Katsahdin tahtomattani kaupan ikkunaan ja näin, että hän siitä, niin pieni kuin se olikin, oli varmaankin voinut keskustellessaan Valkoparran ja tämän toverin kanssa pitää silmällä kadun toista puolta ja katsella minun maleksimistani lähettyvillä. Mutta hänen töykeä käytöksensä haihdutti hämminkini ja kömpelyyteni; ryhdyin heti seuraamaan rohkeasti toista suuntaa. Tietääkseni minulla oli joka tapauksessa kysymysten tekoon yhtä suuri oikeus kuin Valkoparrallakin.
"Jos nyt otaksutaan minun vakoilleen heitä, niin entä sitten? Tein sen ehkä pätevistä syistä — hyvinkin pätevistä. Mitä te siihen sanotte?"
Hän alkoi siirrellä esineitä tiskillään tarkoituksettomasti. Pidin häntä yhä silmällä. Äkkiä hän kohotti katseensa hermostuneesti, mutta uhmaavasti.
"Ette saa urkituksi minulta mitään. Olen sanonut sanottavani jo, ja minua on varoitettu teidänlaisistanne miehistä." Sitten hänen katseensa muuttui yhtä ivalliseksi kuin äänensäkin. "Vanhoja kupariesineitä!" sähäytti hän minulle. "Teidän pitäisi hieman hävetä tunkeutuessanne luokseni sellaisilla verukkeilla."
Huomasin nyt tässä piilevän jotakin ja annoin hänelle piston, suunnaten sen arimpaan kohtaan.
"Kupari on hyvä sana!" sanoin minä. "Ja ihmettelenpä, oletteko milloinkaan käsitellyt tahi nähnyt erästä vanhaa kuparilipasta, muutamien neliötuumien suuruista, johon on kaiverrettu vaakuna ja harvinainen mielilause sen alle? Oletteko?"
Hän suoristautui kuullessaan kysymykseni, ja silloin tiesin hänen nähneen sellaisen esineen ja olin varma, että nuo juuri äskettäin poistuneet miehet olivat käyneet kyselemässä sitä häneltä. Ja tehtyäni tämän huomion pyörähdin sanaakaan puhumatta kantapäilläni ja poistuin äkkiä kaupasta jättäen hänet tuijottamaan jälkeeni.
Mutta jos hän oli hämmästynyt, niin olin minäkin. Mitä kummaa merkitsikään tämä salaperäisyys, joka niin selvästi koski Parsleweä ja hänen omistamaansa kuparilipasta? Olin kävellyt kadun päähän, kääntynyt eräässä nurkassa toiselle kadulle ja kulkenut sitäkin vielä pitkälti, ennen kuin muistin kankaani ja junani. Käännyin takaisin, sain kankaani ja lähdin sitten hotelliin ja asemalle. Ja tietysti, koska olin tukkinut nenäni toisten asioihin, olin myöhästynyt Wooleriin menevästä junasta, eikä sinne lähtenyt toista, ennen kuin myöhään illalla. Sen vuoksi söin väliaterian hotellissa ja koetin sitten viettää aikani niin hyvin kuin suinkin ajatellen pääasiallisesti Parsleweä, Pawleytä, Valkopartaa, kupariseppää ja tuota kirottua kuparilipasta, kaiken tämän keskipistettä. Millainen salaperäisyys liittyi heihin ja siihen? Oliko kysymys petoksesta, sakoilla sovittamattomasta rikoksesta vai murhasta? Aioin joka tapauksessa kertoa Parslewelle kaikki huomioni niin pian kuin suinkin.
Minun piti kuitenkin malttaa mieleni kello kuuteen saakka, ja kun vihdoin kävelin laiturille noustakseni junaani, näin Valkoparran seisovan erään ensiluokan vaunun ovella ja keskustelevan saman miehen kanssa, joka oli mennyt hänen mukanaan kuparisepän kauppaan. Valkoparralla oli matkalaukkunsa ja huopapeitteensä mukanaan vaunussa — huomasin ne vilahdukselta mennessäni ohi — hän aikoi siis matkustaa jonnekin pohjoiseen samassa junassa kuin minäkin ja oli tietysti menossa Kelpieshawiin.
Muudan hotellin palvelijoista oli mukanani. Hän kantoi laukkuani ja kangaskappalettani, ja kun hän oli hakenut minulle paikan, sanoin hänelle:
"Tuon ensiluokan vaunun ovella seisoo pari herrasmiestä. Satutteko mahdollisesti tietämään, keitä he ovat?"
Mies katsoi ja nyökäytti sitten päätään.
"En tunne vanhempaa herrasmiestä, herra", vastasi hän. "Hän oli kyllä viime yönä hotellissa, mutta en kuullut hänen nimeään mainittavan. Toinen on herra Pebling."
"Kuka herra Pebling on?"
"Asianajaja — hyvin kuuluisa asianajaja täällä kaupungissamme", vastasi hän. "Pebling, Spilsby ja Pebling, asianajajia — Grey-kadun varrella. Kaikki tuntevat hänet."
Lähdin niin ollen matkalle Kelpieshawiin lain ja salaperäisyyksien täyttämässä ilmapiirissä — kuvittelin saman ilman käyvän paksuksi Valkoparran ympärillä hänen istuessaan ensiluokassa (minä taasen matkustin kolmannessa luokassa pikemminkin periaatteellisista kuin säästäväisyyssyistä) ja sekaantuvan hänen hienon sikarinsa sauhuun. Olisin antanut melko paljon, jos vain olisin saanut tietää ne ajatukset, jotka piilivät hänen suuren, juhlallisen ja sovinnaisen olemuksensa takana, mutta tiesin saavani ehkä kuulla paljonkin huomenna. Sitä, että hän oli matkalla Kelpieshawiin, en epäillyt enää.
Oli jo myöhäinen ilta saapuessamme Wooleriin, todellakin niin myöhäinen, että olin jo päättänyt viettää yöni siellä ja matkustaa Kelpieshawiin varhain aamulla. Aavistin, että Valkoparta menisi tietysti parhaimpaan hotelliin, mihin minäkin aioin, ja luulottelin saavani tietää jotakin enemmän hänestä, ehkäpä päästä jutteluunkin hänen kanssaan. Päättäen siitä, mitä olin nähnyt Newcastlessa, oli hän luullakseni melko puhelias mies, ja Woolerissa oli hänellä hyvin pienet mahdollisuudet tämän taipumuksensa toteuttamiseen. Jos minä vain nyt voisin päästä hänen kanssaan puheisiin tupakkahuoneen takan ääressä, niin —
Mutta heti kun juna saapui Woolerin asemalle, huomasin, että Valkopartaa oli odotettu ja tultu vastaan asemalle. Niin, hänet otettiin vastaan hyvin kohteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti, ja vastaanottaja oli muudan sotilaan näköinen hienoon, tummaan, nauhoilla ja napeilla koristettuun virkapukuun pukeutunut mies, joka näytti pitävän suurenmoisena kunnianosoituksena, kun Valkoparta — huomasin sen selvästi — ojensi hänelle pari sormeaan tervehdykseksi. He keskustelivat pari minuuttia ja sitten, puhuen luottavaisesti keskenään, kuten näytti, lähtivät kävelemään rinnakkain. Ja kulkiessani juuri heidän takanaan pois asemalta tulin yhä tiedonhaluisemmaksi.
"Kuka tuo virkapukuinen mies on?" kysyin sähköttäjältä, joka kokosi matkalippuja uloskäytävällä.
"Herra Hilgrave", vastasi hän heti. "Poliisikomissaari. Kiltti herrasmies, mutta hän ei ole ollut täällä vielä pitkääkään aikaa."
Menin hotelliin ihmetellen, mitä kummaa Valkoparralla oli tekemistä paikallisen poliisikomissaarin kanssa. Ja päästyäni hotelliin huomasin heidän olevan toistensa seurassa. Valkoparta aloitteli juuri myöhästynyttä päivällistään kahviossa, Hilgrave istui hänen vieressään virkistäen itseään viskillä ja soodalla ja kuunnellen hyvin tarkkaavaisesti hänen puhettaan. Minäkin annoin lämmittää itselleni hieman päivällistä kuulematta kuitenkaan mitään noiden molempien juttelusta. Keskustelu näyttikin varsin yksipuoliselta: Valkoparta nähtävästi selitteli ja poliisikomissaari nyökäytteli myöntävästi päätään. Mutta tämän keskustelun lopulla sain kuitenkin joitakin tietoja. Kun Valkoparta oli lopettanut aterioimisensa, kutsui hän tarjoilijan luokseen antaen tälle muutamia äänekkäitä käskyjä. Hänet oli herätettävä kello seitsemän aikaan huomenaamulla ja hänelle oli tuotava kuumaa vettä ja teetä. Aamiaisen piti olla valmiina juuri kahdeksan aikaan — täsmälleen. Ja kello yhdeksän aikaan piti kaupungin parhaimpien hevosten olla paikalla viedäkseen hänet Kelpieshawiin. Kuinka kaukana Kelpieshaw onkaan — viiden- vai kuudentoista kilometrin päässä? Hyvä sitten — juuri yhdeksän aikaan, täsmälleen.
