Keskustelimme tästä sähkösanomasta pitkän aikaa arvaillen sen tarkoitusta ja tärkeyttä, pääsemättä kuitenkaan sen pitemmälle. Mutta ajatusten kohdistaminen toisiin asioihin tuntui melkein mahdottomalta. Madrasia sai luullakseni hiukan huojennusta mielelleen laittamalla kuntoon tarpeelliset varusteet aamullista matkaamme varten; luulen senkin vielä helpottaneen, että hän tiesi voivansa pian tavata kummallisen holhoojansa ja saavansa — tahi ainakin yrittävänsä saada — jonkinlaisen selityksen näille omituisille toimenpiteille. Sillä siitä, että ne olivat omituisia, ei voinut olla epäilystäkään. Minun nopea yleissilmäykseni asioihin, ottaen huomioon kaiken Pawleyn tulosta herra Augustus Weechin vierailuun saakka, saattoi vain varmistaa sen, että aloimme olla toivottomasti sotkeutuneita sellaisiin arvoituksiin, joita oli yhtä hyödytöntä kuin mahdotontakin miettiä.
Mutta saimme kokea vielä enemmän ennen illan pimenemistä. Ensiksikin tuli toinen sähkösanoma herra Parsleweltä. Se oli yhtä lyhyt ja täsmällinen kuin ensimmäinenkin, mutta kuitenkin ymmärrettävämpi, ja jollakin kummallisella tavalla se ilahdutti meitä.
"Ottakaa lipas mukaanne."
Madrasia taputti käsiään.
"Tämä kuulostaa jo paremmalta!" huudahti hän. "Paljon paremmalta. Se tarkoittaa, että hän selvittää tahi aikoo ainakin selvittää asiat. Taivaan nimessä, älkäämme vain unhottako kuparilipasta! Kummanko muistiin tässä voidaan luottaa enemmän, teidänkö vai minun?"
"Minun tietysti, koska minä olen mies."
"Väitelkäämme siitä joskus toiste", vastasi hän. "Naisena — hyväJumala, mikä siellä taas on?"
Vanha Tibbie oli juuri astumaisillaan huoneeseen teetarjottimineen, ja kun hän aukaisi oven, kuulimme, kuinka raudoitettuun laudoitukseen koputettiin kovasti ja itsepäisesti. Tibbie vaikeroi melkein pudottaen tarjottimen, ja Madrasia kääntyi vetoavasti puoleeni.
"Alamme kaikki hermostua", sanoi hän. "Ettekö menisi katsomaan?"
Laskeuduin portaita alakertaan, avasin suuren oven ja näin edessäni terveen ja miellyttävän näköisen miehen, joka oli laskeutunut maahan sievän hevosensa satulasta ja seisoi nyt pihalla suitset kädessään. Hän hymyili nähdessään minut.
"Herra Craye, varmaankin", sanoi hän. "Olen kuullut kerrottavan teistä.Oleskelette täällä herra Parslewen vieraana. Onkohan hän kotona?Tarkoitan, onko hän jo palannut matkaltaan?"
"Ei", vastasin melko töykeästi.
Hän katsoi minuun samalla kertaa sekä ymmärtäväisesti että luottavaisesti; siihen sisältyi mielestäni jotakin vihjauksen tapaistakin.
"Asian laita on todellisuudessa niin, että olen hänen asianajajansa", huomautti hän, "ja —"
Mutta juuri silloin kiiruhti Madrasia portaita alas ja tervehti vierasta niin lämpimästi, että tulin todella mustasukkaiseksi sekunnin murto-osaksi.
"Herra Murthwaite!" huudahti hän tarttuen vieraan ojennettuun käteen ja pudistaen sitä melkein tulisesti. "Tämä oli hirveän kilttiä teiltä. Olemme ehdottomasti pyörällä päästämme täällä — henkisesti, tarkoitan — ja nyt teidän pitää selittää meille kaikki. Tulonne huojentaa mieltäni yhtä paljon kuin auringonpaiste myrskyn jälkeen. Tulkaa sisään! Vanha Edie pitää kyllä huolta hevosestanne. Tämä herrasmies on nimeltään Alvery Craye, kuuluisa taiteilija, ja hän on melkein yhtä kovasti poissa suunniltaan kuin minäkin."
"Siinä tapauksessa olen joutunut kummalliseen ja ehkä hyvinkin vaaralliseen seuraan!" huomautti herra Murthwaite katsahtaen minuun toisen kerran puoleksi vihjaisevasti "Olette toivoakseni kuitenkin siksi järkevä, että tarjoatte minulle kupposen teetä, neiti Durham? Hyvä, silloin tulen sisään."
Hän luovutti hevosensa vanhalle Muirille ja seurasi Madrasiaa yläkertaan minun harppaillessani viimeisenä. Hänen puheensa oli ollut kevyttä ja leikillistä, mutta heti kun olimme päässeet arkihuoneeseen ja minä olin sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä meidän molempien puoleen katsoen meihin tutkivasti ja vakavasti ja hiljensi luullakseni tietämättään ääntään. "Kuulkaahan nyt", sanoi hän sellaisen miehen tapaan, joka tahtoo suoran vastauksen, "sattuuko teistä nuorista kumpikaan tietämään, missä Parslewe nykyään oleskelee? Tarkoitan kysymykselläni todellisuudessa sitä, onko hän kotosalla?"
"Kotosallako?" huudahti Madrasia. "Taivas varjelkoon! Tarkoitatteko, että hän olisi piiloutunut tänne?"
"Miksi ei?" vastasi Murthwaite. "Minä uskallan sanoa, että jokainen, joka vain tuntee tämän paikan tarkoin, voi piiloutua tänne kuukaudeksi. Mutta onko hän täällä? Vai onko hän jossakin muualla?"
Madrasia katsoi minuun ja minä noihin pariin sähkösanomaan, jotka olivat pöydällä teetarjottimen takana.
"Koska herra Murthwaite on herra Parslewen asianajaja", sanoin, "näyttäisin hänelle nuo sähkösanomat. Ne sopivat parhaiten vastaukseksi hänen kysymykseensä."
"Aivan oikein", myönsi Madrasia. Hän sieppasi sähkösanomat ja pisti ne herra Murthwaiten käteen; sitten me molemmat katsoimme häneen tarkasti hänen lukiessaan ne läpi. "Kas niin", sanoi Madrasia, kun Murthwaite taittoi ne jälleen kokoon. "Mitä ajattelette?"
"Vain sitä, että Parslewe on hyvin kummallinen mies", vastasi Murthwaite. "Minun pitää sitä paitsi keskustella hänestä teidän molempien kanssa. Koska tee on jo pöydällä ja olette niin vieraanvaraisia —"
Kokoonnuimme pöydän ääreen ja Madrasia alkoi hääräillä teekannun ja kuppien kimpussa. Pikku seikoista keskusteleminen oli aivan hyödytöntä, koska Murthwaiten vierailu kiinnosti mieltämme äärettömästi, ja hän olikin niin älykäs, ettei antanut meidän odottaa pitkää aikaa uutisiaan.
"Kerron teille nyt lyhyesti saapumiseni syyn", sanoi hän juotuaan ensimmäisen kupin. "Tänään noin puolenpäivän aikaan tuli luokseni eräs Charles Sperrigoe niminen herra, joka esitettyään itsensä kaukaiselta seudulta kotoisin olevaksi virkatoverikseni, kertoi minulle saaneensa juuri kaupungissa kuulla, että minä olen Kelpieshawin omistajan, herra James Parslewen asianajaja, ja ilmoitti samalla, että oli käynyt Kelpieshawissa tapaamassa herra Parsleweä saamatta häntä kuitenkaan käsiinsä. Sitten hän kertoi minulle erään ihmeellisen tarinan, jonka kerron teillekin piakkoin. Mutta aluksi haluan kuulla herra Crayeltä erään seikan, jonka hän luullakseni voi kertoa. Herra Charles luulee, että herra Craye on eilen illalla kertonut herra Parslewelle jotakin sellaista, mikä lähetti hänet matkalle päätä pahkaa. Haluaisin kuulla tuon jutun ja sitten kerron teille, mitä herra Charles Sperrigoe uskoi minulle."
"Minun on kai parasta kertoa kaikki tätä asiaa koskeva eräänPawley-nimisen miehen vierailusta teidän tuloonne saakka", sanoin."Silloin saatte yhtä täydelliset tiedot koko asiasta kuin minäkin.Kuulkaa siis."
Hän kuunteli tarkkaavaisesti hörppien teetään ja syöden paahdettua leipää, ja minä kerroin kaikki yksityiskohdat. Madrasia korjasi selostustani hieman tahi kuiskasi minulle jotakin silloin tällöin, ja yhteisvoimin selostimme hänelle ilmeisimmät tosiseikat ja yksityiskohdat Weechin vierailuun ja viimeisen sähkösanoman saapumiseen saakka. Madrasia sanoi lopuksi:
"Ja sitten te tulitte; herra Murthwaite. Ja jos vain voitte kertoa meille, mitä tämä kaikki tarkoittaa, siunaamme teitä."
Mutta Murthwaite pudisti jyrkästi päätään.
