The Project Gutenberg eBook ofKurittajaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: KurittajaAuthor: Jonas Anton DahlTranslator: Aatto SuppanenRelease date: February 26, 2012 [eBook #38988]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURITTAJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: KurittajaAuthor: Jonas Anton DahlTranslator: Aatto SuppanenRelease date: February 26, 2012 [eBook #38988]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kurittaja
Author: Jonas Anton DahlTranslator: Aatto Suppanen
Author: Jonas Anton Dahl
Translator: Aatto Suppanen
Release date: February 26, 2012 [eBook #38988]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KURITTAJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jonas Dahl
Suom. Aatto S.
Porvoossa,Werner Söderström,Kustantaja.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1891.
I. VanhemmatII. LastenkodissaIII. Yhteen sopiviaIV. Kaksi onnen tavoittelijaaV. PerintöVI. ArkkunenVII. HautakirjoitusVIII. PahantekijäIX. ÄitiX. JälkivaikutuksiaXI. Kurittaja
Vanhemmat.
"Ei, nyt menee tämä jo liian pitkälle", sanoi pastori Omeyer ja napsautti molemmin käsin sormiaan ilmassa. "Nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Vene-Riitta että Nilkku-Ola. Heidän ainoa tyttärensä pitää koettaa saada lastenkotiin."
Mistä syystä Vene-Riitta oli saanut tuon nimensä, eivät hänen aikalaisensa muistaneet, mutta kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat vakuutetut, että hän ei ollut ansainnut sitä rehellisellä tavalla. Luultavasti hän oli joskus luvatta kiivennyt johonkin jaalaan ja saanut siitä rangaistuksen taikka oli hänet sieltä muuten häpeällä pois ajettu.
Hän oli vantteraruumiinen, kesk'ikäinen vaimo. Huomattavin kohta hänen kasvoissaan oli paksut huulet, jotka näyttivät siltä, kuin niitä olisi taputeltu pesukartulla.
Tuulen ja säiden ruskettamissa, likaisissa kasvoissa kiiluivat vilpilliset, harmaat silmät melkein kuin kaksi mantelia piparkakussa.
Pörhöinen hiustupsu tuli välistä näkyviin niiden päältä. Useimmiten se kuitenkin oli hänen omituisen päähineensä peitossa, joka ulottui alas aina kulmakarvoille asti.
Se oli suuri gummilakki, jossa oli riippuva lippu ja jonka laidat ulottuivat alas olkapäille; varmaan jonkun matkustavaisen herrasmiehen hylkäämä sadelakki, jotenkin sovelias yhdessä gummitakin kanssa jollekin herrasmiehelle, mutta hyvin naurettava kirjavan mekon ja likaisenharmaan hameen seurassa, joka viimemainittu oli karkea kuin hevosloimi.
Lapset tietysti uskoivat häntä satujen noidaksi, kuin hän joskus astua linkutti heille vastaan. Hänen polvensa lienevät olleet kankeat tai lonkkanivelet pois paikoiltaan tahi jotain muuta sellaista, koskapa hän kompuroitsi eteen päin, kuin olisi ollut puujaloilla astumassa tai kuin hänen jalkansa olisivat olleet hervottomat pitkästä polvillaan olemisesta.
Polvillaan oloa hän tavallaan olikin aina harjoittanut, vaikka hän, viimein päästyään naimisiin, oli erittäin taitavasti osannut totuttaa miehensä siihen toimeen, saadakseen itse oleksia kotona vartioimassa kerjuun saalista.
Nilkku-Ola oli erittäin halukas juomaan ja vielä etevämpi tuossa huomiota herättävällä tavalla pukeutumisen taidossa, joka halu näkyy olevan yhteistä sekä rikkailla että köyhillä.
Ola piti kesät talvet sinikirjaisia pumpulivaatteita, saman näköisiä kuin pikku tyttöjen kesäpuvut. Luultavasti hänellä oli alla lämpöisetkin vaatteet, mutta tuo ohut puku ei ollut koskaan vaikuttamatta. Talvella se hänen uusista uhreistaan tuntui ihan samalta, kuin olisivat nähneet hänen tallustelevan paljain jaloin lumessa.
Pukunsa vastakohtana piti hän kesät talvet vanhaa, paljaaksi kulunutta koirannahka-lakkia, jonka alta hiki jo aikaisin keväästä kuohui kuten kaikki muutkin kevätpurot ulkona luonnon helmassa.
Muuten oli Nilkku-Ola hyvin valkoverinen, pyöreäleukainen, joka aina oli huonosti ajeltu, ja tietysti ontuva, lieneekö se sitte ollut syystä vai syyttä. Sen tähden hän käyttikin keppiä, ja se oli aina uusi ja kotitekoa.
Alussa oli uusi pappi ottanut hyväntahtoisesti Olan vastaan, kuin hän tahtoi päästä sisälle asti ja puhella kahden kesken Omeyerin kanssa. Saattoihan mies parka olla noita hiljaisia Herran työmiehiä, joiden ulkomuoto useinkin on hyvin yksinkertainen.
Mutta sittemmin hänelle ei enää oltu läheskään yhtä kohteliaita. Harvoin häntä laskettiin etemmäksi kuin rappusille. Ja nyt arveli pappi syystä kyllä petoksen jo menevän liian pitkälle. Nyt totisesti piti toimittaa heidät ojennuslaitokseen, sekä mies että vaimo. Heidän ainoa tyttärensä piti viedä lastenkotiin.
Puoli vuotta sitte oli näet Nilkku-Ola eräänä lauantaina tullut pappilan ovelle kerjäämään. Viinan löyhkä tuli mukana hämmentämään kevään huumaavaa sulotuoksua.
"Rahaa et mitenkään voi saada tuollaisessa tilassa", sanoi pappi.
"Entä ruokaa?" kysyi Ola vähän nuhtelevasti ja huokasi hartaasti."Olisiko sekin mielestänne vahingollista?"
"Ei, ruokaa kyllä saat", vastasi Omeyer ja riensi toimittamaan.
Palvelustyttö toi vähän maitoa ja leipää ja pani puutarhapöydälle.
Ola istahti penkille, siirsi koirannahka-lakkinsa päästään pöydälle ja pyyhki hien pois otsastaan. Sitte pani hän kätensä ristiin ja huokaillen katsoi milloin ylös taivaasen, milloin alas maahan. Nähtyään viimein pastorin katsovan avonaisesta ikkunasta kartiinin takaa, piti hän pitkän ja juhlallisen ruokarukouksen, jossa oli minkä mitäkin Jeesuksesta, että hänkin oli kärsinyt ja elänyt kurjuudessa tässä maailmassa ja että häntä vielä nytkin halveksittiin hänen totisissa köyhissä seuraajissansa maan päällä.
Syötyä vielä sydämmellinen kiitos, joka päättyi syvään huokaukseen: "Ah Herra Jeesus, sinä tiedät, sinä tiedät, ett'ei ole helppo olla köyhä tässä maailmassa."
Pastori Omeyer tunsi mielensä tulevan levottomaksi. Eihän hän vielä tuntenut silloin miestä niin tarkoin, ehkäpä hän olikin erehtynyt, mitä viinan hajuun tuli.
Hän meni ulos ja siniruutuinen Nilkku-Ola katsahti häneen arvokkaasti, syyttävästi.
"Niin, nyt minä omasta puolestani voin tulla toimeen koko päivän, mutta vaimoni ja lapseni, herra pastori… Eiköhän laupiaan Jumalan tahto liene, että heidänkin tulee saada ruokaa pyhäksensä?"
"Minä en sinua oikein tunne", sanoi pastori. "Sinä ehkä joisit viinaan, mitä saisit."
"Niinhän nuo sanovat kaikki, jotka eivät raaski antaa mitään", sanoiOla puoli ääneen ja otti raskaasti huoaten lakkinsa.
Nyt täytyi pastorin tehdä jotakin ja hän sanoi:
"Saat kaksitoista killinkiä nyt ja joka lauantai leipään, jos joka kerran tulet näyttämään sen minulle. Ja nyt heti teemme ensi koetuksen."
Nilkku-Ola läksi tiehensä huokaellen ihmisten epäluuloisuutta.
Kohta hän sitte astua nilkutti takaisin ja hyvin vakavana näytti pitkää kahdentoista killingin leipäänsä, ja samalla tavalla hän teki joka lauantai puolen vuotta. Se tapahtui yhtä täsmälleen kuin sunnuntain seuraaminen lauantaita. Nilkku-Olan juonnista oli pappi kyllä saanut todistuksia, mutta hänen rahansa toki aina menivät leipään juomarin köyhälle perheelle.
Nyt äskettäin astui leipuri Svend pastorin virkahuoneesen. Hänellä oli jotakin puhuttavaa Nilkku-Olasta, joka varmaan vieläkin sai rahaa pastorilta.
Niin, kyllä se oli totta.
Ola oli kuusi kuukautta sitte tullut Svendin luo ja tahtonut leipää lainaksi ainoastaan neljännestunniksi, näyttääkseen sitä vain pastori Omeyerille, oli hän sanonut, rumasti irvistäen. "Ja kahta killinkiä tarjosi hän hyyrystä. Minä tietysti ajoin hänet pois, mutta nyt mielestäni pitää asian tulla ilmi kaikkein tähden, vaikka ei olekaan hyvä puhua kilpaveljestään pahaa. Minä olen nyt siitä asti nähnyt hänen joka lauantai tulevan Frantzenilta, leipä käsivarrella, ja vähän ajan päästä tuovan sen takaisin. Hänelle on siis teidän rahastanne jäänyt kymmenen killinkiä viinaan."