Kun tämä oli saatu järjestetyksi, kääntyi Valkoparta Hilgraven puoleen ystävällisesti.
"No niin", sanoi hän tavallisella äänellään, koska hänellä nähtävästi ei ollut mitään salattavaa enää, "mitä sanotte sikarista? Täällä on luullakseni tupakkahuonekin jossakin?"
"Olette hyvin ystävällinen, herra Charles", vastasi komissaari."Tupakkahuone on juuri lämpiön toisella puolen."
Heidän mentyään kertasin mielessäni asiat nopeasti. Kello oli silloin melkein kymmenen, ja tunsin jo tarpeeksi Kelpieshawin kotoisia oloja tietääkseni siellä mentävän varhain levolle. Mutta vaistomaisesti tunsin, että Parslewen piti saada tietää uutiseni, ja aavistin, ettei minun sovi siirtää niiden kertomista aamuun. Menin sen vuoksi lämpiöön ja saatuani harjaajan käsiini vein hänet sivulle tiedustellen häneltä mahdollisuuksia hevosen saamiseen, vaikka jo olikin niin myöhäinen. Hän saikin hankituksi minulle kyydin melko pitkän ajan kuluttua suurella vaivalla, ja pidin tarkan vaarin siitä, ettei hän eikä ajaja saaneet tietää matkani päämäärää, ennen kuin olin päässyt kauaksi hotellista.
Viimeinen pätkä Kelpieshawin tiestä oli sellaisessa kunnossa, etteivät ajopelit voineet liikkua muuten kuin matelemalla, ja puoliyö oli jo melkein käsissä, kun näin vanhan rakennuksen tornin kuvastuvan tummana ja aavemaisena kuun valaisemaa taivasta vasten. Kuten olin odottanutkin, ei mistään ikkunasta näkynyt tulta, ei edes tornin ylimmästä kerroksestakaan, missä Parslewellä oli kirjastonsa. Tunsin itseni melko yksinäiseksi ajopelien poistuttua seisoessani tuulen lakaisemalla pihalla yksinäni. Koputin tornin oveen monta kertaa saamatta vastausta, ja tietäessäni seinien ja ovien paksuuden aloin jo pelätä, ettei minkäänlaista koputusta voitaisi kuulla ja että minun olisi pakko viettää yöni jossakin ulkohuonerakennuksessa. Mutta koputukseni herätti koirat, jotka rupesivat hurjasti haukkumaan. Silloin aukeni muudan ikkunakin ja Tibbie Muirin vihainen ääni kuului kysyvän, kuka kummassa siellä pihalla piti sellaista meteliä.
"Älkää olko vihainen, Tibbie", huusin minä. "Minähän täällä vain olen. Ilmoittakaa isännällenne, että olen palannut takaisin, ja päästäkää minut sisään."
Hetkisen kuluttua tuli herra Parslewe itse avaamaan. Hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, soi vain minulle yhden ivallisia hymähdyksiään.
"No niin, nuori herra", sanoi hän kohottaen lamppuaan ja katsoen minuun tarkasti minun tullessani sisään, "te olette hieman väsyneen näköinen". Sitten hän oikullisella ja leikillisellä tavallaan alkoi sulkiessaan ja lukitessaan suurta ovea lausua dramaattisesti:
"'Vaikk' mies ol' heikko, arkakin, hän sentään jotain voi, kun tulen liekit riehuivat ja sotatorvi soi; luo Priamon hän kiiruhti, kun päivä valkeni, ja verhon syrjään sysäten hän suunsa aukaisi: Puol' Troijaas' tulen uhrina on tällä hetkellä, ja vihollinen viipyy viel' kaupungin vierellä!'
"Mutta menkää vain arkihuoneeseen, Craye, niin katsotaan, voiko tippa viskiä vaikuttaa teihin virkistävästi."
Hän nauroi jälleen työntäen minua portaita ylös ja minä menin mielellänikin.
"Herra Parslewe", sanoin, "en ole heikko, en arka enkä surullinenkaan, mutta minun on vilu, koska yö on kylmä ja tuo kurja vanha umpivaunu, jonka onnistuin saamaan, oli niin vetoinen. Ja mitä taasen Priamoon ja Troijaan tulee, on minulla kerrottavana muudan tarina, joka voittaa senkin."
"Niinkö? Keskiöisiä tarinoita kannattaa tavallisesti kuunnella, ja jos teidän on kylmä, on tuolla luullakseni vielä hieman tultakin, jonka me pian voimme kohentaa paremmin palamaan. Mutta —"
Olimme silloin juuri portaitten yläpäässä, kun Madrasia huusi äkkiä huoneestaan.
"Jimmie, onko siellä hän?" kysyi hän välittämättä kieliopista kiihkeydessään. "Ja mitä hän haluaa näin myöhäiseen?"
"Niin, minä täällä olen!" huusin vastaan. "Ja minä olen saapunut turvallisesti ja terveenä perille huolimatta kaikista seikkailuistani —"
"Tuo saa jäädä huomiseen", keskeytti Parslewe työntäen minut huoneeseen. "Mene sinä vain nukkumaan jälleen, tyttöseni!" Hän sulki oven, veti paksut verhot sen eteen ja kohennettuaan tulta ja sytytettyään lampun hän kaatoi meille molemmille lasillisen viskiä karahvista ja sytytti piippunsa. "Ja millainen on tarinanne, Craye?" kysyi hän.
Olin ajatellut sen kertomista koko matkan ajaessani Woolerista ja miettinyt parasta tapaa, kuinka voisin parhaiten esittää eri tilanteet hänelle. Olin katsonut parhaimmaksi kertoa kaikki johdonmukaisesti, jotta hän itse saisi tehdä johtopäätöksensä ja keskeyttää puheeni halutessaan. Sen vuoksi aloitinkin alusta, siis tietysti siitä hetkestä, jolloin huomasin Pawleyn odottelevan etelästä saapuvaa junaa. Katselin häntä tarkasti kertoessani tarinaani, koska halusin välttämättä nähdä, millaisen vaikutuksen se teki häneen ja kuinka samat asiat, jotka olivat vaikuttaneet minuun, vaikuttaisivat häneen. Siirtyessäni kohdasta toiseen huomasin hänen olennossaan jotakin kummallista, puoleksi leikillistä ja puoleksi kyynillistä kylmäverisyyttä; hänen kasvonsa pysyivät muuttumattomina, paitsi pientä välkettä hänen silmissään, ja vain kerran hän näytti heikkoja hämmästymisen merkkejä liikuttamalla hieman huuliaan viitatessani ensi kerran kuparilippaaseen. Ja pari kertaa hän hymyili nyökäytellen vähän päätään. Ensi kerran se tapahtui silloin, kun rupesin puhumaan kuparisepän kaupasta, jolloin hän liikahti hieman sanoen hiljaa:
"Tarkoitatte varmaankin vanhaa Bickerdalea", ja toisen kerran, kun sanoin poliisikomisaarin nimittäneen Valkopartaa herra Charlesiksi. Hän purskahti oikein nauruun kuullessaan sen.
"Hyvin mahdollista, kylläkin", mumisi hän. "Hän on kyllä sellainen, ettei hän aja herra Charlesia ulos. Mutta en ollut kuullut siitä."
"Siinä on koko juttu, herra Parslewe", lopetin minä. "Jätin herra Charlesin ja poliisikomissaarin polttamaan sikarejaan ja juomaan viskiään. Näin heidät tupakkahuoneen avoimesta ovesta, ja he näyttivät kilistelevän lasejaan miesten tapaan. Sitten matkustin läpi yön kertomaan teille."
"Niin. Mutta kertomaan minulle — mitä?"
"Sen, mitä jo olen kertonut."
Hän katsoi minuun kummallisen kysyvästi.
"Kuulostaa melko salaperäiseltä, vai mitä, hyvä mies?"
"Minusta ainakin tavattoman salaperäiseltä", vastasin.
Hän hieroi miettiväisesti leukaansa ryypäten sitten lasistaan.
"Te olette epäilemättä huvittanut itseänne muodostamalla siitä teorioja?" vihjaisi hän.
"Enkä ole", vastasin minä. "Juttu on liian mutkallinen teorioille, herra Parslewe. Tarkoitan, että se on liian sotkuinen minulle."
"No niin, sanokaamme sen sijaan, että olette ajatellut sitä", huomautti hän kuivasti. "Kai olette miettinyt sitä kovastikin?"
