Pahantekijä.
Koko hävitystyö oli tehty muutamassa silmänräpäyksessä, ja nyt Anton parka seisoi keskellä sitte seuraavaa syvää hiljaisuutta kauhistuksissaan teoistansa. Hiki vieri karpaloina alas hänen otsaltaan ja joka tuulenhenkäys ratiseviin lehtiin pani hänet ahdistuksesta vapisemaan.
Hän juoksi ylämäkeen pihlajain välitse, kiviaidan ylitse ja ulos kenttää pitkin. Mutta omatunto seurasi mukana ja sen ääni kuului yhä selvemmin.
Ja tyytymättömyys hänen suunsa ympärillä oli joka hetki muuttua itkuksi.
Hän astuskeli edes takasin, seisoi hiljaa ja mietiskeli, istui aidoilla ja kivillä, mutta ei saanut rauhaa. Hän tunsi, että hän nyt ei uskaltaisi edes katsoa Aneakaan silmiin.
Tällä välin yö pimeni yhä enemmän. Hän vaistomaisesti astui takaisin hautuumaata kohti, jonka poikki oli suorin tie kaupunkiin.
Päästyään aidan luo rykäsi hän, saadakseen enemmän rohkeutta, mutta samalla hänen silmänsä itsestään kääntyivät Riben hautaan päin.
Silloin tunkeutui hänen ahdistetusta rinnastaan heikko huudahdus ja tukka nousi kauhusta pystyyn.
Valkoinen haamu tuli hautapatsaan takaa näkyviin ja läksi juuri sinne päin, jossa Anton seisoi.
Nyt hän juoksemaan pakoon, minkä kerkisi. Mutta ensimmäisen aidan luo hän pysähtyi ja katsoi taaksensa. Hautuumaan aidan luona näkyi sedän haamu korkeana ja valkoisena, mutta eipä se yrittänytkään ajamaan häntä takaa eikä poistumaan kuolleiden leposijasta.
Ylhäällä tunturilla, josta kautta Antonin nyt täytyi pimeässä kompuroiden kulkea, laskeutui hän polvilleen ja itki ja rukoili Jumalalta armoa ja anteeksi antamusta suuresta synnistään sekä lupasi tunnustaa sen ihmisille ja kärsiä rangaistuksen, jonka oli ansainnut.
Viimein hän väsyneenä ja masentuneena tuli Anen luo, joka heti huomasi, että ei kaikki ollut oikein.
Hän oikein sydämmestänsä sääli Antonia, sillä olipa ihan häpeä saada sellaista kohtelua kuin hän sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta mitä hyötyä oli tuollaisesta käytöksestä? Ennemmin olisi hänen pitänyt totella sitä neuvoa, kuin Ane kerran antoi hänelle. Nyt hän narrimaisuudestaan joutui paljon pahempaan pulaan.
"Vaan nyt sinun pitää lähteä pois koko kaupungista huomisaamuna ennen auringon nousua."
Ei, sitä Anton ei suinkaan aikonut tehdä. Huomeisaamuna hän päätti itse mennä kylänvoudin luo ja tunnustaa kaikki ja sitte kärsiä rangaistuksensa. "Nyt setä kyllä toimittaa minulle vapaan elannon joksikin ajaksi", sanoi hän katkerasti.
Ane taisteli vastaan, mutta Antonin päätös oli horjumaton. Ja kuin hän viimein kertoi hautuumaalla näkemänsä haamun, joka vaikutti hyvin kammottavasti taikauskoiseen Aneen, sekä Jumalalle tekemänsä lupauksen, silloin lastenkodin Ane tuli niin liikutetuksi tästä ihmisen rehellisyydestä, vaikka kaikki oli liittoutunut häntä vastaan, että pani pehmoiset kätensä Antonille kaulaan kuten ennen muinoin ja suudellen sanoi:
"No, sen minä sanon, että sinä olet paljon parempi minua, niin hyvä ja jumalinen, Anton."
Ja Anton tunsi, miten hyväätekevältä yhdenkin sydämmen luottamus ja rakkaus tuntuu hädän hetkenä, ja hän nojautui Anea vasten, tätä ainoaa ystävää, kuin hänellä oli tässä katkerassa maailmassa.
* * * * *
Seuraavana aamuna vallitsi yleinen hämmästys koko kaupungissa.
Hautuumaa oli tuota pikaa yhtä täynnä väkeä kuin eilispäivänä.Konnantyö on kaiketi yhtä houkutteleva kuin urhotyökin.
"Tietysti ne ovat olleet raakoja, juopuneita merimiehiä", sanoi joku tulliherra. "Tässä kaupungissa nyt ei maksa vaivaa koettaakaan laittaa eikä istuttaa mitään yhteiseksi kaunistukseksi. Se on ihan mahdotonta."
"Siinä olette ihan oikeassa", vastasi hänen ystävänsä, koulun opettaja.
"Ei edes senkään vertaa kuin kivi tien varrella saa täällä olla rauhassa. Kaikki tuon roskajoukon pitää vetää alas lokaan. Kurittakaa te sitä väkeä aika lailla koulussa! Siinä täytyy alkaa ihan alusta."
"Kyllä minä sitä teenkin, mutta eihän ole ihmisten mahdollinen saada perin kelvottomasta mitään kalua."
"Viekää koululapset ulos kedolle ja opettakaa heitä istuttelemaan puita ja pensaita, niin saattepa nähdä, että he pian oppivat rakastamaan ja suojelemaan sitä, josta itse ovat nähneet vaivaa", neuvoi pastori Omeyer, joka sattumalta seisoi heidän takanaan.
Anton oli tällä välin mennyt kylänvoudin luo ja tehnyt tunnustuksensa.
Kylänvouti Vold muisti varsin hyvin vanhan Riben suvaitsemattomuuden etäistä sukulaistansa kohtaan. Ja hänhän oli, vaikka ei tuntenutkaan Antonia, innokkaasti puolustanut häntä, hänellä kun itsellään oli katkeraa kokemusta tällä alalla. Vold oli ylioppilas-aikanaan kärsinyt suurinta köyhyyttä sen tähden, että hänen rikas, lapseton tätinsä oli testamentannut koko omaisuutensa eräälle sisarensa tyttärelle, joka oli hänen suosikkinsa ja jonka sen tähden piti saada kaikki tyyni ja elää ylellisyydessä sill'aikaa, kuin hänen köyhät serkkunsa lueskellessaan laihtuivat niin, että luut pyrkivät ulos nahasta.
Ensi jouluna oli tämä serkku tosin ilosta lahjoittanut kummallekin miesserkulleen kultavitjat, mutta vuoden päästä hän sitte oli jo naimisissa ja hän tai oikeammin hänen miehensä tarvitsi rahaa muuhun.
Vold siis nyt tunsi suurta sääliä Antonia kohtaan, ja jos ei olisi ollut lakia eikä oikeutta, niin hän olisi heti paikalla antanut Antonille anteeksi, vaikka hänellä olikin oikeuden kultanauha lakkia kaunistamassa. Sydän loistaa usein kauniimmin kuin virkapuku yksin kylän voudillakin.
Mutta vaikka nyt täytyikin tulla tutkinto ja tuomio, niin kyllä se oli tuleva korvatuksi, siitä sai Anton olla vakuutettu. Hän lupasi toimittaa, että kaupunki korjuutti hautapatsaan ja panetti siihen vähän varovamman kirjoituksen.
"Sillä näettekös, hyvä Ribe, kuka hyvänsä olisi teidän sijassanne voinut suuttua. Minä oikein sydämmestäni säälin teitä … ja teen teidän hyväksenne, mitä suinkin voin."
"Se on oikein suurenmoista", änkytti Anton, jonka entinen nöyryys pääsi kokonaan voitolle tästä myötätuntoisuudesta.
