. Mitä lähemmin hänen kanssaan tutustui, sitä tuntuvammat tepposet häneltä sai kokea. Hän pani liikkeelle aivan perättömiä huhuja, niin ett'ei sen typerämpiä enää voi keksiä, purki ihmisten kihlauksia, kauppa-yrityksiä, eikä pitänyt itseänsä ollenkaan teidän vihamiehenänne, päin vastoin, jos hän jälleen sattui kohtaamaan teitä, oli hän ystävällinen jälleen, vieläpä virkkoi: "Kyll' olet vaan oikea lurjus; jos edes kerrankin kävisit minua katsomassa!" Nosdrew oli monessa katsannossa monipuolinen mies, aina altis mihin hyvänsä. Yhdellä henkäyksellä ehdotti hän teille, että lähdettäisiin matkustamaan, vaikka minne, vaikka maailman ääriin, ja että ryhdyttäisiin mihin hankkeisin hyvänsä ja että vaihdettaisiin mitä tahansa mihin tahansa. Pyssyt, koirat, hevoset, — kaikki oli vaihdon alaista; eikä ensinkään halunnut hän voittaa näillä vaihtokaupoilla; siihen oli syynä vaan omituinen hillitsemätön huimuus ja rohkeus luonteessa. Jos hänen markkinoilla onnistui kohdata joku herkkäuskoinen ja voittaa siltä rahoja, niin osteli hän suunnattomat määrät kaikkea semmoista, mitä hän ennen oli nähnyt puodissa: siinä oli länkiä, suitsukynttilöitä, huiveja lapsenpiialle, orit, rusinoita, hopeinen pesukannu, Hollannin palttinaa, hienoja nisujauhoja, tupakkia, pistoleja, sillejä, kuvia, tahkokone, kivikuppeja, saappaita, poslini-astioita, niin paljon kuin vaan rahoja riitti. Harvoin kumminkaan sattui niin, että kaikki nämä tavarat saapuivat kotia asti: usein menivät kaikki tyyni jo samana päivänä toiselle onnellisemmalle kortinlyöjälle, välistä meni lisäksi vielä piippu kukkaroineen ja hammasluineen, toisinaan koko nelivaljakkokin, kaleskoineen kuskineen päivineen, niin että isäntä itse läksi lyhyessä nutun huippanassa hakemaan tuttavata, jonka ajopelissä pääsisi kotiin.
Semmoinen oli Nosdrew!
Sanotaan kukaties, että tuommoiset luonteet ovat jo liiaksi märehdittyjä, sanotaan, ett'ei enää ole Nosdrew'eja. Voi sentään! Väärässä ovat ne, jotka niin puhuvat. Nosdrew'it eivät joudu maailmassa niinkään pian sukupuuttoon. Kaikkialla on heitä meidän keskellämme. Heillä kenties on vaan toinen nuttu päällä, mutta ihmiset ovat kevytmielisiä ja lyhytnäköisiä: kun on nuttu toinen, niin eivät luule ihmistäkään enää samaksi.
Sillä välin saapuivat äsken mainitut kolme ajopeliä Nosdrew'in talon eteen. Talossa ei ollut mitään valmistuksia heidän tulonsa varalta. Keskellä ruokasalia oli puiset pukit, joilla seisoi kaksi talonpoikaa seiniä valkaisemassa, vetää loilotellen jotakin päätöntä laulua; lattia oli kirjavana alasroiskuneesta kalkista. Nosdrew käski heti kohta talonpojat sekä pukit pois ja riensi toiseen kamariin antamaan käskyjä. Vieraat kuulivat hänen määräilevän kokille, mitä oli päivälliseksi laitettava. Tshitshikow, joka jo oli ruvennut tuntemaan ruokahalua, päätti tästä puheesta, ett'eivät he suinkaan käy pöytään ennen kello viittä. Nosdrew, tultuansa takaisin, vei vieraansa katsomaan mitä kaikkia hänellä oli, eikä kulunut kuin hiukka kolmatta tuntia, niin oli hän näyttänyt heille kaikki tyyni, niin ett'ei enää ollut mitään näytettävänä.
Ensinnäkin mentiin talliin, jossa oli kaksi tammaa, toinen harmaa papurikko, toinen ruskea, ja raudikko ori, joka ei näyttänyt miltään erinomaiselta, mutta josta Nosdrew vannoi maksaneensa kymmenen tuhatta ruplaa.
— "Kymmentä tuhatta sinä et ole siitä maksanut", virkkoi lanko. "Ei se maksa yhtäkään tuhatta".
— "Maksoin, jumal'avita, niinkin", sanoi Nosdrew.
— "Vanno mitäs vannot", vastasi lanko.
— "Lyödään veto!" sanoi Nosdrew.
Lanko ei tahtonut lyödä vetoa.
Senjälkeen näytti Nosdrew tyhjät seimet, missä myöskin oli ennen ollut hyviä hevosia. Samassa tallissa näkivät myös pukin, jota vanhan luulon mukaan pidettiin välttämättömänä hevosten luona ja joka nähtävästi olikin hevosten kanssa hyvässä sovussa, astua pastieraillen heidän mahainsa alitse, niinkuin kotonaan. Sitten mentiin katsomaan sudenpoikaa kahleissa.
— "Kas tässä sudenpoikanen", sanoi Nosdrew, "minä syötän sitä tahallanikin pelkällä raa'alla lihalla, sillä minä tahdon, että siitä tulee täydellinen peto".
Siitä mentiin katsomaan lampea, jossa Nosdrew'in puheen mukaan oli niin suuria kaloja, että kaksi miestä töin tuskin jaksoivat vetää yhtä. Sukulainen ei sentään malttanut olla tässäkään kohden lausumatta epäilystänsä.
