Yksinäinen elämä se oli hyödyllistä höystettä itaruudelle, joka, niinkuin tietty, on nälkäinen kuin susi ja mitä enemmin ahmaa, sitä nälkäisemmäksi käy. Inhimilliset tunteet, jotka eivät hänessä muutoinkaan olleet syviä, kävivät hetki hetkeltä matalammiksi, ja joka päivä katosi aina joku osa tästä kuluneesta rauniosta. Ja sattui näet vielä juuri tähän aikaan, aivan kuin tuoden vahvistusta hänen mielipiteillensä sotaherroista, semmoinen seikka, että poika menetti korttipelissä suuren summan. Hän lähetti pojalleen sydämmensä pohjasta isällisen kirouksensa eikä enää sen koommin välittänyt hänestä vähääkään eikä tiedustellut, oliko poika vielä hengissä vai kuollutko. Vuosi vuodelta sulkeutui talossa yhä useampi akkuna, vihdoin ei ollut enää jäljellä kuin kaksi, joista toinen, niinkuin lukija jo on nähnyt, oli liimattu kiinni paperilla. Vuosi vuodelta poistui näkyvistä yhä useampia talouden haaroja, ja hänen halpa katseensa kiinnittyi paperipalasiin ja höyheniin, joita hän kokoili kammiossaan. Yhä kireämmäksi kävi hän ostajia kohtaan, joita tuli hänen luokseen ostelemaan maan ja talouden tuotteita; ostajat tinkivät ja tinkivät ja lopulta hylkäsivät hänet kokonaan, arvellen, että hittohan se on eikä ihminen. Heinät ja elot märkänivät, aumoista ja pieleksistä tuli lantaläjiä, niin että vaikka olisi kaalia niitten päällä kasvatellut; jauhot kellareissa kovettuivat kiveksi, niin että piti hakkaamalla hakata hienoiksi; verkoihin, palttinoihin ja kotokutoisiin kankaihin oli kamala kajota, ne hajosivat tomuksi. Hän rupesi jo unohtamaan, kuinka paljo hänellä mitäkin oli; hän muisti vaan, missä kohden kaappia seisoi karahvi ja siinä lopuska jonkinlaista höysteviinaa. Hän oli itse pannut karahviin merkin, ett'ei kukaan varkain joisi sitä loppuun. Sen hän muisti ja myös missä paikassa oli huononpäiväinen kynä ja missä lakkamurunen. Sillä välin koottiin talossa maksuja kuin ennenkin. Talonpojan piti tuoda veroa yhtä paljo kuin ennenkin, entinen pähkinävero oli pantu kunkin akan suoritettavaksi, yhtä paljo kangasta oli kankurin määrä kutoa kuin ennenkin. Kaikki tämä sullottiin ja ajettiin aittoihin, ja kaikki tämä lahosi ja kävi reikiin, ja vihdoin tuli hänestä itsestäänkin jonkinlainen lahoreikä ihmiskunnassa.
Tulipa Aleksandra Stepanovnakin pari kertaa ukon luokse pienen pojan kanssa, toivoen saavansa häneltä jotakin. Kuljeksiva elämä staabin ratsumestarin kanssa ei mahtanut tuntua niin viehättävältä kuin ennen häitä oli näyttänyt. Pljushkin antoi kuin antoikin tyttärelleen anteeksi, antoipa lapselle leikitellä jonkun napin pöydältä, mutta rahaa ei antanut. Toisella kertaa tuli Aleksandra Stepanovna kahden lapsen kanssa ja toi hänelle kulitsh'in (vehnäleivän) ja uuden aamunutun, sillä isän aamunuttu oli ollut semmoinen, ett'ei siihen viitsinyt eikä kehdannut katsoa. Pljushkin hyväili lapsensa lapsia, otti heidät polvilleen, toisen vasemmalle ja toisen oikealle, ja hypitti heitä aivan kuin olisivat hevosilla ajaneet; otti myös kulitsh'in ja aamunutun, mutta tyttärelleen ei antanut yhtään mitään. Tyhjin toimin läksi Aleksandra Stepanovna pois.
Semmoinen hovinherra oli Tshitshikow'in edessä. Täytyy sanoa, että moisia ilmiöitä näkee harvassa Venäjällä, jossa ihminen kernaammin levitteleikse kuin kutisteleikse, ja sitä oudompaa tuo on, koska aivan lähellä saattaa asua hovinherra, joka elää ja elamoi huimasti ja reimasti kuin konsanaankin Venäjän herra ja joka, niinkuin sanotaan, polttaa ja paahtaa elämätä pitkin ja poikin. Outo matkustaja pysähtyy, hämmästyneenä katsellen hänen asuntoansa, kummastellen, mikähän ruhtinas lienee äkkiä tullut tänne keskelle vähäisiä, vähäpätöisiä maan-omistajia: palatseina välkkyvät hänen valkoiset kivikartanonsa lukemattomine piippuineen, belvedereineen, lippuineen, ja joka haaralle ulottuvine kylkirakennuksineen ja asuntoineen vieraitten varalta. Mitä kaikkea onkaan hänellä! Teaterit ja baalit, koko yön loistaa ilotulien valaisema puutarha, kai'utellen pauhaavaa soitantoa. Puolet lääniä siellä juhlapuvuissaan iloisesti kävelee puitten suojassa, eikä kenenkään silmä kohtaa mitään raakaa, uhkaavata tässä ylönpalttisessa valossa, koska teaterin-omaisesti puitten lehdistöstä puikahtaa taidevalon kirkastama, oman vehreän heleytensä menettänyt oksa, mutta ylhäällä on yhä synkempää ja kolkompaa, ja sata kertaa ankarammalta näyttää siitä syystä taivas, ja kaukana syvälle synkkään pimeyteen nostavat puut tuimia latvojansa, ja siellä he lehtiänsä puistellen pahoittelevat tätä turhamaista loistoa, joka on valaissut heidän juurensa.
Pljushkin oli jo seisonut muutaman minutin, mutta Tshitshikow ei saattanut vieläkään alkaa puhetta, hajamielisenä sekä itse isännän näystä että kaikesta siitä, mitä hänen kammiossaan oli. Pitkään aikaan ei hän voinut keksiä, millä sanoilla olisi paras ilmoittaa syyt tuloonsa. Hän oli jo vähällä lausua sinnepäin, että hän, kuultuansa toisen hyvistä avuista ja harvinaisista hengenlahjoista, on katsonut velvollisuudekseen itse kantaa hänelle kunnioituksensa, mutta hän huomasi sentään, että tuo olisi ollut liikaa. Salavihkaa silmäisten vielä kaikkeen, mitä huoneessa oli, hän oivalsi, että "hyväin avuin" ja "hengenlahjain" asemasta sopii varsin edullisesti puhua "säästäväisyydestä" ja "järjestyksestä". Ja niinpä hän, muuttaen puheensa sillä tapaa, lausui, että hän, kuultuansa hänen erinomaisesta taidostansa maanviljelyksessä ja talouden hoidossa, on katsonut velvollisuudekseen tutustua ja itse kantaa hänelle kunnioituksensa. Olisi tietysti saattanut sanoa muita, parempiakin syitä, mutta muuta ei sillä kertaa johtunut hänen mieleensä.
Vastaukseksi sanoa morautti Pljushkin jotakin huuliensa välitse, sillä hampaita hänellä ei ollut. Mitä hän sanoi, sitä ei tiedä, mutta tämmöistä hän varmaankin tarkoitti: "Mene hiiteen kunnioituksinesi päivinesi!" Mutta koska vieraanvaraisuus meidän maassa on semmoisessa voimassa, ett'ei saiturikaan saata sen lakia rikkoa, niin lisäsi hän vähän selvemmin:
— "Istukaa, olkaa hyvä! En ole nähnyt vieraita moneen aikaan, enkä minä juuri tiedä, mitä niistä on hyötyäkään. Onpas näet keksitty typeriä tapoja, käydä vieraissa toistensa luona, mutta taloudessa on yhtä ja toista jäänyt leväperään … syötä siinä vielä heidän hevosiaan! Minä olen jo aikaa sitten syönyt päivällistä, ja kyökki on meillä matala semmoinen, huonopäiväinen, ja piippukin näet on särkynyt, — rupea tässä lämmittämään, saat vielä tulipalon niskoillesi".
— "Vai niin, vai niin", ajatteli Tshitshikow; "hyvä olikin, ettäSobakevitsh'in luona haukkasin avopiirakan ja palasen lampaan kylkeä".
— "Ja semmoinen näet nyt on paha juttukin, ett'ei heiniä ole niin kortta", jatkoi Pljushkin. "Ja mitenkäs niitä saisikaan? Tila on pieni pahainen, talonpoika on laiska, ei tahdo tehdä työtä, sitä vaan katsookin, mitenkä pääsisi kapakkaan … pian tässä vielä vanhoilla päivillä tulee ihan keppikerjäläiseksi".
— "Minä olen päin vastoin kuullut", huomautti Tshitshikow ujosti, "että teillä on toista tuhatta sielua".
— "Kuka semmoista on puhunut? Olisitte sylkeneet silmiin sille, joka semmoista on puhunut! Koiranleuka se oli; pilojansa pani teille. Tuhat sielua, sanotaan, tuhat sielua, — menepäs lukemaan niitä, et saa yhtään ainoata. Kolmena viimeisenä vuonna lavantauti peiakas on vienyt minulta hyvän joukon väkeä".
— "Todellakin! Onko paljonkin vienyt?" huudahti Tshitshikow osan-ottavasti.
— "Paljon, paljon".
— "Sallikaas kysyäni, kuinka monta sielua?"
— "Noin kahdeksankymmentä".
— "Eihän!"
— "Ei ole tapani valehdella, hyvä herra".
— "Sallikaas vielä: ovathan nämä teillä kirjoissa hamasta viime hengille-panosta saakka?"
— "Jospa vaan ne!" sanoi Pljushkin, "mutta keräytyyhän niitä siitä saakka sataan kahteenkymmeneen".
— "Todellakin? Kokonaistako sata ja kaksikymmentä?" huudahtiTshitshikow ja oikein avasi vähän suunsa pelkästä kummastuksesta.
— "Vanha minä olen valehtelijaksi, hyvä herra: kahdeksannella ollaan jo kymmenellä!" sanoi Pljushkin. Hän näkyi panneen pahaksensa tuommoisen, melkein iloisen huudahduksen. Tshitshikowkin huomasi, ett'ei sellainen kylmäkiskoisuus toisen surua kohtaan ole oikein sopivata, ja sen vuoksi hän heti huokasi ja sanoi surkuttelevansa.
