Asia oli se, että eukko parka oli, piakkoin sankarimme lähdön jälkeen, tullut niin rauhattomaksi, peläten joutuneensa jonkunlaisen petoksen alaiseksi, ett'ei maannut enää kolmeakaan yötä perä perää, vaan päätti lähteä kaupunkiin, huolimatta, että hevoset olivat kengättä. Siellä hän tahtoi saada varman tiedon, missä hinnassa kuolleet sielut oikeastaan ovat, ja eiköhän vaan hän, Herra varjelkoon, ollut tehnyt hulluja kauppoja ja myönyt sielujansa ihan polkuhintaan. Mitä tästä rouvan tulosta seurasi, sen osoittaa lukijalle muuan keskustelu kahden naisen välillä. Tämä keskustelu … mutta jääköön se seuraavaan lukuun.
Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä N. kaupungissa tavallinen vieraissa-käynnin aika olikaan, astua sipsautti muuan pulskaan ruudukkaiseen vaippaan puettu rouva ulos oransinvärisestä, sinisillä pylväillä koristetusta puutalosta, perässään lakeija avarassa manttelissa, jossa oli useampia kauluksia, ja päässä pyöreä kultareunuksinen kiiltohattu. Rouva hyppäsi tavattoman kiireisesti alaslasketuita astuimia myöten kaleskoihin, jotka seisoivat oven edessä. Lakeija paiskasi samassa oven kiinni, heitti astuimet kokoon ja tarttuen kiinni hihnoihin kaleskan takana kiljasi kuskille: "Anna mennä!" Rouvalla oli vast'ikään kuultu uutinen tiedossansa, ja hän tunsi vastustamattoman halun ilmoittaa sen toisillenkin. Vähä väliin katsahti hän ulos akkunasta, mutta huomasi suureksi harmiksensa, että yhä oli vielä puolet matkaa jäljellä. Jok'ainoa talo tuntui hänestä tavallista pitemmältä; valkoista kivistä vaivaishuoneen taloa kapeine akkunoineen kesti laaduttoman kauan, niin ett'ei rouva lopulta malttanut olla virkkamatta: "Pahuksen linna, kun ei tule loppuakaan!" Kuski sai kahdesti käskyn: "Aja paremmin, Antti! kovinhan sinä olet hidas tänään!" Matka päättyi viimein. Talo, jonka edustalle vaunut pysähtyivät, oli sekin yhdenkertainen tummanharmaa, valkoiset korkokoristukset akkunain päällä, korkea puinen pisteaita aivan ikkunain edessä ja sen sekä talon välillä kapea puisto, jonka pikkuiset puut olivat aivan valkoiset alinomaisesta kaupungin pölystä. Akkunoissa näkyi kukka-astioita, papukaija, nokallansa heiluen häkissä olevassa renkaassa, sekä kaksi rakkikoiraa lekottelemassa päivänpaisteessa.
Tässä talossa asui vasta tulleen rouvan hyvä ystävä. Tekijä on kokonaan ymmällä siitä, kuinka hän nimittäisi nämä kumpaisetkin rouvat sillä tapaa, ett'ei häneen taaskin suututtaisi niinkuin ennen vanhaan tehtiin. Käyttää keksittyä nimeä on vaarallista. Keksittäköön mimmoinen nimi hyvänsä, niin löytyy kuin löytyykin jossakin nurkassa meidän valtakuntaa — suuruudellensa siunattua — joku sen niminen henki, ja hän suuttuu, eikä suutukaan hetkiseksi, vaan veriviholliseksi vihastuu, ja hän rupeaa puhumaan, että kirjantekijä on varta vasten salaa käynyt siellä nuuskimassa kaikki tyyni, mikä hän muka on itse ja millainen hänellä on nuttu päällä ja minkä Agrafena Ivanovnan luokse hän pistäytyy ja mikä hänen lempiruokansa on. Jos taas nimittäisi heidät virka-arvon jälkeen, niin älä Herra saata! Se on sitäkin vaarallisempaa. Nykyjään ovat meillä kaikki virat ja arvot niin ärsyneitä, että kaikki, mikä kirjaan on painettu, näyttää heistä personalliselta loukkaukselta: se näkyy jo olevan ilmassa. Ei huoli muuta kuin sanoa, että eräässä kaupungissa on tuhma mies, niin se on jo personallista loukkausta: ei aikaakaan, niin tulla tuhauttaa joku arvokkaan näköinen herrasmies ja päättää: "olenhan minäkin mies, siis minäkin olen tuhma mies"; sanalla sanoen, hän käsittää asian paikalla. Senpä vuoksi me, kaiken tämän karttamiseksi, rupeamme nimittämään sitä rouvaa, jonka luokse toinen nyt oli tullut, niinkuin häntä melkein yksimielisesti nimitettiin N:n kaupungissa: kaikin puolin miellyttäväksi rouvaksi. Tämän nimityksen hän oli ansainnut laillisella tavalla, sillä todellakaan hän ei ollut säästänyt mitään, tullaksensa aivan sanomattoman miellyttäväksi. Totta kyllä, että miellyttäväisyyden läpi sähähteli silloin tällöin naisen luonteen oikkuja, ja kylläpä sähähtelikin silloin; totta kyllä, että välistä jokaisessa miellyttävässä sanassa riipaisi ja raapaisi pistävä neula, ja kylläpä olikin pistävä; äläkä Herra saata sitä kuohuntaa ja kiehuntaa, mikä sydämmessä oli sitä naista kohtaan, joka edes jollakin tavoin, tai missä hyvänsä, oli saanut ensi sijan! Mutta kaikki tämä oli verhottu kaikkein hienoimpaan käytökseen, mitä vaan maaseuduilla saattaa ajatella. Jok'ainoan liikkeensä teki hän hyvällä aistilla, hän rakasti runojakin, osasipa tuon tuostakin laskea päänsä miettivään asentoon, ja niinpä olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli kaikin puolin miellyttävä rouva. Toinen rouva, nimittäin kyläilemään tullut rouva, ei ollut niin monipuolinen luonteeltaan, ja sentähden sanommekin häntä ainoastaan miellyttäväksi rouvaksi.
Vieraan tulo herätti lekottelevat koiraset: pörröisen Adéle'n, joka alinomaa takertui omiin villoihinsa, ja hoikkakoipisen Potpourri'n. Kumpaisetkin kiersivät häntänsä kippuraan, ja niin mentiin haukku suussa eteiseen, jossa vieras päästeli päältään vaippaansa, ja nyt näkyi hänen päällään uudenkuosinen ja uudenvärinen leninki ja pitkät rivat kaulassa. Jasminin haju löyhähti yli koko huoneen. Tuskin oli kaikin puolin miellyttävä rouva kuullut ainoastaan miellyttävän rouvan tulon, niin jo riensi eteiseen. Rouvat ottivat toisiansa kädestä kiinni, muiskasivat suuta ja huudahtivat, niinkuin huudahtavat koulutytöt, kohdattuaan toisensa vähää aikaa koulusta pääsön jälkeen, ennenkuin mammaset ovat ennättäneet selittää heille, että toisen isä on köyhempi ja virka-arvollensakin alhaisempi kuin toisen. Suuta annettiin hyvin maiskahtavasti, sillä koiran pahaset rupesivat jälleen haukkumaan, ja saivat siitä hyvästä huiskauksen nenäliinalla. Rouvat läksivät sitten vierashuoneesen, tietysti siniseen, jossa oli sohva, soikea pöytä, jopa muratilla kiedotut akkunain suojuksetkin. Heidän peräänsä tulivat uristen pörröinen Adéle ja hoikkakoipinen Potpourri.
— "Tähän näin, kultaseni, tähän näin", puheli emäntä, asettaen vierasta istumaan sohvan nurkkaan. "Kas niin, kas niin! Antakaas, kun panen tyynyn teille selän taakse".
Näin sanottuansa pisti hän vieraansa taakse tyynyn, johon oli villalangalla kirjattu ritari samaan tapaan kuin kanava-kankaalle konsanaankin: nenä oli kuin portaat ja huulet nelisnurkkaiset.
— "On niin hauskaa, että te… Kyllä minä kuulin jonkun ajaneen kuistin eteen. Kukahan se mahtaa olla näin varhain, ajattelin minä. Parasha arveli, että se oli varakuvernörin rouva. Kas niin, sanoin minä, nyt se hupakko taas tulee tänne vastuksiksi. Olin jo käskeä sanomaan, ett'ei minua ole kotona".
Vieras yritti jo käydä suoraan asiaan ja ilmoittaa uutisensa, mutta kaikin puolin miellyttävän rouvan huudahdus saattoi keskustelun äkkiä toisaalle.
— "Kas kuinka somaa kangasta!" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, katsoen ainoastaan miellyttävän rouvan leninkiä.
— "Niin, kyllä se on hyvin somaa. Praskovja Feodorovnan mielestä olisi kumminkin parempi, jos ruutuset olisivat tiheämmät ja täplät ruskeita eikä sinerviä. Sisarelleni lähetin tässä tuonoin kangasta, niin sekös vasta oli niin suloisen kaunista, ett'ei sitä sanoin osaa selittää. Aatelkaas: juovaset niin hienot, niin hienot, kuin vaan ihmisen mieli voi kuvailla, pohja sinervää ja juovasien välissä aina vuorotellen silmät ja kännät, silmät ja kännät, silmät ja kännät… Sanalla sanoen erinomaista! Todellakin saisi sanoa, ett'ei semmoista ole vielä nähty".
— "Kultaseni, kirjavaahan se on".
— "Eihän, eihän kuitenkaan".
— "Kirjavaa se on, on se".
Kaikin puolin miellyttävä rouva veti — se on huomattava — vähän materialistiin, hänellä kun oli taipumus kieltämään ja epäilemään. Paljo oli maailmassa asioita, joita hän hylki ja vastusti.
Ainoastaan miellyttävä vastasi tähän, ett'ei se suinkaan ole kirjavata ja huudahti sitten:
— "Niin, ja minä saan onnitella teitä: poimureunuksia ei enää käytetä".
— "Miks'ei käytetä?"
— "Nyt käytetään hesuja".
— "No, mutta hesut, — sehän ei ole kaunista".
— "Hesuja, hesuja: harteisessa on hesuja, hihoissa hesuja, olkapäissä hesuja, alhaalla hesuja, kaikkialla hesuja".
— "No mutta, Sofia Ivanovna, ei se ole kaunista, jos kaikkialla on hesuja".
— "Herttaista se on, Anna Grigorjevna, sanomattoman herttaista; ne ommellaan kahdella saumalla, levein pistein ja päällepäin. Mutta malttakaas, nyt te saatte kuulla kummempiakin, nyt te vasta saatte sanoa, että… Kuulkaa ja ihmetelkää: aatelkaas, liivit tehdään nykyjään vielä pitemmät, edestä suipot ja ensimmäinen luu on aivan suunnasta pois; hame kurtataan ylt'ympäri, aivan kuin pönkkähameet ennen muinoin, takapuolella lisätään vielä pumpuliakin, että tulisi oikein täydellinen belle-femme".
— "Vaan tämähän jo on suoraan sanoen…" virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva, tehden päällänsäkin tuommoisen loukattua arvontuntoa osoittavan liikkeen.