Tarkemmin tiedustellessa huomattiin asian olevankin ihan sillä tolalla. Ja sitte ei Nilkku-Olan tarvinnut enää kertaakaan astua pastorin pihaan.
Mutta pastori ei ennestään tiennyt Riitan olevan hänen vaimonsa ja kumppaninsa tuossa asioimisessa. Nyt tuli hänen vuoronsa kompuroida pappilaan ryöstöretkelle.
Eilen aamupäivällä saapui hän sinne. Häntä oli kohdannut suuri suru. Gummipäähine näytti melkein suruliinalta. Hänen miehensä oli maannut sairaana koko vuoden ja nyt kuollut. Siinä oli lakkaamatta rukoiltu ja veisattu virsiä niin kauan, kuin hän oli osannut puhua. Ja eukko itki katkerasti.
No eihän se ollut toivoton suru, arveli pappi, koska vainaja kuoli sillä tavalla.
"Tunsitteko häntä?" kysyi Riitta. "Se oli Per Breivik."
"En", vastasi pastori, koettaen turhaan muistella.
"Sepä merkillistä, kyllä hän oli tuttu kaikille Jumalan lapsille niillä seuduin. Hän piti nuorempana ollessaan niin kauniita hartauspuheita."
Pastoria melkein hävetti, että ei ollut tuntenut sellaista Jumalan miestä seurakunnassa. Mutta hänen täytyi vieläkin lausua, että olihan nyt kyllin syytä iloita ja kiittää.
Riitta vavisten nosti paksua ylähuultansa.
"Ehkä ei ole oikein, mutta minusta tuntuisi hyvin raskaalta, jos hän ei saisi kunniallista hautausta; minä voin melkein sanoa, että se suru minua pahimmin vaivaa."
"No, no." Pastori lupasi haudata ja puhua haudalla ilman mitään maksua.
Mutta tarvittiin myöskin kääreliinoja ja rahaa Espedalille kirstusta ja — Riitalta pääsi itku — vähän kukkia pitäisi hänen myöskin saada arkulleen, kun oli ollut niin kelpo mies.
Pastori antoi hänelle puoli taaleria ja huusi Tiinaa, joka heti kiiruhti liinakaapin luo ja toi sieltä suuren valkoisen nyytin.
"Odotahan", sanoi rouva, meni ikkunan luo ja leikkasi viimeisen ruusunsa ynnä muutamia myrtin oksia. "Tästä saat vähän millä koristaa arkkua, vaimo parka."
Pastori kuitenkin kysyi, missä Riitta asui, ja eukon suureksi hämmästykseksi sanoi päivällä kävellessään pistäytyvänsä katsomassa häntä.
Vene-Riitta tapasi vähän matkan päässä miehensä, Tehtyään yhdessä vielä viimeisen kepposensa, jonka kerromme tuonnempana, nilkuttivat he molemmat niin pian, kuin suinkin ehtivät, takaisin Svartemyriin, jossa he asuskelivat.
Kotiinsa päästyään Riitta ja Ola molemmat pitivät tarkkaa vaaria maantiestä, kunnes polvekkeessa mäen päällä näkivät pastorin hoikan vartalon kuvan taivasta vasten.
Silloin Ola paneutui vuoteelle ja Riitta asetteli valkoisen lakanan hänen päällensä, levitteli liinat muuannekin sinne tänne pöydälle ja penkeille ja asetti huonekalut huiskin haiskin lattialle.
Nyt pastori jo katsahti ovesta.
"Teidän pitää antaa anteeksi, että minä en ole saanut miestäni puetuksi enkä ehtinyt tehdä siivoa pitkän taudin jälkeen. Mutta ei se olekaan niin helppoa yksinäiselle, jonka vielä pitää kerjäämällä saada ensin kaikki kokoon."
"Ettehän tahtone nähdä häntä, kun hän ei vielä ole puettu?" kysyiRiitta.
"En en en", sanoi Omeyer kiireesti ja ojensi torjuen molemmat kätensä. Hän tunsi samalla jotain vastenmielisyyttä katsomaan ruumista ja myös häpeätä epäluulosta, jota hänessä oli eukon lähdettyä herännyt tätä köyhää, kovasti koeteltua vaimoa kohtaan.
"Herra sinua vahvistakoon!" sanoi hän ja poistui samassa.
Mutta tuskin hän ehti ylös mäelle, kuin jo mieleen nousi toisia ajatuksia; hänestä Riitta oli ollut paljon haluttomampi näyttämään vainajaa, kuin sen ihmisluokan naiset tavallisesti ovat. Niinpä hän astui takaisin alas ja saapui juuri paraiksi kuulemaan pikku tytön huutavan:
"Isä, anna minullekin vähä lihaa!"
Silloin hän tempasi oven auki ja näki vainajan istuvan pöydän ääressä, kappale sian lihaa toisessa, viinapullo toisessa kädessä ja ranskanleipä edessä pöydällä.
Nyt oli puheen aihetta, ja Omeyer sai voimisteluharjoitusta sekä käsilleen ja jaloilleen että huulilleen.
Illaksi oli pastorin herrasväki kutsuttu uuden voudin luo vieraiksi. Palattuaan kahdestikin noutamaan unhottuneita kapineita, ensin kalosseja, sitte ulko-oven avainta, tavoitti pastori kuitenkin Tiinansa voudin rappusilla.
He tuskin ehtivät päästä sisään ovesta, kun vouti tarttui Omeyerin nutun nappiin ja alkoi suloisimmasti hymyillen puhella kauniilla, rehellisellä Larvikin murteellaan; kauniilla, sillä hänen kauniista suustansa kuului se kauniilta kuin Italian kieli. Paljohan riippuu siitä, kuka kulloinkin puhaltaa torveen.
"Tietäkääs, herra pastori, tänään meitä on oikein vedetty nenästä. Ajatelkaahan: minä istuin konttorissani ja sinne tuli ontuva mies siniruudukkaissa vaatteissa ja kertoi nyt kerrassaan luotettavasti, että hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteesen, ja pyysi — nyt ensi kerran elämässään — niin sydämmellisen kauniisti hautausapua."
"Minulla on apunani vanha konttoristi, niitä heränneitä, tiedättehän, ja hän nousi ylös ja katsoi juhlallisesti miestä silmiin, melkein samalla tavalla kuin tutkitaan hevosen hampaita, ja sanoi sitte juhlallisesti:
"Minä näen sinusta, että sinä et valehtele Herran edessä. Enhän toki saata pettyä Jumalan lapsesta."
"Ette, kyllä Jumalan lapset tuntevat toisensa." Mies oli huomannut konttoristin heränneeksi veljeksi heti paikalla, kuin vain sai oven auki.
"Niin, sitäpä luulinkin, että enhän minä pety", sanoi konttoristi hyvillään.
"Minua melkein hävetti, niin liikaa tunsin olevani siinä seurassa, ja annoin miehelle taalerin", sanoi vouti. "Mutta nyt saatte kuulla edelleen", jatkoi hän ja sijoitti toisen kätensä pastorin toisiin nappeihin, saadakseen kokonaan anastetuksi hänen papillisen huomionsa. Ja se kyllä olikin tarpeen, sillä eipä suinkaan ollut helppo saada Omeyeria pysymään niin kauan hiljaa.
"Voitteko uskoa," jatkoi vouti kertomustaan ja veti yhä lujemmin napeista, "että joku eukko oli juuri samaan aikaan kyökissä pyytämässä sekä vaatetta että rahaa, koska hänen miehensä oli kuollut. Ja tietäkääs, vaimoni tarttui myöskin ansaan ja vielä paljon pahemmin kuin minä."
"Ajatelkaas, ne olivatkin yhtä pariskuntaa", huusi vouti ihan Omeyerin suuhun ja kiskasi napeista niin, että pastori pelkäsi niiden kirpoilevan hänen käsiinsä. "Minä kävin kylän voudin luona ja sain selon heistä molemmista."
Niin, Omeyer tiesi myöskin kertoa siitä asiasta, kuinhan pääsi irti ehyin napein. Mutta hän puhuessaan siirtyi likemmäksi salin ovea, sillä hän, äsken tullut ja suosittu kun oli, tahtoi mielellään, että kaikki ja varsinkin naiset kuulisivat. Hän oli tottunut puhumaan suurelle joukolle.
"Mutta nyt tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puheensa lopuksi; "nyt heidät totisesti pitää toimittaa ojennuslaitokseen sekä mies että vaimo, sekä Nilkku-Ola että Vene-Riitta. Heidän ainoa tyttärensä pitää viedä lastenkotiin."
"Tietysti", huusivat kilpaa kaikki naiset iloissaan, että saattoivat olla samaa mieltä kuin nuori pastori.
Lastenkodissa,
Lastenkodin oli perustanut vanha varakas maallikko, joka hyvää tarkoittaen tahtoi pitää huolta lasten sekä ruumiillisesta että hengellisestä ravinnosta. Sen tähden oli hän säätänyt, että lasten tuli joka sunnuntai saada kuulla sekä pappia että maallikkosaarnaajaa.
Jos papit tulisivat silmänpalvelijoiksi eivätkä saarnaisi Jumalan sanan mukaan, niin vapaatahtoinen maallikkosaarnaaja heille toki tarjoaisi elävää vettä ja leipää.
Muuten lastenkodin lapsia ei juuri paljon näkynyt paitsi kahdesti sunnuntaina, aamupäivällä, kuin he marssivat kirkkoon, ja iltapäivällä, kun menivät "saliin".