— "Minä näytän sinulle, Tshitshikow", virkkoi Nosdrew, "parin aivan erinomaisia koiria: varvaslihat niin lujia, että oikein hämmästyy, ja kuono — jotakin ihmeellistä!" Ja niin hän vei vieraansa varsin soman pikku rakennuksen luo, jonka ympärillä oli kaikilta puolin aidattu piha. Pihalle tultuansa, he näkivät kaikenlaisia koiria: puolirotuisia ja täysirotuisia, sekä jos jonkin laatuisia ja karvaisia: ruskeita, mustan ja vaalean kirjavia, täplikkäitä, ruskea-täpläisiä, puna-täpläisiä, mustakorvaisia… Siinä oli kaikki mahdolliset nimet ja käskentölaadut: ammu, hauku, juokse, kuuma, viikate, aja kiin', saa kiin', pidä kiin', tyttö, palkka, emäntä. Nosdrew oli heidän keskellänsä kuin isä keskellä perhettään: kaikki nostivat samassa pystyyn häntänsä — joita koiramiehet sanovat peräsimiksi, — syöksivät vieraita vastaan ja rupesivat tervehtimään heitä. Kymmenkunta pani käpälänsä Nosdrew'in olalle. Aja kiin' osoitti samallaista ystävyyttä Tshitshikow'ille: noustuaan takajaloilleen, se nuolasi kielellään vierasta suoraan suuhun, jotta Tshitshikow samassa sylkäisi. Niin, katseltiin tuosta sitten koirat, joitten varvaslihat olivat niin lujia, että oikein hämmästytti, — kelpo koiria. Sitten mentiin katsomaan krimiläistä narttua, joka oli jo sokea ja, Nosdrew'in sanain mukaan, pian oli kuoleva, mutta kaksi vuotta sitten se oli ollut varsin hyvä narttu. Narttu nähtiin, ja sokea se oli totisesti.
Mentiin tuosta vielä katsomaan vesimyllyä, jossa puuttui päällimmäiseltä kiveltä kiinnitin.
— "Pian tullaan pajalle", sanoi Nosdrew.
Vähän matkaa kuljettuansa, he näkivätkin pajan. Käytiin katsomassa pajaakin.
— "Tällä pellolla", virkkoi Nosdrew, osoittaen sormellansa peltoa, "on jäniksiä niin suunnattomasti, ett'ei maata näy; minä sain omilla käsilläni jäniksen kiinni takajaloista".
— "Jänistä sinä et kädellä saa kiinni", huomautti lanko.
— "Sainpas vaan, näethän, sainpas suottenkin!" vastasi Nosdrew ja, kääntyen sitten Tshitshikow'in puoleen, jatkoi, "nyt mennään katsomaan minun maani rajaa".
Nosdrew vei vieraansa pellon poikki, joka monessa kohdin oli mättäissä. Vierasten täytyi vähä väliä kulkea kesantojen ja karhittujen sarkain välitse. Tshitshikow'ia alkoi väsyttää. Monissa paikoin pursui heidän jalkainsa alta vettä: niin alhainen oli keto. Ensi alussa he kulkivat varovasti, vältellen märjempiä paikkoja, mutta huomattuaan, ett'ei siitä ole mitään hyötyä, läksivät astumaan suoraa päätä, katsomatta, tarkastamatta missä oli likaa paksummalta, missä ohuemmalta. Vaellettuansa melkoisen matkan, näkivät he todellakin raja-merkin, nimittäin vähäisen pylvään ja kapeanlaisen ojan.
— "Täss' on raja", sanoi Nosdrew. "Kaikki, minkäs näet tällä puolen, se on minun omaani, ja tuollakin puolella koko tuo metsä, mikä tuolta siintää, sekin on minun omaani, ja kaikki, mikä on metsän takana, kaikki sekin on minun".
— "Mistäs saakka tuo metsä on sinulla ollut?" kysyi lanko. "Oletkos sen äsköttäin ostanut? Muittenhan se on ollut".
— "Niin, minä ostin sen äsköttäin", vastasi Nosdrew.
— "Milloinkas sinä ennätit sen ostaa niin pian?"
— "No kuinkas sitten? Vastahan minä sen ostin toissa päivänä ja kalliin hinnan siitä, pahuus vieköön, maksoinkin".
— "No mutta, markkinoillahan sinä silloin olit!"
— "Voi sinua pässinpäätä! Eikös sitä ihminen voi yht'aikaa olla markkinoilla ja ostaa metsää? Minä olin markkinoilla, mutta vouti sillä välin osti metsän".
— "No niin, vouti", sanoi lanko, epäilevänä kumminkin pyörittäen päätänsä.
Vieraat palasivat samaa kelvotonta tietä takaisin. Nosdrew vei heidät omaan kirjoitushuoneesensa, jossa kumminkaan ei näkynyt sitä, mitä tavallisesti näkee kirjoitushuoneissa, nimittäin kirjoja tai papereita. Siellä riippui vaan seinällä miekkoja ja kaksi pyssyä, toinen kolmensadan ja toinen yhdeksänsadan ruplan maksava. Lanko, tuon kuultuansa, pyöritti vaan päätään. Sitten näytettiin vieraille turkkilaisia tikareita, joista yhteen oli erehdyksestä lyöty "Mestari Saneli Sibiriakow". Senjälkeen otettiin nähtäville kanto-urut. Nosdrew se samassa veivautti vieraillensa yhtä ja toista. Kanto-uruissa oli jotenkin hyvä ääni, mutta sisus-värkissä oli kaiketikin tapahtunut jotakin, sillä masurkka päättyi lauluun: "Marlborough se sotaan läksi", ja Marlborough'in sotaan-lähtö se taas päättyi erääsen vanhaan, tuttuun valssiin. Nosdrew oli jo aikaa sitten lakannut veivittämästä, mutta uruissa oli muuan kovin uhkea pilli, joka ei ottanut talttuakseen, vaan kauan aikaa vielä ulisi ypö yksinään. Senjälkeen näytettiin piippuja, puisia, savisia, merenvahaisia, poltettuja ja polttamattomia, säämyskällä verhottuja ja säämyskällä verhoamattomia, sitten piipun varsi ja siinä hammasluu merenkullasta, vastikään voitettu, ja sitten tupakkakukkaro, ja sen oli ommellut eräs kreivinna, ja tämä kreivinna oli eräässä kestikievarissa rakastunut häneen sanomattomasti, ja tämän kreivinnan kätöset ne olivat "superfiinintä superflus" — tämä sana se hänellä kaiketikin merkitsi täydellisyyden ylintä määrää.