— "No niin, sanokaas muuta!" vastasi ainoastaan miellyttävä rouva.
— "Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta minä en aio semmoista muotia seurata".
— "Sitä minäkin… Tosiaankin, kun ajattelee, kuinka mielettömiin saakka muoti saattaa mennä … ei sitä oikein voi käsittää! Piloillani pyysin sisareltani kaavat: Melanja meillä otti ommellakseen".
— "Vai on teillä kaavat?" huudahti kaikin puolin miellyttävä rouva, ja hänen sydämmensä jykähti aivan ilmeisesti.
— "On niinkin, sisar toi tullessaan".
— "Kuulkaas, kultaseni, antakaa ne minulle, antakaa Herran tähden!"
— "Voi kuitenkin, minä lupasin ne jo Praskovja Feodorovnalle! Ehkä sitten hänen jälkeensä".
— "Kukas nyt viitsisi ottaa uutta leninkiä Praskovja Feodorovnan jälkeen? Minun mielestäni se on hyvin omituista teidän puoleltanne, että te muistatte vieraita enemmän kuin omaisianne".
— "Mutta onhan hänkin minulle täti".
— "Ties sitä, mimmoinen täti hän teille onkaan, miehenne puolelta. Ei, en minä tahdo kuullakaan. Minä huomaan, että te tahdotte minua loukata, te olette nähtävästi jo saaneet kyllänne minusta, ette kai enää tahdo minua tuntea ettekä tietää".
Sofia Ivanovna parka ei tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi nyt itsekin, millaiseen pulmaiseen välitilaan hän oli pannut itsensä. Semmoista se kerskaileminen teki! Hänen teki mielensä neulasilla pistellä puhki tuhma kielensä.
— "Kuinka meidän sankarimme jaksaa?" kysyi taas kaikin puolin miellyttävä rouva.
— "No voi herrainen aika! Tässähän minä vaan näin istunkin! Sepä kaunista! Tiedättekös, Anna Grigorjevna, mitä minä oikeastaan tulin teille kertomaan?"
Tässä vieras oikein pidätti hengitystänsä, sanat olivat valmiina pyrähtämään lentoon kuin haukat, toinen toistansa ajellen, ja pitihän näet vaan olla semmoinen armoton ihminen, kuin hänen ystävänsä, että raskitsi keskeyttää häntä.
— "Kehukaa te vaan ja ylistelkää häntä niin paljon kuin jaksatte", puhui kaikin puolin miellyttävä rouva ja puhui tavallista kerkeämmin, "mutta minä sanon suoraan ja sanon sen hänelle suoraan silmiin, että hän on kelvoton mies, kelvoton, kelvoton, kelvoton!"
— "No kuulkaahan toki, mitä minä teille ilmoitan…"
— "Pantiin liikkeelle huhu semmoinen, että hän muka on kaunis, mutta hän ei ole yhtään kaunis, ei yhtään, ja nenäkin on hänellä … niin ruma ett' oikein".
— "Sallikaahan, sallikaahan minun vaan kertoa teille … Anna Grigorjevna kulta, sallikaahan minun kertoa! Tämä on semmoinen historia, ymmärrättenkös historia, ce qu'on appelle histoire", puhui vieras melkein epätoivoissaan ja aivan rukoilevalla äänellä.
Ei liene liikaa muistuttaa, että rouvain puheesen oli sekoitettu sangen paljo muukalaisia sanoja, jopa kokonaisia franskalaisia lauseitakin. Mutta vaikka onkin kirjoittaja täynnä pyhää kunnioitusta sitä autuuttavaista hyötyä kohtaan, minkä franskankieli tuopi Venäjälle, vaikka onkin hän täynnä pyhää kunnioitusta sitä kiitettävää tapaa kohtaan meidän ylhäisimmissä seuroissa, että sitä kieltä käytetään aamuin ja illoin ja keskipäivälläkin, syvästä isänmaan rakkaudesta tietysti, — niin eipä hän millään muotoa henno panna yhtään muukalaista lausetta, olkoon minkä kielistä hyvänsä, tähän venäläiseen kertoelmaansa. Senpä vuoksi jatkammekin venäjäksi.
— "Mikä historia?"
— "Voi armas Anna Grigorjevna, jos te vaan voisitte käsittää, mimmoiseen tilaan minä jouduin! Aatelkaas: tänään tulee luokseni provastin rouva, niin, Kyrillo isän rouva juuri, ja mitäs te luulette? Mitäs te luulette tuosta meidän tulokkaasta, tuosta hiljaisesta, siveästä?"
— "Kuinka? Onko hän tehnyt kurtisia provastinkin rouvalle?"
— "Anna Grigorjevna, kultaseni, jospa se edes olisi kurtisia vaan, vähät siitä, mutta kuulkaapas, mitä provastin rouva kertoi! Hänen luokseen, sanoi hän, oli tullut tilan-omistajatar Korobotshka, hirveässä säikäyksessä ja vaaleana kuin kuolema, ja kertonut ja kertonut, tiedättekös, niin, niin! Kuulkaahan, se on koko romani: sydänyön aikana, kaikkein jo maatessa, kuuluu äkisti kolkutus portilla, kauhea kolkutus, niin kauhea, ett'ei sen kauheampaa enää voi olla; kajahtaa huuto: 'portit auki, portit auki, taikka ne murretaan!' Mitäs te nyt sanotte tästä? Mitäs te nyt sanotte meidän sankarista?"
— "Onko Korobotshka sitten nuori ja kaunis?"
— "Eikö mitä! Vanha ämmä!"
— "Sepä somaa! Vai ämmän kimppuun vainen? Kylläpä sitten on meidän naisilla oivallinen aisti! Kylläpä löysivät kehen rakastua!"
— "No mutta, Anna Grigorjevna, eihän se ole sinnepäinkään, niinkuin te luulette. Aatelkaas: äkkiä ilmaantuu hän, aseissa kantapäästä kiireesen asti, aivan kuin mikä Rinaldo Rinaldini, ja vaatii: 'Myökää', sanoo hän, 'kaikki sielut, jotka teiltä ovat kuolleet'. Korobotshka siihen vastaa hyvin järkevästi näin: 'Enhän minä niitä miten saata myödä, koska ovat kuolleet'. — 'Ei', sanoo toinen, 'he eivät ole kuolleet! se on', sanoo hän, 'minun asiani tietää, ovatko he kuolleet vaiko elävät; ne eivät ole kuolleet', huutaa hän, 'eivät ole kuolleet, eivät ole kuolleet!' Sanalla sanoen, hän teki hirmuisen skandalin: koko kylänväki hyppäsi siihen, lapset itkevät, kaikki huutavat, toinen ei ymmärrä toistaan, sanalla sanoen hirmuista, hirmuista, hirmuista!… Anna Grigorjevna, teidän on mahdoton käsittää, kuinka kovin minä säikähdin, tuon kuultuani. 'Rouva kulta, rouva kulta', huutaa mulle Maikko, 'katsokaahan peiliin, niinhän te olette kalpea, että oikein'. — 'Ei minulla nyt ole aikaa peilailemaan', vastasin minä, 'minun täytyy lähteä kertomaan Anna Grigorjevnalle'. Samassa minä käsken panna hevoset kaleskain eteen; Antti kuski kysyy minulta minne mennään, mutta minä, tiedättekös, en saa sanaakaan suustani, katsoa tuijotan vaan häneen kuin hupsu; hän luuli minua kaiketikin mielettömäksi. Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kauheasti minä säikähdin!"
— "Mutta tämähän on kummallista", virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva, "mitähän nuo kuolleet sielut oikeastaan ovat? Minä puolestani en ymmärrä tästä yhtään enempää. Nyt kuulen jo toista kertaa näistä kuolleista sieluista; mieheni arvelee kumminkin Nosdrew'in valehtelevan, mutta kyllä maar siinä jotakin on".
— "Mutta aatelkaas, Anna Grigorjevna, minun pelästystäni! 'Enkä minä', sanoo Korobotshka, 'enkä minä nytkään tiedä mitä tehdä! Hän pakoitti', sanoo hän, 'minut allekirjoittamaan jonkun väärän paperin ja viskasi viisitoista ruplaa seteleissä pöydälle. Minä', niin sanoi Korobotshka, 'minä olen kokematon, turvaton leski, mitä tiedän minä'… Katsokaas, semmoinen juttu se on! Mutta jospa te vaan tietäisitte, kuinka minä säikähdin!"
— "Kuulkaapas! Olkoon nyt miten hyvänsä, mutta kyllä tässä on jotakin muuta kuin kuolleet sielut".
— "Niin, kyllä minäkin", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, vähän ihmetellen, ja tunsi samassa erinomaisen halun saada tietää, mitähän muuta siinä muka oli. Hän oikein lausui verkalleen:
— "Mitäs te luulette siinä olevan?"
— "Mitäs te arvelette?"
— "Mitäkö minä arvelen?… Minä, suoraan sanoen, minä olen aivan ymmällä".
— "Niin mutta kumminkin tahtoisin minä tietää teidän ajatuksenne tässä asiassa".
Mutta ainoastaan miellyttävällä rouvalla ei ollut mitään sanomista. Hän osasi ainoastaan säikähdellä, mutta järkevän päätöksen tekijätä hänessä ei ollut, ja siksipä hän, enemmän kuin kukaan muu, oli hellän ystävyyden ja neuvojan tarpeessa.
— "No kuulkaa sitten, mitä nuo kuolleet sielut ovat", sanoi kaikin puolin miellyttävä rouva, ja vieras rouva muuttui nyt pelkäksi kuuloksi: hänen pienet korvansa hörkistyivät, hän kohottautui ja tuskin ensinkään enää kajosi sohvaan, ja vaikka hän olikin raskaanlainen, niin kävi hän äkkiä laihemmaksi, hän oli nyt kuin köykäinen höyhen, katso vaan, ett'ei lennä ilmaan, kun siihen hengittää.
Niinpä Venäläinen metsästäjäherrakin, lähetessään ratsun selässä metsää, josta tuossa tuokiossa karkaa jänis, koirat kintereillään, äkkiä muuttuu kaikkinensa, ratsuinensa ja nostettuine ajoruoskinensa, yhdeksi ainoaksi hyytyneeksi silmänräpäykseksi, kruudiksi, johon nyt, nyt juuri pistetään valkea. Ihan on imeytynyt hänen silmänsä usmaiseen ilmaan, niin, kyllä hän otuksen omakseen saa, kyllä hän sen ajaa, kiihkeä mies, vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin.
— "Kuolleet sielut…" virkkoi kaikin puolin miellyttävä rouva.
— "No niin?" kysäsi vieras kiihkeänä.
— "Kuolleet sielut…"
— "No mutta puhukaa, Herran tähden!"
— "Kuolleet sielut ovat ainoastaan veruke ja tekosyy, mutta itse asia on se, että hän tahtoo ryöstää kuvernörin tyttären".
Tämä nyt oli aivan odottamatonta ja kaikin puolin tavatonta. Ainoastaan miellyttävä rouva, tämän kuultuaan, kivettyi siihen paikkaan, kalpeni, kalpeni kalman karvaiseksi ja säikähti todellakin.
