— "No, mutta möittekö Mihejew'inkin", lausui presidentti. "Kyllä minä tunnen Mihejew'in, vaunusepän; aika mestari hän on, hän korjasi minulle kärryt uuteen malliin. Vaan, älkää pahaksi panko, kuinkas tämä nyt on?… Olettehan te sanoneet, että Mihejew on kuollut…"
— "Mihejewko kuollut?" vastasi Sobakevitsh, vähääkään hämmästymättä. "Hänen veljensä se on kuollut, mutta tämä on yhä vielä ilpoisen elävä ja entistä vaan raittiimpi. Tässä äskönkin teki hän mulle vaunut, ett'ei moisia Moskovassakaan tehdä. Hänen pitäisikin oikeastaan tehdä vaan Keisarille työtä".
— "Niin, niin, Mihejew on mestari; on se", sanoi presidentti; "mitenkä te raskitsitte luopua hänestä?"
— "Ja jospa olisi edes hän yksinään? Entäs Korkki Tahvo, kirvesmies, Milushkin, tiilenlyöjä, Maksim Teljatnikow, suutari, — kaikki menivät, kaikki, joka mies".
Presidentin kysyttyä, minkätähden ne menivät, koska olivat niin kätevää ja tarpeellista väkeä, vastasi Sobakevitsh, viitaten kädellään:
— "No muutoin vaan möin; pölähti päähän hullu ajatus semmoinen: annas kun myön, ja niin möinkin, hullu mies!" Hän pani päänsä kallelleen, ikäänkuin olisi itsekin katunut kauppojansa, ja lisäsi sitten: "Ei näet ole vielä mieltä päässä, vaikk' on jo hivuskin harmaa".
— "Mutta, sallikaas, Pavel Ivanovitsh", kysyi presidentti, "kuinkas te ostatte talonpoikia, ilman maata? siirrettäviksi kaiketi?"
— "Niin, siirrettäviksi".
— "Vai niin, se on ero asiassa; mihinkä siirrätte ne?"
— "Mihinkä? … Herson'in lääniin".
— "Sielläpä on oivat maat!" virkkoi presidentti ja kävi ylistämään sikäläistä heinäkasvun rehevyyttä.
— "Onko maata runsaasti?"
— "Onhan sitä tarpeeksi tälle väelle".
— "Jokiko on vai lampi?"
— "Joki. On siellä sentään lampikin".
Sen sanottuaan sattui Tshitshikow katsahtamaan Sobakevitsh'iin, ja vaikka tämä oli liikkumaton kuin ennenkin, oli Tshitshikow kumminkin lukevinaan hänen kasvoillansa:
— "Jo tuli vale! Lieneekö siellä jokea ja lampea, lieneekö koko maatilaakaan!"
Tuttavusten tällä tavoin puhellessa alkoi vähitellen kokoontua vieraita miehiä: lukijan tuttava, silmää iskevä prokuratori, lääkintätoimen inspehtori, Truhatshevski, Begushkin ynnä muut, niinkuin Sobakevitsh sanoi: tyhjän toimittajat. Useat heistä olivat Tshitshikow'ille vento vieraita; loput haalittiin paikalla viraston virkamiehistä. Saapuville tuotiin sekä kirkkoherra Kyrillon poika että itse kirkkoherrakin. Jokainen vieras mies kirjoitti nimensä kaikkine arvoineen ja ansioineen, ken vasemmalle, ken oikealle kallistuvilla kirjaimilla, ken milt'ei nurinniskoisilla, tekaisten kirjaimia, jommoisia ei Venäjän kirjakielessä vielä oltu nähtykään. Tuttavamme Ivan Antonovitsh teki tehtävänsä peräti nopeasti, kauppakirjat kirjoitettiin, merkittiin, pantiin kirjaan ja joka paikkaan, niinkuin asia vaatii, ja otettiin niistä puolen prosentin vero ja sinettivero, niin ett'ei Tshitshikow'in tarvinnut maksaa kuin varsin vähäinen summa. Antoipa presidentti vielä käskyn, jonka mukaan häneltä otettiin ainoastaan toinen puoli kruununveroa; toinen pantiin, ties millä tavalla, erään toisen hakijan suoritettavaksi.
— "Kas niin", sanoi presidentti, kun kaikki oli saatu kuntoon, "nyt ei ole muuta jäljellä kuin harjakannut".
— "Kernaasti minun puolestani", sanoi Tshitshikow. "Määrätkää, olkaa hyvä, vaan aika. Olisihan synti ja häpeä, ellen näin miellyttävälle seuralle avata paukauttaisi moniaita pulloja kuohuvata".
— "Ei, te ymmärsitte väärin. Kuohuvata panemme me pöytään itse", sanoi presidentti, "sehän on meidän tehtävämme. Te olette vieraamme: meidän tulee vierastamme kestitä. Tiedättekös mitä, hyvät herrat? Tehdäänpäs näin: lähdetään nyt joka mies suoraa tietä polisimestarin luokse; hän on ihmeellinen mies: ei hänen tarvitse muuta kuin viitata vaan, kulkiessaan kalapuotien tahi viinakauppain ohitse, niin on meillä valmiina aimo aamiainen. Siinäpä sitten sopii viskaista whistiäkin vähän".
Tämmöistä ehdotusta ei saattanut vastustaa kukaan. Vieraat miehet kun vaan kuulivat kalapuoteja mainittavan, tunsivat heti ruokahalua. Kaikki sieppasivat lakkinsa ja hattunsa, ja Oikeuden istunto päättyi. Heidän kulkiessaan kanslian läpi, kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, varsin kohteliaasti Tshitshikow'ille ja sanoi hiljaa:
— "Talonpoikia olette ostaneet sadalla tuhannella, ettekä vaivoistani muuta antaneet kuin valkolaitaisen".
— "Niin, mutta mitäs talonpoikia nämä sitten ovat?" vastasi Tshitshikow hiljaa hänkin, "mitätöntä, joutavaa väkeä; eivät maksa puoliakaan".
Ivan Antonovitsh ymmärsi, että ostaja on lujaluontoinen mies eikä enempää anna.
— "Mitä maksoitte kappaleesta Pljushkin'ille?" kuiskasi hänelle toiseen korvaan Sobakevitsh.
— "Mitäs varten Varpusen panitte joukkoon?" kysyi Tshitshikow vuoroonsa.
— "Minkä Varpusen?"
— "Ämmän, Elsa Varpusen, niin konstikkaasti vielä, että olisi luullutEljas Varpuseksi".
— "Mitä hulluja?" sanoi Sobakevitsh ja astui toisten vierasten luokse.
Vieraat saapuivat viimein joukolla polisimestarin taloon. Polisimestari oli todellakin ihmeellinen mies. Saatuansa vaan kuulla, miten asiat olivat, kutsui hän paikalla eteensä polisipalvelijan, sukkelan miehen, kiiltonahkaiset saappaat jalassa, ja kuiskasi hänelle tuskin muuta kuin kaksi sanaa, lisäten vielä: "ymmärräthän?" Seuraus tästä kumminkin oli se, että sillä välin kuin vieraat lyödä läiskyttelivät kortteja, ilmaantui toiseen huoneesen beluga kalaa, sampi kalaa, lohi kalaa, tuoretta sammin mätiä, riimisuolaista samminmätiä, silliä, sevrjuga kalaa, juustoja, palvattuja kieliä ja kuivattuja samminselkiä. — Kaikki tämä oli tullut kalapuodeista. Sitten seurasi talon omasta puolesta kyökin tuotteita: piiras, johon oli pantu 9 puudan painoisen sammin rusto ja posket, toinen piiras, sienipiiras, pikkupiiraita, voikakkuja, tapuntaisia.
Polisimestari oli tavallansa koko kaupungin isä ja hyväntekijä. Hän oli kaupunkilaisten keskessä kuin omassa perheessänsä; mitä taas puoteihin ja myömälöihin tulee, niin niihin hän poikkesi tuon tuostakin kuin omaan aittaansa. Hän istui, kuten sanotaan, omalla sijallansa ja käsitti virkansa vallan täydellisesti. Vaikeatapa olisi ollut sanoakin, hänkö se oli luotu virkaansa varten vai virkako häntä varten. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että sai kahta vertaa suuremmat tulot kuin yksikään entisistä polisimestareista, ja oli kumminkin saavuttanut koko kaupungin suosion ja rakkauden. Kauppamiehet ne rakastivat häntä etunenässä, juuri siitä syystä, ett'ei hän ollut ylpeä. Ja todellakin, hän oli tuttu heidän kanssaan, oli kummina heidän lapsilleen, ja vaikka toisinaan kiskoikin heiltä kelpo lailla, niin teki senkin niin erittäin sukkelasti: siinä sitä olallekin taputeltiin, siinä naurahdeltiinkin ja teetäkin juotettiin, siinä sitä lupailtiin tulla nappuloita pelaamaan, siinä sitä kyseltiin ja tiedusteltiin, hyvinkö käyvät asiat, miten ja kuin, ja saatuaan kuulla lasten jossakin sairastelevan, itse rohtojakin neuvoi. Sanalla sanoen: hän oli kelpo mies! Tuolla hän ajaa troskissansa ja valvoo järjestystä, mutta ohi mennen virkkaakin sanasen ja toisen minulle ja sinulle:
— "Mihejevitsh! kyllä meidän pitäisi vielä kerta pistää Myllymatiksi".
— "Pitäisi niinkin, Aleksei Ivanovitsh", vastaa toinen, nostaen lakkiaan.
— "Ilja Paramonovitsh! Tulehan, veikkonen, katsomaan juoksuria, kyllä se piisaa sinun hevosellesi. Pane omasikin valjaisin, niin mennään koettamaan".
Kauppias, jolla oli juoksureista pää pyörällä, hymyili hyvillänsä ja, partaansa silitellen, vastasi: "Sopisihan koettaa, Aleksei Ivanovitsh".
Kaikki kauppapalvelijatkin seisten tällöin tavallisesti lakki kourassa, katselivat tyytyväisinä toisiinsa, niinkuin olisivat tahtoneet sanoa: "niin, kyllä se on kunnon mies, tuo Aleksei Ivanovitsh!"
Sanalla sanoen, hän oli saavuttanut yleisen suosion, ja kauppiaat arvelivat, että Aleksei Ivanovitsh "ottaa kyllä, kun on ottaakseen, mutta eipä sitten pulaan jätäkään".
Nähtyään aamiaisen olevan valmiina, ehdotti polisimestari, että vieraat jatkaisivat whistiänsä aamiaisen jälkeen. Kaikki läksivätkin siihen huoneesen, josta jo kauan aikaa oli lähtenyt suloista lemua, kutkutellen ihanasti vieraitten sieraimia, ja jonne Sobakevitsh jo useita kertoja oli pilkistellyt, huomattuaan siellä taampana eräällä vadilla sammen. Vieraat ryyppäsivät ryypyn viinaa, tummaa, ruskeanvihreätä — semmoinen karva on ainoastaan kuultavilla Siperian kivillä, joista Venäjällä tehdään sinettejä — ja piirittivät sitten kahvelit kourassa kaikilta puolin pöydän. Siinä rupesi kukin, kuten sanotaan, osoittamaan luonnettansa ja taipumuksiansa, kuka kävi mätiin kiinni, ken iski loheen, ken juustoon puuttui. Mutta Sobakevitsh, jättäen syrjään kaikki nämä vähäpätöiset seikat, ryhtyi sammen kimppuun, ja sillä välin kuin muut joivat ja juttelivat ja söivät, pisti hän neljänneksessä tunnissa poskeensa koko kalan, niin että kun polisimestari sen muistettuaan virkkoi: "Mitäs arvelisitte, hyvät herrat, tästä tämmöisestä luonnontuotteesta?" ja astui muitten kanssa kahveli kädessä sen luokse, niin huomasikin, ett'ei tästä tämmöisestä luonnontuotteesta ollut jäljellä muuta kuin pyrstö vaan. Sobakevitsh puolestaan ei ollut niitä miehiäkään, hän kävi erään taampana olevan lautasen luokse ja koetti keihästää kahvelillansa jotakin kuivattua pikku kalaa. Kun sammesta olivat loppuneet lappamiset, istuutui Sobakevitsh nojatuoliin eikä sitten enää syönyt eikä juonut mitään, sirristelihän vaan ja raotteli silmiänsä.
