Sillä Ane se aina alkoi. Kuin hän laski pyöreän käsivartensa Antonin kaulaan ja katsoi suloisesti häneen, silloin Anton tunsi itsensä heikoksi.
Ja vaikkapa Anton olisi häntä näkemättä voinutkin jättää hänet, niin Ane sitä vastoin ei voinut eikä tahtonut jättää Antonia. Hän ei ollut ainoastaan "hänen" Antoninsa, vaan sitä paitsi Riben ainoa sukulainen ja perillinen.
Lähteä Amerikkaan! Hänkö? Ei mistään hinnasta! Kukapa voi tietää, ken siellä omistaisi niin kauniin pojan häneltä?… Ei siitä mitään tullut! Kyllä Ane oli selvittelevä kaikki Riben kanssa.
Mutta Antonilla oli omatunto, jonka voimaa lastenkodin Ane ei ollut koskaan osannut edes aavistaakaan. Se oli kuin toraava hevonen, sitä ei voinut saada liikahtamaan paikasta ei hyvällä eikä pahalla.
Anen täytyi käyttää kaikki viisautensa ja kekseliäisyytensä, saadakseen tahtonsa toteutumaan. Hän sai Antonin vakuutetuksi, että sedän tahtohan oikeastaan olikin, että Anen ei pitänyt jättää häntä ennen hänen kuolemaansa. Ja jos sitä ei tapahtunut, niin samahan sedästä oli, missä Anton oleksi. Eihän se setä ollut keksinyt tuota Amerikan matkaa.
Ei Ane olisi saanut Antonia tunnustamaan tätäkään muulla keinoin kuin että samalla saattoi hänen pehmeän mielensä pelkäämään tuota omin neuvoin lähtemistä ulos avaraan maailmaan.
Viimein Ane voitti. Antonin tuli lähteä takaisin maatilallensa, käyttää ne viisisataa taaleria siihen ja olla kärsivällinen vuoden tai kaksi, kunnes vanhus ehti kuolla, ja mitä he sitte saavat periä, sen kyllä Ane tiesi, se ei ollut mitään vähäpätöisiä ropoja.
Antonin piti vain tehdä niin, kuin Ane neuvoi.
Ja Anton parka sanoi, omantunnon soimauksia kärsien, jäähyväset sedälleen ja läksi ääneti ja suruisena takaisin maatilalle.
Taskussa hänellä oli ne viisisataa taaleria ja sormessa kultasormus.Muuten hän ei ollut yhtään onnellisempi kuin sieltä lähtiessään.
Nyt hän kuitenkin oli kahlittu ja kulki aisoissa niin tyynesti kuin vanha hepo maitokärrien edessä. Mutta monesti hänen hiiviskellessään pitkin tietä mutisivat hänen vapisevat huulensa, mitä omatunto hänelle lakkaamatta muistutteli: Pahuus tulee kostetuksi.
Ane muuten ei myöskään ollut tänä aikana ruusuilla tanssimassa.
Hän käsitti tuota pikaa, että hänen oli mahdoton pitää salassa Antonin olopaikkaa. Tohtori näet odotteli häneltä kirjettä Amerikasta.
Mutta mikä oikeastaan saattoi häntä neuvottomaksi, oli se, pitikö hänen syyttää kaikesta Antonia vaiko ottaa syy omakseen. Kumpi oli parempi tehdä, että perintö ei menisi hukkaan?
Jos hän syytti Antonia, niin veljenpoika jäisi perinnöttömäksi, luuliAne. Ainakaan hän ei saisi paljoa. Mutta jos Ane otti syyn omakseen,niin Anton ehkä … taikka jos Anton olisi syyllisenä, saisikohanAne…
Hän ei mitenkään päässyt selville näistä päätelmistänsä. Mutta eivät ne olleet mitään jaloja, kauneita aikeita, kuin hänen aivoissansa kehittyi. Ne olivat välistä niinkin kammottavia, että lastenkodin Anen täytyi peljätä omaa itseänsä. Eräänä yönä piti hänen oikein nousta sängyssään istumaan ja rukoilla ensi kerran moneen vuoteen: "Hyvä Jumala, opeta minua pelkäämään perkelettä!"
Mutta perkeleen takaa nousi hänen ajatuksissaan toinen olento, Jeesus valkoisena ja suurena, kuin kirkossa. Tämä olento katsoi häneen surumielisesti ja ojensi käsiään hänelle. Silloin Ane hyrskähti itkemään.
Kuin hänellä sitte kerran oli asiaa nurkkakammariin, pysäytti hänet keskelle mattotietä tohtorin kysymys kirjettä Amerikasta. Olihan siitä nyt jo kulunut yhdeksän kuukautta, kuin Anton läksi, ja olisi toki silloisellakin postinkuljetustavalla kirjeen jo pitänyt ehtiä tulla.
Tämä kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että Ane edesvastuun pelosta työnsi syyn kokonaan Antonin niskoille.
Hän ei ollutkaan lähtenyt, se veitikka! Mitä tohtori nyt ajatteli siitä? Eiväthän rahat olleet annetut tänne jääntiä varten!… Tuota ei Ane olisi koskaan luullut Antonista, j.n.e.
Tohtori vain ahmi Anea silmillään, poltteli ja siirtyi sohvassa toiseen paikkaan. Hän ei voinut puhua ennen, kuin ehti vähän tointua.
Tohtorin ei nyt vain pitänyt luulla, että Anella oli mitään tekemistä sen asian kanssa; ei, ei vähintäkään.
"Eikö teidän välillänne sitte enää olekaan mitään?" tiuskasi Ribe.
"Ei, jo se on kaikki lopussa aikaa sitte", vastasi Ane kiireesti, mutta hänen silmänsä harhailivat levottomasti, etsien jostakin suojaa.
"Niin, sillä sinä kuulut tänne, Ane, sen kyllä tiedät. Sinä pysyt täällä minun kuolemaani asti, kuuletko?"
"Kuinka en olisi! Eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, jota varten elää", nyyhkytti Ane katkerasti.
"Eikä myöskään ketään elättäjää", sanoi tohtori pontevasti. "Heitä pois mielestäsi kaikki ne tyhmyydet, kuuletko?"
"Älkäähän nyt tohtori…"
"Sillä et sinä voi toivoa minun kuolemaani niin tuota pikaa. Me Ribet elämme ikivanhoiksi…"
"Niin, tiedättehän tohtori…"
"Minun isäni oli yhdeksänkymmentä vuotta … ja minun isäni isä seitsemänyhdeksättä … ja minun setäni…" selitti Ribe yhä kovemmalla ja ihmettelevämmällä äänellä "… minun setäni eli yhdeksänkymmenen ja kuuden vuoden ikään… Älä luotakaan siihen, että jalat huononevat, se ei mitään merkitse."
"Ei, se ei mitään merkitse", vastasi Ane kimakalla äänellään ja katosi makuuhuoneen kautta kyökkiin.
Ribe katsoi miettivästi hänen jälkeensä. Yhtä varmaan kuin hän luotti omaan kuolemattomuuteensa, yhtä varmaan hän uskoi Anea petolliseksi. Mutta nyt hän toki oli parantanut hänet.
Huh, millaisia ponnistuksia nuo ihmiset tuottivat hänelle, vanhalle, rauhalliselle, ystävälliselle miehelle. Hän tunsi olevansa niin väsyksissä, että hänen täytyi mennä ikkunan luo, huutaa katupoika ja saada vahvistukseksi killingin vehnäpulla. Mutta nyt söi hän sen levollisesti eikä katsonut vähääkään aristellen oveen. Tänään hän ei aikonut keltään pyydellä anteeksi, että söi leipäänsä yksikseen.
Viisaampaa olisi Anen ollut omistaa syy itselleen, silloin olisi Anton saanut jotakin, mutta nyt hän oli kokonaan syrjään sysätty ja Anella itsellään oli ainoastaan hyvin vähänen toivo jäljellä.
Perintö.
Se oli tuleva ilmi paljon ennen, kuin kukaan osasi aavistaakaan.
Vaikka päivät Ribeltä kuluivat hyvin yksitoikkoisesti hänen istuessaan sohvassa poltellen ja katsoa tuijotellen, niin oli hänelläkin sentään pyhäpäivänsä, joka aina tuotti edes jotakin vaihetusta.
Ensinnäkin hän sai silloin iltapäivällä kahvia ynnä kaksi pitkää, kapeaa korppua. Arkipäivinä hänellä ei ollut varaa toimittaa itselleen sellaista ylellisyyttä.
Kahvin jälkeen hän meni keltaiseen kammariin lukemaan setelejänsä ja huolellisesti silittelemään niiden nurkkia.