— "Herrainen aika!" huudahti hän, lyöden kätensä yhteen, "sitä en minä olisi milloinkaan voinut luulla".
— "Mutta minä puolestani huomasin heti keko asian, kun te vaan suunne aukaisitte", vastasi kaikin puolin miellyttävä rouva.
— "No mutta, Anna Grigorjevna, millaistakos sitten on kasvatus meidän tyttökouluissamme? Semmoistakos se viattomuus nyt onkin?"
— "Mikä viattomuus! Olen minä kuullut hänen puhuvan semmoista, ett'en minä julkeaisi senkaltaista päästää huuliltani".
— "Kuulkaas, Anna Grigorjevna, mutta oikeinhan ihmisellä sydäntä pakottaa, kun näkee, kuinka pitkälle epäsiveellisyys sentään on mennyt!"
— "Ja miehet ovat aivan hullusti rakastuneet häneen. Minä puolestani, suoraan sanoen, en näe hänessä mitään…"
— "Hän on hirveästi olevinaan".
— "Voi Anna Grigorjevna kulta! Kuvapatsashan se on. Kasvoilla ei ole elon kipinätäkään".
— "Olevinaan hän on, voi, voi, kuinka hän on olevinaan! Ken hänet on semmoiseksi opettanut, sitä en tiedä, mutta en minä vielä ole nähnyt toista niin keikailevaa ja teikailevaa naista".
— "Kultaseni, hän on kuvapatsas ja kalpea kuin kalma".
— "Älkää nyt, Sofia Ivanovna: poskiansa hän punaa armottomasti".
— "No johan te nyt, Anna Grigorjevna! Koko tyttö on liitua, liitua eikä mitään muuta kuin liitua".
— "Armas ystäväni, minähän istuin hänen vieressään: poskilla on tekopunaa, sormen paksulta, ja niin näet lohkeileekin palasittain kuin seinästä kalkki. Äiti on opettanut hänet semmoiseksi, itse on hyvä virnakka, mutta kyllä koituu tyttärestä sitäkin parempi".
— "No, mutta kuulkaas, vaatikaa minulta kuinka kallis vala hyvänne, minä olen valmis paikalla antamaan lapseni ja mieheni ja omaisuuteni, jos hänellä on vähääkään, hiukkastakaan punaa poskilla, jospa edes punan tapaistakaan".
— "No mutta mitäs te nyt puhuttekaan, Sofia Ivanovna!" sanoi kaikin puolin miellyttävä rouva ja löi kätensä yhteen.
— "No mutta tehän olette kummallinen, Anna Grigorjevna! Oikein minun käy ihmeekseni!" sanoi ainoastaan miellyttävä rouva ja löi hänkin kätensä yhteen.
Älköönhän lukija kummastelko, että rouvat olivat eri mieltä siitä, mitä olivat nähneet melkein yht'aikaa. Maailmassa on todellakin paljo semmoisia asioita: jos niihin katsahtaa yksi rouva, niin ne ovat aivan valkoisia, vaan jos toinen katsahtaa, niin ne ovat puti punaisia kuin puolukka.
— "Katsokaas, tässä on vielä yksi todistus hänen kalpeudestaan", jatkoi ainoastaan miellyttävä rouva. "Minä muistan, aivan kuin se olisi tapahtunut nyt juuri: minä istuin vielä Manilow'in vieressä ja sanoin hänelle: 'Katsokaas, kuinka hän on kalpea!' Tosiaankin, pitääpäs vaan olla maailmassa niin typerää väkeä, kuin meidän herrat, että voivat ihailla häntä. Entäs meidän sankari mokoma!… Voi, kuinka hän minua inhoitti. Te ette usko, Anna Grigorjevna, kuinka sanomattomasti hän minua inhoitti".
— "Niin, mutta jotkut rouvat olivat häneen kumminkin mielistyneet".
— "Minäkö, Anna Grigorjevna! Malttakaas, sitä te vaan ette saata sanoa, ette milloinkaan, ette milloinkaan!"
— "Enhän minä teistä puhu. Niinkuin ei teitä paitsi olisi ollut ketään".
— "Ette milloinkaan, Anna Grigorjevna, ette milloinkaan! Sallikaa sanoani teille, että minä tunnen itseäni vallan hyvin; mutta kenties sentään sopisi sitä sanoa eräistä muista rouvista, jotka ovat olevinaan niin saavuttamattomissa".
— "Älkää pahemmaksi panko, Sofia Ivanovna! Sallikaahan sentään minun sanoa, ett'ei senkaltaista pahennusta ole minusta milloinkaan kuultu. Kukaties muista, vaan ei minusta milloinkaan. Suvaitkaa minun huomauttaa se".
— "Minkästähden te panitte pahaksenne? Olihan siellä muitakin naisia. Olihan semmoisiakin, jotka ensimmäiseksi sieppasivat tuolin oven suussa, ollaksensa vaan häntä lähempänä".
No mutta tämmöisten sanain perästä, jotka ainoastaan miellyttävä rouva oli lausunut, oli aivan välttämätöntä, että myrsky oli puhkeava ilmi; mutta — ihme ja kumma! — kumpainenkin vaikeni ja hiljeni eikä yhtään mitään puhjennutkaan ilmi. Kaikin puolin miellyttävä rouva muisti, ett'ei uuden leningin kaavoja hänellä vielä ollutkaan, ja ainoastaan miellyttävä rouva muisti, ett'ei hänellä vielä ollut mitään lähempiä tietoja hänen rakkaan ystävänsä tekemästä keksinnöstä. Siksipä rauha palautuikin hyvin pian.
Yleensä puhuen ei saata sanoa, että näillä rouvilla olisi ollut luontoperäistä tarvetta loukata toisiansa, eikä ollut heidän luonteessansakaan mitään häijyä, mutta muutoin vaan omasta itsestään syntyi keskustelun aikana vähäinen halu antaa toiselle pikkuinen pistos: muutoin vain, huviksensa ainoastaan, pyöräyttää toinen toisellensa joku sarvipäinen sananen: "ähä, muka, miltäs tuntuu!"
Erillaisiahan ovat sydämmen tarpeet niin miehisillä miehillä kuin naisillakin!
— "Mutta minä vaan en saata ymmärtää", virkkoi ainoastaan miellyttävä rouva, "mitenkä Tshitshikow, matkustavainen, rohkeni ryhtyä noin uskaliaasen yritykseen. Mahdotonta, ett'ei hänellä olisi apulaisia".
— "Ettekös luule olevan sitten?"
— "Kenenkä te luulisitte ruvenneen hänelle apumieheksi".
— "No vaikkapa Nosdrew'in?"
— "Luuletteko tosiaankin?"
— "Miksikä en? kyllähän Nosdrew'issa on vaikka mihin. Tiedättehän, että hän oli vähällä myödä oman isänsäkin tahikka, paremmin sanoa, panna hänet korttipeliin."
— "Herrainen aika, mitä uutisia ma teiltä kuulenkaan! Enpä olisi millään muotoa luullut Nosdrew'inkin olevan sekaantuneen tähän juttuun".
— "Minä puolestani olen aina luullut sitä."
— "Kun sentään ajattelee, mitä kaikkea vaan tapahtuukaan mailmassa! Olisiko kukaan voinut luulla, muistatteko silloin kuin Tshitshikow ensin tuli kaupunkiin, että hän panee toimeen tämmöisen kauhean melun? Voi, Anna Grigorjevna, jos te vaan tietäisitte, kuinka kovasti minä säikähdin! ja ellei vaan teidän rakkautenne ja ystävyytenne, niin olisin ollut ihan huutavassa hukassa … ihan! Maikko parka huomasi minun olevan kalpean kuin kuolema. 'Rouva kulta', sanoi hän, 'rouva kulta, niinhän te olette kalpea kuin kuolema'. — 'Maikko', sanoin minä, 'vähät minä siitä nyt'. Semmoinen juttu! Vai on Nosdrewkin samassa nuotassa; sanokaas!"
Ainoastaan miellyttävän rouvan teki kovin mieli saada tietoja ryöstön laadusta, se on: millä hetkellä se tapahtuu ynnä muuta, mutta liikojapa hän jo vaatikin. Kaikin puolin miellyttävä rouva sanoi suorastaan, ett'ei hän tiedä sitä. Hän ei osannut valehdella; otaksua yhtä ja toista, — sitä hän kyllä osasi, mutta sekin tapahtui ainoastaan silloin, kuin otaksuminen perustui sisälliseen vakuutukseen, ja jos hän kerran oli jostakin asiasta saanut sisällisen vakuutuksen, niin kyllä hän silloin osasi seisoakin kannallansa; ei ollut hyvä silloin parhaimmankaan lain-oppineen ja muitten ihmisten mielipiteiden kumoojan, ei ollut hyvä hänen lähteä tässä tapauksessa voittosille: kyllä hän siinä olisi saanut tuta ja tietää, mitä sisällinen vakuutus on.
Jos rouvat vihdoin kokonaan olivat vakuutetut siitä, mitä ensin olivat vain otaksuneet, niin sehän ei ole mitään tavatonta. Niinhän teemme mekin, miehiset miehet, järkevä väki muka; senhän osoittavat meidän oppineet tuumailut ja harkinnat. Ensi aluksi astuu oppinut mies esille täydellisenä viekastelijana; hän alkaa hiljalleen, arasti, kysäisee kaikkein kainoimmalla tavalla: "Eiköhän se liene sieltä? Eiköhän se ja se maa liene saanut nimeänsä siitä nurkasta?" Taikka: "Eiköhän tämä todistuskappale ole myöhemmiltä ajoilta?" Taikka: "Eiköhän sen ja sen niminen kansa oikeastaan ollut se ja se?" Samassa lukee hän otteita siitä ja siitä vanhan ajan kirjailijasta ja kun vaan on havainnut vähän sinne päinkin, taikka vaan semmoista mikä hänen mielestään olisi sinne päin, niin jo yltyy miehessä rohkeus ja uljuus, ja hän puhelee ujostelematta vanhan ajan kirjailijain kanssa, kyselee heiltä ja itse vastaileekin heidän puolestansa, kokonaan unohtaen sen, että oli alkanut kainolla arvelulla. Hän on jo näkevinään kaikki tyyni, kaikki on hänen mielestänsä jo selvää, ja keskustelu päättyy näillä sanoilla: "Näin se juuri oli! Se ja se kansa se juuri on! Juuri tältä kannalta on tätä asiata katsominen!" — Ja sitten se julistetaan oppisalissa, ja ala sitten vasta keksitty totuus samoilla maailmata pitkin ja poikin, keräten itsellensä noudattajia ja kumartajia.
Rouvat olivat juuri saaneet tämän sekavan asian näin osaavasti ja järkevästi ratkaistuksi, niin astui vierashuoneesen prokuratori, kuin ennenkin muuttumattomine kasvoineen, tuuheine kulmakarvoineen ja vilkkusilmineen. Rouvat samassa kilpaa kertomaan hänelle kaikkia seikkoja; siinä oli kuolleitten sielujen ostot, siinä oli aikomus ryöstää kuvernörin tytär, ja niin he saattoivat hänet täydelliseen sekaannukseen. Hän seisoi tosin kauan aikaa yhdellä paikalla ja räpytti vasenta silmäänsä ja huiskutti nenäliinalla partahansa, pyhkien pois sinne karissutta nuuskaa, mutta ymmärtää hän ei voinut yhtään mitään. Siihen hänet rouvat jättivätkin ja läksivät kukin haarallensa, hätäkelloa soittamaan.