"Suurenmoistako?" kysyi Vold kummastellen.
"Niin sitä se on … se totisesti on vähän… Ei, täytyy sanoa, että se on suurenmoista", puheli hän vielä etehisessä mennessään.
Iltapäivällä meni myöskin lastenkodin Ane kylänvoudin luo puhumaan sekä tohtorin ahneudesta että Antonin rehellisyydestä ja hurskaudesta.
"Eipä siltä, että minulla olisi mitään tekemistä hänen kanssansa, mutta totuuden pitää tulla ilmi, ja Herra tietää, että se mies on saanut kärsiä tavattoman kovaa kohtelua. Muuten minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssansa."
Ane olisi varsin hyvin saanut jättää sanomatta tuon valeen, sillä kylänvouti ilmankin puolusti Antonia niin lämpimästi kuin mahdollista.
Seuraavana päivänä tutkittiin häntä.
Kutsuttujen todistajain joukossa oli ensi sija haudankaivajalla, joka aikaisin aamulla oli nähnyt hävityksen ja käynyt sen ilmoittamassa. Hän kertoi nyt asian uudestaan hitaasti ja juhlallisesti:
"Oli aikaisin eilisaamuna kello kuuden tai puoli seitsemän paikoilla, en tiedä niin tarkkaan… Minä olin juuri juonut kahvia ja menin katsomaan ikkunasta. Näytti sumuiselta ja minä sen tähden käskin Rasmesta tuomaan vinniltä alas sadenuttuni…"
"Niin, niin," sanoi Vold, "tuota sinun ei tarvitse kertoa, ei se kuulu asiaan. Sinä siis menit hautuumaalle."
"Ei, ei, kyllä minun pitää kertoa oikein, miten se oli. Jos minulla ei olisi ollut sadetakkia, niin minä en olisikaan mennyt sitä tietä, sillä minä aioin toiselle puolelle kaivamaan Berndinen hautaa. Kerronko nyt siitä lähtein, kuin menin aidan ylitse, vaiko siitä, kuin tulin hautapatsaan luo? Minusta se on ihan sama."
"Ala sitte aidasta, ei siitä ole pitkältä hautapatsaalle", sanoi Vold.
"Minulla oli lapio olkapäällä, ja astuessani ajattelin: onhan nyt oikein lämmin eikä ole märkäkään, paras on jättää sadetakki tuonne katoksen alle. Ja niin minä teinkin. Mutta astuessani siinä nurmikkoa pitkin lipesin ja kaaduin ja olipa oikea onni, että en loukkautunut pahemmin, kun otetaan huomioon, mitä minulla oli kannettavana ja että rautakanki oli maassa selkäni alla. Siitähän jalkani juuri lipesikin. Ja siten minä tulin katsahtaneeksi hautapatsaasen, mutta silloin en ollut uskoa silmiäni; sillä tiesinhän, minkä näköinen se oli edellisenä päivänä, ja nyt se oli ihan turmeltuna."
Sitte Anton ihan menehtyneenä teki tunnustuksensa.
Haudankaivaja kuunteli ja nyykytti päätään ja mutisi koko ajan. Kylänvouti kehoitti häntä olemaan salaamatta mitään, ja kuin Anton sen tähden lopulla kertomustansa puhui valkeasta haamusta, joka astui rinnettä ylös, virkkoi haudankaivaja:
"Se oli varmaankin se valkea hevonen!"
Kirjuri katsahti ylös ja nauroi, kuulijat tekivät samoin. Ja kylänvouti koetti saada haudankaivajaa pysymään vaiti.
"Niin, se on tottunut pääsemään sieltä pois sitä tietä, yläveräjästä, ja siksi yöksi unhottui se ulos", sanoi haudankaivaja.
"Olehan vaiti, sinun vuorosi tulee sitte", keskeytti kylänvouti hymyillen.
"Hyh, sellaista tyhmeliiniä!" sanoi Ane suutuksissaan puoliääneen.
Tuo tietysti tarkoitti Antonia.
Mutta Anton sanoi hiljaisesti ja vakavasti:
"Se oli sittekin Jumalan lähettämä! Pietarin tykö lähetti hän kukon, minun luokseni hevosen… Se totisesti on suurenmoista…"
Tutkinto päättyi, tuomio tehtiin ja Anton sai vähäksi aikaa vankeutta. "Sitä ei paha kyllä käynyt välttää", sanoi kylänvouti. "Mutta minä lupaan teille, Ribe, että ne päivät tulevat hyvästi maksetuksi, ne toimittavat teille takaisin jotakin perinnöstä."
Lastenkodin Ane aavisti sitä. Sen tähden hän menetteli hyvin varovaisesti. Ei kenenkään pitänyt saaman huomata hänen ja Antonin välillä mitään erikoista.
Ainoastaan kerran kävi hän hänen luonansa tuona vankeusaikana. Ja se käynti vaikutti syvästi Aneen. Olihan toista ajatella jotakin asiaa kuin nähdä se elävänä edessänsä.
Ane oli kyllä ajatellut Antonia ja miten raskaalta hänestä vankeus tuntuikaan. Eikö hän paljon enemmin itse olisi ansainnut rangaistusta kuin Anton!
Mutta hyvin liikutetuksi Ane sittenkin tuli astuessaan pitkää käytävää, jonka seinässä oli monta numeroitua ovea, kuullessaan vanginvartian avainkimpun helinää ja nähdessään oven aukeavan sekä Antonin istuvan kovalla puupenkillä ja katsahtavan ylös vielä enemmän masentuneena ja sortuneena kuin ennen.
Suru ja yksinäisyys olivat tehneet syviä merkkejä hänen kasvoihinsa. Kädet riippuivat velttoina, sillä ei kukaan ollut ajatellut minkään työn toimittamista hänelle.
Ane olisi heti syöksynyt hänelle kaulaan, jos ei tuo; kiusoittava vanginvartia olisi koko aikaa pysynyt oven sisäpuolella.
Mutta kyyneleet hänelle tuli silmiin, ja sekin oli kylliksi Antonille.
Anen käynti ja se, että hän muisti häntä ja ajatteli häntä tänä masentavan surun aikanakin, se jo teki Antonin kiitollisemmaksi häntä kohtaan kuin mikään muu.
Ane tunsi sen samassa silmänräpäyksessä. Se oli jotakin niin lämpöistä ja suloista; ihmeellinen ilon ja onnen tunne täytti heidät molemmat.
Anton nosti kätensä suupieleen ja sanoi vilpittömämmin kuin milloinkaan ennen:
"Se on oikein suurenmoista…"
Eikä Ane nyt sitä vastustanut. Mutta hän sanoi nopeasti jäähyväset, sillä ei kenenkään pitänyt saada huomata heidän välillänsä olevan mitään erikoista. Siihen oli Anella omat syynsä.
Mutta päästyään ovelle ei hän voinut olla kääntymättä eikä sanomattaAntonille:
"Sinä olet paljon parempi minua, Anton, vaikka istutkin täällä. Sinä olet paljon parempi kuin kaikki muut vapaat ja irralliset, se on varma."
Vanginvartian mielestä se ei ollutkaan liiaksi sanottu, sillä koko kaupunki tiesi kertomuksen Anton Riben surullisista vaiheista. Ja jos jury-oikeus olisi ollut häntä tuomitsemassa, niin hän ihan varmaan olisi tullut sekä vapautetuksi että kunnioitetuksikin.
Mutta Ane ei tahtonut saattaa ketään, kaikkein vähimmin kylänvoutia aavistamaan heidän välistä suhdettansa. Sillä siitä asti, kuin Ane oli jättänyt raha-arkun hänelle, luuli Ane huomanneensa, että hänkin oli voudinkin mielestä saanut osakseen liian vähän. Eihän viidensadan taalerin summa antanut kovinkaan paljoa korkoa vuodessa.