— "Ei surkuttelemisesta ole taskuun pantavaksi", vastasi Pjushkin. "Tuoss' on naapurissa kapteni, — mistä lie hitto lennättänytkään. Sukulaiseksi näet hierautuu. 'Setä kulta, setä kulta!' ja kättänikin suutelee. Entäs kun rupeaa surkuttelemaan, niin ulvoo ja voivottaa, niin että älä Herra saata. Naama miehellä punottaa kuin mikä ikään: viinaan menevä, viinaan menevä. Rahat kai on menettänyt sotaherrana ollessaan tai teaterin aktrisi on viekotellut ne häneltä; niin nyt näettekös surkutteleekin minun onnettomuuttani".
Tshitshikow koetti selittää surkuttelemisensa olevan toista laatua kuin kaptenin surkutteleminen, ja tahtovansa osoittaa sen työssä ja toimessa eikä pelkillä sanoilla vaan. Ja nytpä hän pitkittä puheitta, vitkailematta, ilmoitti olevansa valmis maksamaan hänen puolestansa verot kaikista talonpojista, jotka ovat semmoisten onnettomain tapausten kautta kuolleet. Tämä ehdotus näkyi kokonaan hämmästyttäneen Pljushkin'in. Hän katsoa tuijotti vieraasensa kauan aikaa ja kysäsi viimein:
— "Etteköhän vaan ole olleet sotapalveluksessa, hyvä herra?"
— "En", vastasi Tshitshikow viekkaasti, "sivilivirassa minä olen ollut".
— "Vai niin?" sanoi Pljushkin ja rupesi huuliansa mommeltamaan, niinkuin jotakin syöden. "Mutta untakos tämä nyt oikein on? Tappiotahan siitä tulee teille itsellenne?"
— "Teidän mieliksenne olen valmis tappiotakin saamaan".
— "Voi kelpo miestä, voi hyväntekijätä!" huudahti Pljushkin, eikä ilon innossa huomannutkaan, että nenästä pilkisti samassa varsin epäkauniisti tupakkatippa, paksun kahvin haahmussa, ja että nutun liepeet aukenivat ja näkyviin tuli vaatteet, joita ei ollut varsin hupainen katsella. "Tepäs ukolle lohdutusta tuotte ja lievitystä! Voi hyvä Jumala sentään, voi pyhimykset sentään!…" Enempää ei Pljushkin voinut jatkaa. Vaan ei kulunut minutiakaan, niin jo tämä ilo, joka niin äkkiä oli ilmaunut hänen puisille kasvoillensa, yhtä äkkiä katosikin, niinkuin ei sitä olisi ollutkaan, ja hänen kasvoillaan asui jälleen entinen syvä huoli. Hän pyhkäsi kasvojansa nenäliinallaan ja kääräisten sen myttyyn rupesi sillä silittelemään ylähuultaan.
— "Suokaapas kysyä, älkää pahaksi panko, ai'otteko joka vuosi suorittaa verot heidän edestänsä? Ja maksatteko minulle rahat vai kruunulle?"
— "Tehdäänpäs niin: me laitamme kauppakirjan ikäänkuin olisivat vielä hengissä ja minä olisin ostanut ne".
— "Niin no kauppakirja…" sanoi Pljushkin ja rupesi miettimään, jälleen märehtien, "kauppakirja, sanoitte, — siinä on taas kuluja! Virkamiehet ovat niin hävyttömiä! Ennen kun pistit heille puolen ruplaa vaskessa ja annoit säkin jauhoja, niin oli asia suora, mutta nyt, lähetäpäs herralle kokonainen suurima-kuorma ja pistä vielä punapohjainenkin kouraan, — semmoinen rahannälkä! Ihme ja kumma, ett'ei muut kiinnitä tähän huomiota. Sopisihan esimerkiksi sanoa niille pari kaunista sanaa sielun virvoitukseksi! Sanallahan taivuttaa vaikka kenet. Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kaunis sana sielun virvoitukseksi, se vaan on semmoinen, ett'ei sitä vastaan kestä kukaan".
— "Kyllä sinussa on sen kestäjätä", arveli Tshitshikow itseksensä ja lausui tahtovansa, kunnioituksesta häntä kohtaan, ottaa päällensä kauppakirjankin kulungit.
Pljushkin, kuultuansa vieraan aikovan suorittaa kauppakirjankin kulungit, päätti, että vieras on joko tuposen tuhma tahi sanoo vaan palvelleensa siviliviroissa, vaikka oikeastaan onkin ollut upserina ja hypellyt aktrisien perässä. Hän ei voinut kumminkaan salata iloansa, vaan toivotti vieraallensa kaikenlaista onnea ja menestystä eikä ainoastaan vieraalle itselleen, vaan hänen lapsillensakin, kysymättä edes onko hänellä semmoisia olemassakaan. Hän astui sitten akkunan luo ja lyöden ruutuun huusi: "Proshka, hoi!" Hetkisen kuluttua kuului joku tulleen juoksujalassa eteiseen, ja hääräävän ja kolisevan siellä saappailla. Ovi aukeni vihdoin ja huoneesen astui Proshka, noin kolmentoista vuoden vanha poika, niin suurissa saappaissa, että jalat hänen astuessaan melkein tulivat niistä ulos. Miksikä Proshkalla olivat niin isot saappaat, se on pian sanottu: Pljushkin'illa oli koko palvelusväkeä varten, niin monta kuin heitä olikaan, yksi ainoa pari saappaita, joitten piti aina olla porstuassa. Jokainen, ketä herran luokse kutsuttiin, juosta harppasi pihan poikki paljain jaloin, mutta veti porstuassa saappaat jalkaansa ja sitten vasta ilmestyi hänen kammioonsa. Pois mennessään riisui hän taas saappaat porstuaan ja jatkoi matkaa omilla anturoillaan. Jos ken olisi katsahtanut akkunasta syksyiseen aikaan, varsinkin kun aamusilla jo rupeaa pakastelemaan, niin olisi nähnyt koko väen tekevän senkaltaisia harppauksia ja hyppäyksiä, ett'ei rohkeinkaan tanssija teaterissa sen parempaa osanne.
— "Katsokaas nyt, hyvä ystävä, tuota naamaa!" sanoi Pljushkin Tshitshikow'ille, sormellansa osoittaen Proshkan kasvoihin. "Tuhma kuin pölkky, mutta jätäpäs jotakin esille, — paikalla varastaa! No mitä sinä, pöllö, tänne lensit, hä?" Pljushkin oli hetkisen vaiti ja siihen vastasi Proshkakin äänettömyydellä. "Pane samovari, — kuuletkos? ja ota tämä avain ja anna Mauralle, käske hänen mennä aittaan: siellä on hyllyllä korppu Aleksandra Stepanovnan tuomasta vehnäsestä, tuokoon sisään teen kanssa!… No, malta nyt, minne sinua viedään? Pöllö sinä olet ja pässin pää! Tonttuko sun jalkojasi kutkuttaa vai mitä? Kuule ensin, mitä sanotaan! Korppu on kai päältäpäin vähän homehtunut, niin raaputtakoon veitsellä pois, älköönkä heittäkö muruja pellolle, vaan vieköön ne kanoille. Mutta katso sinä vaan, ettes mene aittaan, muutoin minä — kylläs sen tiedät — saat multa koivurieskaa, höysteeksi näetkös! Kyllä sinulla on nyt hyvä ruokahalu, mutta yhä parempaa pitää saamasi. Yritäpäs vaan pistäytyä aittaan! Minä täältä katselen akkunasta. — Ei noihin käy luottaminen, ei niin vähääkään", jatkoi hän, kääntyen Tshitshikow'in puoleen, sittenkuin Proshka oli mennyt tiehensä saappaineen päivineen. Sen perästä rupesi hän epäilevin silmin katselemaan Tshitshikow'iakin. Tuommoinen tavaton jalomielisyys rupesi tuntumaan hänestä uskottomalta; hän arveli itseksensä:
— "Piru tieskään, mikä tuo oikeastaan on. Kukaties se vaan on kerskailija, niinkuin muutkin tuhlarit. Valehtelee minulle ensin suut silmät täyteen, saadakseen vaan rupatella ja teetä juodakseen, ja sitten menee matkoihinsa!"
Senpä vuoksi hän, varovaisuudesta ja samalla koetellakseen vierasta, virkkoi, ett'ei muka olisi hullummaksi, jos kauppakirja tehtäisiin piammiten, sillä kukas sen tietää, ihmisen elämän: tänäpänä kulta, huomenna multa.
Tshitshikow ilmoitti olevansa valmis tekemään kauppakirjaa vaikka heti paikalla ja pyysi vaan luetteloa talonpojista.
Tästä rauhoittui Pljushkin. Hänellä näkyi olevan jotakin mielessä. Ja tosiaankin, tarttuen avaimiinsa meni hän kaapin luo, avasi oven ja hakea penkaili kauan aikaa lasien ja kuppien seasta.
— "Eipäs vaan", virkkoi hän viimein, "eipäs vaan löydy; minulla oli täällä hyvää liköriä, elleihän vaan ole juotu: minulla on väki semmoista varkaan sorttista! Eiköhän sentään olekin tässä?"
Tshitshikow huomasi hänen käsissään karahvin, jota ylt'yleensä verhosi pölykerros kuin mikä villapaita.
— "Tämä on vielä eukko vainajan laittamaa", jatkoi Pljushkin; "emäntäpiika sen vietävä oli sen jo vähällä hylätä kokonaan, ei edes pannut korkkia pullon suulle, pahus! Sinnekös tuli kärpästä ja muuta roskaa, mutta minä ongin kaikki romut pois ja nyt se on puhdasta ja koreeta. Minä kaadan teille ryypyn".
Tshitshikow kieltäysi kumminkin kiiruimman kaupassa moisesta herkusta, sanoen jo syöneensä sekä juoneensa.
— "Vai olette jo syöneet ja juoneet!" sanoi Pljushkin. "No niin! Siitäpä sen heti tuntee hienosti sivistyneen miehen, se näet on syömättäkin kylläinen, mutta annas kun tulee esimerkiksi tuommoinen hirtehinen, niin syötä sitä vaikka kuinka… Tulee esimerkiksi kapteni tänne: 'setä kulta', sanoo hän, 'antakaa jotakin syödäkseni!' Minä olen hänelle setä yhtä paljon kuin hän on minulle täti. Kotona miehellä ei varmaankaan ole mitään syötävää, niin siksi kiertelee näet talosta taloon. Niin! Tehän tarvitsette luettelon kaikista näistä tyhjäntoimittajista? No niinpä niin, minä niinkuin olisin tiennyt ennakolta olla varoillani, olen näet kirjoittanut ne eri lipulle, jotta ensin pidettävässä hengille-panossa ilmoittaisin ne poispyhittäviksi".
