Erään pienen maaseutukaupungin kadun risteyksessä helähteli selvä-ääninen aisakello. Läheisen kauppapuodin rappusille juoksivat kauppapalvelijat ulos paljain päin. Kadun toisella puolen olevan kulmatalon ikkuna aukeni ja kyynäspäihinsä nojautumaan kävi siihen punaisen-kirjavaan aamukauhtanaan puettu, musta patalakki päässä, sileä- ja paksunaamainen herra, jonka nenän kärjessä oli silmälasit ja hampaissa hyvin pitkä piippu. Kadun kulmaan, keskelle risteystä, juosta lippasi pari koulupoikaa ja asettui, kädet selän takana, seisomaan aivan kaupunginpalvelijan suun eteen, joka kovalla, kaikuvalla äänellä, pitäen sormiensa välissä paperilippua, luki ulkoa ja sujuvasti:
'Kuulutus!
Tänä päivänä kello 10 edellä puolen päivän myödään julkisella huutokaupalla kauppias Heikki Jaatis-vainajan konkurssipesään kuuluvaa kaikellaista irtainta omaisuutta, niinkuin huonekaluja, sänky-, liina- ja käymävaatteita, hopea- ja kulta-kaluja, porsliini- ja muita astioita y.m., y.m., joka täten halullisille ostajille ilmoitetaan. J:ssä 24 p. Heinäkuuta 1887.
Viran puolesta:
Kustaa Karén.'
Kaupunginpalvelija kääntyi ja lähti seuraavaan kadun kulmaan, koulupojat juoksivat pois, ikkuna paukahti kiinni ja kauppapalvelijat menivät takaisin tiskiensä taakse.
Kauppias Jaatis-vainajan ennen uhkeassa salissa oli kaikki mullin mallin. Entiset kauniit, leveät uutimet, jotka peittivät ikkunat kokonaan ja riippuivat kullatuissa karniiseissa, olivat poissa. Myöskin ovista olivat paksut verhot otetut pois lisäämään salin alastomuutta. Muutama vuosi sitte Pietarista ostetut, pähkinäpuusta tehdyt ja tummanpunaisella kukitetulla samettikankaalla peitetyt huonekalut vetelehtivät husin hasin siellä täällä nurkissa ja seinustalla. Hyllypöytä seisoi tyhjänä oven suussa ja sen päältä olivat kaikki pienet porsliinikoristukset siirretyt kalliin Beckerin soitikon tomuiselle kannelle, jonka edessä seisoi rivittäin muutamia suuria kasveja, lehdet riipuksissa. Keskelle salia oli useimmista pöydistä yhdistetty yksi pitkän pitkä pöytä, jonka päälle, päästä päähän, oli lajiteltu pöytäliina- ja lakanakääryjä, pyyhkeitä, suuliinoja, juoma- ja ryyppy-laseja, kulhoja, lautasia, kahvikuppeja, veitsiä, haarukoita, hopealusikoita — suuria ja pieniä — kastrulleja, läkkiastioita, riehtilöitä ja kaikellaisia muita kaluja, mitkä eivät katsojaa kummastuta, kun vain ovat ruokahuoneen kaapissa tahi kyökin hyllyillä. Pöydän takana istui paperinsa ja mustepullonsa ääressä, kynä korvan takana, neuvosmies, jolla oli huutokaupan pitäminen toimenaan. Hänen ympärillään ja edessään, aina oven suuhun asti, tungeskeli kaikellaista kansaa, jotka hiekkaisilla jaloillaan tallasivat salin ennen kiiltävän-keltaista lattiata. Takimaiset ihmiset eivät nähneet neuvosmiestä, kuulivat vain, kun hän käheällä äänellään huusi:
— Tässä menee taaskin yksi tusina kahvikuppeja. Oikein kauniita, läpikuultavia, japaanilaisia! Mitäs niistä tarjotaan?
— Kolme markkaa, huusi joku.
— Kolmeko markkaa?! Oh-hoh! No jo se on liian vähän tämmöisistä, joista ehkä on kolmesataakin annettu. Mutta olkoon menneeksi: kolme markkaa ensimäinen…
— Kolme ja viisikymmentä!
— Kol…
— Viisi markkaa!
— Viisi markkaa — ensimäinen… viisi markkaa… toinen…
— Kuus'!