Antonin istuessa vangittuna olisi ensimmäisen puolen vuoden korot ollut pois maksettava. Ja ne, jotka niitä nyt saisivat, tulisivat saamaan koko vuosikoron, voisivatpa vielä olla melkein varmat, että se tulisi heille koko ikänsä.
Kaksituhatta taaleria nyt yhteensä karttui, ja oli päätetty jakaa ne kymmeneen osaan.
Koko kaupunki sai hyvissä ajoin tietää, mikä juhlapäivä nyt koitti, sillä kello viidestä kuuteen aamulla pyhitettiin se soittamalla kirkon kelloa.
Kaupunginvaltuusmiehille ehdotti kylänvouti, että testamenttaajan sukulainen Anton Ribe, saisi ensimmäisen osan, kaksisataa taaleria vuodessa koko ijäkseen. Tätä ehdotustaan puolusti hän lämpimästi kuvailemalla Antonin puutteenalaista tilaa ja hänen likeistä sukulaisuuttaan testamenttaajan kanssa.
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Toiseksi ehdotti hän, että toinen osa samoin elinajaksi annettaisiin testamenttaajan uskolliselle palvelijalle Ane Olsenille, jonka verraton rehellisyyshän se oli vaikuttanut, että suurin osa rahoista edes tulikaan kaupungin hyväksi.
Tämäkin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Kuin Anton pääsi vapaaksi, ei kukaan katsellut häntä halveksivasti siitä syystä, että hän oli ollut vangittuna; sen hän huomasi varsin hyvin. Hän pikemmin oli päivän sankari eikä suinkaan vähimmin lastenkodin Anen mielestä.
Ane katsoi kuitenkin viisaimmaksi antaa ensin vuosikauden kulua, ennen kuin rupesi Antonin yhtiökumppaniksi. Mutta sitte tekikin hän sen perin pohjin. Ja kyltissä pienen valkoisen talon seinällä, jossa he alottivat siirtomaan tavarain kauppansa, oli sinipohjalla kultakirjaimilla "Ribe ja Kumppani"; eikä kumppani ollut kukaan muu kuin lastenkodin Ane.
Hautuumaalla oli nyt myöskin kirjoitus patsaassa yhtä loistavana ja kauniina kuin ennen, mutta se oli kylänvoudin pyynnöstä muutettu toisin kuuluvaksi.
Äiti.
Lastenkodin Ane ei juuri näyttänyt ulkonaisessa elämässään mitään erikoisia merkkejä siitä, että hän oli Nilkku-Olan ja Vene-Riitan tytär, mutta hänen sisällänsä pysyivät nuo sukumerkit yhä jäljellä.
Eikä hän koettanutkaan niitä sukumerkkejä itsestään karsia; toisenlaisissa oloissa olisivat ne saattaneet kehittyä hyvinkin pahoiksi. Hän oli sellaisenansa ainoastaan siirtynyt ylemmäksi vähän arvokkaampaan säätyluokkaan.
Mutta vuosikauden kuluttua avioliitossa syntyi hänelle poika, ja siitä alkoi uusi kausi hänen elämässään. Sillä ei mitään siitä kaikesta, kuin hänelle oli tähän asti tapahtunut, käynyt verrata tähän.
Äidin ilo orasti niin kuin verholehdet uudessa hitaasti kasvavassa taimessa. Äidin ilo, tämä vaimon puhtain ja autuaallisin tunne, täytti hänen sydämmensä kiitollisuudella Jumalaa kohtaan. Ja kiitollisuus herätti hänessä halun tulla hyväksi.
Kuin rakkauden aurinko kerran paistaa johonkin huoneesen, leviävät sen säteet silloin sekä lapsiin että vanhaan, nojatuolissa lepäävään äidinisään.
Äidin isä oli nyt etsittävä. Olipa hän ennen ollut millainen hyvänsä, niin nyt hän oli sekä isä että äidinisä.
Ane läksi itse maalle tuomaan tylsistynyttä vanhusta kaupunkiin ristiäisiin.
Ja Nilkku-Olassa heräsi uusi lämpöisempi tunne eloon, ilo siitä, että hänellä halveksitulla, pilkatulla vaivaisella, oli niin varakas tytär, ja vielä enemmin ilo siitä, että hänellä nyt oli lapsenlapsi, joka oli ristittävä hänen kaimaksensa.
Siinä oli luottamusta, joka levisi sovittavana hänen olemukseensa ja teki hänet vielä jonkin arvoiseksi, vaikka se arvo olikin vähäinen.
Se teki hänet pikku Olan kärsivälliseksi hoitajaksi. Sillä ukko jäikin ristiäismatkaltansa kaupunkiin. Ane ei hennonnut lähettää häntä enää maalle, vaikka hänestä tosin ei ollutkaan mieluista luopua vaivaisavusta, ukon vapaasta elatuksesta.
Vuosikausi hänellä enää olikin elettävänä eli paraiksi sen verta, että sai nähdä elämänsä pimeällä taivaalla iltaruskon kajastuksen.
Espedal oli sairas, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä kotosalla, kuin kuuli Nilkku-Olan olevan kuolemaisillaan.
Oli hänellä myöskin vielä sanomatta viimeinen sana Anelle, joka aina lapsuudestaan asti oli tuottanut hänelle murhetta ja levottomuutta.
Ja se sana tuli niin lyhyesti ja syvämietteisesti ja hämärästi, että se sitte seurasi Anea kuin jokin ennustus läpi koko elämän.
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö", sanoi hän viitaten poikaan.
Sitte hän palasi Timianintorin laitaan, vetäen sekä jalkojaan että keppiään. Hänestä oli vaikea luopua tästä heikosta, hauraasta elämänlaivasta ennen sen pääsemistä satamaan.
"Mutta Herra, sinä viivyt", huokasi hän väsyksissä nojatessaan ruumis-arkku-kyltin alla olevaan pihtipieleen ja levätessään yhden ainoankin rapun tähden.
Hänen tyttärensä tuli vastaan ja auttoi hänet sisään.
"Ai, ai, oli hyvin pahasti, että läksit ulos, isä."
"Oikein se oli, että läksin, lapseni."
"Mutta sinä ihan varmaan tulet tosi sairaaksi."
"Kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata."
Ja muutamain päivien päästä hän makasikin, nukkuneena vähäksi tai kauaksi aikaa sen mukaan, miten pian kukin uskoo ylösnousemisen aamun koittavan.
Mutta tytär muisteli hänen sanojaan: kyllä kaikki käy hyvin, kunhan saan vähän maata.
"Se oli ennustus niin kuin moni muukin Espedalin lause", sanoi Omeyer haudalla ja syystä kyllä.
* * * * *
Kukapa isä tai äiti ei mielellään tahdo viedä lastansa kasteelle, yksin silloinkin, kuin heidän sydämmensä ovat niin täynnä ajallisten etujen himoja kuin Anen.
Vaikka joku ei siitä pidäkään lukua itsensä tähden, tahdotaan sitä kuitenkin lapselleen.
Moni merimies, joka ei enää tahdo eikä uskalla rukoilla itsensä puolesta, huokailee kuitenkin kajuutassaan kyynelsilmin lapsensa puolesta.
Moni ajattelija, joka on itse tullut epäilijäksi, iloitsee kuitenkin, kuin kuulee vaimonsa opettavan lapselle turvallisia lastenrukouksia.
Ja eikö se todella ole kuin sulostuttava ja kaunistava auringon välähdys kylmänä talven kaltaisena elämän päivänä.
Ane ajatteli ainoastaan pikku Olaa ja eli ainoastaan häntä varten.
Anton parka sai nyt aina olla unhotuksissa, milloin tuli puodista sisälle.