Pljushkin pani silmälasit nenälleen ja rupesi penkaamaan papereissansa. Päästellen auki kaikenlaisia paperikimppuja, laski hän huoneesen semmoisen pölyn, että vieras aivasti. Vihdoin viimein veti hän esiin paperilapun, joka oli ylt'yleensä täynnä kirjoitusta. Siinä oli nimeä kuin kärpästä. Oli siellä nimiä jos jonkin laisia: siellä oli Paramonow'it ja Pimenow'it ja Panteleimonow'it, kurkistelipa siellä eräs Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi. Yhteensä oli niitä yli sadan kahdenkymmenen. Tshitshikow myhähti, nähtyään tuommoisen runsauden. Hän pisti lapun taskuunsa ja huomautti Pljushkin'ille, että hänen täytyy kauppakirjan vahvistusta varten tulla kaupunkiin.
— "Kaupunkiin? Mitenkä se olisi mahdollista? Ettäkö jättäisin talon? Palvelijat ovat minulla joko varkaita tai rosvoja; yhdessä päivässä panevat talon niin putipuhtaaksi, ett'ei edes jää naulaa, johon nutun ripustaisi".
— "No eikös teillä ole tuttuja siellä?"
— "Ketäpä siellä olisi? Minun tuttavani ovat jo kuolleet tai vieraantuneet. Mutta, malttakaas, hyvä ystävä! On kuin onkin, on niinkin!" huudahti hän. "Itse presidenttihän on minun tuttuni; ennen muinoin kävi meilläkin! Tunnenhan minä hänet! Yhden kaukalon porsaita ollaan; yhdessä aitain yli kiipeiltiin! Miks'enkäs minä häntä tuntisi? Hyvä onkin tuttava. Hänellekö nyt kirjoittaisin?"
— "Tietysti".
— "Niin, miks'enkäs minä häntä tuntisi! Koulussa olimme kumppanuksia".
Ja noilla puisilla kasvoilla värähti äkkiä muuan lämpöinen säde, siihen ilmaantui — ei tunne, vaan jonkunlainen tunteen utuinen kuva, siihen se ilmaantui niinkuin veden pintaan odottamatta ilmaantuu hukkuvainen, ja rannalle keräytynyt ihmisten paljous ilosta huudahtaa. Vaan turhaanpa ihastuneet veljekset ja sisaret heittävät hänelle rannalta köysiä, odotellen, että uudelleen kohoaisi pintaan selkä tahi taistelusta nääntynyt käsi: ei ilmaannu enää mitään. Hiljaa on kaikki ja entistä tyhjemmältä ja kolkommalta tuntuu äärettömän elementin vaiennut pinta. Niinpä Pljushkin'inkin kasvot, silmänräpäykseksi niissä värähtäneen tunteen jälkeen, kävivät entistä elottomammiksi ja inhottavammiksi.
— "Oli tässä pöydällä neljännes arkkia puhdasta paperia", puheli hän, "mutt'en tiedä minne se on joutunut: minulla on palvelusväki semmoista huonoa joukkiota!"
Hän rupesi nyt kurkistelemaan pöydän alle sekä pöydän päälle, hakea hapueli joka paikasta ja huusi viimein: "Maura! Maura!"
Sisään tuli nais-ihminen, lautanen käsissä, jossa oli tuo ennen mainittu korppu. Heidän välillänsä syntyi seuraava keskustelu.
— "Minne sinä olet paperin pannut, vanha varis?"
— "En ole nähnytkään, en totisesti, muuta kuin pienen palasen, jolla peititte ryyppylasin".
— "Näenhän minä silmistäsikin, että olet sen näpistänyt".
— "Miksikä mä sitä olisin ottanut? Eihän minulle mukomasta ole hyötyä; enhän minä osaa kirjoittaa".
— "Älä valehtele! Sinä veit sen suntion pojalle, hän osaa raaputella; sinne sinä sen veit".
— "Kyllä suntion poika paperia saa, jos tarvis tulee. Ei hän tarvitse meidän tilkkusia".
— "Älähän huoli: kyllä sinut paholaiset viimeisenä päivänä kärventävät rautahangoillaan! Älähän huoli, kärventävät ne!"
— "Mistä syystä ne minua kärventelisi, kosk'en ole paperianne käteenikään ottanut? Jos kenties mistä muusta akkaväen heikkoudesta, mutta varkaudesta ei ole minua vielä kukaan syyttänyt".
— "Kyllä, kyllä sinut pirut kärventävät: ähä, sanovat, sinä emävaris, miksikä petit isäntääsi? ja niin kärventävätkin kuumilla koukuillaan".
— "Mutta minäpä sanon: min' olen syytön, olen, jumal'avita, niinkin, en ole minä ottanut… No tuossahan tuo on pöydällä! Aina te sätitte syyttömästi".
Pljushkin näki tosiaankin pöydällä neljännes-arkin ja vaikeni hetkiseksi, huuliansa pureskellen. Sitten hän virkkoi:
— "No mitä sinä nyt semmoisen melun nostit? Katsos fröökynää vaan! Sano sinulle sana, niin saat sata takaisin! Tuo valkeata mulle, niin lakkaan kirjeen. Malta nyt! Sinä kai aiot tuoda talikynttilän; tali on sulaavaa tavaraa, palaa yks kaks loppuun: tappiota vaan! Tuo päre!"
Maura meni. Pljushkin istahti nojatuoliin ja ottaen kynän käteensä kauan vielä käänteli paperiliuskaa käsissään: eikö muka tuota sopisi panna puoleksi, mutta huomasi vihdoin, ett'ei se käy laatuun millään muotoa. Hän kastoi kynänsä tolppoon, jossa oli jonkinlaista homehtunutta nestettä, täynnä kärpäsiä, ja rupesi kirjoittamaan, piirtäen kirjaimia kuin hyviäkin nuotteja ja pidätellen alinomaa kättänsä, joka hyppi ja tutisi pitkin koko paperia. Itarasti hän liitteli rivin rivin päälle, pahoillaan siitä, että yhä sittenkin vielä jää paljon tyhjää paikkaa.
Ja tuommoiseenko mitättömyyteen, halpuuteen, inhottavaisuuteen saattaa ihminen vaipua? Saattaako niin muuttua? Onko tuo todenmukaista? Kaikki on todenmukaista, kaikkea saattaa tapahtua ihmiselle. Innokas nuorukainen astuisi kauhistuneena takaperin, jos hänelle näytettäisiin hänen vanhuutensa muotokuva. Ottakaatte siis, lähitiessänne nuoruuden lempeästä iästä kolkkoon, paaduttavaan miehuuteen, ottakaatte matkalle mukahanne kaikki inhimilliset liikutukset, älkää jättäkö niitä tielle, — ne eivät ole enää sitten otettavissa! Tuima, kamala on edessä päin koittava vanhuus eikä anna se mitään takaisin jälleen! Hauta on armeliaampi sitä. Haudalle kirjoitetaan: "Tässä lepää ihminen", mutta armottoman vanhuuden kylmissä, tunnottomissa piirteissä ei ole luettavana mitäkään.
— "Eikös teillä olisi tuttavaa", kyseli Pljushkin, pannen kirjettä kiinni, "joka tarvitsisi karanneita sieluja?"
— "Vai on teillä karanneitakin?" kyseli Tshitshikow kiivaasti, ikäänkun unesta toipuen.
— "Sepä se on, että semmoisiakin löytyy. Vävy kuulusteli ja tiedusteli karkureita: niin, sanoi, ovat kadonneet, ett'ei jälkeäkään. Mutta hän on sotaherra ja osaa näethän vaan mahtailla ja kannuksiaan kilistellä, vaan jos niinkuin rupeisi oikein virastojen kautta…"
— "Kuinka monta niitä on?"
— "Taitaa keräytyä seitsemäänkymmeneen".
— "Eihän!"
— "Totisesti. Joka vuosihan niitä minulta karkaa. Talonpojat näet ovat käyneet kovin ahneiksi, joutessaan ovat tottuneet ajamaan nahkahansa aika lailla, mutta minulla tuskin on ruokaa itsellänikään… Minä möisin ne jos kuinka vähään. Puhukaapas tuttavallenne, jos edes kymmenkunnankin perille pääsee, niin onhan se kaunis summa. Maaorjainhan hinta on viisisataa ruplaa sielulta".
— "Ei maar tätä anneta tuttavan haistaakaan", virkkoi Tshitshikow itseksensä ja ilmoitti sitten, ett'ei semmoista tuttavaa löydä mistään, kulungitkin jo nousevat paljoa suuremmiksi; sillä kun virastojen kynsiin joutuu, niin leikkaa vaikka liepeet nutustasi ja mene kauemmas; vaan jos hän nyt todellakin on tuommoisessa ahdingossa, niin on hän, Tshitshikow, sulasta osan-otosta valmis antamaan … mutta sehän on niin vähän, ett'ei tätä viitsi puhuakaan.
— "Mitäs maksaisitte?" kysäsi Pljushkin elähtäen; hänen kätensä alkoivat vavista.
— "Minä maksaisin viisikolmatta kopekkaa sielulta".
— "Ostatteko puhtaalla rahalla?"
— "Rahat lautaan".
— "No niin, mutta antakaa toki minulle köyhälle, vaivaiselle, edes neljäkymmentä kopekkaa".
— "Hyvä ystävä!" sanoi Tshitshikow. "Olisin valmis maksamaan en ainoastaan neljäkymmentä kopekkaa, vaan viisi sataa ruplaakin, sillä näenhän minä, että kunnon vanhus kärsii puutetta oman hyvän sydämmensä tähden!"
— "Niin juuri, juuri niin!" sanoi Pljushkin painaen päänsä alas ja murheellisesti sitä pyörittäen. "Kaikki hyvän sydämmeni tähden".
— "No näettehän! Heti kohta käsitin teidän luonteenne. Ja miksipä en maksaisi minä viittä sataa ruplaa sielulta … mutta ei ole. Viisi kopekkaa lisään kuin lisäänkin, niin että kukin sielu nousee kolmeenkymmeneen kopekkaan".
— "No kaksi kopekkaa teidän pitää lisätä vielä vaikka mikä olisi".
— "No lisätään kaksi kopekkaa, olkoon menneeksi. Kuinka monta teillä on karkuria? Muistaakseni sanoitte äsken seitsemänkymmentä".
— "Ei, kyllä niitä tulee kahdeksattakin kymmentä kahdeksan kappaletta".
— "Seitsemänkymmentä kahdeksan, seitsemänkymmentä kahdeksan sielua ja kolmekymmentä kaksi kopekkaa sielulta…" sankarimme ajatteli sekunnin aikaa, ei enempää, ja sanoi sitten: "yhteensä siis neljäkolmatta ruplaa yhdeksänkymmentä kuusi kopekkaa". Hän oli taitava lasku-opissa.
