Kovinpa meidän sankarimme oli pelästynytkin. Vaunut kiitivät niinkuin viimeistä päivää. Nosdrew'in kylä oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä, peittyen peltojen, mäkien ja mäenrinteiden taa, mutta yhä hän vaan vilkuili taakseen: tuossahan muka ne nyt tulevatkin ajamaan häntä takaa. Hän hengitti raskaasti ja pantuaan käden sydämmensä kohdalle, tunsi hän sen hyppivän ja vapisevan kuin lintu häkissä.
— "Sielläpäs oli lämmin! Semmoinen mies!"
Ja siinä nyt Nosdrew sai senkin seitsemän toivotusta, tuimaa ja tuntuvaa; pujahti siihen joukkoon pahojakin sanoja. Mitäs tehdä? Venäläinen mies, näet sen, ja vielä suutuksissaan! Eikä asia sitä paitsi ollut leikkiä ensinkään.
— "Se nyt on viljainen vissi", puheli Tshitshikow itsekseen, "että jollei ispravnikka olisi osunut oikeaan aikaan, niin tuskinpa minä Jumalan päivää enää olisin nähnytkään! Ja niin olisi mennyt mies, mennyt kuin tina tuhkaan, järjettömästi, eikä olisi jäänyt edes perillistäkään eikä perillisille omaisuutta eikä rehellistä nimeä!"
Sankarillamme oli suuri huoli perillisistä.
— "Semmoinen häijy herra!" ajatteli itseksensä Selifan, "en minä mokomaa ennen ole nähnyt; elikkä nyt niinkuin meinaten: minä olisin sylkenyt koko miehelle. Pidä ennen ihmistä syömättä, vaan älä hevoselta ruokaa kiellä, sillä hevonen se rakastaa kauroja. Siinähän hevosen muona ja amissioni; mikä meille, esikuvan kautta puhuakseni, on ruoka ja ruumiin ravinto, sitä on hevoselle kaurat: siinä hevosen muona ja amissioni".
Hevosillakaan ei näkynyt olevan parempia ajatuksia Nosdrew'ista; ei ainoastaan raudikko ja assessori, vaan papurikkokin oli pahalla tuulella. Se on kyllä totta, että hänen osaksensa tuli aina huonompia kauroja eikä Selifan niitä milloinkaan kaatanut hänen eteensä sanomatta: "senkin roisto!" mutta ne olivat kumminkin kauroja eivätkä pelkkiä heiniä. Se syödä rouskutteli niitä mielellään ja usein pisti pitkää turpaansa tovereinsakin soimeen: mimmoiset muka heillä oli muonat ja amissionit, varsinkin kun ei Selifan'ia ollut tallissa; mutta nyt ei ollut kuin heiniä vaan — paha asia! Kaikki olivat tyytymättömiä.
Mutta pianpa kaikki tyytymättömät, kesken kaikkia sydämmen purkauksia, käänsivät huomionsa toisaalle. Kaikki, yksin kuskikin, havahtivat ja toipuivat vasta silloin kuin heidän päällensä syöksi kuusivaljakkoiset kaleskat ja melkein heidän päänsä päällä kajahti kaleskoissa istuvain naisten huudot sekä vieraan kuskin tora ja uhkaukset.
— "Senkin vietävä! Enkös minä huutanut sulle täyttä kulkkua: käännä oikealle, tarhapöllö! Humalassako sinä olet, vai?"
Selifan huomasi olleensa huolimaton, mutta milloinkas Venäläinen toiselle vikansa tunnustaa? Niinpä Selifankin otti mahtavan ryhdin ja vastasi:
— "Mitäs sinä sitten päätäsi seinään ajat? Kapakkaanko sinä silmäsi jätit oppiin, vai?"
Hän rupesi nyt peräyttämään hevosiansa, päästäksensä irti vieraitten hevosten valjaista, mutta valjaat ne sekaantuivat vaan kahta pahemmin.
Papurikko se uteliaana nuuski uusia kumppaneita, joita oli tulla tupsahtanut kummallekin puolen.
Naiset kaleskoissa katselivat sillä väliä tätä kaikkea, kauhistus kasvoillansa. Toinen heistä oli vanha, toinen nuori, kuudentoista iässä, kullan keltaiset hivukset varsin sievästi ja somasti kammattuina hänen pienessä päässään. Hänen soikeat, kauniit kasvonsa olivat pyöreä-piirteisiä kuin tuore kananmuna ja niinpä niissä asui semmoinen valkoinen kuultokin kuin munassa, koska sitä tuoreena, vasta saatuna pitelee ruskeissa käsissänsä emäntäpiika, pitelee vasten valoa ja sen hyvyyttä tutkii, ja se lävitsensä laskee sätehet päivän paistavaisen. Hänen hienoiset korvansa ne kuulsivat nekin, punertaen, koska kävi niitten lävitse lämpöinen valo. Lisäksi vielä säikähdys avonaisiksi jääneillä huulilla, kyynelet silmissä — kaikki tuo oli hänessä niin armasta, että sankarimme katseli häntä kotvan aikaa, vähääkään huolimatta hevosten ja kuskien välisestä sekaannuksesta.
— "Pane takaisin, sinä Nishniläinen naakka!" huusi vieras kuski.
Selifan nykäsi ohjaksia taakse päin, vieras kuski teki samoin, hevoset peräytyivät ensin vähäsen, vaan takertuivat sitten uudelleen, astuin vetohihnain yli. Tässä tilaisuudessa mielistyi papurikko niin kokonaan uuteen tuttavuuteen, ett'ei ensinkään tahtonut päästä pälkähästä, johon käsittämättömät kohtalon vaiheet olivat sen panneet. Se nosti turpansa uuden tuttavansa kaulalle ja näkyi jotakin kuiskuttavan sille korvaan, — kauheata lorua kaiketikin, sillä toinen ravisteli korviaan alinomaa.
Tähän kahakkaan ennätti jo keräytyä talonpoikiakin, sillä kylä oli kaikeksi onneksi lähellä. Tämmöinen näky se on talonpojalle sulaa autuutta, aivan kuin Saksalaiselle sanomalehdet tai klubi, ja siksipä heitä olikin pian vaunujen ympärille kokoontunut suunnaton joukko; kylään olivat jääneet ainoastaan akat ja pienet lapset. Vetohihnat päästettiin auki; muutama turpatalkkuna papurikolle pakotti sen peräytymään; sanalla sanoen, hevoset selvitettiin ja eroitettiin. Mutta — lienevätkö jo pahaksensa panneet hevoset siitä, että heidät oli kumppaleista eroitettu, vai lienevätkö muuten hullulle tuulelle tulleet, en tiedä, summa vaan se, etteivät he liikahtaneet paikaltansakaan, vaikka kuinka läiskyi kuskin ruoska. He seisoivat kuin naulatut. Talonpoikain osan-otto kasvoi nyt äärettömiin. Kilvassa nyt sateli heiltä neuvoja:
— "Menes sinä, Anttu poika, taluttamaan oikean puolista riiprässiä; jaSimo setä nouskoon aisahevosen selkään! Nouse nyt, Simo setä!"
Pitkä ja laiha Simo setä, punapartainen, kiipesi keskimmäisen hevosen selkään ja oli tässä asemassaan niinkuin mitkä kellonjalat maan kirkossa tahi paremmin sanoen, semmoinen koukku, jolla vettä nostetaan kaivoista. Kuski läiskäytti hevosiaan, vaan se oli turhaa: ei ollut apua Simo sedästä vähääkään.
— "Älkääs nyt, älkääs nyt!" huusivat talonpojat. "Käypäs sinä, Simo setä, riiprässin selkään, niin Timo setä käy aisahevoselle!"
Timo setä, harteva mies, parta musta kuin sysi ja vatsa semmoisen hirmuisen samovarin kaltainen, jossa makuvaria keitetään kohmettuneelle markkinaväelle, kävi kernaasti aisahevosen selkään, joka hänen allaan painui melkein maahan asti.
— "Kyllä nyt menee", huusivat ukot. "Läimäytäpäs tätä tässä, läimäytäpäs oikein miehen kädestä! Iskepäs tätä voikkoa; mitähän se siinä nyt kiemuroi ja keppuroitsee kuin mikä vekara!"
Mutta kun ei tästäkään keinosta ollut mihinkään, kun ei apua lähtenyt mistään läimäyksestä eikä iskusta, niin kiipesi sekä Simo setä että Timo setä kumpikin aisahevosen selkään; riiprässille nostettiin Anttu poika. Kuski menetti viimein malttinsa ja ajoi tipo tiehen Simot ja Timot, ja hyvinpä hän siinä tekikin, sillä hevosista löylysi jo semmoinen höyry, niinkuin olisivat yhtämittaa, henkeä vetämättä nelistäneet koko kestikievarin välin. Hän antoi niiden levähtää hetkisen, jonka perästä ne läksivät liikkeelle muitta mutkitta.
Kaiken tämän puuhan ja melun aikana oli Tshitshikow katsellut varsin tarkasti nuorta naista kaleskoissa. Oli hän muutaman kerran yrittänyt puhutellakin häntä, mutta sikseen se oli jäänyt, miten lie jäänytkään. Naiset läksivät ajamaan edelleen. Tuo kaunis pääkkönen ja hienot kasvojen piirteet ja hieno vartalo katosivat kuni näky, ja jäljellä oli taaskin vain maantie, vaunut, kolme hevosta, jotka lukija jo tuntee, Selifan, Tshitshikow sekä sileät ja autiot kedot.
Kaikkialla elämässä, kaikkialla — olkoon sitten kesken sen koleita, karkeita ja köyhiä tahikka epäsiivoja ja homeisia kerroksia tahi kesken yksitoikkoisen kylmiä ja ikävän tesmällisiä ylhäisiä säätyjä, — kaikkialla sattuu edes kerran ihmisen tielle ilmaus, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki, mitä hän on siihen asti nähnyt, ja tämä se edes kerran herättää hänessä tunteen, joka on aivan toisenlainen kuin kaikki ne, mitä hänen koko elämänsä ikänä on tähän asti sallittu tuntea. Kaikkialla, poikki surujen suurimpainkin, joista elämämme on kudottu, iloisesti lennähtää kerran välkkyvä ilo, niinkuin lennähtää loistavat vaunut, kultaisine valjaineen, komeine hevosineen ja säihkyvine kimalteluineen, äkkiä, odottamatta, ohitse köyhän, syrjäisen kylän, joka ei siihen asti ole nähnyt mitään muuta kuin maalaisten rattaita, ja kauan vielä ukot seisovat, haukotellen, suu auki, eivätkä vieläkään pane lakkia päähänsä, vaikka jo aikaa sitten ovat ohitse kiitäneet ja näkyvistä kadonneet ihmeelliset ajokalut. Niinpä kaunotarkin, kultakutrinen, ilmestyi äkkiä, aivan odottamatta kertomukseemme ja yhtä äkkiä katosikin. Annas, että olisi tuossa Tshitshikow'in sijaan sattunut joku kaksikymmenvuotias nuorukainen, — oli se sitten husari tai ylioppilas taikka muutoin joku, ken vast'ikään on alkanut elämänsä, — niin taivas! mitä kaikkea olisikaan herännyt, liikahtanut, äänehen käynyt hänessä! Kauan aikaa olisi hän järkähtämättä seisonut paikoillaan, mieletönnä katsoen kaukaisuuteen, unohtaen tien ja kaikki vastaiset nuhteet ja torat vitkailemisesta, unohtaen oman itsensä ja virkansa ja maailman ja kaikki mitä maailmassa on.