Viittasin hänen takanaan sijaitsevaan tarjoilupöytään.
"Olen tietysti ihmetellyt, mitä kummaa tuolla kuparilippaalla on tekemistä asiassa? Saan kuulla erään lihavan, juhlallisen ja itsetietoisen matkustajan, joka ehkä on tullut tänne Lontoosta saakka, puhuvan tuosta kuparilippaasta eräässä Newcastlen hotellissa. Muudan Newcastlen kauppias joutuu hämilleen, kun mainitsen hänelle samasta kuparilippaasta. Ja tuolla on tuo sama lipas liekkien kirkastamana."
"Niin, siinä se on ja siihen se jääkin, hyvä herra!" Hän sulki huulensa tuolla lujalla tavalla, minkä olin oppinut tuntemaan jo melko hyvin huolimatta lyhyestä tuttavuudestamme, ja kun hän avasi ne jälleen, teki hän sen hymyilläkseen. "Mutta se ei selitä mitään, Craye, vai selittääkö?"
"Ei ainakaan minulle", myönsin.
Hän nousi, heitti pari kolme pientä halkoa tuleen ja asettuen seisomaan selin siihen työnsi kätensä aamunuttunsa taskuihin. Hän veti haikuja suuresta piipustaan jonkin aikaa tuijottaen huoneen varjoisiin nurkkiin ja sitten äkkiä purskahti nauruun.
"Voitte kertoa tämän kaiken Madrasialle huomenna", sanoi hän. "Se tulee kiinnostamaan häntä."
"Saattamaan hänet ymmälle, tarkoitatte kai."
"No, molempia sitten, koska ne eivät eroa paljonkaan toisistaan. Ja ilahduttamaan häntä myös, koska hän ajatteli — naisena ja omaten naisellisen aavistuskyvyn — että herra Pawley oli — on, jokin sellainen herrasmies kuin hän näyttää olevankin."
"Luulette siis Pawleyn tulleen tänne tietyssä tarkoituksessa tekemään havaintoja?"
"Ehkä", vastasi hän kylmästi. "Silloin se ei kuitenkaan juolahtanut mieleenikään, koska luulin miehen puhuvan totta, vaikka hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät kiinnittäneetkään mieltäni. Mutta silloinhan mies sanoikin itseään harrastelijaksi, oppilaaksi. Ja hän olikin kieltämättä sellainen."
"Minä taasen luulen, että herra Pawley oli vakooja."
Tein tämän suoran väitteen siinä tarkoituksessa, että pääsisin selville Parslewen ajatuksista. Mutta lausuttuani sen näin heti, ettei hän tarttuisi siihen. Hänen olennossaan oli jotakin sellaista, mikä ilmaisi minulle, ettei hän tulisi sanomaan sanaakaan salaisuuden selittämiseksi — ei ainakaan vielä. Mutta juuri silloin satuin muistamaan jotakin.
"Olen unhottanut erään tapauksen, joka ei tuntunut minusta silloin minkään arvoiselta. Pawleyn ollessa täällä jätitte meidät kahden tähän huoneeseen mennessänne yläkertaan kirjoittamaan jotakin luetteloa hänelle. Teidän poissaollessanne hän otti kuparilippaan käteensä ja huomautettuaan jotakin sen taiteellisesta valmistustavasta kysyi minulta, tiesinkö minä, kenen vaakuna siinä oli, ja teki sitten vielä muutamia muitakin kysymyksiä. Hän näytti epäilyttävän uteliaalta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Koska päähäni jälkeenpäin pälkähti, että Pawley olisi ehkä voinut vastata siihen kysymykseen itsekin", vastasin minä. "Vaikka hän tiesikin sen, kysyi hän kuitenkin sitä minulta."
"Siinä tapauksessa mies tiesi hieman enemmän vaakunatieteestä kuin vanhoista hautakummuista", huomautti hän ivallisesti naurahtaen. "Kertokaa tämäkin Madrasialle huomenna, koska hän pitää sepitetyistäkin salaisuuksista ja tässä on muudan todellinen oikeasta elämästä. Juokaa lasinne pohjaan, ja lähdetään sitten nukkumaan."
Ymmärsin, että oli aivan toivotonta vaatiakaan minkäänlaista selitystä Parsleweltä. Tiesin senkin, että hän voisi kertoa minulle melko paljon, jos hän vain haluaisi. Mutta koska tämä kaikki ei missään tapauksessa liikuttanut minua, nousin.
"Sain tarvitsemani kankaan", kerroin hänelle poistuessamme huoneesta."Nyt on kaikki valmista."
"Silloinhan voitte aloittaa taulunne maalaamisen. Hyvää yötä!"
Hän nauroi minulle tieten tahtoen sanoessamme hyvää yötä toisillemme huoneeni ovella, minkä jälkeen hän meni omaan huoneeseensa. Hänen ovensa sulkeutui, ja kummallinen vanha talo kävi hiljaiseksi.
Nukuin kuin tukki lopun yöstä — niin raskaasti todellakin, että oli jo melko myöhäinen herätessäni. Koetin kiiruhtaa niin paljon kuin suinkin ajaessani partaani ja pukeutuessani, sillä luulin olevani myöhässä. Ihmeekseni olinkin ensimmäinen arkihuoneessa. Takassa paloi iloinen valkea, pöytä oli katettu, ja lautasellani näin minulle osoitetun kirjeen, ja Madrasian lautasella oli samanlainen hänelle osoitettu. Sieppasin omani ja tunsin Parslewen sotkuisen käsialan. Mursin sinetin ja tuijotin ihmetellen siihen, mitä hän oli kirjoittanut puolelle postipaperiarkille.
"Hyvä Craye!" sanottiin siinä, "te olette hyvä mies ja luottamusta herättävä. Pitäkää huolta tytöstä, kunnes joko kuulette minusta jotakin tahi tapaatte minut jälleen. Se, mitä kerroitte minulle varhain tänä aamuna, taivuttaa minut uskomaan, että minun on lähdettävä heti toimittamaan erästä mahdollisesti hyvinkin tärkeää asiaa. Voikaa hyvin. J. P."
Olin tuskin lukenut tämän todellakin tärkeän kirjeen, kun Madrasia riensi huoneeseen. Hän hyräili jotakin vanhaa kansanlaulua. Mutta se keskeytyi heti, kun hän huomasi minun viittaavan hänen lautaselleen asetettuun kirjeeseen.
Seisoin paikoillani vaieten ja katsellen Madrasiaa, kun hän repi kuoren auki, veti sieltä esille paperisuikaleen (Parslewe oli, olin sen jo aikoja sitten huomannut, suuri saituri paperin käyttöön nähden ja raapusteli viestejään ensimmäiselle sopivalle suikaleelle) ja luki siihen kirjoitetut sanat. Hänet otsansa matalat, hämmästyksen aiheuttamat juovat muuttuivat syviksi rypyiksi, ja liikkeellä, jota tuskin voidaan kuvata, hän työnsi paperin pöydän yli minulle.
"Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?" huudahti hän. "Ja missä hän on?"
Vilkaisin tähän toiseen viestiin, joka mahtui yhdelle riville.
"Ole kiltti tyttö ja tee käskyjeni mukaan."
"Tee käskyjeni mukaan!" lisäsi hän. "Taivas varjelkoon, kuka tässä sitten on käskijänä?"
Ojensin hänelle vaieten kirjeeni ja hän näytti yhä hämmentyneemmältä luettuaan sen.
"Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän. "Onko — mutta hän on nähtävästi mennyt tiehensä. Ja sen johdosta, mitä olette kertonut hänelle. Mitä —? Mutta odottakaahan!"
Hän soitti pientä tiukua, joka oli asetettu pöydän nurkalle, ja ennen kuin sen kimeä ääni oli lakannut kuulumasta, tuli vanha palvelijatar nopeasti huoneeseen.
"Tibbie", sanoi Madrasia, "onko herra Parslewe matkustanut ja milloin?"
"Hän lähti kello viiden aikaan tänä aamuna, neiti", vastasi Tibbie. "Hän vain koputti ovelleni ja sanoi viipyvänsä poissa pari kolme päivää, siinä kaikki. Hänen lähdettyään katsoin ikkunasta ja näin hänen ratsastavan pois ponillaan."
"Mihin päin?" kysyi Madrasia.
"Nummen poikki, neiti", vastasi Tibbie. "Roddamiin päin."
Madrasia epäröi hetkisen, nyökäytti sitten päätään ja kääntyen pöytään päin alkoi kaadella kahvia kuppeihin, jolloin vanha nainen poistui. Ja kuin aloittaakseni holhoojatointani käänsin tarkkaavaisuuteni kuumiin ruokiin.