Haukattuansa ensin kapasampea, kävivät he pöytään kello viiden tienoissa. Päivällinen ei näkynyt olevan pääasia Nosdrew'm elämässä; ruoat eivät olleet niin varsin erinomaista laatua: muutamat olivat pohjaankin palaneet, toiset taas keskenkeittoisiakin. Kokissa näkyi vaikuttavan enimmäkseen jonkinlainen hetkellinen innostus; hän mätti, mitä ensiksi käteen sattui: kun oli hänellä vieressään pippuria, niin riputti hän pippuria, kun sattui kaalia, niin pantiin kaalia, sinne ajettiin maidot ja sianlihat ja herneet, sanalla sanoen: — anna soittaa vaan, kunhan kuumaa saadaan, kyllähän siihen aina joku maku tulee. Viinit ne sen sijaan olivat Nosdrew'illa suuressa arvossa. Ei ollut vielä liemikään pöydässä, niin jo kaasi hän kummallekin vieraalle ison lasin portviiniä ja toisen lasin haut-sauterne'ia, sillä läänin ja kihlakunnan pääkaupungeissa näettehän ei olekaan tavallista sauterne'ia. Sitten käski Nosdrew pöytään pullon madeiraa; "sen parempaa ei juonut itse sotamarsalkkikaan". Madeira se oikein poltti suuta, sillä kauppiaat, tietäen, millainen madeira se tilain-omistajain mielestä hyvää madeiraa oli, sekoittivat siihen armottomasti rommia, joskuspa kaasivat siihen kuninkaankin vettä, kyllä muka Venäläisen vatsa kestää vaikka mitä. Edelleen tuotiin Nosdrew'in käskystä pöytään vielä pullo viiniä, joka hänen puheensa mukaan oli sekä burgundilaista että sampanjaa yht'aikaa. Hän kaateli varsin uutterasti kumpaankin lasiin, oikealleen ja vasemmalleen, Tshitshikow'ille ja langolle. Tshitshikow huomasi kumminkin noin ohi mennen, ett'ei Nosdrew lisäillyt itselleen kuin hyvin vähän. Hän päätti olla varovainen ja milloin vaan Nosdrew joutui puhumisen intoon tai täytti langon lasia, tyhjensi hän samassa lasinsa lautaselle. Vähän ajan perästä tuotiin pöydälle pihlajanmarja-viiniä, jolla Nosdrew'in vakuutuksen mukaan oli aivan kerman maku, mutta jossa, kumma kyllä, tuntui sikuna täydessä voimassaan. Sen jälkeen juotiin erästä palsamia, jolla oli semmoinen konstikas nimi, että sitä oli vaikea muistaakin, ilmankos isäntäkin nimitti sitä toisen kerran jo toisella nimellä.
Päivällinen oli aikaa sitten päättynyt ja kaikkia viinejä maisteltu, mutta yhä vielä istuivat vieraat pöydässä. Tshitshikow ei tahtonut millään muotoa ruveta puhelemaan pääasiasta Nosdrew'in kanssa langon läsnä-ollessa. Lankokin oli kaikissa tapauksissa syrjäinen, ja asiahan vaati ystävällistä keskustelua kahden kesken. Langosta ei kumminkaan olisi saattanut olla mitään haittaa, sillä hän oli näköjään saanut jo tarpeeksensa ja, tuolilla istuen, tuon tuostakin löi nenänsä lautaseen. Huomattuansa itsekin, ett'ei hänen tilansa ollut ihan luotettava, rupesi hän viimein pyrkimään kotia, mutta niin laiskasti ja veltosti, niinkuin olisi, venäläisen sananlaskun mukaan, hohtimilla kiskonut länkiä hevosen kaulaan.
— "En laske, en laske!" sanoi Nosdrew.
— "Ei mutta kuules, älä minun mieltäni pahoita, armas ystävä; kyllä minä lähden", puheli lanko; "kovin sinä pahoitat mieleni".
— "Joutavia! Me pistämme kohta pieneksi peliksi".
— "Ei, veikkonen, pistä sinä itse, minä en saata: vaimoni panee pahakseen, oikein totta, minun pitää kertoa hänelle markkinoista. Niin, veikkonen, kyllä hänelle pitää tehdä se mielihyvä, pitää. Niin, älä sinä minua estele!"
— "Menköön vaimo…! Jopa jo teillä on hyvinkin tärkeitä asioita!"
— "Älä, veikkonen! Hän on niin kelpo vaimo ja uskollinen! Hän on niin hyvä, että … uskotkos? Minulle kyynelet kiertyy silmiin. Niin, älä sinä minua estele; minä lähden, niin totta kuin olen rehellinen mies, ja sen minä sinulle myöskin vakuutan täydestä sydämmestäni, sielustani ja mielestäni".
— "Menköön! Vähänpä hänestä on tolkkua!" kuiskasi TshitshikowNosdrew'ille.
— "Niinpä niinkin!" sanoi Nosdrew. "En voi sietää tuommoisia ämmiä", ja lisäsi ääneen: "No mene sitten hiiteen, mene vaan ämmäsi luokse, ämmä!"
— "Älähän, veikkonen, sinä hauku minua ämmäksi", vastasi lanko; "minä panen vaikka henkeni hänen edestään. Hän on, oikein totta, niin hyvä ja niin armas ja hyväilee minua … että oikein itku pääsee minulta. Hän kysyy, mitä uutta minä markkinoilla näin, — no pitää kertoa … niin, oikein totta, hän on niin herttainen".
— "No mene, mene ja valehtele hänelle miten paraiten taidat! Tuossa on lakkisi".
— "Älähän, veikkonen, sinun ei ensinkään sovi tuommoisia lauseita hänestä lausua; sillä siten, niin sanoakseni, loukkaat sinä minua itseäni … niin, hän on niin herttainen".
— "No korjaa sitten luusi pian hänen luokseen!"
— "Niin, veikkonen, kyllä minä lähden. Älä pane pahaksi, etten saata jäädä. Kaikesta sydämestäni sitä halajaisin, mutta en saata".