Ja niin jatkui huuto, kunnes vasara pamahti ja kauniit, läpikuultavat, japaanilaiset kahvikupit polkuhinnasta aivan joutuivat erään paksun "matamin" käsiin.
Kädet korkealla, tavaraansa kantaen, tunkeutui "matami" joukon läpi, vähä väliä innokkaasti lausuen: "päästäkää, päästäkää!" Ja kun jäänmurtajan edessä lohkeni sakea kansanlauma hänen kookkaan vartalonsa ja hirveän ison, hyllyvän vatsansa edessä. Toisinaan takertuivat hänen virttyneen, kellahtavan waterproofinsa siivet jonkun hakaseen tahi nappiin ja silloin viskasivat hänen pienet, harmaat, lihaviin poskiin vajonneet silmänsä nenän päässä riippuvien pyöreiden silmälasien läpi syylliseen vihaisen katseen. "Aina sitä pitää jotain olla…", puhkui paksu matami ja kansa nauroi tälle ikuiselle huutokaupoissa kävijälle, joka intoili ja hikoili omassa elementissään.
Soitikon luo päästyään, laski matami kahvikuppinsa sen kannelle ja sopotti itsekseen: "sepä oiva kauppa, sepä oiva kauppa." Likellä sattui seisomaan muuan herra, joka näytti matkustavaiselta, ainakaan ei matami tuntenut häntä sen kaupungin asujaimeksi. Aivan odottamatta kääntyi matami hänen puoleensa ja alkoi puhua innokkaasti:
— Katsokaas, herra, nämä kupit täytyi Jaatis-vainajan ostaa poikansa ristijäisiksi. Minä sanoin:täytyi, sillä semmoinen oli tässä talossa kuranssi, että mitä rouva tahtoi, se herran täytyi tehdä, saattoipa sitte tahi ei. Ja kovassa piehkinässä se miesparka…
— Seitsemän markkaa viisikolmatta — ensimäinen, kuului neuvosmiehen huuto.
— Viisi penniä lisää, kiljahti matami. Mitäs ne myökään? Jassoo! Enpä minä siitä serviisistä huolikaan, vadit olivat kaikki halenneet. Niin, kovassa piehkinässä se mies-parka oli yhtämittaa, räpätti matami, kääntyen jälleen tuntemattoman herran puoleen — yhtämittaa siitä päivästä, kun tuon linnun taloonsa toi. Mutta eihän herra näy tuntevan koko historiaakaan — se on hauska historia — ja eihän herra ole varmaan sitä lintuakaan nähnyt? Ei? No niinpä onkin! Herra tulee tänne, niin minä näytän, — ja matami veti herraa hihasta.
— En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.
— Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin — ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä ra'otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:
— Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt se on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa, kahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki oli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee vasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan, vaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan. Muuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden surua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan kovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot ryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä rehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen ympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan näköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä omaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi… Mutta mitäs ne myökään nyt? Minä pistäydyn salissa.
Ja matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi pöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden mukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka hän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka myöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.
— Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja vielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi: kuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies se Jaatis-vainaja olikin — rauha hänen tomulleen! — ettei toista semmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin aikoihin…
Herra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä tehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen kansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä vaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä ollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä, että hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.
— Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu matami, — ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista. Enkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä tarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti matamiin) — niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin, niinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt ja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja kohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän kaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin kauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa… Ai, joko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä tulen takaisin…
Ja matami tunkeutui jälleen pöydän luo.
Muuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni hänen luokseen ja sanoi nauraen:
— Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän hassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.
— Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, — kuului neuvosmiehen ääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.
Alussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi korkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan lähellä seisoville.
—… ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä — kolmas kerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt pormestarille, joka ne oli huutanut.
— Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että kaikki kuulivat.
— Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies tyynesti.
Väen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui korviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon läpi ovelle.
— Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, — kyllä väinkin te huutaa jaksatte.
— Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa hauskempi jutella, — tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa naurua herätetyksi.
Tuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä herraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta, saadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä välittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.
— Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, — mutta tämä vieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata, varsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea maistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut hyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin mies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen Kronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon, perusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat ja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät! Kalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä! Tyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään vain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä sulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas kaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias ja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi rupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen sukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii… Ai! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi. Paperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon, tuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut kävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä jäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi naiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta syntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin Jaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten vastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa! Eiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta hän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan, evenemangi meidän pikku-kaupungissa.