"Kalaa vai liikkiötä?" kysyin minä.
"Hiiteen molemmat!" vastasi Madrasia. "No, kalaa sitten. Mitä tämä salaperäisyys merkitsee? Mitä kerroitte hänelle viime yönä?"
"Tänä aamuna, pikemminkin", sanoin minä. "Varhain tänä aamuna. Niin, minunhan piti kertoa sama teillekin, koska hän luuli sen kiinnostavan teitä paremmin kuin jokin sepitetty tarina. En kuitenkaan tiedä, mitä tämä kaikki merkitsee. Toivoisin tietäväni. Mutta ehkä te olette paremmin perillä siitä."
"Ehkäpä, kunhan vain ensin kerrotte minulle asian."
Ja suupalojen lomassa kerroin hänelle kaikki seikkailuni siitä hetkestä alkaen, jolloin huomasin Pawleyn, siihen saakka, jolloin löysin Parslewen kirjeen lautaseltani. Kun viittasin ensi kerran kuparilippaaseen, kääntyi hän katsomaan tuota salaperäistä kapinetta, joka oli tavallisella paikallaan sivupöydällä, ja kun lopetin kertomukseni, tuijotti hän siihen jälleen.
"Juuri niin!" sanoin. "Toivoisin voivani kertoa enemmän, mutta en voi. Ja minäkin haluaisin tietää juuri saman kuin tekin — mitä tämä kaikki tarkoittaa? Tämä on joka tapauksessa ensiluokkainen salaisuus. Pawley saapuu tänne ja hänen huomataan tarkastelevan kuparilipasta. Matkustettuani Newcastleen näen Pawleyn tapaavan siellä erään pulleanaamaisen valkopartaisen vanhan herran. Kuulen tämän henkilön kertovan kuparilippaasta eräälle toiselle miehelle, joka on kuulemma myös asianajaja. Joudun sitten sanaharkkaan erään kuparisepän kanssa, jonka tiesin varmasti tuntevan ja nähneen tuon saman kuparilippaan, ja sitten joudun vielä muihin seikkailuihin. Tulen kotiin ja kerron kaiken Parslewelle, ja Parslewe pakenee yöllä ja luovuttaa teidät —"
"Kiitoksia vain, mutta hänen olisi pikemminkin pitänyt jättää teidät minun holhoukseeni", sanoi Madrasia. "Ja älkää unhottakokaan sitä, että hänen poissaollessaan olen minä isäntänä. Viis siitä, mitä hän sanoi — ja teidän on oltava niin hyvä ja tottelevainen kuin suinkin. Peruutan hänen määräyksensä ja olen siis nyt erottanut teidät virastanne. Ajattelen kuitenkin —"
"Mitä sitten?" kysyin minä nöyrästi.
Hän viittasi haarukallaan tarjoilupöytään.
"Kuparilipasta. Voisinko muuta?"
Otin hieman enemmän liikkiötä ja jatkoin syömistäni jonkin aikaa vaiti ja miettien.
"Ehkä se on noiduttu", huomautin vihdoin, "kuin satujen aarrearkku."
"Älkää nyt puhuko tyhmyyksiä. Kuta enemmän tätä ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että tämä on tahi voi ainakin olla hyvinkin vakava asia. Ensiksikin, tuo lipas ei ole aina ollut tuossa paikassa, ei tässä talossakaan."
"Eikö?" sanoin minä kysyvästi.
Hän vaikeni hetkiseksi voidakseen miettiä. Sitten hän kääntyi luottavaisesti puoleeni.
"Koska Jimmie on uskonut minut teidän hoitoonne", sanoi hän mielistelevästi, "niin —"
"Tehän sanoitte minulle juuri äsken peruuttavanne hänen määräyksensä ja rupeavanne itse päälliköksi."
"Niin kyllä, mutta ymmärrätte varmasti tarkoitukseni! Ja koska hän käski teidän kertoa minulle kaikki nämä kummalliset seikkailunne, ei luullakseni ole mitään syytä, miksi en voisi olla yhtä suora teitä kohtaan. Minusta tuntuu näet siltä, että olemme joutuneet tilanteeseen, jossa vilpittömyys on suotavaa."
"Aivan varmasti, minun mielestäni."
"No, hyvä sitten", jatkoi hän. "Muistan tuon kuparilippaan tulon tänne."
"Oikeinko totta?"
"Jimmie", jatkoi hän, "käyttääkseni hänestä samaa nimeä, jolla olen nimittänyt häntä polvenkorkuisesta asti, on hyvin kummallinen henkilö, paljon kummallisempi kuin te voitte aavistaakaan. Hänellä on päähänpistoja — ei lääketieteellisiä eikä patologisia, mutta oikkuja kuitenkin. Ne esiintyvät hyvin monella eri tavalla. Muudan niistä on esimerkiksi sellainen, että hän lähtee tiehensä äkkiä yksinään — Jumala ties, minne."
"Kuten tässäkin tapauksessa", sanoin minä.
"Aivan niin. Tämä ei ole millään tavalla ensi kerta. Hän vain yksinkertaisesti poistuu, eikä hänestä kuulla eikä tiedetä mitään, ennen kuin hän palaa takaisin yhtä odottamatta kuin oli lähtenytkin. Ja tavallisesti — luulenpa todellakin aina — tuo hän palatessaan joitakin esineitä mukanaan."
"Hyvin ymmärrettäväähän se on. Hän on silloin ollut hakemassa harvinaisuuksia."
"Ehkä, mutta miksi niin salaisesti?"
"Sellainen kuuluu asiaan. Kuta enemmän salaperäisyyttä, sitä enemmän huvia. Ihmisluonne ja erittäinkin muinaistutkijan luonne on sellainen."
"No niin, noin kaksi- tahi viisitoista kuukautta sitten hän lähti samalla tavalla kuin nytkin", sanoi Madrasia. "En tiennyt silloinkaan, missä hän oli ollut, koska hän ei milloinkaan kerro matkoistaan. Mutta kun hän palasi, toi hän kuparilippaan mukanaan. Hän kiilloitti sen samana iltana, jolloin hän tuli kotiin. Ihailin sitä tietysti ja kysyin, mistä hän oli sen saanut. Hän vastasi saaneensa sen sattumalta käsiinsä, kuten hän aina sanoo. Epäilemättä jossakin kadulla tai pellolla tai jossakin raitiovaunussa tai junassa. Mutta sellainen on niin Jimmien tapaista. Ja samalla kertaa hän toi mukanaan muutamia vanhoja kirjojakin — hyvin vanhoja ja tavattoman harvinaisia — joista tein erään huomion, vaikka en ole milloinkaan sanonut hänelle sanaakaan siitä."
"Mitä te huomasitte niissä?"
"Kirjat ovat yläkerrassa hänen kirjastossaan, ehkä olette jo nähnytkin ne. Jokaisessa kirjassa on nimikilpi vaakunoineen ja mielilauseineen, jotka ovat aivan samanlaiset kuin kuparilippaassakin."
"Olen nähnyt nuo kirjat ja vaakunatkin. Omituista ja tärkeää."
"Miksi tärkeää?"
"Koska ne näyttävät olevan peräisin samasta paikasta. Hän ei siis kertonut teille mitään siitä, mistä hän oli saanut nuo esineet?"
"Hän ei kerro milloinkaan kellekään mitään siitä, mistä hän hankkii noita esineitä — ei milloinkaan. Hän tuo ne vain kotiin ja asettaa ne jonnekin ja siinä kaikki. Kuparilipas katosi kuitenkin äskettäin joksikin aikaa. Huomasin sen ja hän suvaitsi ilmoittaa minulle vieneensä sen korjattavaksi eräälle miehelle Newcastleen."
"Oo!" huudahdin minä. "Nyt käsitän jo jotakin. Tuo mies oli kupariseppäBickerdale. Tietysti!"
"Olen jo ajatellut sitä — huomasin sen heti teidän kertoessanneBickerdalesta. Mutta entä sitten?"
"Hm! Kysymystänne kannattaa ajatella. Entä sitten, todellakin! Luulen kuitenkin jonkun olevan hyviin kiintyneen tuohon kuparilippaaseen, mutta miksi, sen tietää yksin Jumala. Tuo lihava valkopartainen vanhus, esimerkiksi. Ja tästäpä minä muistankin, että hän saapuu tänne tänään yhtä varmasti kuin kohtalo. Mitä nyt sanommekaan hänelle?"
"Tarvitseeko meidän sanoa muuta kuin että isäntä on tipotiessään?" kysyi Madrasia.
"Se ei tyydyttäisi häntä. Hän on itsepäinen vanha herra ja sitä paitsi Charles Jokin, ja hän suuttuisi varmasti, jos kohtelisimme häntä kuin lakeijaa. Sallikaa minun ehdottaa jotakin."