Mutta meidänpä sankarimme olikin jo keski-ikäinen mies ja luonteensa harkitsevaista, jäähtynyttä. Kyllä hänkin ajatuksiinsa vaipui, mutta hän ajatteli perinpohjaisemmin; hänen ajatuksensa eivät olleet tuulen tupia, olipa niissä paljon perustettuakin.
— "Kelpo naikkonen!" virkkoi hän, avaten rasiansa ja nuuskaten. "Mutta mitäs hänessä oli varsinaista hyvää? Se hänessä juuri on hyvää, että hän on vast'ikään päästetty jostakin pensionista tahi kasvatuslaitoksesta, että hänessä, niinkuin sanotaan, ei ole vielä mitään ämmämäistä, toisin sanoen, juuri semmoista, mikä heissä on kaikkein pahinta. Nyt hän on vielä kuin lapsi, kaikki on hänessä niin vilpitöntä; hän sanoo, mikä mieleensä johtuu, purskahtaen nauruun, kun naurattaa. Hänestä voi tehdä mitä vaan tahtoo, hänestä saattaa tulla ihminen, mutta saattaa tulla roskaakin, — ja roskaa hänestä tuleekin! Annahan vaan, kun mamma kullat ja täti kullat hänen kimppuunsa käyvät! Yhdessä ainoassa vuodessa mättävät he hänet niin täpösen täyteen kaikkea ämmämäistä, ett'ei tunne häntä oma isäkään. Yks kaks, niin on hänessä pöyhkeyttä ja teeskentelyä; hän alkaa liikkua ulkoa-opittujen sääntöjen mukaan, hän alkaa päätänsä särkeä ja tuumia, kenenkä kanssa ja mitenkä ja kuinka paljon hänen sopii puhua, kehen hänen sopii katsoa; hän alkaa pelätä joka hetki, ett'ei sanoisi enempää kuin tarvis on, hän sekaantuu viimein ja selkkaantuu, ja päätös on se, että hän rupeaa valehtelemaan ikänsä kaiken, ja niinpä hänestä tulee semmoinen, että hiis ties mikä se onkaan!"
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
— "Hauskaa olisi kumminkin tietää, kenenkä tytär hän on! Mikä ja millainen on hänen isänsä? Onko hän rikas, hyvänsävyinen tilan-omistaja, vaiko muutoin vaan kelpo mies, takanansa kunnon pääomat, jotka on palveluksessa ollessa ansaittu? No niin, olkoonpa, että tällä tytöllä olisi pari sataa tuhatta myötäjäisiä, niin tulisihan hänestä varsin makea palanen, tulisi. Siinähän olisi, kuten sanotaan, kunnon mies löytänyt onnensa".
Kaksisataa tuhatta ruplaa alkoi kuvitella niin kovin viehättävästi hänen mielessänsä; jopa häntä oikein suututti, ett'ei hän sillä välin, kuin puuhaa vaunujen ympärillä kesti, ollut tiedustanut eturatsastajalta tahi kuskilta, ketä matkustajat olivat. Kohtapa kumminkin tuli näkyviin Sobakevitsh'in kylä, ja tämä se haihdutti hänen haaveilunsa ja käänsi ne jälleen niitten varsinaiseen esineesen.
Kylä näytti hänestä jotenkin isolta. Kaksi metsää, toinen koivu-, toinen havumetsä, levitteliivät sen kummallakin puolen kuni kaksi siipeä, toinen tummempana, toinen heleämpänä. Näitten keskessä näkyi talo, katto punainen ja seinät tumman harmaat tahi, oikeammin sanoen, aution harmaat; silminnähtävästi oli rakennusmestari koko rakentamisen aikana taistellut isännän aistin kanssa. Rakennusmestari oli ollut turhan tarkka yhdenmukaisuuden suosija, isäntä taas mukavuuden rakastaja, ja siksipä oli isäntä lyöttänyt yhdellä seinällä kiinni kaikki vastapäiset akkunat ja koverruttanut niitten sijaan yhden ainoan pienen akkunan, joka varmaankin oli tullut tarpeeksi pimeätä säilyhuonetta varten. Päätyseinä ei sekään tullut aivan keskikohdalle, sillä arkitehtin ponnistuksista huolimatta oli isäntä hakkauttanut pois sivulta yhden pylvään, niin että neljän, ensin määrätyn pylvään asemesta oli ainoastaan kolme. Pihan ympärille oli tehty luja ja tavattoman paksu puinen piste-aita. Tilan-omistaja oli nähtävästi pitänyt suurta huolta rakennuksensa käytännöllisestä puolesta. Tallit, vajat ja kodat oli rakennettu aimo hongista, joitten oli määrä kestää iät kaiket. Talonpoikain tuvat olivat nekin ihmeen tukevia; ei siinä ollut leikkauksia eikä muita koristeita ja konsteja vaan kaikki oli lujaa ja kestävää. Kaivon salvoskin oli tehty niin kovasta tammesta, ett'ei moisesta muuta takenneta kuin myllyjä ja laivoja. Sanalla sanoen, mihin vaan Tshitshikow silmänsä käänsi, kaikkialla näki hän jäykkää, järkähtämätöntä, jotakin raakaa, kömpelöä järjestystä.
Kuistin eteen ajaessaan huomasi hän akkunassa melkein yht'aikaa kahdet kasvot: naisen kasvot, myssy päässä, kapeat ja pitkät kuin kurkku, sekä miehen kasvot, pyöreät ja leveät niinkuin Moldavan kurpitsit, joista Venäjällä tehdään balalaikoja [kitaran tapaisia soittimia. Suoment. muist.], kaksikielisiä, koreita balalaikoja, joilla koreilee ja huvitteleikse kaksikymmenen-vuotias poika, reipas ja pulska poika, silmää iskien ja vihellellen tytöille valkorintaisille ja valkokaulaisille, koska tulevat nämä kuuntelemaan helähtelyä hiljaisen soittimen. Akkunaan ilmaantuneet kasvot katosivat samalla hetkellä. Kuistille tuli lakeija, harmaassa, lyhyessä nutussa, jossa oli sininen pystykaulus. Hän saatti Tshitshikow'in eteiseen, jonne jo tuli itse isäntäkin. Nähtyään vieraansa, hän virkkoi jyrkästi: "Olkaa niin hyvä!" ja saattoi vieraansa sisään.
Tshitshikow katsahti syrjästä Sobakevitsh'iin, ja tällä kertaa oli tämä hyvin paljon keskinkertaisen karhun näköinen. Yhtäläisyyden näytteeksi oli hänellä frakkikin aivan karhun karvainen, hihat pitkät, housut pitkät; hän käydä käämyröitteli vinoon ja viistoon ja astui alinomaa ihmisten jaloille. Hänen kasvojensa väri oli tulinen ja punerva, niinkuin vaskisessa viiden kopekan rahassa. Maailmassa, niinkuin kukin tietää, on viljalta semmoisia ihmisiä, joitten valmistelemisessa luonto ei ole paljoa päätänsä särkenyt eikä käyttänyt hienoja työkaluja, niinkuin viiloja, nävereitä y.m., vaan suorastaan vaan hakata kolhi tarmonsa takaa; iski kirveellänsä kerran — nenä tuli, iski toisen — huulet tuli, väänsi puralla silmä-parin ja niinpä sitten raapimatta, riipimättä, laski maailmaan, sanoen: "elä!" Semmoinen lujasti ja merkillisen tukevasti tehty pää oli Sobakevitsh'illakin. Hän piti päätänsä enemmän alaalla kuin koholla, kaulaansa hän ei kääntänyt ensinkään ja tämmöisestä kääntymättömyydestä oli seurauksena se, ett'ei hän koskaan katsonut siihen, jonka kanssa puheli, vaan aina joko uunin kolkkaan tahi oveen. Tshitshikow katsahti häneen vielä kerran, heidän kulkeissaan ruokasalin kautta. Karhu, mikä karhu! Hyvin tietäen hänen tapansa astua muitten ihmisten jaloille, astui Tshitshikow hyvin varovasti ja laski hänet aina edelleen. Isäntä näkyi itsekin tuntevan tämän heikkoutensa ja kysäsi samassa:
— "Häiritsinkö minä teitä miten?"
Tshitshikow kiitti vaan, sanoen, ett'ei vielä ole mitään häiritystä tapahtunut. Heidän tultuansa vierashuoneesen, viittasi Sobakevitsh nojatuoliin ja virkkoi taas: "Olkaa hyvä!". Tshitshikow istui ja katsahti seiniin ja niillä riippuviin kuviin. Ne kuvasivat kaikki tyyni uljasta väkeä, kreikkalaisia sotapäälliköitä täydessä ko'ossa. Siellä oli Maurokordato, punaiset housut jalassa, univormu päällä ja silmälasit nenällä. Siellä oli Miaulis, Kanaris. Kaikilla näillä sankareilla oli niin paksut sääret ja niin kamalan tuuheat viikset, että oikein pintaa karmi, Tukevain Kreikkalaisten joukkoon oli — ties mistä syystä ja mitä varten — saanut sijansa Bagration, laiha ja harmaapäinen, pikkusia lippuja ja tykkejä alapuolella, ja peräti kapeissa puitteissa. Sitä seurasi jälleen kreikkalainen sankarinainen Bobelina, jonka toinen jalka oli isompi niitä teikareita, joita nykyiset salonit ovat täynnä. Isäntä kun itsekin oli terve ja roteva, niin näkyi hän tahtovan, että hänen huoneensa koristeenakin olisi terveitä ja rotevia ihmisiä. Bobelinan vieressä, aivan akkunan luona, riippui häkki, josta kurkisteli tummankarvainen, valkopilkkuinen rastas, sekin hyvin Sobakevitsh'in näköinen. Isäntä ja vieras olivat tuskin ennättäneet olla ääneti kahta minuttia, niin ovi aukeni, ja sisään astui emäntä, ko'okas rouva, päässä myssy, koristettu kotona painetuilla nauhoilla. Hän tuli sisään arvokkaasti, suorana kuin palmu.
— "Se on eukkoni, Feodulia Ivanovna!" sanoi Sobakevitsh.
Tshitshikow nousi suutelemaan rouvan kättä, jonka tämä melkein sysäsi hänen huuliinsa, jolloin Tshitshikow'illa oli tilaisuus huomata, että kädet oli pesty kurkkuvedellä.
— "Kultaseni, salli minun esitellä", jatkoi Sobakevitsh, "Pavel Ivanovitsh Tshitshikow! Kuvernörin ja postimestarin luona oli minulla kunnia tutustua hänen kanssaan".
Feodulia Ivanovna pyysi istumaan, sanoen myöskin: "Olkaa hyvä!" ja nyykäyttäen päätään, kuten näyttelijättäret, jotka esittävät kuningattaria. Hän istui sitten sohvaan, kääräysi merinokankaiseen huiviinsa eikä sitten räväyttänyt silmiänsäkään.
Tshitshikow nosti jälleen silmänsä ja näki jälleen Kanaris sankarin, jolla oli niin paksut sääret ja loppumattomat viikset, näki Bobelinan ja rastaan.