Ei kulunut tuntiakaan, niin olivat he jo toimensa täyttäneet. Kaupunki oli ilmeisessä kapinassa; kaikki liikkui ja liekehti ja jospa edes yksikään olisi ymmärtänyt vähääkään! Rouvat osasivat loitsia niin sameiksi ihmisten silmät, että kaikki, vallankin virkamiehet, olivat vähän aikaa aivan pyörällä päin. Heidän tilansa oli ensimmäisenä hetkenä kuin uneliaan koulupojan, jolle aikaisemmin nousseet toverit ovat pistäneet nenään hiiren, se on: nuuskalla täytetyn paperin. Vetäistyään unimielissään koko tupakkasatsin nenäänsä kaikella makaavan miehen hartaudella, hän heräjää, hyppää pystyyn, katselee kuin hupsu, silmät pullollaan joka haaralle, eikä voi käsittää, missä ollaan ja mitä hänelle on tapahtunut, ja vähitellen vasta eroittaa hän vinot auringon säteet seinällä, piiloon menneitten toverien naurun tyrskäykset, ja alkava aamu katselee akkunasta ja metsä on herännyt ja tuhansia visertäviä ääniä kuuluu ja jokikin on kirkastunut, siellä täällä kimallellen ja polveillen pillistöitse, ja rannalla elamoitsee alaston lapsiliuta, hankitellen uimaan. Nyt vasta hän huomaa hiiren nenässään.
Aivan samanlainen oli ensi hetkenä kaupunkilaisten ja virkamiestenkin laita. Jokainen hätkähti ja pysähtyi kuin lammas, silmät pullollaan. Kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow sekaantuivat ja sotkeutuivat heidän päässään aivan kummallisesti. Sitten vasta ensimmäisen ällistyksen jälkeen rupesivat he ikäänkuin näkemään niitä yksitellen ja eroittamaan niitä toisistansa. He rupesivat vaatimaan selityksiä ja suuttumaan, nähdessään, ett'ei asia tahdo ottaa selvitäksensä millään muotoa. Mitä ihmeitä ja kummia nuo kuolleet sielut merkitsevät? Kuolleet sielut, ostella kuolleita sieluja, — eihän tuossa ole järkeä rahtuakaan! Kuka hupsu niitä rupeaa ostelemaan? Mitä varten hän niihin rahoja viskaisi? Ja mitä niillä kuolleilla sieluilla tekee? Ja miksikä tähän on sekoitettu kuvernörin tytärtä? Jos hän aikoi viedä tytön salaa, niin mitä varten hän osteli kuolleita sieluja? Ja jos taas ostaa kuolleita sieluja, niin mitäs hän kuvernörin tytärtä lähtee ryöstämään? Kullallensako hän kuolleita sieluja lahjaksi aikoi, vai? Mieletöntä puhetta! Mitä se semmoista on, ett'ei ennätä ihminen käännähtääkään, niin lasketaan hänestä liikkeelle juttu, ja jospa edes olisi jotakin järkeä siinä?… Vaan … syntyipäs näet huhu, — Olihan siihen siis joku syy. Mikähän syy siis on nuo kuolleet sielut? Ei ole syytä vähääkään. Ihanhan tämä on juoruja, juoruja, himphamppua, virsuista velliä. Tämä on todellakin, hitto ties mitä!… Sanalla sanoen, nytkös puhetta läksi ja juttua! Koko kaupungin puheen-aineena oli nyt kuolleet sielut ja kuvernörin tytär, Tshitshikow ja kuolleet sielut, kuvernörin tytär ja Tshitshikow, ja kaikki nyt läksi liikkeelle, kaikki tyyni. Tuuliaispäänä tuiskahti tuo siihen asti näköjänsä torkuksissa ollut kaupunki. Nytpä ilmaantuivat Jumalan ilmaan kaikki jöröjukat ja laiskajaakot, jotka vuosikausia olivat kylkiänsä kuumennelleet aamunutuissa, syyttäen kotona-istumisestansa milloin suutaria, joka oli tehnyt kovin ahtaat saappaat, milloin räätäliä, milloin viinaan menevätä kuskia; — kaikki, jotka jo aikoja sitten olivat lakanneet käymästä vieraisilla muitten kuin Makuliinien ja Unteliinien luona; — kaikki ne, joita ei olisi saanut kotoansa lähtemään, ei vaikka olisi kutsunut niitä härppimään viidensadan ruplan maksuista kalakeittoa kahden kyynärän pituisten sterlettien ja kaikenmoisten suussa sulavain kalakukkojen kanssa. Sanalla sanoen, nyt tuli ilmi, että kaupunki oli suuri ja väkirikas ja asianmukaisesti asuttukin. Siellä tuli ilmi ihmisten joukkoon jonkunlainen Sisoi Pafnutjevitsh ja Macdonald Karlovitsh, joista ei siihen saakka oltu tietty mitään. Vieraspitoihin ilmaantui muuan pitkän, pitkän pitkä sotavanhus, toiskätinen, niin pitkä, ett'ei semmoista ennen oltu nähtykään. Kaduille ilmestyi umpinaisia ajopelejä ja avonaisia ajopelejä, vankkureita ja muita — ja puuro oli valmis.
Toiseen aikaan ja toisenlaisten olojen vallitessa nämä tämmöiset huhut kukaties eivät olisikaan vetäneet puoleensa mitään huomiota, mutta N. kaupunki ei ollut pitkään aikaan saanut minkäänlaisia uutisia. Ei ollut kokonaiseen kolmeen kuukauteen tapahtunut kaupungissa edes mitään sellaista, jota pääkaupungeissa sanotaan commerage'iksi (juoruhistoriaksi), mikä on kaupungille yhtä tärkeätä kuin ruokatavarain tuonti oikeaan aikaan. Kaupungissa ilmaantui äkkiä kaksi aivan vastakkaista puoluetta, miesten ja naisten. Miesten puolue, löyhämielisin kaikista, kiinnitti huomionsa kuolleisin sieluihin. Naisten puolue otti yksinomaisesti tarkastellaksensa kuvernörin tyttären ryöstämistä. Tässä puolueessa — se on sanottava naisten kunniaksi — oli verrattomastakin paljoa enemmän järjestystä ja kuntoa. Se tuli kaiketikin siitä, että naiset ovat niin omiansa emännyyteen ja järjestyksen pitoon. Kaikki sai heillä vilkkaan, määrätyn asun, kaikki kävi selviin, silmin nähtäviin muotoihin, selkeni ja selvesi, sanalla sanoen, siitä tuli täydellinen kuva. Siinähän tuli ilmi, että Tshitshikow on jo kauan aikaa ollut rakastunut ja että he olivat kohdanneet toisiansa puutarhassa, kuutamolla; että kuvernöri olisi antanutkin tyttärensä hänelle, Tshitshikow kun on rikas kuni Juutalainen, ellei sitä olisi estänyt Tshitshikow'in vaimo (mistä he sen tiedon saivat, että Tshitshikow oli nainut mies — sitä ei osannut sanoa kukaan); että vaimo, joka kuihtuu toivottomassa rakkaudessa, oli kirjoittanut kuvernörille erittäin liikuttavan kirjeen, ja että Tshitshikow, nähdessään mahdottomaksi saada tyttöä hyvällä, oli päättänyt ryöstää hänet. Toisissa taloissa kerrottiin asiata vähän toisella tapaa: Tshitshikow'illa ei ole vaimoa ensinkään, kertoivat nämät, vaan hän oli, kuten konsanaankin hieno ja asiastaan vakuutettu mies, saadaksensa tyttöä omakseen, alkanut ensin äidistä, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteyttä; vasta sitten oli hän selittänyt aikeensa tyttären suhteen, mutta silloin oli äiti säikähtänyt ja, tuntien omantunnon vaivoja, antanut jyrkän kiellon, ja kas siinä nyt syy, miksi Tshitshikow oli päättänyt ryhtyä ryöstöön. Tähän tuli sitten vielä monenlaisia selityksiä ja korjauksia sitä mukaa kuin huhut tunkeutuivat syvimpiin sopukkoihin saakka. Ja Venäjällä on laita semmoinen, että alhaiset seurat kernaasti haastelevat ylhäisten seurain juorujutuista, ja niinpä ruvettiin tästä kaikesta puhelemaan semmoisissakin mökeissä, joissa ei oltu ikipäivinä nähty eikä kuultu Tshitshikow'ia, ja niinpä karttui lisäyksiä ja selityksiä yhä viljemmälti. Puheen-aine kävi hetkestä hetkeen hupaisemmaksi, muodostui päivästä päivään kokonaisemmaksi, ja vihdoin saatettiin se kaikessa täydellisyydessään kuvernörin rouvan omiin korviin. Kuvernörin rouva, perheen äiti, kaupungin etevin rouva, joka ei ollut osannut aavistaakaan mitään senkaltaista, tunsi itsensä syvästi loukatuksi mokomilla juoruilla; hän närkästyi ja syystä närkästyikin. Valkoverinen tyttö sai kestää ripityksen, ankarimman, mitä milloinkaan on tullut kuusitoistavuotisen tytön osaksi. Siinä tulla tuiskusi kysymyksiä, tiedustuksia, nuhteita, uhkauksia, soimauksia, varoituksia, niin että tyttöparka purskahti itkuun eikä saattanut ymmärtää yhtään sanaa. Ovenvartijalle annettiin ankara käsky, ett'ei Tshitshikow'ia saa ottaa vastaan mihinkään aikaan eikä millään syyllä.
Tehtyään tehtävänsä, mitä kuvernörin rouvaan tulee, kävivät rouvat miesten puolueen kimppuun, koettaen saada heitä puolellensa ja vakuuttaen, että kuolleet sielut ovat pelkkä veruke ja keksitty siinä tarkoituksessa vaan, ett'ei syntyisi epäluuloa ja että siten saisi ryöstö-yrityksen paremmin toimeen. Moni mies kääntyikin ja liittyi heihin, vaikka saikin kuulla kovin pahoja sättimisiä tovereiltansa, jotka toruivat heitä ämmiksi ja hameiksi, ja nämä tämmöiset nimethän ovat, niinkuin tiedetään, kovin loukkaavia miehiselle miehelle.
Mutta vaikka miehet kuinka olisivat varustelleet ja vastustelleet, niin ei heidän leirissänsä ollut sittenkään sitä järjestystä kuin naisten puolueessa. Kaikki oli heissä kovaa, veistämätöntä, hankalata, epäsointuista, rumaa; päässä oli kaikki sekaisin, mullin mallin, ajatukset ylös alaisin — sanalla sanoen, selvästi ilmaantui kaikessa karkea, raskas luonto, josta ei ole toimellisuuteen eikä sydämmellisiin vakuutuksiin, heikko-uskoinen, laiska, täynnä alituisia epäilyksiä ja ainaista pelkoa. Heidän mielestään tämä oli joutavaa puhetta; kuvernörin tyttären ryöstäminen on oikeastaan husarien asia eikä mikään sivilitoimi. Semmoista tekoa Tshitshikow ei tee, arvelivat he, ämmät valehtelevat, ja ämmä se on kuin säkki: sitä siinä on, mitä siihen pannaan. Tähdellisin seikka oli tässä kohden heistä kuolleet sielut. Hitto ties, mitä nämä kuolleet sielut oikeastaan olivat, mutta jotakin ilkeätä ja rumaa niissä vaan on. Miksikä miesten mielestä niissä oli ilkeätä ja rumaa, sen saamme tietää heti kohta.