Hän pani samassa Pljushkin'in kirjoittamaan kuitin ja maksoi hänelle rahat, jotka tämä otti vastaan molempiin käsiinsä ja kantoi ne piironkiin niin ylen varovasti, kuin olisivat ne olleet jotakin nestettä, mitä hän joka silmänräpäys pelkäsi läikyttävänsä. Tultuansa piirongin luokse, laski hän ne vielä kerran ja pani, varovasti kuin ennenkin, yhteen laatikkoon, jossa ne varmaankin saavat olla siihen asti kunnes isä Karpus ja isä Polykarpus, kaksi pappia hänen kylässänsä, hautaavat hänet itsensä, jolloin sanomattomasti riemastuvat vävy ja tytär ja kukaties sukulaiseksi hierautunut kaptenikin. Pantuansa rahat piiloon, kävi Pljushkin nojatuoliin eikä sitten enää näkynyt osaavan keksiä mitään puheen ainetta.
— "No, jokos te aiotte lähteä?" kysäsi hän, huomattuaan vieraansa liikahtavan hieman. (Tshitshikow'in liikahduksella oli vaan tarkoituksena saada nenäliina taskusta.)
Tämä kysymys muistutti hänelle, ett'ei tässä todellakaan ole syytä viipyä.
— "Niin, kyllä minun täytyy lähteä", sanoi hän, ottaen hattunsa.
— "Entäs teetä?"
— "Juodaan sitä toisen kerran jolloin kulloin".
— "No mutta käskinhän minä panna samovarin. Suoraan sanoen, en minä ole juuri halukas teehen: kallista juomaa muutoinkin, ja sokerikin on vielä käynyt armottoman kalliiksi. Proshka! Ei ole tarvis samovaria! Vie korppu takaisin Mauralle, kuuletkos! Pankoon missä oli; taikka maltas, annas tänne, vien mä sen perästä itsekin. Hyvästi, hyvästi vaan, suokoon teille Jumala onnea ja lykkyä! Antakaahan sitten kirje presidentille. Niin, lukekoon sen, me ollaan vanhoja tuttuja. Niin, niin yhden kaukalon porsaita ollaan".
Sen jälkeen tämä kummallinen ilmiö, tämä koukistunut ukon rahjus saattoi hänet tielle ja käski sitten panna portin heti lukkoon. Sitten kävi hän aitoillansa, katsomassa olivatko vartijat paikoillaan, joita seisoi joka nurkassa, lyödä kumautellen malmisen laudan asemasta puulapioilla tyhjää tynnyriä. Sieltä meni hän kyökkiin, katsoakseen muka mitä väki syö, mutta söi samassa ehdoltansa kaalia ja puuroa ja haukuttuaan jok'ikisen ihmisen pahanpäiväiseksi varkaudesta ja huonosta käytöksestä, palasi omaan kammioonsa.
Yksiksensä jäätyään rupesi hän ajattelemaan semmoistakin, millä muka hän saattaisi osoittaa kiitollisuuttansa vieraalleen tuommoisesta, todellakin tavattomasta jalomielisyydestä.
— "Minäpä", arveli hän itsekseen, "lahjoitan hänelle taskukellon; se on oikein hyvä kello, puhdasta hopeata eikä mitään tompakkia eikä pronssia; vähän pilaantunut se on, mutta kyllä hän sen korjauttaa. Hän on nuori mies, tarvitsee siis taskukelloa, jotta näethän olisi morsiamelle mieleen. Taikka", lisäsi hän vähän ajan perästä, "ehkä minä jätän sen hänelle kuolemani jälkeen testamentissa muistiksi".
Mutta sankarimme oli ilman taskukelloakin mitä paraimmalla tuulella. Tämmöinen odottamaton saalis, — sehän oli sula lahja. Ja tosiaankin, kun ajattelee: siinä on, ei ainoastaan kuolleita sieluja, vaan karkureitakin ja yhteensä kolmatta sataa! Jo lähestyessään Pljushkin'in kylää oli hän tuntenut saavansa tehdä hyvät kaupat, mutta näin loistavaa kauppaa hän ei ollut osannut odottaakaan. Koko tien oli hän tavattoman iloinen, vihelteli ja soitteli suullaan, pannen nyrkin huulillensa, niinkuin torvea puhaltelisi, ja alkoi viimein vetää jotakin laulua, niin kovin kummallista, että itse Selifan'kin kuunteli ensin hyvän aikaa ja pyöräytti sitten päätään.
— "Kuulepas meidän herraa!" virkkoi hän.
Oli jo sakea hämärä heidän lähestyessään kaupunkia. Varjot ja valot olivat kokonaan sekaantuneet toisiinsa, ja sekaantuneiltapa näyttivät itse esineetkin. Kirjava tullipuu oli aivan epämääräinen karvalleen; vahtimiehellä näkyivät viikset olevan otsalla, paljoa ylempänä silmiä, nenää ei ollut olemassakaan. Jyrinä ja tärinä ilmoittivat vaunujen tulleen kaupungin kadulle. Lyhtyjä ei ollut vielä sytytetty, siellä täällä vaan alkoi valoja väikkyä akkunoissa, mutta poikkikaduilla ja kadunkolkissa oli kohtauksia ja keskusteluja, joita ainakin on tähän vuoden aikaan kaikissa kaupungeissa, missä on paljo sotamiehiä, ajureita, työmiehiä ja omituisia olentoja naisten haahmossa — — — Tshitshikow ei huomannut heitä eikä huomannut useita laihoja virkamiehiäkään, jotka kaiketi olivat olleet kävelemässä ulkopuolella kaupunkia ja nyt palasivat kotiansa, hienot kepit kädessä. Silloin tällöin kuului hänen korvaansa puhetta, varmaankin naisten ääniä: "Älä valehtele, senkin juomaratti, min' en ole milloinkaan sallinut hänelle semmoista törkeyttä!" tahi: "Älä tappele, moukka, mennäänpäs polisiin, kyllä minä näytän toteen!"… Lyhyesti: kuului semmoisia sanoja, joista hämmästyy kuni äkkinäisestä korvapuustista houraileva kahdenkymmenen vuoden vanha nuorukainen, koska hän, teaterista palatessaan, vielä näkee ajatuksissansa espanjalaisen kadun ja yön ja ihanan naishaamun ja kitaran ja suortuvat. Mitä kaikkea hän silloin haaveileekaan! Taivahissa hän on ja Schiller'in luokse hän on pistäynyt, ja silloin äkkiä kajahtaa hänen lähellänsä, ukkosena jyrähtää muutama kovan onnen sana ja hän näkee tulleensa jälleen maahan, vieläpä Heinätorille, vieläpä lähelle kapakkaa, ja niinpä jokapäiväinen elämä jälleen lähtee käydä polkemaan hänen edessänsä.
Vaunut saivat pian jommoisenkin täräyksen ja laskivat sitten niinkuin mihin kuoppaan, se on: ajoivat ravintolan portista sisään, ja Tshitshikow'ia vastaan tuli Pekko, joka toisella kädellään piteli nuttunsa lievettä, sillä hän ei suvainnut lievetten liehumista, ja rupesi toisella kädellään auttamaan herraansa vaunuista. Ravintolan passari hyppäsi myöskin alas, kynttilä kädessä ja pyyhe olalla. Ihastuiko Pekko herransa tulosta, sitä en tiedä. Selifan ja hän iskivät ainakin silmää toisillensa ja kuskin tavallisesti tuima ulkomuoto näkyi vähän kirkastuneen.
— "Kauanpa suvaitsitte kyläillä", virkkoi passari, valaisten portaita.
— "Niin", sanoi Tshitshikow noustuaan portaita ylös. "No kuinka sinä olet voinut?"
— "Terve olen, Jumalan kiitos", vastasi passari, kumartaen. "Eilen tuli meille luutnantti kuudenteentoista numeroon".
— "Luutnantti?"
— "En tiedä mikä luutnantti, Rjasan'ista, ruskeat hevoset".
— "Hyvä se, käytä itseäsi vastakin hyvin!" sanoi Tshitshikow ja astui numeroonsa. Etuhuoneen läpi kulkiessaan hän nosti nenäänsä ja sanoi Pekolle:
— "Olisit edes avannut akkunat".
— "Kyllä niitä on avattu kans'", sanoi Pekko ja valehteli. Herrakin tiesi kyllä Pekon valehdelleen, mutta ei tahtonut enää vastata mitään. Hän tunsi olevansa kovin väsynyt matkastansa. Hän käski varsin keveätä ruokaa illalliseksi, nimittäin ainoastaan porsaan paistia, riisui sitten heti ja kiivettyään peitteen alle nukkui sikeästi, makeasti, nukkui ihmeellisen hyvin, niinkuin nukkuvat ainoastaan ne onnen myyrät, joita eivät vaivaa luuvalot eikä kirput eikä kovin kovat järjen jännitykset.
Miekkoinen se matkustaja, joka pitkän, ikävän matkan perästä saa unohtaa kaikki sen kylmät, loat, liat, uniset kestikievarien isännät, kilisevät kulkuset, ajopelien korjaukset, kinat ja torat, kyytimiehet, sepät ja kaikenlaiset maantien lurjukset ja vihdoin nähdä tuttavan katon, josta valoja hänelle vastaan pilkottaa, ja pian on hänen edessään tutut tuvat, vastaan rientää ihmisiä ilosta huudahdellen, ja lapset meluten juoksevat, ja hiljaista rauhoittavaa puhetta pidetään; sitä vaan keskeyttää rakkaat hyväilemiset, joilla on voima riistää kaikki murhe ja apeus mielestä, Miekkoinen se perheen isäntä, jolla on moinen nurkka, mutta voi miestä naimatonta!
