Näiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. — Kohta sen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla viimeisillä sanoilla: "Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä", lähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa itseänsä ajatuksella, että "vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin ja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä Oittinen, johon heti voin turvautua." Ja hän muisti samassa edellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina menevänsä "seuraan". "Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne pitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan", ajatteli Anna ja riennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein kohtelias kultaseppä Oittiselle.
Liisa kun kuuli Annan aikovan mennä "seuraan" ja tahtovan häntä sinne myöskin, ihastui tästä kovin ja oli heti valmis pyytämään lupaa, sillä hän muisti Annalle kirkolla lausumat varoitussanansa, että hän "valitsisi oikean tien", ja uskoi nyt visusti sanansa "langenneen hyvään maahan". Tuota pikaa olikin Liisa, luvan saatuansa, puettu ja tytöt lähtivät "seuraan", jonne mennessään Liisakin puolestansa kehoitti Annaa olemaan ystävällinen Oittista kohtaan. Siihen Anna myöntyi mielellään, vaan päivän tapauksesta ei hän hiiskunut serkullensa sanaakaan. "Seuraan" saapuivat tytöt juuri kun luento oli loppumaisillansa.
Sen loputtua ei pidetty pitkää lomaa, sillä tanssivien varpaita jo kutkutti ja he kiertelivät salia, vilkkaasti puhellen keskenänsä sekä kärsimättöminä odottaen tanssin alkua. Näyttämölle, jonka esirippu oli ylös vedetty, oli kannettu jo nuottitelineitä ja kohta nousi sinne seitsemän miestä, jotka puhuivat keskenänsä saksaa. Ne olivat soittajat. Siellä oli kaksi viulua, violonselli, bassoviulu, klarinetti, huilu ja torvi. Klarinetti antoi äänen ja kaikki muut soittokoneet alkoivat sen mukaan kakistella ääniänsä, josta syntyi tuota korvia vihlovaa vikinätä ja pörinätä, jota kuulee joka paikassa, missä kaksi tahi kolme soittokonetta yhteen tulee. Kun sitte kaikki olivat saadut asianomaiseen kuntoon, ilmestyi näyttämölle hännystakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettu pitkätukkainen "kapellimestari", joka välistä itse soitti, tarpeen tullessa, ensimäistä viulua kahdeksantena miehenä. Tämä oli myöskin saksalainen tahi pikemmin juutalainen, mutta niitä epämiellyttäviä juutalaisia, jotka ovat valkoverisiä ja punapartaisia ja joiden kasvot ovat täynnä kesakkoja. Hän istuutui ensin soittajien keskelle ja napautti kaksi napausta tahtipuikollaan nuottitelineeseen; sitte, puolen minutin kuluttua, nousi hän ylös, meni oman nuottitelineensä eteen, napautti taas kaksi kertaa ja nosti kätensä kuin lentoon lähtevä kotka levällensä. Ja kun hän sitte yht'äkkiä teki rajun liikkeen päällään, käsillään, jaloillaan ja koko ruumiillansa, päästivät soittokoneet kukin oman vikinänsä ja pörinänsä ja pitkäveteisen, kuluneen valssin sävelmä hajoitti tuossa paikassa keskellä lattiaa kävelevät pitkin seiniä. Mutta kuin saaliinsa päälle syöksyvät pedot, riensivät "kavaljeerit", takertuen toinen toisensa jalkoihin, "daamiensa" luo ja veivät heidät huimaan pyörteeseen, muodostaen siellä täällä parien väliin aukkoja ja toiseen paikkaan taas niin sekavan, hyppivän ja huojuvan ryhmän, että tuskin koskaan luuli heidän voivan siitä selviintyä. Vaan kuin taikasauvalla selvitti vyyhden kohta kapellimestarin tahtipuikko ja parit pääsivät taas entiseen vauhtiinsa kiitämään lattiaa pitkin, milloin törmäisten vasten toisiansa, milloin astuen toistensa varpaille, milloin, ollessaan ikäänkuin kaatumaisillaan tasapainosta, antaen kyynärpäillään survauksia tuoleilla, seinän vierustalla, istuvien kasvoihin ja rintaan. Ja vaikka hiki jo virtana valui kasvoilta, täytyi, toisen heitettyään, heti ottaa toinen ja taas kiitää ja pyöriä, pyöriä ja kiitää, siksi kuin johtajan puikko alkoi väsyä, tahti harveni ja soitto vähitellen päättyi.