— Puoli tusinaa kahdenkymmenen neljän hengen pöytäliinoja, — mitä niistä tarjotaan? kuului neuvosmiehen ääni.
— Jaa, menkääpäs niitä katsomaan, niin saatte nähdä minkälaiset uhkeat myötäjäiset Jaatisen rouvalle annettiin. Vaikka voittepa te, hyvät herrat, uskoa minua, niitä näkemättäkin. Mutta kuulkaahan, — puhui matami kuiskaten, — meidän kesken sanottuna: Jaatisen rahoillapa ne ovat ostetutkin. Sillä eipä ollut monta viikkoa kulunut siitä päivästä, kuin Jaatinen oli nuoren rouvan taloonsa tuonut, niin jo alkoi hänen maksettavakseen oikein tulvimalla tulvia kaikellaisia rätinkejä jos mistä hyvästä. Eikä siinä kyllin. Apenkin kaikki velat ja velkakirjat, ne laitettiin vain Jaatisen niskoille. Kuinkas se semmoinen siivo vävy voisi sen sallia, että rakkaat apet ja anopit häpeälliseen konkurssitilaan pantaisiin ja koko komeus pakkohuutokaupalla myötäisiin. Eipä suinkaan. Jaatinen maksoi velat, otti kelvottomat tehtaat omalle nimelleen ja antoi vanhemmille vielä reissurahat päälliseksi. Ruotsiin ne lähtivät muun roskaväen joukkoon ja sieltä kai ne olivat tulleetkin, sharkongista päättäen. — Mutta mitäs tämä vieras herra oikeastaan on tullut täältä ostamaan, jos saan luvun kysyä? tokaisi matami yhtäkkiä.
— Enpä häntä tiedä itsekään. Muutoin vain katselemaan tulin. Mutta jos tämä flyygeli sattuisi helposta menemään, niin ehkäpä sen huutaisin, vaikka tuskin siltä näyttää, että siihen asti tänäpäivänä ehditään, vastasi herra.
— Matami tarkasteli herraa rikkiviisaasti ja tutkivasti nenän kärjessä riippuvien pyöreiden rilliensä lävitse koko sen ajan, kuin herra vastasi. Sitte hän taas puhkesi puhumaan:
— M-hhh! Jassoo! Vai niin! Jaa-hah! Siihenkin instrumenttiin sitä Jaatis-vainajalta meni koko kolme tuhatta markkaa, vaikka kolikot kauppiaan kukkarossa jo hyvin tiukalla olivat. Mutta Jaatisen rouva sen tahtoi, — sillä eihän hänen olisi käynyt olla huonompi tohtorinnaakaan, jolla semmoinen oli, — ja Jaatisen täytyi se ostaa, niinkuin sanotaan, skandaalia välttääkseen. Sillä, meidän kesken sanottuna, olisi rouva kyennyt sitäkin tekemään: olisipa, vain ottanut ja karannut, kukatiesi Ruotsiin, kukatiesi Ameriikkaankin. Ja oivallisen koneen hän sai, mutta ei sillä hyvä: se oli uudistettava ja sitä varten pantiin toimeen loppiaisena — siitä on jo kolmas vuosi kulumassa — mitä komeimmat tanssijaiset, joiden vertaisia ennen tuskin lienee nähtykään tässä meidän pikkuisessa kunnon kaupungissamme. Tässä salissa juuri sitä tanssittiin niin, että lattia oli sen jälkeen uudestaan maalattava. Ja tyytyväiseltä hän oli näyttänyt, tuo hiljainen, kelpo Jaatinen, vaikka silloin oli ensimäisen velkansa ottanut ja haikealla mielin nimensä vekseliin piirtänyt. Tehtaan ja muun hyvän, mitkä hän oli apeitaan perinyt velkojen kanssa, oli hänen jo ennen täytynyt hypoteekkiyhdistykseen pantata ja kun sitte rouva kerran oli pannut mäenlaskun alkuun, niin jo sitä aljettiin luisua alaspäin oikein huimaavaa vauhtia. Koetapa siinä sitte seisattua, niin olet mies, semminkin kun sattuu iljanne olemaan! Ja mitä taas sisälliseen perhe-elämään tulee, niin älkää siitä mitään kysykö, sillä mitä kaikkea avioliiton kulissien takana tapahtuu, sen tiedän ainoastaan minä ja sinä ja taivaan Herra, eikä kukaan muu. Tietystikään ei siellä huvinäytelmiä näytelty, vaan murhenäytelmiä vissistikin, niinkuin meidän emansipeeratulla aikakaudellamme ainakin…
— Mitäs se Masalinin matami täällä selittää, — sanoi telegraafiaseman päällikkö, tullen tervehtimään kassööriä, joka vielä seisoi siinä vieraan herran kera ja kuunteli matamin pakinoita. Siellä matamia kaivataan hienoja liinavaatteita huutamaan. Vai eivätkö ne matamin välikauppoihin passaakaan?