Lanko uudisteli vielä kauan aikaa anteeksi pyyntöjään, huomaamatta, että oli jo aikaa sitten käynyt vaunuihinsa, aikaa sitten ajanut ulos portista ja aikaa sitten jo kulki autioitten ketojen poikki. Vaimo se ei varmaankaan mahtanut saada kovin tarkkoja tietoja markkinoista.
— "Riepu koko mies!" puhui Nosdrew, seisoen akkunassaan ja katsoen poistuvia vaunuja. "Kas niin sitä mentiin. Tuo sivullinen on jotenkin oiva hepo, minun on jo kauan tehnyt mieli siepata se omakseni. Mutta eihän semmoisen miehen kanssa miten kauppoihin voi käydä; ämmä mikä ämmä".
He astuivat sisään. Polykarpus toi kynttilät ja Tshitshikow huomasi isännän käsissä korttipakan — ties mistä se oli ilmautunut.
— "Kuules, veikkonen", sanoi Nosdrew, puristaen korttipakkaa syrjästä ja taivuttaen sitä vähäsen, niin että käärepaperi paukahtaen lensi auki. "Mitäs, jos tässä ajan kuluksi minä panisin pankin, kolmesataa ruplaa".
Tshitshikow ei ollut tuota kuulevinansakaan, vaan sanoi, ikäänkuin vastikään muistaen jonkun asian: — "Niin, muistaissani! Onhan minulla pyyntökin sinulle".
— "Mikä niin?"
— "Lupaa ensin täyttää se".
— "Mutta mikä pyyntö se on?"
— "No lupaahan!"
— "Olkoon menneeksi!"
— "Miehen sana?"
— "Miehen sana".
— "Pyyntö näet on tämä. Sinulta kai on hyvä joukko talonpoikia kuollut sitten viime hengille-panon?"
— "On niinkin. Mitäs siitä?"
— "Siirrä ne minun niinelleni".
— "Mitä sinä niillä teet?"
— "Tarvitsen".
— "Mihinkä?"
— "Tarvitsenhan vaan … se on minun asiani se … sanalla sanoen, minä tarvitsen niitä".
— "Jo on kuin onkin sinulla jotakin hankkeissa. Sanopas suoraan, mitä?"
— "Hankkeissa muka. Mitäpä tuommoisesta romusta mitään hankkiikaan?"
— "No mitäs sinä niillä teet?"
— "Katsos uteliasta miestä! Kaikkia joutavia sinä tahtoisit koetella koplotella ja vielä nenälläsikin haistaa".
— "Mutta miks'etkäs sinä sano sitten? Ja koska niin on, niin en tee sitä, ennenkuin sanot".
— "No mitähän sinulle siitä olisi hyötyä? Muutoin vaan tahdon näet niitä; oikku pisti päähäni semmoinen. Etkä menettelekään nyt enää miehen tavoin: lupasit, mutta syötkin sanasi".
— "Olkoon miten hyvänsä, mutta minä en anna niitä sinulle, ennenkuin sanot, mihin sinä niitä tarvitset".
— "Mitähän minä tuolle sanoisin?" arveli Tshitshikow ja hetkisen mietittyänsä sanoi tarvitsevansa kuolleita sieluja saadakseen yhteiskunnassa arvoa. Suuria tiluksia hänellä kun ei ole, niin tahtoisi toistaiseksi edes muutamia sielun ramppia.
— "Älä valehtele!" sanoi Nosdrew ennenkuin toinen ennätti puhua loppuunkaan. "Älä valehtele!"
Tshitshikow huomasi itsekin keksineensä kovin kömpelösti ja kovin huonon tekosyyn.
— "No, sanon kuin sanonkin sinulle suoraan", virkkoi hän uudelleen, "mutta älä, veikkonen, puhu muille. Minä näes olen päättänyt naida, mutta morsiamen isä ja äiti ovat peräti turhamaisia ihmisiä. Niistä nyt on semmoinen tekeminen! Kaduttaa jo, että ryhdyin kauppoihin ensinkään. He näes tahtovat, että sulhasella olisi vähintäänkin kolme sataa sielua, mutta minulta kun vielä puuttuu melkein puolitoista sataa, niin…"
— "Älä valehtele, älä valehtele", huudahti Nosdrew jälleen.
— "No mutta nyt", sanoi Tshitshikov, "en valehdellut, en tuonkaan vertaa", ja hän näytti peukalollaan hyvin pienen osan sakarisormeaan.
— "Valehtelit vainenkin; vaikka pääni panen pölkylle".
— "No mutta kuules, tämä on liikaa. Mikäs minä sinun mielestäsi oikeastaan olenkaan? Miksikä minä juuri valehtelen?"
— "No kyllähän minä sinut tiedän: sinä olet suuri lurjus — salli minun sanoa se sinulle sulasta ystävyydestä. Jos minä olisin sinun päällikkösi, niin hirttäisin sinut ensimmäiseen puuhun".
Tämä puhe loukkasi Tshitshikow'ia. Jokainen, vähänkin karkea tahi säädyllisyyttä loukkaava, lause oli hänelle vastenmielistä. Hän ei edes suvainnut missään tapauksessa liian tuttavallista kohtelua, elleihän juuri erittäin korkeasaätyisten ihmisten puolelta. Niinpä hän nytkin oli kokonaan loukattu.
— "Hirttäisin, Jumal'avita, niinkin!" vakuutteli Nosdrew, "sen minä sanon sinulle suoraan; minä en tahdo sillä loukata sinua, minä sanon sen muutoin vaan, sulasta ystävyydestä".
— "Määränsä on kaikella", lausui Tshitshikow arvokkaisuudella, "jos sinun tekee mielesi loistaa tuommoisilla puheilla, niin mene hollitupaan", ja lisäsi sitten: "ellet tahdo antaa ilmaiseksi, niin myö".
— "Vai myö vainen? Tunnenhan minä sinut, roistohan sinä olet, ethän sinä niistä kallista hintaa anna".