Tämä hänen iltatoimituksensa päättyi aina naukkuun pullosta ja tahmeasta, pesemättömästä lasista, joka sitä varten seisoi samassa kellonurkassa.
Seuraavana sunnuntaina hän viipyi kammarissa tavallista kauemmin.Viikon ahdistukset antoivat hänelle kylliksi ajattelemista.
Huone oli pohjoisen puolella. Kylmä pohjatuuli puhalteli suoraan kolmesta harvasta ikkunasta sisään, täyttäen huoneen jäädyttävillä henkäyksillään, ja raekuurot rummuttivat rikkinäisiä ruutuja.
Ribe ei muistanut, että hänellä ei ollutkaan viittaa hartioillaan kuten tavallisesti. Hänen ahdistajansa olivat tehneet hänet näinä aikoina ihan hajamieliseksi.
Hän kävi istumaan vanhaan, korkeaselkäiseen nojatuoliin, jossa oli rikkinäinen päällys ja kaarevat jalat. Se samoin kuin kellokin sen vieressä ja muut tuolit oli isän perintöä. Ribe luki lukemistaan ja silitteli setelejä polveaan vasten ja asetteli ne nippuihin.
Että häntä siinä työssään usein häiritsi Antonin ja Anen muisteleminen, näkyi selvään, sillä tuon tuostakin täytyi hänen ottaa niput uudestaan luettavaksi. Ja monta kertaa hän samalla itsekseen mutisi ja kummastelevilla silmillään katsoi kellon tauluun.
"Se kelvoton petturi!… Sen palkan nyt sain hyvästä työstäni!… Ja Ane sitte!… Ei hän elä muuta varten kuin saadakseen minun rahani!… Niitä ne hänen silmänsä ovat etsineet aina siitä asti, kuin hän tuli minun luokseni. Mutta hän on viekas … hän osaa odottaa… Hyi sellaista halpamaisuutta!… Mutta tällä kertaa hän on ihan kokonaan erehtynyt!"
Jos nämä asiat eivät olisi häirinneet hänen ajatuksiansa, niin hän olisi piankin saanut rahanlukemisen loppuun; mutta nyt hän yhä luki ja katsoa tuijotti kelloon ja ajatteli ja luki, kunnes hänen vanhassa seljässään alkoi tuntua kylmiä väreitä, ja viimein oli hänen oikein vaikea päästä seisoalleen.
Ryyppy maistoi oivalliselta, ja sitte se niin lämmittävästi hiiviskeli pitkin hänen vapisevia jäseniänsä, mutta eipä se kuitenkaan auttanut.
Yöllä tuli pistokset toisen olkapään alle, täytyi soittaa Anea ja lähettää noutamaan nuorta tohtori Svöbestadia.
Aikaisin seuraavana aamuna tuli lääkäri jo toistamiseen.
"Vähäinen keuhkotulehdus, eikö niin?" kysyi Ribe, silmät kiiltävinä ja posket hehkuvina.
"Niin, keuhkotulehdusta se on, paha kyllä", vastasi Svöbestad.
"Se riippuu kai siitä, että minulla on niin vahva ruumiinrakennus", sanoi Ribe.
Itsensä ylläpitämisen vaisto pani nyt liikkeelle hänen muuten niin hitaan kielensä.
"Me Ribet siedämme enemmän kuin muut … vanhoillamme… Minun isälläni oli vaikeakin keuhkotulehdus … sekä kahdeksankymmenen … että viidenyhdeksättä ijässä … mutta kuitenkin hän eli yhdeksäänkymmeneen."
"Niin, sen kyllä uskon", vastasi Svöbestad kohteliaasti.
"Ja minun isäni isä oli seisemänyhdeksättä … ja minun setäni yhdeksänkymmentä ja kuusi…Yhdeksänkymmentä ja kuusi", sanoi Ribe jyrkemmästi vielä uudestaan ja ojensihe sängyssä yhtä uhoittelevasti ja yhtä voitollisen näköisenä, kuin ennen lyödessään valttia pöytään.
"Onhan teillä sitte hyvää toivoa…"
"Sitä minäkin", kuului väsynyt vastaus.
Seuraavana päivänä iltapuolella tuli vanha kylänvouti Vold, Riben lähin ystävä ja pelikumppani, häntä tervehtimään.
"Pitää valmistautua kaikkeen, Ribe", sanoi hän juhlallisesti.
"Niin, täytyyhän meidän kaikkein kerran kuolla, veli Vold."
"Oletko tehnyt testamentin?"
Lastenkodin Ane seisoi kyökissä, luuta kädessä, mutta piti korvaansa avaimen reiässä ja joutui hyvin levottomaksi, kuin kuuli testamentti-sanan. Ilman testamentitta olisi tietysti paras, sillä silloin Anton olisi kaiken luonnollinen perijä, ja Anton oli hänen. Anea niin halutti syöksyä sisään ja ajaa kylänvouti luudalla ulos ovesta, että vouti kuuli luudan rutinaa ja tuli ovelle.
Hän ehti saada sen auki niin ajoissa, että näki Anen hameen vilahtavan toisen oven raossa, ja siitä seurasi, että hän lukitsi molemmat ovet.
Anen täytyi siis tyytyä olemaan ulkona ikkunan alla, josta hän ei voinut kuulla keskustelua, vaikka kuinka olisi koettanut.
"Testamenttia!" huudahti Ribe hämmästyen. "Sillä kai ei ole mitään kiirettä, veli Vold. Minä sanon sinulle, että meillä Ribeillä on kyllä ajatusaikaa. Minun isäni" — hän käänsi päätään — "missä hän nyt onkaan?"
"Hän on tuolla toisessa huoneessa seinällä sohvan päällä."
"Niin, niin … minun isäni eli yhdeksänkymmenen ikään…"
"Niin, mutta pitää kuitenkin…"
"Ja minun setäni…" jatkoi Ribe pontevasti.
"Niin, niin, se on kyllä hyvä, Ribe…"
"Minun setäni oli yhdeksänkymmentä ja kuusi…"
"Niin, niin, mutta kuitenkin on aina hyvä laittaa testamenttinsa kuntoon, jos sinusta ei ole ihan sama, kuka sinut perii, sillä siinä tapauksessa se on ihan toista."
Se vaikutti. Riben kiiltävät silmät muuttuivat ajatteleviksi, hän laski kätensä kylänvoudin käsivarrelle ja sanoi mietiskellen:
"Olet ehkä oikeassa, veli Vold… Totisesti oletkin oikeassa!… Mutta älä luulekaan, että minä siltä kuolen vielä kymmeneen vuoteen! Me Ribet … sanon minä…"
"Niin, kyllä minä tiedän tuon kaiken, Ribe. Kirjoittakaamme testamentti nyt samalla, niin on se tehty."
Ja he ryhtyivät nyt laskemaan, mitä Ribellä saattoi olla. Ensin Riben talo, kaksituhatta hopeataaleria, ja kaksi kahden tuhannen valtionvelka-paperia sekä muutamia pikku tavaroita, jotka huonekaluston kanssa saattoivat yhteensä olla tuhannen arvoiset.
Yhteensä seitsemän tuhatta hopeataaleria.
Mutta keltaisesta kammarista hän ei virkkanut mitään eikä nelikulmaisesta pikku arkusta, joka siellä oli alhaalla kellokaapissa. Sen hän jätti mainitsematta taksoituksen tähden, sillä hän ei vielä ollenkaan ajatellut kuolemaa.
"Eikö sinulla tosiaankaan ollut enempää, Ribe?"
"Eikö sitte siinä ole kylliksi, veli Vold? Minusta siinä on liiaksikin antaa noin vain pois."
"Onko sinulla sukulaisia elossa? Se meidän pitää ensin saada selville."
"Yksi ainoa etäinen sukulainen, nuori mies, joka ei ansaitse minun apuani", vastasi tohtori, vihaisesti katsahtaen ja nousten istumaan.
"Ehkä kuitenkin vähän."
"Ei puolta killinkiäkään", tiuskasi Ribe ja nosti kätensä.
"Onko hän rikas?"
"Ei, mutta hän on…"
"Maltahan vähän, Ribe, ja kuule! Suku on aina meitä lähinnä, sukulaisuussiteet ovat vahvimmat. Ja perintölaki on nerokkaammin kirjoitettu kuin useimmat sattuman hetkenä tehdyt testamentit. Jos vainaja nousisi haudastaan muutamien viikkojen päästä ja näkisi seuraukset, niin hän katuisi katkaisseensa ainoatakaan sukulaisuussidettä ja tehneensä perinnöttömäksi arvottomintakaan suvun jäsentä. Sukusiteet, Ribe…"
"Ystävyyssiteet, veli Vold…! Jos sinä elät kauemmin minua, niin ota kaikki tyyni", mutisi Ribe niin kuin pakoon pyrkijä, joka pujahtaa sivupolulle, vaikka ei sekään vähääkään miellytä.