Ja joka kerran, kuin Ane ajatteli mahdolliseksi, että jokin vaara saattoi uhata pikku Olan ruumista tai sielua, jokaisessa kaikkein vähimmässäkin vilustuksen tapauksessa tai huonon taipumuksen vilahduksessa oli Ane näkevinänsä Espedalin läpitunkevan katseen ja kuulevinansa hänen kumean vakavan äänensä lausuvan:
"Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."
Paras oli puhella Omeyerin kanssa näistä sanoista, jotka lakkaamatta palasivat hänen ajatuksiinsa.
Omeyer hypähti ylös, kuin kuuli Espedalin sanat. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa näitä ymmärtämättömiksi ja ikävystyttäviksi, mutta hän kävi jälleen istumaan, katsoa tuijotti vastaiseen seinään ja sanoi:
"Niin, niin … niin, niin … kyllä siinä on jotakin merkitystä."
"Niin, ihan varmaan siinä on", vastasi Ane peloissaan.
"On", sanoi Omeyer, ehdittyään nyt muodostella sen ajatuksen oman luontonsa ja käsitystapansa mukaan, "Espedal tarkoitti, että Jumala voi lastemme kautta helpoimmin tehdä meidät itsemmekin hyviksi lapsiksi ja valmiiksi menemään hänen valtakuntaansa. Minä olen usein elämässäni nähnyt Jumalan lähestyvän lapsien kautta yksin sellaisiakin, jotka ovat kauimpana hänestä. Lasten kautta totuttaa hän meitä luopumaan monesta pahasta tavasta, joita meidän täytyy juuri lasten tähden karttaa; ei papit eikä maallikot voi paremmin kuin lapsemme opettaa meitä olemaan kärsivälliset ja unhottamaan oman mukavuutemme."
"Niin, se on totta", vastasi äiti huolissaan.
"Sinä saat kokea paljon enemmänkin", jatkoi pappi. "Saat nähdä, että Jumala lapsen kautta opettaa sinulle sekä katkismuksen että selitykset uudestaan, ja kuin täysikasvuisena niitä opimme, niin ei se enää tapahdukaan yksistään kirjainten mukaan, vaan me usein vaivumme niin syviin ajatuksiin, että lapsemme ihmeissään herättävät meitä niistä."
"Ei mikään olisi minulle mieluisempaa", sanoi Ane halukkaasti.
"Sen kyllä uskon", sanoi pappi. "Rakkaus lapsiimme, ilo, jota he tuottavat meille, ja myöskin monet murheet heistä ja surut heidän tähtensä, kaikki ne ovat keinoja, joilla Jumala meitä vetää puoleensa."
"Sen minä tiedän", vastasi Ane iloisesti. "Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista ikävöimistä Jumalan puoleen kuin siitä lähtein, kuin pojan sain."
"Ja sinä olet vast'edes vielä yhä enemmän ikävöivä häntä, mitä kauemmin poika sinulla on. Sitä se Espedal juuri tarkoitti, ja hän oli oikeassa. Lapsista alkaa meille uusi elämä. Ne täyttävät ympärillämme ilman kevätauringolla ja kukkaistuoksulla. Me saamme kokea puhtaampaa ja jalompaa kevättä ja kesää meidän lapsissamme, vaikkapa vuosien myrskyt olkootkin jo puhallelleet pois lehdet meidän omista oksistamme, eikä kukaan meistä voi toivoa elämänsä taivaalle kauniimpaa iltaruskoa, kuin lastemme onni on."
"Miten kaunista se oli!" sanoi Ane kotiin mennessään.
Jälkivaikutuksia.
Pikku Ola oppi jo pienenä poikana oleksimaan alhaalla puodissa, sillä siellä oli aina vähän runsaammin vaihtelua kuin asuinhuoneissa, ja aina siellä oli jotain etuakin. Mutta sitä tapahtui ainoastaan silloin, kuin äiti oli muissa toimissa, sillä hän ei koskaan tahtonut päästää poikaa puotiin, hänellä ei ollut vähääkään luottamusta häneen.
Milloin ei ollut ostajia puodissa, istui Ribe tavallisesti sen takana pikku konttorissa, huolellisesti hoidellen kirjoja ja kirjeenvaihtoa.
Ja silloin oli pikku pojalla aina täysi vapaus puodissa. Sormet kaivelivat kaikkia laatikoita ja taskut muodostuivat pieniksi kaupan haaraosastoiksi.
Puotipoika ainoastaan nauroi eikä sanonut mitään, sillä hänestä tuo oli ihan luonnollista.
Kuin isä tuli puotiin, muuttui se yht'äkkiä ruokahuoneesta leikkihuoneeksi.
Poika osasi leikitellä millä hyvänsä: kirjoituskirjoilla, Eidamin juustolla, saapasmuste-rasioilla, tauluilla ja peileillä. Mutta kaikkein hupaisinta oli kosketella pitkällä kepillä katossa olevia tavaroita ja ottaa nauloista alas sadelakkeja.
Kohta hän jaksoi saada alas myöskin sadetakit ja housut, niin että lattialle karttui isot keltaiset kasat vaatetta ja puotipoika kyllästyi ja antoi niiden olla siinä paikoillaan. Silloin Ribe aivan tyynesti ripusti kaikki takaisin kattoon. Hänhän olikin tottunut tekemään kaikki itse.
Hänenhän itsensä täytyi joka aamu herättää puotipoika ja vielä mennä uloskin avaamaan ikkunanluukut ja ovi, jos mieli saada puotia auki ajoissa ja estää torille meneviä ihmisiä luulemasta, että olikin aikomus pitää se kiinni.
Ja eikö hän itse mieluisemmin juossut aittaan ja käskenyt nenäkkään vastauksen saamisen uhalla puotipoikaa noutamaan uutta rusinalaatikkoa, kuin pohja yht'äkkiä tuli esiin puodissa olevasta laatikosta ja ostajia oli odottamassa.
Eikö hän juuri ollut se mies, joka ei ollut syntynytkään käskemään ja joka sen tähden oli kasvattanut ensimmäisen puotipoikansa sillä tavalla ja varmaan oli samoin kasvattava kaikki muutkin.
Mutta jos oli paljo ostajia puodissa, juoksi pikku Ola isänsä kanssa laatikolta toiselle ja sai mitään pahaa pelkäämättömältä isältä vähäisen osan kaikesta syötäväksi kelpaavasta, niin kuin se olisi ollutkin hänen ainoana ruokatulonansa.
Kohta teki Ola itsekin kauppoja. Alku tapahtui markkina-aikaan purutupakalla ja sellaisella pikku tavaralla, jonka antamiseen muilla ei ollut aikaa.
Talonpojat, miehet ja vaimot, makailivat puotipöydän varassa, joka oli täynnä sarkapakkoja ja sukkakimppuja, ja puhella lavertelivat pikku Olan kanssa, joka näytti olevan vakuutettu omasta arvostaan. Hän veti laatikosta esiin tupakkakäärön ja mittasi siitä korttelittain messinkimittaa vasten, joka oli upotettu pöytään. Sepä oli kelpo poika eikä tehnyt niin tarkkaa mitatessaan, sanoivat talonpojat kiitellen. Sitte ei muuta kuin leikata poikki ja ottaa vastaan rahat.
Tämä viimemainittu työ tuli kohta viehättävimmäksi, sillä saattoihan silloin tällöin aina joku raha hyvin helposti jäädä käteen rahoja heittäessä laatikkoon.
Siten kasvoi poika, oppien koko joukon pahoja tapoja.
Mutta sunnuntai-aamuna ennen kirkkoon menoa oli isällä tapana lukea saarna, sillä pappi viivytti kirkossa ainoastaan pari tuntia ja se oli kerrassaan liian vähä aamupäiväksi.