Lääniin oli määrätty uusi kenralikuvernöri, ja tämmöinen tapaus saattaa, niinkuin tietty on, virkamiehet levottomaan tilaan: siinä tulee sanomiset ja moitteet ja nuhteet ja viralliset pöllytykset, joilla uuden päällikön on tapana kestitä alamaisiansa virkamiehiä. "Mitähän", ajattelevat virkamiehet, "jos hän saa kuulla muutoin vaan, että heidän kaupungissaan käy tuommoisia joutavia huhuja, niin jo siitäkin saattaa tulla semmoinen löylytys, että älä Herra saata." Lääkintätoimen inspehtori kalpeni äkkiä; hänen päähänsä iski taivas ties mitä: eiköhän vaan kuolleilla sieluilla tarkoiteta semmoisia sairaita, joita oli joukottain kuollut lasareteissa ja muualla lavantautiin, jonka poistamiseksi ja estämiseksi ei oltu ryhdytty tarpeenmukaisiin keinoihin? Eiköhän Tshitshikow vaan olekin kenralikuvernörin kanslian virkamies, joka on tullut tänne salaista tutkintoa pitämään. Hän puhui tästä asiasta presidentille. Presidentti vastasi: "mitä turhia!" mutta äkistipä hänkin kalpeni, kysäisten itseltään: mitähän jos Tshitshikow'in ostamat talonpojat todellakin ovat kuolleita? Ja hän on sallinut tehdä kauppakirjat semmoisista, onpa vielä ollut Pljushkin'in asiamiehenä — annas että tämä tulee kenralikuvernörin kuuluviin, mitenkä silloin käy? Hän mainitsi tästä yhdelle ja toiselle, ja pianpa kalpenivat yksi ja toinen: pelko tarttuu pahemmin kuin rutto. Jokainen sai itsessään ilmi senkaltaisia syntejä, joita ei edes ollutkaan. Kuolleet sielut — tämä sana rupesi nyt kajahtelemaan niin epämääräisesti, että ruvettiin epäilemään tämmöisiäkin: eiköhän vaan sillä jollakin tavoin tarkoiteta eräitä kiiruimmiten haudatuita ruumiita kahden äskettäin tapahtuneen seikan jälkeen?
Ensimmäinen seikka oli sattunut eräille Solvitshegod'in kauppiaille, jotka olivat tulleet kaupunkiin markkinoille ja markkinain jälkeen pitäneet pidot tuttavillensa, Ustj-Sisolsk'in kauppamiehille. Pidot olivat venäläiseen tapaan, saksalaisilla lisävehkeillä: limonadeilla ja punsseilla ja balsameilla y.m. Pidot päättyivät, niinkuin tavallista on, tappelulla. Solvitshegod'ilaiset löivät siinä kuolijaaksi muutaman Ustj-Sisolsk'in miehen, vaikka olivat itsekin saaneet kylkeen ja niskaan ja nivusiin tuimia iskuja, jotka todistivat tavatonta nyrkkien suuruutta vainajilla. Yksi voittajista oli saanut semmoisen kolauksen, ett'ei hänelle, tappelijain omain sanojen mukaan, jäänyt nenänpuolta ensinkään naamaan. Tekonsa kauppiaat kyllä tunnustivat, selittäen olleensa vähän vallattomia. Kerrottiin sitä semmoistakin, että he tunnustukseensa olivat liittäneet neljäsataa ruplaa mieheen, mutta kovinhan oli asia himmeä. Tiedustelut ja tutkimukset osoittivat, että Ustj-Sisolsk'in miehet olivat kuolleet häkään, ja semmoisina heidät haudattiinkin.
Toinen äskettäin tapahtunut seikka oli seuraava. Kruunun talonpojat Kirppukin kylästä olivat yksissä neuvoin kruunun talonpoikain kanssa Borovkin kylästä, jota myös Sadirailovaksi sanotaan, murhanneet muka maapolisin, se on lautamiehen Drobjashkin'in, siitä syystä, että maapolisi, se on lautamies Drobjashkin, oli jo ruvennut liian usein käymään heidän kylässänsä, ja tämä on yhtä pahaa kuin rutto ja lavantauti. Maapolisin kuljeksimisiin siellä oli muka ollut syynä jonkunlaiset sydämmelliset heikkoudet, joilla hän vaivasi kylän naisväkeä. Varmaa selkoa ei kumminkaan saatu, vaikka talonpojat sanoivat suoraa päätä ajaneensa kerran maapolisin niskapäästä pellolle. Kyllähän se on totta, että maapolisi oli rangaistuksen alainen sydämmellisten heikkouksiensa tähden, mutta eipä talonpojillakaan Kirppulan ja Sadirailovan kylästä ollut lupaa omankäden oikeuteen, jos nimittäin he tosiaankin olivat olleet murhassa osallisia. Mutta asiahan oli himmeä, maapolisi löydettiin maantieltä, maapolisin nuttu oli rikki ja repaleissa, kasvoja taas ei voinut tunteakaan. Juttu kierteli oikeudesta oikeuteen, kunnes viimein tuli ylioikeuteen, jossa ensin hiljaisuudessa harkittiin asiata tällä tavoin: siihen nähden ja kosk'ei tiettyä ole, kuka talonpojista nimenomaan oli murhaan osallinen ja yhteensä on heitä iso joukko; ja koska Drobjashkin on jo kuollut eikä hänelle niin muodoin saata mitään hyötyä olla, vaikka hän jutun voittaisikin, vaan talonpojat sitä vastoin ovat hengissä, jotenka heille on erinomaisen tärkeätä, jos asia päättyy heidän eduksensa, niin tehtiin Oikeudessa vihdoin tänkaltainen päätös: lautamies Drobjashkin on ollut itse syypää, koska hän on väärällä tavalla ahdistanut talonpoikia ei ainoastaan Kirppulan vaan myöskin Sadirailovan kylässä; mitä taasen hänen kuolemaansa tulee, niin kuoli hän rekeensä paluumatkallansa halvauksesta.
Nämä asiat oli niin muodoin, kuten näkyy, sangen taitavasti ajettu, mutta virkamiehet alkoivat sittenkin, ties mistä syystä, arvella, että puhe nyt onkin juuri näistä kuolleista sieluista. Ja sattuipa näet niinkuin synniksi vielä toinenkin asia. Juuri siihen aikaan, kuin herrat virkamiehet olivat pulmallisessa tilassa, tuli kuvernörille yht'aikaa kaksi paperia. Toisessa niistä oli sanottu, että sen mukaan kuin asiasta on ilmoituksia tullut ja tietoja saatu, oleskelee heidän läänissänsä väärän rahan tekijä, käyttäen milloin mitäkin nimeä, ja että viipymättä ryhdyttäisiin ankarimpiin toimiin pahantekijän ilmisaamiseksi. Toinen paperi oli tullut läheisen läänin kuvernöriltä, joka siinä ilmoittaa, että hänen läänissänsä oli päässyt muuan rosvo karkuun Oikeuden käsistä, ja että jos tässä toisessa läänissä ilmaantuisi epäluulon alainen, kirjaton ja passiton mies, niin oli hän viipymättä otettava kiinni. Nämät kaksi paperia tekivät nyt sen, että ihmiset olivat kuin puulla päähän lyötyjä. Entiset arvelut ja luulot menivät nyt kaikki mullin mallin. Tässä tietysti ei saattanut millään muotoa otaksua, että asia rahtuakaan koskisi Tshitshikow'ia; mutta kumminkin, kun jokainen kohdastansa oikein arveli ja ajatteli, kun heille johtui mieleen, ett'eiväthän he vielä tiedä, mikä mies Tshitshikow oikeastaan onkaan, että hän oli aina jotenkin epäselvästi puhunut omasta itsestään, sanoen kyllä kärsineensä palveluksessa vääryyttä totuuden tähden, vaan tämähän kaikki oli ollut niin himmeätä; ja kun he muistivat hänen lausuneen sinnekin päin, että hänellä oli ollut vihamiehiä, jotka olivat uhanneet hänen henkeänsäkin, niin vaipuivat he entistä syvemmälle ajatuksiinsa. Hänen henkensä oli niin muodoin vaarassa, häntä niin muodoin vainottiin, hän oli niin muodoin tehnyt jotakin; — mikähän hän oikeastaan on miehiänsä? Väärän rahan tekijä hän tietysti ei ole, rosvo sitäkin vähemmin, — ulkomuotokin on miehellä niin hyvänsävyinen, mutta kuitenkin kaikitenkin — mikäs hän oikeastaan on? Ja niinpä herrat virkamiehet panivat nyt vasta eteensä kysymyksen, mikä heidän olisi pitänyt panna jo alusta pitäin, se on: kertomuksemme ensimmäisessä luvussa. Päätettiin tiedustella vielä niiltä, joilta talonpoikia oli ostettu, jotta saataisiin ainakin selville, minkälaisia kauppoja hän oli tehnyt ja mitä nuo kuolleet sielut oikeastaan tietävät, ja eikö hän ole kellenkään virkkanut, vaikka vahingoissa, vaikka vaan osapuille, mikä hänen tarkoituksensa on, ja eikö hän ole kellenkään ilmaissut, mikä hän on.
Ensinnäkin käännyttiin Korobotshkan puoleen, mutta siitä kaivosta ei suuria ammennettu: Tshitshikow oli ostanut viidellätoista ruplalla, ja linnun höyheniä hän ostelee myös, ja lupasi ostaa paljon kaikenlaista, kruunulle hän ostelee talia, ja siitä syystä hän varmaankin on veijari, sillä kerran ennenkin oli liikkunut semmoinen mies, joka oli ostellut linnun höyheniä ja hankkinut kruunulle talia, mutta oli petkuttanut kaikki tyyni ja veijannut provastin rouvalta toista sataa ruplaa. Muuta Korobotshka ei osannut ilmoittaa, toistelihan vaan yhtä ja samaa. Virkamiehet huomasivat vaan, että Korobotshka oli tyhmä ämmä. — Manilow vastasi olevansa valmis milloin hyvänsä takaamaan Pavel Ivanovitsh'in ja lausui hänestä kaikkein kauniimpia sanoja, liittäen vielä, silmät ummessa, muutamia mietteitä ystävyydestä. Nämä mietteet tietysti ilmaisivat tyydyttävällä tavalla hänen hellän sydämmensä liikutukset, vaan asialle ei niistä lähtenyt selkoa ensinkään. — Sobakevitsh vastasi, että Tshitshikow on hänen mielestänsä kelpo mies ja sanoi myöneensä hänelle aivan valikoitua ja kaikin puolin elävätä väkeä; vaan mitä vast'edes saattaa tapahtua, sitä hän ei mene takaamaan; jos väki kuolee matkan vaivoihin siirtymisen aikana, niin syy ei ole hänen, se on kaikki Jumalan kädessä; ja mitä taas lavantauteihin ja ruttoihin tulee, niin niitähän on yltäkyllin, ja onhan ollut esimerkkejä, että kokonaisia kyliä on kuollut sukupuuttoon.