"Minäkö! En killinkiäkään ota, Ribe. Luuletko sinä minun haluavan joutua koko ijäkseni kärsimään sukulaisesi karsaita katseita siitä, että minä muka olisin anastanut, mikä oikeastaan kuuluu hänelle. Kuulehan, Ribe, minusta on ihan hirveätä olla ajattelematta omaisiaan, kaikkia omaisiaan."
"Ei, ei, ei!" huusi Ribe niin itsepäisesti, että Voldin täytyi taipua, jos ei muusta syystä, niin tohtorin taudin tähden.
"Sitte emännöitsijä?"
"Tarvitseeko hän mitään?" sanoi Ribe äkeissään.
"No, tietysti hän tarvitsee."
Ribe repi vihoissaan yömyssyään.
"Sinun pitäisi antaa hänelle ainakin … noin viisisataa taaleria", sanoi Vold. "Vähempää tuskin voit antaa."
"Niin, niin, saakoon hän sitte viisisataa taaleria", vastasi Ribe, mutta ei se myöntymys kuulunut ollenkaan siltä, kuin hän olisi antanut sen hyvästä ja kiitollisesta sydämmestä.
"Sitte kai saat tehdä jäännöksillä jotain hyvää kaupungille."
"Ehkäpä niin, veli Vold! Auta sinä minua; minä en tosiaankaan itse osaa keksiä mitään."
Hän painui väsyksissä takaisin tyynyn varaan. Typistellä tuolla lailla epäjumalaansa, jo se ajatuskin oli hänelle liian raskas kantaa.
"Testamenttaa vain muu omaisuutesi kaupungille ja määrää korot vuosittain maksettavaksi neljälle tai kymmenelle köyhälle kaupunkilaiselle. Eikö se kävisi päinsä?"
"Kyllä, kyllä, veli Vold; käypihän se", kuiskasi Ribe veltosti. "Siinä on paljo rahaa, veli Vold!"
Kylänvoudilla oli paperia kanssansa ja levoton lastenkodin Ane sai käydä noutamassa lähimmän naapurin, leipuri Nilsenin, paraasta työstään sill'aikaa, kuin testamentti kirjoitettiin ja Ribe piirsi sen alle nimensä.
Kylänvouti ja Nilsen todistivat, että testamentti oli Riben itsensä tekemä ja että hän sitä tehdessään oli täydessä järjessä.
Sitte leipuri pyyhki kynän valkoisen hihansa alapuoleen ja hiipi pois varpaisillaan, ja kylänvouti pani testamentin piirongin laatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa, johon suostumukseksi Ribe vähän nyykäytti päätään. Mutta oli toinenkin pieni avain ja se riippui seinällä Riben sängyn kohdalla. Se oli kaikkein pyhimmän avain ja siihen Ribe viimeksi mielihyvällä katsahti. Sitte hän väsyneesti ummisti silmänsä.
Jo ennen kylänvoudin lähtöä alkoi Ribe houraella.
Anen sulkiessa ovea kylänvouti Voldin lähtiessä huomasi tämä, kuinka utelias Ane oli ja saattoi hänet suurimpaan jännitykseen sanomalla:
"Nyt voitte kiittää minua, neiti Olsen, että testamentti on tehty. Te olette ainoa, kuin tästä pesästä saa mitään."
Tämä epäselvä ilmoitus vaikutti Aneen varsin lumoavasti. Hän istui nyt kuin tytär hourailevan Riben sairasvuoteen vieressä itkien ja siunaellen häntä. Välistä unhottaessaan siitä tulevan palkan ihmetteli hän itsekin lapsellista hellyyttä, jota hän osoitti vanhusta kohtaan. Sillä hän oli todella samanlainen koko ajan, olipa siellä muita läsnä tai ei.
Sitte tuli joku laupeudensisar joka toiseksi yöksi auttamaan. Mutta sekä hän että Svöbestad olivat yhtä liikutetut tämän palvelijan rakkaudesta. Oli näet ihan mahdoton saada häntä lepäämään yhtäkään yötä. Ja maine siitä levisi yli koko kaupungin.
Itse hän kirjoitti onnestaan Antonille ja pyysi häntä tulemaan kaupunkiin auttamaan, sillä tohtorin sairaus oli varmaankin päättyvä kuolemaan.
Sitte hän meni noutamaan pastori Omeyeria, joka hänen kertomuksistaan alkoi jo saada oikein hyvää ajatusta Ribestä. Pastori luki rukouksen sairasvuoteen vieressä ja läksi, kerrottuaan Anelle etehisessä, miten paljo hänellä oli tekemistä.
Kun Omeyer sitte kaikkialla, missä kävi, ja varsinkin yksinkertaisissa kodeissa kertoi käyntiään Riben luona, saapui siitä maine viimein myöskin Espedal vanhuksen kuuluviin Timianintorin laidalle.
Hän oli nyt noin seitsemänkymmenen ijässä ja hyvin kutistunut. Pää riippui vielä syvemmällä rintaa vasten ja nutun kaulus seisoa törrötti niin korkealla niskassa, että tuskin näkyi päätä takaa päin. Mutta silmissä ja sydämmessä paloi sama pyhä tuli ja suitsia piti sama vahva käsi, joka oli ohjaava hänen sydäntään ja kulkuaan ihan viimeiseen asti.
Hitaasti ja varovasti kävi kulku pitkin Rantakatua, sateenvarjo vasemmassa kainalossa ja keppi oikeassa kädessä. Jalkakatu oli niin kapea, että sateenvarjo raapi huoneiden seiniä ja keppi sai sen ulkopuolelta pyöreiden katukivien koloista tukea, tehdäkseen säännöllisiä puoliympyröitänsä kankean hansikkaan komennosta. Silmät enimmäkseen katselivat alas päin autellen vanhoja jalkoja. Ainoastaan joskus katsahtivat ne ylös, milloin joku kuului tulevan vastaan.
Riben talon asuttu kulma ulottui kauas kadulle, kuten tavallista oli sinä katujärjestyksen kukoistusaikana.
Riben kulman ja leipurin välisessä nurkassa astuskeli naapuritalojen pikku tyttöjä piirinsä leikkien ja laulaen lehmusten lehdettömäin oksien alla. Siinä paikassa ei ollut katukivitystä; hämärä par'aikaa levitti pehmoista peittoansa hietikolle. Nenät sinisinä, käsivarret paljaina, jollakulla villamekko, enimmillä ei mitään päällysvaatetta, ja kuitenkin he, huomaamatta kärrien räminää, ohi astujain katseita ja hymyilyjä tai ilman kylmyyttäkään, olivat ihan kiintyneinä leikkiinsä tässä paikassa, joka aina oli heille vapaana.
Ja kettu hiipi pitkin jäätä;Me silloin saamme, saammehanLaulua naisien laulaa.
Ja he keikailivat yhtä teeskentelevästi kuin pikku kaupungin neitoset, kuin nyt lauloivat edelleen:
Katsoppas naisia marssivia,Istuvia sekä seisovia,Vauhtia valssin katso!
Oli siinä ivakuva, jota olisi monen täys'kasvuisenkin ollut hyvin terveellinen nähdä.
"Katsohan vain", kuului Espedalin kumea ääni piiriin, kaksi hansikaskättä laskeutui kahden nuoren pään päälle ja keppi ja sateenvarjo sojottivat näiden molempain niskassa. "Niin, niin, vanha Adam alkaa aikaisin. Lapset, lapset, älkää rakastako maailmaa eikä mitään, kuin maailmasta on! Varokaa silmäin pyyntiä ja lihan himoa ja elämän koreutta!"
Sitte hän siirsi lempeästi kätensä päästä päähän pienokaisten piirissä, neuvoen ja kehoittaen: "Muistakaa pientä Jeesus lasta! Älkää unhottako Jumalaa, rakkaat lapset!"
Kumea ääni, vakavat sanat ja Espedalin kasvot hymyilevine ja kuitenkin ankaralta näyttävine, leveine suineen vaikuttivat, että lapset heti muuttuivat vakaviksi.
Espedalin lähdettyä ryhtyivät lapset heti toiseen vähemmin turhamaiseen leikkiin.
Etehisessä kohtasi Espedal kylänvouti Voldin, joka katsahti häneen samalla tavalla kuin fariseus publikaniin. Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta pysäyttää Espedalia, koska hän sydämmessään oli vakuutettu vanhuksen liikkuvan vakavilla asioilla.
Vielä kadulta katsahti hän kerran häneen päin ovea kohti, mutta kääntyi sitte iloisesti lasten puoleen ja sanoi:
"Se on oikein, pikku lapset, tanssikaa te vain ja huvitelkaa!"