Kului melkein kokonaista viisi minuttia, eikä kukaan virkkanut sanaakaan; kuului vaan, kuinka rastas nokallaan koputteli häkin pohjaa, jossa sillä oli jyviä. Tshitshikow loi vielä kerran silmäyksen ympäri huonetta: kaikki tyyni oli siinä tukevaa ja kömpelöä suurimmassa määrässä, ja kaikilla oli niin omituinen yhtäläisyys isännän kanssa. Vierashuoneen nurkassa seisoi paksu pähkinäpuinen piironki, neljällä peräti tölppömäisellä jalalla, — karhu, mikä karhu, pöytä, nojatuolit, muut tuolit — kaikki oli samaa raskasta, levotonta laatua. Sanalla sanoen, jok'ainoa esine, jok'ainoa tuoli näkyi virkkavan: "minäkin olen Sobakevitsh'in näköinen!"
— "Me muistelimme teitä presidentin Ivan Grigorjevitsh'in luona", virkkoi viimein Tshitshikow, nähtyään, ett'ei kukaan ota puhetta alkaaksensa. "Viime torstaina olimme siellä. Erittäin hauska ilta".
— "Niin, minä en ollut siellä silloin", vastasi Sobakevitsh.
— "Kelpo mies!"
— "Kuka niin?" kysyi Sobakevitsh, katsoen uunin nurkkaan.
— "Presidentti".
— "Teistä kai näytti vaan niin; hän on olevinaan vapaamuurari, mutta on semmoinen pöllö, ett'ei maailmassa mointa".
Tshitshikow kävi vähän hämille tuommoisesta osittain jyrkästä arvostelusta. Hän korjasihe kumminkin pian ja vastasi:
— "Se on kyllä tietty, kelläkäs ei ole heikkoja puolia, mutta sen sijaan on kuvemöri kunnon mies!"
— "Kuvernörikö kunnon mies?"
— "Niin, eikös se ole totta?"
— "Maailman suurin rosvo".
— "Kuvernörikö on rosvo!" lausui Tshitshikow eikä osannut ensinkään ymmärtää, mitenkä kuvernöri oli päässyt rosvojen kirjoihin. "Minä todellakaan en olisi semmoista voinut ajatella", jatkoi hän. "Sallikaas minun kumminkin huomauttaa, ett'ei hänen käytöksensä ole ensinkään senkaltaista; päin vastoin on hänessä paljon tuommoista hartautta". Puheensa todisteeksi mainitsi Tshitshikow kukkaroistakin, joita kuvernöri on ommellut omin käsin, ja ylistäen mainitsi hänen kasvojensa lempeyttä.
— "Naamakin on kuin rosvolla", sanoi Sobakevitsh. "Antakaa hänelle vaan puukko ja päästäkää hänet maantielle, niin kuolijaksi hän teidät pistää, pistää kuin pistääkin! Hän ja varakuvernöri, — ne ovat Gog ja Magog!"
— "Hän näkyy olevan epäsovussa heidän kanssaan", arveli Tshitshikow itseksensä. "Minäpä otan puheeksi polisimestarin, tämä on luullakseni hänen ystäviänsä. Mitä yleensä minuun tulee", jatkoi hän ääneen, "niin miellyttää minua kaikista enemmin polisimestari. Siinä on semmoinen suora, rehellinen mies; hänen kasvoissansakin asuu jotakin vilpitöntä".
— "Roisto!" virkkoi Sobakevitsh tyynesti; "hän myö teidät ja hän pettää teidät ja syöpi vielä päivällistäkin teidän kanssanne! Minä tunnen heidät jok'ainoan: roistoja joka mies; semmoisia ne ovat koko kaupunki: roisto roistolla ratsastaa ja roistoa ruoskanaan käyttää. Yksi ainoa hyvänpuoleinen mies siellä on koko joukossa, nimittäin prokuratori, ja sekin on suoraan sanoen sika".
Tämmöisten ylistäväin, jospa lyhyenläntäinkin elämäkertojen jälkeen huomasi Tshitshikow, ettei muita virkamiehiä maksa ottaa puheeksikaan. Hän muisti myös, ett'ei Sobakevitsh'in ollut tapana puhua hyvää kestään ihmisestä.
— "Eikös mentäisi päivälliselle?" virkkoi rouva miehelleen.
— "Olkaa hyvä!" sanoi Sobakevitsh. Isäntä astui nyt vieraansa kanssa pöydän luo, jossa ryypättiin, niinkuin tapa on, ryyppy viinaa miestä päälle ja haukattiin, niinkuin haukkaa koko avara Venäjänmaa, kylissä sekä kaupungeissa, se on kaikenlaisia suolaisia ja muita ruokahalua kiihoittavia kylmiä ruokia, ja läksivät sitten ruokasaliin. Emäntä se hanhena ui heidän edellään. Vähäinen pöytä oli katettu neljälle hengelle. Neljännelle sijalle ilmaantui heti — vaikeata on sanoa, mikä se oikeastaan ilmaantui, rouvako, neitoko, sukulainenko, emännöitsijäkö vaiko muutoin vaan talossa asuvainen, — jotakin se vaan oli, myssy päässä ja kirjava huivi hartioilla. Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole siinä esineinä, vaan pilkkuina tai täplinä esineillä. Yhdellä paikalla he aina istuvat, päätänsä pitävät aina yhdellä lailla, heitä tekisi mieli lukea huonekalujen joukkoon, eikä luulisi, että näiltä huulilta vielä milloinkaan on sana tullut; ja kumminkin, pistäypäs heidän perässään piikain kamariin tahi kellariin, niin kylläpäs on kellossa ääntä!
— "Kaali on, kultaseni, tänään erinomaisen hyvää", sanoi Sobakevitsh, maistaen lusikallisen kaalia ja ottaen lautaselleen aimo palasen njanja nimistä tunnettua ruokalajia, jota tarjotaan kaaliliemen kanssa ja joka on lampaan vatsa, täytettynä tattaripuurolla, aivoilla ja sorkilla.
— "Tämmöistä njanjaa", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, "tämmöistä njanjaa te ette saa kaupungissa; siellä teille tarjotaan piru ties mitä kaikkea".
— "Kuvernörin pöydässä ei ole sentään moitteen sijaa".
— "Mutta tiedättenkös te, mistä ne ruokiansa laittavat? Jos tietäisitte, niin ette maar söisikään".
— "Sitä en minä tiedä, siitä en saata sanoa mitään; sen minä vaan tiedän, että erinomaisia sian kotletteja ja erinomaista keittokalaa siellä oli".
— "Teistä vaan näytti niin. Tiedänhän minä, mitä heillä torilta ostetaan. Kokki kanalja, joka oli Franskalaisella opissa, ostaa tiedättekös kissan, nylkee sen ja kantaa jäniksen paistina pöytään".
— "Hyi mitä sinä puhutkaan", virkkoi rouva.
— "No mutta, kultaseni, niin heillä tehdään; enhän minä ole syypää, että heillä tehdään niin. Kaikki vihon viimeiset roskat, mitä Akuljka meillä, suoraan sanoen, heittää likasaaviin, panevat he soppaan, niin, soppaan juuri! Sinne pistävätkin".
— "Sinulla on aina tuommoisia puheita pöydässä", virkkoi jälleenSobakevitsh'in rouva.
— "No mutta kultaseni", vastasi Sobakevitsh, "enhän minä semmoista tee, ja minä sanon sinulle suoraan, ett'en minä rupea syömään moskaa. Vaikka sä mulle sammakon sokerissa paistaisit, niin en pistä sitä suuhunikaan, enkä pistä osteriakaan, kyllä minä tiedän, minkä näköistä osterit on. Ottakaa lampaan paistia", sanoi hän, kääntyen Tshitshikow'iin, "tämä on lampaan kylkeä puuron kanssa. Ei tämä ole sellaista frikassee'ta, jota laitetaan suurten herrain kyökissä lampaanlihasta, mikä on puolen viikkoa virunut torilla! Kaikki tuo on saksalaisten ja franskalaisten tohtorien keksintöä; hirteen minä heidät vetäisin joka miehen! Löysivätpäs näet ruokavalion, ihmisiä muka pitäisi nälällä parantaa! Jos heidän saksalaiset suippoluiset nahkansa semmoista sietävät, niin luulevatko he, että Venäläisenkin vatsan kanssa on yhtä hyvä tulla toimeen? Ei maar, kaikki se on pelkkää joutavaa, se on pelkkää…" Ja Sobakevitsh oikeen päätä puisteli vihoissansa. "Puhutaan valistuksesta, mutta tämä valistus on hölyn pölyä! Sanoisin ma vielä toisenkin sanan, mutta ei sovi näin ruokapöydässä. Toisin on minulla. Minulla jos niinkuin sianpaistia, niin kanna koko sika pöytään, jos lampaan paistia, niin tuo koko lammas, jos hanhea, niin koko hanhi! Mieluummin minä syön ainoastaan kaksi ruokalajia, mutta syön minkä vatsa vetää".
Sobakevitsh toteuttikin nämä sanat, sillä hän keikautti lautaselleen puolet lampaan kylkeä, söi sen, kaluten ja imeskellen hamaan viimeiseen luuhun.
— "Sanasta miestä", arveli Tshitshikow.
— "Toisin on minulla", puheli Sobakevitsh, pyhkien käsiänsä salvettiin; "toisin on minulla kuin jollakin Pljushkin'illa: miehellä on 800 sielua ja kumminkin elää hän ja syö huonommin kuin minulla karjan paimen".
— "Kuka se Pljushkin on?" kysyi Tshitshikow.
— "Roisto!" vastasi Sobakevitsh. "Semmoinen saituri, ett'en niin osaa sanoa. Vangeilla tyrmässä on parempi elämä kuin hänellä! Väkensä kaiken on nälkään tappanut".
— "Todellakin!" huudahti Tshitshikow osan-otolla; "kuoleeko häneltä tosiaankin paljo väkeä, vai kuinka?"
— "Niinkuin kärpäsiä".
— "No mutta tosiaankin! Sallikaas, kuinka kaukana hän asuu täältä?"
— "Viiden virstan päässä".
— "Viiden virstan päässä!" huudahti Tshitshikow ja oikein tunsi sydämmensä vähän sykähtävän. "Kun lähtee täältä, niin onko se oikealle, vai vasemmalle?"
— "En minä kehoittaisi teitä tietämään tietäkään semmoisen konnan luo", sanoi Sobakevitsh. "Anteeksi annettavampaa on käydä jossakin sopimattomassa paikassa kuin hänen luonaan".
— "Niin, en minä sitä kysynyt, käydäkseni niinkuin … minua vaan huvittaa kaikenlaisten paikkain tunteminen", vastasi Tshitshikow.