"Mitä sitten?" kysyi Madrasia epäillen. "Meidän pitää olla varovaisia."
"Muustahan tässä ei ole kysymystäkään. Tehkäämme näin: Jos tuo vanha herra tulee, ja hän tuleekin varmasti, käskemme Tibbien opastaa hänet tänne. Otamme hänet vastaan kaikessa komeudessamme; te tietysti näyttelette oikeata osaanne linnanrouvana ja minä teidän vieraananne. Pahoittelette, että herra Parslewe on matkustanut pois kotoaan määräämättömäksi ajaksi, ja koetamme molemmat olla hyvin varovaisia, ettemme ilmaisisi vanhukselle mitään. Mutta pidämme häntä silmällä. Minä ainakin haluan nähdä, etsiikö, näkeekö ja näyttääkö hän tuntevan kuparilipasta. Pawley on kyllä kertonut hänelle, missä sitä säilytetään, ja ilmaissut tarjoilupöydän paikan. Katsokaamme nyt, kääntyykö hänen katseensa sinnepäin. Hän tulee ja ehkäpä hyvinkin pian."
"Hyvä", suostui Madrasia. "Mutta jos hän ryhtyy ristikuulustelemaan meitä?"
"Torjumme hänen kysymyksensä puhumatta mitään tärkeää. Meidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin siitä, että herra Parslewe on poissa."
Lopetimme aamiaisemme, pöytä korjattiin, ja istuuduimme odottamaan puhellen. Ja ennen pitkää kuuluikin tornin ovelta kovaa koputusta. Tibbie Muir, joka oli jo saanut ohjeensa, meni sinne katsomaan. Hetkisen kuluttua kuulimme raskaita askelia kiertoportailta. Tibbie katsoi huoneeseen ja hänen takaansa häämötti muudan suuri turkiskauluksinen rumilas.
"Täällä on muudan herrasmies, joka sanoo itseään herra Charles — herraCharles —" aloitti Tibbie.
Rumilas tuli lähemmäksi hattu kädessään.
"Sallikaa minun", sanoi hän mielistelevästi. Sitten hän katsoi ympärilleen värillisten lasi-ikkunoiden valaisemassa huoneessa ja huomattuaan naisen siellä kumarsi. "Charles Sperrigoe", sanoi hän. "Olen saapunut tänne tervehtimään herra Parsleweä, herra James Parsleweä."
"Herra Parslewe ei ole kotona", vastasi Madrasia. "Hän on matkustanut pois liikeasioissa."
Herra Charles näytti pettyneeltä. Mutta hän katsoi tarkasti Madrasiaan ja kumarsi jälleen kohteliaammin kuin äsken.
"Ehkä minulla on kunnia", sanoi hän, "puhutella neiti Parsleweä?"
"Ei", vastasi Madrasia. "Nimeni on Durham ja olen herra Parslewen holhokki."
Herra Charles katsoi minuun. Koetin tarkoituksellisesti pysytellä huoneen varjoisimmassa osassa, koska siellä oli pimeämpää, ja huomasinkin, ettei hän tuntenut minua, vaikka hän varmaankin oli nähnyt minut Newcastlessa ja Woolerissakin.
"Entä tämä nuori herrasmies?" vihjaisi hän. "Onko hän herra Parslewen poika?"
"Ei", vastasi Madrasia, "muudan vieras vain."
Herra Charles näytti surulliselta ja tyytymättömältä. Hän liikahteli hieman levottomasti ja hermostuneesti.
"Ettekö tahdo istuutua?" kysyi Madrasia.
Hän istuutui eräälle tuolille keskus- ja tarjoilupöydän väliin. Sitten hän katsoi Madrasiaan uteliaasti ja mielestäni hyvin ihailevastikin.
"Kiitoksia", hän sanoi. "Pahoittelen kovasti herra Parslewen poissaoloa. Olen kuullut sanottavan herra Parsleweä eteväksi muinaistutkijaksi."
"Oh!" sanoi Madrasia. "Eteväksikö?"
"Niin, eteväksi juuri", kuhersi vieras. "Hyvin eteväksi."
"Kummallista!" huomautti Madrasia. "Olen luullut häntä vain hutilukseksi. Sellaiseksi hän varmasti itsekin itseään luulee."
Herra Charles viittasi lihavalla valkoisella kädellään.
"Profeettain, nuori neiti, ei sanota nauttivan minkäänlaistakunnioitusta omassa maassaan", huomautti hän hymyillen tieten tahtoen."Ja oppineet miehet luulottelevat tavallisesti itseään aloittelijoiksi.Mitä sanookaan muudan lempirunoilijani?
"'Tiede on ylpeä siitä, että se on oppinut niin paljon;viisaus on nöyrä sen tähden, ettei se tiedä enempää.'
"Juuri niin!"
"Pidättekö runoista, herra Charles?" kysyi Madrasia.
"Äärettömästi, ja vanhoista esineistä myös", myönsi vieraamme. "Ja koska jouduin sattumalta näille seuduille ja kuulin puhuttavan herra Parslewestä, uskalsin lähteä vieraisille hänen luokseen voidakseni osoittaa hänelle kunnioitustani ja —"
"Juuri niin", keskeytti Madrasia. "Kuinka ystävällinen olettekaan. Emme luullakseni ole tienneetkään, että holhoojani maine muinaistutkijana on leviämäisillään, mutta hän näyttääkin tulevan kuuluisaksi. Olette toinen henkilö, joka on tullut tervehtimään häntä samassa asiassa muutamien päivien kuluessa. Toinen", lisäsi hän, "oli muudan Pawley-niminen herrasmies."
"Todellako?" sanoi herra Charles. "Tunnen vain muutamia muinaistutkijoita, koska olen jonkinlainen erakko. Ja ehkä herra Crawley tai Pawley olikin niin onnellinen, että hän tapasi herra Parslewen kotona ja voi nauttia hänen seurastaan. Aivan niin, aivan niin. Ja minulla taas voidaan sanoa olleen huonon onnen."
"Herra Parslewe matkusti tänä aamuna", huomautti Madrasia asiallisesti."Hän voi palata ehkä jo huomenna, mutta sitä on mahdotonta näinedeltäpäin sanoa. Hän voi viipyä poissa ehkä viikonkin, jos hyvin käy.Mutta ilmoitan hänelle varmasti käynnistänne, herra Charles."
"Kiitoksia, kiitoksia", sanoi vieras. "Olen hyvin pahoillani, koska en vielä tiedä, kuinka kauan tulen viipymään näillä seuduilla. Ihana romanttinen paikka, hyvin romanttinen. Oletteko asunut täällä kauankin?"
"Aina Intiasta saapumisestamme asti", vastasi Madrasia unhottaen sopimuksemme. "Muutamia vuosia."
"Niinkö, saapuiko herra Parslewe tänne Intiasta?" kysyi herra Charles kiihkeästi. "Mutta te — ette suinkaan te ole syntynyt tuon polttavan taivaan alla?"
"Olen kyllä", vastasi Madrasia nauraen.
"Englantilaisista vanhemmista, tietysti? Luonnollisesti — englantilainen ruusu — ah, englantilainen ruusu! Ei kukaan, neiti Durham, voisi luullakaan teitä muuksi."
Rykäisin hienotunteisesti. Ja Madrasia ymmärsi vihjauksen.
"Olen pahoillani, ettei herra Parslewe sattunut kotiin", aloitti hän."Voinko ilmoittaa hänelle jotakin?"
Herra Charles otti esille kotelon ja asetti nimikorttinsa pöydälle. Sitten hän nousi, ja molemmat huomasimme hänen kääntävän katseensa kuparilippaaseen. Hän tarkasteli sitä kotvasen kiinteästi.
"Kiitoksia, kiitoksia", vastasi hän. "Korttini, terveiseni ja pahoitteluni, ja ehkä suon itselleni sen ilon, että tulen tervehtimään häntä uudestaan, jos hän vain palaa piakkoin. Tahtoisin hyvin mielelläni katsella hänen kokoelmiaan."
Madrasia otti kortin käteensä.
"Ja missä asutte, herra Charles?" kysyi hän.
"Vielä päivän tahi parikin Woolerin hotellissa. Ja sen jälkeen ehkä muutamia päiviä Berwickissä. Wooleriin osoitetut kirjeet saavuttavat minut joka tapauksessa niin kauan kuin tulen oleskelemaan näillä seuduilla, koska ne lähetetään jälkeeni."
Hän katseli vieläkin kuparilipasta ja rupesi hetkisen kuluttua pettämään meitä.
"Kuinka kaunis vanha tarjoilupöytä tuo onkaan?" huomautti hän mennen lähemmäksi kysymyksessä olevaa huonekalua. "Herra Parslewe on nähtävästi chippendalelaisten esineiden tuntija."