Lapset taas ihmetellen lakkasivat leikistään.
Mutta Vold astuttuaan muutamia askeleita kuuli heidän laulavan:
Kun käyskentelin illallaJa kuljin rantatiellä,Niin totta löysin ystävän,Mi käteen' tarttui siellä,Oi siellä.
Hyvästi kukkaseni,Hyvästi ruususeni,Hyvästi la, la, la, la, laHyvästi armaani,Armaani!
Ja Vold sitte kävellessään kertoi tuttavilleen, että mormooni — hän oli keksinyt tuon sukkeluuden ja ruvennut sanomaan kaikkia heränneitä mormooneiksi — että mormooni Espedal, viisas ja ajoissa vaarin ottava kuin kaikki pyhät, oli hiipinyt Riben luo saamaan arkun tilausta jo kauan ennen, kuin tohtori oli kuollutkaan.
Maallikkosaarnaaja-vanhus tällä välin rukoili Jumalaa antamaan viisautta ja astua köpytteli nurkkahuoneesen.
Lastenkodin Ane otti hänet vastaan juhlamielellä. Hän kun nyt oli ollut niin hyvä ja uhraavainen yöt päivät, luuli hän nyt voivansa näyttäytyä sekä Jumalalle että ihmisille. Hän ei ollut koskaan luullut voivansa niin iloisesti ja suoraan katsoa Espedalia silmiin.
Mutta maallikkosaarnaaja-vanhus tuli hyvin murheelliseksi, kuin kuuliRiben olevan jo tajuttomana.
"Sinä olisit voinut käydä ilmoittamassa minulle, että täällä oli hätä tarjona, niin minä olisin tullut aikaisemmin."
"Hän ei huolinut maallikkosaarnaajista", sanoi Ane puolustuksekseen.
"Nälän hädässä", vastasi Espedal kumeimmalla äänellään, "sinun pitää kiiruhtaa antamaan leipää, etkä sinä saa katsoa, tarjotaanko sitä karkeasta työnyrkistä vaiko hienotekoisella tarjottimella. Leipä, leipä se siinä on silloin pääasia."
Ane oli vaiti.
Mutta Espedal rukoili kauan ja hartaasti, ei ainoastaan Riben, vaan myöskin Anen puolesta, joka viimein alkoi itkeä sekä katumuksen kyyneliä, että oli niin kaukana Jumalasta, että myöskin mielipahasta, että häntä katsottiin kadotetuksi olennoksi, vaikka hän juuri näinä aikoina oli ollut niin liikuttavan hyvä ja niin yli kaupungin ylistelty.
Kolme päivää kului, Riben tulematta tuntoihinsa. Kiiltävät, tajuttomat silmät katsoa tuijottivat vain tuleen samalla tavalla kuin viisikahdeksatta vuotta sitte, jolloin hän ne ensi kerran avasi. Vasta neljäntenä aamuna, 5 päivänä huhtikuuta, sulkeutuivat ne ainiaaksi kahdeksan vuotta aikaisemmin, kuin kukaan Ribe tähän asti oli kuollut.
Samana iltana tulivat kylänvouti Vold ja kassööri ja lukitsivat sineteillä piirongin ynnä kaikki, mitä muuta oli arvokasta, "vaikka neiti Olsen olikin kuin tytär talossa".
Sitte vouti kertoi hänelle noista viidestäsadasta taalerista ja mainitsi kaiken muun jäävän kaupungille, johon Ane nyyhkyttäen vastasi ihmettelevänsä, voiko kukaan luulla hänen pitävän lukua sellaisen itaroitsijan hyvyyksistä.
Vold ei ymmärtänyt, että Ane oli toiveissaan pettynyt; sen tähden hän mielessään yhtyi palvelijan sanoihin. Riben rahat olivat saastaiset.
Mutta Anen katseet lentelivät ympäri seiniä ja kattoa kuin kissan, jolla on koira kinterillään.
He olivat pysähtyneet keltaisen kammarin ovelle. Ja heti, kuin Vold katosi ulos, otti Ane haltuunsa pikku avaimen seinältä Riben sängyn päältä.
Mutta pahastunut hän oli ja oikein suutuksissaan, sen huomasi Antonkin, kuin saapui samana iltana.
"Viisisataa taaleria!" nyyhkytti Ane, kädet puuskassa.
"Se on suurenmoista…" aikoi Anton tapansa mukaan vastata, sillä hän luuli tuota summaa omaksi perinnökseen.
Mutta Ane keskeytti ja tiuskasi:
"Älä nyt siinä matele, Anton, ikään kuin olisit koira ja ansaitsisit vain ruoskaa etkä yhtään rahaa. Etkö sinä ehkä ole hänen ainoa sukulaisensa? Etkö ole samaa verta ja lihaa kuin hän? Ole mies puolestasi ja pidä kiinni oikeuksistasi!"
"Niin, niin, mutta mitä olen minä ansainnutkaan saada?" yritti Anton taas puhumaan, käsi suupielessä.
"Tiedätkö, mitä minä tahtoisin?" sanoi Ane vielä jyrkemmästi. "Sitä, että olisin mies! Silloin minä totisesti toimisin, suolaisin silliä, rakentaisin, taistelisin … sotisin oikeuksieni puolesta… Minä tulisin rikkaaksi … ja sitte … sitte" — lisäsi hän halveksivasti — "saisit sinä minun naispukuni."
Tämä teki niin syvän vaikutuksen, että yksin Antoninkin mielessä vähän välähti miehisen arvonsa tuntoa.
Ja Ane jatkoi:
"Viisisataa taaleria vain sille, joka on ollut kuin tyttärenä rikkaalla, vanhalla miehellä! Hyi sellaista häpeää! Niin, eikö ole ihan niin, kuin aina olen sanonutkin, että ahne pysyy ahneena ihan viimeiseen hengenvetoonsa asti?"
"Entä minä sitte?" kysyi Anton himokkaammin kuin kukaan olisi voinut luullakaan hänestä.
"Sinäkö? Etkö sitä jo käsittänyt? Et saa äyriäkään! Se on varkautta ja petosta, sitä se on! Hyi!"
"Enkö mitään?" jatkoi Anton tyhmistyen ja nostaen kätensä suupieleen.Mutta hetkisen päästä sanoi hän vakavasti: "Pahuus tulee rangaistuksi!"
Ane ei ollut kuulevinaan.
"Se on juuri hänen kaltaistansa", jatkoi hän, "olla ihan tuntematta omaa lihaansa ja vertansa, ja myöskin sitä, joka on uhrannut elämänsä onnen hänen tähtensä. Minä olisin ainakin seitsemän kertaa voinut jo päästä hyviin naimisiin ja tulla onnelliseksi, jos en olisi hyljännyt niitä ajatuksia hänen tähtensä. Se on suoraan sanoen varkautta ja petosta!"
"Mutta maitahan!" Ja harmaista pikku silmistä välkkyi kavaluutta. "Tottele sinä minua, Anton, niin kyllä me keinon keksimme. Ei meiltä sentään saada niinkään varastaa kaikkea."
Anton katsoa tuijotti vain häneen.
Mutta lastenkodin Ane pani sormensa suullensa ja sanoi:
"Odotahan, kunnes tulee iltamyöhä!"
Arkkunen.
Kuin kello jo oli kymmenen iltaa ja Ane arvasi saattavansa olla huoletta siitä, ett'ei kukaan enää ollut tuleva heitä häiritsemään, viittasi hän salaperäisesti Antonia tulemaan kanssansa.
Keltaisen kamarin avain oli ovella, sillä Riben ruumishan oli siellä.
Antonia vavistutti sisään mennessä. Kuu pilkisti pilvien raosta ja puoli pimeässä näytti siltä, kuin sedän silmät olisivat luomiensa alta väijyneet heitä ja kuin vähän auki jäänyt suu olisi jäykän parran alta huutanut heille jotakin.
Myrsky sitä paitse tärisytti vanhoja ikkunoita ja kattokouruja niin, että Anton levottomasti kääntelihe milloin minnekin päin kuuntelemaan noita outoja valittavia ja koputtelevia ääniä.
Ane meni nurkkaan kellon luo, avasi sen kaapin ja otti sieltä messinkivanteisen pikku arkun. Sitte etsi hän vielä kaapin pohjalta pienen avaimen. Hän itse oli Riben kuoltua kätkenyt sen sinne ennen kuin kukaan ehti huomata sitä vainajan sängyn päällä ja kysyä, mihin se kuuluu.
Ane istui seljin ruumiisen. Hän oli niin jännityksissä, että ei muistanut Antonia ollenkaan.