Lampaan kylkeä seurasi avopiiraita, kukin paljoa isompi lautasta, sitten kalkkona, vasikan kokoinen, täynnä jos mitäkin hyvää: munia, riisisuurimoita, maksoja ynnä paljo muuta, mikä raskaana pallerona asettui vatsaan. Siihen päivällinen päättyikin, mutta pöydästä noustua tunsi Tshitshikow olevansa leiviskän verran raskaampi entistään. Mentiin tuosta vierashuoneesen, jonne jo oli ilmaunut pienillä lautasilla sylttyä — ei se ollut puuperunoista eikä luumuista eikä muistakaan marjoista. Siihen ei kumminkaan kajonnut kukaan, ei vieras eikä isäntäkään. Emäntä meni ulos panemaan sitä muillekin lautasille. Hänen poissa oloansa hyödykseen käyttäen, kääntyi Tshitshikow Sobakevitsh'in puoleen, joka virui nojatuolissa ähkien ja öhkien kelpo päivällisen jälkeen ja päästellen suustansa epäselviä ääniä, ristien silmiänsä ja ehtimiseen nostaen kättä suullensa. Tshitshikow virkkoi hänelle:
— "Minun tekisi mieleni puhua teidän kanssanne pari sanaa".
— "Täss' on vielä sylttyä!" sanoi emäntä, tullen takaisin pieni lautanen kädessä; "medessä keitettyä rätikkää".
— "Kyllä me maistamme sitä perästä päin!" sanoi Sobakevitsh. "Mene sinä omaan kamariisi; me Pavel Ivanovitsh'in kanssa heitämme frakit pois ja levähdämme hiukan".
Emäntä ilmoitti jo olevansa valmis tuottamaan patjoja ja tyynyjä, mutta isäntä sanoi:
— "Kyllä me lepäämme näin nojatuoleissakin".
Emäntä meni. Sobakevitsh laski päänsä hiukan kallelleen, valmiina kuuntelemaan vieraansa paria sanaa.
Tshitshikow aloitti hyvin kaukaa, mainitsi yleensä koko Venäjän valtakunnasta, ylistäen sen laajuutta, sanoipa, ett'ei itse muinainen Romankaan valtakunta ollut niin avara ja että ulkomaalaiset täydellä syyllä ihmettelevät … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) … ja että tässä valtakunnassa, jolle ei mainehessa ole verran vetänyttä, on voimassa muuan sääntö, jonka mukaan henkipanossa luetut ja kirjoihin merkityt sielut pysyvät kirjoissa hengissä-olevain arvoisina kuolemansakin jälkeen, hamaan seuraavaan henkipanoon asti, jota vastoin syntyneitä ei oteta mihinkään henkikirjoihin ennenkuin tulevassa henkipanossa, jott'ei tulisi liikaa vaivaa virastoille tuommoisista vähäpätöisistä ja hyödyttömistä tiedustuksista ja jott'ei valtakunnan jo niinkin monimutkainen laitos rasittuisi uusilla mutkilla … (Sobakevitsh kuunteli kuuntelemistansa, pää kallellaan) ja että tämä kaikki, vaikka se on varsin oikeata, saattaa olla osittain raskasta monellekin isännälle, joitten täytyy maksaa verot kuolleista samalla tapaa kuin hengissäkin olevista, ja että hän, tuntien personallista kunnioitusta Sobakevitsh'ia kohtaan, olisi valmis vaikka ottamaan päällensä yhden osan tätä todellakin rasittavaa velvollisuutta. Pää-esineistä puhui Tshitshikow varsin varovasti: hän ei kertaakaan sanonut sieluja kuolleiksi, vaan ainoastaan olemattomiksi.
Sobakevitsh kuunteli kuin ennenkin pää kallellaan, ja jospa olisivat edes värähtäneetkään miehen kasvot. Tuossa ruumiissa ei näkynyt olevan sielua ensinkään, taikka jos olikin, niin mahtoi olla jossakin aivan toisaalla. Jos lienee pohjalla liikahtanutkin, — ei ainakaan pinnalla näkynyt värettäkään.
— "No tuota…", virkkoi Tshitshikow, odottaen vastausta jonkinlaisella levottomuudella.
— "Te tarvitsette siis kuolleita sieluja?" kysäsi Sobakevitsh suoraan, vähintäkään kummastelematta, aivan kuin puhe olisi ollutkin jyvistä.
— "Niin", vastasi Tshitshikow, lieventäen taaskin tuota sanaa ja lisäten: "olemattomia".
— "Kyllähän niitä aina löytyy", sanoi Sobakevitsh.
— "Ja koska löytyy, niin te kaiketikin … mielellänne luovutte niistä?"
— "Olkoon menneeksi, kyllä minä myön ne teille", sanoi Sobakevitsh, ja kohotti jo vähän päätään, hoksattuaan, että ostaja varmaankin toivoo tästä jotakin hyötyä.
— "Peiakas!" ajatteli Tshitshikow itsekseen, "tämähän tarjoo kaupaksi, ennenkuin minä olen ennättänyt hiiskahtaakaan!" Hän lisäsi ääneen: "No mikähän, esimerkiksi, olisi hintana? vaikka kaupan esine on niin omituista laatua … että hinnasta on todellakin niin outoa…"
— "En minä rupea teiltä liikoja vaatimaan; — sata ruplaa kappaleelta", sanoi Sobakevitsh.
— "Sata?!" huudahti Tshitshikow ja katsoa tuijotti suu auki toista silmiin, tietämättä varmaan, oliko hän itse kuullut väärin, vai Sobakevitsh'inko kieli se, kankea luonnoltaankin, oli liikahtanut toisapäin, pöläyttäen sanan, vaikka toista oli tarkoittanut.
— "Onko se sitten mielestänne liian paljo?" kysyi Sobakevitsh ja jatkoi sitten: "Mitäs te maksaisitte?"
— "Maksaisinko? Me olemme kaiketikin erehtyneet tahi emme ymmärrä toisiamme; olemme unohtaneet, mistä nimittäin tässä on kysymys. Minä arvelen, punniten oman tuntoni mukaan, että kahdeksankymmentä kopekkaa on aivan yltäkyllin".
— "Hei helkkunassa! Vai kahdeksankymmentä kopekkaa vainen!"
— "Ei minusta nähden enempää kannata maksaa".
— "Enhän minä teille vanhoja virsuja myö".
— "Mutta eihän ne ihmisiäkään ole, sen myönnätte itsekin".
— "Luuletteko te sitten löytyvän semmoisia hupsuja, jotka möisivät teille hengille-pantuja sieluja kahdeksaankymmeneen kopekkaan?"
— "Sallikaas toki: minkätähden te sanotte niitä hengille-pannuiksi? Johan ne itse ovat aikaa sitten kuolleet: jäljellä on ainoastaan nimi, utukuva vain. Mutta, välttääksemme nyt kaikki pitkälliset keskustelut tästä asiasta, suostun minä maksamaan puolitoista ruplaa kappaleelta. Enempää en voi maksaa".
— "Häpeä sitä on tarjoillakin mokomaa summaa! Sanokaa nyt oikea hinta".
— "En voi muuta, Mihail Semenovitsh, sen vakuutan omantuntoni kautta, en voi! Mikä on mahdotonta, se on mahdotonta", puheli Tshitshikow, lisäten kumminkin vielä viisikymmentä kopekkaa.
— "Mitä te visuilette?" sanoi Sobakevitsh, "enhän minä kallista pyydä! Toinen roisto pettää teidät, myö teille jotakin romua eikä sieluja; minulla sitä vastaan ovat maan kuuluja, veden valioita: ken kätevä kovin, ken muutoin aimo mies. Niinkuin esimerkiksi Mihejew, ajokalujen tekijä! Ei näet tehnytkään tavallisia, kaikki linjaleilla vaan. Eikä ollutkaan hänen työnsä tuommoista Moskovan työtä, mikä kestää yhden tunnin; vaan niin lujaa ja kestävää … itse hän ne sisustaa, itse hän ne kiillottaa!"
Tshitshikow avasi suunsa, huomauttaaksensa, ett'eihän Mihejew'ia enää ole ollut pitkään aikaan; mutta Sobakevitsh oli käynyt, kuten sanotaan, puhetuulelle; mistä lie mieheen saanutkaan tuommoinen puheen into ja lahja.
— "Entäs Korkki Tahvo, salvumies! Pääni saatte, jos mistään löydätte mointa miestä. Kas se sitten oli väkevä! Jos hän olisi palvellut kaartissa, niin olisi hänelle maksettu, taivas ties, mitä kaikkea: seitsemän tuumaa neljättä kyynärää!"
Tshitshikow yritti jälleen muistuttamaan, ett'ei Korkkiakaan ole olemassa; mutta Sobakevitsh oli tullut puheen vimmaan; häneltä virtasi semmoinen puhetulva, ett'ei auttanut muuta kuin kuunnella.
— "Milushkin, muuraaja! Pani näet uunin vaikka mihin taloon hyvänsä. Maksim Teljatnikow, suutari: mihin pisti naskalilla, siihen syntyi saapas; mihin saapas syntyi, siihen kiitos syntyi, ja jos edes olisi viinaa huulilleenkaan pannut! Entäs Jeremei Sorokoplehin! Se mies maksaa yksinään saman kuin kaikki muut: kävi kauppaa Moskovassa ja maksoi pelkkää veroa viisisataa ruplaa. Semmoista väkeä se on! Vähän toista sentään kuin se, mitä saisitte Pljushkin'ilta".
— "Mutta malttakaahan toki", pääsi Tshitshikow viimein puhumaan, hämmästyneenä tuommoisesta runsaasta sanatulvasta, josta loppua ei näkynyt, ei kuulunut, "mitä te heidän hyvyyksiänsä luettelette? Eihän niistä enää ole hyötyä eikä mitään, kuolleitahan ne ovat, ja eihän kuolleesta kumppalia, sanoo sananlasku".
— "No niin, kuolleitahan ne ovat", sanoi Sobakevitsh, ikäänkuin itsekin huomaten niiden tosiaankin jo olevan kuolleita, mutta lisäsi sitten: "mutta, sen minä sanon kanssa, mitähän on hyötyä nykyisestäkään väestä, jota sanotaan elossa olevaksi? Mitä väkeä se on? Kärpäsiä ne ovat eivätkä ihmisiä".
— "Niin, niin, mutta ne ovat kumminkin olemassa; teidän väkenne sitä vastoin — sehän on mielikuva vaan".
— "Mielikuvako? Ei maar olekaan! Sallikaa minun sanoani teille: semmoista miestä kuin Mihejew, semmoista te ette löydä mistään; semmoinen mahtava masina, ett'ei mahdu tähän huoneesen … se ei ole mikään mielikuva, e-hei! Ja hartioissa oli miehellä semmoinen voima, ett'ei hevosella mointa! Hauska olisi tietää, mistä te muualta löydätte tämmöisen mielikuvan!…" Nämä viimeiset sanat hän lausui, kääntyneenä Bagrationin ja Kolokotronin muotokuviin, niinkuin usein tapahtuu puhelevain kesken, kun toinen äkkiä, ties mistä syystä, kääntyy kokonaan toisen ihmisen puoleen, ei sen, jolle sanat on lausuttu, vaan kolmannen puoleen, joka vahingoissa on sattunut tulemaan sisään ja on aivan vieraskin, jolta hän ei osaa odottaa vastausta eikä mielipidettä eikä myöntymystä, vaan johon hän kumminkin kiinnittää katseensa, ikään kuin pyytäen häntä välimieheksi, — ja vasta tullut vieras on ensimmältä hämillään eikä tiedä, pitääkö hänen vastata asiassa, josta hän ei kuullut mitään, vai muutoinko vaan seista kohteliaasti kotvasen ja mennä sitten pois.