— "Kyll' olet hyvä sinäkin! Mitähän ne sinulle ovatkaan laatuansa, kultaa ja kalliita kiviä, vai?"
— "No niin, tiesinhän minä, mikä sinä olet".
— "No mutta kuules, veli hyvä, niinhän sinä olet kuin mikäJuutalainen! Saisit antaa ne minulle ilman mitään".
— "Kuules nyt, todistaakseni sinulle, ett'en minä ole mikään visukinttu, niin minä en ota sinulta niistä yhtään mitään. Osta minulta vaan ori, niin saat ne kaupanpäällisiksi".
— "Hyväinen aika, mitäs minä oriilla teen?" sanoi Tshitshikow, todellakin hämmästyen moisesta ehdotuksesta.
— "Mitäkö teet? No mutta minähän maksoin siitä kymmenentuhatta ja sinä saat sen neljästä".
— "Mutta mitäs minä sillä teen? Eihän minulla ole hevoslaitosta".
— "Kuulehan toki — sinä et ymmärrä: — minä en vaadi tällä haavaa kuin kolmetuhatta ruplaa, loput maksat sittemmin".
— "Enkä tarvitse minä oritta. Olkoon omissa lämpösissään".
— "Osta sitten ruskea tamma".
— "Ei ole tarvis tammaakaan".
— "Tammasta ja harmaasta hevosesta, jonka sinä näit minulla, otan minä sinulta kaksituhatta ruplaa".
— "Enkä tarvitse minä hevosia".
— "Saat myödä ne: ensimmäisillä markkinoilla saat niistä kolminkertaisen hinnan".
— "Myö sitten itse heposi, koska olet vakuutettu niin suuresta voitosta".
— "Tiedän kyllä voittavani, mutta minä tahtoisin, että sinäkin voittaisit".
Tshitshikow kiitti suosiosta ja kieltäysi jyrkästi sekä harmaasta hevosesta että ruskeasta tammasta.
— "Osta sitten koiria. Minä myön sinulle parin — ihan pintaa karmii. Saat karhukoiran, viikset huulissa, karvat seisovat kuin harjakset; kylkiluut tiedäs niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää; käpälä noin yhtenä myttynä vaan; kun juoksee, niin ei maahankaan kajoo".
— "Ja mitäs minä tekisin koirilla? Enhän minä ole metsämies".
— "Niin mutta minä tahtoisin, että sinullakin olisi koiria. Kuules, jos et tahdo ostaa koiria, niin osta minulta kanto-urut. Urut ovat aivan erinomaiset. Itse maksoin minä niistä — niin totta kuin minä olen rehellinen mies — itse maksoin niistä puolitoista tuhatta ruplaa, mutta sinä saat ne 900:lla".
— "Ja mitä minä tekisin semmoisilla? Enhän minä ole mikään musikanttiSaksanmaalta, jotta lähtisin mieroa kiertämään urut niskassa".
— "No eihän nämä ole semmoisia, joita Saksalaiset kantavat. Nämä ovat oikeat urut. Tulehan katsomaan! Punapuusta kaikki tyyni. Tulepas katsomaan vielä kerta!"
Ja Nosdrew tarttui Tshitshikow'in käteen, rupesi hinaamaan häntä toiseen huoneesen, ja vaikka toinen ponnisti jalkansa lattiata vastaan ja vakuutteli jo tietävänsä, minkälainen tämä kapine oli, niin täytyi hänen vaan kuin täytyikin kuulla vielä kerran, millä muotoa Marlborough sotaan läksi.
— "Kosk'et osta rahalla, niin kuulepas: saat minulta urut ja kaikki kuolleet sielut, mitä minulla on, kun annat minulle omat vaunusi ja kolmesataa ruplaa väliä".
— "No kas niin! Missäs minä itse sitten ajan?"
— "Saat minulta toiset vaunut; tulepas vajaan, niin saat nähdä ne! Kun maalautat ne uudestaan, niin niistä tulee aivan erinomaisen somat vaunut".
— "Tuotapas nyt hitto riivaa!" arveli Tshitshikow itsekseen ja päätti, käyköön miten hyvänsä, luopua kaikista vaunuista ja kanto-uruista ja kaikenlaatuisista koirista, vaikkapa olisivatkin olleet niillä kylkiluut niin kuperat, ett'ei sitä ihmisjärki voi käsittää, ja käpälät vaikka kuinka mytyssä.
— "No mutta kaikkihan minä annan, vaunut, urut ja kuolleet sielut".
— "En huoli", sanoi Tshitshikow vielä kerran.
— "Miks'et huoli?"
— "Siksi vaan, ett'en huoli, siinä kaikki; en huoli".
— "Tuommoista miestä! Ei maar, näen mä, sinun kanssasi saata puhella niinkuin hyväin toverien ja ystävien kesken on tapana … tuommoinen tosiaankin… Heti kohta näkee, että sinä olet kavala mies".
— "No mutta, pidätkö sinä minua hulluna, vai mitä? Ajattelehan itse: mitäs minä teen semmoisilla esineillä, jotka ovat ihan tarpeettomia minulle?"
— "Älä tuossa lörpötä! Nyt tunnen sinut kokonaan. Semmoinen himp-hamppu! Mutta kuules nyt, heilautetaanpa pikku pankki! Minä panen kortille kaikki kuolleet sielut ja urut kanssa".
— "Ruveta kortteja lyömään on samaa kuin antautua epätietoisuuden vaaraan", puheli Tshitshikow, vilaisten sillä välin salavihkaa kortteihin, joita Nosdrew piti käsissään. Molemmat ostopakat näyttivät hänestä väärennetyiltä eikä ollut korttien selkäkään yhtään luotettavan näköinen.
— "Kuinka niin: epätietoisuuden vaaraan?" sanoi Nosdrew. "Ei ole mitään epätietoisuutta! Jos vaan onni on sinun puolellasi, niin saatat voittaa aivan piruja. Kas, kas vaan! Sepä onni totta maar!" puheli hän, ruveten jauhamaan, yllyttääkseen toista. "Sepä onni! Sepä onni! Katsos, noin potkiikin vaan! Kas tuossa se helkkunan yhdeksikkö, jolla menetin kaikki! Kyllä minä tunsin, että se pettää, mutta silmät vaan ummistin: petä nyt, arvelin, petä nyt, perhana!"