Hän lähestyi vieläkin lähemmäksi pöytää, mutta molemmat huomasimme, ettei hän katsellut sitä ollenkaan, tuijotti vain kuparilippaan vaakunaan.
"Kokoaminen on hauskaa hommaa", sanoi hän suoristautuen. "No niin, minun on kai lähdettävä. Huvi ei saa syrjäyttää velvollisuutta, ajoneuvoni odottavat, ja minulla on vielä jotakin tehtävää matkani päämäärässä."
Hän puristi Madrasian kättä mielestäni liiankin sydämellisesti.Madrasia kääntyi puoleeni.
"Ehkä tahdotte opastaa herra Charlesin turvallisesti portaita alas?" ehdotti hän. "Ne ovat melko vaaralliset oudolle."
Menin edellä portaissa ja avasin oven. Huoneessa oli ollut hämärä ja vielä enemmän portaissa, mutta kevätaurinko valaisi meidät koko loistollaan tullessamme pihalle, ja silloin, nähdessään minut ensi kerran selvästi, vanhus huudahti äkkiä kovasti.
"Mutta nuorimies!" sanoi hän tuijottaen minuun ja punastuen tuntiessaan minut. "Olen nähnyt teidät ennenkin. Esimerkiksi eilen illalla Woolerin hotellissa. Ja, ja jossakin muuallakin ennen sitä."
"Varmaankin Newcastlessa", sanoin. "Näin teidät siellä pari kolme kertaa."
Hän pysähtyi kuin naulittu pihan keskelle tuijottaen yhä minuun.
"Kuka te olette?" kysyi hän. "Tyttö tuolla ylhäällä sanoi teitä vieraakseen."
Hänen mielistelevän kohtelias käytöksensä oli haihtunut nyt, ja hän näytti melkein uhkaavalta. Katsoin häneen ihmetellen.
"Neiti Durham sanoi aivan oikein. Olen todellakin hänen vieraansa."
"Ja Parslewenkö myös?"
"Niin, varmasti hänenkin", sanoin minä.
"Kuinka kauan olette ollut tuttu hänen kanssaan?"
Hänen käytöksensä alkoi nyt käydä hieman liian röyhkeäksi.
"Mutta —. En ymmärrä lainkaan —"
Hän pukkasi minua äkkiä rintaan kummallisen tuttavallisesti.
"Kuulkaahan nyt, nuorimies", sanoi hän. "Sanoitte nähneenne minutNewcastlessa. Olinko silloin jonkun seurassa?"
"Kyllä", vastasin minä hieman äreästi. "Näin teidät eräänPawley-nimisen miehen seurassa."
"Oo!" huudahti hän. "Ja näitte minut eilen illalla Woolerissa poliisikomissaarin seurassa. Tulitteko te tänne kertomaan sen ja tuon Pawley-vaiheen Parslewelle? Olenko oikeassa?"
"Kyllä", vastasin minä. "Mutta miksi sitä kysytte?"
Sanomatta enää sanaakaan hän nousi ajoneuvoihinsa, viittasi ajajalleen ja kiiruhti pois.
Katselin, kuinka Charles Sperrigoe ajoi pois nummitietä, suljin sitten tornin oven ja palasin hitaasti ja hyvin mietteissäni portaita ylös arkihuoneeseen. Madrasia seisoi vielä paikoillaan uuninmatolla, mihin hän oli jäänytkin; hänellä oli kuparilipas kädessään ja hän tarkasteli sitä huolellisesti. Kun tulin huoneeseen, laski hän sen pöydälle ja me katsoimme toisiimme.
"Luuletteko hänen tulevan takaisin?" kysyi hän.
"En voi tietää sitä", vastasin minä. "Mutta luullakseni hän ja Pawley ovat melkein samaa lajia. Jos hän on herra ja Pawley on renki, ei silloin isännän ja rengin välillä ole suurtakaan eroa. Huomasitteko, ettei hän halunnut myöntää tuntevansa Pawleytä, vaikka muistikin varmasti tavanneensa Pawleyn Newcastlessa toissa päivänä? Mutta nyt minä kerron teille, mitä alhaalla tapahtui."
Toistin hänelle tarkoin sen lyhyen sananvaihdon, mihin olin joutunut vieraan kanssa pihalla. Hän kuunteli innostuneesti, ja hänen silmänsä kirkastuivat.
"Ymmärrän hänen tarkoituksensa. Hän luuli teidän kertomuksenne Jimmielle Newcastlen tapahtumista ja hänen tulostaan tänne karkoittaneen Jimmien täältä äkkiä."
"No niin, eikö hän sitten ole lähtenyt?"
Hän katsoi minuun hetkisen vaiti, nyökäytti sitten päätään kuin myöntääkseen kieltämättömän tosiseikan.
"Luultavasti hän lähti", vastasi Madrasia.
"Luultavasti! Hän lähti muitta mutkitta!" huudahdin. "Ennen aamua.Mutta miksi?"
"Hän ei halunnut tavata tuota pöyhkeää vanhaa herraa", sanoi Madrasia. "Se tuntuu pätevimmältä syyltä. Niin, luulen Jimmien tarkoituksellisesti poistuneen."
"Ja hän on jättänyt meidät tänne vastaamaan asioista. Jos vain tietäisin, mistä tämä kaikki johtuu ja mitä tämä hälinä tuosta lippaasta merkitsee, niin —"
"Lippaalla on siinä luullakseni vain hyvin vähän tekemistä", keskeytti Madrasia. "Se toimii vain jonkinlaisena avaimena tahi johtolankana tahi jonakin sellaisena."
"Niin, varmasti jonakin. Epäilemättä tekin huomasitte, kuinka pian vanha Valkoparta näki sen. Kaikki nuo puheet tarjoilupöydästä olivat paljasta roskaa. Hän ei katsonut siihen lainkaan, tuijotti vain lippaaseen."
"Hän tulee kyllä takaisin!" huudahti Madrasia äkkiä. "Olen siitä aivan varma. Ja ihmettelenpä, tuoko hän takaisin tullessaan poliisinkin mukanaan."
"Poliisinko? Miten ihmeessä voi jotakin sellaista pälkähtää päähänne?Poliisin! Joutavia!"
"Ettekö itse nähnyt herra Charles Sperrigoen, kuka hän nyt sitten lieneekään, keskustelevan paikallisen poliisikomissaarin kanssa eilen illalla? Tärkeää! Vanha herra neuvottelee poliisin kanssa. Ehkä lipas onkin varastettu, ettekö ymmärrä nyt sitä?"
"Ette suinkaan tahdo väittää, että herra Parslewe on varastanut sen?"
"No niin, olen kuullut puhuttavan, että muinaistutkijat voivat joskus erehtyä niinkin paljon", vastasi hän nauraen. "Heidän käsitteensä omistusoikeudesta ovat luullakseni hieman hämäriä. Mutta vapautetaan Jimmie siitä epäluulosta. Hän on ehkä ostanut sen joltakin, joka on varastanut sen."
"Se voi olla hyvinkin mahdollista. Mutta mistä kaikki tämä salaperäisyys johtuu, jos asia kerran olisi niin? Miksi ei Pawley, joka epäilemättä tuli hakemaan lipasta, kertonut suoraan asiaansa? Miksi oli Sperrigoekin niin salaperäinen?"
"Ah, Pawley tuli vain katsomaan, onko lipas todellakin täällä! Sperrigoe tuli taas kysymään, kuinka se on joutunut tänne. Tämä tuntuu minusta aivan selvältä asialta. Haluaisin kuitenkin tietää, miksi siitä on nostettu sellainen meteli."
"Ja minä tahtoisin tietää, miksi Parslewe matkusti. Se on paljon salaperäisempää."
"Ettekö kertonut minulle hänen olleen sen näköisen, että hän tunsi Sperrigoen, teidän kuvaillessanne häntä?" kysyi Madrasia. "No niin, herra Charles on joku sellainen henkilö, johon Jimmie on tutustunut vuosia sitten. Eikä Jimmie ole halunnut tavata häntä. Kuten jo teille huomautin, on Jimmie hyvin omituinen ja kummallinen. Enkä luule hänen palaavan kotiin, ennen kuin Charles Sperrigoe on poistunut paikkakunnalta."
"Ja minä puolestani luulen, ettei Charles Sperrigoe lähde pois paikkakunnalta, ennen kuin hän saa tavata Parsleweä", sanoin. "Siinä sitä nyt ollaan."
"Mutta onko se nyt niin erittäin tärkeää?" kysyi Madrasia. "Emmekö me aio lähteä lainkaan kävelemään näin kauniina aamuna? Emme hyödytä ketään jäämällä tänne ajattelemaan tuota kirottua asiaa."