— "Kahta ruplaa enempää minä en voi antaa", sanoi Tshitshikow.
— "Kuulkaas, teillä ei pidä oleman syytä panna mitään hampaan koloon, että muka olen liikoja hintoja pyytänyt ja ett'en tahdo osoittaa teille palvelusta: te saatte sielut seitsemästäkymmenestä viidestä ruplasta kappaleelta, paperirahoissa tietysti, — ja näin huotavaan myön sulasta tuttavuudesta vain".
— "No mutta", arveli Tshitshikow itsekseen, "hupsunakohan tuo minua pitänee vai mitä?" Hän liitti sitten ääneen: "Tämä on vähän kummallista todellakin! Näyttää siltä kuin me tässä näyttelisimme komediaa. En minä muutoin saata ymmärtää… Olettehan te, niinkuin näyttää, jotenkin älykäs mies. Mitäs nyt tämmöinen kaupanesine oikeastaan on? Tyhjää kaikki, tyyni! Mitäs nyt semmoinen maksaa? Kukas semmoista tarvitsee?"
— "Tehän sitä juuri ostelette, siis tarvitsette kanssa".
Tshitshikow puraisi huultaan eikä löytänyt sopivaa vastausta. Hän alkoi puhua jonkunlaisista suku- ja perheseikoista, mutta Sobakevitsh keskeytti suoraan:
— "En minä tahdo tietää teidän seikoistanne; minä en sekaannu perheellisiin asioihin, min' en semmoisiin puutu. Teillä on tarvis sieluja, minä myön ja saattepa katua, että jätitte ostamatta".
— "Kaksi ruplaa", sanoi Tshitshikow.
— "Olkaa tuossa! Kun rupesi, niin repesi, niinkuin sanotaan sananlaskussa. Kun kerran saitte kaksi ruplaa hampaisinne, niin siitä ei sitten enää mihinkään, ei puuhun ei papuun. Sanokaa oikea hinta!"
— "Menköön jo hitoille koko mies", ajatteli Tshitshikow itsekseen; lisään minä tuolle koiran pojalle puolen ruplaa mielihyviksi. — "Olkoon menneeksi, puoli ruplaa lisään".
— "No olkoon menneeksi minunkin puoleltani, sanon minäkin viimeisen hinnan: viisikymmentä ruplaa! Tappiota otan itselleni, oikein totta. Huotavammalla ette saa mistään niin oivallista väkeä".
— "Kyll' olet vekkuli!" arveli Tshitshikow itseksensä ja jatkoi sitten vähän närkästyneenä: "Mutta mitäs tämä nyt tosiaankin on?… Luulisi hyväksikin asiaksi mokomata! Saanhan minä niitä muualta ihan ilmaiseksi. Jokainen on oleva vielä hyvillään, kun pääsee joutavista. Hupsu niitä rupeaa kirjoissansa pitämään ja veroja niistä maksamaan!"
— "Mutta tiedättenkös, ett'eivät tämän laatuiset ostokset — näin meidän, ystäväin, kesken puhuen — ole aina luvallisia, ja annas, että minä, tai toinen ken, kerron tämän asian, niin ei semmoinen ostaja enää saa mitään luottamusta kontrahtien teoissa eikä muissakaan edullisissa yrityksissä".
— "Katsos roistoa; vai on nyt semmoinen ääni kellossa!" arveli Tshitshikow ja lausui samassa suurimmalla välinpitämättömyydellä: "kuinka vaan suvaitsette, en minä ostele missään erityisessä tarkoituksessa, niinkuin luulette, vaan muutoin mieliteko on semmoinen minulla. Jos ette huoli puolesta kolmatta ruplasta, niin voikaa hyvin!"
— "Ei tuo niinkään helpolla heilahda", ajatteli Sobakevitsh itsekseen. "No, eihän teille mitään mahda, maksakaa pois kolmekymmentä ruplaa kappaleelta ja ottakaa ne omiksenne".
— "Niin, kyllä minä näen, ett'ette te tahdo myödä. Hyvästi!"
— "Malttakaa, malttakaa!" sanoi Sobakevitsh, päästämättä hänen kättään ja astuen häntä jalalle, sillä sankarimme ei ollut muistanut olla varovainen ja sai nyt rangaistukseksi sihaista ja hypätä muutaman kerran yhdellä jalalla.
— "Suokaa anteeksi, minä kukaties häiritsin teitä! Olkaa hyvä istukaa, istukaa tuohon! Olkaa hyvä!"
Hän pani vieraansa istumaan nojatuoliin, vieläpä jonkinlaisella notkeudellakin, niinkuin semmoinen karhu, joka jo on ollut tanssittajan koulussa ja osaa keikahdella sekä näyttää mitenkä ämmät saunassa kylpevät ja mitenkä pojat käyvät nauriita varkaissa.
— "Todellakin minä kulutan täällä vaan suotta päivin aikaani; minulla on kiire".
— "Istukaahan hetkinen, niin sanon teille heti kohta jotakin hauskaa". Sobakevitsh siirsi tuolinsa lähemmäksi ja kuiskasi hänelle korvaan niinkuin minkä salaisuuden: "Tahdotteko — harmaasta?"
— "Se on: viidestä kolmatta ruplasta, niinkö? En millään muotoa! En anna punaistakaan, en kopekkaakaan lisää".
Sobakevitsh vaikeni. Tshitshikow vaikeni myöskin. Vaiti-oloa kesti pari minuttia. Kotkan-nenäinen Bagration katseli seinältä tuiki tarkasti tätä kaupantekoa.
— "Mikäs sitten on teidän viimeinen hintanne?" kysäsi viimeinSobakevitsh.
— "Kaksi ja puoli".
— "No kylläpä teillä on hellä sydän, tosiaankin! Maksakaa edes kolme ruplaa".
— "Ei käy laatuun".
— "No olkoon sitten menneeksi! Tappiota minä saan, mutta semmoinen on minulla vaan hassu luonto: en saata olla tekemättä toisen mieliksi. Kai tässä pitää tehdä kauppakirjat ja muut, jotta kaikki olisi niinkuin olla pitää".
— "Tietty se".
— "No siinäpä se on: pitää lähteä kaupunkiin".
Näin päättyi asia. Päätettiin olla huomenna kaupungissa ja laittaa kauppakirjat kuntoon. Tshitshikow pyysi saada luetteloa talonpojista. Sobakevitsh suostui kernaasti, ja astui samassa kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi omalla kädellään kirjoittamaan luetteloa, jossa mainitsi ei ainoasti talonpoikain nimet, vaan myös kunkin hyvät ominaisuudet. Tshitshikow, seisoen hänen takanaan, rupesi sillä välin muun työn puutteessa katselemaan Sobakevitsh'in avarata ruumiin rakennusta. Katseltuansa hänen selkäänsä, leveää kuin Vjatkalaisilla, matalajalkaisilla hevosilla, ja katsahdettuaan noihin jalkoihin, tukeviin ja paksuihin kuin valurautaiset pölkyt kadunvieruksilla, ei hän voinut olla itseksensä huudahtamatta:
— "Kylläpäs Jumala on sinua muistanut! Sinusta tosiaankin sopii sanoa: rumaksi leikattu, lujaksi ommeltu!… Lienetköhän sinä jo näin karhuksi syntynytkin, vai karhuksiko olet muuttunut täällä sydänmailla, kylväissäsi, kyntäissäsi, puuhaillessasi talonpoikiesi kanssa, ja sitenkö sinusta on tullut niinkuin sanotaan aika nyrkki! Vaan ei! Luulen kuin luulenkin, että sinä aina olisit ollut sama, vaikkapa olisivat sinua kasvattaneet uusimman kuosin mukaan ja sitten vasta maailmaan laskeneet, ja sinä eläisit Pietarissa etkä sydänmailla. Eroitus on vaan se, että sinä nyt pistät poskeesi puolet lampaan kylkeä puuron kanssa ja haukkaat päälle avopiirakan, noin lautasen kokoisen, mutta silloin sinä söisit jonkinlaisia kotletteja tryffelien kanssa. Nyt sinulla on vallassasi talonpoikia, sinä olet sovussa heidän kanssaan, sinä tietysti et tee pahaa heille, sillä omiasihan he ovat, ja pahempaa siitä itsellesi tulisi, mutta silloin olisi valtasi alla virkamiehiä, ja niitäkös sinä ripittelisit, kosk'eivät ole maa-orjiasi; tai kruunun kassoja ryösteleisit! Niin, niin! Ken on nyrkki kerran, niin ei se kämmeneksi aukene! Mutta aukaisepas nyrkistä sormi tai kaksi, niin tulee kahta hullumpaa. Annapas hänen maistaa oppia hieman, rahtusen vaan, niin kylläpä hän, päästyään korkeampaan asemaan, osaa kyytiä antaa kaikille niille, jotka todellakin ovat päässeet jonkun opin perille! Jospa toki kaikki nyrkit…!"
— "Tässä on luettelo", sanoi Sobakevitsh, kääntyen vieraansa puoleen.
Tshitshikow luki sen hät'hätään ja ihmetteli sen tesmällisyyttä ja tarkkuutta: siihen oli kirjoitettu ensinnäkin kunkin ammatti, nimi, ikä ja asema perheessä ja sitä paitsi oli syrjään vielä merkitty kuinka kukin oli käytökselleen, raittiudelleen, sanalla sanoen, hauska oli nähdä tuommoista listaa.
— "Suvaitkaapa nyt antaa käsiraha", sanoi Sobakevitsh.
— "Mitä käsirahaa? Saattehan te huomenna kaupungissa kaikki yhtä haavaa".
— "Niin, mutta semmoinenhan on maailman tapa", vastasi Sobakevitsh.
— "Enpä'oikeen tiedä, mitä mä tarjoisinkaan: ei tullut otetuksi rahoja mukaan. Niin vainenkin, onhan tässä kymmenen ruplaa".
— "Mitä me kymmenellä! Antakaa edes viisikymmentä".
Tshitshikow yritti jo vastustella, sanoen, ett'ei rahoja ole, muttaSobakevitsh se sanoi semmoisella vakuutuksella rahoja löytyvän, ettäTshitshikow otti esille vielä setelin, sanoen:
— "Olkoon menneeksi! Tässä on vielä viisitoista, yhteensä siis viisikolmatta. Antakaapa kuitti!"
— "Mitä te kuitilla teette?"
— "No niin, onhan se aina parempi. Tietämätöntähän se on ihmis-elämä … saattaa tapahtua jos jotakin".
— "No niinpä niinkin, antakaa rahat tänne!"
— "Kuinka niin? Tässähän ne ovat kädessäni; samalla hetkellä kuin te kirjoitatte kuitin, annan minä rahat".
— "Niin, mutta mitenkäs minä saatan kirjoittaa kuittia, ennenkuin olen rahat nähnyt?"
Tshitshikow laski rahat pöydälle. Sobakevitsh astui pöydän ääreen, laski vasemman kätensä sormet rahain päälle ja kirjoitti oikealla kädellänsä kuitin, jossa ilmoitti saaneensa etukäteen viisikolmatta ruplaa myömistänsä sieluista. Kirjoitettuansa kuitin hän tarkasti setelit vielä kerran.
— "Kovinpa tämä jo on vanha!", sanoi hän, katsoen yhtä seteliä valoa vasten; "mutta vähät tuosta näin ystäväin kesken".