— Enkä minä noita viitsi… Jo minä ne olen kaikki katsellut ja tarkastellut. Huutakoot muut, kun haluavat.
— Varmaankin se matami jotakin hauskaa kertoo, koska näin on huutokaupan suhteen laimistunut — suottaili telegraafiaseman päällikkö.
— Hauska mikä hauska! Vaan muutoinpa se Jaatis-vainajan surullinen juttu kaupungissamme unhotuksiin joutuisi, ell'en minä…
—… sitä vireillä pitäisi, liitti kassööri. — Se on vissi se! — Ja herrat nauroivat yhdessä.
— Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, — jatkoi taas matami, kerran vauhtiin päästyänsä, — kun omat varat kaikki olivat menneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi siivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin viimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon! Onnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään Golgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän hänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.
— Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin kauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.
— Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö herroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat ymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi'ellä ja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän on rakkautensa ja elämänsä uhrannut, — näkee, sanon minä, sen olennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin Mähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat sitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta samasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen omaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja yhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä ei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä alle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka kestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin sanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä tähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan…
— No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa, tunnettua historiaa lisäksi, — keskeytti telegraafiaseman päällikkö. Eihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.
— Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla. Meidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä varmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli. Mutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne, niin minä selitän.
Ja matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle olevaan huoneeseen.
— Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan, kabinetti, — jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, — ja tuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä. Siitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä pilaantunut, — ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin jäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään. Tässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön saakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän tutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut reunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä näytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö ei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo "mitä ihmiset sanovat", se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin hänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun vajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli niin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa tavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi ollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä taakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella olisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin vielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei niin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua saattoi?! — Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, — palovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut "kello on yksi lyönyt" ja kummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli palamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin ja kun astuttiin huoneeseen, — Welin, se palovartija oli myös tullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, — niin tässä makasi Jaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja pää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä, josta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta oikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli…
—… ja viisikymmentä markkaa 12 penniä — kolmas kerta, — kuului neuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.
— No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne Jaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan, loistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se rouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä, miltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse rouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen pikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen kasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä varjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa on! Jaahah! Se on vissi se!
Pietarissa 1890.
Kevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin tavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen siivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien, vainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille saloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet taivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään paistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä jään, kunnailta kylmät kinokset. Povessaan oli se mukanansa tuonnut tuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä karisteli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan oli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja metsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.
Kuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla lavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet vienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet nuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille huojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa metsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan kalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana näkyi syvällä Ahdin vilpoinen linna, permantonaan pilvetön, sininen taivas.
Siellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu. Suorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen neiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja ihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi sekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät, hauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei valtamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää eikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen nuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.
Oli juhannusaaton aamu. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta kehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen säkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni; paikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa, joka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan ammeeseensa…
Pappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa kirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi takatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman, vene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää se, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii soutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten kivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa korkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa kirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja tyvestä latvaan ja joka taholta…
Henkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis koivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa pari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat säälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon, surkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee lehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen, ett'ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet huomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:
— Mikä ihmeen kaunis koivu! — Painaa koivua rintaan vasemmalla kädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.
Tainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa iskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:
— Sääli on kuitenkin hakata se poikki!
Tästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan häntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena kantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:
"Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme, jonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen laulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen kunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi, suo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän polttavilta säteiltä. Sitte, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota meidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä että vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä meiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme…"
— Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu yht'äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu maahan…
Verkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat koivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen vettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja vedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.
Päivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan kuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa. Nytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta riippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät. Kunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien joukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa tahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät muut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään nutistaakseen ja maahan heittääkseen. Näkeepä se, kuinka siitä, pappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan emännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle tuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa makeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen toisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi, kuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet hunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski astuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo…
Pari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli niitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu vääntyy vinoon kuopassaan.
— Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä.Pois ne pitää heittää!
Ja renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä pari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen "koivurieskaa", jott'ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta kolttuaan kastelemaan. Mutta sitte ne makaavat siinä liiterin seinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden polttopuiden joukkoon.
Pietarissa 1890.
Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin klinikan ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen, kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä, jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara, kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi: minä, näet, olin "mahdottomasti" rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast'aikaa olin tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon "mahdottoman" rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella, joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.
Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista "asiapaperia" jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin tahtoi tunkeutua aivoista esille, että "mitäs jos minä nyt todella kuolenkin?" Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se, jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon syynä oli se, että varmaan tiesin "hänen" minua kovin rakastavan ja tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin "häntä" paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin, että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi, joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan "tavallaan". Mainitsinpa kirjeessäni, ettei "hänen" pitäisi minua surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka ansaitsisivat saada "hänen" paljoa paremmin, kuin minä ja jotka voisivat tehdä "hänen" onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi, niinkuin ehkä minä tekisin "hänet" enemmän eloon jäämällä, kuin nyt mahdollisella kuolemallani. — Toiseksi kirjoitin paperilipulle kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi kirjoitin "jäähyväisrunon mailmalle" (siihen aikaan kirjoittelin vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet, ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.
Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis, mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille. Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.
Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta, niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi, mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman minuutin kuluttua, ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä sammuu — ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi, niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: "kuinka monta lyöntiä tekee valtasuoni?" — "Sata kaksi kymmentä viisi", oli vastaus. — "Nyt se loppui", kuulin sitte erään äänen. — "Mikä loppui", tulin ajatelleeksi; "elämänikö? Se ei ole totta", tahdoin vastata, "sillä minä elän vielä", Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen äänen, joka sanoi: "tuokaa sitte pian kloroformia lisää!" Kloroformi siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta tuo "nyt se loppui", kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin sanat: "Bravo herra V——lle!" Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika, että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo "bravo" siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan mitään vastausta tälle minun arvelulleni.
Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, — näköaistin palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana päivänä, mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.
Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen vaikuttaneen.
Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode, joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella, istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin, jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani, olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut, vaikk'en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että hänellä kasvoissa oli "lupus", että hän kauan oli sen tähden ollut sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa, oli "muiden tohtorien" joukossa ollut.
Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo'asta itseksensä mutisikin, että "se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen". Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla, että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana juustopalastansa syödessään sanoi: "Kah, kun taas ovat ihan reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen tulisi". Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo'an sisään toi, sanoen: "Eikös teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?" — "Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?" kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. — "Pedothan ne vain haaskoja syövät", vastasi Ville nenäänsä honisten.
Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin reipas eikä ollenkaan ruma.
Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin lukea:
Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni…
Lu'in sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui meidänkin huoneeseemme.
Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin, niin paljon kuin se oli mahdollista.
Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin, että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana, että hän oli tappelussa haavansa saanut. "Oho!" arvelin minä, "onpas minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!"
Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan, vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta, milloin pääsisi pois. "Ehkä parin viikon kuluttua", luvattiin hänelle hymyillen.
Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin. Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa. Vaan kun minä sitte huo'ahdin lu'ustani ja nousin ylös kävelemään edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:
— Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?
— Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.
— Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.
— En. Eilisestä vain.
Minä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan ikäänkuin tahdoin välttää puhelua "puukkojunkkarin" kanssa.
— Onkos teitä, herra, leikattu? — kysyi toinen jälleen.
— On kyllä.
— Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette ylös päässyt.
— Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin sanoakseni.
— Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?
En minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä leikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin kloroformilla nukutettu.
— Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut, tokaisi siihen Pohjolainen.
— No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.
— Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon toki mies kärsiä, jatkoi toinen.
Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.
— Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen, vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.
— Näin, vastasin minä. — Puukolla kai se oli… kysyin sen jälkeen.