Silloin kulki koko joukko parittain, pienimmät etupäässä ja molemmat opettajattaret vierekkäin jälkimmäisinä.
Ehdottomasti sai heistä sen ajatuksen, että siinä oli jotain nunnamaisen puhdasta, he kun elivät niin erillään maailmasta ja heitä kasvatettiin niin hurskaasti, jota ajatusta vielä sekin vahvisti, että aina, kuin heitä nähtiin, he olivat joko menossa Herran huoneesen tai tulossa sieltä.
Lasten siisti ulkoasu lienee sekin osaksi vaikuttanut, että ihmiset uskoivat heidän olevan mieleltäänkin puhtaita ja viattomia.
Siinä ne astuivat pitkin jalkakatua ja askeleet kopisivat kiviin ikään kuin vanhan luostarin käytävässä. Sileäksi kammattu, palmikoitu tukka oli joka lapsella kääritty ihan samalla tavalla kiekuraksi vastoin ajan tapaa.
Kaulassa heillä oli siisti, punaruutuinen huivi, josta pieni nurkka riippui hartioilla. Ja jokaisella samanlainen harmaanruskea, tappuralangoista kudottu hame, yksinkertainen, mutta vahva ja siisti.
Käsikkäin, vierekkäin, yksinkertaisina kuten maalaiset tai kuten enkelit, miten vastaantulijat kukin käsittivät.
Tunnin tai kahden päästä he yhtä ääneti ja yhtä kainoina palasivat, virsikirja kullakin irtonaisessa kädessä, ja parittain katosivat lastenkodin leveästä portista sisään.
Johtajatar, pitkä, laiha ja vähän miesmäinen neiti Sivertsen, jonka puku nähtävästi oli aiottu vastalauseeksi kaikkea muodin turhuutta ja levottomuutta vastaan, työnsi portin kiinni ihan kävelijäin nenän edestä.
Sillä kaikki ehdottomasti katselivat osanottavasti noita näkyvistä katoavia. Ne, jotka olivat jo tuhannesti ennen nähneet heidän tuolla samalla lailla katoavan, käänsivät vain vähän päätänsä; mutta ne, jotka heitä näkivät ensi kerran, oikein pysähtyivät ja miettivästi katsoa tähystelivät suljettua porttia, kuten ainakin, milloin jotain on sitä peittämässä, joka juuri on puoleensa vetänyt huomiotamme.
Mutta siellä takana oli eri pikku maailma itsekseen melkein samoin kuin vanhoissa kunnon luostareissa.
Sieltä ei puuttunut mitään muuta kuin puutarha. Lapset sen sijaan saivat tyytyä, suureen pihamaahan. Se oli etelän puolella, valoisa ja päivänpaisteinen, yksinkertaisen puukartanon edustalla ja pitkin ulkohuoneriviä. Ja siellä he oleksivat lomahetkinä, kuin aurinko oikein paahtoi, joka tytöllä sukanneule kädessä; siellä he istuivat penkeillä ja palleilla sein'vieressä, katsella tirkistellen kuin joukko liiaksi hyviteltyjä kissanpoikia.
Näköala tosin ei ollut avara; tuskin näkyi lauta-aitaankaan asti, sillä pihassa oli usein vaatteita kuivamassa ja samoin myöskin seinällä heidän päänsä päällä riippui kuivavaa kalaa lastenkodin tarpeiksi.
Se johtui siitä, että kaikki naapurit, joilla ei itsellään ollut kuivauspaikkaa, pyysivät saada kuivata pesunsa lastenkodin pihassa, sinne suljettujen lasten iloksi.
Itse huoneissa oli kaikki, lattiat, seinät, pöydät, penkit ja kangaspuut, aivan puhdasta, vaikka eivät olleetkaan tutustuneet maalarin sutiin. Ainoastaan keskimmäinen huone, johtajattaren, oli poikkeuksena. Siellä oli myöskin kartiinit, piironki ja pesukaappi sekä seinällä suuri öljymaalaus, lastenkodin perustajan kuva.
Yksi asia oli yhteinen koko talossa, sekä ylhäällä että alhaalla, olivatpa huoneet äsken pestyt tai ei, ja se oli tympeä, ummehtunut pesun haju, tuliko se sitte likaisista pesurievuista, vanhasta pesuhiekasta tai ehkä siitä hiekasta, jota joka päivä siivoamisen jälkeen ripoteltiin kaikille lattioille, hyödyksikö vai koristukseksi, on vaikea tietää.
Kartanossa muuten oli kolme suurta, muhkeaa huonetta; kouluhuone, kutomahuone, jossa lapset itse kehräsivät, käämisivät ja kutoivat joka tilkun, kuin heillä oli yllään, paidoista kaulaliinaan saakka, sekä makuuhuone, jossa sängyt, kolmekymmentä luvultaan, seisoivat peräkkäin järjestyksessä pienimmästä suurimpaan. Sinne saattoi neiti huoneestaan katsella pienestä, oveen sovitetusta lasiruudusta, jonka edessä riippui punainen vaate.
Alakerta se vasta oikein näytti luostarin kaltaiselta. Siellä oli keittiö, pesuhuone, kylpyhuone ja ruokahuone. Seinämuurit olivat niin paksut, että eivät edes vanhimmatkaan tytöt ulottuneet ikkunan hakoihin, kiipeämättä ensin ikkunakomeroon. Muuten ei mitään muuta kuin penkkejä ja pöytiä sein'vierillä ja yksinkertaisuutta osoittava rivi tinalusikoita pöydillä.
Mutta opettajattaret omiksi tarpeikseen levittivät pienen laskupöydän ja sille ruokaliinan sekä vähän muutakin elämän hienostusta uunin ja oven lähinurkkaan.
Ylhäällä vinnillä istui kaksi tuhkimusta vanhoissa hylkyvaatteissa karttaamassa villoja. Se oli tuollaista roskaista työtä, ja vinni oli täynnä villasäkkejä, mattotilkkuja ja kaikenlaista muuta rujua.
Etelänpuolisiin nurkkiin oli laudoista tehty kaksi säilyhuonetta, toinen johtajatarta ja toinen lapsia varten. Viimemainitussa oli pitkin seinää pitkä piironki ja siinä kolmekymmentä laatikkoa, yksi kullekin lapselle, ja niissä he saivat säilyttää omia pikku tavaroitaan, kalleuksiaan ja makeisiaan, joita yksin nämäkin vangitut pikku linnut joskus sentään sattuivat saamaan kotiin tuotavaksi.
Tänne se nyt Ane, Olan ja Riitan ainoa lapsi, tuotiin kymmenen vuoden ijässä.
Äidillä ei ollut mitään vastaväitteitä itse "laitoksesta". Mutta saatuaan kuulla, että hänen piti erota lapsestaan, itki hän niin, kuin olisi itsekin ollut lapsi, ja uhkasi vaivaishoidon esimiestä sillä, että oli tuleva koko ijäkseen onnettomaksi, jos lasta ei pidetty kuin pikku prinsessaa.
Ja yön makasi hän lapsi sylissä, kuin se olisi ollut vasta vuoden ijässä, ja hoiteli sitä kuin sairasta.
"Onpa sentään aina edes pieni sulka enkeliä jäljellä paatuneimmassakin ihmissydämmessä", sanoi Omeyer, joka mielellään huomautti hyvää ja valoisaa puolta kaikesta ja kaikista. "Jos me emme sitä saa näkyviin, niin saavat lapset."
Lapsella oli se onni, että hän joutui lastenkotiin yhtä aikaa kolmen muun laiminlyödyn olennon kanssa. Tyttönen ei tullut liiaksi vetämään puoleensa kuuden kolmatta muun lapsen eikä myöskään valppaan neiti Sivertsenin huomiota. Aluksi jakautui kaikki tasan neljän uuden tulokkaan kesken.
Ane ei paljoakaan surrut joutumistansa uusiin oloihin. Hän rohkeasti käveli kaikkialla uljaine pystynenineen, pienine suineen ja hienoine hiuspalmikoineen ja vapaasti katseli kaikkea harmailla, vilkkailla silmillään.
Hiuspalmikko jo ennen päivällistä soviteltiin kiekuraksi niskaan, mutta muut ulkoasun omituisuudet saivat pysyä entisellään.
Jo päivällisellä sattui hän vetämään puoleensa neiti Sivertsenin huomion, vieläpä sellaisella tavalla, että se ei ollut hänelle onneksi.
Ruokarukouksen aikana harhailivat Anen silmät levottomina kuin kärpäset ympäri huonetta ja viimein kiintyivät neiti Sivertseniin, jolla oli tapana rukousta lukiessaan pitää silmänsä ummessa ja päänsä kallellaan.
Hän tuskin ehti päästä loppuun, kuin Ane synnynnäisellä suoravaisuudellaan kysyi:
"Minkä tähden sinä makasit?"
"Mitä sinä sanot?" tiuskasi neiti tylysti sekä jatkoi puoliääneen ja vähän pilkallisesti: "Sinä et ehkä ymmärrä, mitä nenäkkäisyys on, kun raukka olet niin laiminlyöty."
Mutta vaikka neiti lakkaamatta pitikin Anea silmällä, lentelivät tytön silmäykset kuitenkin lakkaamatta kaikkialle, sivellen joka esinettä päältä, sivulta, takaa ja välistä; ne lipuivat edes takaisin kuin muurahaiset vedessä uivalla oksalla. Hän oikein vaistomaisesti väijyi ja etsi — niin mitä? Itsenäisyytensä säilyttämiskeinoja.