Polisimestari ei säälinyt viinejä: maljoista ei tahtonut tulla loppua ensinkään. Ensimmäinen malja juotiin, niinkuin lukija kaiketi itsekin arvaa, uuden Hersonilaisen hovinherran onneksi, sitten tuli hänen talonpoikiensa ja heidän onnellisen siirtymisensä malja, sitten hänen tulevan vaimonsa, kaunottarensa, malja, joka tuotti sankarimme huulille iloisen hymyn. Kaikilta haaroin käytiin nyt hänen kimppuunsa ja ruvettiin pyytämällä pyytämään, että hän viipyisi vielä kaupungissa, edes kaksikin viikkoa.
— "E-hei Pavel Ivanovitsh! Ei tämä käy laatuun. Tuoda tupaan kylmää vain: kynnykselle ja takaisin heti. Ei passaa! Eläkääpäs joku aika täällä meidän kanssamme! Mitähän jos me naittaisimme teidät täällä? Ivan Grigorjevitsh, naitetaanpas tämä herra!"
— "Naitetaan, naitetaan!" yhtyi presidentti. "Vaikka te panisitte kynsin, hampain vastaan, niin me naitetaan teidät. Niin, veikkonen, kun kerran olette joutuneet tänne, niin ei auta enää valitella. Ei täällä leikkiä lasketa".
— "No niin, miksipäs minä vastustelisinkaan kynsin ja hampain?" virkkoi Tshitshikow naurahtaen. "Eihän naiminen ole mikään semmoinen asia, että… Kunhan vaan olisi morsian".
— "Hankitaan morsiankin! Hankitaan! Kuinkas sitten? Kaikki hankitaan, mitä vaan tahdotte".
— "No koska niin on…"
— "Jo lupaa jäädä", huudahtivat kaikki. "Eläköön Pavel Ivanovitsh, eläköön!" Ja nyt kaikki kilistämään maljoja hänen kanssaan. Tshitshikow joi jokaisen kanssa.
— "Ei maar, ei maar, kerta toinen", puhuivat kiivaimmat ja kilistelivät toisen kerran; sitten mennä väännettiin kilistämään kolmattakin kertaa, ja kilautettiin kolmaskin kerta. Vähän ajan kuluttua tulivat kaikki erinomaisen iloiselle tuulelle. Presidentti, hepi herttainen mies iloisella päällä ollessaan, syleili Tshitshikow'ia useampia kertoja, puhellen sydämmensä yltäkylläisyydestä: "Kultanen sinä olet, kulta kupukka sinä olet!" Eikä aikaakaan niin jo napsautti presidentti sormiansa ja läksi tanssimaan hänen ympärinsä, laulellen: "kullalleni minä kahvia keitän, kellenkäs minä muillen!"
Sampanjata seurasivat unkarilaiset viinit, jotka panivat seuran yhä vilkkaammalle ja iloisemmalle mielelle. Whisti jäi kokonaan unohduksiin, nyt kiistettiin, huudettiin, puhuttiin jos jostakin, politikista ja sodasta lausuttiin vapaamielisiä ajatuksia, joista he toisessa tapauksessa olisivat itse antaneet vitsaa lapsillensa. Tässä ratkaistiin yks kaks koko joukko kaikkein pulmallisimpia kysymyksiä. Tshitshikow ei muistanut olleensa milloinkaan näin iloisena, hän kuvaili mielessänsä olevansa jo Hersonilainen hovinherra, puheli kaikenlaisista parannuksista maataloudessa, kolmivuoroisesta viljelyksestä, kahden sielun onnesta ja autuudesta ja rupesi lausumaan Sobakevitsh'ille Werther'in runoa Charlottalle, ja siihen ei Sobakevitsh osannut muuta kuin mulkoilla silmiänsä, sillä pahoin häntä nukutti sammen jälkeen. Tshitshikow huomasi pian itsekin käyvänsä liian puheliaaksi, jonka vuoksi hän pyysi ajokaluja ja käytti hyväkseen presidentin troskia. Tuomarin kuski näkyi olevan kokenut mies, sillä hän ohjasi hevosta ainoastaan toisella kädellä, pidellen toisella takaapäin herraa. Tällä tapaa tuli Tshitshikow presidentin ajopelissä kotiinsa ravintolaan, jossa hän vielä kauan aikaa puhua pöpersi kaikenlaista; siinä oli vaaleatukkainen, verevä morsian, kuoppanen oikealla poskella, siinä oli Hersonilaiset kylät ja pääomat. Selifan sai oikein talouteen kuuluvia käskyjä: hänen näet piti koota yhteen kaikki uudet vasta siirtyneet talonpojat ja omassa personassaan huutaa jokaisen nimi, olivatko muka kaikki saapuvilla. Selifan kuunteli ääneti varsin kauan, läksi sitten pois huoneesta ja sanoi Pekolle: "Mene riisumaan herraa".
Pekko rupesi vetämään saappaita hänen jaloistaan ja oli vähällä vetää saapasten mukana itse herrankin sohvalta lattialle. Vihdoin saatiin saappaat pois jalasta ja herra riisuttiin asianmukaisella tavalla. Kääntyiltyään jonkun aikaa kupeelta toiselle vuoteellansa, joka narisi armottomasti, nukkui hän viimein kuni Hersonilainen hovinherra konsanaankin. Pekko vei sillä välin ulos housut sekä frakin, joka oli puolukan karvaisesta valkosäkenisestä kankaasta, ja levitettyään sen puiselle naulakolle, rupesi sitä hakkaamaan kepillä ja harjaamaan, pölyttäen koko käytävän. Ollen jo ottamaisillaan vaatteet alas naulakosta, sattui hän kurkistamaan alas ja näki Selifan'in palajavan tallista. He katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät vaistomaisesti toisensa: herra se vetää nyt unta, — eikös meidän passaisi pistäytyä johonkin? Pekko vei heti kohta frakin ja housut sisään ja tuli oitis alas, ja nyt he läksivät yhdessä, puhumatta sanaakaan matkan tarkoituksesta, jutellen aivan muista asioista. Kauaksi he eivät menneet, kulkivathan vaan yli kadun vastapäätä olevaan taloon ja astuivat sisään matalasta, mustuneesta lasiovesta melkein kellariin, jossa jo oli istumassa puupöytäin ympärillä väkeä kaikenlaista. Siinä oli semmoisia, jotka ajavat partaansa ja semmoisia, joilla ei ole tapana parran-ajo, siinä oli miehiä lammasnahkaisissa turkeissa ja miehiä ilman turkkeja, oli siinä jokunen herrasviitassakin. Mitä siellä Pekolla ja Selifan'illa oli tekemistä, sitä en tiedä, mutta tunnin kuluttua astuivat he sieltä ulos, käsityksin, sanaakaan sanomatta ja osoittaen toisillensa erinomaista huolenpitoa ja varoitellen toisiansa kaikista kolkista ja nurkista. Käsi kädessä, päästämättä irti toistaan, kapuilla hapuilivat he neljänneksen tunnin verran portaita ylös. Viimeinkin he voittivat portaat ja menivät sisään. Pekko seisoi hetkisen matalan vuoteensa ääressä, miettien ja tuumien, mitenkä olisi sievempi ja somempi asettua ja asettui poikkipuolin, tukien jalkaansa lattiaan. Selifan kävi samaan sänkyyn, sijoitti päänsä Pekon vatsalle, unohtaen, ett'ei hänen ollut makuusijansa täällä, vaan kukaties renkituvassa, ell'eihän tallissa. Molemmat nukkuivat heti kohta, nostaen laaduttoman kuorseen, johon herra toisesta kammarista vastasi hienolla nenän vinkunalla. Heidän jälkeensä hiljeni pian kaikki, ja sikeä uni valtasi koko ravintolan. Yhdestä ainoasta akkunasta näkyi vielä valkea. Siellä asui tuo Rjasanista tullut luutnantti, nähtävästi erinomainen jalkineiden rakastaja, hän kun jo oli teettänyt neljä paria saappaita ja koettelemistaan koetteli jalkaansa viidettä. Monta kertaa läheni hän jo vuodetta, riisuaksensa saappaat pois ja pannaksensa maata, mutta ei voinut; saappaat olivat todellakin erinomaisen hyvin tehdyt, ja kauan hän vielä nosteli jalkaansa, ihaillen uljaasti ja kauniisti tehtyä kantaa.
Tshitshikow'in kaupoista tuli pian puheen-aine kaupungissa. Ruvettiin juttelemaan, keskustelemaan ja väittelemään, onko muka edullista ostaa talonpoikia muuanne siirrettäviksi. Muutamissa keskusteluissa tuli ilmi syvää asian tuntemista.
— "Niin, niin", sanoivat yhdet, "kyllähän se on niin, kukas sitä väittäisi vastaan, maanlaatu on eteläisissä lääneissä hyvää ja hedelmällistä, mutta mitenkäs te luulette Tshitshikow'in talonpoikain tulevan toimeen ilman jokea? Eihän siellä ole jokea minkäänlaista".
— "Vähät siitä, ett'ei ole jokea, vähät siitä, Stepan Dimitrijevitsh; mutta siirtäminen, se se on kovin epävarma seikka. Se on hyvin tunnettu asia, millainen on talonpoika uusilla tiloilla, mutta annas kun vielä pannaan maata möyrimään, eikä ole hänellä vielä niin mitään, ei tupaa, ei tölliä, niin karkuun hän lähtee, se on viljainen vissi, niin pötkäiseekin, ett'es löydä jälkiäkään".
— "Malttakaas, malttakaas, Aleksei Ivanovitsh, tuota minä en myönnä, että Tshitshikow'in talonpoika karkaisi. Venäläinen oppii ja tottuu vaikka mihin. Lähetä hänet vaikka Kamtshatkaan ja anna hälle vaan lämpöiset rukkaset, niin kyllä hän, ensin vähän käsiänsä heiluteltuansa, sieppaa kirveen ja ryhtyy uutta tupaa rakentamaan".
— "Mutta äläs nyt, Ivan Grigorjevitsh! Otapas lukuun muuan toinen tuiki tärkeä seikka; ethän kysynytkään, millaisia Tshitshikow'in talonpojat ovat. Muistapas se, ett'ei kukaan myö tilaltaan pois hyvää väkeä; saatpa ottaa pääni, ell'ei Tshitshikow'in talonpojat ole varkaita ja vihoviimeisiä juopporatteja, laiskureita ja räyhääjiä".
— "No se on totta, sen minä myönnän, ett'ei hyvää väkeä myö kukaan, ja että Tshitshikow'in talonpojat ovat juomareita, mutta kas tässäpä se morali juuri asuukin, tässäpä se morali juuri piileekin; nyt he ovat lurjuksia, mutta uudessa paikassa saattaa heistä tulla kunnon ihmisiä. Kyllä siihen on ollut esimerkkejä sekä maailmassa yleensä että historiassakin".