Anna sai alusta alkaen jo tanssia paljon, sillä hänellä oli kavaljeereja kosolta, ja usein oli Liisakin lattialla. Etenkin tanssitti Liisaa eräs rautatien mies. Kultaseppä Oittinen ei valssia tanssinut.
Valssin loputtua tulvi iso osa ihmisiä ravintola- ja tupakkahuoneisiin, täyttäen ne ei ainoastaan omilla ruumiillansa, vaan vieläpä niin paksulla savulla, että siellä oli kuin sumuisella merellä. Ne taas, jotka saliin jäivät, lepäsivät kuka miten innokkaasta työstänsä, toiset istuskellen, toiset taaskin salia kiertäen, vaan kaikki olivat punaiset kuin saunamiehet, ja löyhöttelivät nenäliinoin ja viuhkoin hikisiä kasvojansa. Ja tanssia seuraavalla loma-ajalla kokoontui lauluseura saliin ja ensin lauloi mieskööri pari laulua ja sitte sekakööri muutamia, osottaen jommoistakin taitoa yhteislaulannossa. Äänetkin olivat, huolimatta salissa vallitsevasta kuumuudesta, hyvässä kunnossa ja varsinkin kuului sopranojen joukosta korkea, heleä ääni.
Tämän jälkeen tanssittiin sitte ensimäinen katrilli ja siihen oli kultaseppä Oittinen jo ehtinyt pyytää Annaa ennen kuin ensimäinen merkkikään oli soitettu katrilliksi. Ja ensimäisinä oli tämä pari paikkaakin itsellensä valitsemassa, kavaljeerilla kun oli niin paljon puhumista daaminsa kanssa. Ennen kuin oikea soitto ja tanssi oli alkanut, näkyi kuitenkin niinkuin ei heidänkään puheensa vielä olisi oikeaan vauhtiin päässyt, vaikka Oittinen kyllä ajatuksiansa ponnisteli ja Anna niiden syvämielisyyttä aprikoi. Mutta sitte, kun ensimäiseen "tuuriin" päästiin ja "figureeraamaan" ruvettiin, niin silloin vilkastui puhelukin ja kävi oikeaksi "resonemangiksi".
— Se oli todellakin vahinko, ett'ette ollut tämänpäiväistä esitelmää kuulemassa, se kun oli niin hupaisa, että oikein, puhui Oittinen sillä välin kun "sekondi" tanssi.
— Niin kuului olleen, vaikk'ei ne sitä ylipäänsä ole. Ne nuoret ylioppilaat tahtovat aina liian oppineesti… Minä kuulin kerran luennon Porthanista, enkä muista siitä yhtään vuosilukua, vaikka niitä siinä niin paljon lueteltiin. Vahinko todellakin, että myöhästyin, sanoi Anna.
— Onkos teillä sunnuntaisinkin niin paljon työtä, koska ette kerinnyt tänne aikaisemmin?
— No, o-onhan sitä aina, kuului Annan hiukan epäröivä vastaus, ja hän katsahti alakuloisesti maahan.
— Senpä tähden se oma koti onkin parempi, kun ei tarvitse toisen käskettävänä olla…
— Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan närkästyneenä, vaikk'ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin muistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa…
—Figurez, les dames!Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi samassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka oli "seuran" paras ja uutterin tanssija.
"Oho!" ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa figureerasi: — "Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui. Eikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein." Tästä huolimatta astui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen syrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti sitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa eteen.
— Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein, mitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy omassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin mahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin keväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.
— Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii siihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin vielä ulkona lenneskellä.
Tässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti silloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että "ei se tyttö vastannut niinkään tuhmasti".
Tanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi lujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi kyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi hilpeästi:
— No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan…
… Ja lintuja, jatkoi Anna. — Ja sitte he lensivät niin, että siipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.
Näin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat lopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi rajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.
Katrillin loputtua kysyi Oittinen Annalta, tahtoisiko hän lähteä ravintolaan jotakin nauttimaan. Mutta sinne ei Anna tahtonut mennä, vaan koska "mestari" oli niin hyvä ja tarjosi hänelle, niin söisi hän kyllä mielellään, siellä salissa, vähän jäätelöä. Ja Oittinen meni ja tilasi kaksi annosta jäätelöä, jotka hän käski ravintolan palvelijan tarjottimella tuoda sisään.