Miekkoinen se kirjailija, joka, kajoomatta ikäviin, inhoittaviin, surullisella todellisuudellansa oudostuttaviin luonteisin, lähtee kuvaamaan suurta inhimillistä arvoa osoittavia luonteita, — joka on jokapäiväisten, kaikkialla temmeltäväin muotojen sameudesta valinnut moniaita harvoja poikkeuksia, — joka ei kertaakaan ole muuttanut kanteleensa korkea-lentoista helyä, joka ei kertaakaan ole ylhäiseltä asemaltaan alentunut köyhäin, mitättömäin lähimmäistensä luokse, vaan kokonaan, maahan kajoomattakaan, vaipuu yleviin, kauaksi siitä erotettuihin muotoihinsa! Kahdenkertaisesti on kadehdittava hänen ihana kohtalonsa: hän on heidän keskellään kuni kera sukulaisten, mutta kauaksi kulkee hänen maineensa ja laajalle kuuluu. Hän on juovuttavalla suitsutuksella hurmannut ihmisten silmät; taitavasti osasi hän imarrella heidän edessään, kätkien elämän surullisen puolen ja näyttäen heille viehättävän ihmisen. Kaikki seuraavat häntä, käsiänsä paukuttaen, ja rientävät hänen perässään, koska kulkee hän juhlavaunuissansa. Suureksi, maailman mainioksi runoilijaksi häntä sanovat, joka korkealle liihoittelee yli kaikkein muitten maailman henkien, niinkuin kotka liihoittelee yli muitten korkealle lentäväin. Yksin hänen nimensä jo saattaa sykähtelemään nuoret, tuliset rinnat; kaikkein silmissä kimaltelee kyyneleitä hänelle vastaukseksi. Ei ole hänelle verran vetänyttä!…
Vaan toisenlainen on kohtalo ja osa sen kirjailijan, joka on rohjennut loitsia ilmi kaiken sen, mikä joka hetki on silmäin edessä ja mitä eivät näe kylmäkiskoiset silmät, — loitsia esiin kaiken tuon kamalan, ruman ruopan vähäpätöisyyttä, joka on kietonut elämämme, koko tuon kuilun kylmiä, halpoja, jokapäiväisiä luonteita, joista vilisee maallisen vaelluksemme tie, väliin katkera ja ikävä, — joka on, armottoman piirtäjän ankaralla voimalla, juljennut asettaa ne koholle ja räikeästi, nähdä kaiken kansan!
Eivät kajahtele hänelle kätten paukutukset, ei näe hän kiitollisia kyynelkarpaloita eikä liikuttamiensa sielujen yksimielistä riemua. Ei hänen luoksensa riennä tyttö kuusitoista vuotias, hurmauneena ja pääkkönen täynnä sankarin innostusta. Eivät häntä tuudita suloiseen unohdukseen hänen omat luomansa sävelet. Ja vihdoin — ei saa hän vältetyksi aikakautensa tuomiota, aikakautensa ulkokullattua, tunnotonta tuomiota, joka nimittää halvoiksi ja mitättömiksi hänen lempimiänsä olentoja ja antaa hänelle ylönkatsotun sijan semmoisten kirjailijain joukossa, jotka loukkaavat ihmiskuntaa, omantaa hänelle juuri hänen kuvaamainsa sankarien ominaisuudet, ryöstää häneltä sydämmen ja sielun ja jumalallisen liekin. Aikakauden tuomio näet ei myönnä, että yhtä ihmeellisiä ovat kumpaisetkin lasit, ne, jotka uusia auringoita näyttävät, sekä ne, jotka näkymättömäin hyönteisten liikkeitä ilmi tuovat. Ei myönnä aikakauden tuomio, että suurta sielun syvyyttä tarvitaan kirkastamaan halveksitusta elämästä otettua hengenkuvaa ja tekemään siitä hengentuotetta. Ei myönnä aikakauden tuomio, että korkea innostuksen nauru on ansiollinen seisomaan korkean runollisen liikutuksen rinnalla, ja että kokonainen pohjattomuus on sen ja markkinanarrin vääntelyjen välillä! Ei häntä tunnusta aikakauden tuomio, vaan kääntää kaikki hylkäämänsä kirjailijan moitteeksi ja panetteluksi; ilman eroitusta, ilman vastausta, ilman osan-ottoa, kuni kumppaliton kulkija, jää hän yksinänsä keskelle tietä. Synkkä on hänen kutsumuksensa, ja katkerasti tuntee hän yksinäisyytensä.
Ja kauan on mun määrä vielä kummallisella voimalla kulkea käsi kädessä kera omituisten sankarieni, katsella koko tuota suunnatonta, kiitävää elämätä, katsella sitä naurun läpi, jonka maailma näkee, ja katsella sitä kyynelten läpi, jota maailma ei näe, ei tiedä! Ja kaukana on vielä se aika, jolloin toiset lähteet luopi innostuksen huima vihuri pyhän kauhun ja loiston valtaamasta hengestä, ja hämillänsä ja väristen he saavat kuulla, kuinka ukkosena jyrähtelevät sanat toisenlaiset…
Vaan matkaan! matkaan! Pois otsalle istahtanut ryppy ja kasvoilta tuima synkkyys! Äkkiä ja kerrassaan sukeltakaamme elämään, keskelle kaikkea sen soinnutonta pauhinata ja tiukusia, ja katsokaamme mitä tekee Tshitshikow.
Tshitshikow heräsi, oikaisi jäsenensä ja tunsi maanneensa hyvin. Venyiltyään pari minutia selällään, napsautti hän äkkiä sormiansa, hänen kasvonsa loistahtivat, sillä hän muisti nyt olevansa vähän vailla neljänsadan sielun omistaja. Samassa hyppäsi hän vuoteeltaan, katsahtamatta edes peilistä kasvojansakaan, joita hän rakasti vilpittömästi ja joissa hänen mielestänsä kaikista viehättävin osa oli leuka. Usein hän kerskailikin sillä tuttavilleen, vallankin partaansa ajaessaan.
— "Katsopas", puheli hän silloin, silitellen leukaansa; "katsopas tätä leukaa: se on aivan pyöreä!"
Vaan tällä kertaa ei hän katsahtanut leukaansa eikä kasvoihinsa, vaan pisti jalkaansa sahvianinahkaiset, kaikenkarvaisilla reunuksilla koristetut saappaat, joilla Torshok'in kaupunki, Venäläisen luonteessa löytyväin tatarilaisten taipumusten mukaan, käy laveata kauppaa. Semmoiset saappaat hän veti jalkaansa ja hyppäsi sitten pari hyppäystä huoneessa, aivan Skottilaisen tapaan, pelkässä lyhyessä paidassa, unohtaen ujoutensa ja hieno-tunteisen keski-ikänsä, hyppäsi, ja varsin notkeasti lopsautti itseänsä kantapäillään. Samassa ryhtyi hän sitten toimeen: hykersi lippaansa ääressä käsiänsä samalla tyytyväisyydellä kuin hykertää tutkinnon pitoon tullut maaoikeus, astuessaan aamiaispöytään. Hän otti paperit lippaasta. Hänen teki mieli saada asia ajetuksi piammiten loppuun, jättämättä mitään tuonnemmaksi. Itse oli hän päättänyt sepittää kauppakirjat, kirjoittaa ja kopioida, ett'ei tarvitsisi mitään maksaa kirjureille. Kauppakirjain muodon hän kyllä tiesi vallan hyvin. Suurilla, rohkeilla kirjaimilla aloittikin hän: "Vuonna tuhat kahdeksansataa" j.n.e., sitten tuli pienemmillä: on tilanomistaja se ja se ja niin edespäin, niinkuin olla pitää. Kahdessa tunnissa oli kaikki valmiina.
Hän katsahti nyt näihin luetteloihin ja talonpoikiin siinä, jotka todellakin olivat olleet joskus talonpoikia, tehneet työtä, kyntäneet, juoda renttuilleet, petelleet herrojansa tai kukaties olleet hyviäkin talonpoikia, ja omituinen, selittämätön tunne valtasi hänet silloin. Jokaisessa listassa oli jotakin omituista, ja siitä syystä oli eri listain talonpojissakin jotakin omituista. Korobotshkan talonpojilla oli melkein jok'ainoalla lisä- ja liikanimiä. Pljushkin'in lapussa ei suinkaan sanain paljous haitannut: useissa kohdin oli vaan nimen ja isännimen alkukirjaimet ja niitten perässä kaksi pistettä. Sobakevitsh'in luettelossa veti huomiota puoleensa tavaton täydellisyys ja seikkaperäisyys. Ei ollut unohdettu ainoatakaan ominaisuutta. Yhdestä oli sanottu: "hyvä puuseppä"; toisen nimeen oli liitetty: "järkevä mies, eikä viinaa maistakaan". Tarkasti oli myös ilmoitettu, mikä minkin oli isä ja äiti ja millainen mikin oli käytökselleen. Erään Fedotow'in kohdalle oli vain merkitty: "Isästä ei ole tietoa; syntynyt hovin piiasta Kapitolinasta, mutta hyväluontoinen eikä varasta". Kaikki nämä seikkaperäiset ilmoitukset antoivat omituista tuoreutta luettelolle; tuntui niinkuin ukot olisivat vielä eilen olleet elossa.
Kauan hän katseli nimiä ja tunsi vihdoin jotakin sääliä ja huokasi:
— "Voi teitä", virkkoi hän, "ukko kullat! Onpas teitä tähän sullottu koko kasa! Mitähän te, veikkoset, teitte ja toimititte eläissänne? Miten puuhailitte, ponnistelitte?"
Ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen nimeen. Tämä oli ennestään tunnettu Pietari Savelinpoika Kaukana-Kaukalo, joskus maailmassa tilan-omistajattaren Korobotshkan talonpoikia. Tshitshikow ei malttanut nytkään olla sanomatta:
— "Siinäpäs on pituutta, koko rivin leveältä! Käsitöissäkö sinä lienet ollut taitava, vai muutoinko vaan talonpoika, ja mimmoisen kuolit kuoleman? Kapakassako sä henkesi heitit, vai maantielläkö ajoi ylitsesi kömpelö kuorma? — 'Korkki Tahvo, kirvesmies, raittius erinomainen'. Niin vai, vai tässä se nyt on tuo Tahvo Korkki, jättiläinen, joka olisi kelvannut kaartiin! Kävit kai kaikki läänit ristiin rastiin kirves vyöllä ja saappaat selässä, söit rossalla leipää ja kahdella kuivattua kalaa, mutta kukkarossasi kai joka kerran kannoit kotiin satasen ruplia, neuloitpa kukaties vielä setelin ja toisen liinaisiin housuihisikin tai pistit ne saapasvarteesi! Missähän sinusta sitten aika jätti? Kiivennytkö lienet, suurempia tuloja hakien, kirkon torniin ja liukastuit siellä poikkipuulta ja maahan loiskahdit? Joku Miikkula setä sun vieressäsi seisoi, päätänsä raapasi, virkkaen: 'Voi, Junu rukka, noinkos sinua nyt lennättikin!' ja itse kiipesi, nuora vyötäisillään, sinun sijallesi. — Maksim Teljatnikow, suutari. Suutari! Vai suutari! Humalassa kuin suutari, sanoo sananlasku. Tunnenpa minä sinut, veikkonen, tunnen. Tahdotkos, niin kerron koko sun historiasi! Opissa olit ensin saksalaisella mestarilla, joka syötti teitä kaikkia yhdessä ja veteli hihnalla selkään, kun ette olleet tarkkoja, eikä päästänyt kadulle keikkumaan. Etkä ollutkaan sä suutari vain, mutta oikea ihme saapasseppäin seassa, eikä lakannut sua Saksalainen laittelemasta, haastellessaan eukkonsa kanssa tahi kera kumppaninsa. Opista päästyäsi sä virkoit: 'nyt pannaan oma jalka pöydän alle; enkä huolikaan minä Saksalaisen lailla kopekoita kihnutella; minä rikastun tuota pikaa'. Ja sitten, suoritettuasi herrallesi melkoisen veron, avasit sinä puodin ja otit työtä runsaasti, — ja anna soittaa sitten! Polkuhinnalla ostit jostakin märännyttä nahkaa ja voitit kuin voititkin kaksin kerroin joka saappaalta; mutta kului viikko, toinen, niin läksivät sinun saappaasi halkeilemaan, ja sinut haukuttiin suut silmät täyteen. Puotisi tyhjeni tyhjenemistään, sinä rupesit juomaan ja pitkin katuja vetelehtämään, puhellen: 'Kyll' on kovaa tämä elämä! Ei tule toimeen Venäjän mies, kun Saksalainen on aina tiellä!' — Mikäs mies tämä on? Elsa Varpunen? Mitä hittoja: akkako! Mikäs sen tänne survasi? Peiakkaan Sobakevitsh, petti näet tässäkin!"