Anton sai tyytyä kellon toisella puolella olevaan tuoliin ja siitä hän hyvin ihmeissään katseli milloin setää, milloin hänen arkkuansa.
Arkkusessa oli paksuja setelinippuja ja pussissa dukaatteja varmaankin monta sataa.
Ane ei voinut nähdä kirjoituksia seteleistä. Mutta hänentäytyisaada niistä selko. Levottomana kuin kuumeessa koetti hän kiihottaa Antonia lukemaan numeroita, mutta ei hänkään nähnyt.
Niinpä heidän täytyi ottaa tulta. Ketäpä voisi kummastuttaa tulen näkyminen, koska tohtorin ruumis oli siellä. Voivathan ihmiset arvata palvelijalla olevan siellä minkä mitäkin järjestämistä.
Ane riensi ulos. Antonilla oli hyvä halu lähteä myöskin, mutta jäi kuitenkin paikoilleen istumaan yksin sedän ruumiin ja raha-arkkusen seuraan.
Tuota pikaa syöksyi Ane takaisin sisään. Antonin piti ruveta lukemaan, mutta nähtyään rahojen olevan sadan taalerin setelejä vapisi hän niin kovasti, että ei kyennyt liikahtamaankaan.
Niinpä hänen täytyi pitää tulta ja arkkusta ja Ane alkoi lukea. He olivat molemmat innoissaan nousseet seisomaan.
Anen selaillessa ensimmäistä setelitukkua kuului saappaan kanta-raudat kolahtelevan kapealla jalkakadulla ihan sen huoneen kohdalla ja paksu keppi jysähteli katukiviin.
Anton niin säikähti, että pudotti kynttiläjalan ja hiukset nousivat päässä pystyyn. Sillä hänestä näytti samalla, kuin setä olisi noussut istumaan. Ulkona seisoi vanha yövartia. Hän oli näet sattunut juuri siitä astumaan. Hän nieli peljästyksen hampaattomaan suuhunsa, kuin näki tulen äkisti sammuvan ja kuuli messinkisen kynttiläjalan kolinaa ja samalla muisti olevan ruumis talossa.
Ane torui ja oli ystävällinen vuorottain, sytytti jälleen kynttilän ja kuuli yövartian kohta astuskelevan edelleen.
Hän asetti nyt arkkunsa ja kynttilän lattialle, laskeutui kumarruksiin ja luki rahat.
Kolmekymmentä nippua ja kymmenen uutta sadan taalerin seteliä jokaisessa. Kolmekymmentä tuhatta taaleria ja dukaatit lisäksi!
Ane astuskeli edes takaisin ihan kummastuksissaan. Niin paljoa rahaa hän ei ollut koskaan luullut saavansa nähdä yhdessä paikassa.
Mutta sitte tuli ajatus, kenenkä ne olivat.
"Hyvä Anton", sanoi hän ja pyöräytti häntä vähän, että hän tuli seisomaan selin ruumiisen. "Voiko kukaan sanoa, että nämä eivät oikeastaan kuulu meille? Ei hän tarkoittanut näitä, testamentatessaan kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria kaupungille. Minä tiedän sen, minä olen ihan vakuutettu siitä, Anton. Sen tähden pitää sinun ottaa tämä arkkunen kanssasi maalle. Sitä paitsi ei kukaan muu kuin minä edes aavistakaan sen olemassa oloa."
Anton seisoi kuin kivettyneenä.
"Ei", vastasi hän jyrkästi, "sitä en tee, minä tulisin siitä onnettomaksi."
Ane ei ollut niin syvämietteinen, että olisi käsittänyt elämässä olevan sellaisiakin hetkiä, joina sekin luonne, jossa on kaikkein vähimmin itsenäisyyttä ja ryhtiä, voi saada sankarin uljuuden. Jos ei muu, niin ainakin pelko voi pakottaa ihmistä osoittamaan jyrkkää ryhdikkäisyyttä.
"Tottele sinä minua, Anton ja minä otan kaikki omaksi syykseni", sanoiAne mielistellen ja kiersi hyväillen kätensä hänelle kaulaan.
Mutta se ei auttanut. Anton piti vastaan molemmin käsin. Hän oli sekä kuullut että ymmärtänyt testamentin ja myöskin sedän tahdon. Ja vaikka hän tunsikin kärsivänsä vääryyttä ja oli siitä pahoillaan, niin ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta varkaaksi, kaikkein vähimmin näin kammottavassa paikassa.
Lastenkodin Ane kävi kiireimmiten noutamassa peitteen ja levitti sen Riben ruumiin päälle. Mutta ei sekään auttanut nyt, tuskinpa se olisi auttanut milloinkaan sellaista omaatuntoa vastaan kuin Antonin.
Ane torui ja houkutteli, mutta turhaan.
Ane tarjosi hänelle edes yhtä tukkua.
Ei, yhä ei.
Ane pisti setelitukun hänen taskuunsa. Mutta silloin Anton viskasi sen lattiaan niin, että setelit lentelivät ympäri kuin lehdet syksyllä ja riensi pois.
Ane kokosi setelit ja seisoi vielä ajatuksiinsa vaipuneena, kuin Anton, pahaa aavistaen, tuli takaisin.
"Ane," sanoi hän sydämmellisesti, "älä koske niihin sinäkään."
"Ole lörpöttelemättä", vastasi Ane. "Eihän voi antaa itseltään varastaa oikeuksiansa, kuten sinä annat, tyhmeliini!"
"Sinä et saa koskea niihin", sanoi Anton jyrkästi. Ja sitte hän puhui niin hartaasti ja niin lujan vakuutuksen sanoja, että Ane ei voinut niitä käsittää, vaan ainoastaan katsoi häneen. Oliko se tosiaan Anton vai joku muu?
"Älä pauhaa, akka!" vastasi Ane mahtavasti ja laski kätensä arkulle, niin kuin se olisi ollut hänen omaisuuttansa.
"Sinä et saa!" huusi Anton.
Ane tuli ehdottomasti huomaamaan, että hiljaisinkin voi huutaa hädän hetkenä kovallakin äänellä ja heikoinkin käyttää voimiaan miehen tavalla.
"Mitä se sinuun koskee?" vastasi Ane epävarmalla äänellä.
"Jos sinä otat tai minä otan, niin yhtä vähän me saamme kumpikaan rauhaa."
"Me…"
"Pahuus tulee rangaistuksi, senhän olet itse nähnyt, eikä pidä myödä sieluansa rahasta. Saatettaisiinhan minut kutsua todistamaan sinua vastaan enkä minä koskaan tekisi väärää valaa," sanoi Anton pelottavan vakavasti, "en edes pelastaakseni omaa äitiänikään."
Ane jätti jo tinkimisen, pani setelit kiireesti arkkuun, lukitsi sen, avasi ikkunan ja heitti avaimen laiturin ylitse mereen.
No, sitte sai arkku olla siinä avaamatta ja kenenkään tietämättä. Ane arveli aikaa myöten kyllä vielä keksivänsä jonkun keinon.
Mutta vaikka hän olikin kavala ja kekseliäs, ymmärsi kuitenkin Anton kiusaajan yhä ahdistavan häntä.
Sen tähden tapahtui uusi kilvoittelu seuraavana aamuna, kuin he molemmat unettoman yön jälkeen tapasivat toisensa keltaisessa kammarissa.
"Joko sinä itse sanot tuon kylänvoudille taikka sanon minä", alkoiAnton puhua hiljaa, vaan jyrkästi ja viittasi kelloon.
Ane hämmästyi. Hän koetti taas sekä torumisella että hyväilemisellä vaikuttaa Antoniin. Kiivaudessaan viittasi hän siihenkin, että hänellä nyt oli jotain, vaan Antonilla ei mitään. Mutta Anton oli taipumaton.
Suuttumus setää kohtaan oli monta kertaa yön pitkään päässyt vauhtiin, jopa hyvin voimakkaastikin, mutta hyvän omantunnon tahtoi Anton pitää, vaikka hänen täytyisikin pysyä köyhänä koko ikänsä.
Hän ei itse tiennyt, mikä hyvä saarnamies hän oli, kuin levollisesti sanoi Anelle:
"Hyvä omatunto on parempi kuin raha sekä elämässä että kuolemassa. Minä opin kerran vanhalta täti Gertrudilta erään värsyn ja se on ollut mielessäni koko yön:
"On väärin koottu rikkausKuin tuli helvetistä.Sun omantuntos kuiskausVaatiipi valvomista.'Tee tili!' kerran sanotaanJa päätös tämä lausutaan:'Tän' yönä sielus tahdon'."