Vaikka olikin neljä tulokasta, joiden kesken vaarin pito oli jaettava, niin neiti kyllä tiesi, kutka tämän lapsen vanhemmat olivat, ja sitä paitsi hänellä myöskin oli monta syytä ottaa lukuun, millaiset ne vanhemmat olivat. Sillä Ane puolivilline tiikerin luontoineen oli yhtä saaliinhimoinen kuin kalalokit kootessaan saalista pikku kalain parvesta. Olihan se varsinaisesti kuulunut kotikasvatukseen, jopa ollut keinokin millä saavuttaa vanhempain suosiota ja ystävyyttä.
Vaikka neiti syöttikin hänet kuinka kylläiseksi hyvänsä, niin Ane kuitenkin käytti hyväkseen jokaista tarjoutuvaa silmänvälttymää, kuin oli pihalla leikkimässä tai päivänpaistetta nauttimassa, ja pujahti ulos portista naapuritaloihin, yhteen kerrassaan, kerjäämään ruokaa, koska hänellä oli niin nälkä.
Tottapa hänellä olikin, koska sitä valitti, arvelivat vaimot ihmetellen ja antoivat hänelle, mitä pyysi. Ja sitte he puhelivat kokouksissa lastenkodista ja sen johtokunnasta ja neidistä ja nälkäisistä lapsista, kunnes nämä puheet, kierreltyään kolme viikkoa kaikki nurkat ja sopukat, viimein saapuivat lastenkotiin.
Silloin neiti Sivertsenin muoto muuttui vielä pitemmäksi ja liikkeet vielä miehekkäämmiksi.
Ensin hän riensi vinnille tutkimaan Anen laatikkoa. Sieltä löytyi ainoastaan pikku kerä, palanen kattoruunun lasia, muutamia nuppineuloja, mustetolpon kansi, tyhjä tärkkelysrasia ja — neidin kauhuksi — kaksi hopeaista teelusikkaa. Pitemmälle ei Ane vielä ollut ehtinyt kalleuksien kokoamisessaan.
Mutta mitään syötävää ei sieltä löytynyt. Tytöllä täytyi siis olla ruokavarastonsa jossakin muualla, ajatteli neiti, kiihkeästi viittoen itsekseen.
Vinniltä hän suuntasi kulkunsa Anen sängyn luo, ja ihan oikein: olkimatrassin alla oli tämän lokin kätköpaikka.
Hän huusi apuopettajatarta.
"Janna hyvä, tule katsomaan! Kyllä näkyy, että hän ei ole tarvinnut ruokaa muualta. Hänessä on synnynnäistä tuo kokoileminen."
Ja yhdessä he säilystä vetivät esiin leipää, palasia ja viipaleita, korppuja ja kuoria. Löytyi sieltä joukosta joku luukin ja lihapala ja neiti sai suuren esiliinansa ihan täyteen.
Mennessään pihan poikki viemään saalista porsaille, tapasivat he Anen, ja hänen pikku pystynenänsä kääntyi heihin päin ihan pelottomasti.
"Ane, mistähän luulet meidän löytäneen nämä tavarat?" kysyi neiti.
"Minun sängystäni", vastasi Ane niin iloisesti ja suoraan, kuin olisi odottanut kiitosta kokoavasta ja säästävästä luonteestaan.
Sivertsen näytti ikään kuin vähän hymyilevältä, mutta silloin hän aina oli todenperästä vihastunut. Ja Anelle siitä kyllä tuli muutakin kuin hymyä, tuli runsaasti sekä nuhteita että vitsaa.
Ane oppi hyvin pian noudattamaan riittävää varovaisuutta ja teeskenteleväisyyttä tyydyttäessänsä luontonsa taipumusta näpistelemiseen.
Mutta Sivertsenin arvonsa ylläpito-aisti oli myöskin ryhtynyt taisteluun ja taisteli kiivaasti sekä neidin itsensä ja koko lapsijoukon että myöskin tämän puolivillin tyttösen puolesta. Olematta mikään filosoofi tahi muuten mietiskelemiseen taipuva oli hän kuitenkin saanut selville, että valpas omatunto on hyvän yhdyselämän pääehto.
Hänelle tuli kiire selitellä käskyjä uskontotunneilla ja varsinkin seitsemättä, yhdeksättä ja kymmenettä, sillä pitihän hänen koettaa herättää lapsen omaatuntoa.
Ja pienet näpistelyt, joita Ane yhä edelleen harjoitti, antoivat aihetta käsin tuntuvaan ja havainnolliseen opetukseen ja todistukseen, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä on minun, mikä sinun, mikä on synti ja häpeä.
Sen tähden täytyi Sivertsenin antaa tälle yhdelle oppilaalle monta yksityisopetusta ylhäällä vinnillä pitkän, monilaatikkoisen piirongin edessä. Sillä sieltä, jossa kaikki säilyttivät makeisiansa tai raharopojansa, joita olivat jonakin merkkipäivänä saaneet joltakin sukulaiselta, sieltä hävisi milloin mitäkin.
Mutta kuin Ane kerran osasi mitä kavalimmalla tavalla kääntää epäilykset toista viimeksi tullutta kohtaan, niin että se tyttö parka oli koko päivän kantanut syytä ja häpeää ja rangaistusta, silloin läksi Sivertsen Timianintorin laidassa asuvan nikkari Espedal vanhuksen luo, joka oli sekä hänen että koko lastenkodin omanatuntona näkyväisessä muodossa.
Jokapäiväinen hartauden harjoitus ja uskonnon opetus sekä myöskin maallikkosaarnaajan puheet pyhäiltoina olivat jo riittävästi tehneet Aneen soveliasta valmistavaa vaikutusta. Hänessä alkoi jo näkyä heräävän omantunnon puhkeavaa orasta.
Kuin nikkari Espedal sateisena pyhäpäivänä iltahämärissä, palattuaan hartaustilaisuudesta, jossa hän itse oli puhunut, ääneti kuin haamu ja uhkaavana kuin ukkospilvi, hitaasti astui kouluhuoneesen, jossa ilo oli korkeimmillaan elikkä niin korkealla, kuin lastenkodissa oli luvallista, se on: lapset astuivat piirissä, veisaten virsiä, silloin tunsi Ane samoin kuin kaikki muutkin vavistuttavaa aavistusta, että olivat tehneet jotain pahaa.
Espedal oli saman hengen lapsia kuin lastenkodin perustaja. Arkipäivinä hän harvoin poistui pitkästä, matalasta työhuoneesta, jonka kyltissä Timianintorin laidassa oli suuri, musta ruumisarkku maalattuna. Vasta myöhään illalla hän malttoi lähteä johonkin hartauskokoukseen. Mutta sunnuntaina hänen kyllä nähtiin käyvän sekä kirkossa ja rukoushuoneessa että sairasten ja turvattomain luona.
Oli enempi järkevää yhteyttä ja kokonaisuutta hänen yksityisessä sielunhoidossaan kuin hänen puheissaan, sen tunsi hän itse, jopa sanoikin sen suoraan pastorille. Mutta missä oli hätä ja puute ja häntä tarvis, sinne hänen piti mennä.
Yllä ainainen ruskea verkanuttu, päässä yhtä kunnianarvoinen, ruskea, karhea huopahattu ja käsissä mustat hansikkaat, se on: ne olivat aikoinaan olleet mustat ja varmaan kyllin suuretkin, mutta ne olivat muuttuneet kankeiksi ja harmaiksi, ehkäpä mustaamisesta ruumisarkku-voiteella eikä nappi ollut enää moneen vuoteen ylettynyt tavoittamaan reikäänsä kalvosinnivelen kohdalla. Oikea käsi puristi paksua, punaista kävelykeppiä ja sen nojassa teki juhlallisesti ja tarkassa tahdissa joka askeleella puoliympyrän näköisen kaarroksen, jossa tempussa käsivarsi ojentui säteenä ulos avaruutta kohti niin pitkälle, kuin suinkin ylsi.
Hän oli ijältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä ja Anen huomioon kiintyi hänestä enimmin se, että hän painoi leukaansa rintaa vasten ja nosti yläluomensa ylös niin että näki silmälasiensa ylitse, ja puhui kumeasti, kuin olisi ääni tullut hänen sisälmyksistään, ja veti suupieliänsä alas juuri siten, kuin hänellä olisi ollut suitsiraudat suussa ja niitä kovasti vedetty.
Varsinkin tämä viime havainto pysyi Anen mielessä aina ensi hetkestä asti, ja aikaa myöten tuo tunne kasvoi vielä vahvemmaksi.
Hän liikkui itse suitsista talutettuna ja Anesta tuntui kuin olisi ukko ojentanut suitsia hänenkin suuhunsa.
Sen tähden hän äkisti painoi päänsä alas, kuin Espedal tuli luo ja ojensi kätensä märkine, pahalta haisevine hansikkaineen häneen päin.
Mutta Espedal vain painoi leukaansa syvemmälle rintaa vasten ja veti suitsista ja vanha hansikas laskeutui raskaasti Anen pään päälle ja hansikkaan pitäjä sanoi kumeimmalla äänellään:
"Meidän pitää mennä Jumalan kasvoin eteen puhelemaan keskenämme, meidän kahden!"
Ja Ane astui alla päin pitkin käytävää kuin varsa, jota suitsista talutetaan ulkoa talliin.
Limainen hansikas piti tytön kättä ja puristi sitä yhä kovemmin, ja Espedal antoi lastenkodin perustajan kuvan edessä lain valon kirkkaasti paistaa pimittyneesen lapsen sydämmeen. Hän ei säästänyt tuomiopäivän hirmua eikä helvetin kauhua, hän kertoi pari vavistuttavaa esimerkkiä varastelevista lapsista, jotka olivat saaneet kauhistavan lopun.