"En", vastasi hän. "Kaikki tuntuu minusta vieläkin yhtä salaperäiseltä kuin ennenkin, vaikka luulenkin näkeväni heikon valonpilkahduksen — tosin hyvin heikon vain. Voin vain toistaa teille, mitä Sperrigoe kertoi minulle tänä aamuna. Jos vain saan toisen kupillisen mainiota teetänne ja savukkeen sen höysteeksi, niin —"
Hän odotti hetkisen kooten ajatuksiaan ja selosti sitten meille asiaa nojautuen taaksepäin tuolissaan ja viitaten silloin tällöin savukkeellaan korostaakseen huomautuksiaan, melkein kuin olisimme muodostaneet jonkinlaisen valamiehistön.
"Toimisto, jonka vanhin osakas herra Charles Sperrigoe on", sanoi hän, "on jo useita vuosia toiminut erään hyvin vanhan sisämaan suvun, Palkeneyn kartanon omistajain laillisena neuvonantajana. Te näette suvun vaakunan täydellisenä kummallisine lauselmineen tuon kuuluisaksi tulleen kuparilippaan laidassa tuolla pöydällä. Palkeneyt ovat asuneet Palkeneyssä Tudorien ajoilta saakka — todellisuudessa sen aikakauden varhaisimmilta vaiheilta asti. Perhe on ymmärtääkseni hyvin varakas, mutta sellainen, joka on vähitellen kuollut sukupuuttoon.
"Ja siirtyäksemme melkein nykyaikoihin, muutamia vuosia sitten tapahtuneisiin seikkoihin, kerron teille, että Palkeneyn kartanossa asui siihen aikaan muudan vanha herrasmies, herra Matthew Palkeney, jota luultiin viimeiseksi Palkeneyksi. Hän oli jo hyvin vanha, melkein yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ukko. Kerran nuoruudessaan oli hänellä ollut nuorempikin veli, John Palkeney, mutta hän oli jo nuorenamiehenä ottanut perintöosansa ja matkustanut pois isiltä peritystä kodistaan palaamatta sinne enää milloinkaan takaisin. Viimeiset tiedot hänestä oli saatu Etelä-Amerikasta noin kuusi- tai seitsemänkymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli ollut lähdössä johonkin siihen saakka tuntemattomaan maahan, missä hänen luullaan menettäneen henkensä. Ja sen vuoksi tunsikin Matthew Palkeney, koska hän oli viimeinen suvustaan, itsensä vanhoilla päivillään hyvin yksinäiseksi. Ja eräänä päivänä saattoi hänen sairautensa hänet vuoteenomaksi, ja muutamien tuntien kuluttua Sperrigoe, lääkäri, taloudenhoitaja ja sairaanhoitajatar, jotka olivat kokoontuneet hänen kuolinvuoteensa ääreen, hämmentyivät ja hämmästyivät melkoisesti kuullessaan vanhuksen toistelevan eräitä sanoja. Ne olivat ainoat hänen mumisemansa sanat sairautensa aikana, ja hän toisteli niitä toistelemistaan ennen kuolemaansa. Ne kuuluivat:
"Kuparilipas — eräs Palkeney, eräs Palkeney — kuparilipas!"
Hän keskeytti pannen arvoa kertomuksensa dramaattiselle vaikutukselle ja katsoi meihin. Madrasiaa värisytti hieman.
"Kaameaa!" mumisi hän.
"Niin juuri", myönsi Murthwaite. "No niin, kukaan ei ymmärtänyt vanhuksen tarkoitusta, ja oli aivan hyödytöntä koettaakaan taivuttaa häntä selittämään. Mutta hänen kuoltuaan vanha taloudenhoitaja vaivattuaan aivojaan niin paljon kuin suinkin muisti, että kirjaston muutamassa nurkassa sijaitsevassa kaapissa oli eräs pieni taottu kuparilipas, jota hän oli nähnyt Matthew Palkeneyn kiilloittavan omin käsin viime vuosina. Hän meni Sperrigoen kanssa hakemaan sitä, mutta se oli hävinnyt sieltä. Sperrigoe antoi tarkastaa rakennuksen perin pohjin ylhäältä alas asti löytämättä sitä sittenkään. Kuparilipas oli varastettu ja tuossa se nyt on Parslewen tarjoilupöydällä Pohjois-Humberlandissa. Sitä ei voida kieltää, ei ollenkaan!"
Hän keskeytti taasen ja me vaikenimme, kunnes hän suvaitsi jälleen jatkaa:
"Kuinka se on tullut tänne, tahi sanokaamme pikemminkin, kuinka Sperrigoe sai selville sen, että se on täällä? Herra Craye on juuri kertonut minulle toisen puolen siitä, ja minä voin kertoa toisen. Kun Sperrigoe sai selville, että kuparilipas epäilemättä oli varastettu, pani hän toimeen tarkan tutkimuksen koko kirjastossa, jolloin löytyi painettu luettelo kaikista kirjoista. Nyt hän huomasi, että useita vanhoja ja harvinaisia teoksia oli kadonnut kuparilippaan mukana. Silloin hän ilmoitti sanomalehdissä. Tiedätte lopun. Parslewe oli vienyt kuparilippaan Bickerdalelle, Bickerdale oli huomannut Sperrigoen ilmoituksen ja niin edespäin. Ja nyt, kun Pawley Sperrigoen valtuuttamana ja sitten Sperrigoe itse saapuvat tänne kysymään suoraan, kuinka hän on saanut kuparilippaan haltuunsa, matkustaa hän pois. Mutta miksi?"
"Koska satun tuntemaan hänet", sanoi Madrasia äkkiä, "voin vastata kysymykseenne. Omista pätevistä ja kunniallisista syistään."
"Ja hänen ystävänään ja neuvonantajanaan", huomautti Murthwaite, "voin sanoa amenen siihen. Mutta miksi hän ei antanut minkäänlaista selitystä?"
Nyt oli minun vuoroni sekautua asiaan.
"Herra Murthwaite", sanoin, "ei Pawley eikä herra Charles Sperrigoekaan pyytäneet minkäänlaista selitystä. Sperrigoe ei tietysti tavannut herra Parsleweä, ja Pawley tuli tänne vain vakoilemaan —"
"Niin, niin", keskeytti hän. "Tarkoitan todellisuudessa vain sitä, että miksi herra Parslewe ei antanut teille minkäänlaista selitystä?"
"Minulleko?" huudahdin. "Miksi juuri minulle?"
"Koska te olitte ainoa henkilö, joka tiesitte — sanoisimmeko asian välittömät vaiheet. Hän luottaa teihin epäilemättä, herra Craye, vaikka olettekin tunteneet toisenne vasta muutamia päiviä. Miksi hän ei selittänyt teille lyhyesti tätä näennäistä salaisuutta öisen poislivahtamisen sijaan? Miksi?"
"Huomautinhan jo", huudahti Madrasia, "että hän on tehnyt sen omista pätevistä syistään."
Murthwaite rummutti sormillaan pöytää katsoen meihin tarkasti.
"Ettekö nyt ymmärrä?" sanoi hän äkkiä. "Ettekö nyt voi käsittää sitä, millaisen epäluulon alaiseksi hän on saattanut itsensä, koska herra Charles Sperrigoe ei tunne häntä?"
"En ole niinkään varma siitä", sanoin yhtä nopeasti. "Olen joka tapauksessa aivan varma, että Parslewe tuntee tahi on ainakin tuntenut Sperrigoen kerran maailmassa. Teen tämän varman päätelmäni eräästä huomautuksesta, jonka hän teki kertoessani hänelle Sperrigoesta."
"Mitä?" huudahti Murthwaite. "Mistä huomautuksesta?"
Kerroin sen hänelle. Hän nousi äkkiä tuoliltaan kuin jotakin olisi pälkähtänyt hänen päähänsä ja käveli sitten pari minuuttia edestakaisin huoneessa miettien. Sitten hän tuli jälleen takaisin pöydän luo, istuutui paikoilleen ja kääntyi meidän molempien puoleen viitaten noihin pariin sähkösanomaan, jotka vieläkin olivat siinä, mihin hän oli ne laskenut kädestään.
"Ruvetaan nyt puhumaan asiallisesti", hän sanoi. "Otaksun teidän molempien aikovan tavata Parslewen Newcastlessa huomenaamulla näiden sähkösanomain johdosta?"
"Varmasti!" vastasi Madrasia. "Ja aiomme ottaa kuparilippaan mukaamme."
"Oikein", jatkoi hän. "Sitten haluan teidän suorittavan kolme asiaa. Ensiksikin teidän pitää kertoa Parslewelle kaikki, mitä olen kertonut teille tästä Palkeneyn jutusta. Toiseksi, sanokaa hänelle, että minä omalla vastuullani hänen ystävänään ja asianajajanaan olen antanut herra Charles Sperrigoelle sellaisen lupauksen — oikeastaan takuun — että Parslewe niin pian kuin suinkin antaa hänelle täydellisen selostuksen siitä, kuinka lipas ja kirjat ovat joutuneet hänen haltuunsa, niin että niiden vaellus Palkeneyn kartanosta Kelpieshawiin saadaan täydellisesti selville, koska tietenkin on aivan käsittämätöntä, että herra Parslewe olisi saanut ne haltuunsa jollakin epärehellisellä tavalla. Kolmanneksi olen taivuttanut herra Charlesin matkustamaan kotiinsa, missä hän odottaa herra Parslewen lähettämiä tietoja."