Se vaikutti. Se muistutti Anelle mieleen Espeda! vanhuksen ja lastenkodin ja myös Jeesuksen ja perkeleen taistelun hänen sielustansa. Muisto toisensa jälkeen sukelsi esiin, varsinkin kirja varastavan tytön kuvineen, jonka alla oli sama värsy, kuin Anton juuri nyt luki.
Se värsy vaikutti, että hän melkein tunsi kunnioitusta Antonia kohtaan ja alkoi pitää hänestä toisella tavalla kuin ennen.
Mutta hetipä heräsi hänessä toinenkin miete. Hän johtui ajattelemaan, millaiseksi pyhimykseksi hän oli tuleva, jos hän kuin itse rehellisyys ilmaisi kaiken tuon rikkauden, josta ei kellään ollut aavistustakaan. Tottapa hän silloin sai jonkun palkinnonkin.
Ja nämä mietteet päättyivät siten, että Ane meni kylänvoudin luo ennen, kuin vouti vielä ehti lähteä aamukävelylleen, ja pyysi häntä kanssansa Riben taloon. Hän oli löytänyt lukitun arkkusen, jossa varmaankin oli rahaa. Paras oli kylänvoudin ottaa se haltuunsa Anen itsensäkin tähden, että hän pääsi koko huolesta.
Anton käytti hyväkseen Anen poissa oloa, hiipi pois ja läksi maalle velkaiseen kotiinsa. Hän välistä oikein pelkäsi Anea. Viime yöstä alkaen oli Ane hänelle kuin paha henki, jota hänen välttämättä täytyi paeta.
Mutta samana yönä oli myöskin kehittynyt heidän välillensä uusi side, jota Anton tosin ei vielä oikein ymmärtänyt. Se oli tyytymättömyys sedän testamenttiin, Ane oli aavistamattansa tartuttanut sen Antoniin.
Anton pääsi siitä selville vasta sitte, kuin joutui kotiinsa ja kaikki siellä meni tavallista menoaan ja nuo hirvittävät öiset muistot alkoivat hälvetä.
Sedän sydämmettömyys häntä kohtaan alkoi tuota pikaa näkyä oikeassa valossaan raskaina työpäivinä. Nyt se ahdisti ja kiihotti häntä hänen astuessaan kuorman perästä, kaivaessaan suota tai märkänä juostessaan ruunaa niitylle ajamassa. Nyt se valtasi hänet ja vähitellen muutti vapisevan hymyn hänen leveän suunsa ympärillä nyrpeydeksi, nyt se rasitti koko hänen elämäänsä kuin raskas harmaa talvitaivas.
Eihän hän ollut lainkaan riistänyt Anea pois sedältä, ja sen tähden olisi sedästä pitänyt olla samantekevä, oliko hän Amerikassa vai ainoastaan kahdeksan peninkulman päässä maalla.
Miten Anton oli muuttunut. Hän mietiskeli nyt samaan tapaan kuin Ane. Ei hän nyt enää kaikkea, kuin tuli hänelle, pitänyt niin "suurenmoisena", vaikka vielä talonpoikain kesken käyttikin vanhaa puhetapaansa.
Tietysti heräsi hänessä usein toisiakin ajatuksia. Hänen omatuntonsa muistutti hänelle vikojaan sekä ajallisten hyvyyksien vahingollisuutta sielulle. Mutta hänhän ei enää tahtonut olla köyhä, vaan päästä rikkaaksi! Voi häntä!
Sitte hän taas ajatteli tylyä setää, joka nyt hänestä näytti vielä käsittämättömämmältä, hän kun ei tiennyt, miten suuttunut setä oli häneen. Ane kun itse oli lykännyt koko syyn Anton paran niskoille, oli tietysti jättänyt kertomatta sen hänelle.
Sen tähden sedän ahneus juuri enemmän suututti Antonia. Sillä olihan ilmi selvä, että setä ei ollut tahtonut suoda kellekään arkkusessa olevia rahoja. Hän olisi ottanut ne mukaansa, jos se vain olisi ollut hänen vallassansa.
Kuin Ane kylänvoudin seurassa lähestyi Riben taloa, astui leipurin vaimo lapsi käsivarrella, heidän luoksensa ja ilmoitti, että "se maanviljelijä, jonka Ane kyllä tiesi", oli lähtenyt kotiinsa; mutta Ane innoissaan ei ollut sitä kuulevinaan.
Kylänvouti kantoi messinkivanteisen arkun nurkkahuoneesen ja pudisteli sitä tutkistellen. Mutta eihän kukaan tiennyt, missä avain oli ollut. Lukko kai sitä paitsi oli mahdoton muuten avata. Neiti Olsenin piti lähteä noutamaan seppää.
Ane juoksi pois. Muutaman minuutin päästä hän palasi sepän kanssa, jolla esiliina riippui polvien alapuolella asti ja toisessa karvaisessa, nokisessa kädessä oli tiirikka, toisessa iso vasara.
"M-m-m", mutisi hän tutkistellessaan arkkua ja sen lukkoa. Työ kävi helpommin noin tietämättänsä mumisten, joka oli samaa kuin muilla työmiehillä raikas laulu. Ei, lukko ei auennut. Hänen täytyi käyttää vasaraa, sanoi hän, kylänvoutiin katsahtaen. Mutta arkkusesta ei sitte enää ollut mihinkään.
"Anna mennä", sanoi kylänvouti innoissaan. Ja yhä mumisten kohotti seppä vasaransa ja musersi yhdellä iskulla arkkusen niin kokonaan, että sen sirpaleet lentelivät setelitukkujen kanssa ympäri huonetta.
Mutta silloin sepän silmät aukesivat. Ja lastenkodin Ane löi pelkästä ihmettelystä kätensä yhteen ja huudahti: "Kukapa olisi osannut unissaankaan nähdä mitään tuollaista!"
Kylänvouti oli kyllä odotellut Ribeltä löytyvän enemmän kuin ne kuusi tai seitsemän tuhatta taaleria, mutta luettuaan nyt rahat ei hän voinut olla sanomatta Anelle: "Hyvä Neiti Olsen, te kun olette ollut niin kauan talossa, tottahan tiedätte, millä ihmeen tavalla hän on voinut koota näin paljon?"
Ja nyt tiesi Ane kertoa minkä mitäkin, eikä tämä hänen kertomuksensa ollut läheskään yhtä lapsellisen rakas kuin mitä hän puhui Riben ollessa kuolemaisillaan.
Ribe ei ollut lahjoittanut eikä tuhlannut mitään, ja monesti hän ei ollut suonut edes itselleen välttämättömintäkään. Jos hän puhuisi ilmi totuuden, niin oli Ribe ollut niin itara, että monesti he molemmat eivät olleet saaneet kylliksi syödäkseenkään. Ja vielä viime kesään asti oli hänen täytynyt auttaa Ribeä veneesen onkivapoineen joka maanantai, keskiviikko ja lauantai, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että hän ei tahtonut kuluttaa kolmea killinkiä kalaan torilla, kun sitä voi saada vedestä ilmaiseksi. Jos hän olisi saanut kalaa joltakin lahjaksi, niin hän kyllä olisi mieluisemmin istunut kotona sohvassaan, kun oli jo niin heikko.
Ja samoin oli monet muut asiat, joita Ane tahtoi olla kaikkein viimeisin tuomaan ilmi. Mutta huonoja rahoja nuo olivat, näyttivätpä kuinka hienoilta ja sileiltä hyvänsä.
Kylänvouti ja seppä olivat pois lähtiessään molemmat yhtä liikutetut Anen rehellisyydestä. "Sellaisia palvelijoita ei ollut joka päivä nähtävänä."
"Ihmeellisintä on, että hän on Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, eivätkä he tehneet koskaan muuta kuin kerjäsivät ja sieppasivat itselleen, mitä vain saivat", sanoi seppä.
Kylänvouti ei vastannut, eikä hän muutenkaan antautunut mihinkään keskusteluun vanhan ystävänsä Riben ahneudesta.
Olihan tavatonta hyvyyttä testamentata kolmekymmentä tai neljäkymmentä tuhatta taaleria kotiseutunsa köyhille, puhelivat kaikki ihmiset, yksin kaupungin ainoa sanomalehtikin.
Sitte vallitsi muutamia päiviä haudan hiljaisuus Riben talossa. Arkku oli tullut, ruumis oli nostettu siihen, myrtin oksia ripoteltu kääreille, ja punaisista neilikoista ja myrtistä tehty kukkakimppu oli pistetty hänen jääkylmiin käsiinsä.
Leipurin väki ja kaikki muut naapurit olivat käyneet ruumista katsomassa. Nyt ei enää ollut ketään odotettavana, kaikki oli hiljaista.