Mutta ennen kuin ehdimme toteuttaa aikeemme, ilmaantui Tibbie jälleen huoneeseen näyttäen hyvin vihaiselta ja happamelta ojentaessaan Madrasialle uuden nimikortin. Hän ei malttanut olla sanomatta:
"Olen ilmoittanut hänelle senkin seitsemän kertaa, ettei herra ole kotona, mutta hän ei näytä välittävän sanoistani tuon vertaa eikä mene tiehensäkään, minkä vuoksi teidän pitää puhutella häntä itse, neiti Madrasia. Ja ellei tällainen alituinen ovissa laukkaaminen jo vihdoin lopu —"
Madrasia katsoi korttiin ojentaen sen sitten minulle. Se oli painettu ja kirjaimet oli nähtävästi tarkoitettu vaikuttaviksi:
Augustus WeechNewcastle Evening Planet
"No?" kysyi Madrasia.
"Ottaisin luullakseni vastaan tämän herrasmiehen", sanoin minä.
"Opastakaa hänet tänne, Tibbie", komensi Madrasia. "Ehkä hän onkin viimeinen. Mutta mitä hän mahtaneekaan tahtoa?" jatkoi hän kääntyen minun puoleeni Tibbien poistuessa muristen. "Uutistenkerääjä!"
"Hän on varmasti jonkinlainen sanomalehtimies. Ja haluaa nähtävästi uutisia. Mutta kuinka hän voi tietää, mistä sellaisia on saatavissa? Ja millaisia sitten?"
"Me joudumme yhä enemmän sumun keskelle", huomautti Madrasia. "Odotetaan sentään, mitä hänellä on sanottavaa. Ehkä hänellä on joitakin uutisia meille."
Teräväsilmäinen, vilkas ja viisaan näköinen nuorimies astui huoneeseen kumartaen. Hän oli hienosti puettu, esiintyi kuin kotonaan ja oli täynnä elinvoimaa. Ja hänen ensimmäinen huomautuksensa oli merkillinen. Kun hän suoristautui kumarrettuaan Madrasialle, sattui hänen katseensa kuparilippaaseen ja pitemmittä esipuheitta hän viittasi pitkällä sormellaan siihen.
"Tuossahan tuo sama kapine nyt on!" huudahti hän. "Aivan varmasti!"
Sitten hän huomasi minut, hymyili, kuin hän olisi tuntenut huojennusta nähdessään miehenkin huoneessa ja kääntyi jälleen Madrasian puoleen.
"Ymmärsin, neiti, ettei herra Parslewe olekaan kotona", sanoi hän kohteliaasti. "Mutta te kai olette neiti Durham? Olen kuullut puhuttavan teistä. Jos vain saan istuutua, niin —"
Hän vajosi erääseen tuoliin pöydän viereen, ennen kuin Madrasia ehti pyytääkään häntä, ja asettaen hattunsa viereensä hän siveli kädellään melko tuuheaa vaaleaa tukkaansa, kuin hän siten olisi halunnut valmistautua juttelemaan asioista.
"Tunsin sen heti tullessani huoneeseen", sanoi hän hymyillen jälleen vilpittömästi, niin, melkeinpä lapsellisesti. "Tuo vanha lipas on aiheena kummalliseen juttuun, vai mitä?"
"Huomaan teidän tietävän siitä jotakin", huomautti Madrasia.
"Niin toki tiedänkin, neiti, ja sen vuoksi olenkin nyt täällä", vastasi hän iloisesti. "Niin, tiedän jotakin, kuten tämä nuori herrasmieskin, luullakseni. Näin hänen tässä eräänä päivänä — eilen, tarkemmin sanoen — tulevan vanhan Bickerdalen kaupasta."
"Tekö?" huudahdin minä.
"Niin, minä juuri. Olin juuri menossa sinne teidän poistuessanne sieltä", vastasi hän. "Saitte vanhan Bickerdalen raivostumaan jollakin tavalla. Katsokaas, Bickerdale on appeni."
Madrasia ja minä katsoimme toisiimme. Meillä oli luullakseni sama ajatus, että vieraamme näytti melko nuorelta ollakseen naimisissa.
"Niinkö todellakin?" sanoin minä.
"Kyllä", jatkoi hän. "Olen ollut naimisissa jo kolmisen vuotta ja tiedän Bickerdalen kummalliseksi ja ärtyisäksi mieheksi. Te saitte hänet suuttumaan eilen, herra — en tiedäkään nimeänne."
"Minua sanotaan Crayeksi", vastasin minä.
"Herra Craye siis. No niin, herra Craye ja neiti Durham, tahi päinvastoin, jos minun nyt täytyy olla kohtelias, asia on tällainen", jatkoi hän iloisesti. "Tuohon kuparilippaaseen liittyy jokin salaisuus. Herra Parslewe tietää sen, luullakseni, mutta vanha palvelijattarenne sanoo hänen matkustaneen pois — kummallinen vanha nainen, tuo palvelijattarenne — oikea luonne, niin sanoakseni. Mutta vaikka herra Parslewe onkin poissa, olette te ainakin kotosalla. Ja minä haluan saada jotakin ja saadakseni sen ilmaisen mielelläni kaikki tietoni. Sillä ehdolla tietysti, ettei se mene edemmäksi."
Madrasia ja minä katsahdimme jälleen toisiimme; sitten istuuduimme molemmat, toinen puheliaan vieraan toiselle ja toinen toiselle puolen.
"Mitä te oikeastaan tiedättekään, herra Weech?" kysyin niin ystävällisesti kuin suinkin.
"Niin", sanoi Madrasia, "olisitte hyvin ystävällinen, jos kertoisitte sen meille."
Herra Weech hymyili rummuttaen sormillaan hattunsa kupua.
"No niin", sanoi hän armollisesti, "voinhan minä kertoakin sen teille. Aioin tietysti kertoa sen herra Parslewelle, mutta käyhän se näinkin päinsä, ja tekin voitte epäilemättä ilmaista minulle jotakin. Kerron aluksi itsestäni. Kuten jo äsken sanoin, olen Bickerdalen vävy. Menin naimisiin hänen kolmannen tyttärensä, Melissan, kanssa, jossa ei ole mitään vikaa. Koska olen niin läheisissä suhteissa Bickerdaleen, käyn tietysti usein hänen kotonaan — vierailen siellä aina sunnuntaisin vaimoni ja lapseni kera. Nyt eräänä sunnuntaina ollessani siellä vieraisilla, siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, satuin menemään työpajaan saadakseni tupakoida rauhassa — anoppini kieltää jyrkästi kaiken tupakoimisen vierashuoneessaan — ja näin silloin tuon esineen, tuon saman kuparilippaan. Huomioni kiintyi melkoisesti kaiverrettuun vaakunaan ja sen alla olevaan omituiseen lauselmaan, ja kysyin Bickerdalelta, mistä hän oli saanut sen. Hän kertoi minulle silloin herra Parslewen Kelpieshawista tuoneen sen hänelle korjattavaksi, koska se oli hieman vahingoittunut pudotessaan jostakin ja kaipasi niin muodoin kuparisepän käsittelyä. Keskustelimme sitten hieman siitä. Bickerdale sanoi sen valmistetun — sehän on taottua kuparia — ainakin noin sata vuotta sitten, kehuen sitä hyvin kauniiksi. Se oli saanut kuhmun laitaansa, ja Bickerdalen oli nyt suoristettava se, mikä ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Mutta hän onnistui kuitenkin siinä, ja joko herra Parslewe haki sen tahi se lähetettiin hänelle. Tuossa se joka tapauksessa on."
Herra Weech kopautti siihen kynnellään kuin korostaakseen sanojaan ja jatkoi:
"No niin, jonkin aikaa sen jälkeen — en voi määritellä päivää oikein tarkasti — kun lipas oli lähetetty tänne, menin eräänä sunnuntaina Bickerdalen luo, ja päivällisen jälkeen hän vei minut konttoriinsa. 'Kuulehan nyt', sanoi hän päästyämme sinne, 'kai muistat tuon kuparilippaan, joka oli lähetetty minulle korjattavaksi ja jota sinäkin ihailit? Tietysti muistat sen. No niin, sain tässä eräänä päivänä pienen lähetyksen, joka oli kääritty vanhaan Times'iin, ja silloin satuin huomaamaan tämän sen etusivulla', lisäsi hän hakien samalla esille lehden ja viitaten erääseen ilmoitukseen, jonka hän oli merkinnyt. Luin sen ja tuijotin siihen hämmästyneenä. Tämä", jatkoi herra Weech vetäen äkkiä esille taitetun lehden povitaskustaan, "ei ole sama Times'in kappale, joka oli joutunut Bickerdalen haltuun, vaan toinen samaa numeroa — hankin sen itselleni jälkeenpäin. Kas niin, neiti Durham ja herra Craye, lukekaa se saadaksenne selvän käsityksen siitä, mitä oikeastaan haluan saada selville herra Parsleweltä. Olen merkinnyt kohdan punaisella."