Herrat virkamiehet päättivät vielä käyttää erästä keinoa, ei aivan kaunistakaan, vaan jota kumminkin joskus noin syrjässä käytetään, tiedustella nimittäin palvelijain kautta Tshitshikow'in palvelusväeltä, tietäisivätkö he jotakin tarkempaa sanoa herransa entisestä elämästä, vaan sanottavia uutisia ei saatu siltäkään puolen. Pekosta ei lähtenyt muuta kuin tavallinen umpea haju; Selifan taas ilmoitti herransa "palvelleen keisaria ja olleen ennen tullivirkamiehenä", eikä muuta mitään. Näillä ihmisillä on hyvin omituinen tapa: jos häneltä suoraan kysyt jotakin asiata, niin ei hän milloinkaan muista kaikkea, usein vastaa niinkin, ett'ei tiedä mitään; mutta kysypäs häneltä jotakin muuta, niin siihen hän sen sovittaakin, kertoopa vielä kaikki semmoiset pikku seikat, joita et tahtoisi tietääkään. Kaikista virkamiesten tiedustelemisista ei lähtenyt muuta selkoa kuin se, ett'eivät he suinkaan tiedä varmaan, mikä Tshitshikow on, vaan että Tshitshikow'in kumminkin pitää olla jotakin, ihan varmaan. He päättivät viimein keskustella asiasta lopullisesti, sopiaksensa ainakin siitä, mitä heidän on tekeminen ja mihin toimiin ryhtyminen ja mimmoinen mies hän oikein on: sellainenko, joka olisi otettava epäluulon alaisena kiinni vai sellainenko, joka saattaa ottaa kiinni heidät itsensä epäluulon-alaisina. Tätä varten oli määrä kokoontua polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä.
Kokoonnuttuansa polisimestarin luokse, joka, kuten lukija jo tietää, oli kaupungin isä ja hyväntekijä, saivat virkamiehet syytä huomauttaa toisillensa, että he olivat oikein laihtuneet kaikista näistä huolista ja puuhista. Ja tosiaankin, uusi kenralikuvernöri ja nämä vasta tulleet tärkeät paperit ja nämä kummalliset huhut, — kaikki tämä oli painanut nähtävät jäljet heidän kasvoihinsa, ja monenkin frakki oli ilmeisesti tullut väljemmäksi. Kaikki oli antanut perää: presidentti oli laihtunut, lääkintätoimen inspehtori oli laihtunut, prokuratori oli laihtunut, ja muuan Semen Ivanovitsh, jota ei milloinkaan sanottu sukunimeltään ja jolla oli etusormessa kantasormus, jota hänen oli tapa antaa katseltavaksi naisväelle, — hänkin oli laihtunut. Tosin oli, niinkuin ainakin, joukossa joitakuita rohkeitakin, jotka eivät heti neuvottomiksi nuutuneet, vaan niitä oli hyvin vähän. Postimestari oli ainoa, joka ei ollut muuttunut aina tasaisessa luonteessansa. Tämmöisissä tapauksissa puheli hän tavallisesti näin:
— "Kyllä minä teidät tunnen, herrat kenralikuvernörit! Teitä ennättää muuttua kolmet ja neljät, mutta minäpä, niin sanoakseni, olen jo kolmekymmentä vuotta istunut sijallani".
Tähän muut virkamiehet vastailivat näin:
— "Hyvä sinun on puhua, sprechen sie deutsch, Ivan Andreitsh; sinulla on suorat toimet: ota vastaan ja lähetä menemään. Korkeintansa teet pienet tepposet siinä, että suljet postikonttorin tuntia aikaisemmin ja otat lisämaksun myöhästyneeltä kauppiaalta tahi lähetät semmoista, mitä ei sovi lähettää, — tuommoisessa toimessa pysyy ken hyvänsä viatonna. Mutta annas kun piru tottuu sun eteesi pyörähtelemään joka päivä, niin että vaikk'et tahtoisikaan ottaa lahjoja, niin hän vaan työntämällä työntää. Sinulla ei hätää hituakaan, sinulla on yksi ainoa poika, mutta entäs kun Praskovja Feodorovnassa on semmoinen siunaus, ett'ei vuotta kun ei uutta, milloin Prashkushka, milloin Petrushka, kyllä maar siinä toista veisajaisit".
Niin puhuivat virkamiehet, ja voipiko ihminen vastustaa pirun houkutuksia, se ei ole minun ratkaistavanani.
Tällä kertaa neuvotteluun kokouneilta puuttui ilmeisesti se välttämätön asia, jota tavallisessa puheessa sanotaan tolkuksi. Me emme yleensäkään ole luotu edustavia istuntoja varten. Kaikissa meidän kokouksissamme, alkaen talonpoikaiskunnan kokouksista kaikenmoisiin oppineisin ynnä muihin komiteoihin, vallitsee joltinenkin sekasotku, ellei niissä ole "päätä", joka johtaa muita. Vaikea on oikeastaan sanoa, kuinka tämä näin onkaan; kai me jo olemme semmoista väkeä. Ei meiltä onnistu muut kuin semmoiset neuvottelut, joissa keskustellaan kemuista ja päivällisistä, niinkuin klubeista ja huvilaitoksista saksalaiseen malliin. Mutta valmiita, valmiita me olemme aina vaikka mihin. Äkkiä, niinkuin tuulen tuiskauksessa, perustamme me armeliaisuuden seuroja ja kehoittavia seuroja ja ties mitä seuroja vielä. Tarkoitus on hyvä, mutta itse asiasta ei sittenkään tule mitään. Kukaties siihen on syynä sekin, että me tyydymme ensi alkuun ja luulemme, että sillä kaikki on tehtykin. Esimerkiksi: me päätämme perustaa hyväntekevän seuran köyhiä varten ja lahjoitamme siihen melkoisia summia. Tämänkaltaisen kiitettävän työn onneksi ja menestykseksi toimitamme me heti kohta päivälliset kaupungin etevimmille virkamiehille, ja niihin tietysti menee toinen puoli lahjoitettua summaa. Toisella puolella vuokrataan Toimikunnalle pulska huoneus, ja siihen lämmitys ja vahtimestarit ja kaikki. Köyhille ei sitten jää koko summasta muuta kuin puoli kuudetta ruplaa, ja siitäkin ovat toimikunnan jäsenet erimielisiä, jokainen kun tahtoisi tätä apurahaa jollekulle omalle sukulaiselleen.
Tämä nyt kokoontunut neuvottelu oli kumminkin toista laatua: tämän oli kutsunut kokoon välttämätön tarvis. Tässä ei ollut kysymys köyhistä eikä muista syrjäisistä; asia koski jokaista virkamiestä itseä, asia koski vaaraa, joka uhkasi kaikkia yhdellä lailla; — heidän täytyi siis vasten tahtoansakin liittyä lähemmäksi toisiansa ja olla yksimielisempiä. Mutta kuitenkin kaikitenkin ei siitä tullut sen hurskaampaa. Puhumattakaan erillaisista ajatuksista, joita löytyy kaikissa kokouksissa, ilmaantui tässä neuvottelevain mielipiteissä jotakin aivan käsittämätöntä epäröimistä. Yksi sanoi Tshitshikow'in olevan väärän rahan tekijän, mutta lisäsi sitten itse: "kukaties ei olekaan". Toinen vakuutti hänen olevan salaisen virkamiehen kenralikuvernörin kansliasta, mutta samassa jo liitti: "vaikka hittokos hänestä oikein selvän otti". Sitä arvelua, että hän olisi rosvo valevaatteissa, sitä pani vastaan joka mies; puhumattakaan hänen säveästä ulkomuodostansa, niin arvelivat kaikki, ei hänen puheessansakaan ole mitään sellaista, joka tietäisi rajuluontoista miestä.
Tällä välin oli postimestari seisonut hetken aikaa syvissä mietteissä, — lieneekö siihen syynä ollut joku aate, joka äkkiä oli häneen iskenyt vai mikä muu. Äkisti hän huudahti:
— "Tiedättenkös, hyvät herrat, kuka se on?" Hänen äänessään oli jotakin pintaa karmivaista, niin että kaikki kiljaisivat yht'aikaa:
— "No kuka?"
— "Se on, niin sanoakseni, se ei ole kukaan muu kuin kapteniKopeikin!" Ja kun kaikki taas yht'aikaa olivat kysyneet, kuka kapteniKopeikin on, vastasi postimestari: "Ettekös te sitten tiedä, kukakapteni Kopeikin on?"
Kaikki vastasivat, ett'eivät he suinkaan tiedä, kuka kapteni Kopeikin on.
— "Kapteni Kopeikin", sanoi postimestari, raottaen nuuskarasiaansa ainoastaan puolilleen, pelosta, ett'ei joku naapureista pistäisi sinne sormiansa, joitten puhtauteen hänellä ei ollut liikaa luottamusta. "Kapteni Kopeikin", virkkoi hän sitten, nuuskattuansa, "mutta tosiaankin, jos nyt niinkuin kertoisi koko jutun, niin siitä tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma".
Kaikki läsnäolijat sanoivat haluavansa kuulla koko jutun, josta tulisi jollekin kirjailijalle tuommoinen varsin hauska kertoelma.
Hän alkoi näin:
Kapteni Kopeikinin tarina.