Tshitshikow oli oikeassa; se oli kuin olikin akka. Miten se oli miesten luetteloon päässyt, on vaikea sanoa; mutta niin taitavasti oli sen nimi siihen kirjoitettu, että kaukaa luuli sitä mieheksi, nimeltä Eljas. Tshitshikow ei huolinut Elsasta, vaan pyhkäsi hänet samassa pois.
— "Yrjö Hiljaan-Hyvä-Tulevi!" jatkoi hän tarkasteluansa. "Mikäs sinä olit miehiäsi? Ajurinako olit ja, hankittuasi itsellesi troikan ja niinimattoisen kojureen, jätit ikipäiviksi kotisi ja läksit kauppamiesten kanssa kuljeksimaan markkinoilta markkinoille? Maantielläköhän sä henkesi Herralle annoit, vai surmasivatko sinut omat kumppalisi jonkun paksun ja punaposkisen sotamiehen-muijan tähden, vai rupesiko metsärosvo pitämään hyvää silmää sun nahkaisiin rukkasiisi ja sun pieniin, mutta lujiin hevosiisi, vai lienetkö muutoin vaan pankolla maatessasi miettinyt sinne tänne ja sitten yks kaks poikennut kapakkaan ja sieltä suoraa päätä avantoon, ja sinne mies meni kuin Mähösen viina? Voi veikkoset Venäläiset! Ei tee teillä mieli kuolla omaa kuolemata! — Entäs te, kulta poikaseni!" jatkoi hän, silmäellen sitä listaa, johon olivat kirjoitetut Pljushkin'in karkurit, "elossa te kyllä olette, mutta mitäpäs hyötyä teistä siltä on? Yhtä olette kuin kuolleetkin! Ja missähän teitä nyt kantelevat nopeat jalkanne? Huonoko teillä oli olo Pljushkin'in luona, vai muutoin vaan omasta halustanne samoilette metsissä, matkamiehiä ryöstellen? Vankihuoneissako istunette vai lienette ruvenneet toiselle herralle ja nyt maata viljelette? Jeremias Korpela, Nikita Kiertäväinen, hänen poikansa Anton Kiertäväinen… No nämä ovat jo nimeltäänkin karkulaisia. — Popow, hovin palvelija… Kirjantaitava kaiketi. Puukko kädessä et mahtanut huiskia, vaan varastit herras-tavalla. Vaan äläs, jopa sai sinut kiinni ispravnikka-kapteni. Rohkeana sinä seisot tutkinnossa."
— 'Kenen miehiä?' kysäisee ispravnikka ja liittää sinulle tässä selvässä jutussa pari tuntuvaa sanaa.
— 'Sen ja sen hovinherran miehiä', vastaat sä rohkeasti.
— 'Mikä toimenasi täällä?' kysyy ispravnikka.
— 'Raha-ansiolle olen päästetty', vastaat sinä, sanoja tapailematta.
— 'Missä pässi?'
— 'Isännällä, porvari Pimenow'illa'.
— 'Pimenow tänne! Sinäkö olet Pimenow?'
— 'Minä'.
— 'Onko hän antanut sinulle passinsa?'
— 'Ei hän ole minulle antanut mitään passia'.
— 'Mitäs sinä valehtelet?' tiuskasee ispravnikka ja liittää jonkun tuntuvan sanan.
— 'Juuri niin', vastaat sinä rohkeasti, 'en ole antanut passiani hänelle, sillä minä tulin myöhään kotia, vaan annoin sen talteen Antip Prohorow'ille, suntiolle'.
— 'Suntio tänne! Onko hän antanut sinulle passiansa?'
— 'En ole saanut passia häneltä'.
— 'Valehteletko sinä taas?' sanoo ispravnikka, vahvistaen puhettansa jollakin tuntuvalla sanalla. 'Missä on sinun passisi?'
— 'Kyllä se oli minulla', vastaat sinä nopeasti, 'mutta kai se on meinaten niinkuin joutunut kateisin'.
— 'Entäs sotamiehen nuttu?' kysyy ispravnikka ja paukauttaa jälleen kaupanpäällisiksi jonkun tuntuvan sanan. 'Minkästähden sen olet varastanut ja samoin papilta kirstun vaskirahoineen?'
— 'En suinkaan', vastaat sinä, etkä värähdäkään, 'varkaan ammattia en ole vielä milloinkaan harjoittanut'.
— 'Kuinkas sitten nuttu löydettiin sinulta?'
— 'Sit' en tiedä! Varmaankin sen joku lienee tuonut'.
— 'No onpa sinua konna, onpa aika konna', puhuu ispravnikka, pyöritellen päätään ja kädet puuskassa. 'Raudat jalkaan ja mies tyrmään!'
— 'Kuinka vaan tykkäätte', vastaat sinä. Ja sitten otat taskustasi nuuskarasian ja tarjoot ystävällisesti nuuskaa kahdelle sotavanhukselle, jotka panevat rautoja jalkoihisi. Sä kyselet heiltä kauanko ovat jo olleet virkaerossa ja missä sodassa ovat olleet. Ja niin sinä aikojasi elelet vankihuoneessa, sillä välin kuin asiatasi tutkitaan Oikeudessa. Näin päättää vihdoin oikeus: Se ja se on Tsarevo-Kokshaishka'sta lähetettävä sen ja sen kaupungin vankilaan. Sikäläinen Oikeus taas päättää: Se ja se on lähetettävä Vesjegonsk'iin. Ja niin sinä muuttelet majaa tyrmästä tyrmään ja uutta asuntoa katsellessasi virkat: 'ei, kyllä Vesjegonsk'in tyrmä on vähän parempi: siellä oli tilaa babkiakin heitellä [Venäläinen kisa sorkkaluilla. Suoment, muist.] ja seurakin oli isompi'. — "Abakum Firow! Mikäs sinä olet? Missähän sinä, poikaseni, oleksit ja voleksit? Volgan varsilleko tiesi on osannut ja oletko vapaasen elämään mieltyneenä yhtynyt purlakoihin?…" [Purlakat ovat irtonaista työväkeä jyvälotjilla sisä-Venäjässä. Suom. muist.]
Tshitshikow pysähtyi ja vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa. Rupesiko hän miettimään Abakum Firow'in kohtaloa, vai muutoinko hän mietteisinsä vaipui, niinkuin ainakin vaipuu Venäjän mies, olkoon missä iässä, missä virassa ja varallisuuden tilassa tahansa, kun alkaa ajatella huimaa, reipasta elämätä. Ja tosiaankin, missä on nyt Firow? Huimasti huijailee ja hurrailee jyvälotjain laiturilla, saatuaan pestit kauppamiehiltä. Kukkaset ja nauhat liehuvat hatussa, koko purlakkain lauma iloitsee, jätellen hyvästi kultasiaan ja vaimojansa, soreita ja solakoita helmikauloja, kassapäitä; siinä rinkitanssia ja lauluja; koko tori kuohuu ja kiehuu. Kantajat sillä välin huutaen, toruen, kirkuen nostavat koukullansa selkäänsä yhdeksän puutaa ja pauhulla kaatavat hernettä ja nisua syväpohjaisiin lotjiin; sinne laskevat kaura- ja suurima-mattoja ja kauas ympäri toria näkyy jauhosäkkejä, kuni tykin luoteja suunnattomissa kasoissa, ja mahtavana katsoo koko jyvätykistö, kunnes on siirtynyt syviin lotjiin, ja sitten lähtee loppumaton laivasto perätysten, yhdessä jonossa kera keväisten jäitten. Kyllä siellä saatte työtä tehdä tarpeeksenne, purlakat! ja niinkuin yksissä ennen hurrasitte ja hulluilitte, niin nyt ryhdytte työhön ja hikeen, hinaten lotjia ja laulaen yhtä laulua, loppumatonta kuin Venäjän maakin.
— "Kas, johan kello on kaksitoista!" sanoi viimein Tshitshikow, katsahtaen kelloaan. "Mitäs minä tässä vitkailen? Aika menee niinkuin hyväänkin asiaan; ensin puhun jonkin joutavata ja sitten vielä vaivun ajatuksiin. Pöllö, mikä pöllö!"
Tämän sanottuaan muutti hän skottilaisen pukunsa europalaiseksi, veti vyönsä kireemmälle, pirskautti päällensä eau-de-cologne'ia, otti lämpöisen lakin käteensä ja paperit kainaloonsa ja läksi sivilioikeuteen tekemään kauppakirjoja valmiiksi. Hänen kiiruhtamiseensa ei ollut syynä myöhästymisen pelko, hän ei peljännyt myöhästyvänsä, sillä presidentti oli hänen tuttavansa ja saattoi hänen mielensä mukaan joko pitkittää Oikeuden istuntoa tahi keskeyttää sen, aivan kuin ennen muinoin Homeron Zeus Jumala pitensi päiviä ja lähetti pikaisesti öitä, kun piti keskeyttää lempimäinsä sankarien kina tai antaa niille tilaisuutta tapella kylliksensä. Siksi hän ei kiirehtinyt, vaan hänen itsensä teki mieli saada asia päätetyksi niin pian kuin mahdollista. Siihen saakka tuntui hänestä kaikki vähän levottomalta ja hankalalta, mieleen tuli näet aina se ajatus, ett'eivät hänen talonpoikansa ole sittenkään aivan oikeita talonpoikia, ja semmoisissa tapauksissahan pitää saada tuonlainen taakka pois hartioilta. Tuskin hän oli ennättänyt kadulle, miettien näitä asioita ja kantaen hartioillaan karhua, ruskean päällyksen alla, niin jo kohtasi juuri poikkikadun kolkassa erään herran, jolla myös oli karhu ruskean päällyksen alla ja lämmin lakki korvalippujen kanssa. Herra huudahti; se oli Manilow. Ystävykset sulkivat toisensa sylihinsä ja seisoivat viiden minutin verran tuossa asemassa. Kummaltakin puolen muiskattiin suuta niin kovasti, että kumpaisellakin kivisti etuhampaita koko päivän. Manilow oli niin täynnä ihastusta, ett'ei hänen kasvoilleen jäänyt kuin nenä ja huulet: silmät olivat kokonaan kadonneet. Neljänneksen tuntia puristeli hän molemmilla käsillään Tshitshikow'in kättä ja lämmitti sen tulikuumaksi. Kaikkein hienoimmilla ja suloisimmilla sanoilla kertoi hän lentäneensä sulkemaan Pavel Ivanovitsh'ia syliinsä, ja puhe päättyi semmoiseen sievistelylauseesen, että senlainen olisi ollut sopiva tytölle, jonka kanssa mennään tanssimaan. Tshitshikow avasi suunsa, tietämättä vielä itsekään mitä vastata, kun Manilow samassa otti turkkinsa alta ruusupunaisella nauhalla sidotun paperikääryn.