— "Ei milloinkaan, ei milloinkaan", puhui kruunun tehtaitten hoitaja; "ei siitä tule mitään, uskokaa pois, sillä Tshitshikow'in talonpojat saavat nyt kaksi vaarallista vihollista. Toinen vihollinen on ukrainalaisten läänien läheisyys, ja niissähän niinkuin tiedämme on viinanmyönti aivan vapaa, — kahden viikon perästä ei heillä ole vaaterepalettakaan päällään, sen minä sanon. Toinen vihollinen on itse tottumus kuljeksimiseen, jonka makuun talonpoika ehdottomastikin pääsee muuton aikana. Siinä pitäisi Tshitshikow'in itsensä alinomaa pitää heitä silmällä ja kovissa kourissa; ahdistaa ja kovistaa niitä pitäisi vähimmästäkin rikoksesta eikä suinkaan luottaa muihin, vaan itse omin käsin antaa, missä on tarvis, milloin niskaan, milloin hampaita vasten".
— "No mitäpäs Tshitshikow'in tarvitsisi itsensä ruveta huitomaan ja hoitamaan ja niskaan antamaan? Saattaahan hän ottaa voudin".
— "Mistä niitä kunnon vouteja saa? Roistoja ne ovat joka mies!"
— "Roistoja siitä syystä, ett'eivät herrat itse pidä mitään huolta taloudestaan".
— "Se on totta se", puuttuivat toiset puheesen. "Jos hovinherra itse edes vähänkin ymmärtää talouden pitoa ja tuntee ihmisiä, niin on hänellä aina oleva hyvä voutikin".
Mutta tehtaitten hoitaja sanoi, ett'ei hyvää voutia saa vähemmällä kuin 5,000:lla ruplalla.
Mutta presidentti sanoi, että kyllä semmoisen saa kolmellakin tuhannella.
Mutta tehtaitten hoitaja sanoi: "Mistä te semmoisen löydätte?Nenästännekö vai?"
Mutta presidentti sanoi: "Enkä nenästänikään, vaan meidän kihlakunnasta; meillä on Pietari Petrovitsh Samoilow, — juuri semmoista voutia tarvitsisivat Tshitshikow'in talonpojat".
Muutamat osoittivat erinomaisen suurta osan-ottoa Tshitshikow'ille. Niin suuren väenpaljouden siirtäminen oli heidän mielestänsä kamalata. Ruvettiin jo pahasti pelkäämään, että semmoinen väki kuin Tshitshikow'illa on, pian nostaa ilmeisen kapinan. Tähän vastasi polisimestari, ett'ei kapinata ole pelkääminen, sillä sen estämiseksi löytyy ispravnikka-kaptenin valta ja voima, ja ett'ei ispravnikka-kaptenin itsensä tarvitse lähteä liikkeellekään, lähettäköön vaan lakkinsa paikalle, niin jo tämä pelkkä lakki ajaa pöllyttää talonpojat aina perille astikka. Siinä sitten ruvettiin useammalta haaroin ehdottelemaan keinoja sen kapinallisen hengen tukahduttamiseksi, joka on vallannut Tshitshikow'in talonpojat. Ehdotukset olivat erillaisia: muutamat olivat oikein sotaväen keinoja, ankaran ankaria, melkeinpä liiaksikin; oli sentään lempeitäkin keinoja. Postimestari huomautti, että Tshitshikow saa nyt pyhän velvollisuuden, että hän saattaa tulla talonpoikainsa joukossa jonkunlaiseksi isäksi, kuten sanat kuuluivat; hän saattaa levittää siellä siunauksilta rikasta sivistystä, ja samassa kiitti postimestari suuresti Lancaster'in vuoro-opetuskouluja.
Tätä tämmöistä puhuttiin ja keskusteltiin kaupungissa. Useat ystävälliset ihmiset itse ilmoittivat neuvojansa Tshitshikow'ille, tarjosivatpa oikein saattoväkeä, jonka avulla hän saisi talonpoikansa turvallisesti perille. Tshitshikov kiitti neuvoista, sanoen käyttävänsä niitä kyllä hyödyksensä, kun tarvis tulee, mutta saattojoukosta kieltäytyi hän kokonaan, sanoen sen olevan tuiki tarpeettoman; hänen talonpoikansa, sanoi hän, ovat erinomaisen hiljaista ja sävyisää väkeä, he muuttavat vapaaehtoisesti ja ilomielellään, ja kapinan syttyminen heissä on sula mahdottomuus.
Kaikista näistä keskusteluista ja puheista oli kumminkin kaikkein parhaimpia seurauksia, mitä Tshitshikow ikinä olisi saattanut toivoa. Hänestä nimittäin nousi se huhu, että hän on miljonain omistaja. Kaupunkilaiset olivat muutoinkin, kuten olemme nähneet ensimmäisestä luvusta, suuresti suostuneet ja mieltyneet häneen, mutta nyt, tämmöisten huhujen perästä, he suostuivat ja mieltyivät häneen vielä enemmän. Ja, totta puhuen, hyväntahtoista väkeä he olivatkin, sovussa keskenänsä, kohtelivat toisiansa kuten ainakin vanhat tuttavat, ja heidän keskusteluissansa oli jotakin erinomaista säveyttä ja suoruutta: "Armas ystäväni, Ilja lijitsh! Kuules veikkonen, Antipater Saharjevitsh! Ivan Grigorjevitsh, älä valehtele, älä, kultaseni, valehtele!" Postimestarille, joka oli nimeltään Ivan Andrejevitsh, virkettiin aina: "Sprechen sie deutsch [Venäläinen ääntää tämän sanandeitsh, joten siinä on sointu sanalleAndreitsh, joka taas on lyhennys sanasta Andrejevitsh. Suom. muist.], Ivan Andreitsh?" Sanalla sanoen, kaikki oli niin perheen-omaista.
Useat heistä eivät olleet sivistystä vailla: oikeuden presidentti osasi ulkoa Shukovskin runoelman "Ludmilla", joka silloin vielä oli tuoreimmillaan, ja josta hän osasi mestarillisesti lukea useampia paikkoja, erittäinkin: "Metsä uinuu, laakso nukkuu", ja lausui siinä sanan "vait" niin sattuvasti, että oikein olit näkevinäsi kuinka se laakso nukkuu; valtavammasti vaikuttaakseen, pani hän tässä vielä silmänsäkin kiinni. — Postimestari veti paremmin filosofiaan ja luki varsin ahkerasti, jopa öilläkin, Young'in "Öitä" ja Eckartshausen'in "Avainta Luonnon Salaisuuksiin", kirjoitellen näistä pitkiä muistiinpanoja. Mimmoisia nämä muistiinpanot olivat, sitä ei tiennyt kukaan. Hän oli lisäksi sukkela puheissaan, käytti kauniita sanoja ja rakasti, niinkuin itse sanoi, pöyhötellä puhettansa. Ja puhettansa hän pöyhötteli useilla pikku sanoilla, niinkuin: "tuota noin; jos nyt niinkuin; ajatelkaapas; minä tarkoitan; että nyt niin sanoakseni; joissakin määrin;" ynnä muilla, joita hän puisteli kuin turkin hihasta. Puhettansa hän myöskin pöyhötteli hyvin sopivasti silmän iskulla ja toisen silmän sirristämisellä, josta hänen monet ivalliset muistutuksensa saivat varsin pistelevän muodon. — Muutkin olivat enemmän tahi vähemmin sivistyneitä: ken luki Karamsin'ia, kuka Moskovan lehteä, ken taas ei lukenut mitään. Ken oli, niinkuin sanotaan, lallukka, se on semmoinen, jota pitää sysätä kylkeen, ennenkuin liikkeelle lähtee; ken taas oli suorastaan tallukka, joka, niinkuin sanotaan, makasi uunin pankolla ikänsä kaiken, ja jota oli turha sysäilläkään: ei häntä saatu liikkeelle toralla eikä millään. Mitä pyöreyteen ja pulleuteen tulee, niin ei kenessäkään ollut mitään moittimista, hiutuvia ja riutuvia heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joita heidän vaimonsa hellissä keskusteluissa kahden kesken nimittelivät: pyöreä pönttöseni; pallea papuseni; pullea pupuseni, ynnä muuta. Yleensä he olivat hyväntahtoista väkeä, täynnä vieraanvaraisuutta. Ken vaan kerrankin oli käyttänyt hyväkseen heidän vieraanvaraisuuttansa ja oli istunut yhdenkin illan korttipöydässä heidän kanssaan, se tuli varsin läheiseksi tuttavaksi, — saatikka sitten Tshitshikow, jonka ryhti ja käytös oli niin lumoava, ja joka todellakin tunsi miellyttämisen suuren salaisuuden. He olivat niin ihastuneet häneen, ett'ei hän tiennyt enää millä keinoin päästä kaupungista pois. Yhä vaan kuuli hän: "Olkaa nyt vielä yksi viikko, yksi viikkonen vaan meidän kanssamme, Pavel Ivanovitsh!" Sanalla sanoen, he kantelivat häntä käsillään.
Mutta yhä valtavammin hän oli vaikuttanut naisiin (ihme ja kumma!). Selittääkseni tätä jollakin tavoin, pitäisi minun puhua hyvin paljon itse naisista, heidän seurastaan, pitäisi, niinkuin sanotaan, elävästi kuvata heidän sisälliset ominaisuutensa; mutta tämäpä on varsin vaikeata. Toiselta puolen pidättää minua siitä ääretön kunnioitukseni valtion virkamiesten puolisoita kohtaan; toiselta puolen taas … toiselta puolen, se on, sanalla sanoen, vaikeata. N. kaupungin rouvat olivat … ei, ei tule mitään: minua oikein niinkuin peloittaa. N. kaupungin rouvissa oli kaikista merkillisintä… Kummallista, ei ota kynäkään noustakseen, niinkuin olisi lyijyä täynnä. Ei auta, heidän luonteistansa saa puhua joku toinen, jolla on useampia ja vilkkaampia värejä paletillaan; meidän osaksemme tulee vaan sanoa pari sanaa ulkomuodosta ja siitä mikä on pinnempaa.
N. kaupungin naiset olivat ulkonaisessa esiintymisessä aivan mallikelvollisia. Hienossa käytöksessä, tuonin kannattamisessa, yleväin tapain noudattamisessa ja varsinkin muodin seuraamisessa hamaan pienimpään mutkaan asti voittivat he itse Pietarin ja Moskovankin naiset. He pukivat itseänsä suurella aistilla, ajelivat kaupungilla kaleskoissa, niinkuin sääsi viimeinen muoti, takana lakeija heilumassa, kullalla kirjattu takki päällä. Käyntikortti, oli se sitten kirjoitettu vaikka ristikakkoselle tai ruutu-ässälle, oli pyhä asia. Käyntikortinpa tähden oli kaupungissa kaksi rouvaa, aivan hyvät ystävykset, riitaantuneet perin pohjin, juuri siitä syystä, että toinen oli jollakin tavoin loukannut toista vastakäynnissä. Miehet ja sukulaiset koettivat kyllä sovittaa heitä perästä päin, mutta turhaan; tuli kuin tulikin ilmi, että maailmassa saattaa tehdä mitä hyvänsä, vaan ei sovittaa kahta rouvaa, jotka ovat riitaantuneet vastakäynnistä. Ja niinpä nämä rouvat pysyivät molemmanpuolisessa vastenmielisyydessä, kuten kaupunkilais-maailma sanoi. Ensimmäiselle sijalle pääsemisestä oli myöskin paljo varsin ankaria kohtauksia, joista miehet saivat aivan ritarillisia, ylevämielisiä käsityksiä puolustamisesta. Kaksintaisteluja heidän keskensä tietysti ei ollut, sillä kaikki he olivat sivilivirkamiehiä, mutta sen sijaan koettivat he tehdä toisillensa tepposia, missä vaan sopi, ja tämä on välistä kaksintaisteluja paljoa pahempi. Siveellisyydessä olivat kaupungin rouvat ja neidet ankaria, täynnä jaloa närkästystä kaikkea pahetta ja kaikkea viettelystä kohtaan; armottomasti rankaisivat he kaikenlaista heikkoutta. Jospa heidän välillänsä tapahtuikin joskus jotakin, niinkuin sanotaan, "semmoista ja tämmöistä", niin se tapahtui salassa, niin ett'ei näyttänyt mitään tapahtuneenkaan; arvo oli säilytetty ja itse aviomieskin oli niin valmistettu, että jos näkikin jotakin "semmoista ja tämmöistä", tahi kuuli senkaltaista, niin vastasi lyhyesti ja ymmärtäväisesti sananparrella: "kahden kauppa, kolmatta korvalle". Vielä on sanottava, että N. kaupungin naiset, niinkuin monet naiset Pietarissakin, olivat tavattoman huolellisia ja varovaisia sanoissaan ja lauseissaan. Eivät he milloinkaan sanoneet: minä niistin nenääni, minä hikosin, minä sylkäsin, vaan puhuivat näin: minä kevensin itseni nenän suhteen, minä käytin nenäliinan välitystä. Ei ollut luvallista sanoa: tämä lasi tahi tämä lautanen haisee. Eikä ollut luvallista sanoa mitään sinnepäinkään, vaan sen sijaan sanottiin: tämän lasin käytös ei ole hyvä, tai jotakin sellaista. Tehdäksensä venäjänkieltä yhä hienommaksi, olivat he panneet melkein puolet sanoja kokonaan pois, ja sen vuoksi täytyi varsin usein turvautua franskankieleen, ja franskalaisten sanain laita oli; aivan toinen, niitä sallittiin semmoisiakin, jotka olivat paljoa tuntuvammat poispantuja.