Vuonna 1802, niin sanoakseni sodan jälkeen, tuotiin muitten haavoitettujen joukossa myöskin kapteni Kopeikin, huima poika, sukkela kuin hitto; oli istunut päävahdeissa; ja arestissa ja kokenut jo sitä sekä tätä. Krasnoinko tappelussa vai Leipzig'in, en tiedä, mutta niin se vaan, näettenkös, oli käynyt, että mieheltä jäi sinne käsi ja jalka. No niin, siihen aikaan ei vielä, minä tarkoitan, ett'ei siihen aikaan vielä ollut mitään semmoisia niinkuin toimenpiteitä haavoitettujen suhteen: tuommoinen invalidien pääoma näettenhän perustettiin niin sanoakseni vasta myöhemmin. No niin, kapteni Kopeikin näkee tosin, että pitäisihän sitä niinkuin työtäkin tehdä, mutta käsi näettehän oli hänellä, minä tarkoitan, hänellä ei ollut kuin vasen käsi. Isän luokse pistihe mies, mutta isä sanoi: 'millä minä sinua elättäisin, minä, niin sanoakseni, tuskin jaksan itsellenikään saada leipää!' Mitäpäs tuosta! Kapteni Kopeikin päätti, minä tarkoitan, hän päätti lähteä Pietariin, puuhaillakseen siellä korkeilta asianomaisilta jonkun semmoisen niinkuin apurahan suhteen… Miten hän lienee päässyt, tavaran-vetäjäinkö kanssa vai kruunun kuormillako, summa vaan se, että hän, tuota noin, pääsi miten kuten viimein Pietariin. No älähän huoli! Tuommoinen, joissakin määrin, näettehän, kapteni Kopeikin oli nyt Pietarissa, minä tarkoitan semmoisessa kaupungissa, ett'ei senkaltaista ole muualla koko maailmassa! Ja siinäkös nyt valo huikaisi miehen silmiä, ja siinäkös nyt oli semmoinen elämän huima heilunta, ymmärrättehän, semmoinen sadun-omainen sekasotku. Aatelkaas: äkkiä tuommoinen esimerkiksi Nevskin katu taikka tuommoinen esimerkiksi Hernekatu, hitto vieköön, taikka tuommoinen esimerkiksi Liteinin katu; aatelkaas tuommoinen esimerkiksi torni ilmassa; entäs sillat, hitto vieköön, riippuvat noin vaan, minä tarkoitan, eivät riipu mistään, mutta muutoin vaan riippuvat, sanalla sanoen Semiramis, Semiramis ihan ilmeisesti! Pistihän jo nenänsä, niinkuin nyt kortteeria vuokratakseen, mutta kovin kirpasivat kipeästi hinnat: kartinit, uutimet, pirunmoiset laitokset, ymmärrättenhän, matot semmoiset, — ilmeinen, niin sanoakseni, Persia … suuret pääomat, minä tarkoitan suuret pääomat jalan tallattavina. Kadullekin näethän kun pistäiksen, niin jo haisahtaa nenään tuhannet ruplat. Entäs Kopeikin'illa? koko hänen pankkinsa oli kymmenkunta siniraitaista ja vähän pientä hopeata. No semmoisella summalla tietysti ei hovia osteta, minä meinaan, että kyllähän sillä hovinkin ostaa, kun panee lisäksi neljäkymmentä tuhatta, mutta mistäs ne neljäkymmentä tuhatta otti? Franskan kuninkaaltako, vai? Päätyi sitten meidän mies viimein asumisen suhteen Rääveli nimiseen ravintolaan; rupla vuorokaudesta: päivälliseksi kaalia ja palanen paistia. Niin … eihän sitä millä pitkälle potki. Hän rupesi sitten tiedustelemaan, minnekä päin täällä nyt kääntyä.
— 'Minnekä kääntyä?' vastattiin, 'korkein esivalta on nyt poissa; kaikki näettehän on Parisissa: sotaväki ei ole palannut vielä takaisin; mutta kyllä sentään', sanoivat, 'löytyy väliaikainen komitea. Koetelkaa onneanne, kukaties ne voivat jotakin'.
— 'Jahkas minä', arveli Kopeikin, 'jahkas minä menen sinne, ja kerron siellä, että niin ja niin se nyt on, olen joissakin määrin vuodattanut vertani, olen niinkuin nyt esimerkiksi henkeäni pannut altiiksi'.
No älähän huoli! Hän nousee aamulla ani varahin, raaputtaa vasemmalla kädellään parran sängen pois, sillä esimerkiksi niinkuin parturin luokse menemisen suhteen, niin ei kannata miehen massi; vetää hinaa sitten univormun päälleen ja ala käydä koputella puujalallaan, ymmärrättenhän, komiteaan. Tiedustelee tuosta, missä näet päällikkö asuu. 'Tuolla noin', vastataan, 'tuolla talossa Nevan rannalla'. No niin, mökki mikä mökki, minä tarkoitan, torpan töllihän se vaan oli: akkunoissa lasinsirpaleetkin näet ei muuta kuin puolentoista syltä korkeat ja puhtainta peililasia, marmorit, kiiltolakat, sanalla sanoen, päätä niinkuin huimaisee! Metallinen ovenripakin, ymmärrättenhän, on semmoista loistoa ja mahtavuutta, että niinkuin esimerkiksi ei muuta kuin mene puotiin, osta puolella kopekalla saippuata ja hiero, niin sanoakseni, pari tuntia käsiäsi, ennenkuin rupeat moiseen kääkään. Ovenvartija alhaalla, kädessä sauva sellainen kiiltomukulainen, naamaltaan kreivi, mikä kreivi, batisti-kaulukset ja kaikki, aivan kuin mikä syöttiläs mopsikoira… Kopeikin käydä kahnusteli puukoivellaan vastaan-otto-huoneesen ja hyyristyi siellä nurkkaan, jott'ei näettehän kyynäspäällään tekisi mitään loukkausta tuommoisen nyt niinkuin Amerikan tahi Indian suhteen, — minä tarkoitan tuommoisen kullatun poslinivaasin suhteen. No älähän huoli! Seista hän siellä kyllä sai ehdoltansa, hän kun näet oli tullut semmoiseen aikaan, jolloin päällikkö, huomaattehan, minä tarkoitan, jolloin päällikkö vasta tuskin oli vuoteeltansa noussut ja kamaripalvelija vasta vienyt hänen eteensä hopeisen vadin kaikenlaisten semmoisten niinkuin pesemisten suhteen.
Siellä nyt Kopeikin istui ja istui lähes neljä tuntia, niin jo tulee sisään vartija-upseeri: 'Hetikohta', sanoi, 'tulee päällikkö itse'. Ja entäs sitä väen paljoutta! Siinäkös epolettia ja miekkaa, miestä kuin salkoa. No älähän huoli! Jo tulee vihdoin kuin tuleekin itse päällikkö. No arvaahan sen … kasvoilla niin sanoakseni … semmoinen … tietysti ylhäisen arvon mukaan … korkeata virkaa myöten … ymmärrättenhän … ryhti ja mahtavuus semmoinen ja kaikissa käytöskin niinkuin pääkaupunkilaisella konsanaankin. Kulkee näethän vuorotellen kunkin luokse: 'mitäs te tahdotte, mitä haluatte, mikäs on teidän asianne?' Astuu tuosta sitten Kopeikin'inkin luokse. Kopeikin siinä selittämään: 'Niin ja niin se nyt on', sanoo hän, 'olen joissakin määrin vertani vuodattanut, olen niin sanoakseni menettänyt käteni ja jalkani, en voi tehdä työtä, ja rohkeneisin sen vuoksi pyytää, eiköhän olisi mahdollista, niinkuin nyt siihen katsoen, että jotakin semmoista apurahaa tahi palkintoa', ymmärrättenhän? No päällikkö katsoo, näkee, että tosiaankin on puujalka, ja toinen hiha tyhjänä roikkuu: 'No niin', sanoi hän, 'tulkaahan tänne parin päivän perästä'. Tuostakos Kopeikin ihastui iki hyväksi! 'Hyvä juttu', arveli hän. Astua kopsutteli mies katua pitkin, mielessä ilo semmoinen ja hyvä olo; poikkesi Palkin'in hotelliin, joi ryypyn viinaa, söi päivällistä Lontoossa, siellä näettenhän käskettiin pöytään kotletti kaprisien kanssa ja peltopyy kaikenlaisten ispinäin ja filunkien kanssa, siihen sitten pullollinen viiniä; illalla mentiin teateriin, — sanalla sanoen, hurrattiin, minä tarkoitan, hurrattiin kelpo lailla. Kadulla sitten kulkee hänen edessänsä solakka Englantilainen nainen, noin ymmärrättehän joutsenena semmoisena uiskentelee. Kopeikin'issäpä veri paikalla kuohahtelemaan; jo läksi kuin läksikin juoksemaan kaunottaren perään, koputin, kaputin, kopsis, kapsis, vaan äläst'! Pysähtyi mies sentään, arvellen: 'Hiiteen nyt kurtisit toistaiseksi! Perästä sitten sopii koettaa, kun saan eläkkeen; nyt ei passaa, ei!' Mutta kumminkin, hyvät ystävät, kulutti hän yhtenä päivänä melkein puolet rahoistansa.
Kului tuosta päiviä kolme neljä, niin menee hän jälleen, minä tarkoitan, jälleen komiteaan, päällikön puheille.
— 'Tulin', sanoo hän, 'kuulustelemaan. Niin ja niin se on', sanoo, 'siihen nähden, että sairasvuoteella olen maannut kuin myöskin niinkuin haavoitettuna … niin sanoakseni vertani olen vuodattanut…' ja niin edespäin, ymmärrättenhän, sanat kaikki perättäin niinkuin pitää.
— 'No niin', sanoi päällikkö, 'ensiksikin minun täytyy sanoa teille, ett'ei teidän asiassanne saata tehdä mitään, ilman korkeimman esivallan päätöstä. Sotatoimet, niin sanoakseni, eivät ole vielä kokonaan päättyneet. Olkaa kärsivällinen ja odottakaa, kunnes herra ministeri tulee kotia. Teitä ei unohdeta, olkaa vakuutettu siitä. Ja jos ei teillä ole mitään niinkuin elämisen suhteen, niin tuoss' on', sanoo, 'annan niin paljon kuin mahdollista…' Siinä antoikin, ymmärrättenhän, hänelle vähän rahaa, ei paljoa, mutta kumminkin sen verran, että sitä olisi riittänyt, kunnes asia olisi ratkaistu. Mutta toisinpa Kopeikin oli luullut. Hän oli jo uskonut, että huomenna suoraa päätä pistetäänkin tuhatta ruplaa hänelle kouraan, niin että pamahtaa: 'tuoss' on muka, veli veikkonen, juo ja pidä lystiä päiviä!' Ja sen sijaan tuli näethän odottamista vaan. Ja hänellä, ymmärrättenhän, pyöri jo päässä Englantilainen impi ja kotletit ja supletit ja kaikki tyyni. Nolona tuli ukko parka kadulle, niinkuin koira, joka on kokilta saanut vettä niskaansa: häntä koipien välissä, ja korvat topallaan. Pietarin elämä näet oli jo ennättänyt muuttaa hänet, hän oli jo ennättänyt päästä makuun. Ja kaiken tämän sijaan pitäisi nyt elää kihnustella piru ties miten, ilman mitään semmoista niinkuin esimerkiksi mannaa ja makeutta, ja mieshän oli terve ja raitis ja ruokahalukin kuin sudella. Aatelkaas: hän kulkee tuommoisen franskalaisen restaurantin ohitse, siellä, niin sanoakseni, seisoo kokki semmoinen ulkomailta tuotu, franskalainen, avonaamainen, ja nuttu ja kaikki Hollannin palttinasta, esiliinakin aivan valkoinen, minä tarkoitan lumivalkoinen, ja hänkös, ymmärrättenhän, laittaa siellä paraillaan esimerkiksi tuommoista filivinkkeliä, esimerkiksi semmoisia kotletteja tryffelien ja träffelien kanssa, sanalla sanoen deli-deli-delikatessia sellaista, että itsesi oikein söisit, hitto vieköön. Taikka aatelkaas: hän kulkee Miljutin'in puotin ohitse: siellä katselee akkunasta ulos, niin sanoakseni, meren lohi semmoinen, siellä kirsikoita, joista ei makseta kuin viisi kolikkoa kappaleesta, ja siellä arbusi semmoinen suuri ja avara kuin mitkä vaunut, semmoinen sieltä kurkistelee ja hakee, kuka hupsu siitä maksaisi sata ruplaa. Sanalla sanoen, siellä asuu joka askeleella viettelys, niin että nyt esimerkiksi sanoen vesi kielelle herahtaa, ja hänen, näettehän, täytyy odottaa. Aatelkaas nyt hänen tilaansa: toiselta puolen, minä tarkoitan, toiselta puolen merilohet ja arbusit, ja toiselta puolen tarjotaan hänelle kitkerätä ja katkerata maljaa nimeltä 'huomenna'.