Ane, vielä illalla maatessaan sängyssä, silmät ummessa, näki hänet ilmi elävänä edessään. Espedalin kasvot olivat häneen päin ja niissä suuri käsnä oikealla puolen nenää.
Ja lastenkodin perustajan kuva yhtä vakavana kuin kaikki tietävänJumalan. Ja Espedal hänen ylin profeettansa.
Silloin Ane rukoili yhdeksän kertaa peräkkäin, kuten hänen oli täytynyt Espedalille juhlallisesti luvata tekevänsä joka ilta: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Lausuessaan sitä viidettä kertaa itki hän, mutta pääsyään yhdeksänteen kertaan vapisi hän pelosta.
* * * * *
Ei siinä kyllä, että Espedal tämän yhden kerran määräsi hänelle tuota lääkettä, joka reviskeli kuin lasin siruset kipeätä kaulaa.
Monta kertaa hän seisoessaan kumarassa höyläpenkkinsä vieressä mietiskeli yhä uutta voimakasta tapaa heilutella lain vasaraa. Sillä vaikka hänen täytyikin paraastaan käyttää lakia, jota hän luontonsa ja aikansa mukaan paraiten osasikin käyttää, niin kuitenkin hänen sydämmeensä tuli edes vähä sen rakkauden hehkua, jota lain herra ja luoja ilmoittaa sekä laissansa että evankeliumissaan; häneen salaa hiipi tahtoa tehdä ihmisiä onnelliseksi puhtaudella ja hyvyydellä.
Hän ei katsonut sitä miksikään teoksi, jolla hän itse saavuttaisi ylennystä, mutta hän rukoili ja uhrasi enemmän kuin kukaan syrjäinen tiesikään. Eikä hänen kukkaronsa suinkaan ollut vähimmin avoin täyttämään sitä, kuin häneltä voitiin vaatia jonkun sielun pelastukseksi. Mutta kaiken piti tapahtua hiljaisuudessa ja salaa. Silloin ei mitään nimiä koreillut sanomalehdissä, vaikka eipä silti ole keltään koskaan puuttunut tilaisuutta kerskata hyvillä töillään, kellä vain on ollut halua siihen.
Kerran oli Ane taas pahasti joutunut pahan taipumuksensa uhriksi. Sivertsen meni Espedalin luo, mutta hän vastasi vain: "Minä rukoilen hänen puolestansa."
Illan suussa tuli pieni tavarakäärö lastenkotiin. Se avattiin ja siinä oli kirja: "Ane Olsenille lastenkodissa!"
Ane ei tiennyt, oliko valveilla vai näkikö unta. Kallis kirja kultakoristeisissa kansissa, niin kaunis, että hän ei ollut koskaan vielä pitänyt kädessään sen vertaista; ja se oli hänen omansa!
Ane avasi sen. Siinä oli monta kuvaa ja niillä valaistuina monta jumalista kertomusta. Ensin oli kaunis kuva: Jeesus orjantappuraruunu päässä, alla nämä sanat "Tämän kaiken olen minä tehnyt sinun edestäsi; mitä teet sinä minun edestäni?"
"Kuka sen lähetti?" kysyi Ane ihmetellen.
Sivertsen oli yhtä tietämätön, sillä ei hänkään edes aavistanutkaan, että Espedal oli ostanut ja lähettänyt sen sievän kirjan; mutta yht'äkkiä hän näkyi ikään kuin valistuvan ja hän vastasi, kuitenkin vähän epävarmasti:
"Se tuli Jeesukselta."
Ane otti kirjan ja riensi ulos, saadakseen valoisana, lauhkeana kesäiltana olla yksin mehiläispesien takana. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että kirja todella tuli Jeesukselta.
Sitte hän käänsi lehden ja näki toisen kuvan. Hän ei vielä malttanut ruveta lukemaan. Siinä oli nuori tyttö hiipimässä aittaan varastamaan. Mutta kuvan alle oli kirjoitettu musteella:
On väärin koottu rikkausKuin tuli helvetistä.Sun omantuntos kuiskausVaatiipi valvomista."Tee tili!" kerran sanotaan.Ja päätös tämä lausutaan:"Tän' yönä sielus tahdon."
Ane luuli sen olevan Jeesuksen omaa käsialaa ja hänen lähettäneen taivaasta pyhän varoituksen. Hän itki ääneensä ja vapisi, sillä kuin hän kerran tuli liikutetuksi, tapahtui se aina hyvin kiivaasti.
Ja sitte hän makasi melkein koko yön kirja kädessä itkien, ja se yö jäi ainiaaksi hänen muistiinsa.
Mutta kyllä paljo tarvittiinkin, sillä Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär oli perinyt taipumuksia, jotka olivat seuraavat häntä läpi koko elämän. Hänen hyvät enkelinsä saivat taistella kauan ja hän itse sai kauan opetella samaa kilvoittelua; paha henki oli kuitenkin aina mahtavampi, vaikka se välistä tulikin karkoitetuksi joksikin silmänräpäykseksi.
Yksin rippikoulun aikanakin, ainoastaan kolme viikkoa ennen kasteenliiton vahvistusta, kirjoitti hän johtajattaren nimessä väärän kirjeen, koettaen sillä saada lainaksi rahaa kahdelta vanhalta neideltä, jotka asuivat toisella puolen katua ihan vastapäätä. Mutta kirje oli niin huonosti kirjoitettu, että herätti epäluuloa. Petos tuli ilmi ja myöskin ilmoitetuksi pastori Omeyerille.
Niin tärkeän asian toimitti Espedal itse.
Hän ei ollut niitä maallikoita, jotka pelkäävät pappia tai katsovat häntä tarpeettomaksi. Vaikka hän itse oli aina valmis moneenkin tärkeään ja raskaasen papilliseen toimeen, paljon raskaampaankin kuin saarnaamiseen, niin hän kuitenkin kunnioitti seurakunnan sielunpaimenta, jolla oli niin suuret tiedot, ja sen hän Omeyerin mielestä paraiten todisti siten, että itse oli juhlapäivinä uhraajain esimerkkinä.
Hän ei koskaan tuonut tyhjää kirjekuorta eikä moneen paperiin käärittyä vaskirahaa. Kertokaamme esimerkki:
Talvella sai Omeyer uuden mankelin hänen verstastansa.
"Jaa!" huokasi pastori, ja käsi nousi korvan taa; "tämä taas kai,Tiina, tulee maksamaan jonkun kuusi hopeataaleria."
Mutta joulupäivänä oli alttarilla kirjekuoressa paperilappu ja siinä kirjoitettuna: "Mankeli kuitataan. J. Espedal, nikkari."
Omeyer nauroi hyvillään ja arveli huvikseen näytellä sitä paperia muillekin pyhäin aikana.
Maallikkosaarnaaja nyt kävi istumaan puutuolille ovensuuhun ja kertoi Anen historian, joll' aikaa pastori poltellen kiikkui rottinkituolissaan. Viimein Espedal tempasi kovasti suitsista ja kertoi, minkä iltarukouksen hän oli opettanut tyttöselle. Se tapahtui niin kumealla äänellä että sanat tulivat lausutuksi melkein kuiskaamalla: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta silloin jo lempeä, hyväntahtoinen pastori keskeytti häntä, vaikka hyvin vastahakoisestikin.
"Ei pelottaa, ei pelottaa, hyvä Espedal; pitää vain koettaa houkutella. Pitää kertoa, miten hyvä Jumala on, miten suuresti hän rakastaa siivoja lapsia ja miten murheelliseksi hän tulee, kun lapset ovat häijyjä. Minä luotan enemmän rakkauteen kuin ankaruuteen ja pelotuksiin."
"Eikö se sitte rakkaus kuritakaan ja pelota, herra pastori?" sanoi Espedal vapisevalla äänellä, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että mitä hän oli tehnyt, oli tapahtunut rakkaudesta. "Eivätkö Mooses ja laki ole Jumalan todistuksia hänen rakkaudestaan hänen eksyviä lapsiansa kohtaan?"
Pastori tunsi joutuvansa hämilleen ja turvautui vertaukseen.
"Oletteko kuullut satua auringosta ja tuulesta?" kysyi hän.
"En", sanoi Espedal epäillen ja arvaellen sellaisen kysymyksen tarkoitusta ihan keskellä vakavaa puhetta.
"Ne löivät vetoa, kumpiko ennen saisi turkin kerjäläiseltä. Ja kuinka kävi? Mitä enemmän tuuli puhalsi sitä paremmin kerjäläinen kääri turkkiaan kiinni; mutta kuin aurinko rupesi paistamaan yhä lämpimämmin, silloin joutui turkki pois. Aurinko on rakkaus ja myrskytuuli on ankaruus."
"Ei", sanoi Espedal kumeasti. "Rakkaus on sekä suloinen että ankara."
Pastori kiikkui tuolissaan ja katsahti aina välistä ulos ikkunasta niin kuin tuntien itsensä sekä levolliseksi että mahtavammaksi vastustajaansa, mutta hänen sydämmensä sykki kiivaasti.
Espedal osasi vielä paremmin hillitä itseään ja jatkoi arvokkaasti kuin piispa:
"Rakkaus on sekä suloinen että ankara. On kyllä mahdollista, että minulla on runsaammin myrskytuulta ja teillä runsaammin aurinkoa, mutta auttakaamme siltä toisiamme. Houkutelkaa te, niin minä pelottelen, että Jumalan rakkaus siten vaikuttaisi täydellisemmin meidän molempain kauttamme sen lapsi paran onneksi ja menestykseksi."