Tätä nyt sopii sanoa N. kaupungin naisista, puhuen nimittäin päällisten puolin. Silmäys syvemmälle toisi tietysti ilmi paljon muuta, mutta varsinpa on vaarallista silmäillä syvemmälle naisten sydämmiin. Siksipä pysymme pinnalla vaan ja jatkamme.
Tähän asti olivat naiset puhuneet Tshitshikow'ista verrattain vähän, yleensä kaikin puolin myöntäen hänen käytöksensä miellyttäväksi; mutta kun syntyi huhu hänen olevan miljonamiehen, niin löytyi hänessä muutakin hyvää. Naiset yleensä eivät olleet itsekkäitä; kaikkeen oli syynä sana "miljonamies", eikä itse miljonamies, vaan ainoastaan sana, sillä jo pelkässä tässä sanassa on jotakin mahtavata vaikutusta ihmisiin, sekä semmoisiin, jotka eivät ole sitä eivätkä tätä, että hyviinkin ihmisiin, — kaikkiin siinä on vaikutusta. Miljonamiehellä on se etu, että hän saa nähdä halpamielisyyttä, joka ei ensinkään hae omaa voittoansa, nähdä puhdasta halpamielisyyttä, joka ei perustu mihinkään oman hyödyn hankintaan. Moni tietää varsin hyvin, ett'ei saa häneltä niin mitään, ja ett'ei ole oikeuttakaan saada häneltä mitään, mutta sittenkin kiirehtii edes hänen edellensä, naurahtaa edes, ottaa edes lakin pois päästä, väen väkisin koettaa päästä niille päivällisille, jonne tietää miljonaherran olevan kutsutun. Ei saata sanoa naistenkin tuntevan tämmöistä hentoa taipumusta halpamielisyyteen; vaan ruvettiinpa kuin ruvettiinkin monessa salonissa puhumaan, ett'ei Tshitshikow tosin kyllä ole kaikkein kaunihin mies, vaan että hän kumminkin on niinkuin miehen tulee olla, ja että jos hän olisi vähäisen lihavampi ja pulleampi, niin se ei olisi hyvä. Tuossa myöskin sanottiin vähän loukkaavastikin laihasta miehestä, että muka semmoisessa on jotakin hammasharjan kaltaista eikä ihmismäistä. Naisten pukuihin tuli koko joukko kaikenlaisia lisäyksiä. Kauppapuoteihin syntyi ahdinko, milt'ei tungos; vaunuja ja kaleskoita ilmaantui puotien edustalle semmoinen joukko kuin olisi yleiset huviretket olleet alulla. Kauppiaat ne kummastellen huomasivat, että muutamat kangaspakat, jotka he olivat tuoneet markkinoilta, ja joita ei kukaan ollut ostanut, koska olivat niin kalliita, nyt äkkiä menivät kaupaksi, menivätpä kuin kuumille kiville. Kirkossa nähtiin yhdellä rouvalla semmoinen lieve takana, että se täytti melkein puolet kirkon lattiata, ja saapuvilla olevan polisi-upserin täytyi käskeä muun väen siirtymään kauemmas alttariin päin, ett'ei vaan millään muotoa runttautuisi ylhäisen rouvan hameenlieve. Tshitshikowkaan ei saattanut olla huomaamatta senkaltaista erinomaista liikettä hänen tähtensä.
Kerran, kotia tultuansa, näki hän pöydällänsä kirjeen. Mistä se oli tullut, ja kuka sen oli tuonut, siitä hän ei saanut selkoa; ravintolan passari sanoi vaan, että se oli tuotu, mutta kielletty sanomasta mistä se on. Kirjeen alku oli hyvin jyrkkä, nimittäin tämä: "Ei, minä en voi olla kirjoittamatta sinulle!" Sitten siinä puhuttiin, kuinka sielujen välillä on salainen yhteys, ja tämä totuus oli kirjeessä vahvistettu useammilla pisteillä, melkein puolen rivin pituudelta. Sitten tuli muutamia ajatuksia, varsin merkillisesti todellisia, niin että pidämme melkein välttämättömänä kopioida ne tähän: "Mitä on meidän elämämme? Murheen laakso. Mitä on maailma? Joukko tunnottomia ihmisiä". Kirjoittaja sanoo sitten kyynelsilmin muistavansa hellää äitiänsä, joka ei enää ole viiteen kolmatta vuoteen ollut elossa. Sen jälkeen kutsuu hän Tshitshikow'ia tulemaan hänen kanssaan erämaahan, ja jättämään ainaiseksi kaupungin, jossa ihmiset ahtaissa rajoissa eivät saa nauttia ilmaa. Kirjoittaja joutuu kirjeen lopulla aivan epätoivoon ja päättää näillä säkeillä:
Kaks' kyyhkyläist' kyll' sitten siell'Mun tomun' sull' osoittanee,Ja haikeall' surull' kertoo viel':Hän kyyneleihins kuollut lienee.
Viimeisessä säkeessä ei ollut runomittaa noudatettu, vaan vähät siitä. Kirje oli sen-aikuisen hengen mukainen. Ristimä- ja sukunimeä ei ollut, ei edes kuukautta eikä päivääkään. Jälkikirjoituksessa oli sanottu lisäksi, että hänen oman sydämmensä pitää arvata, kuka kirjeen on kirjoittanut, ja että huomenna tanssiaisissa kuvernörin luona on oleva läsnä itse kirjeen kirjoittajakin.
Tämä teki hänet hyvin uteliaaksi. Tuntemattomassa kirjailijassa oli niin paljo viehättävää, että hän luki kirjeen toisen ja kolmannen kerran ja sanoi viimein: "Hauska olisi tietää, kuka tämän on kirjoittanut!" Asia rupesi käymään sellaiseksi, että se kyllä pani miehen miettimään. Toista tuntia hän sitä miettikin ja viimein levittäin kätensä ja kumartaen päänsä, virkkoi: "Mutta kirje on sentään sangen somasti, sangen somasti kirjoitettu!" Sen jälkeen kääräistiin kirje tietysti kokoon ja pantiin lippaasen jonkun afiskan ja hääpiletin viereen, joita oli kuusi seitsemän vuotta säilytetty samassa tilassa ja samassa asemassa. Vähän ajan perästä tuotiin hänelle todellakin kutsumus kuvernörin luokse baaliin, — varsin tavallinen asia läänin kaupungeissa: missä kuvernöri, siellä baalikin, sillä muutoin ei kuvernöri saa tarpeenmukaista rakkautta ja kunnioitusta aateliston puolelta.
Nyt jäi kerrassaan kaikki muu syrjään ja nyt ryhdyttiin kaikin voimin valmisteleimaan baaliin, sillä siihen oli tosiaankin paljo kehoittavia sekä kiihoittavia syitä. Vaan siksipä kulutettiinkin valmistuksiin niin paljo aikaa, ett'ei mointa määrää liene käytetty hamasta maailman alusta. Kokonainen tunti pyhitettiin pelkkään kasvojen katselemiseen peilistä. Siinä koeteltiin saada kasvoille jos jonkinlaista lausetta: milloin ylevää ja vakaista, milloin kohteliasta ilman hymyä; peiliin päin tehtiin useampia kumarruksia ja niitten mukaan lausuttiin muutamia epäselviä sanoja, jotka vivahtivat vähän franskaan, vaikk'ei Tshitshikow osannut ensinkään puhua franskaa. Tekipä hän itselleen siinä kaikenlaisia miellyttäviä temppusia, kohautti kulmakarvojansa, vetäisi huultaan, maksauttipa kieltäänkin, niin, ja tekeehän sitä ihminen jos jotakin yksinään ollessaan, tietäessään lisäksi olevansa soma ja ollessaan vakuutettu, ett'ei kukaan pilkistele oven raosta! Viimein hän lyödä taputti leukaansa, sanoen: "Voi sinua, vekkuli Matti!" Kaikkein parhaimmalla tuulella oli hän koko pukeutumisensa ajan. Vetäessään kiinni kannikkeita tahi sitoessaan kaulaliinaa, kumarrella raaputteli hän erinomaisen notkeasti, ja vaikk'ei hänellä ollut tapana tanssia, niin otti hän kuin ottikin pari hyppäystä. Näistä hyppäyksistä oli vähäinen, viaton seuraus: piironki horjahti ja pöydältä putosi harja lattialle.
Hänen tulonsa baaliin teki tavattoman vaikutuksen. Jok'ainoa riensi häntä vastaan; ken kortit kädessä; ken kesken kiivainta keskusteluaan, sanoessaan: "mutta alempi maaoikeus vastaa tähän…" Mutta mitä kaikkea maaoikeus vastaa, sen hän heitti syrjään ja riensi tervehtimään sankariamme.
— "Pavel Ivanovitsh! Ah herrainen aika, Pavel Ivanovitsh! Armas ystäväni! Pavel Ivanovitsh! Terve, Pavel Ivanovitsh! Pavel Ivanovitsh, sydämmellinen kunnioitukseni! Aha, tapasinpa teidät, Pavel Ivanovitsh! Kas tässä se on, meidän Pavel Ivanovitsh! Sallikaa syleillä teitä, Pavel Ivanovitsh! Antakaapas tänne, mun paras ystäväni, Pavel Ivanovitsh, antakaas kun suutelen häntä!"
Tshitshikow tunsi olevansa yht'aikaa useammassa sylissä. Tuskin oli hän kunnolleen selvinnyt presidentin sylistä, niin jo joutui polisimestarin halattavaksi, polisimestari siirsi hänet lääkintätoimen inspehtorille, lääkintätoimen inspehtori viinavouraajalle, viinavouraaja arkitehtille… Kuvernöri, joka par'aikaa seisoi naisten luona, käsissään konfektipaperi ja sylikoira, heitti, hänet huomattuaan, lattialle paperit ja sylikoiran, niin että vingahti vaan rakki paha. Sanalla sanoen, ilon ja riemun raikkaan toi hän taloon. Ei ollut kasvoja, joilla ei olisi asunut tyytyväisyyttä tai ainakin yleisen tyytyväisyyden kajastusta. Tämmöinen tyytyväisyys loistaa virkamiesten kasvoilla, ylipäällikön ollessa tarkastamassa heidän virastoansa, sittenkuin ensimmäinen pelko on jo mennyt ohitse, ja he ovat huomanneet hänen olevan hyvillään monesta asiasta, jopa suvaitsi hän laskea leikkiäkin, se on, lausua miellyttävällä nyökäyksellä moniaan sanan. Kahta iloisemmin nauravat tähän vastaukseksi lähinnä häntä olevat virkamiehet, sydämmensä pohjasta nauravat ne, jotka, ohi mennen sanoen, huononlaisesti kuulivat hänen sanansa; ja aivan ulko-ovella seisova polisimies, joka ei ole elämän-iässään vielä suutansa nauruun vetänyt, ja joka vast'ikään oli puinut nyrkkiä väkijoukolle, hänkin, noudattaen kajastuksen muuttumattomia lakeja, osoittaa kasvoillansa jotakin hymyn tapaista, vaikka tämä hymy näyttääkin enemmin siltä, kuin olisi aivastus tulossa väkevän nuuskan vaikutuksesta.