— "Mitä tässä on?"
— "Talonpojat!"
— "Vai niin!" Hän avasi kääryn, heitti siihen pikaisen silmäyksen, ihaillen kaunista ja puhdasta kirjoitusta. "Hyvin on kirjoitettu", sanoi hän, "ei ole tarvis kirjoittaa puhtaaksikaan. Vielä reunakin on tehty ympärille. Kuka se tuon reunan näin taitavasti on tehnyt?"
— "Älkää kyselkö", sanoi Manilow.
— "Tekö?"
— "Vaimoni".
— "No mutta herrainen aika, oikeinhan hävettää, kun olen tehnyt niin paljon vaivaa".
— "Pavel Ivanovitsh'in tähden ei löydy mitään vaivaa".
Tshitshikow kumarsi kiitollisena. Manilow, kuultuansa hänen menevän Oikeuteen kauppakirjoja vahvistamaan, lupasi tulla hänen mukaansa. Tuttavukset läksivät käsityksin. Jos oli vähinkin ylennys tahi mäki tahi porras, niin Manilow aina tuki ystäväänsä, melkeinpä kohotti häntä kädellään, suloisella hymyllä sanoen tahtovansa kaikin mokomin pitää huolta, ett'ei Pavel Ivanovitsh loukkaisi jalkojansa. Tshitshikow oli hämillänsä eikä tiennyt mitenkä lausuisi kiitollisuutensa, sillä hän tiesi olevansa raskaanlainen. Molemmanpuolisia palveluksia osoittaen saapuivat he vihdoin torille, jonka varrella olivat virastot — suuri kolmikertainen kivikartano, kauttaaltansa valkoinen kuin liitu; tämä osoitti kaiketikin kaikkien siinä olevien henkien sielunpuhtautta. Muut rakennukset torin varrella eivät olleet tämän ison kartanon mukaisia. Siellä oli vahtikoju, jonka edustalla seisoi sotamies pyssy olalla, pari kolme ajurien asemata ja vihdoin pitkät laipiot ja niissä tavallisia laipiokirjoituksia ja piirustuksia, hiilellä ja liidulla raaputeltuja. Muuta ei ollut mitään tällä yksinäisellä taikka, kuten meillä sanotaan, kauniilla torilla. Toisen ja kolmannen kerroksen akkunoissa näkyi Oikeuden jumalattaren lahjomattomia pappeja, jotka aina väliin jälleen katosivat, kaiketikin päällikön astuessa huoneesen. Ystävykset nousivat portaita aivan juoksujalassa, sillä Tshitshikow, koettaen karttaa kainalollista kannattelua Manilow'in puolelta, joudutti askeleitaan, mutta Manilow puolestansa taas lensi edelle, voidaksensa estää Tshitshikow'ia väsymästä. Siitäpä syystä olivat he aivan hengästyksissään, päästyänsä ylös pimeään käytävään.
Ei huikaissut heidän silmiänsä puhtaus käytävissä eikä huoneissakaan. Silloin ei vielä pidetty siitä huolta, ja mikä oli likaista, se jäikin likaiseksi, saamatta kaunista kuorta päällensä. Themidi, Oikeuden jumalatar, vastaan otti vieraitansa semmoisenaan kuin oli, aamunuttu päällä ja yömyssy päässä. Nyt olisi kuvattava virkahuoneet, joitten kautta sankarimme kulkivat, mutta kirjantekijä pelkää kovasti kaikkia virkapaikkoja. Jos hänen joskus onkin ollut käyminen niitten läpi, silloinkin kuin ovat olleet loistavia ja pulskia, lattiat ja pöydät kiiltävinä, niin on hän koettanut rientää niitten läpi kiiruimman kaupassa, ujosti luoden silmät maahan. Siksipä hän ei tiedäkään, mitenkä siellä kaikki kukoistaa ja onnen päiviä viettää. Sankarimme näkivät kaikenlaista paperia, ruskeata sekä valkoista, pöytään painetuita päitä, leveitä niskoja, frakkeja, nuttuja, lääninkaupungin kuosin mukaisia ja erään tuommoisen tavallisen vaaleanharmaan kurtikan, joka teki räikeän vastakohdan muille. Kurtikan omistaja istui, pää sivulla ja melkein paperissa kiinni ja kirjoitella pyöräytteli uljaasti jotakin pöytäkirjaa maan luovutuksesta tahi takavarikkoon pantavasta omaisuudesta, minkä oli omaksensa siepannut joku hiljainen hovinherra, joka siitä pitäin rauhassa elelee aikojansa, sillä välin kuin hänen asiatansa tutkitaan Oikeudessa, ja hänelle on ennättänyt syntyä lapsia ja lapsenlapsiakin Oikeuden oivan suojan alla. Siellä täällä kuului lyhyttä, katkonaista puhetta: "Lainatkaapas Fedosei Fedosejevitsh juttu N:o 368!" — "Aina teiltä hukkuu korkit kruunun tolpista!" Välistä kuului kovempi ääni, varmaankin jonkun esimiehen, ja se käski näin: "He, tuoss' on, kirjoita puhtaaksi, taikka kyllä minä sinulle näytän! saat istua kuusi päivää syömättä". Kynistä läksi kova rapina, samallainen kuin koska muutamia risukuormia kulkee metsässä, jossa on puolen kyynärän paksuudelta kuivia lehtiä.
Tshitshikow ja Manilow astuivat ensimmäisen pöydän luo, jossa istui kaksi nuorta virkamiestä, ja kysyivät:
— "Sanokaas, olkaa hyvä, missä täällä on kauppakirjain osasto!"
— "Mitäs teillä on asiata?" kysyivät molemmat virkamiehet, kääntyen kysyjiin.
— "Minulla olisi hakemuskirja annettavana".
— "Mitäs olette ostaneet?"
— "Tahtoisinpa ensin tietää, mihin osastoon kauppakirjat kuuluvat, tähänkö vai muuanne".
— "Sanokaa ensin, mitä olette ostaneet ja mistä hinnasta, niin sitten saatte tietää, ei se muutoin käy laatuun".
Tshitshikow huomasi heti pelkän uteliaisuuden vaivaavan virkamiehiä, niinkuin ainakin nuoria virkamiehiä. Sitä paitse tahtoivat he osoittaa, kuinka painavia ja tärkeitä he ja heidän toimensa ovat.
— "Kuulkaas, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä tiedän vallan hyvin, että kaikki kauppakirjat, olkoon hinta mikä hyvänsä, tehdään yhdessä paikassa, ja sen vuoksi pyydän teitä näyttämään minulle, missä tämä paikka on; mutta jos ette tiedä, missä mitkin asiat virastossanne ovat, niin sopii kysyä muilta".
Virkamiehet eivät vastanneet siihen mitään. Toinen heistä vaan tokaisisormellaan nurkkaan päin, jossa istui muuan ukko, merkiten papereita.Tshitshikow ja Manilow astuivat pöytäin välitse suoraan hänen luokseen.Ukko teki työtä hyvin uutterasti.
— "Sallikaas kysyäni", virkkoi Tshitshikow kumartaen, "täälläkö kauppakirjoja vahvistetaan?"
Ukko nosti silmänsä ja vastasi verkalleen: "Ei täällä vahvisteta kauppakirjoja".
— "Missä sitten?"
— "Kauppakirjain Toimistossa".
— "Missäs on kauppakirjani Toimisto?"
— "Ivan Antonovitsh'in luona".
— "Missäs on Ivan Antonovitsh?"
Ukko tokaisi sormellaan toista nurkkaa kohti. Tshitshikow ja Manilow läksivät Ivan Antonovitsh'in luokse. Ivan Antonovitsh oli jo ennättänyt heittää heihin salavihkaisen silmäyksen, mutta vaipui samassa kokonaan kirjoitustyöhönsä.
— "Sallikaas kysyäni", sanoi Tshitshikow kumartaen, "tässäkö on kauppakirjain Toimisto?"
Ivan Antonovitsh ei ollut kuulevinansakaan, vaan upposi kokonaan papereihinsa eikä vastannut mitään. Sen nyt näki paikalla, että tämä oli järkevä mies, eikä mikään nuori turhan puhuja ja tuulen pieksäjä. Ivan Antonovitsh näkyi olevan jo hyvän matkaa viidennellä kymmenellä; tukka oli musta ja sakea; keskiosa kasvoja antoi kokonaan eteenpäin, yhtyen nenään. Sanalla sanoen, siinä olivat kasvot, joita tavallisesti sanotaan turpanaamaksi.
— "Sallikaas kysyäni, tässäkö on kauppakirjain Toimisto?" kysyiTshitshikow.
— "Tässä", vastasi Ivan Antonovitsh, käänsi turpanaamansa ja rupesi jälleen kirjoittamaan.
— "Minulla olisi tämmöinen asia: minä olen ostanut useilta tilan-omistajilta tässä kihlakunnassa talonpoikia, minulle siirrettäviksi; kauppakirja on valmis, vahvistusta vailla vaan".
— "Ovatko myöjät saapuvilla?"
— "Muutamat ovat itse, toiset valtuukirjoilla".
— "Toitteko hakemuskirjan?"
— "Toin senkin. Minä tahtoisin, minun pitäisi kiirehtiä … niin että, eiköhän olisi mahdollista saada kaikki valmiiksi jo tänään?"
— "Tänäänkö? ei sitä tänään saa", virkkoi Ivan Antonovitsh. "Täytyy vielä tarkastaa, olisiko mitä estettä".
— "Yleensä mitä asian jouduttamiseen tulee, niin Ivan Grigorjevitsh, presidentti, on minun hyvä ystäväni…"
— "Niin, Ivan Grigorjevitsh! eihän hän ole ainoa; on tässä muitakin", sanoi Ivan Antonovitsh kuivasti.