Sillä välin kuin Oittinen oli jäätelöä tilaamassa, oli Liisa tullut ja istuutunut Annan viereen.
— No, mitä hän sinulle puhui koko katrillin ajan, kun te niin toimessanne olitte?
— Mitäs? Loruja vain, vastasi toinen.
Samassa tuli Oittinen takaisin ja hänen jälessänsä tarjuri, tuoden jäätelöä. Kun Oittinen näki Liisan istuvan Annan rinnalla, tarjosi hän Liisalle oman annoksensa ja käski palvelijan tuoda vielä yhden lisää. Tämä teko sai Liisan perästäpäin sanomaan Annalle, kun Oittinen oli mennyt pois:
— Näetkös nyt, ett'ei hän ole saita ollenkaan, niinkuin vanhatpojat tapaavat olla; antoi oman osansa minulle ja vielä pyysi itsellensä uuden.
— Tak shtoshe? [Entäs sitte?] Huono kavaljeeripa hän olisi ollut, ell'ei hän niin olisi tehnyt, vastasi Anna.
— Niinmuodoin on hän hyvä kuitenkin, niinkuin minä sanoin? härnäsiLiisa ja iloitsi itse aivan kuin hän olisi suuren voiton voittanut…
Ja sinä iltana tanssittiin "seurassa" vielä monet valssit, polkat, masurkat ja katrillit, vieläpä kahdesti tansseista kaikkein kauniin tanssi, lancierkin, vaikk'ei siitä kuitenkaan voi sanoa, että sitä kauniisti tanssittiin, se kun vaatii niin verrattoman paljon suloa. Mutta ahkerasti kaikkia tansseja tanssittiin, minkä todisti sekin, että viimeiseltä tuntui aivan kuin höyrypannussa olisi oltu.
Tämä kuumuus ei kuitenkaan estänyt muutamia ihmisiä sisällisesti hehkumasta. — Uutterasti ja innokkaasti pyöritti Oittinen Annaa ja väliin Liisaakin polkassa ja kun kolmas katrilli tuli, meni hän jälleen Annan luo ja sanoi:
— Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette minun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon, niinkuin viiden leiviskän puntin, "hyviä" sanan päälle.
— Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin viekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän tunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli hän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei Oittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.
Ja se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi, kuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat olisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk'eivät he olleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan siitä, ett'ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa niin mit'ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin paljon muuta hauskempaa puhuttavaa.
Seuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen teki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa, mutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään eikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä "seuran" iltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin Oittiselle kuin Annalle.
Kun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä pois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi, että monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne siellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin, josta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa nuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta puolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot vakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin tyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten sunnuntai-ilosta.
Tässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot Annan ja Liisan päälle, jotka lähtivät "seurasta" yhdessä kotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden Oittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta pukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi Oittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.
Muutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman mitäkään erityistä huomattavaa. — Se ehkä kummastuttanee, että Anna vielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka hyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan vielä ollut sen suurempia seurauksia.
Anna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi, vaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli jotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella, hovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin kiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi Anna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä hänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen kanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: "Pidä sinä kalkattimesi lukkojen takana!" Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea entistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi vaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään varoitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen sanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.
Alussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden olisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä menettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi lähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin aikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi tämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä silloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä itsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta mitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja toivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen menettelemään, niinkuin hän menetteli…
Eräänä iltana — ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että hänen rouvansa olemaan poissa kotoa — tuli Liisa erään vanhan naisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin ennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas kätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä asia koski.
Ennen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen puolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän sen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla ja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla kukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.
— Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini tällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet. Minusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa soittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden välistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.
— Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte, vastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.
Huoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen palvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä, keittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona. Teetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen asiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.
Hän alkoi siitä "seuran" iltamasta ja sanoi, että niissä on jo "moni omansa löytänyt" ja että "seura" ylipäänsä on ollut oikea siunaus kaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa heillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei Pietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte luetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat "seuran" kaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin "saamattomia", etteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli enemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä Oittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta se olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä avuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat ja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa tytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin kultaseppä Oittisenkin käynyt, ell'ei hän olisi välittäjäksi tullut, hän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan rakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa sitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut mitään sitä vastaan?
Näitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa päille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta riippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi ähkikin puhuessansa.
— Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile, vastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.
— Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän puoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen katsoo.
— Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä kehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.