Sankarimme vastasi kaikille yhteisesti ja kullekin erittäin ja tunsi olevansa aivan tavattoman notkea. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle, tapansa mukaan vähän viistoon, vaan varsin vapaasti, niin että lumosi kaikki tyyni. Naiset tulivat samassa ja muodostivat loistavan köynnöksen hänen ympärillensä, tuoden tullessaan kokonaiset pilvet kaikenlaisia hyviä hajuja: kuka tuli ruusulta, kuka tuoksusi keväältä ja violalta, kolmas oli kokonaan savutettu resedalla. Tshitshikow se vaan kohotteli nenäänsä ja haisteli. Heidän puvuissansa oli äärettömän paljon aistia: muslinit, atlasit, vapörit olivat niin vaaleata, muodinmukaista väriä, ett'ei niille voinut keksiä asianmukaisia nimityksiäkään, niin edistynyttä oli hieno-aistisuus. Nauharuusuja ja kukkavihkoja vilkahteli siellä täällä vaatteilla kaikkein suloisimmassa epäjärjestyksessä, vaikka tämä epäjärjestyksen keksiminen oli tuottanut paljon miettimistä ja pään särkyä. Keveä päähine pysyttelihe ainoastaan korvilla ja tuntui sanovan: "Minä lentää leyhäytän pois! Sääli, ett'en jaksa viedä kaunotarta mukanani!" Vyötäiset oli vedetty kureliivillä, osoittaen mitä lujimpia ja viehättävimpiä muotoja. (Huomattava on, että N. kaupungin naiset olivat lihavanläntiä, mutta osasivat vetää kureliivinsä niin taitavasti ja käyttää itseänsä niin miellyttävästi, ett'ei lihavuutta saattanut huomata ensinkään.) Kaikki heillä oli ennakolta tuumailtua ja harkittua erinomaisella huolenpidolla: kaula ja hartiat olivat avoinna juuri sen verran kuin oli tarvis, eikä yhtään enempää. Pitkät sormikkaat eivät olleet vedetyt hihoihin saakka, vaan oli väliin jätetty varsin viehättävät osat kyynärvartta, jotka muutamilla olivat kadehdittavan täyteläiset. Muutamilla olivat sormikkaat oikein haljenneet pyrkiessään kauemmaksi. Sanalla sanoen, näytti siltä, kuin olisi joka paikkaan ollut kirjoitettu: "Ei nyt olla maaseuduilla, nyt ollaan pääkaupungissa, Parisissa!" Siellä täällä vaan pisti näkyviin joku päähine, jommoista ei maa päällänsä ole ennen kantanut, jopa jonkinlainen höyhen, milt'eihän riikinkukon, aivan vastoin kaikkia muoteja, oman aistin mukaan. Vaan sehän on niin kuin olla pitääkin; sellainen on jo laatujansa lääninkaupunki: reikä siinä jossakin vaan on.
Tshitshikow, seisoen heidän edessään, ajatteli: "Mutta kukahan noista nyt mahtaa olla kirjeen kirjoittaja?" ja pisti jo nenänsä eteenpäin, mutta samassa läväytti häntä nenään koko rivi kyynärpäitä, hihoja, hihansuita, nauhan päitä, hyvänhajusia semisettejä ja vaatteita. Galoppadi oli täydessä vauhdissa: postimestarin rouva, kapteni-ispravnikka, rouva sinisen höyhenen kanssa, rouva valkoisen höyhenen kanssa, Grusialainen ruhtinas Tshiphaihilidsew, Pietarista tullut virkamies, Moskovasta tullut virkamies, Franskalainen Coucou, Perhunovski, Berebendovski — kaikki siinä mennä liehtoi, huimasti liehtoi.
— "Sepä menoa, totta maar!" virkkoi Tshitshikow, peräytyen taemmaksi. Heti kuin naiset jälleen olivat käyneet istumaan, hän rupesi taaskin katselemaan, eiköhän kasvoista ja silmistä osaisi arvata kirjeen kirjoittajata, mutta eipä hän vaan voinut kasvoista eikä silmistäkään arvata kirjeen kirjoittajata. Kaikkialla näki hän jotakin semmoista vilkahtelevaa, jotakin niin saavuttamattoman hienoa, — niin, niin hienoa!…
— "Ei!" sanoi Tshitshikow itsekseen, "naiset ne ovat semmoisia esineitä…" tässä heitti hän oikein kättään, "semmoisia, ett'ei sitä niin osaa sanoa. Menepäs ja koetapas kertoa tai kuvata kaikki se, mikä heidän kasvoillansa asuu, — kaikki nuo käännäykset ja väännäykset … ei tule yhtään mitään! Yksin heidän silmänsäkin jo ovat semmoinen valtakunta, että ken sinne kerran joutuu, niin sinne meni! Et sitä sieltä vedä koukulla etkä millään. Yritäpäs nyt, esimerkiksi, kuvaamaan pelkkää loistoa heissä: kimaltelevaa ja samettista ja sokerista, taivas ties mimmoista siinä vaan ei olekaan! Siinä kovuutta ja siinä pehmeyttä ja siinä aivan hiukenevaa tahi, kuin toiset sanovat, hekumallista ja hekumatonta, vaikka vielä viehättävämpää kuin hekumallista, — niin tuossapa ottaakin sydämmestäsi ja lähtee sitten pitkin koko sielua, niinkuin viulunkäyrällä vetelisi. Ei totta toisen kerran, ei tahdo löytyä sopivata sanaakaan: galanteria-puoli ihmiskuntaa he ovat sittenkin, eivätkä mitään muuta!"
Suokaa anteeksi! Sankarimme suusta pääsi kadulta saatu sananen. Minkäs sille tekee? Semmoinenhan on Venäjänmaassa kirjailijan kohtalo! Vaan todellakin, jos sana pääsi kadulta kirjaan, niin ei siihen ole kirjailijan syytä, syypäät ovat lukijat: niiltäkin etupäässä et kuule kunnollista venäjän sanaa; franskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia sanoja sitä vastoin tulla tulvii heiltä niin läämältä, että pian saat kylläsi, tuleepa vielä niinkin, että kaikenmoiset murteet ja lausumistavat ovat säilytetyt. Franskalaisia sanoja he lausuvat nenäänsä ja kielen sorauksella; englantilaisia sanoja taas aivan linnun tavalla, kasvonsakin laittavat linnun-omaisiksi, vieläpä nauravatkin sille, joka ei osaa muodostaa tuommoisia linnun-omaisia kasvoja. Mutta kas venäläisiä sanoja vaan ei tulvikaan; heidän isänmaallisuutensa ulottuu kukaties sentään niin kauas, että rakentavat itselleen kesä-asunnon venäläiseen malliin. Tämmöisiä ovat ylhäiset lukijat ja heidän perässään kaikki, jotka mielellään tahtovat olla ylhäisten kirjoissa! Ja kumminkin mikä vaativaisuus! He tahtovat välttämättömästi, että kaikki olisi kirjoitettu tarkalla, puhtaalla ja ylevällä kielellä, sanalla sanoen, tahtovat, että venäjänkieli ipo itsestään äkkiä putoaisi taivaasta, valmiiksi veistettynä niinkuin pitää, ja asettuisi suoraa päätä heidän kielelleen, joten heidän ei olisi muuta tehtäväkään kuin avata suu selko selälleen ja pistää kieli ulos.
Monimutkainen kyllä on naispuoli ihmiskuntaa, mutta onpa kunnioitettavia lukijoita, jotka ovat vielä useampimutkaisia.
Tshitshikow kävi sillä välin aivan ymmälle, kun ei voinut päättää, kuka naisista oli kirjeen kirjoittaja. Hän yritti teroittaa katsettansa tarkemmaksi, mutta näki naistenkin puolelta osoitettavan jotakin tuommoista, joka synnytti toivoa sekä suloista tuskaa kuolevaisen sydämmeen. "Ei, ei sitä voi arvata!" virkkoi hän. Tämä ei kumminkaan synkistänyt hänen iloista mielialaansa. Vapaasti ja sukkelasti vaihtoi hän muutamain naisten kanssa miellyttäviä sanoja, astua sipsutteli milloin yhden milloin toisen luokse, niinkuin tavallisesti vanhat keikarit, jotka käyttävät korkeita kantoja, käydä kiertelevät naisten ympärillä. Sipsuteltuansa ja käännähdeltyänsä hyvin notkeasti oikealle ja vasemmalle, hän samassa raapautti jalkaansa, siihen tapaan kuin olisi tekaissut pienen saparon tahi pistänyt pilkun. Naiset olivat hyvin tyytyväisiä; he eivät ainoastaan löytäneet hänessä paljoa miellytystä ja viehätystä, vaan huomasivatpa vielä hänen kasvoissansa jotakin ylevätä, jopa jotakin sotaista, urheatakin, mikä, niinkuin tiedetään, on naisille mieluista. Rupesipa hänen tähtensä riitaakin syttymään: muutamat naiset, nähtyänsä hänen pysähtyvän tavallisesti oven kohdalle, koettivat kilvan saada tuolia lähellä ovea, ja kun tuo onnistui yhdelle, niin olipa vähällä nousta ikäviä juttuja, ja monet, joitten oli tehnyt mieli samaa, arvelivat nyt, että tuo oli jo liian inhottavan julkeata.
Tshitshikow oli joutunut niin innokkaasen puheesen naisten kanssa elikkä, oikeammin sanoen, naiset olivat kokonaan anastaneet hänen huomionsa ja panneet puheillansa hänen päänsä pyörryksiin. Tulvana tuli heiltä mutkallisimpia ja näppärimpiä vertauksia, joita hänen piti selitellä, ja siitä oikein hiki nousi miehelle otsaan. Hän oli niin kokonaan kiintynyt tähän keskusteluun, ett'ei muistanut edes täyttää kohteliaisuuden vaatimuksia ja mennä ennen kaikkea emännän luokse. Hän muisti sen vasta silloin kuin jo kuuli kuvernörin rouvan äänen takanansa. Emäntä, joka oli seisonut siinä jo moniaan minutin, virkkoi puoleksi lempeällä ja viekkaalla äänellä, sievästi nyykäytellen päätään: "Vai niin, Pavel Ivanovitsh, vai tälläkö lailla te…!" Oikeastaan minä en osaa sanoa, mitkä rouvan sanat nimen-omaan olivat, vaan jotakin erinomaisen mielistävää hän sanoi, siihen tapaan, kuin naisilla ja herroilla on tapana puhua nykyaikuisten kirjailijain kertomuksissa, joissa kirjailijat kernaasti kuvailevat saloneja ja kerskailevat sillä, että he muka tietävät ylhäisen maailman tavat ja temput. Se oli jotakin semmoista kuin: "onko teidän sydämmenne jo niin kokonaan valloitettu, ett'ei siinä enää ole sijaa, ei edes pienintä sopukkaakaan niille, jotka te niin armottomasti olette unohtaneet?" Sankarimme kääntyi kuvernörin rouvan puoleen ja oli jo vastata hänelle, — eikä olisikaan hänen vastauksensa ollut yhtään huonompi niitä, joita nykyisissä kertomuksissa antavat Svonsk'it ja Linski't ja Lidin'it ja Gremin'it ja muut sukkelat sotaherrat. Mutta katsahdettuansa ylös hän pysähtyi äkkiä kuni huumauneena.