— 'Äläs huoli', arveli hän, 'puhukaa mitä hyvänsä, mutta minäpäs menen', sanoi hän, 'minäpä menen ja käännän mullin mallin koko komitean ja sanon heille suoraan, ett'ei tämä passaa'.
Ja tosiaankin, mies näethän tuikea semmoinen, älyä ymmärrättenhän, päässä vähän, mutta mahtavuutta sitä enemmin. Tulee komiteaan.
— 'Mitäs nyt?' kysytään häneltä. 'Mitäs te vielä läksitte? Johan teille on sanottu, miten asiat ovat!'
— 'No niin', vastaa toinen, 'enhän minä', sanoo, 'saata tässä miten kuten kuhnustella! Minulla', sanoo, 'pitää olla pullollinen Franskan viiniä pöydässä; minun', sanoo, 'pitää saada huvitusta, niinkuin teaterin suhteen ja niin, näettenhän'.
— 'Älkäähän pahaksi panko', sanoo päällikkö. 'Mitä nyt siihen tulee, että niinkuin semmoista, niin siihen tarvitaan kärsimystä. Teille on toistaiseksi annettu elatusrahoja, kunnes päätös saadaan, ja epäilemättä määrätään teille ansaittu palkinto: sillä eihän ole vielä ollut semmoista tapausta meillä Venäjänmaassa, että mies, joka niin sanoakseni on palvellut isänmaatansa, olisi jäänyt kurjuuteen. Mutta jos te nyt paikalla tahdotte herkutella kotleteillä ja käydä teaterissa, ymmärrättenhän, niin älkää pahaksi panko. Siinä tapauksessa hankkikaa itse itsellenne varoja, koettakaa auttaa itseänne'.
Mutta Kopeikin, näettehän, ei ole tietävinänsäkään, ei ole niitä miehiäkään. Hän nosti aika melun ja mylläkän, ja köpö-löylyä sai nyt joka mies; — hän alkoi soimata ja sättiä kaikkia niinkuin nyt sihtereitä ja mitä siellä on, pani ja laittoi tuimasti: 'Mitäs te', sanoi, 'kuinkas te', sanoi, 'ettehän te', sanoi, 'minähän', sanoi, 'tehän ette tiedä velvollisuuksianne', sanoi, 'te semmoiset', sanoi, 'lainväärentäjät!' Kylläpä saivat siinä kuulla kunniansa! Sattui siellä vielä olemaan virkamies jostakin aivan toisesta virastosta, niin senkin näet sätti pahanpäiväiseksi. Olipa siinä mökää! Mutta mitäs semmoiselle hitolle mahtaa? Päällikön ei auttanut viimein muuta kuin ryhtyä, minä tarkoitan, ryhtyä ankarampiin toimenpiteisin.
— 'Vai niin vainen?' sanoi hän. 'Kosk'ette te tahdo tyytyä siihen, mitä teille annetaan, ja odottaa rauhassa täällä niin sanoakseni pääkaupungissa teidän kohtalonne ratkaisua, niin minä lähetän teidät kotitienoille. Jääkäri tänne! Tämä mies on vietävä kruunun kyydillä kotipaikoillensa!'
Jääkäripä jo seisookin siellä, huomaattehan, oven takana; aatelkaas: hongan kolistaja semmoinen, seitsemän tuumaa toista syltä, ja käsi, tiedättekös, semmoinen aimo kämmen, aivan luotu kyytimiehiä varten, sanalla sanoen, hammaslääkäri… Niin sitten panivatkin hänet, miekkosen miehen, rattaille, jääkärin viereen ja mars!
— 'Eihän edes huoli kyytirahoja maksaa', arveli Kopeikin. 'Suur kiitosta siitäkin!'
Ajetaan tuota sitten jytyytetään jääkärin kanssa, ja siinäpä juuri, jääkärin kanssa ajaa jytyytellessä, arvelee ja ajattelee, minä tarkoitan, Kopeikin arvelee ja ajattelee tällä lailla:
— 'Vai niin vainen', sanoi hän, 'vai niin sinä arvelet, että minun pitäisi itseni hankkia varoja ja auttaa itseäni? Kyllä', sanoi hän, 'kyllä minä hankin, hankin minä'.
"Kuinka hänet siellä sitten toimittivat perille ja minne nimen-omaan toimittivat, siitä ei ole mitään selkoa. Ja niin näettehän tiedot kapteni Kopeikin'ista hävisivät, minä tarkoitan, ne hukkuivat unohduksen virtaan, tuommoiseen joissakin määrin niinkuin Leten virtaan, niinkuin runoilijat sanovat. Mutta älkääpäs huoliko! Tässäpä kohden, hyvät herrat, alkaakin juuri solmeutua niin sanoakseni koko romanin juoni. Niin, näettehän, Kopeikin oli kadonnut, ei tiennyt kukaan minne, mutta ei kulunut kahta viikkoakaan, niin aatelkaas: Rjasanin metsiin ilmaantui rosvojoukko, ja tämän joukon päällikkönä oli, minä tarkoitan: tämän joukon päällikkönä ei ollut kukaan muu…"
* * * * *
— "Mutta maltapas nyt, Ivan Andreitsh", keskeytti hänet äkkiä polisimestari; "kapteni Kopeikinhan oli vailla toista kättä ja toista jalkaa, niinhän sinä itse sanoit, mutta Tshitshikow'illahan…"
Postimestari parkasi nyt ja lyödä läimäytti itseään otsaan ja julkisesti nimitti itseänsä pässin pääksi. Hän ei voinut ymmärtää, mitenkä tuo seikka ei ollut johtunut hänen mieleensä jo kertomuksen alussa, ja tunnusti todeksi sananlaskun, joka sanoo: "Venäläisellä on takajärki vahva". Hetkisen kuluttua hän kumminkin rupesi vetelemään verukkeita ja koetti kiertyä pulasta, sanoen, että onhan kumminkin mekaniki päässyt Amerikassa ihmeteltävään täydellisyyteen. Sanomalehdissäkin on kerrottu, kuinka siellä on keksitty semmoisia puujalkoja, ett'ei huoli muuta kuin painaa erästä sala-jousta, niin lähtevät jalat liikkeelle ja vievät ihmisen taivas ties minne astikka, niin ett'ei sitä sen koommin mistään enää löydäkään.
Kukaan ei kumminkaan ottanut uskoaksensa Tshitshikow'ia kapteni Kopeikin'iksi; postimestari oli heidän mielestään harpannut vähän liiemmäksi arveluissaan. Mutta eivätpä hekään puolestansa olleet Mattia huonommat, vaan menivät, postimestarin älykkäitä arveluita seuraten, kenties vieläkin kauemmas. Useampain, tavallansa näppäräinkin luulojen joukossa oli yksi — outo sitä on sanoakin — eiköhän muka Tshitshikow vaan olekin valevaatteisin pukeunut Napoleon. Englanti muka on jo ammon ajoista kadehtinut Venäjänmaan laveutta ja leveyttä, usein on nähty pilkkakuviakin, joissa Venäläinen puhelee Englantilaisen kanssa. Englantilainen pitelee takanansa koiraa kahleissa ja tämä koira tarkoittaa Napoleonia. "Kavahda sinä"', sanoo Englantilainen, "jos niinkuin mitä semmoista tapahtuu, niin päästän minä tämän koiran kimppuusi!" Ja kukaties he ovatkin päästäneet hänet Helenan saarelta ja niin hän nyt tunkeutuukin näetsen Venäjän maahan; on olevinaan Tshitshikow, mutt' ei toden teolla olekaan Tshitshikow.
Tätä tämmöistä virkamiehet eivät uskoneet. He rupesivat kumminkin asiata aprikoimaan ja harkitsemaan itsekukin kohdastansa, ja niinpä vaan heidän mielestänsä oli että kun Tshitshikow kääntyy ja asettuu seisomaan sivuun niin kyllä hänen kasvonsa hyvin paljon muistuttaa Napoleonin muotokuvaa. Polisimestari, joka oli palvellut sotaväessä 1812 vuoden sodassa ja oli omin silmin nähnyt Napoleonin, ei saattanut olla myöntämättä, ett'ei Napoleon kooltansakaan ollut isompi Tshitshikow'ia, ja mitä taas ruumiin rakennukseen tulee, niin ei Napoleonkaan ollut liian lihava eikä taas niinkään, että olisi ollut liian laiha. Muutamat lukijat kukaties pitävät tätä perättömänä, ja kirjantekijäkin olisi altis heidän mielihyviksensä sanomaan tätä perättömäksi, mutta niinkuin kiusaksi on kaikki tämä tapahtunut juuri niin kuin olen kertonut. Tässä on myöskin muistamista, että kaikki tämä tapahtui siihen kuuluisaan aikaan, jolloin Franskalainen ajettiin maasta pois. Siihen aikaan tuli kaikista tilan-omistajista, kauppiaista, puotipalvelijoista, jokaisesta, ken osasi lukea, ja jokaisesta, ken ei osannutkaan lukea, kaikista tuli nyt ainakin kahdeksaksi vuodeksi kiivaita politikin miehiä. "Moskovan lehteä" ja "Isänmaan Poikaa" luettiin armottomasti; viimeisen lukijan käsiin ne joutuivat pelkkinä repaleina, joista ei enää ollut mihinkään. Kun ennen vanhaan oli ollut tavallista kysyä: "Paljostako möitte kaurat? Potkasiko eilinen lumisade kuinka hyvin?" niin kyseltiin nyt: "Mitäs nykyjään sanomissa lukee? Eiköhän taas ole Napoleonia päästetty saarelta irti?" Tätä kauppamiehet kovasti pelkäsivät, he kun täydellisesti uskoivat erästä ennustusta, jonka ilmoittaja oli jo kolme vuotta istunut linnassa. Tämä profeta oli ilmaunut ties mistä päin, lammasnahkaisessa turkissa ja virsuissa, jotka kovasti tulivat märänneeltä kalalta, ja saarnannut, että Napoleon on Antikristus, jota pidetään kivisissä kahleissa kuuden seinän ja seitsemän merenselän takana, mutta joka sittemmin katkaisee kahleensa ja valloittaa kaiken maailman. Tämän ennustuksensa tähden pääsi profeta, niinkuin pitikin, linnaan, mutta kumminkin oli hän ennättänyt tehdä tehtävänsä ja säikäyttää kauppamiehet. Kauan aikaa vielä perästäkin päin oli kauppiailla tapana, tehtyänsä edullisimpiakin kauppoja ja istuessaan ravintolassa juomassa harjakaisia, jutella teekupin ääressä Antikristuksesta. Useat virka- ja aatelismiehet ehdottomastikin mietiskelivät tätä asiata, ja koska heissä oli paljo mystillisyyttä, mikä siihen aikaan kuten tietty on, oli muodissa, niin olivat he näkevinään jotakin erinomaista jok'ainoassa kirjaimessa, joista nimiNapoleonoli pantu kokoon; olivatpa löytävinään siinä salaperäisiä merkkejäkin.