— Puukolla… Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun hän tätä ajatteli ja muisteli.
— Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.
— Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, — muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt…
— No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi…?
Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa'an tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin kysyneeksikin.
Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat, mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi siitä asiasta.
— Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen puhetta toisaanne.
— Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.
— Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.
— Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut tuolla Annan kadun varrella.
— Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?
— Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että minulla täällä on morsian.
— Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, — siinä erotus välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.
— Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette? kysyin minä.
— Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan, selitti Pohjolainen alakuloisesti.
— Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, — sanoin minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä itselleni selkoa tämän asian laidasta.
— No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta jos huomenna… olettehan te vielä huomenna täällä?
— Kyllä. Olen.
— Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.
— Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.
Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.
Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu'in vähän, mutta sillä välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa, mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.
Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen, sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme eilisestä aineestamme.
— Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin minä, kun olimme sille alalle tulleet: — mitä hän täällä tekee ja koska olette te tutustuneet?
— Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan tunteneet.
— Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?
— On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan poika, mutta hän — rikkaan talon tytär.
— Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin kummastellen.
— Niin!
— No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.Ell'en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.
— No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa vuotta nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett'ei isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa, näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan. Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta, olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan Antti nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi. Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta, kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. "Silloin on tämän talon ovi sinulta suljettu", oli hänen isänsä kiljaissut eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä, että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy, eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja, josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia. Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää. Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin, niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä, täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht'äkkiä, ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa, jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt…
Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.
— Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.
— Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai'oin ruveta puhumaankin, puuttui hän taas puheeseen. — Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me, Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin, sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi — hänen äitiinsä tämä ero koski kipeästi — ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut pari vuotta palveluksessa.
— Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta, tänä keväänä? kysyin minä.
— Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.
— Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä näin rehelliset aikeet on? — utelin jälleen.
— Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, — kertoi nuori mies.
— Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen taaskin kysymykseni.
— Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut, sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.
Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen, että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa ääneti.
— Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin, että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa…
— Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? — kysyin minä.
— Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta. Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan, että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin, koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime lauantaina Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt, ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä, joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet Marin kanssa portille, — minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, — niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että "ollaan me vain tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa". Ja kun hän sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun, ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: "kukas se tämä vieras on?" — "On se niin vieras", sanoi Mari, "että jollei Antti sitä tunne, niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni." — "Mitä? Sulhanenko? Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa", sanoi Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni. Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.
— Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.
— Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä jätti Marin silläkään rauhaan. — Seuraavana päivänä, noin kymmenen aikaan, niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin "sovinto-olutta" juomaan, jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin. Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan, kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin lailla luuli hänestä irti pääsevänsä…
Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa, ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett'en voinut tulla, koska minun täytyi olla työssä, ja ett'en siitä pääsisi koko päivänä irti. Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin, mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota, niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta kaikkiaan.
Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme, niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle istumaan — Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua — ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen siihen lorujansa rakkaudestaan, — näkyi, että hän jo taas alkoi olla päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett'emme vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin jyrkästi, sanoen, ett'emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht'äkkiä, ennenkuin mitään aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja iski minua takaa selkään, sanoen: "Täss' on sulle sitte sovintoa eilisestäkin, perkeleen sulhanen!" Tunnettuani iskun keuhkoissani, koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa, paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas tuotiin heti paikalla tänne…
Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.
— Sepä vasta oli raakaa kostoa, — en minäkään voinut olla mieltäni osoittamatta.
— No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri tehdä, — lisäsi toinen.
— Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet hänestä i'äksi vapaiksi, sanoin jälleen.
— Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.
— Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä vielä ole puheellenne päästetty.
— Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa mitäkään tietoja saanut, — ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: — vaikka jo olen täällä kohta kolme vuorokautta ollut.
Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan. Sitä lu'in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun täytyi olla siellä vielä huomisenkin yli. Vaan kaikesta, mitä sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin päivää ollut.
Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.
Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään. Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat, ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.
— Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! — kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.
— Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut? Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? — kysyi hänen sulhasensa.
He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:
— Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki kertonut.
He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.
— Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä ollut.
Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että vieras tiesi heidän salaisuutensa.
— Enhän minä oikein tiedä… pitäisikö minun jo…? Minä olen niin iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa… mutta nyt tuli minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri auki nenäliinastaan kirjeen.