Hänen edessään ei ollut kuvernörin rouva yksinään. Hänen kanssaan käsityksin seisoi nuori, kuusitoista-vuotias tyttö, raikas, vaaleanverinen immyt, kasvon piirteet hienot ja säännölliset, leuka terävä, soikeat kasvot viehättäväiset, joita taideniekka olisi käyttänyt malliksi Madonnan kuvalle, ja jommoisia ani harvoin näkee Venäjällä, jossa kaikki pyrkii ilmaantumaan laveana ja leveänä, kaikki tyyni: vuoret sekä metsät ja arot ja kasvot ja huulet ja jalat. Hänen edessään seisoi sama neitonen, jonka hän oli nähnyt tiellä, tullessaan Nosdrew'in luota, jolloin heidän vaununsa, — joko kuskien tahi hevosten tuhmuuden tähden — niin kummallisesti olivat törmänneet yhteen, sekoittaen rahkeet ja valjaat, jolloin Simo setä sekä Timo setä olivat ottaneet selvittääksensä pulan. Tshitshikow joutui niin hämille, ett'ei osannut sanoa yhtä kunnon sanaa ja virkkoi hiis tiesi mitä. Semmoista ei suinkaan olisi sanonut Gremin eikä Svonski eikä Lidin.
— "Ettekö vielä tunne tytärtäni?" sanoi kuvernörin rouva. "Vasta päässyt koulusta".
Tshitshikow vastasi, että hänellä on jo ollut onni tutustua; sitten hän koetti vielä lisätä jotakin, mutta tämä jotakin ei ottanut syntyäkseen. Kuvernörin rouva, virkettyään pari kolme sanaa, meni tyttärineen toiseen päähän salia muitten vierasten luo, mutta yhä vaan seisoi Tshitshikow liikahtamatta paikallansa, niinkuin se ihminen, joka iloisena on lähtenyt kadulle, — ja hänen on mieli kävellä, ja hänen silmänsä tahtovat katsella kaikkea, mutta äkkiäpä hän seisahtuu, muistaen unohtaneensa jotakin, eikä silloin tuhmemman näköistä ihmistä toista ole: huolettomuus pakenee kasvoilta heti kohta; hän koettaa mieleensä johdattaa, mikä se on unohtunut: nenäliinako? vaan nenäliina on taskussa; rahatko? vaan rahat ovat taskussa nekin kaikki näkyy olevan mukana, mutta yhä vaan joku salainen ääni kuiskaa hänelle, että jotakin on unohtunut; ja hajamielin ja tummasti hän nyt katselee hänen edessänsä liikkuvaa väkijoukkoa, kiitäviä vaunuja ja ohi marssivan rykmentin kypäriä ja pyssyjä, puodin kilpeä; hän katselee, niin, mutta ei näe mitään kunnollista. Niinpä Tshitshikowkin äkkiä vieraantui kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Naisten hyvänhajuisilta huulilta rupesi nyt linkoamaan hänelle joukottain viittauksia ja kysymyksiä, täynnä armautta ja hienoutta:
— "Sallittaisiinko meidän, maan multaisien asukasten, olla niin ylen rohkeita, että kysyisimme, mitä te mietiskelette? — Olisiko mahdollista saada tietää sen nimi, joka on vaivuttanut teidät tähän miettimisen suloiseen laaksoon?"
Mutta Tshitshikow ei huolinut mitään, ja kauniit sanat ne menivät kuin tina tuhkaan. Olipa hän niinkin epäkohtelias, että meni heidän luotansa toiselle puolelle, nähdäksensä minne kuvernörin rouva meni tyttärensä kanssa. Vaan naiset eivät hellittäneet niin pian. Jokainen oli sydämmessänsä päättänyt käyttää kaikki mahdolliset, meidän sydämmillemme niin turmiolliset, aseet ja panna liikkeelle parhaimpansa. Huomattava on, että muutamilla naisilla — minä sanon muutamilla, minä en sano kaikilla — on pikkuruinen heikkous: jos he näkevät itsessänsä jotakin erinomaisen kaunista, joko otsan tahi suun tahi kädet, niin jo luulevatkin, että heidän kauniin osansa heti ensiksi pistääkin jokaisen silmään, ja että kaikki virkkaavat: "katsokaas, katsokaas, kuinka kaunis kreikkalainen nenä hänellä on!" tahi: "mikä säännöllinen, viehättävä otsa!" Kellä taas on kauniit olkapäät, se on ennalta vakuutettu, että kaikki nuoret miehet ihastuvat paikalla ja hänen kulkiessaan heidän ohitsensa, toistamiseen toistavat: "Voi ihania olkapäitä!"
Hänen kasvoihinsa, hivuksiinsa, nenäänsä ja otsaansa he eivät katsahdakaan, taikka jos katsahtavatkin, niin noin vaan kuten sivuasiata. Sillä tapaa ajattelevat muutamat naiset. Jokainen nainen oli sydämmessänsä päättänyt olla tanssissa niin hurmaava kuin mahdollista ja tuoda esiin loistavimmalla tavalla sen, mitä hänessä oli loistavinta. Postimestarin rouva laski valssiessaan päänsä niin hiukeilevin tuntein kallelleen, että todellakin kuului jotakin pilventakaista. Eräs varsin miellyttävä rouva — joka ei ensinkään ollut tullut tanssin tähden, siitä syystä, kuten hän itse sanoi, että hänellä oli tapahtunut pikkuinen incommodité pienen herneen muodossa oikeaan jalkaan, jonka tähden hänen piti panna jalkaan plyyssikengät — ei malttanut kumminkaan pysyä alallansa, vaan teki kuin tekikin muutaman kierroksen plyyssikengissä juuri sentähden, ett'ei postimestarin rouva tosiaankaan saisi päähänsä liian korkeita ajatuksia itsestänsä.
Mutta tästä kaikesta ei ollut toivottua vaikutusta. Tshitshikow ei edes katsonutkaan naisten muodostamiin piireihin ympärillänsä, vaan kohoeli alinomaa varpailleen, kurkistaakseen muitten yli, minne muka oli joutunut viehättävä immyt. Kyykistelihe hän alaskin päin, pilkistelläkseen hartiain ja selkäin välitse, ja sai hänet vihdoin viimeinkin nähdä. Immyt istui äitinsä vieressä, jonka päässä koreili joku itämainen uhkea, sulalla varustettu tshalma. Hän näytti aikovan valloittaa heidät väkirynnäköllä. Kevään-omainen mielenlaatuko se lienee häneen vaikuttanut, vai lienee kuka häntä tyrkännyt, mutta eteenpäin hän vaan läksi tunkeumaan, mistään muusta huolimatta. Viinavouraaja sai häneltä semmoisen tuuppauksen, että horjahti ja töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä, heilueltuaan ensin yhdellä jalalla, ja hyvä oli ett'ei kaatunut, muutoin olisi mukanansa kaatanut maahan koko jonon miehiä. Postimestari peräytyi myöskin, katsahtaen häneen kummastuksella, ja samassa myös hyvin hienolla ivalla, mutta hänpä ei heihin katsonut, hän näki vaan kaukana vaaleaverisen neidon, joka oli vetämässä käteensä pitkää sormikasta ja epäilemättä mitä palavimmasti halusi päästä kieppumaan parketille. Mutta sielläpä toisella puolen jo pyöri neljä paria masurkassa; saappaan korot särkivät lattiata, ja muuan armeijan staabi-kapteeni teki työtä sieluin ja ruumiin, jaloin sekä käsin, viskellen semmoisia vonkeroita, ett'ei mokomia kukaan ole unissaankaan viskellyt. Tshitshikow pujahti masurkan ohitse, melkein tanssijain kantapäitse, suoraa päätä siihen paikkaan, missä kuvernörin rouva istui tyttärensä kanssa. Hän astui kumminkin heidän luokseen peräti ujosti, eikä sipsuttanut niin rohkeasti ja teikarimaisesti, olipa vähän hämilläänkin, osoittaen kaikissa liikkeissään jonkunlaista neuvottomuutta.
Varmaa ei saata sanoa, oliko sankarissamme todellakin herännyt rakkauden tunnetta; onpa aivan epäiltävääkin, tokkohan semmoiset herrat — se on: ei liian lihavat, vaan ei laihatkaan — kykenevät rakkauteen ensinkään; mutta sittenkin oli tässä jotakin kummallista, jotakin senlaatuista, mitä hän ei osannut itsekään selittää: hänestä tuntui, kuten hän itse sittemmin tunnusti, että koko baali touhuineen, pauhuineen oli siirtynyt tuokioksi jonnekin kauas, viulut vinkuivat ja torvet toitauttelivat tuolla kaukana vuorten takana, ja kaikki kietoutui usmaan, niinkuin huolimattomasti maalattu pohja kuvassa, ja tältä sumuiselta, leväperäisesti tekaistulta pohjalta esiintyi selvänä ja tarkkatekoisena ainoastaan viehättävän tyttösen hienot piirteet: hänen soikeat kasvonsa, hänen hienon hieno vartalonsa, niinkuin konsanaankin koulutytöllä ensimmäisinä kuukausina koulusta päästyä; hänen valkoiset, melkein yksinkertaiset vaatteensa syleilivät joka paikassa keveästi ja kauniisti hänen nuoria, solakoita, puhdaspiirteisiä jäseniänsä. Hän oli kuni norsun luusta huolellisesti sorvattu lelunen; hän se yksinänsä erosi valkoisena ja läpikuultavana ja kirkkaana sameasta, sekaisesta joukosta.
Semmoinen näkyy olevan laita maailmassa; Tshitshikow'itkin muuttuvat nähtävästi tuokion ajaksi runoilijoiksi, — vaan "runoilija", se on liiaksi sanottu. Hän tunsi ainakin itsessään jotakin nuoren miehen tapaista, melkeinpä hän luuli olevansa husari. Nähtyänsä heidän vieressään tyhjän tuolin, anasti hän sen kiireimmiten. Keskustelu ei ottanut ensi alussa sujuakseen, vaan sittemmin se kyllä läksi käymään, jopa rupesi se saamaan vauhtiakin, mutta tässä täytyy valitettavasti sanoa, että vakavain ja korkeissa viroissa olevain ihmisten on vaikeanlaista tulla toimeen keskusteluissa naisten kanssa; siihen ovat omiansa herrat luutnantit eikä suinkaan kaptenia korkeammat. Miten tämä heiltä niin sujuvasti käy, ties taivas: eivät he niin kovin syvällisistä asioista haastele, mutta neitonenpa kumminkin on aivan nääntyä naurusta. Valtioneuvos sitä vastoin juttelee, taivas ties mistä: joko ottaa hän puhuakseen siitä, että Venäjä on varsin avara valtakunta, taikka sanoo hän sievistelyn, joka tosin ei ole näppäryyttään vailla, vaan kovin kumminkin haisahtaa kirjalle; sanottuaan taas jotakin naurettavaa, hän nauraa itse paljoa enemmän kuin neitonen. Tämä olkoon sanottu sitä varten, että lukija huomaisi, mistä syystä nuorta vaaleanveristä impeä alkoi haukottaa sankarimme kertomusten aikana. Tuota ei sankarimme kumminkaan havainnut, vaan kertoili paljon huvittavia asioita, joista hänen jo oli ollut tilaisuutta kertoella samallaisissa kohdissa useammissa paikoin, nimittäin: Simbirskin läänissä Sofron Ivanovitsh Bespetshni'in luona, jossa silloin oli hänen tyttärensä Adelaida Sofronovna kolmen kälynsä Maria Gavrilovnan, Aleksandra Gavrilovnan ja Adelheid Gavrilovnan kanssa; Feodor Feodorovitsh'in luona Rjasan'in läänissä; Frol Vasiljevitsh Pobedonosni'n luona Pensan läänissä ja hänen veljensä Pietari Vasiljevitsh'in luona, jossa olivat hänen natonsa Katarina Mihailovna sekä Rosa Feodorovna ja Emilia Feodorovna, serkusten lapsia hänen kanssaan; Vjatkan läänissä Pietari Varsonofjevitsh'in luona, jossa oli hänen miniänsä sisar Palageja Jegorovna veljensä tyttären Sofia Rastislavnan ja kahden sisarpuolensa Sofia Aleksandrovnan ja Maklatura Aleksandrovnan kanssa.