Puotipojalle ja Olalle hän luki hitaasti ja yksitoikkoisesti vähintäin tuntikauden.
Jos saarna vastoin luuloa loppui ennen yhteensoittoa, niin Anton viattomasti jatkoi sitä vapaasti, käsi suupielessä ja ruumistansa heilutellen.
Ane mieluisimmin asetti niin, että ei ehtinyt saada talousaskareitansa tehdyksi ennen kuin kirkkoaika alkoi.
Näin istuivat he eräänä pitkänperjantain aamuna. Raskaat, synkät sadepilvet tekivät mielenkin alakuloiseksi; Uuni savusi ja pikku Ola istui odotellen, että siitä tulisi tulipalo.
Mutta savu haihtui ja hän rauhoittui ja tuli rohkeammaksi. Puotipoika istui tulen edessä ja haukotteli niin, että kyyneliä tuli silmiin, joten hän näytti hyvin liikutetulta, ja sitä hän koetti saada Riben huomioon.
Ola heilutteli jalkojansa ja katseli kadulle, kadehtien kumppaneita, jotka, pitämättä vähintäkään lukua sateesta, joukottain riensivät ylämäkeen matkalla Svartemyriin etsimään ensimmäisiä hyyppäin munia.
Hetkisen tunsi hän kuitenkin mielessään jonkinlaista tyytyväisyyttä, että oli niin paljon jumalisempi muita. Noillahan oli muutamilla vaaleat housutkin pitkänäperjantaina. Hän katsahti hiukan hyvillään omia mustaverhoisia sääriänsä.
Kuitenkin hän ajatuksissaan seurasi muita poikia Suolaseen.
Suolanen oli pikkukauppias, joka myöskenteli happamia ja suolaisia tavaroita. Samassa pikku huoneessa, jossa leveä sänky oli, oli myös laskupöydällä ikkunan edessä silliä, pieniä viiliastioita ja kovaksi keitettyjä munia. Ja kartiinittomassa ikkunassa oli lasia vasten seisomassa savipiippu ja leipäkakkara, puodin ainoa kyltti.
Ravintolaa ei ollut koko kaupungissa, ei edes senkään vertaa kuin tuoli konttoripöydän vieressä. Kuin keskiluokan nuoriso tahtoi lirkutella, meni se Suolaseen ja söi kylliksensä kolmesta killingistä.
Ane oli usein varoittanut Olaa sellaisesta kevytmielisyydestä, ja nyt poika, kuin mieleen oli tullut tuo farisealaisuus, ajattelikin inholla kumppaneja. He varmaankin aikoivat mennä Suolaseen nyt pitkänäperjantaina.
Postillan saarna oli lopussa ja Anton Ribe oli jo pitänyt vapaan esitelmänsäkin, mutta ei kuitenkaan luullut vielä saaneensa asiaa kyllin selville.
Näyttääkseen nyt lapselle havainnollisesti Vapahtajan kärsimyksiä, otti hän nuppineulan, ainoastaan pienen nuppineulan, eikä mitään rautanaulaa, ja rupesi näyttämään pojalle, miten kipeästi se koski käteen.
Ja hän tosiaan pisti!
Poika vetäsi kauhistuen kätensä pois, parkasi ja väänsi kasvonsa rumiksi.
Samassa tuli Ane.
"Oletko hulluna?" huusi Ane kokonaan masentuneelle aviomiehellensä. "Voi miten toivoisin olevani mies! Miten minä silloin kasvattaisin poikaa! Sinähän turmelet hänet ihan kokonaan! Sinulla ei ole ymmärrystä enempää kuin tällä halolla… Onko koskaan ennen kuultu tuollaisia hullutuksia?"
Anton neuvottomana piti kättään suupielessä ja oli vaiti, oli ihan vaiti koko päivän.
Äiti oli ystävällisempi poikaa kohtaan jumalanpalveluksen jäljestä, mutta Ola pelkäsi isäänsä koko päivän, ja se oli tuskallista isälle.
Näin kasvoi poika isommaksi.
Isä näki välistä minkä mitäkin hänen kujeitansa, esimerkiksi kuin hän kerran meni aittaan ja aikoi vanhan tavan mukaan ottaa kulauksen kirsikkaviiniä.
Siellä oli kaksi astiaa rinnakkain ihan oven vieressä, toisessa kirsikkaviiniä, sellaista kuin talonpojille annettiin kaupantekijäisiksi, ja toisessa kirjoitusmustetta. Ja hyllyllä niiden välissä seisoi kaksi lasia, jalka rikki kummastakin. Kiireessä ja aitan pimeässä otti Ola viinin sijasta mustetta ja syöksyi sitte kauhuissaan puotiin.
Ja, kuten sanottu, tämä ei ollutkaan ainoa kerta, kuin isänsä sitä näki.
Mutta mitä enemmin äiti toimitti omantunnon virkaa pojassa ja mitä enemmin hänen levottomat silmänsä vartioivat pojan pienintäkin liikettä, sitä enemmin veltostui perin rehellinen Anton eikä viimein hennonut sanoa enää sanaakaan pojalle.
Tai ehkä hän ei uskaltanutkaan, ehkäpä tuo nuppineula yhä vielä pisti häntä.
Hän vain lempeästi silitteli pojan tukkaa ja varoittavasti pudisti päätänsä.
Mutta Ane menetteli ihan päin vastoin. Hän vartioitsi poikaa eikä luottanut vähääkään häneen.
Poika tunsi sen kyllä ja kosti.
Ane ajatteli usein, kuinka paljon parempaa kasvatusta poika nyt sai, kuin hän itse oli saanut pienenä ollessaan, hän, jota ei ollut koskaan toruttu, vaan pikemmin kiitetty jokaisesta pikku kepposesta. Ja olihan hänestä kuitenkin tullut niin hyvä ihminen.
Kuitenkin hän nyt koetti melkein yksinomaan epärehellisillä keinoilla saada poikaa masennetuksi, milloin hän teki jotakin.
Poika ymmärsi tuon varsin pian; ei kaikki ollut ihan oikein äidinkään puolella; sen tähden hän kartteli äitiänsä kilpailun oikeudella niin kuin kärppä kettua.
Jos äiti silloin heltyi kyyneliin asti ja yritti puristamaan poikaa rintaansa vasten, silloin poika tallasi hänen paraimmat tunteensa maahan. Silloin hänen vastauksensa osoittivat kaikkein suurinta kunnioituksen puutetta ja hänen viitteensä olivat kaikkein loukkaavimmat.
Ja jospa hän sitä usein katuikin ollessaan poissa äitinsä luota, niin kuin hän todella katui, niin tapahtui kuitenkin yhä uudestaan ihan samalla tavalla.
* * * * *
Ola oli nyt neljännellätoista vuodella ja asui puotipojan kanssa.
Oli talvi-ilta. Silloin tällöin liiteli alas joku lumihiutuva. Jääkylmä itätuuli alkoi puhallella ennustaen lumimyrskyä. Tuulispäitä kiiteli pitkin mäkeä kuin vallattomat varsat.
Maa oli lumeton, ainoastaan siellä täällä näkyi vähä valkoista.
Pölyä ja roskaa oli harmaana pohjana lumipaikkojen välillä, ja nyt ne tuulessa kiehtoutuivat ylös ihmisten silmiin ja asettuivat taas milloin mihinkin, tietämättä oikein mihin päästä rauhaan.
Heikkoa tulen valoa näkyi Riben puodista. Tosin siellä oli kaksi pientä lamppua puotipöydällä, mutta koko joukko sadetakkeja riippui niiden edessä, pimittäen tulta, joka ei valaissut enempää kuin kipunat, joita terävä hevosenkenkä löi kivikadusta.