— Eikös sitte sydäntänsä tällaisissa asioissa kysyä pidäkään, vaan päätänsä ainoastaan? puuttui vihdoin Annakin puheeseen.
Ämmä naurahti yhden kerran kuivasti.
— Raha voittaa nykyään sekä sydämen että pään. Yksinkertaista sydäntä kaikki halveksivat, sydämetöntä järkeä pidetään usein kyllä suuressa arvossa, mutta rikkaus, missä muodossa tahansa, vie kuitenkin voiton kaikilta.
— Mutta jos voisi samasta löytää hyvän sydämen, ymmärryksen ja rikkauden…?
— Ei ne sovi yhteen. Kaksi niistä välistä kyllä, vaan kaikki kolme — melkein ei koskaan.
Anna tahtoi tätä vastustaa muistaessaan hovineuvosta, jolla hänen mielestänsä oli kaikki nämät ominaisuudet. Ja sydämestänsä ei hän löytänyt rahtustakaan rakkauden tunnetta Oittista kohtaan, vaan sen sijaan oli se kokonaan tuon toisen valloittama.
— Vaan jos on vara valita, niin valitsee aina sydämensä mukaisen rikkauden, muodosti Anna ajatuksensa.
— Mutta sydänpä vie paljoa useammin harhaan kuin mikään muu, ell'ei kokemus tule avuksi. Ja sitä varten on Jumala sellaisia ihmisiä luonut, jotka voivat toisia tässä asiassa auttaa. Minäkin olen vanha ja kokenut ja tunnen asiat ja sen voin sanoa, että sellaista miestä ette saa koskaan, kun se on, jota teille nyt tarjotaan, — puheli ämmä, ikäänkuin pahastuen Annan epäröimisestä. Ja hetkisen vaitiolon jälkeen kysyi hän pontevasti:
— Minkä vastauksen käskette siis antamaan kultaseppä Oittiselle?
Anna ei antanut heti vastausta. Hän rupesi miettimään.
— Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää vastauksen olla.
Anna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli käynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä niinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten kaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli jo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta, että hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että tämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä vieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:
— Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää tämän asian salassa syksyyn saakka…
Olihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi lopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua ja muuttua.
— No, minä otan, sanoi Anna yht'äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin teeskennellen iloisuutta.
Ämmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen vaivansa olivat korvatut!
Näistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä iltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta pelastunut vaarallisesta kurimuksesta.
Mutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä käydä entistä "hyvää" menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran liehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti, samalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta, mutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata saattoi että, ell'ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi "puuska" heidän välillänsä puhkeaisi.
Ennen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin oli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä hyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.
Toalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota hän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle sinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa olemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä, ensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään epäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta joka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne se oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä hyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas, joka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana, kielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell'ei sitä Anna ollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen luonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa. Tämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille huoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja hyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan häviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt ollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa, mutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla vieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen tämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta, jonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.
Vaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. "Ehkä on tuo ämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä syitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan keksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja varsinkin täällä Pietarissa löytyy?" ajatteli Anna ja hänen sydämensä alkoi vihasta kiehua.
Samalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla, sanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia pidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen päähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen lähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki kolme. "Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä… kateudesta… tahi mistä sen tietää…?" vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja hän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään. Hirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän kautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta, jonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut millä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka hän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista juonista itseänsä vastaan. "Kateudesta kai se Liisa silloin kirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään", ajatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä. Kävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka olisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut koskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet valtaamistansa…
Kuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän tämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa. Suorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, — vaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy mitään mailmassa, — mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän huoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti luottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä vastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli Anna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo lähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin, etteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä itsellensä toisen paikan.
Tämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen vuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.
Silloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä makasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä, itki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi, heltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä haavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.
Samana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin huoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut vielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä ja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi punoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:
— Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän edessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani tuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja sen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän teiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle todistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla rukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja palkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.
Tämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei ollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin hyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen tila oli hänelle todellakin varsin edullinen.
— Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat heti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin ehdit saada itsellesi toisen paikan.
Sillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.
Ja kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen lähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut rannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.
Kesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.
Helposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista teille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.
Tuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna suostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta elämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi tuoda kotiinsa oman "kainaloisen kanansa", niin tuli hänelle tieto, ettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit tuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen jälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten kiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä. Tuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän kivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.
Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut, oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän itse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen, toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla ei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle, kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä hyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt, kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne oli toimittanut. "Luultavasti", niin vastattiin, "on hän lähtenyt Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä."
Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa, joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi. "Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä", ajatteli Liisa. Ja jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan. Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.
Ja niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului kesä ja jo kappale sateista syksyäkin.
Eräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli suuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista, kotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja huvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian höllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys tallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä ääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli juuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka tähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman työnsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti pientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään vilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen ajatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät liidelleetkään.
Ehkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän silloin tällöin oli "seurassa" tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että hyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä talossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa talossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet ja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan ohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä näyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää, jolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa lypsämässä…
Kyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta, vaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin portailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän rautakoukun aukaisi, kysyi hän:
— Kuka siellä?
— Minä. Päästähän, Liisa, sisään.
Tämä ääni sai Liisan säpsähtämään.
Hän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta oli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu henkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.
Hämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.
— Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? — kysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan olkapäätä vastaan.
— Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä: — mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä olet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!
Mutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.
Sitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta alkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä anteeksi, ett'ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.
— Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän, huoaten onnettomuuden taakkansa painosta. — Mutta, tiedätkös, minä tunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk'ei se ollut vielä mitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään olla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma. Sydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun piti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä mailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut tulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.
— Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?
— Milläkö lailla?
— Niin. Jesus minua siunatkoon!
— Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua kadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen sinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä onnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta tahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni, jonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että minä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se ämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka varastajaksi minua nyt luullaan.
— Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis, että sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin rouvan lähtiessä ulkomaille.
Anna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän lausuneeksi puoli kovaan:
— Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään… Se ilkiö!
Hetkinen kului äänettömyyteen.
— Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään petoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. — Etkö sinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi tahtonut?
— Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä en sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo, viha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä, ajatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä itseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut häpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja kiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt liian myöhään huomannut.
— Miksi liian myöhään? Älä nyt niin
— Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!
— Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan nyt, Anna, hillitä itseäsi ja… sitte taas elää uutta elämää.
— Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa, saanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell'et sinä ole huomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman kuukauden perästä - äidiksi.
Liisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
— Mutta olethan sinä… kihloissa…?
— Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa, sillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti juosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon minä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä arvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa. Kun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa huvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Sielläsesitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme, mutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan, vaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään pahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi. Mutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä päivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja kuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni koettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää minua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa pois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin taas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua siksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin etsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni ja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan hän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää minun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä, viheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia huonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla siis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä jo toista kuukautta elänyt. Tämän toisen kuukauteni rahoja ei hän määräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana päivänä nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi ottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo huoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli, alkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla hänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut, kuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa… Mutta mitä sinä nyt noin itket, Liisa?
— Voi, Anna, Anna! Miks' et sinä ennen tullut minun luokseni?
— Miks' en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin sinulle, miks' en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta vasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos, vaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen pikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti päästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki mieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta silloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja itsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa kulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi häirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun piti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa… Ja hän painoi päänsä Liisan syliin ja itki, itki…
— Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni olisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut sinua jollakin lailla auttaa.
— Silloin… ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on kaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten auttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin enää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä onnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa siunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett'en voinut häntä edes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä tänne tullessani niin suuresti ai'oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa, jotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut ja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin panttiin panna, vaan sitä en ai'o koskaan takaisin lunastaa, sillä en tahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä Oittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten tahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte minun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle tämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en ole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro sinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä sinä näet, ett'ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole elämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.
Nämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja paatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.
— Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden sanain merkityksen. — Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile hartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä kaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa sinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!
— Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. — Mikä Jumala voisi minua auttaa?
— Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun noin villisti!
Ja Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.
— Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.
— Ei! Älä mene! Jää tänne yöksi, niin rukoillaan yhdessä! Sinä et saa mennä, Anna!
Vaan toinen oli jo menossa ulos.
— Anna, hoi!
— Toisen kerran! vastasi tämä.
— Kuulehan, Anna! Sanohan edes, missä sinä asut.
Anna sanoi ja astui portaita alas.
— Hyvästi sitte, rakas Anna! Rukoilehan Jumalaa maata pannessasi, huusi Liisa hänen jälkeensä ja palasi keittiöön.