Hän laski lehden eteemme pöydälle ja me kumarruimme lukemaan tuntein, jotka, ainakin mitä minuun tulee, muuttuivat äkkiä melko sekaviksi.
"250 punnan palkinto. Huutokaupanpitäjille, muinaisesineiden kauppiaille, vanhojen kirjojen myyjille, harvinaisten teosten ostajille ynnä muille: Eräästä hyvin tunnetusta yksityisestä kirjastosta on hävinnyt tahi varastettu seuraavat harvinaiset teokset: 1. Hubbardin kirjoittama Uuden Englannin Nykyinen Asema, 1677; 2. Brandtin Hullujen Laiva, 1570; 3. Burtonin Anatomia, 1621; 4. Samuel Danielin Kootut Teokset, 1623; 5. Draytonin Polyolbioni, 1622; 6. Higdenin Polycroniconi, 1527; 7. Florionin Montaigne, 1603. Kaikkien näiden hyvin harvinaisten teosten kansissa on kilpi, johon on kaiverrettu seuraava lause aivan täydellisenä." (Seurasi teknillinen selostus, joka oli yksityiskohtainen ja heraldinen.) "Samalla on hävinnyt tahi varastettu muudan muinaisaikainen taottu kuparilipas, jonka etusivuun on kaiverrettu sama vaakuna ja lauselma kuin edellisessä selostuksessa olemme kuvailleet. On hyvin mahdollista, että näitä esineitä tullaan tarjoamaan joillekin hyvin tunnetuille kokoilijoille joko täällä tahi ulkomailla. Kirjojen kilvet on ehkä poistettu. Alussa mainitsemamme 250 punnan palkinto maksetaan jokaiselle, joka vain voi antaa meille sellaisia tietoja, että hävinneet esineet saadaan takaisin. Kaikki sellaiset ilmoitukset on jätettävä allekirjoittaneille."
Sperrigoe, Chillingley & Watson.Asianajotoimisto.Friarsin kujanne 3.Medminster.
Otin asian omiin hoiviini luettuani tämän. Tyrkättyäni aluksi Madrasiaa kyynärpäähän ilmaistakseni hänelle, että aioin ryhtyä johonkin, käännyin herra Weechin puoleen.
"Tämä on hyvin mielenkiintoista ja kummallista. Hm — ehkä kaipaatte hieman virkistystä matkanne jälkeen, herra Weech? Mitä sanotte viskistä ja soodasta?"
"Kiitoksia vain", vastasi hän heti katsahtaen tarjoilupöytään. "Mikään ei olisi tervetulleempaa, herra Craye. Vuokrasin Woolerista polkupyörän, mutta tienne — ainakin muutamin paikoin — ovat sellaisessa kunnossa, että jouduin ihan helisemään suoriutuakseni niistä. Julmaa!"
Sekoitin hänelle väkevän annoksen ja asetin laatikollisen keksejä hänen lasinsa viereen. Sitten käännyin Madrasian puoleen ja ottaen Timesin käteeni menin ovelle.
"Suokaa anteeksi neiti Durhamille ja minulle, herra Weech, että poistumme muutamiksi minuuteiksi", sanoin. "Teidän ei tarvitse odottaa kauan palaamistamme."
Kun olimme päässeet huoneesta ja saaneet sen oven varmasti kiinni, katsoin Madrasiaan, joka vuorostaan katsoi kysyvästi minuun.
"Tulkaa kirjastoon", kuiskasin. "Nuo kirjat!"
"Niin, minäkin ajattelin samaa."
Hiivimme portaita ylös, aivan kuin olisimme aikoneet tehdä jotakin sopimatonta, ja pujahdimme sitten siihen huoneeseen, missä Parslewe säilytti monia erilaisia aarteitaan. Tyydytimme uteliaisuutemme viidessä minuutissa ja katsoimme sitten kysyvästi toisiamme. Meillä oli siihen syytäkin, koska kaikki nuo ilmoituksessa mainitut kirjat olivat siellä. Kaikki järjestään kilpineen ja kaikkineen.
"Mitähän vielä tulee?" mumisi Madrasia vihdoin. "Emme tietystikään saa kertoa tätä hänelle."
Hän nyökäytti päätään lattiaa kohti tarkoittaen sitä kohtaa, jonka alla herra Weech hörppi juomaansa ja pureskeli keksejä.
"Älkää kertoko hänelle mitään. Mutta annetaan hänen sen sijaan kertoa meille. Tulkaa!"
Palasimme arkihuoneeseen jälleen ja herra Weech näytti viihtyvän siellä mainiosti.
"Haluaisimme kernaasti kuulla enemmän mielenkiintoisesta jutustanne, herra Weech", sanoin. "Pääsitte äsken siihen kohtaan, jolloin Bickerdale näytti teille tämän ilmoituksen. Mitä sen jälkeen tapahtui?"
"No niin, vain seuraavaa", vastasi hän ollen nähtävästi entistä puheliaammalla tuulella. "Neuvottelimme. Bickerdale tahtoi välttämättä heti kirjoittaa noille asianajajille ja ilmoittaa herra Parslewen varkaaksi. Sanoin häntä silloin noin kautta rantain aasiksi, ilmaisten mielipiteeni, että herra Parslewe pikemminkin oli joutunut todellisen varkaan petoksen uhriksi. Neuvoin häntä kääntymään herra Parslewen puoleen, mutta hän kirjoittikin minun tietämättäni noille asianajajille ilmaisten mielipiteensä, että kuparilipas oli varmasti ollut hänen hallussaan, ja epäilynsä, että kirjatkin ovat ehkä siellä, missä lipaskin on. Ja nuo asianajajat lähettivät tänne erään miehen, muutaman yksityisetsivän tiedustelemaan —"
"Erään Pawley-nimisen, vai mitä?" vihjaisin.
"En ole kuullut milloinkaan hänen nimeään, mutta en ihmettelisi lainkaan, vaikka olisittekin oikeassa. Kuulin vain puhuttavan hänestä. Hän saapui tänne joka tapauksessa, ja hänen isäntänsä seurasi häntä — kookas, kerskaileva mies, joka käväisi eilen Bickerdalen luona. Ja silloin riitauduin Bickerdalen kanssa, ymmärrätte kai sen?"
"En oikein. Kuinka ja miksi riitauduitte?"
"Koska Bickerdale jostakin kummallisesta syystä tukki äkkiä suunsa tuon lihavan henkilön poistuttua tahtomatta ilmaista minulle mitään", vastasi herra Weech hyvin loukkautuneen näköisenä. "Hän vaikeni varmaankin ehdottomasti kaikesta teillekin? Suorastaan kieltäytyi puhumasta! Tämä tapahtui sen jälkeen kuin näin teidän poistuvan hänen luotaan. Hän kieltäytyi ehdottomasti ilmaisemasta minulle sanaakaan siitä, mitä oli tekeillä. Minulle, vävylleen ja enemmällekin, sillä siitäpä juuri kenkä puristaakin, koska olen sanomalehtimies."
"Niinkö!" huudahdin ymmärtäen vihdoinkin jotakin. "Aiotte siis sepittää tästä jonkinlaisen kertomuksen?"
"Voisinko muutakaan?" vastasi hän nyökäyttäen painokkaasti. "Miksi luulette minun saapuneen tänne? En usko lainkaan herra Parslewen — olen kuullut kerrottavan hänestä useinkin — varastaneen tuota siunattua rasiaa, en ollenkaan. Mutta siihen liittyy romantiikkaa ja salaperäisyyttä ja jotakin muutakin, ja koska halusin sommitella siitä palstan tahi parikin, matkustin tänne sen alkulähteille, mutta kuulinkin surukseni, että herra Parslewe on poissa. Voitteko te kertoa minulle jotakin?"
Vapauduimme herra Weechistä lupaamalla hänelle pyhästi, että herra Parslewen palattua kerromme hänelle kaiken ja kehoitamme häntä suomaan vieraallemme ehdottoman luottamuksensa. Hörpittyään toisen lasillisen viskiä ja soodaa, minkä kestäessä hän kertoi meille luottavaisesti aikovansa vielä päästä pitkälle, hän poistui jättäen meidät yhä suuremman hämmennyksen valtaan.
Mutta hämmennyimme vieläkin enemmän iltapäivällä, kun eräs lennätinpoika tuli Woolerista saakka nummien poikki tuoden meille sähkösanoman. Se oli luonnollisesti herra Parslewen lähettämä, ja kuten Madrasia heti huomauttikin, aivan hänen tapaistaan.
"Teidän molempien on kohdattava minut Newcastlen keskusasemalla huomenna puolenpäivän aikaan."