Ola oli juuri juossut sisältä puotiin, mutta isä kutsui häntä heti konttoriin.
"Osaatko auttaa minua? Tämä on varmaankin Englannin kieltä. Se on'Karoliinasta'."
Ola todisti ylpeänä, että se oli Englannin kieltä. Mutta saada sähkösanoma käännetyksi omalle kielelleen, sitä he eivät osanneet yhdessäkään.
Ribe oli samoin kuin enimmät muut pikku kaupungin porvarit ruvennut pieneksi laivan isännäksi, ja "Karoliina" oli hänen kivihiililaivansa nimi.
Sähkösanoma oli siis sieltä ja kuului näin:
"Karoline totally wreck Humber. All saved."
Olan täytyi noutaa sanakirja ja kartta, ja niiden avulla he vähitellen saivat selville kaiken muun paitse "totally" sanaa, jota he molemmat mietiskellen vähä väliä lausuivat pikku konttorissa. Sillä sitä ei ollut sanakirjassa.
Olasta oli tapaus varsin viehättävä, mutta hän ei ollut saanutkaan toimitetuksi varinaista asiaansa, mitä hänellä oli puotiin.
Ja kuin hän nyt läksi ulos, seurasi häntä Ribe, sähkösanoma kädessä, yhä mietiskellen tuota "totally wreck".
Torilla oli yhä roskaisempaa. Kaksi sitkeätä torimatamia tömisteli jalkojansa ja viuhtoi käsillään, sillä he tahtoivat pysyä kaupoissaan niin kauan, kuin tulet säilyivät sammumatta tuulessa.
Kaupungin ainoa torilamppu, joka riippui Riben nurkassa ja jota syötettiin öljyllä, oli jo sanonut hyvää yötä.
Saattoi paraiksi erottaa varjon näköiset haamut, jotka pimeästä tulivatRantakadulle, hiipivät yli torin ja katosivat Itäkadulle.
Jotakin mustaa tuli toisen torimatamin luo. Lyhdin valossa voi erottaa hänet matami Ribeksi nahkakauluksineen ja hyvine käsivarustuksineen. Niin, niin, hänellä kyllä oli lämmin ja hyvä.
Hän tahoi Gravensteinin omenia kuuden killingin edestä ja pani kaksitoista-killinkisen torimatamille käteen. Mummo luki omenat lyhtitulen edessä, mutta, ollen tylsynyt jo sekä näöltä että muilta aistimilta, seisoi sitte puhellen ja kaivellen rahalaatikkoaan, kunnes antoi matami Ribelle kaksitoista-killinkisen takaisin.
Lastenkodin Ane katsahti siihen lähellä lyhtiä ja hämmästyi, mutta oltuaan vähän aikaa neuvottomana pisti sen äkisti täyteen kukkaroonsa.
Ennen kuin hän sieltä ehti takaisin omalle ovelle, oli jo kaikki voitettu ja unhotettu.
Joku ostajatyttö tuli ovessa vastaan, kori kädessä, ja Ane näki Olan menevän rahalaatikolle. Hän oli siis ollut tekemässä kauppaa yksinänsä, sillä ei Ribeä eikä puotipoikaa näkynyt siellä. Ane pysähtyi hiukan ovelle katsomaan sadetakkien välitse.
Kas niin, jotakin välähti! Voiko se olla mahdollista? Kuin Ola pudotti rahoja laatikkoon, lensi jotakin kirkasta, hopearahan näköistä ilmaan ja Ola sieppasi suullaan ihan kuin koira sille viskattua leipäpalaa.
Tuo oli hirvittävää taitoa, jos se oli totta. Eikä lastenkodin Ane epäillyt sitä ollenkaan.
Hän syöksyi esiin, suoraan Olan luo, tarttui häneen kiinni ja tiuskasi:
"Mitä sinulla on suussa?"
"Veskuna vain", sanoi Ola kokeeksi.
"Valehteletko?" Eikä Ane väräyttänyt silmiänsä pois hänen suustansa."Valhe on yhtä paha kuin varkaus … ja varastaa on yhtä pahoin kuintappaa… Poika, poika, mitä sinä teet?" Ja ihan jyrkkään sanoi hän:"Sinulla on rahaa suussa."
Ola vähän nykäytti päätänsä ja avasi suunsa ikään kuin halveksivaan irvistykseen.
Mutta Ane kyllin kykeni huomaamaan pojan temput. Hän näki jotakin lentävän pöydällä olevaan kaulaliinapakkaan ja tuota pikaa veti hän sieltä näkyviin kirkkaan kaksitoista-killinkisen.
Puotipoika nauraa hihitti ja Anton siirsi tuon "totally wreck"-sähkösanoman vasempaan käteensä, voidakseen oikealla tukea suupieltänsä, ja oli vaiti, niin kuin oli ollut koko ajan.
"Lapsi parka, oma poikani!" valitti äiti. "Poika parka, tuollaistako tietä sinä rupeat käymään! Minä antaisin sydänvereni sinun pelastukseksesi."
Ja Ane tahtoi vetää häntä luoksensa, mutta poika työnsi halveksivasti ja vihaisesti katsoen äitinsä pois.
"Tässä täytyy tehdä jotakin", sanoi Ane loukkautuneen tavalla. Ja tuota pikaa hän olikin selvillä siitä, mitä oli tehtävä, ja läksi heti ulos kylmään tuuleen.
Nyt Anton astui hiljaa Olan ohitse ja ääneti silitti hänen päätänsä.Isältään Ola sitä kyllä kärsi.
"Mutta äiti ei saanutkaan kuulla sähkösanomaa", sanoi Ola äkisti, lapsilla kun niin helposti tapahtuu siirtyminen ajatuksesta toiseen. "Juoksenko sanomaan hänelle?"
"Juokse, se kai on parasta,"
Tuota pikaa seisoi Ane uudestaan puotipöydän vieressä ja sai sekä silmillään että korvillaan tiedon sähkösanomasta ja sen selityksestä.
"Oliko se vakuutettu, Anton?"
"En oikein tiedä, mitä vastaisin. Kyllä minä eräänä päivänä puhuin asiamiehelle vakuuttamisesta, mutta en minä ole saanut vakuutuskirjaa enkä myöskään ole maksanut."
"No, kaikissa tapauksissa olet vakuuttanut", virkkoi Ane. "Juokse, Ola, asiamiehen luo kysymään, onko Karoliina vakuutettu. Mutta älä puhu sanaakaan muuta, ymmärrätkö? Kysy vain, onko Karoliina vakuutettu."
Ola juoksi pois ja tuli tuota pikaa takaisin selittämään, että asiamies ei oikein muistanut, mitenkä se oli. Hän kai pelkäsi tappiota ja tahtoi mieluisimmin päästä siitä.
Nyt Ane meni pikku konttoriin ja saneli Antonille:
"Kun olen saanut tietoja Karoliinasta, mutta en tiedä, onko sitä suullisen välipuheemme mukaan katsottava vakuutetuksi, saan täten…"
Vastaus tuli tuota pikaa asiamieheltä, joka mielellään tahtoi saada vakuutusmaksun ja tietysti luuli Karoliinasta tulleen hyviä tietoja. Vastaus siis kuului, että "laiva tietysti oli vakuutettu".
Ane katsoi mahtavasti kolmeen mieheen ja hänen silmänsä sanoivat: "minun pitäisi olla mies."
Sitte hän jälleen läksi ulos. Hän ei ollut unhottanut ensimmäistä asiaansa.
Nyt hänen täytyi kulkea pilkko pimeässä, sillä torimatamit olivat juuri lähteneet kotiinsa. Viimein hän pääsi monta nurkkaa kiertäen pappilaan.