Tshitshikow ymmärsi yskän ja sanoi:
— "Ei toisetkaan saa syytä mielipahaan, minä olen itse palvellut ja ymmärrän varsin hyvin…"
— "Menkää vaan Ivan Grigorjevitsh'in luokse", virkkoi Ivan Antonovitsh jo vähän lempeämmällä äänellä. "Antakoon hän asianomaiset käskyt; ei meidän puoleltamme tule viivytystä".
Tshitshikow otti taskustaan setelin ja pani sen Ivan Antonovitsh'in eteen. Tämä ei huomannut seteliä ollenkaan ja pani kirjan sen päälle. Tshitshikow yritti osoittaa sitä hänelle, mutta Ivan Antonovitsh ilmoitti hänelle pään liikahduksella, ett'ei ole tarvis osoittaa.
— "Tuo saattaa teidät istuntohuoneesen", sanoi Ivan Antonovitsh, viitaten päällään. Muuan, samassa huoneessa olevista — hän oli niin uutterasti palvellut Oikeuden jumalatarta, että kumpikin nutunhiha oli haljennut kyynäspäiltä, päästäen vuorin kurkistelemaan ulos, ja tästä palveluksestaan hän oli saanut kollegian registratorin nimen — läksi oppaaksi ystävillemme, niinkuin ennen muinoin Virgilio Dante'lle, ja saattoi heidät istuntohuoneesen, jossa oli yksi ainoa iso nojatuoli ja siinä, pöydän päässä, kuvastimen ja kahden paksun kirjan takana istui presidentti yksinään, kuni aurinko. Tällä kohdalla valtasi uuden Virgilion semmoinen pyhä kauhistus, ett'ei hän millään muotoa uskaltanut panna jalkaansa sinne, vaan kääntyä pyörähti takaisin, osoittaen selkänsä, kuluneen kuni matto, — ties mistä siihen oli vielä tarttunut kanan höyhen. Saliin tultuansa sankarimme huomasivat, ett'ei presidentti ollutkaan yksinään. Hänen vieressään istui Sobakevitsh aivan kuvastimen suojassa. Vieraitten tulo vaikutti iloisen huudahduksen, presidentillinen nojatuoli siirtyi taammas pauhinalla. Sobakevitsh kohosi hänkin tuoliltaan ja tuli näkyviin pitkine hihoineen. Presidentti sulki Tshitshikow'in syliinsä, ja oikeuden sali lähti kajahtelemaan suuteloista. Siinä sitten kyseltiin toinen toiselta kuinka voidaan ja jaksetaan, ja siinä tuli selville, että kumpaisellakin kivistelee ristiluita, ja tämä pantiin paljon istumisen syyksi. Presidentti näkyi jo saaneen Sobakevitsh'ilta tiedon kaupasta, sillä hän rupesi onnittelemaan, mikä ensi alussa saattoi sankarimme vähän hämille, varsinkin kun hän näki Sobakevitsh'in ja Manilow'in, kummankin myöjän, joitten kanssa kaupat oli tehty kahden kesken, nyt seisovan vastatusten. Hän kiitti kumminkin presidenttiä ja kääntyen samassa Sobakevitsh'in puoleen, kysyi:
— "Kuinkas te jaksatte?"
— "Jumalan kiitos, hyvin vaan", vastasi Sobakevitsh. Ja hyvinpä näkyi laita todella olevankin. Pikemmin saattoi rauta vilustua ja ruveta yskimään, ennenkuin tämä ihmeellisen tanakaksi luotu hovinherra.
— "Niin, teillä on aina ollut hyvä terveys", sanoi presidentti; "ja roteva mies oli teidän isä vainajannekin".
— "Niin, yksinään hän kävi karhua vastaan", sanoi Sobakevitsh.
— "Mutta luulenpa minä kuin luulenkin", virkkoi presidentti, "että tekin kaataisitte karhun allenne, jos vaan menisitte mesikämmentä vastaan".
— "Enkä kaataisikaan", vastasi Sobakevitsh. "Isä vainaja oli väkevämpi minua". Huoattuaan hän jatkoi: "Ei ole nykyinen polvi enää sama. Niinpä esimerkiksi nyt tämä minunkin elämäni … onkos se laitaa? Aina vaan niinkuin…"
— "No mikäs teidän elämässänne olisi hätänä?" kysyi presidentti.
— "Ei ole laita oikein, ei ole!" sanoi Sobakevitsh päätänsä pyörittäen. "Ajatelkaas vaan, Ivan Grigorjevitsh: viidennellä olen jo kymmenellä, enkä kertaakaan vielä ole ollut sairas; jos edes kulkku olisi tullut kipeäksi, tahi paise noussut tahi muu pahka, vaan ei mitään… Ei se tiedä hyvää! Kyllä sen vielä joskus saa maksaa". Alakuloisuus valtasi Sobakevitsh'in.
— "Johan nyt!" ajattelivat Tshitshikow ja presidentti yhtä haavaa; "onpas vaan kaikenlaisia syitä valituksiin".
— "Minulla on kirje teille", sanoi Tshitshikow, ottaen taskustaanPljushkin'in kirjeen.
— "Keltä?" sanoi presidentti ja avattuansa kirjeen huudahti: "Vai Pljushkin'ilta vainen! Elää kihnuttelee se äijä vieläkin! Kummallinen kohtalo siinäkin: ennen vanhaan ei toista niin viisasta, niin rikasta miestä; entäs nyt!…"
— "Konna", sanoi Sobakevitsh, "lurjus, koko väkensä on tappanut nälällä".
— "Kyllä minä", sanoi presidentti, luettuansa kirjeen loppuun; "kyllä minä mielelläni rupean hänen asiamiehekseen. Milloinka tahdotte saada kauppakirjat vahvistetuiksi, nytkö vai jälkeenkö päin?"
— "Nyt", vastasi Tshitshikow; "pyytäisinpä vielä saada ne tänäänkin, jos mahdollista, sillä huomenna tekisi mieleni lähteä kaupungista pois. Minulla ovat valmiina sekä kauppakirjat että hakemus".
— "No se on hyvä se, mutta kas täältä me vaan emme päästä teitä pois näin pian. Kauppakirjat saadaan kuntoon tänään, mutta teidän pitää kumminkin olla täällä meidän kanssamme. Jahkas minä annan käskyn".
Hän avasi oven kansliahuoneesen, joka oli täpö täynnä virkamiehiä. Ahkerina mehiläisinä he olivat ryhmäyneet useampiin hunajakakkuihin, jos vaan juttupapereita sopii verrata hunajakakkuihin. Hän kysyi:
— "Onko Ivan Antonovitsh täällä?"
— "On!" vastasi ääni huoneesta.
— "Kutsukaa häntä tänne!"
Saliin astui ja nöyrästi kumarsi Ivan Antonovitsh, turpanaama, jonka lukija jo tuntee.
— "Ottakaas, Ivan Antonovitsh, kaikki nämä kauppakirjat…"
— "Älkääkä unohtako, Ivan Grigorjevitsh", pisti Sobakevitsh väliin, "vieraita miehiä tarvitaan kanssa, edes kaksi kummaltakin puolen. Pankaa sana prokuratorille, hän on joutilas mies ja istuu varmaankin kotona; kaikki tekee hänen edestänsä viskaali Solotuha, suurin hätikkö maailmassa. Lääkintätoimen inspehtori — joutilas mies sekin, kotona on kai hänkin, ellei hän ole mennyt jonnekin kortinlyöntiin; ja onhan tässä lähitteillä yksi ja toinen: Truhatshevski, Begushkin, — tyhjän toimittaja joka mies".
— "Niinpä niinkin, niinpä niinkin!" sanoi presidentti ja pani samassa kansliapalvelijan kaikkia näitä kutsumaan.
— "Pyytäisin minä vieläkin", sanoi Tshitshikow, "kutsumaan tänne kirkkoherra Kyrillon poikaa: hän on asiamiehenä eräälle rouvalle, jonka kanssa minä myöskin olen tehnyt kauppoja. Hän palvelee luullakseni teillä".
— "Kutsutaan, kutsutaan sekin!" sanoi presidentti; "kaikki toimitetaan. Mitä taas virkamiehiin tulee, niin älkää antako heille mitään, minä pyytämällä pyydän sitä. Minun ystäväni ei tarvitse maksaa mitään lahjoja".
Tämän sanottuaan, hän antoi jonkun käskyn Ivan Antonovitsh'ille, joka ei näkynyt olevan siitä hyvillään. Kauppakirjoilla oli nähtävästi hyvä vaikutus presidenttiin, varsinkin kun hän huomasi ostosten hinnan olevan yhteensä lähes satatuhatta ruplaa. Kotvan aikaa katsoi hän Tshitshikow'iin erinomaisella tyytyväisyydellä ja sanoi vihdoin:
— "Vai niin vainen! Vai olette te siis, Pavel Ivanovitsh, ostaneet väkeä".
— "Olen", vastasi Tshitshikov.
— "Kas se on oikein, sen minä vaan sanon".
— "Niin kyllä minä huomaan itsekin, ett'en minä sen paremmin olisi saattanut tehdäkään. Olkoon miten olleekaan, mutta ihmisen määrä ja tarkoitus on yhä edelleen horjuva ja heiluva, niin kauan kuin hän ei vielä ole asettunut tukevalle pohjalle, vaan seisoo jonkunlaisessa nuoruuden vapaamielisessä haaveilujen maailmassa". Tässä tilaisuudessa piti hän saarnan, ja syystäkin, kaikille nuorille ihmisille liberalisuudesta. Hänen sanoissaan kuului, merkillistä kyllä, jotakin epävarmaa, niinkuin olisi hän samassa sanonut itsellensä: "Älä, veikkonen, valehtele noin armottomasti!" Sobakevitsh'iin ja Manilow'iin hän ei edes katsahtanutkaan, peläten näkevänsä jotakin lausetta heidän katseissansa. Mutta tämä pelko oli turha: Sobakevitsh'in kasvot eivät värähtäneetkään; Manilow taasen — hänet olivat kauniit sanat hurmanneet, hän seisoi vaan ja päätänsä nyökäytteli tyytyväisenä. Manilow oli samassa asennossa kuin laulannon rakastaja, jolloin laulajatar on voittanut itse viulunkin ja vinkauttanut niin korkean sävelen, ett'ei mointa lähde linnunkaan kulkusta.
— "Miks'ettekäs te sano Ivan Grigorjevitsh'ille", virkkoi Sobakevitsh, "mitä te juuri olette ostaneet? Ja miks'ettekäs te, Ivan Grigorjevitsh, kysy, mitä hän on ostanut? Kas se vasta on väkeä, se, eikä väkeä, vaan kultaa suorastaan! Tiedättekös, että minä möin hänelle Mihejew'inkin, vaunusepän!"