"Mutta onkohan hän matkustanut?" sanoi Madrasia.
"Hän matkusti etelään ensimmäisessä junassa keskusteltuaan kanssani", vastasi Murthwaite.
"Saatettuaan Woolerin poliisikomissaarin siihen uskoon, että holhoojani on ehkä varas, vai mitä?" vihjaisi Madrasia.
"Ei mitään sellaista", Murthwaite vastasi. "No, no, malttakaahan nyt, hyvä nuori neiti, asiat eivät ole lainkaan siten. Sperrigoe teki siellä vain muutamia varovaisia kysymyksiä saadakseen tietää, millainen Parslewen asema on naapuristossa. Poliisi ei tietenkään aavista mitään."
Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Madrasia vihdoin rikkoi.
"Viemme tietysti holhoojalleni teidän viestinne. Jokaisen sanan. Mutta, herra Murthwaite, eikö teillä ole minkäänlaista vihiäkään siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa? Kaikki tämä hälinä, salaperäisyys ja maakunnan halki matkusteleminen yhden ainoan kuparilippaan jälkiä seuratessa?"
Murthwaite nauroi ja kääntyen tarjoilupöytään päin otti lippaan käteensä.
"Minulla on yhtä vähän keinoja salaisuuden ratkaisemiseksi kuin teilläkin", hän sanoi. "Tämä esine on varmasti harvinaisuus jo muutenkin. Se on hienoa vanhaa taottua kuparia, kaunista tekoa ja kauniisti kaiverrettu. Mutta sitä en ymmärrä, miksi se on aiheuttanut sellaisen hälinän, kuten te sanoitte. Kuitenkin, kun kuoleva mies mumisee sellaista, mitä vanha Matthew Palkeneykin, niin haluaa hänen laillinen neuvonantajansa tietenkin saada jotakin selvyyttä asiaan. Mielipiteeni on, ettei tässä ole oikeastaan kysymys kuparilippaasta, vaan siitä, mitä siinä mahdollisesti on ollut. Ei lippaasta, sen sisällöstä vain, ymmärrätte kai sen?"
"Te luulette siis, että siinä on säilytetty jotakin Palkeneyn kartanossa?" vihjaisin.
"Ehkä. Sitä minä juuri ajattelen."
"Ja otaksutte alkuperäisen varkaan anastaneen sen huolimatta sen laadusta?"
"Aivan niin. Lipas on voinut kulkea monien käsien kautta ennen joutumistaan Parslewen haltuun. Parslewe löysi epäilemättä tämän kapineen jostakin harvinaisten esineiden kaupasta ja kirjat myös."
"Voivatko Palkeneyn kartanon asukkaat ollenkaan aavistaa, kuinka varkaus on tapahtunut?" kysyin.
"Eivät. Sperrigoe ainakin väitti niin. Mutta Palkeneyn kartano on ymmärtääkseni jonkinlainen näyttelypaikka; minä tarkoitan, että siellä on sellaisia huoneita, joita näytetään yleisölle, ja niihin kuuluu kirjastokin. Shillingin suuruinen sisäänpääsymaksu kannetaan muutamina aamuina viikossa ja tulot luovutetaan paikallisiin armeliaisuustarkoituksiin. Ja Sperrigoe ajattelee tietysti, että joku vieras varasti tämän lippaan ja kirjat juuri vähää ennen vanhan Matthew Palkeneyn kuolemaa. Niin pitkälle olemme päässeet, eikä tässä enää kaivata muuta kuin muutamia sanoja Parsleweltä."
Hän sanoi sitten lähtevänsä, ja hetkisen kuluttua laskeuduimme kaikki portaita alas pihalle. Vanha Edie toi hevosen tallista ja ottaen suitset käteensä Murthwaite kääntyi Madrasian puoleen.
"Koettakaa nyt taivuttaa herra Parslewe palaamaan heti takaisin tänne ja kertokaa sitten minulle kaikki, että voisin kirjoittaa Sperrigoelle salaisuuden ratkaisun", hän sanoi. "Kertokaa hänelle kaikki puheeni ja pyytäkää häntä palaamaan heti takaisin."
Mutta Madrasia alkoi käydä hieman kapinalliseksi.
"Kerromme kyllä hänelle kaiken Sperrigoen käynnistä ja Weechin vierailun myös", hän vastasi. "Mutta herra Murthwaite, jätätte kokonaan huomioon ottamatta erään asian, niin asianajaja kuin olettekin."
"Minkä sitten?" kysyi Murthwaite nauraen iloisesti.
"Sen, ettei holhoojani milloinkaan olisi matkustanut pois, ei ikinä kutsunut sähköteitse minua ja herra Crayea luokseen eikä kuunaan pyytänyt, että kuparilipas tuotaisiin hänelle, ellei hänellä olisi siihen hyvin pätevät syyt. Luuletteko hänen kujeilevan? Lorua! Koko asia on paljon vakavampi."
Murthwaite siirsi katseensa tytöstä minuun.
"Onko teidänkin mielipiteenne sama, herra Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin. "Ehdottomasti!"
Hän sanoi meille hyvästit ja hyppäsi satulaan kumartuen sitten sanomaan viimeiset sanansa.
"Ei mikään asia elämässäni ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni näin.Mutta kai tällekin on olemassa ratkaisu."
Sitten hän ratsasti nummen poikki ja hävisi näkyvistämme. Seuraavana aamuna Madrasia ja minä matkustimme Newcastleen, hän kantoi kuparilipasta, joka oli kääritty sievään kääryyn ja sinetöity. Junamme saapui sinne juuri silloin, kun meidän oli määrätä tavata Parslewe. Mutta emme nähneet häntä asemalla. Seisoimme tuijottaen ympärillemme, kunnes muudan hotellin vahtimestarin virkapukuun pukeutunut mies lähestyi meitä, katseli meitä tarkasti ja pysähtyi viereeni.
"Pyydän anteeksi, herra, mutta oletteko herra Craye? Juuri niin, herra, minä tuon teille herra Parslewen terveiset, että te ja tämä nuori neiti tulisitte hänen luokseen hotelliin syömään välipalaa. Tätä tietä, olkaa hyvät."
Seurasimme Parslewen lähettiä laiturin poikki hotelliin vastustelematta ja ääneti, koska olimme mukautuneet silloin, kuten Madrasia jälkeenpäin huomautti, kaikkeen, mitä Parslewe tulisi tekemään tahi käskemään. Mutta luullakseni nälälläkin oli osansa nöyryydessämme; olimme syöneet aamiaisemme varhain saamatta sitten palaakaan suuhumme, ja ainakin mitä minuun tuli, ei hotelli eikä sen mainio ruoka, johon jo olin tutustunut, herättäneet minussa minkäänlaisia vastenmielisiä tunteita. Saapuessamme sinne käännyin vaistomaisesti kahvioon päin odottaen jo ennakolta enemmän sen suomaa nautintoa kuin herra Parslewen kohtaamista. Mutta oppaamme vei meidät sen sivu; hän ohjasi meidät yläkertaan ja sitten pitkin käytäviä ja välikköjä, kunnes vihdoin avasi erään oven. Siitä päästiin yksityiseen arkihuoneeseen, katettu ruokapöytä odotti meitä ja takkamatolla lämmitellen valkean ääressä seisoi Parslewe kasvot synkkinä, ja hymy oli kyynillisempi kuin milloinkaan ennen.
Hän tervehti meitä yhtä kylmästi ja tyynesti kuin olisimme tulleet hänen omaan arkihuoneeseensa Kelpieshawissa syömään aamiaista. Itse asiassa hän teki tuskin muuta kuin soi meille huolettoman tervehdyksen, koska hänen päähuomionsa näytti keskittyvän ovenvartijaan ennen kuin mies pääsi poistumaan.
"Käskekää tarjoilijaa tuomaan ruoat sisään, niin olette kelpo mies. No niin", jatkoi hän katsellen meitä miettiväisesti miehen poistuessa, "olette luullakseni nälissänne?"
"Kovasti", sanoin minä.
"Aivan nääntymäisillämme", selitti Madrasia.
Parslewe katseli häntä arvostelevasti, hieroi leukaansa ja viittasi sitten sivupöytään päin.
"Riisu päällysvaatteesi ja heitä ne tuonne, kultaseni", hän sanoi."Voit viedä ne sitten jälkeenpäin huoneeseesi."
Madrasia kääntyi hänen puoleensa.
"Huoneeseeniko?" huudahti hän.
"Numero 186 on varattu sinulle", vastasi Parslewe tyynesti. "Ja te, Craye, saatte tyytyä 95:teen, joka on minun huoneeni vieressä. Älkää nyt unohtako numeroitanne, mutta jos niin kävisikin, saatte ne kyllä selville konttorista. Ne on tilattu teidän omilla nimillänne."
"Tarkoitatko, että meidän on viivyttävä yökin täällä?" kysyi Madrasia.
"Kyllä", vastasi Parslewe lyhimmällä tavallaan. "Ehkä parikin."
"En tiennyt matkustaessani tänne valmistautua viettämään täällä ainoatakaan yötä", sanoi Madrasia. "En ottanut edes hammasharjaa mukaani."