Pastori Omeyer oli juuri voimistelemassa lukuisan perheensä nuorimpain jäsenten kanssa suuressa kyökissä kaikkein, sekä palvelijain ja lasten että oman itsensäkin, suureksi huviksi.
Se kyllä soveltui varsin hyvin hänen luonnolleen, mutta täytyypä kuitenkin aina ihmetellä sitä isää tai äitiä, joka osaa asettua lastensa kannalle eikä ainoastaan leikitellä kaikkein pienimpien kanssa, vaan myöskin mellastella niiden kanssa, jotka ovat vallattomimmillaan, olla heidän paras leikkikumppaninsa sekä talvi-iltoina suuressa huoneessa että kesällä ulkona kedolla ja alhaalla rannassa, sekä tulla heidän ystäväksensä, jonka seuraa he kaipaavat.
Se suojelee pienokaisia paljolta pahalta ja se säilyttää paljon hyvää suuremmissa.
"Vai niin, sinäkö se olet, Ane?" sanoi pastori ystävällisesti, hypähti ylös lattialta ja pudisti itsestään pois tomun.
Niin, Ane se oli, ja hän tahtoi nyt niin mielellään vähän puhella pastorin kanssa.
Omeyer juoksi vihreän lampun luo niin kiireesti, että oli kaataa kumoon sekä lapset että palvelijat, sytytti sen ja astui viimein edeltä huoneesensa, näyttäen tulta ja tietä matami Ribelle.
Siellä nyt huolestunut äiti alkoi avata sydäntänsä. Hän kertoi suoraan kaikki poikansa kujeet ja näpistelemiset pitkin vuosia. Oli aivan omituista huomata, miten erittäin tarkkaan hän oli pitänyt poikaa silmällä ja miten hyvä hänen muistonsa oli.
Mutta nyt Ola oli jo niin suuri, että äiti alkoi kadottaa toivonsa ja välistä peljätä pahinta rakkaasta lapsestaan. Olan viekkaus ja varkauteen taipumus olivat tänään oikeen peljästyttäneet häntä.
"Mitä pitää minun tehdä, herra pastori? Hän on minun ainoa lapseni.Mitä voin minä tehdä?" Ja hän itki katkerasti,
Omeyer oli vaiti ja mietti. Anen oma nuoruuden historia oli tämän kertomuksen aikana yhä tarkemmin johtunut pastorille mieleen.
"Ei mikään uhri ole niin suuri, että en olisi valmis sitä tekemään, jos vain pojastani voisi tulla hyvä ja onnellinen ihminen. Minä olen usein ajatellut niitä kauniita sanoja, jotka lausuitte pojan pienenä ollessa, että 'lasten onni on kaunein iltarusko vanhempien taivaalla'. Se minulle johtui taas mieleen, kuin näin, miten hupaista teillä oli lastenne kanssa kyökissä. Mutta meillä ei lainkaan ole samoin. Jospa kuitenkin tietäisitte, miten minä huolehdin Olan puolesta yöt päivät! Minä elänkin ainoastaan häntä varten."
Nyt Omeyer katsoi olevan sopivan hetken ryhtyä vastaamaan.
"Kyllä minä tiedän, mitä sinun pitää tehdä", sanoi hän lempeästi, mutta vakavasti.
"Tiedättekö tosiaankin?"
"Kyllä … mutta oletko valmis siihen uhraukseen?"
"Olen", vastasi Ane kiihkeästi.
"Sinun täytyy uhrata itsesi."
Ane hämmästyi. Hän ei tuota oikein ymmärtänyt.
"Sinun täytyy tuomita itseäsi ja kuolettaa itsestäsi pahat himot. Ola on ainoastaan äitinsä poika."
Ane käänsi katseensa alas ja tähysteli, eikö mistään löytyisi pakopaikkaa.
"Nyt sinä et saa koettaakaan kiemurrella pakoon, vaan sinun pitää nöyrtyä ja kuunnella, niin minä puhun sinulle yhtä suoraan ja tuttavasti kuin ennen rippikouluaikana. Jos tahdomme saada hedelmää paremmaksi, täytyy meidän alkaa puusta. Ajattele nyt tarkkaan, sillä tämä koskee sekä sinun että lapsesi onnea; oletko itse vilpitön kaikessa? Minähän tiedän sinun lapsuutesi ja nuoruutesi, mutta kuinka paljo sinussa on jäljellä sitä luontoa, sen tietää ainoastaan Jumala. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että luulen sitä sinussa olevan paljonkin ja että sinun pitää koettaa muistella omia tekojasi niin paljon kuin mahdollista. Aiota nyt ihan viime päivistä. Etkö ole tänään tai eilen … jospa et juuri varastanut … niin…"
"Voi, Herra minua armahtakoon!" huokasi Ane ja kasvot sävähtivät punaisiksi ihan tukan rajaan asti.
"Tunnusta vain suoraan se, jota ajatellessasi nyt noin häpeät", sanoi Omeyer. "Nöyryytys, jota tuottaa pahan tekosi tunnustaminen sellaiselle ihmiselle, jota kunnioitat, tekee sinut hyväksi ja rehelliseksi, Ane."
Omeyer ei hellittänyt ennen, kuin Ane kertoi samaniltaiset rumat tapaukset.
"Ja ihan tänä päivänä!" virkkoi Omeyer hyvin säälivästi.
Ane koetti livahtaa pois koko asiasta, mutta pastori ei päästänyt.
"Nyt meidän pitää ihan ensin tutkia vain sinun omaa elämääsi, Ane." Hän taputti häntä olkapäähän. "Muistuttele nyt vain mieleesi kaikki epärehellisyydet, mitä enemmän niitä muistat, sitä parempi itsellesi. Sillä jos omatuntosi on ollutkin valpas lapseesi nähden, niin on se ollut nukuksissa, mitä itseesi tulee. Pitäisi olla ihan päin vastoin."
Ja Anen täytyi etsiskellä muististansa ja ajatella aina niihin aikoihin asti, kuin hän joutui naimisiin ja sitä ennen oli Riben talossa rannalla. Pastori auttoi häntä muistuttamalla paikkoja ja muita oloja eri aikoina.
Siitä tuli pitkä, hyvin pitkä jono kaikenlaisia kepposia, petoksia ja epärehellisyyttä. Viimein Ane kadotti kaiken vastustushalunkin pastoria kohtaan. Hän kertoi yksin sen onnistumattoman yrityksensäkin, kuin tahtoi omistaa itsellensä ja Antonille Riben koko raha-arkkua, ja tunnusti, kuinka hän pitkät ajat oli himoinnut Riben perintöä ja miten hän oli eräänä yönä ennen testamentin tekoa ollut pahassa kiusauksessa toimittamaan Ribeä pois tieltä, että Anton vastoin setänsä vihaa saisi perinnön.
Sitte Omeyer siirsi kaikki Anen teot lapseen, että Ane oikein näkisi, miten kauheita ne olivat äidin silmissä.
Ane vapisi pelosta.
"Ajattelehan, mitä sinusta olisi voinut tulla ja mikä nyt saattaisit olla tänä hetkenä, jos Jumala ei olisi auttanut sinua, tekemällä kiusaukset niin helpoiksi kuin mahdollista. Kummastuttaako sinua nyt, että lapsi on sellainen?"
Ane itki taas katkerasti.
Vähän ajan päästä hän nosti päänsä ja sanoi jyrkästi:
"Minä muutun ja tulen uudeksi ihmiseksi. Minä olen varoillani lapseni tähden. Ah, minä voisin tehdä mitä hyvänsä Olan tähden!"
"Ei, ei, Ane, tässä tarvitaan perinpohjaisempi kääntyminen. Täydellinen muutos ei tapahdu lapsen tähden eikä äidin rakkaudesta. Sinun pitää Jumalan avulla tulla uudeksi ihmiseksi hyvän ja oikean itsensä tähden ja oman itsesi tähden. Ja kuulehan, Ane, minulla on hyvä toivo sinusta."