Tämmöinen Tshitshikow'in käytös närkästytti kaikki naiset. Yksi heistä astui tahallansa heidän ohitsensa, huomauttaaksensa hänelle sitä, koskettipa vielä jotenkin huolimattomasti vaaleanveristä neitosta liepeellänsä ja asetti käyntinsä niin, että hänen hartioillensa kiedotun vyön pää pyyhkäsi Tshitshikow'in kasvoja. Samaan aikaan kuului takaa toisen naisen huulilta yhdessä violan tuoksun kanssa jotenkin pistelevä ja myrkyllinen viittaus. Eikö hän liene sitä kuullut vai eikö hän ollut kuulevinaan, kaikissa tapauksissa hän teki pahasti, sillä naisten mielipiteestä ei saa olla välittämättä; sen hän saikin katua, mutta sittemmin vasta ja siis liian myöhään.
Monessa katsannossa oikeutettu paheksiminen kuvautui useitten kasvoilla. Niin suuri kuin hänen arvonsa olikaan seurassa, niin miljona-miehenä kuin häntä pidettiinkään, niin ylevätä jopa sotaista ja urheata kuin asuikaan hänen kasvoissansa, — niin löytyi kumminkin seikkoja, joita naiset eivät anna anteeksi kellenkään, olkoon se kuka hyvänsä, ja silloin — silloin on mies myöty! On tapauksia, jolloin nainen, olkoon kuinka voimaton ja heikko luonteeltaan tahansa mieheen verraten, yltyy äkkiä lujemmaksi ei ainoastaan miestä, vaan kaikkea, mitä maan päällä on. Tshitshikow'in osoittama huolimattomuus, melkeinpä tahaton huolimattomuus rakensi jälleen naisten välille sovun ja rauhan, joka jo oli ollut perikadon partaalla tuon tuolin valloittamisen johdosta. Hän oli sattunut sanomaan pari kuivaa ja tavallista sanaa, — ne huomattiin nyt pahan-ilkisiksi pistopuheiksi. Päälle päätteeksi oli muuan nuori mies sepittänyt pitojen aikana ivarunon tanssivain seurasta, jota paitsi kuvernörin baalit eivät milloinkaan ole. Tämän runon sepittäjäksi luultiin nyt Tshitshikow'ia. Närkästys kasvoi kasvamistaan, ja eri ryhmissä alkoivat naiset puhella hänestä varsin epäsuosiollisesti. Vaaleaverinen tyttö parka oli kokonaan kukistettu ja hänen tuomionsakin jo allekirjoitettu.
Sillä välin läheni sankariamme peräti harmillinen, odottamaton tapaus. Paraillaan kuin vaaleaverinen immyt haukotteli, ja kuin Tshitshikow kertoi hänelle kaikenlaisia tapauksia eri ajoilta, kajoten oikein Diogenestakin, kreikkalaista filosofia, — ilmaantui perimmäisestä huoneesta Nosdrew. Virvoitushuoneestako hän lie tullut, vai pienestä viheriästä kamarista, jossa peli oli ankarampi tavallista whistiä, omin ehdoinko hän lie tullut, vai lienevät muut hänet potkineet ulos, — se vaan on varma, että iloisena hän tuli ja hilpeänä, pitäen käsivarresta kiinni prokuratoria, jota hän kaiketikin oli retuutellut jo kauan aikaa, koska prokuratori parka käänteli ja väänteli joka haaralle sakeita kulmakarvojansa, ikäänkuin miettien ja tuumaillen, millä keinoin voisi päästä tästä ystävällisestä kainaloisesta kulusta. Tuo oli tosiaankin tuskallinen tila. Nosdrew, otettuaan rohkeutta kahdesta kupillisesta teetä, tietysti rommin kanssa, valehteli armottomasti. Tshitshikow, huomattuaan hänet jo kaukaa, päätti tehdä uhrauksen, se on jättää kadehdittavan asemansa ja lähteä pois niin pian kuin mahdollista: tämä yhteentulo ei ennustanut hänelle mitään hyvää. Vaan niinkuin kiusaksi pyörähti siihen samassa kuvernöri, joka lausui olevansa äärettömän iloinen, löydettyään Pavel Ivanovitsh'in, ja pysäytti hänet, pyytäen häntä ratkaisijaksi eräässä kiistassa kuvernörin ja kahden naisen välillä siitä, onko muka naisten rakkaus kestävää vai eikö. Nosdrew oli sillä välin jo nähnyt hänet ja astua täytti suoraan häntä vastaan.
— "Ahaa, kas hovinherraa Hersonista, kas Hersonin patronaa!" huusi hän, nauraa hohottaen, niin että tärisivät vaan hänen verevät poskensa, verevät kuin keväinen ruusu. "Noo-o, oletko paljonkin ostanut kuolleita! Kuulkaas, kuvernöri", paasusi hän samassa, kääntyen kuvernöriin; "tiedättenkös, hän käy kauppaa kuolleilla sieluilla! Niin totta kuin minä olen rehellinen mies! Kuulepas Tshitshikov! Sinä olet, minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä, näes me olemme tässä kaikki sinun ystäviäsi, näes herra kuvernöri on myöskin tässä, — minä vetäisin sinut hirteen, niin totta kuin minä olen rehellinen mies, vetäisin!"
Tshitshikow ei tiennyt minne joutua.
— "Tiedättenkös, herra kuvernöri", jatkoi Nosdrew, "kun tuo sanoi minulle: myöpäs mulle kuolleet sielut! niin ihan minä siihen paikkaan halkesin naurusta. Tänne tultuani kuulen kerrottavan, että hän on ostanut kolmella miljonalla ruplalla talonpoikia muuanne vietäviksi! Kuolleitahan hän minulta osteli! Kuules, Tshitshikow! Ryökäle sinä olet, niin totta kuin minä olen rehellinen mies! näes tässä on herra kuvernörikin … eikös ole totta, prokuratori?"
Mutta prokuratori ja Tshitshikov ja itse kuvernörikin olivat niin hämillänsä, ett'eivät tienneet mitä vastata. Siitä vähääkään välittämättä, jaaritteli Nosdrew edelleen:
— "Niin, kuules sinä, veli kulta, sinä, sinä … min'en luovu sinusta, ennenkuin tiedän minkätähden sinä ostelit kuolleita sieluja. Kuules, Tshitshikow, eikös tämä nyt ole synti ja häpeä: sinä kyllä tiedät, ett'ei sinulla ole ketään parempaa ystävätä kuin minä. Näes, herra kuvernörikin on tässä … eikös se ole totta, prokuratori? Ette te usko, herra kuvernöri, kuinka me olemme kiintyneet toisiimme, toisin sanoen, jos te sanoisitte minulle näin, toisin sanoen, minä seison tässä näin ja te sanoisitte: 'Nosdrew, virkapas oikeen omantuntosi nimessä, kuka on sinulle rakkaampi, oma isäsikö vai Tshitshikow?' niin minä sanoisin: Tshitshikow, sanoisin, niin totta kuin minä olen rehellinen mies. Maltas, minä muiskaan sinulle suuta, oma ystävä! Herra kuvernöri, sallittenhan minun suudella häntä! Niin, niin, Tshitshikow, ei tässä auta vastusteleminen, yksi ainoa muntti muntukainen minun pitää painaa sinun lumivalkoisille poskillesi!"
Nosdrew sai kumminkin muntukaisineen semmoisen tyrkkäyksen, että oli vähällä kaatua lattialle. Kaikki erosivat hänestä eivätkä kuunnelleet häntä enää. Hän oli kumminkin puhua paasunnut kuolleista sieluista niin täyttä kulkkua ja nauranut sen perään niin kovasti, että oli vetänyt puoleensa huomiota syrjäisimmistäkin osista salia. Tämä uutinen tuntui niin oudolta, että kaikki jäivät jonkinlaiseen puisevaan, ällistävään tilaan. Tshitshikow huomasi useiden naisten vaihtaneen silmäyksiä keskenänsä pahan-ilkisellä, pisteliäällä naurahduksella, ja monen ihmisen kasvoilla luki hän kummallista kaksimielisyyttä, mikä yhä suurensi hänen hämmästystänsä. Nosdrew oli ilmeinen valehtelija, sen tiesi jokainen, eikä ensinkään ollut harvinaista, että hän puhui aivan puita heiniä; mutta ihmislapsi on tässä maailmassa … niin, ei sitä oikein voi ymmärtää, mitenkä sen ihmislapsen oikein onkaan laita tässä maailmassa: olkoon uutinen kuinka kehno tahansa, kunhan se vaan on uutinen, niin jopa kertoo hän sen toiselle ihmislapselle, ellei muuta, niin sanoakseen vaan: "Katsokaas nyt, tuommoisen valheen ne nyt ovat päästäneet". Toinen ihmislapsi kuuntelee tuota kernaasti, vaikka sitten itsekin liittää loppuun: "Se nyt on semmoista valhetta, ett'ei viitsisi kuullakaan!" ja lähtee samassa hakemaan kolmatta ihmislasta, saadaksensa kertoa asian hänellekin ja sitten yhdessä hänen kanssaan huudahtaa ylevällä närkästyksellä: "kunnotonta valhetta!" Ja näin se välttämättömästi kiertää koko kaupungin, ja kaikki ihmislapset, niin monta kuin heitä lieneekään, puhelevat siitä kylliksensä, tunnustaen sitten, ett'ei semmoista viitsi kuulla eikä mokomasta puhua.
Tämä, näköjänsä joutavanpäiväinen tapaus saattoi sankarimme aivan huonolle tuulelle. Typerää on kyllä hullun puhe, mutta välistä ne panevat viisaankin pulaan. Hänen tuli niin hankala, niin outo olla, aivan kuin joskus, kauniiksi kiillotettu saapas jalassa, satut astumaan likaiseen, haisevaan ropakkoon, sanalla sanoen, tuntui pahalta, oikein pahalta! Hän koetti olla tuota ajattelematta, koetti huvittaa itseänsä, istui whistipöytään, mutta hullusti kävi kaikki: kahdesti löi hän vierasta maata ja unohdettuansa, ett'ei kolmatta lehteä kateta, lyödä pamautti — omaansa sittenkin. Presidentti ei saattanut ensinkään käsittää, kuinka Pavel Ivanovitsh, joka niin hyvästi, sanalla sanoen niin hienosti ymmärsi pelin, kumminkin oli erehtynyt tuolla tapaa ja pannut pulaan hänenkin patakuninkaansa, johon hän sanoi luottaneensa kuin kiviseen linnaan. Postimestari, niinkuin presidentti ja polisimestarikin, laskivat, kuten tavallista on, pilaa sankaristamme, sanoen, että hän muka lienee varmaankin rakastunut ja että he muka tietävät, mikä tauti Pavel Ivanovitsh'in sydämmessä asuu, ja senkin tietävät, kuka sinne sopukkaan on kipuja pannut; mutta tästä ei ollut hänelle lohdutusta, vaikka kuinka hän olisi koettanut naurahdella ja vastata pilapuheilla hänkin. Ei hän päässyt oikein entiselleen illallispöydässäkään, vaikka seura oli varsin miellyttävä ja vaikka Nosdrew oli jo aikaa sitten talutettu ulos, sillä naisetkin olivat viimein huomanneet hänen käytöksensä käyvän jo liian loukkaavaksi. Keskellä kotiljonia oli hän istunut lattialle ja ruvennut tavoittelemaan tanssivia nutun liepeistä, ja tämä oli, naisten sanain mukaan, semmoista, ett'ei sitä niin osaa sanoa.