"Osta sitten", vastasi Parslewe. "Täällä on hyvinvarustettuja kauppoja, kultaseni."
Madrasia tuijotti häneen tiukemmin kuin milloinkaan ennen.
"Tapasi komennella toisia henkilöitä alkaa käydä hyvin erikoiseksi, Jimmie!" huudahti hän vihdoin. "Mistä kaikki nämä vaatimukset johtuvatkaan?"
"Hädästä, koska paholainen ahdistaa", vastasi Parslewe kyynillisesti nauraen.
"Oletko sinä tuo paholainen?" kysyi Madrasia.
"En tiedä oikein, mikä olen, kultaseni", vastasi hän käyden jälleen lempeämmäksi, "mutta toivon saavani sen selville piakkoin. Ja sitä odottaessamme eläkäämme mukavasti, koska tuolla tuodaan jo meille ruokaa ja juomaa."
Pari tarjoilijaa toi huoneeseen kuumia ruokia, ja istuuduimme pöydän ääreen. En tiedä, oliko Parslewe otaksunut meidän olevan tavattomasti nälissämme, mutta hän oli varmasti nähnyt paljon vaivaa tilatessaan tällaisen herkullisen aterian ja sitä paitsi hän osoitti omaavansa hyvän ja arvostelevan maun samppanjaan nähden. Ja tarjoilijain oli viivyttävä huoneessa koko aika meidän syödessämme, missä isäntämme mielestäni menetteli hyvin ovelasti, koska Madrasia muuten olisi heti alkanut puhua aiheesta, joka oli ylinnä ajatuksissamme. Hän puheli kyllä itse hyvin vapaasti, mutta koko ajan vain eräästä näytelmästä, jota hän oli ollut katsomassa Kuninkaallisessa Teatterissa edellisenä iltana ja johon hän oli äärettömästi ihastunut.
"Mutta saat nähdä sen itse tänä iltana", lopetti hän. "Olen tilannut pari paikkaa, ja Craye saa viedä sinut sinne."
"Entä sinä?" kysyi Madrasia. "Eikö sitä kannattaisi katsella parikin kertaa peräkkäin?"
"Minulla on muita hommia", vastasi Parslewe. "Olen kaupungilla teidän palatessanne, ja mehän voimme verrata huomioitamme aamulla."
Näin, että Madrasia olisi hyvin mielellään kysynyt häneltä hänen tehtävänsä laatua, mutta tarjoilijat olivat vielä huoneessa. Vasta sitten kun he olivat tarjonneet meille kahvia ja poistuneet lopullisesti, kohdisti Parslewe huomiomme siihen, mikä meistä molemmista tuntui todellakin tärkeältä. Ojennettuaan minulle sikarin ja sytytettyään itsekin sellaisen hän käänsi tuolinsa takkaan päin, siirtyi mukavaan asentoon laskien toisen kyynärpäänsä pöydälle ja katsahti meihin olkansa yli. "Kas niin!" hän sanoi. "Mitä siellä kotona on tapahtunut minun poissaollessani? Koska ette molemmat voi puhua samalla kertaa, päättäkää keskenänne, kumpi teistä saa aloittaa. Mutta ensiksikin, missä on lipas?"
Koska aamu oli ollut kylmä, oli Madrasia pukeutunut turkiksiin, ja niiden joukossa oli suuri käsipuuhka, jonka sisässä hän oli kantanut lipasta. Hän nousi, haki sen esille piilopaikasta, laski sen Parslewen viereen pöydälle ja viittasi sitten minuun sormellaan.
"Kertokoon hän. Korjaan, jos hän erehtyy."
"Aloittakaa siis, Craye", käski Parslewe. "Kertokaa perusteellisesti!"
Kerroin hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Kelpieshawissa hänen oman salaperäisen poistumisensa jälkeen, ja katselin puhuessani tarkkaavaisesti häntä. Hän kuunteli vaiti ja kylmästi, keskeyttäen minut vain kerran pyytääkseen tarkempaa kuvausta herra Augustus Weechistä. Hän näytti vaipuvan syviin ajatuksiin kuultuaan sen, mutta salli minun kuitenkin jatkaa loppuun sen enempää kyselemättä. Hän kuunteli Murthwaiten viestiäkin yhtä tyynesti kuin kaikkea muutakin. Ehdottomassa tutkimattomuudessaan Parslewe olisi tällä erikoisella tuulella ollessaan voinut vetää vertoja sfinksillekin.
"Ja siinä kaikki", lopetin. "Koko juttu."
"Niin, kaikki", toisti Madrasia, "paitsi se, minkä nyt toistan tarkastiMurthwaiten sanoilla. Sinun on palattava Wooleriin, puhuteltava häntäja kerrottava hänelle kaikki, että hän voisi täyttää herra CharlesSperrigoelle antamansa lupauksen. Ja parasta kai se onkin."
Parslewen ohuet huulet jännittyivät tuoksi suoraksi jäykäksi viiruksi, jonka olin jo oppinut tuntemaan yhtä hyvin kuin oman kuvani kuvastimessa. Kun hän antoi niiden höltyä, tapahtui se vain siksi, että hän tahtoi päästää kuuluville ivallisen naurunsa, joka päättyi hymyyn, kuten tavallisestikin hänen kääntyessään holhokkinsa puoleen, kuten nytkin.
"Vai olisi se parasta sinun mielestäsi, kultaseni", hän sanoi lempeästi. "Mutta sepä ei olekaan. En aio lainkaan matkustaa takaisin Wooleriin, ennen kuin minua huvittaa. En aio ollenkaan tyydyttää Charles Sperrigoen enkä Jackie Murthwaiten mukavuudenhalua, ennen kuin minua huvittaa. Vannon tietäväni omat hommani yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja aion panna ne täytäntöönkin, kuten minua huvittaa. Ja jos haluatte taivuttaa minut puhumaan selvää kieltä, niin nyt sitä kuulitte."
"Ja kaikki tuo merkitsee, että sinä tiedät paljon enemmän asiasta, kuin olet meille ilmaissut!" huudahti Madrasia.
Kuultuaan tämän häneltä pääsi jälleen ivallinen naurahdus.
"En tiedä vielä ilmaisseeni teille mitään erityistä, kultaseni", vastasi hän. "Enkä aiokaan tehdä sitä, ennen kuin —"
"Ennen kuin sinua huvittaa!" sanoi Madrasia. "Aivan niin! Vielä enemmän salaperäisyyttä! Todellakin, Jimmie, ollaksesi kunnioitettava vanha herrasmies —"
Parslewe nauroi jälleen kohottaen päätään kuin hänestä olisi ollut hauskaa kuulla moitteita, nousi sitten tuoliltaan ja seisoen takkamatolla kädet taskuissaan katsoi vuorotellen meihin kumpaankin, kuin häntä olisi huvittanut meidän ihmettelymme. Äkkiä hän veti toisen kätensä esille, ja se oli täynnä rahaa. Noina aikoina oli paljon kultaa liikkeellä, hyvin paljon, ja Parslewen koura oli sitä täynnä. Hän ojensi rahat Madrasialle.
"Mene ostamaan itsellesi hammasharja", hän sanoi. "Sinähän tunnet kaupungin ja voit siis lähteä hieman ostoksille. Parasta on, että hankit kaikkea sellaista, mitä luulet tarvitsevasi, sillä muistaakseni puhuin jotakin parista yöstä. Mene nyt huvittelemaan, kultaseni, äläkä välitä kuparilippaasta. Siihen ei liity minkäänlaisia salaisuuksia, ei ainakaan minun tietääkseni." Hän ojensi rahat tytölle, seisoi hymyillen vieressä hänen pukiessaan turkiksia ylleen ja kääntyi sitten nauraen minun puoleeni hänen mentyään.
"Uskokaa vain, Craye, että salaisuus muodostuu vaikka miksi naisen käsissä", hän sanoi. "Ellei sellaista ole olemassa, keksii hän jonkin."
"Eikö tässä asiassa sitten ole jotakin salaperäistä?" kysyin. "Minusta näyttää aivan siltä kuin siinä olisi paljonkin. Mutta nähtävästi ei teille, koska olette jo selvillä asioista, herra Parslewe."
"Niin, ehkäpä. Luulen näkeväni asian loiselta kannalta. Voin kuitenkin ymmärtää, että se, mikä on minusta aivan selvää, ehkä ei olekaan niin selvää toisille henkilöille, ja minä aionkin nyt uskoa teille muutamia seikkoja. Tulkaa alakertaan tupakkahuoneeseen, niin annamme avata tämän huoneen ikkunat, koska ilma täällä on niin ummehtunutta."
Hän soitti ja antoi muutamia määräyksiä huoneen tuulettamisesta ja kevyestä illallisesta, jonka piti olla valmiiksi katettuna siellä kello yhdentoista ajaksi illalla (valmiiksi meille palatessamme teatterista, sanoi hän syrjässä minulle) ja opasti minut sitten tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen.