Nosdrew'in tätä puhuessa toi Polykarpus sisään pullon. MuttaTshitshikow kieltäytyi jyrkästi sekä juomasta että pelaamasta.
— "Miks'etkäs sinä tahdo pelata?"
— "Ei ole halua, siksi vaan. Enkä minä, suoraan sanoen, ole ensinkään halukas kortin lyöntiin".
— "Miks'et ole halukas?"
Tshitshikow kohotti olkapäitään ja virkkoi: "Siksi, ett'en ole".
— "Räpäle sinä olet!"
— "Mitäs tehdä? Semmoiseksi Jumala loi".
— "Ämmä sinä olet, suoraan sanoen. Luulin minä sinua ensin jo kunnonkin mieheksi, mutta sinä et ymmärrä hienoa kohtelua ensinkään. Sinun kanssasi ei saata puhua niinkuin likeisen ystävän kanssa … ei sinussa ole suoruutta ei vilpittömyyttä! Sobakevitsh sinä olet, lurjus sinä olet!"
— "No mutta miksikäs sinä minua torut? Olenko minä syypää siihen, ett'en ole kortin-lyöjä? Myö minulle pelkät sielut, koska kerran olet semmoinen, ett'es henno mokomasta moskasta muutoin luopua".
— "Hittoja sinä saat! Olin jo antaa ne sinulle ilmaiseksi, mutta nyt et vaan saa niitä! En anna, en koko maailman aarteistakaan. Senkin petturi! Nokinoukka! En tahdo tästä puolin tietää enkä tuntea sinua. Polykarpus, mene sanomaan tallirengille, ett'ei saa antaa hänen hevosilleen kauroja, syökööt pelkkiä heiniä".
Jälkimmäistä käskyä Tshitshikow ei ollut osannut odottaa millään muotoa.
— "Ettes olisi tullut näkyviinikään!" sanoi Nosdrew.
Tämmöisestä riitaantumisesta huolimatta söivät isäntä ja vieras kumminkin illallista yhdessä, vaikkei tällä kertaa ollut pöydällä mitään oudonnimisiä viinejä. Siinä seista törrötti yksi ainoa pullo jotakin kyprolaista, joka oli, niinkuin sanotaan, hapanta kuin mäski. Illallisen jälkeen saattoi Nosdrew vieraansa sivuhuoneesen, jonne hänelle oli laitettu sija, ja sanoi:
— "Tuoss' on sija sulle! En sano edes hyvää yötäkään".
Tshitshikow jäi yksikseen ja oli sangen pahalla tuulella. Hän oli suutuksissaan omaan itseensä, torui itseänsä, miksi hän muka oli tullutkaan tänne ja kuluttanut aikaansa turhaan. Vaan vielä enemmän torui hän itseänsä siitä, että oli hänen kanssaan ensinkään ottanut asian puheeksi, menetellyt varomattomasti, niinkuin lapsi, niinkuin pöllö, sillä asia ei ollut ensinkään sitä laatua, että sen saattaisi uskoa Nosdrew'in kaltaiselle miehelle… "Nosdrew on joutava mies, Nosdrew saattaa päästää valheita, lisätä sitä ja tätä, panna liikkeelle hiis ties mitä kaikkia; siitä nousee juoruja. Hullua se oli sentään! Oli minua aika pöllö!" Niin hän puheli itselleen. Yön makasi hän varsin huonosti. Oli näet pieniä semmoisia hassun rohkeita hyönteisiä, jotka purivat häntä niin turkaisen kipeästi, että hän aina kouransa täydeltä raapasi pistoksen saanutta paikkaa, tiuskaten: "Menkää hiiteen ja viekää Nosdrew mukananne!"
Aamulla hän heräsi ani varahin. Ensi työkseen pani hän päälleen aamunutun ja veti saappaat jalkaansa ja meni talliin, jossa käski Selifan'in valjastaa heti kohta hevoset. Palatessaan pihan poikki kohtasi hän Nosdrew'in, joka oli myöskin aamunutussa, piippu hampaissa.
Nosdrew tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi, kuinka toinen oli maannut.
— "Tuossahan meni", vastasi Tshitshikow kuivasti.
— "Mutta minä", puhui Nosdrew, "näin, veikkonen, semmoista roskaa unissani, ett'ei sitä kehtaa kertoakaan. Ajatteles, minä näin unta, että minua piestiin, oikein totta! Ja arvaas, kuka mua pieksi? Et arvaa, vaikka mikä olisi! Staabin ratsumestari Potselujew ja Kuvshinnikow".
— "Niin", arveli Tshitshikow itsekseen, "hyvä olisi, jos saisit pieksijäiset valveillasi".
— "Pieksivät, peiakkaat, ja niin kipeästi kuin pieksivätkin! Heräsin ja syyhyttipä kuin syyhyttikin. Kirput häijyt kaiketikin. Mene sinä nyt pukeumaan; minä tulen kohta luoksesi. Pitää ensin haukkua voudin lurjusta".
Tshitshikow meni kamariinsa peseymään ja pukeutumaan. Ruokasaliin tultuansa, hän näki jo pöydällä teeneuvot ja rommipullon. Huoneessa näkyi eilisten päivällisten ja illallisen jälkiä. Lattiata ei oltu nähtävästi yritettykään la'aista. Lattialla oli leivän kuoria; tupakan poroa oli pöytäliinallakin. Pian tuli isäntäkin sinne. Aamunutun alla ei hänellä ollut muuta kuin avonainen, pörhöinen rinta. Piippu kädessä ja harppien teekupistansa — semmoisena hän oli erittäin hyvä malli maalaajalle, joka ei surmakseenkaan siedä sileiksi siveltyjä ja käherrettyjä herrasmiehiä, jommoisia näkee parturien kilvillä.
— "No mitäs arvelet?" kysäsi Nosdrew, oltuaan hetkisen ääneti. "Etkö tahdo pelata sieluista?"