Pastori jo tunsi ikään kuin olevansa mahtavamman taidon edessä. Hän myönsi Espedalin olevan oikeassa, puhui kauniisti siitä, kuinka hyvä on ymmärtää toisiaan ja olla toisiaan pahoittamatta, ja sanoi ystävälliset jäähyväset.
Ane tiesi tulevansa iltapäivällä hyljätyksi, sillä joka julkisesti tekee niin törkeän rikoksen, eihän sellainen voinut heti sen jälkeen päästä ripille. Hänen varmaankin täytyi käydä vielä kerta rippikoulua, jota vastoin toiset voivat lentää pois pesästä ulos avaraan maailmaan.
Hän oli uhkamielinen käydessään sakastissa paikallansa ja hymyili aivan iloisesti ystävilleen.
Mutta pastori ei koko aikana katsonut häneen, käveli vain edes takaisin kysellen. Joka kerran, kuin olisi ollut Anen vuoro vastata, kysyi hän joltakin toiselta. Ane katsoi alas päin ja tuli yhä vakavammaksi ja murheellisemmaksi. Loppurukouksen ja virrenvärsyn jälkeen pastori viimein käski häntä jäämään ja vei hänet alttarin eteen.
Kirkossa oli jo hämärä. Vapahtajan suuri, valkoinen olento, kädet lempeästi ojennettuna, ikään kuin näytti olevan astumaisillaan himmeästä komerosta esiin. Anesta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Jumalan edessä. Ane jo itki ennen kuin pastori alkoi puhuakaan.
Ja kuin hän alkoi:
"Ane, Ane! Tuossa näet Jeesuksen katselevan sinua niin hellästi, että kuoli sinun puolestasi. Näetkö, kuinka murheelliselta hän näyttää?"
Silloin Ane laskeutui maahan alttarin eteen ja itki katkerasti.
Pastori oli vaiti ja odotteli.
Ane viimein nostaen päätänsä näki pimeässä ainoastaan Jeesuksen kuvan, alttarivaatteen ja papin kauluksen.
Pastori taputti häntä päälaelle ja sanoi:
"Ane, minä tiedän, että kadut syntiäsi. Ja Jeesus käskee minun sanomaan sinulle, että syntisi on anteeksi annettu. Minä en kurita sinua tänään, Ane. Jeesus ei sitä tahdo. Hän mielellään antaa anteeksi."
Ane itki ilosta.
"Mutta nyt sinunkin pitää rakastaa Jeesusta, eikö niin, Ane?"
"Niin!" vastasi Ane niin kovasti, että koko kirkko kajahti.
Ehtoollispäivänä ei kukaan rippilapsista ollut niin liikutettu kuin Ane. Ilmi nähtävästi nyt kaksi vastaista voimaa taisteli vallasta hänen ylitsensä, heikon lapsi paran.
Ensi aikoina rippikoulun jälkeen kävikin Ane säännöllisesti joka pyhänä iltapuoleen, milloin vain pääsi, lastenkodissa elvyttämässä lapsuutensa muistoja ummehtuneessa pesun hajussa ja yhtyi pienempien piiriin ja virren veisuusen. Hänen äitinsä oli nyt kuollut, tosiaan kuollut, ja isä oli toimitettu maalle elätettäväksi.
Pastori joka kerran, kuin tapasi häntä, nyykäytti ystävällisesti päätään hänelle ja sanoi:
"Hyvää päivää, Ane."
Tämä pastorin luottamus vaikutti Aneen kuin apilaan tuoksu väsyneesen hevoseen.
Espedal piti myöskin häntä mielessään eikä koskaan häntä tavatessaan jättänyt nykäsemättä suitsista eikä antamatta voimakasta herätyssivallusta matkaeväiksi. Sillä oli myöskin vaikutuksensa. Espedal oli tavallaan myöskin oikeassa, sanoi Omeyer, Ane kai tarvitsi sitäkin.
Yhteen sopivia.
Kaikki tiesivät, että vanha tohtori Ribe oli varakas mies. Mutta kuinka paljo hänellä oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja ehkäpä hänen emännöitsijänsä, joka oli hänellä muutenkin kaikki kaikessa. Hän oli kuitenkin ollut jo niin kauan tohtorin palveluksessa, että oli ihan yksimielinen herransa kanssa ainakin yhdestä asiasta, siitä nimittäin, että oli parasta, että "heidän" omaisuuttansa taksoitettiin niin vähästä kuin mahdollista.
Viisitoista vuotta oli Ane hoitanut tohtorin kotia palvelijana ja emännöitsijänä. Hän olisi mielellään tahtonut, että häntä olisi sanottu "neitsyt Olseniksi", mutta hänellä nyt oli vanhastaan toinen nimi, "lastenkodin Ane", ja sitä kaikki käyttivät, milloin hänestä puhelivat, kuin hän ei ollut läsnä.
Ribe oli vanha poika ja jo pitkät ajat yksinään asunut pitkässä, valkoisessa, yksinkertaisessa kartanossa, jota vanhat ihmiset vieläkin sanoivat Nymanin taloksi, koska sen entisenä omistajana oli ollut Nyman, mutta nuorempi sukupolvi sanoi sitä Riben taloksi.
Melkein puoli kartanoa oli kuitenkin ihan käyttämättä. Lastenkodin Ane ei käyttänyt sitä osaa edes suurina puhdistusjuhlinaankaan. Pöly sai omin päin levitellä pehmoisia peitteitään vanhanaikaisille huonekaluille, mitä siellä oli.
Ainoastaan keltaisessa kammarissa tuolilla nurkassa vanhan ja korkean seinäkellon luona olisi tarkkaava silmä voinut nähdä monta jälkeä ja merkkiä pölyssä, jos siihen huoneesen koskaan olisi päässyt kukaan vieras katsomaan.
Mutta keltaisen kammarin avain oli aina Riben piirongin laatikossa. Ja molempien ikkunain edessä olivat keltaiset rullakartiinit vaalenneine kukkakoristuksineen olleet alas laskettuina niin kauan, kuin saatettiin muistaa, niin että ohi astujat olivat nähneet ainoastaan hämähäkin verkkoja kuolleine kärpäsineen niiden ja ikkunanruutujen välissä. Meren puoliset kolme ikkunaa sitä vastoin olivat ihan ilman kartiineja, mutta sieltä päin ei soveltunutkaan uteliasten silmäin tirkistellä.
Tohtori tavallisesti oleksi nurkkahuoneessa kartanon toisessa päässä, jossa suuret lehmukset olivat varjostamassa, mutta kuitenkin pitivät oksiaan niin korkealla, että ikkunan edessä seisoen saattoi vapaasti katsella pitkin Rantakatua.
Se huone oli tohtorilla sekä työhuoneena että tavallisena asuinhuoneena, ja siitä oli aina ovi avoinna hänen pieneen makuuhuoneesensa, johon vanha sänky paraiksi sopi seinäin väliin, ympäröitynä vihreillä verhoilla vaaleain, sinikukkaisten tapettien keskellä.
Puhtaaksi pestyllä lattialla, johon oli ripoteltu katajan lehviä, kävi sohvasta oveen ikään kuin maantienä matto, kudottu lastenkodissa sinertävistä ja mustista tilkuista. Siinä välioven luona erosi tie kahteen haaraan. Toinen, Riben päätie, vei sängyn luo; hän näet oli hyvin vanha ja jalat useinkin tekivät palveluksessaan kinastuksen. Toinen mattotie vei kyökin ovelle, ja se oli lastenkodin Anen päätie.
Muuten oli nurkkahuoneessa liiaksikin mattoja ja liinoja, hajallisia kaikki tyyni. Piirongilla, kiikkutuoleilla, pyöreillä pikku pöydillä ikkunain edessä ja kaikkialla, mihin vain soveltuu, riippui valkoisia verkkoja todistuksina lastenkodin Anen hyvästä aistista.
Ainoastaan keltainen koivusohva, päällystetty vahavaatteella, ja pöytä sen edessä olivat vapaat. Mutta työpöytä nurkassa kaikkine kirjoineen, koneineen ja lamppuineen, jota Riben vastustus ja jokapäiväinen käyttäminen olivat kauan suojelleet Anen kietovilta verkoilta, sekin oli nyt peitetty valkoisella virkatulla liinalla. Ribe ei näet enää jaksanut tehdä työtä. Elämän ilta oli tullut ja hän istui nyt sohvassa lepäämässä, kunnes tuli makuuaika.
Ribe käytti tummanruskeaa tekotukkaa ja paksua, valkoista poskipartaa, joka yhtyi suun yläpuolella kummaltakin puolen, ei enää nuorekkaiksi tuuheiksi viiksiksi, vaan suureksi, leveäksi, poikki leikatuksi töyhdöksi, joka peitti suuta kuin uusi kenkäharja.
Omituisinta hänessä oli hänen suuret ruskeat silmänsä, jotka aina välistä laajenivat ihastuksesta siihen, mitä hän itse sanoi.
Pienimmästäkin ja vähäpätöisestäkin asiasta nämä hänen ihmettelevät silmänsä olivat hänen puhuessaan ikään kuin niellä kuulijan.
Eipä hän muuten usein puhunutkaan. Tavallisestihan hän nykyaikoina olikin yksinään. Ja silloin hän aina istui keltaisella sohvalla vanhempiensa kunnianarvoisten syrjäkuvien alla, joissa isällä oli hiuspalmikko niskassa ja äidillä ruusu rintakuopassa.