Sytytettyään siellä ensin toisen sikarin hän alkoi purkaa lipasta niistä sievistä kääreistä, joissa Madrasia oli tuonut sen mukanaan Kelpieshawista. Hän laski sen eteemme pienelle pöydälle, ja molemmat tuijotimme siihen. Hän erittäinkin tuijotti siihen niin tiukasti, että aloin luulla kapineen paljaan muodon hypnotisoineen hänet. Äkkiä hän hätkähti ja alkoi kaivella liivinsä taskuja.
"Niin!" mutisi hän enemmän itsekseen kuin minulle. "En ihmettelisi ollenkaan, vaikka asia olisikin niin."
Sanottuaan sen hän otti liivinsä taskusta ohuen norsunluisen kokoontaitettavan mitan ja avattuaan lippaan mittasi sen korkeuden sisäpuolelta. Sitten hän mittasi saman ulkopuolelta ja kääntyi puoleeni vaarallisine, miellyttävine hymyineen.
"Hemmetti sentään!" hän huudahti. "Craye, tässä lippaassa on kaksi pohjaa. Olen epäillyt sitä viime puolen tunnin kuluessa, ja kaiken olevaisen nimessä, se on kuin onkin totta!"
Minäkin aloin kiihottua ja tuijotin nyt lippaaseen yhtä tiukasti kuin hänkin.
"Saitteko sen selville mitoista?" kysyin.
"Kyllä. Sisäisen ja ulkonaisen korkeuden välillä on neljännestuuman ero", vastasi hän. "Se merkitsee, että siellä on hyvin matala ontelo, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri piilottamaan — mitä?"
"Ei mitään erityistä, luullakseni."
"Eikö? Mutta minä olen kuullut pieneen kompassiinkin sopivan hyvin tärkeitä ja kohtalokkaita esineitä", huomautti hän. "Siinä on nyt kaikissa tapauksissa sellainen, koska emme voi väittää mittasuhteita vääriksi. Lippaassa on ontelo! Ja se voidaan varmaankin avata jollakin tempulla täältä pohjasta, luultavasti vääntämällä noita jalkoja."
Hän viittasi niihin neljään pyöreään nuppiin, joilla lipas lepäsi, yrittämättä kuitenkaan koskea niihin, koska hänen ajatuksensa näyttivät suuntautuneen muualle. Ja mietittyään hetkisen hän kääntyi luottavaisesti puoleeni.
"Lupasin kertoa teille jotakin", sanoi hän. "Te olette luotettava mies, Craye, ja minä osoitinkin sen teille jättämällä tytön teidän haltuunne. Hänkin pitää teistä, ja luulen teidän molempien nuorten rakastuvan toisiinne, ellette jo olekin, ja jos te olette, niin hyvä niinkin, poikaseni. Te voitatte vielä itsellenne kuuluisan nimen taiteellanne, mutta viis siitä, minä kerron nyt teille hieman tästä lippaasta. En kuitenkaan ilmaise vielä sitä, kuinka olen saanut sen haltuuni, koska se olisi liian aikaista. Mutta saadessani sen se oli lukossa eikä minulla ollut avainta siihen enkä minä milloinkaan vaivautunut hakemaan enkä teettämään siihen sellaista. Kun se kerran hieman vahingoittui, toin sen Bickerdalelle tänne kaupunkiin ja pyysin häntä korjaamaan sen. Hän epäröi hieman ottaessaan sen vastaan, mutta sanoi sentään tietävänsä miehen, joka kyllä osaisi korjata sen, minkä vuoksi jätin sen hänelle ja käskin samalla aukaista sen. Ja nyt, Craye, ajattelen, että silloin kun lipas oli Bickerdalen tahi tuon toisen miehen käsissä, vietiin jotakin tuosta lippaasta, jotakin sellaista, jota en ollut aavistanutkaan siellä olevan. Se vietiin luultavasti silloin, ellei —"
Hän keskeytti irvistäen kummallisen miettiväisesti.
"Ellei, mitä?" kysyin minä.
Hän nojautui lähemmäksi olkapäätäni ja hiljensi ääntään, vaikka läheisyydessämme ei ollutkaan ketään.
"Ellei tuo Weech ottanut sitä sieltä eilen Kelpieshawissa", vastasi hän. "Weech, Augustus. Millainen nimi!"
"Weechkö?" huudahdin minä. "Hänkö? Mahdotonta!"
"Miksi se olisi ollut niin mahdotonta, hyvä mies? Siinä ei ole mitään mahdotonta. Tehän kerroitte minulle juuri äsken tuolla yläkerrassa selostaessanne tapahtumia, että menitte Madrasian kanssa kirjastooni verrataksenne Timesin ilmoituksessa mainittujen kirjojen nimiä muutamien erityisten hallussani olevien kirjojen nimiin ja jätitte herra Augustus Weechin yksikseen huoneeseen, missä kuparilipas oli aivan hänen edessään. Tietysti —"
"Taivas varjelkoon!" huudahdin. "En tullut sitä lainkaan ajatelleeksi!"
"Epäilemättä ette", hän huomautti kylmästi. "Mutta minäpä ajattelin. Siirrytään nyt erääseen toiseen seikkaan, joka kuitenkin liittyy pääasiaan. Minulla on sellaisia hommia tänä iltana, jotka toivoakseni ilmaisevat minulle, onko lippaassa ollut jotakin, ja minä haluan, että tekisitte minulle pari kolme palvelusta pääasiallisesti siten, että pidätte huolta Madrasiasta. Ensiksikin, syömme varhaisen päivällisen. Sitten voitte mennä hänen kanssaan teatteriin — tässä ovat liput, annan ne nyt muistaessani teille. Kun tulette takaisin, on teille katettu kevyt illallinen yksityiseen arkihuoneeseeni. Ennen kuin menette, ilmoitan Madrasialle, että mahdollisesti viivyn hyvin myöhäiseen kaupungilla, minkä vuoksi hänen on illallisen jälkeen mentävä nukkumaan. Nyt seuraa eräs tehtävä teillekin. Haluan, että odotatte tuossa arkihuoneessa kello kahteentoista saakka yöllä. Ellen minä saavu sinne täsmälleen silloin" — tässä hän keskeytti ottaen taskustaan suljetun kirjekuoren ja ojentaen sen minulle — "pukekaa päällystakki yllenne, viekää itse tämä poliisiasemalle — se on tässä aivan lähellä — pyytäkää, että saisitte puhutella komissaaria, ja antakaa tämä hänelle. Oletteko ymmärtänyt?"
"Jokaisen sanan", vastasin minä. "Mutta miksi kääntyä poliisin puoleen?Luuletteko ehkä joutuvanne johonkin vaaraan?"
"En niin paljon vaaraankaan kuin vaikeuksiin, vaikka en tahdokaan kieltää, että voin joutua vaaraankin", vastasi hän. "Mutta seuratkaa ohjeitani. Siellä on joku komissaari öisinkin. Hän tuntee kyllä nimeni luettuaan kirjeeni, koska minä olen piirikunnan viranomainen. Jos hän tekee teille muutamia kysymyksiä, vastatkaa niihin. Ja jos teitä haluttaa, lähtekää hänen mukaansa, jos hän lähtee itse tahi lähettää jonkun puolestaan. Oletteko nyt selvillä, mitä teidän on tehtävä keskiyöllä?"
"Olen täydellisesti", vastasin minä työntäen suljetun kuoren taskuuni. "Ja minä lupaan toimittaa sen. Mutta toivoakseni ette joudu henkilökohtaiseen vaaraan, herra Parslewe."
Hänen huulensa jännittyivät ja hän katsoi syrjään kuin vihjaistakseen minulle, ettei hän halunnut keskustella siitä asiasta, ja hetkisen kuluttua hän alkoikin puhua aivan muista seikoista. Halusin kysyä häneltä, mitä minun pitää tehdä siinä tapauksessa, että hänelle tapahtuu jotakin, mutta en uskaltanut, koska näin aivan selvästi hänen käsitelleen loppuun sen asian tällä haavaa, ja ymmärsin, ettei tässä ollut muuta tehtävää kuin toteuttaa hänen ohjeensa.
Söimme tyynesti päivällisemme alakerrassa puoli seitsemän aikaan, ja kun Madrasia ja minä melkein tuntia myöhemmin ajoimme teatteriin, jäi Parslewe tyynesti juttelemaan erään vanhan herrasmiehen kanssa. Hän heilutti meille sikariaan kulkiessamme hänen ohitseen, mutta kutsuikin sitten Madrasian luokseen.
"Tyttöseni, sinun pitää mennä heti vuoteeseen tultuasi kotiin", sanoi hän. "Ainakin sitten kun olet syönyt hieman illallista. Älä odota minua, sillä voin viipyä kaupungilla pikkutunneille saakka."