— "Johan minä, veikkonen, olen sanonut, ett'en minä pelaa. Jos myöt, niin ostan kernaasti".
— "Enkä myö; se ei ole sopivata ystävysten kesken. En minä ole mikään kitupiikki. Toista on, jos pistetään pikku pankiksi. Pistetään kertanen vaan!"
— "En; johan minä olen sanonut".
— "Entäs vaihtokauppa?"
— "Ei!"
— "No kuulepas; pelataanpas lautaa. Jos voitat, niin sielut ovat sinun kaikki tyyni. Minulla on paljo semmoisia, jotka pitää pyhkiä pois henkiluetteloista. Polykarpus, tuopas tänne nappulalauta!"
— "Turha vaiva, minä en rupea pelaamaan".
— "No mutta eihän tämä ole kortin lyöntiä; ei tässä saata olla mitään uhkaa eikä vääryyttä; taito tässä yksin tulee kysymykseen. Ja sanonpa sulle ennaltakin, ett'en minä ensinkään osaa pelata; sinun pitää antaa minulle jotakin etukäteen".
— "Mitäpäs jos sentään", arveli Tshitshikow itseksensä, "mitäpäs jos koettaisin? Ennen vanhaan olin minä jommoinenkin lautaa pelaamaan, ja vaikeaksi käy hänen ruveta tässä konstejansa koettamaan".
— "Olkoon menneeksi, pannaan lautaa".
— "Ja sielut käyvät sadasta ruplasta, niinhän?"
— "Miksikä niin? Onhan sitä viidessäkinkymmenessä".
— "No ei tuota viitsi viittäkymmentä panna peliinkään. Olkoon sata, niin minä liitän vielä jonkun keskinkertaisen pennun tahi kultaisen sinetin kellonperiisi".
— "Olkoon menneeksi", sanoi Tshitshikow.
— "Kuinka paljon minä saan etukäteen?" kysyi Nosdrew.
— "Mistä hyvästä? Et mit'ikään".
— "Minun pitää kumminkin saada kaksi ensimmäistä siirtoa".
— "Eikö mitä; huonosti minäkin pelaan".
— "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", sanoi Nosdrew, siirtäen nappulaa.
— "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", virkkoiTshitshikow, siirtäen hänkin nappulata.
— "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puhui Nosdrew, siirtäen toista.
— "Enpä ole minä pitkään aikaan ottanut nappulaa käteeni", haasteliTshitshikow, liikuttaen nappulata eteenpäin.
— "Kyllä minä sinun huonoutesi tiedän", puheli Nosdrew, liikuttaen hänkin nappulata, ja samalla siirtäen nuttunsa hihalla toisenkin nappulan.
— "Enpä ole minä pitkään… Ehei, veikkonen, mitäs tuo on? Lykkääpäs se vaan takaisin!" sanoi Tshitshikow.
— "Mikä niin?"
— "Tuo nappula tuosta", sanoi Tshitshikow ja näki samassa melkein nenänsä alla toisenkin nappulan, joka näkyi pyrkivän herraksi. Mistä se oli ilmautunut, sen tietäkööt taivahiset.
— "Ei", sanoi Tshitshikow, nousten pöydän äärestä, "sinun kanssasi on mahdoton pelata! Ei tuolla tavoin käy liikutteleminen kolmea nappulaa yht'aikaa".
— "Miksipä kolme? Se oli erehdystä. Se siirtyi vahingoissa sijaltaan; kyllä minä sen panen takaisin, panen".
— "Mistäs tuo toinen on kotoisin?"
— "Mikä toinen?"
— "Tuo juuri tuossa, joka pyrkii herraksi".
— "No johan sinä nyt! Etkös sinä muista!"
— "Älä, veikkonen! Minä olen lukenut jok'ainoan siirron ja muistan kaikki tyyni. Sinä olet vastikään asettanut sen tuohon. Tuossa sen sija oikeastaan on!"
— "Mitenkä, missä?" virkkoi Nosdrew punehtuen. "Vai sinä rupeat tässä keksimään!"
— "Sinäpä tässä juuri keksit, mutta keksit huonosti".
— "Mikäs minä sitten olen sinun mielestäsi?" sanoi Nosdrew. "Olenko minä tehnyt vääryyttä?"
— "Et sinä ole mielestäni sitä etkä tätä, mutta se vaan on varma, ett'en minä sinun kanssasi enää rupea pelaamaan milloinkaan".
— "Sinä et saata kieltäytyä pelistä", puhui Nosdrew, kiivastuen, "peli on alotettu".
— "Saatan kyllä, sillä sinä et pelaa, niinkuin kunniallisen ihmisen tulee".
— "Sen sinä valehtelet".
— "Itse sinä valehtelet".
— "Minä en ole tehnyt vääryyttä; sinä et saata kieltäytyä; sinun pitää lopettaa peli".
— "Ei tule mitään", virkkoi Tshitshikow tyynesti ja astuttuaan laudan ääreen sekoitti nappulat.
Nosdrew vimmastui ja astui Tshitshikow'ia niin lähelle, että toinen peräytyi pari askelta.
— "Minä pakoitan sinut pelaamaan! Sinä sekoitit nappulat, vaan ei se mitään tee, minä muistan kaikki siirrot. Minä asetan ne jälleen paikoilleen".
— "Älä asettelekaan; min' en rupea pelaamaan sinun kanssasi".
— "Vai et rupea vainen?"
— "Näethän sen itse, että sinun kanssasi on aivan mahdoton pelata?"
— "Ei, mutta sano suoraan, etkö tahdo pelata?" puhui Nosdrew, tullen yhä lähemmäksi.
— "En tahdo!" sanoi Tshitshikow, nostaen kumminkin varmemmaksi vakuudeksi molemmat kädet kasvojensa suojaksi, sillä leikki alkoi kuin alkoikin käydä tuimaksi. Tämä varovaisuus olikin aivan tarpeen, sillä Nosdrew heilautti jo kätensä ja pianpa olisi toinen meidän sankarimme pulleista ja verevistä poskista tahrautunut kulumattomalla häväistyksellä, mutta hänpä, taitavasti välttäen iskun, tarttui Nosdrew'in tappelunhimoisiin käsiin ja piti niitä lujasti kiinni.