Ja sade pieksi ikkunoita, muodosteli suuria lätäköltä ja virtoja kivikadulle ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli…
Annan kerran tuohon kurimukseen jouduttua, oli arvattava, että hän alkaisi pyöriä sen mukaan ja joutuisi lopullisesti virran vietäväksi. Sillä hän oli niitä luonteita, joita hirvittää, joiden päätä pyörryttää katsoa taaksensa, vaan jotka suinpäin syöksyvät eteenpäin, tuli mikä tuli.
Jo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa, verrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen oli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän veltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen, välinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa itseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä eikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla hän kuukautisen "palkkansa" sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi myödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi useammin "ainoan aarteensa" avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä suurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä huomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä mielellään epätoivon hurjuudessakin.
Kaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna tähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa, mutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon rajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät kuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman pitkät ja pimeät syksy- ja talvi-illat! Ne ikään kuin pakoittivat häntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen sille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta vähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä "tilasta"…
Vaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein kuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta odottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa joko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä mahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon synkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada elää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin taistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan, että hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä ei nyt ollut.
Ja se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin se onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten. Muutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän kolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava. Ja sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa. Mutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen aika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä, ja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä ennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut auttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä määrin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään laitoksesta leipäänsä etsimään.
Tämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut hiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.
Liisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen joutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt, niin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään saksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin kaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona, jopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle kaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama kuukausi kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen luonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi paikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat häntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien samanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut lainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli jälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä, joka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi kuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa hän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari, kolme ruplaa kuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin huikentelevaksi, ett'ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt laiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa ja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä pois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin vuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä hänen ainainen vuorottelemisensa.
Talvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin, nähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen askeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan hitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa, tuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse oli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi katsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon tuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui jonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja kertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo ulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään ja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen seisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu silmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka ja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen käynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän korot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi pantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka turmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan ryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista huomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli hyvinkin tunnetuksi.
Ja kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine, rääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen ja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä Annaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin lähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä eläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli loppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen "puoli-ylhäisön" naisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen ahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien täyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun ravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä, rajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu avonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa koko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen lasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin tuohon "yölepakkojen" muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon kalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla rautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin tavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa sen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.
Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen. Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään…
Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi "julkiselta näyttämöltä".Minne, sen voipi jo arvatakin.
Olemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan seuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan siihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia vuosia vietti.
Kevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa Viipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä kortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat, joiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa: odotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten toimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta tietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän näköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen kanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin, ulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen paikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.
— Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.
— Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin Liisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee, vastasi sulhanen.
— No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.
— Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan halu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa edullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa vanhettua.
— Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.
— Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että te näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.
— Niinhän ne ihmiset sanovat.
— Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan vaivata?
— Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi. Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan se on sitäkään?
— Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea ansiopaikkannekin.
— Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!
— Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin…
— En minä koskaan… Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.
Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.
Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.
Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä, hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.
Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi vähän, vastasi hän:
— Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda. Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N——in sairaalaan.
* * * * *
N——in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen, missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina, edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia. — Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin ja ristiäisistä hautajaisiin.
Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.
Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen, mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen, kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, — syöpä maksassa oli ajanut sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta, päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut, että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin sellaisena "prinsessana" Pietariin saapui.
Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat: "Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Ja inho pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.
Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä ylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin. Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt. Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten, eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut, edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia, niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.
Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän matkan päähän vuoteesta.
Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.
— Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua, en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani… Ja Anna nosti ristissä olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:
— O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän, kalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta…!
— Rakas ystävä! — lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett'et joutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta itseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle, joka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja tahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin esimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle, jonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat Moseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan. Silloinhan Jesus sanoi heille: "joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä kivellä." Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan vaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: "en Minä myös sinua tuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee." Ja eikös Kristus itse sano: "En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen kutsumaan?" Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja sille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä tunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit anteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.
— Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun syntini anteeksi, rukoili sairas.
— Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: — Vaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi!
Tämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla, jotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan, hänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän ei ollut moneen vuoteen nauttinut.
Vaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset lohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen päin sanoen:
— Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.
Pastori kummastui hiukan, mutta sanoi:
— No, sanokaa vain.
— Minulla olisi pieni pyyntö.
— Mikäs se olisi?
— Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.
— Mitä te oikein tarkoitatte?
— Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa. Jumala heitä siitä varjelkoon!
Pastori kummastui vieläkin enemmän.
— Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.
Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossaAnnakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.
Lappeenrannassa 1888.