Sitten hän viittasi tyttöä menemään. Madrasia oli hieman kiihkoissaan ajatellessaan kappaletta ja minä tavattoman levottomana ja huolissani, koska niitä tilanteen mahdollisuuksia, jotka voivat esiintyä keskiyöllä, ei ollut lainkaan hauska ajatella, ja kuta enemmän niitä mietin sitä vähemmän niistä pidin. Oli hyödytöntä kieltää, että Parslewe oli erikoinen, jopa kummallinenkin mies, joka menetteli kaikessa omalla tavallaan, ja minä olin tarpeeksi perillä maailman tavoista, vaikka olinkin vielä nuori, tietääkseni, että sellaiset miehet joutuvat aina vaaraan. Minne hän aikoi mennä tänä iltana ja mitä varten? Selvästi toimittamaan jotakin sellaista, missä hän ehkä tarvitsi poliisin apua. Mutta jos nyt otaksutaan tämän avun tulevan liian myöhään niin mitä minun silloin oli tehtävä? Huolimatta siitä, mitä hän oli sanonut Madrasiasta ja minusta kevyellä tavallaan, olin melkein vieras hänelle ja tytölle, ja aavistin vaikeuksia, jos jotakin vakavaa sattuisi tapahtumaan. En pitänyt Parslewestä juuri ollenkaan sinä iltana, koska hänen mielestäni olisi pitänyt uskoa minulle enemmän. Mutta sille ei voitu enää mitään, ja tuossa istui Madrasia. Ja tavattuaan holhoojansa näytti Madrasia melkoisesti tyyntyneen; hän luotti nähtävästi suuresti Parslewen vaikutusvaltaan.
"Kertoiko hän teille mitään iltapäivällä minun ollessani ostoksilla?" kysyi hän äkkiä ajaessamme Grey-katua pitkin. "Olen varma, että olette keskustelleet jostakin."
"Kyllä hieman", vastasin minä. "Hän otaksuu lippaassa olevan kaksi pohjaa, joiden välissä on kapea ontelo, missä hän luulee olleen piilossa jotakin, joka on sieltä varastettu; ja ystävämme Weech on mahdollisesti syyllinen."
"Weechkö?" hän huudahti. "Milloin hän olisi voinut tehdä sen?"
"Kun me mennessämme kirjastoon jätimme hänet yksikseen katselemaan lipasta. Sellainen otaksuma on luonnollisesti mahdollinen, jos Weech tunsi salaisuuden."
Tämä näytti antavan Madrasialle uusia aatteita.
"Ihmettelenpä todellakin", sanoi hän mumisten. "Ja senkö vuoksi hän on tullut tänne Newcastleen, että hän saisi siitä selvän?"
"Jotakin sinnepäin", myönsin minä. "Luulen ainakin niin. Mutta tehän tiedätte paremmin kuin minä, millainen hän on."
Hän istui hetkisen vaiti — oikeastaan aina teatterin edustalle saakka.
"Jimmien suhteen voimme olla varmat ainakin yhdestä seikasta", hän huomautti vakuuttavasti, "nimittäin siitä, ettei kukaan voi voittaa häntä. Antakaa hänen sen vuoksi selvittää rauhassa asiat."
Minä en ilmaissut, ettei minulla ollut mitään valitsemisen varaa. Katselimme kappaletta, jota Parslewe oli ylistänyt niin suuresti, palasimme sitten takaisin hotelliin ja söimme yhteisen illallisen, minkä jälkeen Madrasia meni huoneeseensa. Kello oli silloin kaksikymmentä minuuttia vaille kaksitoista ja minä istuin paikoillani kaikki nuo minuutit odottaen, pitäen silmällä ovea ja kuunnellen askelia käytävästä, mutta Parsleweä ei kuulunut tulevaksi.
Ja minuuttia yli kahdentoista sieppasin päällystakkini ja lakkini ja poistuin huoneesta.
Hotellin suuressa lämpiössä oli vain muutamia henkilöitä, mutta heidän joukossaan oli ensimmäinen ovenvartija, joka minun tullessani sinne näytti juuri olevan luovuttamaisillaan virkansa hoidon sijaiselleen yöksi. Mieleeni juolahti jotakin ja minä menin hänen luokseen vieden hänet syrjään.
"Tunnette kai herra Parslewen?" kysyin minä.
"Herra Parslewenkö? kyllä, herra", vastasi hän.
"Oletteko nähnyt hänen menevän kaupungille tänä iltana?"
"Kyllä, herra. Herra Parslewe poistui hotellista noin yhdentoista aikaan, vain muutamia minuutteja ennen teidän palaamistanne nuoren neidin kanssa."
"Ette siis ole nähnyt hänen tulevan takaisin?"
"En vielä, herra. Hän ei ole käynyt hotellissa sen jälkeen."
Nyökäytin päätäni ja menin kadulle. Siis Parslewen asian järjestäminen, millainen se sitten lienee ollutkin, oli määrätty tapahtuvaksi vasta kello yhdentoista jälkeen, siis hyvin myöhäiseen. Hän olisi siinä tapauksessa voinut tulla kanssamme teatteriin, mutta ehkä hänellä oli ollut toisenlaisia tehtäviä hotellissa, kuten voidaan olettaa. Näiden asioiden miettiminen oli kuitenkin aivan hyödytöntä, koska minun oli vain täytettävä hänen pyyntönsä. Eikä ollut minkäänlaista pelkuruutta minun puoleltani, että sydämestäni inhosin sen täyttämistä. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä päin poliisiasema sijaitsi. Parslewe oli sanonut sen olevan jossakin läheisyydessä, mutta en tiennyt, millä suunnalla. Olisin kyllä voinut kysyä sitä hotellissa, mutta en halunnut hotellin palveluskunnan saavan tietää, että aiomme turvautua poliisin apuun. Ja sehän olisi sitä paitsi voinut joutua Madrasian tietoon ennen minun paluutani. Kaduilla oli vielä ihmisiä, minähän voin kysyä heiltä. Ja juuri silloin tuli eräs poliisi esille nurkan takaa, mitä minun olisi pitänyt osata odottaakin, ja neuvoi minulle kysyttyäni tien. Parslewe oli ollut aivan oikeassa, asema oli likellä.
Menin sisään ihmetellen, koska en milloinkaan ennen ollut käynyt sellaisessa rakennuksessa enkä tiennyt, mitä minun piti odottaa. Minulla oli yhtä vähän aavistusta, millaiselta poliisin pääasema näyttää, kuin jonkin itämaisen palatsin sisustuksesta, ehkä vielä vähemmänkin. Mutta kun tulin sinne, näytti siellä kaikki hyvin tavalliselta. Siellä oli hyvin valaistu konttori pöytineen ja pulpetteineen, joiden ääressä joko istui tahi seisoi muutamia poliiseja kirjoittaen tahi tarkastellen papereita. Muudan heistä, nähdessään minun lähestyvän tiskiä ja huomaten ehkä epäröivän nulikkamaisen käytökseni, nousi tuoliltaan, pisti kynän korvansa taakse ja tuli vastaan melkein isällisen huolestunut ilme punakoissa kasvoissaan.
"Saanko puhutella jotakin korkeampaa virkamiestä", kysyin.
Hän kääntyi puoleksi viitaten erääseen mieheen, jonka huolellisesti napitetussa takissa oli nyörikoristeita ja joka istui pulpettinsa ääressä eräässä nurkassa.
"Tuolla on komissaari, herra", hän sanoi. "Puhutelkaa häntä."
Hän kohotti tiskin saranoilla varustettua ovea ja minä menin huoneen poikki kysymyksessä olevan miehen luo. Hän kohotti katsettaan minun tullessani lähemmäksi ja mittaili minut nopeasti päästä jalkoihin asti. Mieleni täytti epämääräinen kiitollisuudentunne siitä, että olin hyvin puettu.
"Asianne?" sanoi hän.
Menin aivan hänen viereensä. Ehkä minä näytin hyvinkin salaperäiseltä — ainakin minusta tuntui niin.
"Tehän tunnette Kelpieshawin omistajan herra James Parslewen?" kysyin minä.
"Kyllä."
"Herra Parslewe on kaupungissa ja asuu North Eastern Station Hotellissa. Minäkin asun siellä hänen kanssaan. Hän pyysi minua siinä tapauksessa, että muudan edellytys mahdollisesti toteutuu —"
Hän keskeytti minut melkein huomaamattomasti hymyillen — häntä huvitti nähtävästi täsmällinen puheeni.
"Millainen edellytys?"
"Siinä tapauksessa, ettei hän palaa hotelliin ennen puoltayötä, piti minun tuoda teille tämä kirje häneltä", vastasin laskien kirjeen pulpetille. "Hän ei tullut, ja sen vuoksi tulin suoraan luoksenne."
Hän otti kirjeen, aukaisi sen ja alkoi lukea. Paikaltani voin nähdä, että kirjoitus täytti kolme sivua hotellin postipaperiarkista. Miehen kasvot eivät hänen lukiessaan ilmaisseet mitään — eivät hämmästystä, neuvottomuutta eivätkä kummastusta — ja hän luki kirjeen vain kerran läpi. Sitten hän taittoi sen kokoon, pisti pulpettiinsa ja kääntyi puoleeni.
"Oletteko herra Alvery Craye?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasin.
"Tiedättekö, mitä tässä kirjeessä on, herra Craye?" jatkoi hän."Ilmaisiko herra Parslewe teille sen sisällön?"
"Ei. Mutta hän pyysi minua vastaamaan kaikkiin teidän tekemiinne kysymyksiin ja käski minun seurata teitä, jos te kirjeen johdosta lähtisitte jonnekin."
"Haluan tietää vain yhden seikan", huomautti hän. "Tiedättekö, milloin herra Parslewe poistui hotellista?"
"Kyllä. Otin selon siitä. Hän oli poistunut noin yhdentoista aikaan — muutamia minuutteja ennen. Sain sen tietää ovenvartijalta."