Tohtori istui piippu kädessä ja silmät katsoa tuijottavina vastaiseen seinään.
Harvasanainen oli Ribe sentään seurassakin, jopa tuttujenkin parissa. Hänen ystävänsä kylänvouti ja kassööri leikillisesti kertoivat muistavansa hänen ainoastaan kerran puhuneen vähän pitemmän lauseen.
Se tapahtui, kuin he olivat Riben luona ryhtymäisillään vistin peluusen.
Kuin pelipöytä oli avattuna, kynttilät sytytettyinä, korttipakka esiin otettuna ja totilasit kunnossa, siiloin tapahtui, että Ribe otti muutamia aika kulauksia, nieleksi kylänvouti Voldia ja kassööriä silmillään ja lausui hitaasti, vedellen aimo savuja piipustaan ja maiskuttaen suutaan joka toisen sanan perästä:
"Mitä sanotte … maistuuko paremmin … aamupiippu … vaiko iltapiippu?… Minun mielestäni … maistuu paremmin … iltapiippu … vai olisikohan … aamupiippu parempi?"
Mutta tuo oli vain ystäväin liioittelua. Ei hän sentään niin harvasanainen ollut.
Hänen luonteensa pääpiirre oli ahneus. Kokoamista, ainoastaan kokoamista oli hän tehnyt koko ikänsä. Ensin hän oli koonnut nuoruutensa velkain maksamiseen, sitte päästäkseen omiin varoihin ja viimein rikastuakseen. Mutta sitä ei pitänyt kenenkään saada aavistaa. Mitäpä siitä muuten olisi ollut hyötyä säästämisestä ja kokoamisesta vanhoillaan, jos piti jälleen antaa säästöt pois maksuina ja veroina.
Tämä rahanhimo oli jo hänen miehuutensa aikana niin päässyt voitolle, että se oli tukeuttanut hänestä kaiken kunniantunnon.
Todistukseksi siitä kertoivat hänen tuttavansa erään veneretken.
Kaupunki oli jo saanut pienen höyrylaivan, jossa oli pitkä savutorvi ja pieni kansi ja vielä pienempi kajuutta, mutta kaksi leveää, purjekankaalla aidattua ratashuonetta, melkein kuin kaksi suurta kaviota tällä pienellä, hilpeällä ja voimakkaalla vesihevolla. Ja näistä kavioista tavallisesti pilkistivät enimmät elävän lastin päät näkyviin.
Huvimatkat tällä hevosella pitkin vuonoa tulivat nyt hyvin suosituiksi kaupungissa.
Ja olikinhan varsin houkuttelevaa kestä hyvänsä tuo lasketteleminen pitkin veden pintaa auringon paisteessa ja kesätuulen vienosti vilvastuttaessa kasvoja. Kaksi vaahtoisiksi pieksäytynyttä aaltoriviä näytti, mistä tällainen uljas kulku oli käynyt, ja keulasta levisi kaksi valkoista kuohuraitaa peninkulman pituisen lumireen kaltaisena lahden likeisten rantojen välitse ulos aukealle merelle asti.
Vuonon talonpojat jättivät kirveensä oksan haaraan ja laskeutuivat alas koivuista ja haavoista, joita olivat juuri karsimassa, sekä juoksivat rantaan vetämään ylös keveitä veneitänsä ja varsinkin paremmin näkemään huvimatkailua. Suuret ja pienet, kaikki seisoivat siinä, punaiset paidan hihat hehkuvina vihreää taustaa vasten, kaikki ihmeissään siitä havainnosta, että "jotakin suurenmoista tuossa nyt meni ohi".
Huvimatkalaiset tiesivät sen ja tunsivat olevansa aika mahtavia sekä menomatkalla että maalle noustessa varsinkin sellaisiin paikkoihin, joissa höyryvene muuten ei tavallisesti käynyt.
Ribe oli höyrylaiva-yhtiön lääkäri, joten hänellä oli oikeus maksutta matkustella tällä höyryveneellä, ja sitä oikeuttaan hän käyttikin käydessään sairasten luona, mutta eihän huvimatkoilla ollut mitään sairastenhoito-asioita.
Panipa sitte köyhäin merimiesten vaatetus-yhdistys toimeen huvimatkan, josta tulot oli käytettävä mainittuun tarkoitukseen. Höyryvene vourattiin jotenkin kalliista maksusta, kilpailijoita kun näet ei ollut. Matka näytti hyvin lupaavalta, ja lippu oli maksava hopeataalerin.
"Minun vaimoni toimittaa evästä sekä sinulle että minulle, tule mukaan!" sanoi Vold Ribelle.
"Toimittaako?" vastasi Ribe iloisesti ja lupasi lähteä.
Matkalla höyryveneen ystävällinen perämies kokosi maksuja, mutta kuin hän tuli Riben luo, vastasi tämä:
"Minulla on vapaat matkat, kun olen yhtiön lääkäri."
Perämies tietysti luuli sitä leikiksi ja sanoi ystävällisesti:
"Ei tänään ole vapaata matkaa kellään, herra tohtori."
"On minulla aina", vastasi Ribe.
Eräs nuori herra ei enää voinut hillitä mieltänsä, vaan sanoi vihoissaan:
"Tämä matka on hyvää tarkoitusta varten; yksin yhtiön johtajatkin nyt maksavat."
Ribe ei siitäkään ollut millänsäkään. Hän matkusti maksutta, söi ja joi maksutta, köyhäin merimiesten vaatetuksen hyväksi tietysti.
Kuin vanhuus tuli ja palkka ja toimitustulot lakkasivat, silloin hän oli jo niin tottunut kokoamiseensa ja säästämiseensä, että hän ei mitenkään voinut tuntea itseään onnelliseksi, jos pääoma ei yhä edelleen kasvanut.
Jos joku tuli pyytämään rahaa siihen tai tähän tarkoitukseen, niin hän aina surkeammalla äänellä vastasi: "Säästäkää minua! Ajatelkaahan toki, että minulla ei enää ole mitään tuloja, paljaita menoja vain!" Menipä tuo itaruus niinkin pitkälle, että, kuin kaupunkilaiset, hänen otettuaan eronsa lääkärin toimesta, panivat hänelle toimeen päivälliset, hän meni ystävänsä Voldin luo ja salaa kysyi häneltä, eikö Vold voisi järjestää sitä puuhaa niin, että hän, Ribe nimittäin, saisi tuon kunnioituksen rahassa.
* * * * *
Tänne nyt sallimus oli ohjannut lastenkodin Anen. Täällä vakoilivat ja vartioivat nämä molemmat ahneet olennot toinen toistansa.
Täällä lastenkodin Anen silmät tähystelivät kaikkea ja kaikkialta, yksin Riben ajatuksiakin ja aikeita, eikö niitäkin kävisi siepata itselleen.
Täällä Ane ihmetteli itseään, että voi päivät päästään olla niin säästäväinen ja omaa voittoa pyytämätön; mutta silloin häneltä jäi huomaamatta, että tuon kaiken vaikuttimena olikin vain suuren suuri ja hyyinkin omaa voittoa tavoitteleva tulevaisuuden toivo: toivo saada kaikki Riben tavarat ja rahat.
Ja täällä istui Ribe vanhempiensa syrjäkuvia reunustavain kultakehysten alla, nieleksien Anea silmillään joka kerran, kuin palvelija teki itselleen asiaa nurkkakammariin.
Molemmat he olivat yhtä ahneet, molempain vika oli yhtä inhottava toisen silmissä. Mutta ottivatko he oppia toinen toisestaan? Ribe oli vanha eikä siis vähääkään taipuvainen muuttumaan. Entä Ane? Pelottikohan häntä tämä peilikuvansa?
Seuraava luku näyttää sen.
Ane oli tähän aikaan pieni, pyöreävartaloinen, valkoverinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, silmät harmaat, levottomat ja usein kavalasti välähtelevät, kulmakarvat niin vaaleat, että niitä tuskin näkyikään, ja suu niin naurettavan pieni, että se näytti vain pieneltä reiältä, jonka ympärille huulet olivat puristuneet kokoon kuin millähän kurenauhalla. Puhuessa kuului ääni laulavalta, hiljaiselta, sairashuoneen omaiselta.
Viisitoista vuotta oli hän jo ollut Riben luona. Ja kun Ribe oli tottunut tuntemaan suurta kunnioitusta hänen tahtoansa ja valtaansa kohtaan, niin olikin Ane tullut ukolle ihan välttämättömäksi.
Siitä asti, kuin Antonin juttu tapahtui, sanoi Ribe itsekin pitävänsä ihan tunnon asiana, että Ane pysyi hänen luonansa niin kauan, kuin hän eli.
Kaksi onnen tavoittelijaa.
Anton oli Riben ainoa sukulainen, naimaton veljenpoika maalta. Hän oli muutamia kuukausia sitte ollut vieraana setänsä luona.
Pieni, punapartainen ja muutenkin punakka herra hän oli, villatuppu kummassakin korvassa ja pieni, valkoharmaa korvatupsu korvanlehdissä kuin pikku lampaan saparot. Suun ympärillä neuvottomuus, melkeinpä vavistus värehti, kuin hän seisoi kenen hyvänsä edessä, ja katse oli arka, melkein kuin koiralla, joka on varastanut.
Muuten hän oli rehellinen ja hyvä, ja hänen omatuntonsa oli niin valpas, että hän tuon tuostakin joutui varsin epätietoiseksi, mitä hänen tuli tai mitä hän uskaltaisi sanoa tai tehdä. Hiljainen ja harvasanainen ollen tämäkin Ribe harvoin puhui muuta kuin kiitollisuuttansa sallimusta tai ihmiskuntaa kohtaan, vaikka useimpain mielestä hänellä hyvin vähä oli kiittämisen aihetta.