— "Nyrkki, mikä nyrkki!" ajatteli itsekseen Tshitshikow. "Nyrkki ja vekkuli!"
— "Ettekös huoli naisväestä?"
— "En, kiitoksia paljon!"
— "Minäpä möisin helpolla. Näin tuttavan kauppaa tehden, niin rupla kappaleelta".
— "Ei, en tarvitse naisväkeä".
— "No kun ette tarvitse, niin mitäs siitä puhuukaan? Mikä mistäkin pitää, kuka kustakin. Yksi sitä, toinen tuota, monikahta muutamia, sanoo sananlasku".
— "Vielä pyytäisin teitä, että tämä asia pysyisi meidän kesken", virkkoi Tshitshikow, jättäen hyvästi.
— "Se on tietty se. Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Hyvät ystävykset kun minkä kahden kesken tekevät, niin ei se kauemmas mene heidän ystävyyttänsä. Jääkää hyvästi! Kiitoksia käymästänne! Muistakaa meitä toistenkin. Jos milloin sattuu tunti ja toinen joutilasta aikaa, niin poiketkaa tänne, syömme yhdessä päivällistä, haastelemme, rupattelemme. Kukaties toisenkin kerran vielä saamme tilaisuutta osoittaa jotakin palvelusta toisillemme".
— "Älähän nuolaise, ennenkuin tipahtaa", ajatteli Tshitshikow, nousten vaunuihinsa. "Puolen kolmatta ruplaa kiskaisit kuolleesta sielusta, pahuksen nyrkki!"
Häntä harmitti Sobakevitsh'in käytös. Oli miten olikaan, mutta tuttujahan he olivat, kuvernörin luona ja polisimestarin luona olivat kohdanneet toisiansa, ja kumminkin teki hän kuin vento vieras, otti rahan roskasta. Vaunujen ajettua ulos pihasta, katsahti Tshitshikow taakseen ja näki Sobakevitsh'in yhä vielä seisovan kuistilla, ikäänkuin odottamassa saadakseen nähdä, minnepäin vieras lähtee.
— "Kas roistoa, kun yhä vielä seista jöröttää!" ärähti hän itsekseen, ja käski Selifan'in kääntyä kylään päin sillä tapaa, ett'eivät vaunut näkyisi hoviin. Hänen teki mielensä käydä Pljushkin'in luona, jolta Sobakevitsh'in puheen mukaan ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa sitä Sobakevitsh'ille. Ajettuansa jo kylän toiseen päähän, kutsui hän luokseen ensimmäisen kohtaamansa talonpojan, joka oli jostakin tien varrelta nostanut paksun pölkyn ja oli sitä nyt kantaa raahaamassa hartioillaan, lailla uutteran muurahaisen, omaan tupaansa.
— "Kuules sinä, partasuu! Mitenkä tästä pääsee Pljushkin'in luokse muuta tietä kuin hovin sivutse?"
Talonpoika näkyi käyvän ymmälle.
— "Etkö tiedä?"
— "En tiedä, herra, en".
— "Oletpa sinäkin! Pää jo miehellä harmaisin käy, etkä vielä tiedäPljushkin'ia, saituria, sitä, joka väkensä nälällä näännyttää!"
— "Niin, tuotako reikänuttua, paikkapöksyä!" huudahti talonpoika. Kyllä hän vielä lisäsi yhden sanan, sangen sattuvan sanan, mutta kosk'ei sitä käytetä sivistyneessä puheessa, niin jätämme sen sikseen. Hyvin se kumminkin mahtoi olla osattu, koskapa Tshitshikow aina väliin naurahteli vielä silloinkin, kuin mies jo oli kadonnut näkyvistä ja vaunut ajaneet hyvän matkaa eteenpäin.
Voimakas on Venäläisen sana, ja jos hän kerran kelle liian nimen napsauttaa, niin heimoon se menee, koko sukuhun suureen, ja mukana se menee palvelukseen ja virkaeroon ja Pietariin ja maailman ääriin, ja vaikka sä sitten kuinka koettaisit pyhkiä ja koristella liikaa nimeäsi, — turha kaikki: rääkäyttää kuin rääkäyttääkin se oman itsensä, kuni kaarne nimensä, ja selvään sanoo, mistä on kotoisin lintu. Tesmälleen sanottu sana on niinkuin kirjoitettukin: sitä et saa kirveelläkään irti. Ja kuinka tesmällistä onkin kaikki, mikä lähtee Venäjänmaan sydänosista, missä ei ole saksalaisia eikä suomalaisia eikä muitakaan heimoja, vaan missä kaikki on omaa omituista, vapaata ja uljasta venäläistä älyä, joka ei käy kylästä sanaa, eikä haudo sitä kuin kana muniansa, vaan kerrassaan paiskaa sen valmiina, kuin elin-aikaisen passin, eikä siinä sitten enää tarvitse lisäillä, millainen on muka nenä ja mimmoiset ovat huulet, — yhdellä piirteellä se on kuvannut sinut kantapäästä kiireesen asti.
Niin lukematon kuin on kirkkojen, luostarein paljous, kupoleineen ja risteineen, pyhässä kunnioitettavassa Venäjän maassa, yhtä lukematon on myös heimojen, sukujen ja kansain paljous, jotka hyörivät ja pyörivät, puuhaavat ja pauhaavat maan päällä. Ja jokaisella kansalla, joka itsessänsä kantaa tarmonsa todistuksen ja joka on täynnä sielun luovaa kykyä, selvää omituisuutta ja muita Jumalan lahjoja, — jokaisella kansalla on oma omituinen sana, jolla se, lausukoon minkä esineen hyvänsä, samassa myös lausuu osan omaa luonnettansa. Sydämmen tuntemista ja syvää elämän viisautta tietää Englantilaisen sana; keveänä keikarina välkähtää ja lennähtää Franskalaisen lyhyt-ikäinen sana; näppärästi keksii Saksan mies viisaan, laihan sanansa, joka ei ole jokaisen ymmärrettävissä; mutta eipä löydy sanaa, niin huimaa, niin rohkeata, joka niin olisi syöksähtynyt sydämmen sopukasta, niin kuohuilisi ja ilpo elävänä korskuilisi, kuin kohdalleen osattu venäläinen sana.
Ennen muinoin, nuoruuteni päivinä, kerran vilahtaneina ja sitten iäksi kadonneina lapsuuden päivinä, tuntui minusta aina hauskalta lähestyä ensi kerta vierasta paikkaa, joko kylän pahaista tahi vähäistä maaseudun kaupunkia tahi kirkonkylää tahi esikaupunkia, — paljon hupaista siinä aina keksivät lapsen uteliaat katseet. Jokainen rakennus, kaikki, missä vähänkin oli jotakin huomattavaa omituisuutta, kaikki se veti huomiotani puoleensa, vaikutti minuun. Milloin kivinen kruunun kartano, tunnettua rakennustapaa, puolet akkunoista väärin tehtyjä, ypöyksinään seista töröttäin, ympärillään kasa porvarien yksinkertaisia, huononpäiväisiä, hirsistä veistettyjä taloja; milloin pyöreä, säännöllinen kupoli, läkkilevyillä katettu, lumipuhtaaksi valkaistun uuden kirkon päällä; milloin tori, milloin kaupunkiin sattunut maalaisteikari, — kaikkeen kiintyi raitis, tarkka huomio, ja niinpä minä, kurottaen päätäni matkarattailta, katselin jotakin ennen näkemätöntä nutun kuosia ja puulaatikolta, täynnä nauloja, ja kauas jo kellertävää tulikiveä ja rusinoita ja saippuata, joita vilkkueli puodin ovesta ja niitten vieressä lasipurkkeja, täynnä kuivaneita Moskovan konfekteja; — niinpä katselin minä sivulla kulkevata jalkaväen upseria, Jumala ties mistä läänistä hän oli osunut tänne syrjäiseen seutuun ikävöimään; katselin kauppiasta, joka vilahti ohitseni sibirka-nutussa, istuen kilparattailla; heitä katselin minä ja ajatuksissani siirryin heidän yksitoikkoiseen elämäänsä. Tuossa meni ohitseni pikkukaupungin virkamies, — minä heti mietiskelemään: mihinkähän hän menee nyt, iltaako viettämään virkaveljensä luokse vai suoraanko kotiansa, ja siellä hän ensin istuu puolen tunnin verran kuistilla, kunnes jo kokonaan rupeaa hämärtämään, ja käy sitten varhaiseen illallispöytään äitinsä kanssa ja vaimonsa kanssa ja kälynsä kanssa ja kera koko perheensä; ja mitähän he siellä puhelevat sillä aikaa kuin piikatyttö, helmikaula, taikka passaripoika paksussa kurtikassa tuo pöydälle, vasta sopan jälkeen, talikynttilän kototekoisessa pitkä-ikäisessä kynttiläjalassa. Lähestyessäni hovinherran kylää, katselin minä uteliaasti korkeita, kapeita puisia kellonjalkoja tai leveätä, tummaa vanhaa puukirkkoa. Kutsuvaisina vilkkuivat kaukaa, puitten lehdistön välistä, hovin punainen katto ja valkoiset savupiiput, ja kärsimätönnä odottelin minä, milloinka puistot, jotka piirittivät sitä kummaltakin puolen, aukenevat, ja hovi tulee näkyviin kokonaan, ja voi! ei ollut silloin sen ulkomuoto ensinkään typerää mielestäni. Ja ulkomuodosta minä koettelin arvata: kuka on hovinherra, onko hän paksu ja onko hänellä poikia vai kokonaistako kuusi tytärtä, heleine nauruineen, kisoineen ja karkeloineen, ja nuorin sisar välttämättömästi kaunotar, ja lienevätkö he, arvelin edelleen, mustasilmäisiä ja onko hän itse hauska mies vai jörömäinen kuni syyskuu viimeisinä päivinänsä, ja almanakkaako hän tutkii, puhuen nuorisolle ikävistä asioista, rukiista ja ohrasta…
Nyt sitä vastaan lähestyn minä kylmäkiskoisena jokaista outoa kylää ja kylmäkiskoisena katselen sen typerää ulkomuotoa; ei tunnu kodikkaalta mun jäähtyneelle katseelleni, minua ei naurata, ja mikä ennen olisi herättänyt vilkasta liikettä kasvoille, naurua ja haastelua herkeämätöntä, se luisuu nyt ohitseni, ja kylmä äänettömyys asuu mun liikkumattomilla huulillani. Voi nuoruuttani, voi! Tshitshikow aina vaan väliin naurahteli, muistaessaan talonpojan antamaa Pljushkin'in liikanimeä, eikä huomannutkaan hän, kun jo oltiin keskellä avarata kylää, jossa oli koko joukko taloja ja katuja. Sen osoitti hänelle kumminkin melkoinen täräys hirsillä lasketulla kylän kadulla, jonka rinnalla kaupungin kivikatu on itse tasaisuus. Nämä hirret ne nousivat ja vaipuivat aivan kuin klaverin soittimet, ja ken vaan ei ollut varoillansa, se sai joko niskaansa kuhmun tahi otsaansa mustelman, ja sattui niinkin, että hän omilla hampaillansa tuli kipeästi puraisneeksi poikki oman kielensä pään. Kaikki puutalot huomasi hän olevan peräti rappeutuneessa tilassa: hirret olivat vanhoja ja mustia; katot monissa kohdin hataroita kuin seula; muutamissa oli jäljellä ainoastaan kurkihirsi, jossa ruoteet törröttivät kuin mitkä kylkiluut. Näytti siltä kuin olisivat tupain isännät itse kiskoneet irti paanut ja malot, arvellen, niinkuin totta onkin, ett'ei sateella käy kattoa paneminen ja poudallahan se ei vuodakaan, eikä mies viitsi tuvassa kuhnustella ja kahnustella, kun on lääniä kapakassakin ja maantiellä ja, sanalla sanoen, vaikka missä. Akkunoissa ei ollut laseja; muutamat olivat tukitut rievuilla tahi mekolla; pienet ulko-kyljet piste-aitoineen, joita ties mistä syystä tehdään muutamiin Venäjän tupiin, olivat kallistuneet ja rumiksi mustuneet. Tupain takaa näkyi useissa paikoin oikein rivittäisin suuria vilja-aumoja, nähtävästi hyvinkin vanhoja; ulkoa ne näyttivät vanhoilta, huonosti poltetuilta tiileiltä; niitten päässä kasvoi jos jonkinlaista ruohoa, mutta niitten kylkiä jo pensas tapaili. Vilja oli nähtävästi hovin omaa. Aumain ja vuotavain kattojen välitse kohoili ja välkkyi ilman kantta vasten, milloin oikealta milloin vasemmalta, miten päin vaunut milloinkin kääntyivät, kaksi maakirkkoa vieretysten, toinen autio puukirkko, toinen kivinen, keltaseinäinen, pilkuissa ja halkeamissa. Rupesi jo osittain näkymään itse hovikin, kunnes viimein kokonaan tuli näkyviin siitä kohden, mihin tupain rivi päättyi ja mistä alkoi aukea kaalimaa, matalan, paikottain särkyneen aitauksen sisässä.