Hän nyökäytti päätään, lukitsi pulpettinsa, pisti avaimen taskuunsa, nousi ja pyydettyään minua istuutumaan hetkiseksi poistui eräästä ovesta. Parin minuutin kuluttua hän palasi takaisin erään siviilipukuisen miehen seurassa; hän oli itse pukeutunut mantteliin ja pannut päähänsä virkalakin. Kuiskattuaan jotakin eräälle kersantille, joka kirjoitti ahkerasti huoneen keskellä sijaitsevan pöydän ääressä, hän viittasi minulle ja me lähdimme kolmisin öiselle retkellemme.
Sillä hetkellä ei minulla ollut pienintäkään aavistusta päämäärästämme. Mielessäni oli epämääräinen tunne, hyvin hämärä aavistus, että ehkä olimme menossa johonkin synkkään ja vastenmieliseen kaupungin kortteliin. Olin käynyt Newcastlessa pari kolme kertaa ennenkin ja olin silloin kävellessäni siellä todennut, että siellä oli muutamia köyhälistönkortteleita, jotka olivat yhtä huonossa maineessa kuin Liverpoolin ja Cardiffin samanlaiset kaupunginosat. Mutta toverini kääntyivätkin kaupungin keskustaa kohti suunnaten kulkunsa sen parhaiten rakennettuja osia kohti. Noilla tilavilla ja komeilla kaduilla oli hyvin rauhallista, ja meidän askeltemme kaiku kuulosti kamalalta hiljaisuudessa. Ei kukaan puhunut mitään, ennen kuin olimme kävelleet jonkin matkaa, mutta sitten kääntyi komissaari puoleeni.
"Puhuiko herra Parslewe teille jostakin mahdollisesta vaarasta, herraCraye, johon hän ehkä voi joutua toimittaessaan asiaansa?"
"Kerron teille tarkasti, mitä hän sanoi", vastasin. "Hän sanoi: 'Ei niin paljon vaaraa kuin vaikeuksia, vaikka en tahdo kieltää sitäkään, että voin ehkä joutua vaaraankin.' Niin juuri hän sanoi."
"Aivan niin", huomautti komissaari. "Kertoiko hän teille jotakin muutakin?"
"Hän ei kertonut minulle mitään, paitsi sen, että toivoo saavansa haltuunsa ehkä jotakin", vastasin. "Jos tunnette herra Parslewen, tiedätte varmaankin, että hän muutamissa tilaisuuksissa, milloin se häntä miellyttää, voi olla epämääräinen ja epäselvä."
"Minä tunnen kyllä herra Parslewen tarpeeksi hyvin", vastasi hän veitikkamaisesti naurahtaen. "Hyvin kummallinen herrasmies, samainen Parslewe, ja tavattoman halukas seuraamaan omaa mieltään, kulkemaan omaa tietään ja toimimaan omalla tavallaan kaikissa asioissa. Koko Northumberlandissa ei ole ainoatakaan hänen virkaveljeään, joka ei tietäisi sitä, herra Craye. Te ette siis aavista lainkaan, minne nyt olemme menossa?"
"En ollenkaan!"
"No niin, koska hän on luvannut teidän tulla mukaamme, voin sen vallan hyvin kertoakin teille", sanoi hän nauraen jälleen. "Olemme menossa erään Bickerdale-nimisen läkki- ja kuparisepän taloon ja työpajaan, jotka sijaitsevat erään sivukadun varrella tässä läheisyydessä. Sinne juuri on herra Parslewe mennyt."
Minun olisi tietysti pitänyt arvata se. Tunsin itseni hyvin tyhmäksi, kun en ollut osannut ajatella sitä ennen. Mutta säpsähdin kuitenkin tahtomattani.
"Te näytätte tuntevan tuon nimen", sanoi komissaari.
"Niin, minä tunnen sen", myönsin. "Olen käynyt tuossa kaupassa. Vai sinne hän onkin mennyt."
"Sieltä pitää meidän häntä joka tapauksessa hakea", vastasi hän. "Mutta en tiedä, löydämmekö häntä sieltä tahi jos löydämme, niin millaisissa olosuhteissa. Noudatamme nyt kuitenkin hänen määräyksiään, ja tässä on tuon sivukadun kulma."
Tunsin tuon nurkan tarpeeksi hyvin ja kadun myös. Siellähän olin vakoillut Valkopartaa ja tuota newcastlelaista asianajajaa ja sitten peräytynyt Bickerdalen kanssa tapahtuneen sanaharkan jälkeen. Hetkisen kuluttua seisoimme Bickerdalen kaupan sivuoven edustalla, mistä luultavasti päästiin hänen kotiinsa pihan puolelta. Oven ikkunaosasta ei näkynyt mitään valoa, ei kaupan ikkunoista eikä toisestakaan kerroksesta sen yläpuolelta. Ja kun siviilipukuinen mies noudattaen komissaarin käskyä soitti kelloa ja koputti vielä lisäksi, ei talosta kuulunut minkäänlaista liikettä.
Vasta sitten kun olimme soittaneet ja koputtaneet kolmasti, joka kerran yhä kovemmin ja käskevämmin, kuulimme kolinaa oven takaa. Se aiheutui siitä, että joku veti salpaa varovasti syrjään ja väänsi avainta lukossa. Mutta avaimen reiästä ja kirjelaatikon aukosta ei näkynyt valoa enempää kuin ovi-ikkunastakaan, ja sen vuoksi antoikin komissaari apulaiselleen kuiskaten muutamia ohjeita.
"Kääntäkää lamppunne valo suoraan siihen henkilöön, joka avaa oven", sanoi hän. "Ja työntäkää jalkanne kynnyksen yli."
Pidätin henkeäni, kun ovi aukeni ja peräydyin, kun siviilipukuisen miehen salalyhdyn valo lankesi pelästyneille ja kysyville kasvoille, jotka katsoivat meihin oven raosta.
Weech!
Olisin voinut nauraa ääneen Weechin kääntyessä ja paetessa, sillä hän kiljahti nähdessään meidät ja kiiruhti pakoon aivan kuin pelästynyt kaniini. Hän jätti tietysti oven sepposen selälleen, ja olimme heti hänen kintereillään kiiruhtaen hänen jäljessään käytävää pitkin. Hän siirsi syrjään muutaman verhon, avasi sen takana olevan oven ja hyökkäsi hyvin valaistuun arki- tahi vastaanottohuoneeseen huutaen kovasti ja varoittavasti:
"Poliisi!"
Näin täydellisesti yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä kaikki huoneessa olevat miehet molempien poliisien välitse heidän mennessään sisään. Huoneen keskellä oli pöytä, soikea pöytä, ja meidän puoleisessa päässä, selin meihin, istui Parslewe poltellen tyynesti sikariaan. Toisessa päässä taasen istui Bickerdale äreänä, hämmentyneenä ja uhmaavana, ja Bickerdalen takana seisoi Pawley nojaten johonkin tarjoilupöydän tapaiseen.
Kaikki kolme katsoivat meihin tullessamme huoneeseen, jokainen eri ilmeellä. Bickerdale näytti suuttuvan, melkeinpä raivostuvan ja Pawley näytti toinnuttuaan ensi hämmästyksestään loukkautuvan äärettömästi. Mutta Parslewe kääntyi puoleksi, viittasi komissaarille ja kuiskasi hänelle muutamia sanoja, minkä jälkeen komissaari, hänen siviilipukuinen apulaisensa ja minä jäimme ovelle, josta olimme tulleet huoneeseen, ja Parslewe kiinnitti tarkkaavaisuutensa Bickerdaleen, jonka rinnalle takan läheisyyteen Weech, joka vieläkin oli hermostunut ja järkyttynyt, oli kiertänyt pöydän ympäri.
"No niin, Bickerdale", sanoi hän, "tahtomatta sen enempää puuttua asiaan vaadin teitä luovuttamaan tuon asiakirjan minulle — teitä tahi Weechiä tahi molempia. Kuuletteko, ojentakaa se minulle!"
"Ei!" huudahti Pawley. "Minä vastustan sitä! Jos luovutus tulee kysymykseen, on asiakirja annettava minulle, herra Parslewe. Ja koska te olette kutsunut poliisin tänne, on kai minun parasta sanoa heti —"
Parslewe nousi äkkiä tuoliltaan, ojentaen vasemman kätensä varoittavasti Pawleytä kohti. Tuossa liikkeessä oli jotakin sellaista, mikä keskeytti Pawleyn puheen äkkiä pakottaen hänet vaikenemaan. Ja Parslewen oikea käsi taas työntyi taskuun vetäen sieltä esille sikarikotelon. Hän ojensi sen vaieten komissaarille ja viittasi, että tämä käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja tarjoaisi apulaiselleenkin. Sitten hän jälleen kääntyi Pawleyn puoleen.
"Herra Pawley", hän sanoi niin asiallisesti kuin suinkin, "minusta tuntuu hyvin selvältä, että meidän on parasta keskustella hieman toistemme kanssa kahdenkesken. Bickerdale, onko teillä täällä vapaata huonetta?"