Ane nyt käveli yksin suruhuoneessa, ajatellen Antoniansa. Ja se neuvoton maamies parka johti monestikin hänen ajatuksensa valkoiseen Kristuksen kuvaan, joka oli alttarin päällä. Jotakin hänen ylevyytensä ja puhtautensa kaltaista se oli, kuin tuona merkillisenä yönä loisti Antonin silmistä. Miten hän oli suuri sinä pimeänä hetkenä! Ane tunsi sekä kunnioitusta että rakkautta häntä kohtaan. Ennen oli Ane katsellut häntä enemmin vain Riben sukulaiseksi ja perilliseksi, mutta nyt hän alkoi rakastaa Antonia itseään.
Hautajaispäivänä istui poikia ryhmissä hautuumaan rinteillä, muutamia tuoksuvassa ruohikossa, toisia ylhäällä pihlajoissa, joiden oksista he tekivät soittimia ja kaiuttelivat raittiisen kevätilmaan kimakoita vihellyksiänsä. Pienimmät kaivelivat hiekasta raakunkuoria lehmiksi ja hevosiksi leikkeihinsä.
He tuskin malttoivat leikistään lakata, kuin kuoripojat, yllä pitkät, mustat koltit, laulaen tulivat ruumissaaton etupäässä.
Pastori Omeyer piti haudalla pitkän puheen. Lähinnä häntä seisoivat kylänvouti ja kaupungin hallitusmiehet edustamassa vainajan perillisiä. Puhuja selitteli, miten kaunista on tehdä hyvää, kuinka monta sellaista "hiljaista" on, joita maailma ei tunne, ja kuinka Ribeä olivat kaikki hänen läheiset ystävänsä rakastaneet. Viimein hän sanoi, että rakkauden hehkuva kirjoitus köyhäin sydämmissä on parempi hautakirjoitus kuin kauneinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, ja sellaisen kirjoituksen oli tämä vainaja itse piirtänyt haudallensa.
Sitte Espedal vanhus, joka tietysti myöskin oli läsnä, koskapa hänen mieluisin huvinsa oli käydä hautaanlaskiaisissa, painoi leukansa syvälle rintaa vasten ja alkoi veisata, pitäen lasiensa päällitse tarkasti silmällä kuoripoikia.
Sen jälkeen käänsi hän valppaan katseensa koululapsi-joukkoon, joka oli kiivennyt Omeyerin jäljestä hautakunnaalle ja siitä uteliaasti katseli ja osoitti alas hautaan, kunnes joku heistä pudotti sinne kirjoitusvihon. Siellä se oli kukkien seassa arkun kannella, imupaperi erillään syrjässä. Selvästi näkyi vihon kannesta kuva: vihreä niitty, punainen lehmä ja sininen karjapiika, ja kuvan alla oli paksuilla, mustilla kirjaimilla: "Lehmä on — hyödyllinen täällä."
Mutta nyt Espedal kiipesi ylös kunnaalle ja ajoi, sateenvarjo toisessa ja keppi toisessa kädessä, koko kärpäsjoukon pois sokurilta.
Ja kaikki kaupungin akat seisoivat hautakummuilla korkeiden, keltaisten ruskoliljojen, punaisten tuoksuesikkojen ja lakastuvain lumikellojen keskellä, nostaen esiliinan nurkkaa tai hameenhelmaa kyynelpyyhkeeksi.
"Jumala siunatkoon sellaista köyhäin ystävää!"
Kaupunki oli näet niin rikas ja niin pieni ja köyhiä siinä niin vähä, että täytyi tulla suuret vuosirahat, kun tämä summa lisättiin Peder Bastin, Rasmus Klaudiuksen sekä Erik Legangerin ja hänen vaimonsa lahjoituksiin.
Lastenkodin Ane seisoi hänkin haudalla ja itki katkerasti, mutta niiden kyynelten syynä oli monenlaiset ristiriitaiset tunteet.
Hautakirjoitus.
Puhutaan toista ja tehdään toista.
Pastori Omeyer, joka oli haudalla puhunut niin kauniisti ja tarkoittanut niin hyvää niillä sanoillaan, että köyhäin sydämmiin piirretty hautakirjoitus oli paljon parempi kuin muhkeinkaan kirjoitus marmoripatsaassa, hän kuitenkin ensinnä ehdotti muistopatsaan pystyttämistä Riben haudalle.
Ja hän oli jo edeltä päin näkevinään, miten paljo kiitosta oli kultakirjaimilla luettavana siinä patsaassa.
Eräänä aamuna syksymmällä levisi huhu talosta taloon, että höyrylaiva tuli laituriin.
Mitä ihmettä se nyt merkitsi?
Sehän muuten asettui ankkuriin ulos seljälle, jossa välistä lainehti niin kovin, että ei kukaan soutaja uskaltanut lähteä sinne.
Ja yöllä, kuin laivaväki saattoi nähdä jonkun kaikin voimin soutaa ponnistelevan laivalle päin, silloin saivat veneessä olevat matkustavaiset panna kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa kaikin voimin: Vulkan! Vulkan!
Ja naiset ja lapset, jotka makasivat sängyissään ja kuulivat aaltojen pauhinaa rannasta, luulivat huudon merkitsevän, että oli tulipalo.
Mutta minkähän tähden Vulkan niin komeasti tuli ihan laituriin asti.
Kohta sen jälkeen levisi uusi huhu mahtavasta patsaasta, joka muka oli tuotu höyrylaivalla, ja se oli oikea ihme.
Kirves sai levätä tynnyrin pohjalla ja kahvipannu pesutiinun vieressä.
Ihmiset alkoivat juosta alas laiturille. Ja kuin sittemmin kaupungin kolme polisia kävi käskemässä kaikkia kahdeksaa kuorma-ajuria saapumaan kello 10 paikoilla hevosineen ja ajokaluineen laiturin luo, niin silloin syntyi melkein yhtä vilkas liike rannassa kuin markkina-aikaan.
Sen sijaan oli tavattoman tyhjää koulussa sinä päivänä.
Mutta opettajilla ei oikeastaan ollut mitään halua tehdä siitä muistutuksia, vaikka viran puolesta olisi ollut pakkokin. Sillä siinä kaupungissa harvoin nähtiin kenenkään ajavan kahdella hevosella, vielä vähemmin kahdeksalla. Eikä siitä suinkaan voinut tulla mitään oikeata lumireen vetoakaan, kun ei vielä ollut kylliksi lunta siihen tarkoitukseen. Yhdet ainoat umpivaunut oli koko kaupungissa, ja milloin niiden onnellinen omistaja ja omistajatar olivat ajelemassa, kokoutuivat lapset vaunujen ympärille näkemään näiden onnen suosikkien tulevan sieltä ulos ja sitte katselemaan vaunuja, kunnes ne katosivat liiteriin ja ovi sulkeutui.
Mutta ajattelehan: kahdeksan hevosta yht'aikaa, Ja patsas niin korkea kuin kartano, sanoivat muutamat! Sellaista ei oltu ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan.
Sen tähden pysyivät opettajatkin, joilla oli ikkunoita kadulle päin, hyvin uskollisesti lähellä niitä, kävipä heidän luonansa myöskin pihahuoneessa asuvia, vähempiosaisia virkaveljiä.
"Tänään meillä olisi pitänyt olla kuukauslupa", sanoi eräs heistä.
"Niin, tänään meillä tietysti pitäisi olla lupa", vastasi toinen.
Mutta alhaalla laivarannassa oltiin täydessä toimessa. Ei ollut mikään helppo asia saada kyllin vahvoja kaluja eikä siirtää pitkää raskasta kiveä kärreille.
Siihen aikaan ei ollut mitään sellaista hyödyllistä "kaikki kaikissa" kuin kaupungin-insinöörejä tai palomestareja. Kylänvouti seisoi siinä ihan neuvottomana ja katseli viran puolesta. Lähellä asuvaiset merimiehet ihmettelivät ja neuvottelivat, ja mitä kauemmin tuota kesti, sitä suurempi syy oli perämiehillä Paulsenilla ja Monsenilla antaa hyviä neuvoja ja sitä kauemmin saivat naiset ja lapset ihailla tätä näytelmää, joka näytti olevan huviksi myöskin monelle täys'kasvuiselle kansalaiselle.
Yksin pastori Omeyerkin seisoi eräillä rappusilla parin merimiehen-vaimon keskellä, vilkkaasti viittoen käsillään ja unhottaen hetkiseksi kaikki sairaat.
Oli ihan luonnollista, että laivanveistäjät laiturin toisessa päässä, jotka olivat korjaamassa vanhaa laivaa, unhottivat sekä tervapyttynsä että sutinsa ja jättivät tulen ja tervan palamaan ja siirtyivät lauttansa äärimpään päähän näkemään oikein tarkkaan tuota ihmettä. Siinä heitä seisoi niin monta yhdessä paikassa, että lautta painui syvälle veteen ja tappuratukut purjehtivat maihin matkoihinsa.