Raihnaisena sotavanhuksena katseli tämä kummallinen linna, pitkä, suunnattoman pitkä. Paikoin oli siinä yksi kerros, paikoin kaksi; mustalla katolla, joka ei kaikista kohdin saattanut verhota talon rappeutta, seista törrötti kaksi katselumajaa eli belveder'iä vastatusten, kumpikin jo horjuvia ja kumpikin vailla sitä maalia, jolla ne joskus maailmassa oli sivelty. Rakennuksen seinistä oli paikottain rappaus pudonnut pois, jättäen näkyviin päre-risteikön. Seinät olivat nähtävästi saaneet monta kovaa kokea sateista ja myrskyistä ja syksyisistä rankkasäistä. Akkunoista ei ollut toimessa kuin kaksi, sillä muut olivat luukuilla peitetyt, muutamatpa oikein laudoilla kiinni lyödyt. Nämä kaksi akkunaa olivat nekin puoli-sokeita; toiseen oli liimattu sininen sokeripaperi.
Vanha, avara puutarha alkoi talon takana, ulottui sieltä kylään ja levisi kauas kedoille saakka. Tämä metsistynyt ja kuivanut puisto se oli ainoa, joka toi raittiutta tälle avaralle kylälle ja yksin oli kaunis viran-omaisessa rappiossaan. Vehreinä pilvinä ja säännöttöminä, tuutivina kupoleina kuvautuivat taivaan kannella vapaasti kasvaneitten puitten yhtyneet latvat. Jättiläiskoivun valkoinen, latvaton, tuulen tai ukkosen katkaisema runko kohosi tästä vehreydestä, pyöreänä piirteillensä kuni säännöllinen, välkähtelevä marmoripylväs; sen aimo teräväpäinen murros, johon se päättyi ylöspäin kapitelin asemesta, oli kuni lakki tai musta lintu sen lumivalkoisella vartalolla. Humala, tukehduttaen alhaalla seljan ja pihlajan ja metsäpähkinän oksat ja kietaisten sitten koko aidan harjan, kiipesi ylös ja kietoi taittuneen koivun hamaan puoliväliin. Sieltä heittäytyi se alas ja alkoi jo tavoitella muitten puitten latvoja tahi riippueli ilmassa, renkaiksi kääntäen hienot, herkästi tarttuvaiset koukkunsa ja hiljalleen heiluen tuulessa. Siellä täällä oli vehreitä tiheikköjä, auringon valaisemia, ja niitten välillä valoton syvennys, synkkä kuni tumma kita; siimes varjosi sen kokonaan ja hät'hätää pääsi sen mustalta pohjalta vilahtelemaan kapea, koukeroinen polku, lahonneet käsipuut, kallistunut lehtimaja, vanha onttorunkoinen paju, harmaja hiirenherne-puu, joka paksuina harjaksina oli työntänyt pajun takaa esiin, sanomattomasta hoidon puutteesta kuivaneet, toisiinsa sekaantuneet ja takertuneet lehdet ja haarat ja vihdoin nuori vaahteran oksa, työntäen sivulta päin vehreitä, kämmenisiä lehtiänsä, ja yhden alle niistä oli aurinko hyyristynyt, — taivas ties, mitenkä se oli sinne joutunut, ja sepä se antoi vaahteran lehdelle niin ihmeellisen kimaltelun ja välkähtelyn tässä synkässä pimeydessä. Sivulla, aivan puutarhan syrjässä, kohottelivat muutamat, muita korkeammat, haavat suuria variksen pesiä ylös vapiseviin latvoihinsa. Muutamista riippui puoleksi irti temmattuja haaroja alas kuivaneine lehtinensä. Sanalla sanoen, kaikki oli kaunista, jommoista ei keksi luonto eikä taidekaan, vaan jommoista syntyy, kun luonto ja taide lyövät käden kätehen, jolloin ryhmitetylle, usein tolkuttomasti ryhmitetylle ihmiskätten teokselle itse luonto vielä lopullisesti talttansa laskee, keventäen raskaat ryhmät, särkee järeän säännöllisyyden ja turhantarkat leikkaukset, jotka välitsensä päästävät alastoman suunnitelman, ja lämmittää ihmeellisesti kaiken sen, mikä oli syntynyt määränperäisen puhtauden ja järjestyksen kylmässä ilmassa.
Tehtyänsä vielä pari, kolme käännöstä, saapui sankarimme vihdoin itse talon eteen, joka nyt näytti vielä surullisemmalta. Vehreä home kattoi jo laipion lautoja ja portin hirsiä. Piha oli täynnä vanhoja rakennuksia, väentupia, aittoja, kellareita; näistä oikealle ja vasemmalle näkyi muita pihoja. Kaikki tiesi täällä muinaista suurta taloutta, mutta nyt näytti kaikki niin kolkolta. Ei ollut täällä mitään, joka olisi murheellista kuvaa elähdyttänyt, ei auennut ovia, ei kulkenut niissä ihmisiä, ei mitään talouden vilkasta hyörinää ja pyörinää. Pääportti yksin oli auki ja sekin siitä syystä, että pihaan oli paraillaan ajamassa mies, rattailla kuorma, niinimatoilla katettu. Mies oli ikään kuin varta vasetin ilmaantunut tähän elähdyttämään tätä kuollutta paikkaa: muussa tapauksessa olisi tämäkin portti ollut lukossa ja telkeessä, sitä tiesi rautaisessa koukussa riippuva hirveän suuri lukko.
Yhden rakennuksen luona huomasi Tshitshikow pian erään olennon, joka rupesi kinaamaan pihalle ajaneen talonpojan kanssa. Pitkään aikaan ei Tshitshikow osannut päättää, nainenko se oli vai mies. Hänen pukunsa oli aivan epämääräinen, hyvin paljon naisväen kapotin näköinen; päässä semmoinen päähine, jota ämmät maalla pitävät; ääni se vaan tuntui hänestä käheämmältä tavallista naisen ääntä.
— "Ämmä se on", arveli hän itseksensä, vaan samassa jo lisäsi: "Ei maar sentään! — Mutta onpas se vaan ämmä!" sanoi hän vihdoin, katseltuaan sitä tarkemmin. Olento katseli sekin puolestaan häntä tarkasti. Vieras oli hänelle jotakin hyvin harvinaista, sillä hän tarkasti ei ainoastaan Tshitshikow'ia, vaan Selifan'in ja hevosetkin, hännästä hamaan turpaan saakka. Olennon vyöllä riippuvasta avainkimpusta ja siitä, että hän sätti talonpoikaa jotenkin karkeilla sanoilla, päätti Tshitshikow hänen varmaankin olevan emäntäpiian.
— "Kuulepas, muori", sanoi hän astuen alas vaunuistansa, "onkos herra…?"
— "Ei ole kotona", keskeytti emäntäpiika, odottamatta mitä vieras kysyykään, ja lisäsi sitten hetkisen kuluttua: "Mitäs teillä olisi tarvis?"
— "Olisipahan asiaa".
— "Menkää sisään!" sanoi emäntäpiika, kääntäen hänelle jauhoilla ryvetetyn selkänsä. Alempana oli nutussa iso reikä.
Tshitshikow astui pimeään, avaraan eteiseen, josta löyhähti kylmää kuin kellarista. Eteisestä hän joutui kamariin, myöskin pimeään, johon tuli hiukkasen valoa leveästä raosta oven alapuolella. Avattuansa tämän oven, tuli hän vihdoin valoisaan huoneesen, mutta hämmästyi siinä vallitsevaa epäjärjestystä. Näytti siltä kuin olisi talossa par'aikaa pesty lattioita ja tänne hetkeksi koota ryhmätty kaikki huonekalut. Olipa yhdelle pöydälle pantu rikkinäinen tuolikin ja sen viereen kello, jonka lerkku oli pysähtynyt ja johon jo hämähäkki oli ennättänyt kutoa kinojansa. Täällä oli myös, syrjin seinää vasten, kaappi, täynnä vanhan aikuisia hopea-astioita, karahveja ja Kiinan poslinia. Täällä seisoi piironki, koristettu perlamuttisella mosaikilla, joka paikottain oli jo pudonnut pois, jättäen jälkeensä ainoastaan keltaiset, liimalla täytetyt uurteet. Piirongin päällys oli ajettu täpö-täyteen jos mitäkin: siinä oli tukku hienosti kirjoitettuja paperilappuja, vehreytyneen, kivimunalla varustetun, painon alla, vanhan-aikuinen kirja nahkakansissa ja punareunainen, kokonaan kuivanut sitrona, metsäpähkinän kokoinen, palanen nojatuolin käsipuuta, ryyppylasi ja siinä jotakin nestettä ynnä kolme kärpästä ja lasin päällä kirje, murunen lakkaa, jostakin löydetty rieputilkku, kaksi kynää, tahratut lakilla ja kuihtuneet kuin keuhkotautiset, hammasharja, kokonaan jo kellastunut, — isäntä oli kukaties raapustellut sillä hampaitansa jo ennen kuin Franskalainen maahan tuli.