Saatuaan kupin kylmää kahvia tai vähän jäännöksiä Riben ja Anen niukasta päivällisestä tahi kuin häneltä kysyttiin terveyttä, niin aina kuului yhtä kiitollinen ja vaatimaton vastaus:
"Se on oikein suurenmoista; niin se on … täytyy sanoa, että se on vähän…"
Samaan tapaan puheli hän aina, milloin kuka hyvänsä sai hänet jotakin lausumaan.
Että Anton oli rohjennut tulla kaupunkiin ja uskaltanut mitättömään olentoonsa kiinnittää setänsä huomiota eikä ollut pysynyt koko ikäänsä syrjäisessä nurkassaan, se tapahtui siitä syystä, että ajat olivat niin huonot ja isältä peritty talo niin velkainen, että hänen täytyi luopua siitä ja arvella Amerikkaan lähtöä.
Kauan vavistuaan häpeästä jo ajatellessaankin sellaista rohkeutta ja moneen kertaan arasti katsottuaan kiviaitoja, suota ja kangasta, ikään kuin peljäten jonkun niistä älyävän hänen ajatuksensa, oli hänen täytynyt viimein lähteä puutetta pakoon kaupunkiin pyytämään sedältä apua Amerikan matkalle.
Lastenkodin Anen suosion hän saavutti varsin pian, luultavasti siitä syystä, että hän, vaikka olikin niin neuvoton ja harvapuheinen, kuitenkin toi edes hiukan nuoruutta ja miehuutta yksinäiseen ja ikävään Riben taloon. Ja Anella kyllä oli vielä syttyväinen sydän, joshan tuli vain osui oikein lähelle häntä, vaikka hän viimeiset viisi tai kymmenen vuotta oli ollut ihan välinpitämätön nuoruuden iloista ja sen sijaan koonnut kaiken huomionsa ja mieltymyksensä Ribeen tai oikeastaan hänen peruihinsa.
Hän siis suostui Antonin tahtoon ja lausui sen sellaisella tavalla, kuin hänellä olisi todella ollut jotakin ja hän nyt olisi tehnyt suuren uhrauksen.
Ja Anton neuvottomuudessaan sanoi kiitollisesti:
"Se on oikein suurenmoista…"
"Lorua!"
"Niin se on … täytyy sanoa, että se on vähän…"
Mutta vaikka Ane itseään kuvailikin oikeaksi hyvyyden enkeliksi, niin osasi hän sen sijaan kertoa Antonille sedän inhottavasta oman voiton pyynnöstä ja itaruudesta. Hänellä oli tarkka silmä huomaamaan tätä hänen heikkouttaan.
Kohtapa kuitenkin näkyi Ribestä, että veri ei sentään ole koskaan niin ohutta, ett'ei se olisi vettä sakeampi.
Kuin setä ja veljenpoika olivat kahdeksan päivää istuneet ääneti nurkkakammarissa, tuli asia viimein kerrankin puheeksi. Ribe istui sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen suoraan eteensä ja Anton tuolilla oven suussa, silmät arasti maahan katselevina ja peukalot lakkaamatta keskenään leikittelevinä, paitsi milloin setä sattumalta lausui hänelle jonkun sanan, jolloin hän neuvottomasti nosti oikean kätensä suupieleen ikään kuin tukemaan vapisevia huuli parkojansa.
Mutta kuten sanottu, kuin oli kahdeksan päivää ollut mietintäaikaa ja sisällistä taistelua keltaisessa sohvassa, ukko Riben siinä istuessa vastapäätä tätä arvottominta kaikista arvottomista kerjäläisistä, ja kuin ukko oli moneen kertaan ehtinyt ajatella ja päättää, että tämä oli oleva ainoa kerta, kuin kukaan sukulainen tuli hänen vastuksikseen, teki Ribe ripeän päätöksen ja lupasi hänelle: sata taaleria!
Anton tunsi niin perin hämmästyvänsä, että olisi tahtonut vaipua kerrassaan maan alle. Ja sedän mielestä kului melkein liian paljo aikaa ennen, kuin hän, käsi sohvan pielessä, neuvottomalla tavallaan uskalsi änkyttää:
"Se on suurenmoista; niin, on se… Se totisesti on vähän…"
Tuskin ehti Anton ulos ovesta, kuin tohtori tunsi olevansa hyvin nälissään, luultavasti tuon katkeran sanan tähden sadasta taalerista, niin että hän arasti katsellen ympärilleen kiiruhti ikkunan luo ja pyysi sattumalta ohi ajavaa katupoikaa juoksemaan leipuriin ostamaan kymmenen killingin siirappileipää. Leipä tuli ja Ribe tarttui siihen niin arasti, kuin olisi se ollut varastettu, ja ahmi sitä, tuskaisesti katsellen aina välistä oveen päin. Saattoihan sieltä tulla Ane tai Anton ja tällainen tapaus voisi kiihoittaa heitäkin samanlaiseen tuhlaavaisuuteen.
Kuitenkaan ei Anton ruvennut saamaan ollenkaan toimeen lähtöä Riben talosta, vielä vähemmin matkaa pois koko maasta. Hän oli niitä miehiä, joiden ei ole helppo päättää nousemista tuolilta, jolle on kerran joutunut istumaan, eikä lähtemistä pois huoneesta, jossa kerran on. Sitä paitsi nyt olikin vielä kyökissä eräs, joka piti häntä kiinni.
Ja eräänä päivänä, jolloin kevätaurinko levitti elämäniloa kaikkialle ja kaikkeen, jolloin yksin Ribekin nousi ylös sohvasta ja astua hiiviskeli pitkin lattiamattoa, hän silloin sattui ikkunasta näkemään, miten hänen punakka, kaino veljenpoikasensa syleili hänen pyöreävartaloista, pienenlaista Aneansa ja toisella kädellään sipui suustansa pois suutelon jälkiä.
Ribe vihastui niin, että ajattelemattomuudessaan pisti kätensä suoraan läpi ikkunanruudun ja oli vähällä päästää kaksi hämmästyksestä suuriksi auennutta, ruskeaa silmää sekä kenkäharja-huulipartansa ja tekotukan menemään samaa vaarallista tietä.
Rakastavaiset pakenivat mehiläispesien taa eivätkä peljästyksessään oikein saaneet selville, mitä tuo rymäkkä oli.
Lastenkodin Ane läksi kohta kaupungille jollekin asialle.
Ja Ribe itse rauhoittihe tuota pikaa. Hänen tuli malttaa mielensä, kunnes Ane meni pois.
Se oli hyvin viisaasti mietitty, sillä Antonin, sen vaivaisen syntisen, sai kyllä pian kukistetuksi. Anton hiipi perin masentuneena tuolille uunin viereen ja uskalsi vähemmin kuin koskaan katsoa ylös. Ääneti ja huokaellen taipui hän kohtaloonsa ja tunsi täydellisesti tajuavansa, että oli palkinnut hyvää pahalla.
Hän ei vähintäkään vastustanut setänsä väitettä, että ainoastaan hänellä, sedällä nimittäin, oli oikeutta Aneen. Hän, heikko ja vanha, tarvitsi Anea eikä Ane saanut jättää häntä ennen hänen kuolemaansa.
Ymmärsikö Anton sen?
Kyllä.
Muistiko hän, että kaikki Ribet olivat eläneet hyvin vanhoiksi? Olihan Antonin isälläkin ikää kolmeyhdeksättä vuotta, kuin hän kuoli viime vuonna.
Kyllä.
Tahtoiko hän unhottaa Anen ja lähteä yksin Amerikkaan?
Kyllä.
Ja nyt heti!
Kyllä.
"No hyvä sitte!" päätti tohtori tämän tavattoman pitkän puhelunsa ja jatkoi: "Nyt saat sadan hopeataalerin sijaan viisisataa." Samalla hänen suuttumuksensa muuttui kummastelemiseksi.
Anton ei kyennyt lausumaan edes tavallista vastaustansakaan: "Se on suurenmoista…"
Mutta Ribe jatkoi vielä hyvin itsetuntoisesti: "Ja sitte, saattaapa olla hyvä, että on toivoa saada jotakin perinnöksi hyvältä sedältä."
Silloin nousi Anton, ojensi kätensä ja astui suoraan poikki lattian Riben luo, otti häntä kädestä, katsoi vasemmalla silmällään syrjään ja sanoi arasti:
"Ei, ei, se ei käy päinsä! Kiitoksia, setä, mutta ei minun tähteni pidä tehdä sellaisia kulutuksia."
Ribe nosti virkattua liinaa piirongin päältä ja otti keltaisen kammarin avaimen.
Hän katosi hetkiseksi ja vähän ajan päästä toi viisi uutta, puhdasta sadan taalerin seteliä.
"Kas tässä!"
Hän ei kuitenkaan vielä voinut hillitä suuttumustansa sellaisesta rynnäköstä hänen vanhuutensa onnea ja rauhaa kohtaan.
Riistää Ane häneltä? Oliko se soveliasta? Ei ikinä! Kuinka voitiin keksiäkään sellaista mielettömyyttä?
Mutta Anton, päästyään viimein pois sedän huoneesta, sai uutta surua.
Ane! Mitä hän oli sanova? Antonin sydän oli kyllä taipunut olemaan tunnustamatta häntä sedän edessä, mutta eipä ollut läheskään yhtä helppo unhottaa häntä, kuin joutui hänen luoksensa.