Bickerdale kääntyi Weechin puoleen murahtaen jotakin, mikä kuulosti pikemminkin kiroukselta kuin käskyltä. Mutta Weech avasi erään oven huoneen taustassa näyttäen meille valaistun keittiön, ja Parslewe, viitattuaan Pawieytä seuraamaan, meni sinne. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.
He viipyivät siellä runsaan puolituntisen. Me viisi miestä taas, jotka olimme jääneet arkihuoneeseen, pysyimme järkähtämättä valtaamillamme paikoilla. Bickerdale ja Weech pysyttelivät lähekkäin huoneen toisessa päässä katsellen meihin salavihkaa ja kuiskaillen silloin tällöin. Weech erittäinkin näytti hyvin ilkeältä, ja minä aloin jo olla tällä haavaa täydellisesti selvillä siitä, että hän oli pettänyt Madrasian ja minut melko ovelasti Kelpieshawissa. Komissaari, hänen apulaisensa ja minä istuimme rivissä hyvin kovilla suoraselkäisillä tuoleilla poltellen Parslewen sikareja paremman työn puutteessa ja vahtien ja odottaen. Vain kerran tämän epätietoisuuden aikana eräs meistä sanoi muutamia sanoja, ja se tapahtui silloin, kun komissaari, huomattuaan sattumalta katseeni, kuiskasi minulle tyynesti:
"Kummallinen juttu, herra Craye. Hyvin omituinen!"
"Epäilemättä", vastasin.
Hän hymyili ja katsoi apulaiseensa. Mutta tämä mies kuului noihin tyhjänaamaisiin yksilöihin, jotka ovat sen näköisiä kuin ei mikään voisi liikuttaa heitä, hän näytti vain nauttivan Parslewen tarjoamasta sikarista. Tämä puristettuna toiseen suupieleen hän istui liikkumattomana katsellen ovea, josta Parslewe ja Pawley olivat hävinneet. Hän ei luullakseni kääntänyt katsettaan hetkeksikään siitä; minun muistoni hänestä ovat joka tapauksessa sellaiset, että hän oli mies, joka voi istua paikoillaan ja vahtia jotakin esinettä tahi henkilöä tuntikausia räpäyttämättä edes silmiäänkään. Hän oli vaarallinen ja vastenmielinen henkilö, jonka jokin luonnonoikku oli epäilemättä luonut sopivaksi toimittamaan vainukoiran tehtäviä.
Minä taas arvailin koko ajan, mitä tästä seuraisi. Mitä Parslewe oikeastaan ajoi takaa? Mitä oli Pawleyllä tekemistä tuolla? Kuka tämä Pawley oikeastaan on? Miksi Parslewe halusi juuri silloin, kun hänen apujoukkonsa oli saapunut paikalle, neuvotella Pawleyn kanssa? Sillä mitäpä muuta keittiössä olisikaan voitu tehdä kuin neuvotella. Emme kuulleet mitään, sieltä ei kuulunut kiivaita ääniä eikä mitään sellaista, mikä olisi viitannut vihaiseen ja monisanaiseen keskusteluun. Kuulimme vain silloin tällöin Weechin kuiskauksia ja Bickerdalen murahtavia vastauksia. Mutta liedellä porisi kattila, ja maton nurkalla, lähellä Bickerdalen jalkoja, istui kissa ja kehräsi kehräämistään…
Keittiön ovi aukeni äkkiä, ja yhtä nopeasti huomasin senkin, että mitä ikinä siellä sitten lienee sanottukin tahi mitä tahansa siellä lienee tapahtunutkin, oli Pawleyn käytöksessä tapahtunut ihmeellinen muutos. Hän avasi oven Parslewelle ja seisoi kunnioittaen sivulla Parslewen mennessä hänen ohitseen. Kun hän seurasi Parsleweä arkihuoneeseen, teki hän sen kuin mies, joka joko on tavannut parempansa tahi saanut kuulla jonkin paljastuksen. Ja hän se rupesikin ensin puhumaan totellen Parslewen viittausta ja kääntyi Bickerdalen puoleen.
"Herra Bickerdale", sanoi hän kohteliaasti ja pyytävästi, "teidän on luullakseni parasta suostua herra Parslewen toivomukseen. Olen keskustellut hieman herra Parslewen kanssa ja — ja teidän on luullakseni parasta tehdä juuri niin."
Bickerdale kääntyi hänen puoleensa äkkiä tuijottaen, mikä ei ilmaissut muuta kuin sulaa hämmästystä. Saattoi hyvin nähdä, että mies oli melkein suunniltaan hämmästyksestä ja ihmetyksestä.
"Mutta miksi?" hän huudahti. "Tehän juuri äsken sanoitte minulle, ettei minun pidä tehdä mitään sellaista."
Pawley hymyili kummallisesti, hermostuneesti ja paheksuvasti.
"Olosuhteet muuttavat asioita, herra Bickerdale", sanoi hän. "En tiennyt silloin sitä, mitä nyt tiedän. Neuvon teitä tekemään, niinkuin herra Parslewe haluaa."
Weech hyppäsi seisoalleen vihan ja harmin vallassa.
"Entä me?" kirkui hän. "Me — minä ja hän! Millaiseksi hyödyksi se on meille? Mistä me silloin ansaitsemme?" Hän kääntyi melkein vihaisesti Bickerdalen puoleen. "Älkää suostuko siihen!" jatkoi hän. "Älkää tehkö sitä? Viis noista miehistä tuolla; poliisilla ei ole mitään oikeutta sekautua tähän asiaan ja —"
"Minä voin luovuttaa teidät poliisin haltuun parissa minuutissa, hyvä mies", sanoi Parslewe äkkiä, "vain näyttääkseni teille —"
"Herra Bickerdale", sanoi Pawley, "noudattakaa neuvoani. Ymmärsin herraParslewen puheesta, ettei teille koidu siitä minkäänlaista vahinkoa."
Bickerdale katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän äkkiä työnsi kätensä liivinsä povitaskuun ottaen sieltä esille pienen nelikulmaisen kirjekuoren, jonka hän yhtä nopeasti ojensi Parslewelle pöydän yli. Sillä hetkellä, kun lampun valo sattui tuohon kuoreen, luulin näkeväni ristin sen liepeessä.
"Olen nyt vapautunut siitä joka tapauksessa!" murahti Bickerdale äreästi. "Peruuttamattomasti!"
Katsoimme kaikki Parsleween. Hän peräytyi erääseen nurkkaan, missä toinen lamppu paloi seinään kiinnitetyllä jalustalla. Sen valossa hän käänteli kuorta sinne tänne katsellen sitä sekä etu- että takapuolelta, ja minä näin silloin, että joko Bickerdale tahi Weech tahi joku kolmas, jonka käsissä se oli ollut, oli avannut sen. Ja kuoresta Parslewe otti esille jotakin, mikä minusta näytti tavalliselta postipaperiarkilta. Sen, mitä siihen oli kirjoitettu, luki hän läpi minuutissa. Vaikka kuusi silmäparia katselikin häntä, olisi kukin yhtä hyvin voinut toivoa saavansa tietoja kiviseinältä kuin saada jotakin selvää hänen kasvojensa ilmeestä, koska se nyt oli tutkimattomampi ja kylmempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei ilmaissut mitään, työnsi vain äkkiä paperin kuorineen taskuunsa, istuutui pöydän ääreen, otti esille shekkikirjansa ja täytekynänsä ja alkoi kirjoittaa. Hetkistä myöhemmin hän ojensi maksumääräyksen Bickerdalelle ja sitten, sanomatta sanaakaan Weechille tahi Pawleylle, hän poistui viitaten meitä seuraamaan.
Muodostimme pienen kulkueen kävellessämme pois keskikaupungilta. Parslewe ja komissaari kulkivat edellä. Minä kuulin heidän juttelevan piirikunnan asioista, kuten uusista veroista ja muista samanlaisista vähäpätöisistä seikoista. Siviilipukuinen mies ja minä muodostimme jälkijoukon ja keskustelimme ilmasta. Hän kertoi minulle vuokranneensa osan jostakin kasvitarhasta kaupungin laidalta ja toivoi nyt sadetta, että hänen kylvönsä rupeaisi kasvamaan. Hetkisen kuluttua erosimme, ja minä menin Parslewen kanssa hotelliin ja sitten yläkertaan yksityiseen arkihuoneeseemme. Sivupöydällä oli viskiä ja soodaa, ja hän sekoitti pari lasillista, ojensi toisen minulle ja joi omansa pohjaan yhdellä siemauksella. Sitten, minun tyhjennettyä omani, hän katsoi kysyvästi minuun.
"Nyt vuoteeseen, poikaseni", sanoi hän. "Juuri niin. Seuratkaa siis minua, koska teidän huoneenne on minun huoneeni vieressä ja me voimme kävellä sinne yhdessä." Kuljimme hetkisen vaiti käytävässä. "Tahdotteko ottaa erään ajatelman, joka ei ole lainkaan alkuperäinen, mukaanne vuoteeseen, Craye?" kysyi hän äkkiä meidän saapuessamme ovillemme. "Minä annan teille sellaisen: Tässä maailmassa on muutamia kirotun kummallisia seikkoja."
Sitten nauraen ivalliseen tapaansa hän puristi kättäni ja riensi huoneeseensa.