Illallisella oltiin hyvin vilkkaita; kaikilla kasvoilla, joita vilkkui ja välkkyi kolmihaaraisten kynttiläjalkain, kukkaisten, konfehtien ja pullojen takaa, asui mitä hilpein tyytyväisyys. Upserit, naiset, frakkiherrat — kaikki tulivat miellyttäviksi, aina äitelään asti. Herrat hypähtelivät sijoiltaan ja riensivät ottamaan palvelijain käsistä ruokia, tarjotaksensa niitä erinomaisella sukkeluudella naisille. Muuan översti tarjosi naiselle lautasella kastiketta miekkansa kärjellä. Kunnioitettavaan ikään tulleet herrat, joitten joukossa Tshitshikow istui, väittelivät kovalla äänellä, nielaisten tärkeän asian päälle kalaa tahi lihaa, armottomasti höystettynä sinapilla; väittelivätpä semmoisista asioista, joihin hän tavallisesti aina oli ottanut osaa, mutta nyt hän oli niinkuin pitkästä matkasta väsynyt ja uupunut mies, jonka mieleen ei johdu mitäkään ja joka ei jaksa käsittää mitään. Hän ei ollut illallista loppuunkaan, vaan läksi kotiansa varemmin kuin hänellä ennen oli ollut tapana.
Hän saapui kamariinsa, jonka lukija jo tuntee, jossa oli toinenkin ovi ja sen edessä piironki ja jossa torakat kurkistelivat nurkista. Siellä hänen mielensä ja ajatuksensa olivat yhtä rauhattomat kuin se nojatuolikin, johon hän kävi istumaan. Tuntui niin ilkeältä, niin samealta; sydämmessä tuntui painava tyhjyys semmoinen.
— "Menkööt hiiteen kaikki, jotka ovat keksineet tanssit ja kemut!" ärähti hän. "Mitä tonttuja niissä oikeastaan on hyvää? Maaseuduilla on katovuosi, kalliit ajat, niin nämä näethän kemuja pitävät! Onpas tuo sitten jotakin: laittautuvat akkain riepuihin ja ryysyihin! Se se sitten ihmettä muka, että yksi ja toinen kiertää ympärilleen tuhannen ruplaa! Ja kaikki kumminkin on saatu talonpoikain veroista tahi, mikä vielä pahempaa, meidän miehisten miesten omain-tuntojen uhalla. Tietäähän sen jokainen, mitä varten virkamies lahjasen ottaa silloin tällöin ja tekee petoksen: sitä varten, että rouvalle saisi saalin tahi kaikenlaisia robron'eja ja hitto ties mitä ne kaikki ovatkaan nimeltään! Ja minkä tähden? Sentähden vaan, että joku Lällä Sidorovna saisi sanoa, että postimestarin rouvalla on kauniimpi leninki. Ei muuta kuin pistä tuhat ruplaa likoon. 'Baalit, haalit, voi iloa sentään!' niin sitä huudetaan, mutta minä sanon, että baali on pelkkää roskaa, eikä se ole Venäläisen mukaista eikä se ole Venäläisen luonteen mukaista, se on — piru ties mitä lieneekään! Täysikasvuinen, aika ihminen tuossa, sekin näethän mustissaan ja niin sipoisen sileänä, kuin olisi vuoltu ja nuoltu, astuu sipauttaa lattialle, ja alapas siinä sitten hienoa tehdä jaloilla, — ett'es häpeä! Toinenpa vielä, seisoen parinsa vieressä, puhelee toisen kanssa hyvinkin tärkeistä asioista, mutta jalat — noin vaan hetkauttelevatkin viipposia vaapposia oikealle ja vasemmalle… Ihan ollaan kuin apinoita, kuin marakatteja. Jos Franskalainen on neljänkymmenen iässä samallainen lapsi kuin oli viidentoista iässä, niin mekös muka olisimme Mattia huonommat! Totta toisen kerran … aina haalin perästä tuntuu siltä kuin minkä pahan olisi tehnyt; — ei tee mieli edes muistellakaan mokomaa. Pää on typösen tyhjä, aivan kuin puheltuasi keikarin kanssa: hänelläkös puhetta piisaa, kaikista asioista hän sanasen virkkaa, kaikkeen hän kajoo päällisten puolin, kaikki hän tuo esiin, mitä on kirjoista saanut siepatuksi, ja kirjavata se on ja koreata, mutta mieleen ei tuosta jää hölyn pölyäkään. Sittemminpä huomaat, että keskustelu tavallisen rihkamakauppiaan kanssa, joka tietää asiansa ja tietää sen perin pohjin, on paljoa parempi kaikkea tuommoista romua ja remputusta. Ja mitä tuosta baalista voi saada hyvää? No annahan, että kirjailija esimerkiksi ottaisi kuvatakseen koko tuon menon ja melun! Yhtä joutavaa siitä tulee kirjaan kuin se itsessäänkin on. Mitä se on oikeastaan? Siveellistäkö, epäsiveellistäkö? Perhana ties koko kalua! Lukija sylkäisee ja paiskaa kirjan kiinni!"
Näin laittavasti puheli Tshitshikow haaleista ylipäänsä; mutta luulenpa hänen närkästykseensä olleen toisenkin syyn. — Hän ei oikeastaan ollut harmissansa itse baalista, vaan siitä, että hän oli sattunut iskemään siellä kirveensä kiveen, että hän oli esiintynyt siellä koko seuran silmissä taivas ties minkälaisena, että hän oli tullut siellä omituiseen, kahdapäiseen valoon. Totta kyllä, että kun asiata järkevästi harkitsi, niin olihan tämä kaikki jonkin joutavata, eihän typerällä puheella ole mitään painoa, varsinkaan nyt, kun itse pää-asia on jo saatu täydellisesti toimitetuksi. Mutta ihminen on kummallinen: häneen kävi kipeästi juuri niitten epäsuosio, joita hän ei kunnioittanut ja joista hän oli puhunut niin jyrkästi, moittien heidän turhamaisuuttansa ja koreilemistansa. Tämä harmitti häntä sitäkin enemmän kuin hän, tarkasti asiata tutkittuansa, huomasi itsekin olleensa osaksi syypää. Itsehensä hän ei kumminkaan suuttunut, ja siinä hän tietysti oli oikeassa. Meillä on kaikilla se pikkuinen heikkous, että kernaasti vähän säästämme itseämme ja sen sijaan koetamme purkaa vihamme jonkun lähimmäisemme päälle, joko palvelijan tahi virkamiehen, joka on meidän alamaisemme ja joka parahiksi sattui tulemaan saapuville, tahikka saapi siitä kärsiä vaimomme tai, jos ei muu, niin tuoli, joka keikahtaa piru ties minne astikka, hamaan oveen saakka, niin että selkämys lohkeaa ja jalka taittuu: — ähä, muka, huomaatkos, että nyt ollaan äkäisiä! Niinpä Tshitshikowkin pian löysi lähimmäisen, jonka selkään hän sälytti kaiken närkästyksensä. Tämä lähimmäinen oli Nosdrew, ja kyllä hänet Tshitshikow siinä leipoi edestä ja takaa ja joka puolelta niin täydellisesti kuin koskaan on leiponut lurjusmaista kestikievarin-isäntää tahi kyytimiestä matkustavainen, kokenut kapteni tai välistä kenralikin, joka ennen klassilliseen arvoon kohonneen sanan lisäksi vielä mättää muuta aivan outoakin, ihan omaa keksimäänsä. Siinä tarkastettiin koko Nosdrew'in sukuhistoria ja monet hänen sukunsa jäsenet nousevassa linjassa saivat kuulla kunniansa. —
Sillä välin kuin hän istui kovassa nojatuolissaan, rauhatonna, unta saamatta, kestiten sydämmensä pohjasta Nosdrew'ia ja koko hänen heimoansa; sillä välin kuin hänen edessään himmeästi paloi talikynttilä, johon jo aikaa sitten oli muodostunut pitkä musta karsi, uhaten joka silmänräpäys sammua; sillä välin kuin akkunasta katseli hänen huoneesensa synkkä yö, valmiina hämärtämään päivän koiton lähestyessä; sillä välin kuin kaukana kukot virsiänsä vaihtelivat ja koko kaupunki oli kokonaan unehen vaipunut, eikä ulkona liikkunut ketään muita, kuin kukaties joku poloinen olento friisi-kaapu yllä, ties missä arvoluokassa ja missä virassa, hyvin osaten tien sinne, johon huimaeloinen Venäjän mies on liiankin tasaiseksi tien tallannut — kaiken tämän aikana tapahtui toisessa päässä kaupunkia jotakin, joka oli vielä tukalammaksi tekevä sankarimme tukalan tilan.
Syrjäisiä katuja ja poikkikatuja pitkin kulkea ritisivät par'aikaa peräti kummalliset ajopelit, niin kummalliset, ett'ei niille tiedä nimeäkään. Ei ne olleet rattaat eikä kaleskat eikä vaunut, vaan paremmin olivat paksun, pullean ja pyörille nostetun lantun näköiset. Tämän lantun posket, se on ovet, jotka joskus maailmassa olivat olleet keltaiset, olivat kaikkea muuta kuin tiviit, sillä lukot ja rivat olivat kovin kurjat ja miten kuten nuorilla sidotut. Lanttu oli täynnä kattunaisia tyynyjä, pyöreitä ja pitkulaisia ja tavallisia, täyteen se oli sullottu leipiä, sämpylöitä, piiraita, rinkeleitä ja kalakukkoja. Lantun takalistolla seisoi olento passarillista alkuperää, yllään kirjava kurtikka kotikutoista kangasta, parta pitkä, vähän harmaasen vivahtava. Rautaisten sinkiläin ja ruostuneiden ruuvien ritinä ja vikinä herätti toisessa päässä kaupunkia yövartijan, joka heti sieppasi pertuskansa ja huusi unen toureissa täyttä kulkkua: "Ken on?" mutta nähtyään, ett'ei ketään ollut, ja kuultuaan vaan kaukaa tärinää, sai hän kaulukseltaan kiinni jonkun elukan ja mentyään lyhdyn luokse mestasi sen kyntensä niskalla. Sen jälkeen laski hän pertuskan kädestään ja nukkui uudelleen, ritarikuntansa sääntöjen mukaan. — Hevoset lankeilivat yhtä mittaa polvilleen, kengättä kun olivat, eikä näkynyt kaupungin rauhallinen kivikatukaan olevan heille tuttua. Käännyttyään muutamasta kolkasta, poikkesivat vankkurit viimein pimeälle poikkikadulle vähäisen kirkon ohitse ja pysähtyivät provastinlesken talon edustalle. Rattailta astui alas tyttö, huivi päässä ja röijy päällä, ja lyödä kumautti nyrkillänsä porttiin niin lujasti, ett'ei miehinenkään mies paremmin kumauttaisi (passari, kirjava nuttu, vedettiin sittemmin alas vaunujen takaa, sillä mies makasi kuin tallukka). Koirat kohta haukkumaan ja portti, avattuaan kitaansa, nielaisi viimein, vaikka vaikeanlaisesti, tämän kömpelöisen matkakoneen. Tämä ajoi ahtaalle pihalle, joka oli täynnään halkoja ja kanakoppeleita, ja maahan astui rouva, nimittäin tilan-omistaja, kolleginsihteerin leski Korobotshka.