— "Polykarpus! Paavo!" huusi Nosdrew vimmoissaan, koetellen reuhdaista itseänsä irti.
Nämä sanat kuultuansa Tshitshikow huomasi, ett'ei hänen sovi tehdä palvelijoita tämmöisen kohtauksen todistajiksi, ja kun hän lisäksi tunsi turhaksi pidellä Nosdrew'ia kauemmin, niin päästi hän hänet irti.
— "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" huusi Nosdrew. "Vastaa suoraan".
— "Se on aivan mahdotonta", sanoi Tshitshikow ja vilkaisi akkunasta ulos; hänen hevosensa olivat valjaissa. Selifan näkyi vaan odottelevan käskyä, milloin saisi ajaa vaunut kuistin eteen; mutta huoneesta oli mahdoton päästä ulos, sillä oven suussa seisoi kaksi tukevaa tolvanaa.
— "Vai et sinä tahdo lopettaa peliä?" toisti Nosdrew, kasvot hehkuen kuin tulessa.
— "Jos sinä pelaisit kuin rehellinen mies; mutta nyt en voi".
— "Vai niin, et sä voi, sen roisto? Vai et voi, kun näit rupeavasi joutumaan tappiolle. Lyökää häntä!" huusi hän hurjana Polykarpukselle ja Paavolle ja sieppasi itse tammisen piipunvarren. Tshitshikow kävi kalmanvaaleaksi. Hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi huultensa liikkuvan, ääntä saamatta.
— "Lyökää häntä!" kiljui Nosdrew, työntäytyen eteenpäin, tamminen piipunvarsi kädessä, kuumeissaan, hiessään, niinkuin olisi tehnyt rynnäkköä valloittamatonta linnaa vastaan.
— "Lyökää häntä!" huusi hän ankaralla äänellä, niinkuin huutaa huimapäinen luutnantti komppanialleen aikana ankaran rynnäkön: "Eteenpäin, pojat!" ja semmoisen on maineen saanut tämän luutnantin hurja urhoollisuus, että on annettu nimenomainen käsky pidellä miestä käsistä kiinni, kun on paikat kovin kuumat. Mutta sotainen vimma on hänet jo valloittanut, kuohahti kerran vaan ja kiehahti kaikki hänen päässään; Suvorow se hänen silmissään kuvautuu, suuri on nyt hänen tehtävänsä urostyö. "Eteenpäin, pojat!" huutaa hän, rientäen eteenpäin; eikä ajattele hän haittaavansa täten jo ennalta tehtyä rynnäkön suunnitelmaa, eikä ajattele hän, että miljonia pyssyn piippuja on pistelty ampumareikiin linnan seinissä, valloittamattomissa ja pilvihin kohoavissa, eikä ajattele hän, että häviää hänen voimaton komppaniansa, haihtuu kuni tuhka tuuleen, eikä ajattele hän, että jo vinkuu kovan onnen luoti, valmiina sulkemaan hänen kiljuvan kulkkunsa.
Vaan jos Nosdrew oli kuin linnaa vastaan ryntäävä, huima, mieletön luutnantti, niin linna, jota vastaan hän ryntäsi, ei ollut ensinkään valloittamattoman näköinen. Päin vastoin, linna pelkäsi niin armottomasti, että "sielu oli paennut kantapäihin saakka". Jo olivat Nosdrew'in palvelijat temmanneet hänen käsistänsä tuolin, jonka hän oli siepannut puolustus-aseeksensa, jo ummisti hän silmänsä, puoli-kuolleena pelosta, valmiina maistamaan ystävänsä tsherkessiläistä piipunvartta, ja ties miten hänen tässä olisi saattanut käydäkään, mutta onnen kohtalot ne olivat päättäneet pelastaa sankarimme kyljet ja hartiat ja kaikki hyvin hoidetut osat.
Äkkiä kilahti, niinkuin pilvistä tullen, tiukusten helinä, samassa kuuluivat rattaat ajaa jyräyttävän kuistin eteen, kuuluipa hamaan huoneesen asti hengästyneitten hevosten korske ja läähätys. Kaikki katsahtivat ehdottomastikin akkunasta. Viiksikäs herra, puoleksi sotilaan virkapuvussa, astui rattaalta alas.
Tiedusteltuansa eteisessä, astui hän sisään juuri sillä hetkellä, jolloin Tshitshikow, ennättämättä vielä toipua pelostansa, seisoi surkeimmassa asemassa, missä kuolevainen ikään on seisonut.
— "Sallikaa kysyäni, kuka täällä on herra Nosdrew?" kysyi vieras, katsahdettuansa kummastellen Nosdrew'iin, joka seisoi piipunvarsi kädessä, ja Tshitshikow'iin, joka nyt juuri alkoi vähän selvitä hankalasta asemastaan.
— "Sallikaa ensin kysyäni, kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua?" kysäsi Nosdrew, astuen häntä lähemmäksi.
— "Kapteni ispravnikka". [Järjestystuomari maalla, nimismies. Suoment. muist.]
— "Mitä suvaitsette?"
— "Tulin ilmoittamaan teille vast'ikään saamaani sanomaa, että te olette oikeuden alainen, kunnes juttunne saa lopullisen päätöksen".
— "Mitä turhia? Mikä juttu?"
— "Te olette kiertyneet juttuun, joka koskee tilan-omistajalle Maksimow'ille tehtyä personallista loukkausta vitsoilla, juopuneessa tilassa".
— "Te valehtelette! En minä ole tilan-omistajaa Maksimow'ia edes nähnytkään!"
— "Hyvä herra! Sallikaa minun huomauttaa teille, että minä olen upseri! Te voitte sanoa tuommoista palvelijallenne, vaan ette minulle".
Nyt ei Tshitshikow enää ruvennut odottelemaan, mitä muka Nosdrew tähän vastaa, vaan sieppasi lakkinsa ja luiskahti ispravnikan selän ta'atse kuistille, istui vaunuihinsa ja käski Selifan'in ajaa minkä hevoset kestävät.