Viimein huusivat merimiehet ja kaupungin pojat yhteen ääneen "all right" "go on!" He tahtoivat näyttää osaavansa Englannin kieltä. Ja sitte lähdettiin meluten ja pauhaten pitkin laituria, pojat huudellen, tytöt nauraen, merimiehet laulaen tahtia ja perämiehet komentaen.
Kahdeksan yhteen valjastettua hevoskaakkia oli vetämässä, kahdeksan miestä niitä ajamassa, kullakin läjähtelevä ruoska kädessä, ja enempikin kuin kahdeksan töllistelevää poikaa joka hevosta kohti tuon ryhmän ympärillä.
Millä tavalla se kulkue pääsi Rantakadun alapäästä lävitse, jossa tavallisten maitokärrienkin oli vaikea pujotella kadulle pistävien talon nurkkain ja rappusien välitse, se on jälkimaailmalle selviämätön arvoitus. Mutta niin se oikeastaan tapahtui, että merimiehet paikka paikoin auttelivat nostamalla pyöriä esteiden ylitse.
Että Riben muistopatsas nyt oli saapunut, se, jonka kaupunki oli tilannut, tiesivät tuota pikaa sekä suuret että pienet. Eikä se totisesti ollutkaan liiaksi, sanoivat ihmiset.
Jospa heille vain korvaukseksi kaikista sysimisistä, kuin saivat pitää hyvänään, olisi edes vähänkään annettu selkoa puulaatikon sisällyksestä, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin että patsas oli punertavaa, sileäksi tahottua graniittia.
Ylämäessä alkoivat pienet hevoset köyristää selkäänsä kuin kissat ja melkoisesti hiljentää vauhtia. Silloin täytyi merimiesten käydä käsiksi ja auttaa nyrkkivoimalla. Ja siten mentiin laulaen ja hurraten niin, että ylempänä oleva koulukartano vavahteli.
Sekä niiden opettajain, joiden luokkahuoneet olivat kadun puolella, että heidän oppilastensa täytyi juosta ikkunoista katsomaan. Opettajat totuttuun tapaansa kieltelivät poikia, mutta eivät muistaneet katsoa heihin päin taikka eivät raaskineet sitä tehdä.
Ja ulkona olevat pikku veitikat juoksivat kiertotietä mäen ympäri.
Viimein päästiin hautuumaalle. Se onneksi ei siihen aikaan ollutkaan etäällä kaupungista. Kuoppa oli jo kaivettu ja merimiehet ryhtyivät työhön nuorineen ja rautakankineen.
Ja pojat kiipeilivät ylös puihin punaisten pihlajanmarja-terttujen väliin tahi haudankaivajan pikku liiterin katon harjalle, joka näkyi kirkkomäen puiden välistä.
Työ vei paljon aikaa. Kello viisi seisoi patsas viimeinkin kuin kiinni naulattuna kaikessa komeudessaan.
Perämiehet ja muut merimiehet katselivat riemuitsevasti ympärilleen, kädet housuntaskuissa. Sepä se olikin ainoa palkka, kuin saivat vaivoistaan. Ja kuin he sitte tyytyväisesti nykähyttivät päätään tuttaville, näytti tuo siltä, kuin he olisivat armosta päästäneet heitä katsomaan tätä heidän mahtityötänsä.
Ja suuret kultakirjaimet loistivat niin, että ne voi erottaa aina alhaalta hautuumaan portilta asti.
Ne tutkittiin myöskin alusta loppuun, sekä nimi ja vuosiluku että kaikkein mielestä hyvin ansaitut raamatunlauseet:
"Iloista antajaa Jumala rakastaa.
"Älkää rakastako sanalla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella."
Vanha, saita tohtori Ribe oli tulemaisillaan oikein kansallispyhimykseksi tässä pikku kaupungissa.
"Niin, hän ei rakastanut sanalla eikä kielellä", sanoi vanha mummo joukosta.
"Ei, se on totta", vastasi joku pilkallisesti. Lastenkodin Ane se siinä ei malttanut hillitä mieltänsä,
"Mutta hyvillä töillä ja totuudella", jatkoi mummo vakavasti.
"Mitäpä hän olisi muutakaan tehnyt?" vastasi taas Ane halveksivasti."Eihän hän voinut ottaa rahoja kanssansa hautaan."
Lastenkodin Anen ei ollut helppo olla vaiti, kuin kerran pääsi vauhtiin. Mutta mummot ojentautuivat niin varmasti ja katsoivat häneen niin terävästi, että Ane huomasi olevan viisainta väistyä pois ennen, kuin he ehtivät julistaa voi-huutonsa maailman pahuudesta ja kiittämättömyydestä.
Paremmin osasi Anton hillitä kieltänsä, vaikka suuttumus kuohuikin hänen sydämmessänsä hänen siinä seisoessaan haudan ympärille pystytettyä rauta-aitaa vasten.
Tosin hän vielä sanoi: "se on suurenmoista", mutta sydämmessään hän ajatteli, että sitä oli kerrassaan liian vähä.
Hän ei nyt enää voinut maksaa ei veroja eikä korkoja. Ja nyt olikin jo talo kaikkine huonoine kaluineen myyty nimismiehen toimesta huutokaupalla ja hän itse oli siinä kahden tyhjän käden varassa, ja yhtä laihana kuin hänen viimeinen, melkein nälkään nääntyvä lehmänsä, jonka lisäksi häntä paha kyllä suuttumus ahdisti joka kerran, kuin hän johtui ajattelemaan sedän rahoja.
Eivätkä nämä pahat ajatukset suinkaan olleet vähimmin vallalla nyt, kuin setää kunnioitettiin kaupungin hyvänä enkelinä ja suojeluspyhimyksenä.
Jospa hän nytkin saisi sata taaleria, päästäkseen Amerikkaan.
Hän oli taas käynyt lastenkodin Anen luona. Niin kauan, kuin Riben talo oli myymättä, sai Ane asua siellä. Ja hän otti Antonin vastaan hyvin ystävällisesti. Mutta eipä hän mitenkään voinut auttaa Antonia pääsemään noista kiusaavista ajatuksista.
Anton kammoi itseään ja ajatuksiaan, palatessansa kotiin hautuumaalta.
Ja Anea hän vielä vähemmin uskalsi ajatella, sillä hän varmaan oli tänään vielä kymmentä vertaa pahempi kuin tavallisesti. Olihan Anton hautuumaalla vähän etäämpää nähnyt hänen vihaiset silmäyksensä.
Anton kuitenkin kotiin tullessaan huomasi suureksi huojennuksekseen, että Ane tänään oli toisella tuulella kuin hän oli odottanut. Hän ei lausunut sanaakaan Antonista eikä hänen vioistaan, mutta, mutta, mutta puhui sitä enemmän Riben ahneudesta ja liikuttavasta Jumalan sanan väärinkäyttämisestä.
Se oli oikea perkeleen kirjoitus tuo siinä hautapatsaassa. SitähänAnton toki ei voinut eittää.
Ei, ei hän voinutkaan.
"Ja senkö pitää saada siinä paistaa vuosi vuodelta senkin jälkeen, kuin sinä ja minä olemme kuolleet. Osaatko sinä sen selittää, Anton?"
Ei, Anton parka ei osannut sitä selittää.
Mutta tunnin päästä, kuin Ane oli mennyt jollekin asialle kaupungille, astua tallusteli Anton takaisin hautuumaalle. Ja omituista kyllä, se loistava kultakirjoitus veti puoleensa häntä samoin, kuin tuli vetää kärpästä vielä senkin jälkeen, kuin se jo on polttanut siipensä.
Oli niin omituista seisoa siinä ihan hautapatsaan edessä. Hänhän oli tähän asti katsellut sitä ainoastaan matkan päästä.
Hän voi vielä hämärissäkin erottaa kirjaimet ja tavasi vapisevin huulin molemmat raamatunlauseet.
Yht'äkkiä hän tunsi jotakin luiskahtavan pois jalkansa alta. Hän kumartui ja tarttui siihen. Se oli haudalle unhottunut rautakanki.
Ja silmänräpäyksellisestä mieleen johtumuksesta, kuin veri syöksähti hänelle päähän hänen kumartuessaan alas, iski hän, huulet vihasta vapisevina, rautakangen koko voimallaan tuohon kultakirjoitukseen.
Kauhistuen katsahti hän taaksensa, kuin kivisirpaleet lensivät ensi iskusta, mutta oli kuitenkin kyllin rohkea tekemään työnsä päähän asti ja löi vielä kerran koko voimallaan vähän alemmaksi.