Seinillä oli ripustettu varsin ahtaalle ja tolkuttomasti muutamia kuvia. Pitkä kellastunut kivipainos, joka kuvasi jotakin tappelua: siinä oli suuret rummut, kirkuvat sotamiehet, kolmikolkkaiset hatut päässä, ja hukkuvia hevosia. Kuva oli ilman lasia punapuisissa puitteissa, hienot pronssijuovat reunoilla ja pronssipyörät kulmissa. Tämän vieressä oli puolen seinää täyttävä öljymaalaus, joka kuvasi kukkia, hedelmiä, leikattua arbusia, metsäsian päätä ja alassuin riippuvaa sorsaa. Keskeltä lakea riippui kynttiläkruunu palttinaisessa säkissä, joka oli pölystä muuttunut silkkiperhon pesäkkeen näköiseksi. Huoneen nurkkaan oli ajettu kasa kaikenlaista karkeampaa tavaraa, semmoista, mikä ei ansaitse asua pöydällä. Mitä siinä oikeastaan oli, sitä oli vaikea sanoa, sillä pölyä oli siinä niin paksulta, että ken siihen koski sai kuin sormikkaat käteensä. Muita selvemmin eroitti siinä osan puulapiota ja vanhan saappaan pohjan. Ei olisi suinkaan saattanut arvata kenenkään elävän olennon asuvan tässä huoneessa, ell'ei sitä olisi ilmoittanut vanha, kulunut lakin lulli pöydällä.
Tshitshikow'in katsellessa tätä kummallista siivoa, avautui sivu-ovi, ja sisään astui äsköinen emäntäpiika, jonka hän oli kohdannut pihalla. Nytpä hän huomasikin tämän olevan enemmän isäntärengin kuin emäntäpiian: emäntäpiika ei ainakaan ajele partaa, mutta tämä juuri näkyi ajelevan, vieläpä harvanlaisestikin, sillä koko hänen leukansa ja leuan-aluksensa muistutti rautalangasta tehtyä sukaa, jolla tallissa hevosia su'itaan. Kysyvin kasvoin odotteli Tshitshikow kärsimättömyydellä, mitä muka isäntärenki sanoo. Isäntärenkipä puolestansa näkyi odottelevan, mitä muka Tshitshikow sanoo. Kummastuneena vihdoin tämmöisestä oudosta odotuksesta, kysäsi Tshitshikow:
— "No onko herra kotona, vai?"
— "Tässä on isäntä", sanoi isäntärenki.
— "Missä niin?"
— "Eikö teillä ole silmiä päässä, vai mitä?" sanoi isäntärenki. "Minä olen isäntä".
Nyt astahti sankarimme ehdottomastikin takaperin ja loi häneen tarkemman katseen. Kyllä hän oli aikanansa nähnyt ihmisiä jos jonkinlaisia, semmoisiakin, joita lukija ja minä emme saa kukaties nähdä milloinkaan, mutta mokomaa ei hän vielä ollut koskaan nähnyt. Kasvoissa ei ollut mitään erinomaista: ne olivat melkein samallaiset kuin muillakin vanhoilla ukoilla; leuka vaan pisti pitkälle ulospäin, niin että hänen piti joka kerta peittää se nenäliinallansa, ett'ei sylkisi siihen. Hänen pienet silmänsä eivät olleet sameita, ne vilkkuivat tuuheain kulmakarvain alta, vilkkuivat kuni hiiret, koska he, pistäen pimeästä loukosta terävät nokkansa, korvat hörkössä ja viiksiänsä väräytellen, katselevat, kurkistelevat, eikö missä ole piilossa kissaa tahi vallatonta poikaa, ja epäluuloisina haistelevat itse ilmaakin. Paljoa merkillisempi oli miehen puku. Mistä hänen aamunuttunsa oli pantu kokoon, sitä ei olisi voinut saada selville keinoilla eikä millään; hihat ja ylä-osa olivat niin rasvaiset ja kiposen kiiltävät, kuin juhti, josta saappaita tehdään; takapuolella repatti kahden liepeen asemesta neljä ja niistä lähti pumpulia tukuttain. Kaulaan oli hänellä myöskin sidottuna jotakin, josta oli vaikea saada selkoa: sukkako se oli vai vyö vaiko vatsakapalo, — kaulahuivi se ei vaan ollut. Sanalla sanoen, jos Tshitshikow olisi kohdannut hänet tuollaisessa puvussa jossakin kirkon ovella, niin olisi varmaankin antanut hänelle rossan, sillä sankarimme kunniaksi on sanottava, että hänellä oli hellä sydän ja ett'ei hän millään muotoa saattanut olla antamatta rossaa.
Mutta tässä ei ollutkaan hänen edessään kerjäläinen, vaan hovinherra. Tällä hovinherralla oli talonpoikia toista tuhatta sielua, ja olisipa ken yrittänyt löytää miestä, jolla olisi ollut niin paljo viljaa, jyvissä ja jauhoissa ja muutoin vaan aumoissa, ja jonka aitat, varastot ja kuivinhuoneet olisivat olleet niin täpösen täynnä palttinoita ja verkoja ja lampaannahkoja, parkittuja ja raakoja, kapakaloja ja maan hedelmiä. Ja olisipa ken pilkistänyt hänen työpihaansa, jossa oli varastossa kaikenlaista puuainetta ja astioita, joita ei milloinkaan käytetty, olisi varmaankin luullut joutuneensa Moskovan lautapihaan, minne nopsat ja nokkelat miniät ja muorit kulkevat piika perässänsä ostoksille ja missä valkoisina nuorina kohoilevat puutarpeet: siinä tynnyriä ja saavia ja sankoa ja kaukaloa, laidallista ja laidatonta, loukkua ja häkylätä, joita akat tarvitsevat pellaviansa varten, ja muuta romua, kahoja hienosta, väännetystä haavasta, tuohilessoja ja paljo kaikenlaista, mitä tarvitsee rikas väki sekä köyhä väki Venäjän maassa. Mitä mahtoi tehdäkään Pljushkin niin suunnattomalla paljoudella senkaltaista tavaraa? Eipä niitä olisi yhden ihmisen ikään tarvittu kahdessakaan semmoisessa hovissa kuin hänen oli; mutta hänenpä mielestään oli tämäkin vielä liian vähä. Tähänkään tyytymätönnä hän käveli joka päivä kylänsä kaduilla, kurkisteli siltain alle, porrasten alle, ja kaikki, mitä tielle sattui, — vanha kengän pohja, ämmältä pudonnut riepu, rautanaula, saviastian sirpale, — kaikki vei hän kotiansa ja pani siihen kasaan, minkä Tshitshikow näki hänen huoneessansa. "Jo meni meidän kalamies pyydyksilleen!" puhuivat talonpojat, nähdessään hänen menevän saalista saamaan. Eikä hänen jälkeensä tosiaankaan ollut tarvis katua la'aista: jos ohitse ajava upseri sattui pudottamaan kannuksensa, niin kannus joutui samassa tunnettuun käteen, jos akka sattui liiaksi toilailemaan ja unohti kaivolle sankonsa, niin sieppasi hän sangonkin. Jos talonpoika sattui tuon näkemään ja paikalla vaati sankoa takaisin, niin hän ei pannut vastaan, vaan antoi varastetun kappaleen takaisin; mutta jos se kerran oli joutunut kasaan, niin ei mikään enää auttanut: hän vannoi sangon olevan hänen omansa, hän oli ostanut sen silloin ja silloin ja siltä ja siltä tahi oli se vaari vainajan peruja. Huoneessansa kokosi hän lattialta mitä vaan näki: lakkapalasen, paperitilkkusen, kynän, ja pani ne piirongille tahi akkunan laudalle.
Ja kumminkin oli aika, jolloin hän oli ollut ainoastaan säästäväinen talon-omistaja, nainut mies ja perheekäs mies, jonka luokse naapuri tuli silloin tällöin päivälliselle, tuli kuuntelemaan häntä ja oppimaan häneltä talouden pitoa ja viisasta itaruutta. Kaikki kävi vilkkaasti ja säännöllisesti: myllyt ja vanutuslaitokset käydä kolisivat, työssä ja toimessa olivat verkatehtaat, höyläpenkit, kehruulaitokset; kaikkialla vallitsi, kaikkialle tunkeutui isännän tarkka silmä, ja lailla uutteran hämähäkin hän nopeasti hyöri ja pyöri taloudellisen verkkonsa päästä niin toiseen. Kovin valtaavia tunteita eivät hänen kasvonsa piirteet ilmaisseet, mutta silmissä asui äly; täynnä kokemusta ja maailman tuntemista oli hänen puheensa, ja vieraan oli hupaista häntä kuunnella. Ystävällinen ja puhelias emäntä oli maan kuulu vieraanvaraisuudestaan; vierasta vastaan kävi kaksi suloista tytärtä, valkoverisiä kumpikin ja tuoreita kuin ruusunkukat; vastaan juoksi vallaton poika veitikka ja antoi suuta kaikille, vähät siitä, oliko se vieraalle mieleen vai ei. Talossa olivat kaikki akkunat auki; yläkerrassa asui franskalainen kotiopettaja, joka ajoi partaansa erittäin taitavasti ja oli kelpo pyssymies: aina hän päivälliseksi toi leirin tai sorsan, toisinaan pelkkiä varpusen munia, joista teetti itsellensä munakakkua, sillä ei kukaan muu koko talossa syönyt semmoista. Yläkerrassa asui myös hänen kansalaisensa, kahden tyttären opettajatar. Itse isäntä tuli päivällispöytään sertukki päällä, vähän kulunut kyllä, mutta siisti; paikkaa ei näkynyt missään. Mutta pian kuoli talon hyvä emäntä, osa avaimia ja pieniä huoliakin siirtyi nyt isännälle. Pljushkin kävi levottomaksi ja, kuten kaikkikin leskimiehet, epäileväisemmäksi ja itarammaksi. Vanhempaan tyttäreensä, Aleksandra Stepanovnaan, hän ei saattanut aivan täydellisesti luottaa, ja oikeassa hän olikin, sillä Aleksandra Stepanovna karkasi pian staabin ratsumestarin kanssa, taivas ties mistä hevosväen rykmentistä, vihitti itsensä hänen kanssaan hätimmiten jossakin puukirkossa, tietäen, ett'ei isä rakasta upsereita, hänellä kun oli semmoinen omituinen ennakkoluulo, että muka kaikki sotaherrat ovat kortinlyöjiä ja tuhlareita. Isä lähetti tyttärensä perään kirouksensa, mutta ei pitänyt huolta takaa-ajamisesta. Talossa tuntui nyt entistä tyhjemmältä. Isännässä rupesi selvemmin ilmaantumaan itaruus; hänen karkeihin hivuksiinsa hierautunut harmaa karva, itaruuden uskollinen kumppani, edisti vielä sen kehkiämistä. Franskalainen opettaja sai eron, sillä pojan tuli jo aika lähteä palvelukseen; franskalainen madame ajettiin pois, sillä pian oli tullut selville, ett'ei hän ollut aivan viaton Aleksandra Stepanovnan ryöstämisjutussa. Poika lähetettiin läänin pääkaupunkiin, jossa hänen oli määrä, isän mielestä, oppia tuntemaan oikeata palvelusta, mutta poika sen sijaan rupesi sotapalvelukseen ja vasta siirtymisen jälkeen kirjoitti isälle, pyytäen rahoja pukua varten. Hän sai tietysti, niinkuin sanotaan jokapäiväisessä puheessa — hittoja kans'. Vihdoinpa viimein tytär, joka oli jäänyt isän kanssa kotiin, kuoli ja isä jäi rikkauksiensa ainoaksi vartijaksi, suojelijaksi ja valtijaksi.