"Entä lapseni, poikani, Ola? Teidän pitää ajatella häntä, eikä yksistään minua."
"Ei, vaikka lapsi olisikin tuhlaajapoika vielä kymmenen vuotta, niin minä nyt kuitenkin ajattelen ainoastaan sinua. Sillä jos sinä tulet Jumalan tykö, niin tulee lapsikin. Jos juuri muuttuu hyväksi, muuttuu samalla hedelmäkin. Muistatko Espedalin sanat, Ane: Hän on tuleva sinulle kurittajaksi Kristuksen tykö."
Molemmat olivat vähän aikaa vaiti. Omeyer oli hiukan levoton minkä mistäkin, jota oli lausunut ihan varmasti, myöntämättä vähintäkään poikkeusta, vaikka se olisi ehkä ollut tarpeenkin… Mutta täytyihän sanoa kaikki jyrkkään, muuten se ei olisi vaikuttanut, mitä hän lempeydellään tarkoitti.
"Mutta poikani!" vaikeroi Ane taas tuskaisesti. "Minä en voi sietää ajatusta, että Ola täällä olisi pitkät ajat tuhlaajapoikana."
"Se riippuu Jumalasta ja myöskin sinusta itsestäsi. Jos sinä itse tulet Jumalan lapseksi, niin opit myöskin odottamaan ja toivomaan ja olemaan tekemättä vastoin…"
"Tekemättä vastoin!" kuiskasi Ane rukoillen.
"Niin, Ane, sillä sinä olet, paha kyllä, tähän asti juuri tehnyt vastoin poikasi onnea ja menestystä. Joka lapsi on hyvin herkkä ottamaan vastaan, mitä sen vanhemmat siihen vaikuttavat. Joka päivä tarttuu heidän esimerkkinsä lapseen. Ja sillä, joka on kodissa vallitsevana, on myöskin lapseen suurin vaikutus. Ajattelehan mikä joukko tunteita ja ajatuksia sillä tavoin istutetaan lapsen sieluun ja miten ne viimein muodostuvat sen luonteeksi. Niin kuin sinä annat lapsen ruumiille ravintoa joka päivä, samoin annat sen sielullekin. Sinä et kertaakaan hennoisi antaa lapsellesi vahingollista ruumiin ruokaa, mutta sen sielua sinä ravitset valheella, ylpeydellä, vilpillä, panettelulla ja teeskentelemisellä, ja lapsi ahmii tuota myrkkyä silmillään, suullaan ja sydämmellään. Se kuuntelee tarkemmin jokapäiväisen esimerkin saarnaa kuin sinä papin sanoja. Etkö jo usko, että olet tehnyt ihan vastoin poikasi onnea, Ane?" kysyi Omeyer lempeästi.
Ane vapisi.
"Voi, Jumala auta minua!" huokasi hän.
"Sittepä myöskin käsität, että tie pojan sydämmeen käy sinun kauttasi. Sinun pitää ensin katua omia tekojasi ja parantaa oma elämäsi; sitte vasta voit parantaa hänet."
Ane läksi ja Omeyer palasi lastensa luo. Astuessaan kyökkiin kuuli hän kolmen iloisen lapsenäänen laulavan:
Mikko metsähän pyrki vaan,Vaikk' ei housuja ollutkaan.Mut äiti makkarasuolestaMikolleen laitteli housuja.
Nyt meni metsähän Mikkokin,Kuin oli päässynnä housuihin.Ylpeys on Mikon housut omat,Makkarahousut uudet, somat.
Tämä äkki muutos oli melkein liikaa Omeyerillekin. Hänen täytyi sivaista otsaansa.
"Olipa hyvä, että hän viimeinkin meni", sanoi poika.
Mutta sitte hän kohta jatkoi:
"Ei nyt maksa vaivaa leikkiä sinun kanssasi, isä; sinä vain seisot ja mietit etkä näe mitään."
* * * * *
Ane tosiaan rupesi huolellisesti pitämään vaaria itsestänsä tämän jälkeen ja hänellä olikin siinä ihan kylliksi tekemistä, sillä hän ei ollut rahtuistakaan parempi poikaansa.
Ja poika huomasi sen. Hän sitä ihmetteli ja mietiskeli, kun äiti ei enää huolinutkaan ottaa häntä kiinni kepposistaan vaan ainoastaan piti vaaria itsestään.
Ja poika ikään kuin tunsi siitä jo jotakin kunnioitusta äitiänsä kohtaan.
Mutta Ola oli jo suuri mies ja hänellä oli monta huonoa kumppania, muiden muassa puotipoika, joka häntä joka aamu ja ilta opetteli kaikkeen pahuuteen vinnikamarissa tuolla ylhäällä, jossa sadepisarat ja rakeet rapisivat pystysuoraan putoellen kattoikkunaan.
Rippikoulu-aika ei myöskään jättänyt mitään huomattavia merkkejä. Ei ollut enää ketään Espedalia pelottelemassa.
Omeyer koetteli kohdella Olaa samalla tavalla kuin ennen hänen äitiänsä.
Eikä Omeyeriltä koskaan puuttunut toivoa. Hän sanoi: "Pojat ovat poikia eikä tyttöjä; he ennemmin kuolevat kuin näyttävät mitään vakavia tunteita, varsinkaan omaisilleen. Mutta niitä on kuitenkin sielun syvyydessä, yksin Olassakin. Ja ne kyllä joskus tulevat esiin, kunhan vain odotamme ja rukoilemme."
Sitte tuli Olan lähteä merille. Oli ihan mahdoton saada häntä millään lailla pysymään kotona. Äiti itki ja pyysi, mutta siitä Ola tuli vain häijyn uppiniskaiseksi, niin että koko talossa ei enää ollut mitään rauhaa; hän paukutteli ovia, riiteli, pilkkasi ja matki, niin että kaikki häntä pelkäsivät.
Omeyerin täytyi viimein tulla sinne napsuttamaan sormiansa ja puhumaan hänen puolestaan.
"Antakaa hänen lähteä, pääsköön hän merille! Ehkäpä se juuri onkin paras keino kesyttää häntä."
Niin sai Ola lähteä. Oli kirkas päivä huhtikuussa ja hyvä lounastuuli. Vene melkein käänsi kölinsä laiturille, ja maalta päin tulevat puhallukset liitelivät mustina, levottomina, kammottavina varjoina pitkin aaltoilevaa selkää.
Vihreä, mustakantinen merimiehen arkku seisoi Riben talossa ovensuussa.
Puotipoika, olallansa suuri tukku makuuvaatteita käärittynä purjekankaasen, tarttui jo arkun toiseen päähän, ikään kuin merkiksi Olalle tarttua toiseen.
Ane oli viime ajat ollut hyvin äänetön, itseään hillitsevä, hyvä ja huomaamaton pojan vikoja sekä kätkeytynyt piiloon, milloin hellyys ja itku tahtoivat päästä voitolle. Mutta nyt hänessä tuntui mahtavaa, vastustamatonta vavistusta.
Ola huomasi sen, katsahti arasti puotipoikaan ja oli juuri ryhtymäisillään hänkin vapisemaan.
Silloin Ane nielemällä tukeutti itkun tulon ja sanoi ripeästi ja vapaasti: "hyvästi, Ola!" Mutta ei sanaakaan muuta.
Ola vähän hämmästyi eikä saanut lähteneeksi. Oli ihan kuin hän ei vielä olisikaan ollut valmis. Hän nosti purjekangaskääröä, kohautti vähän arkkua ja tunnusteli taskujaan, siinä hämillään odotellessansa.
Hän mielestään ei ollut koskaan niin rakastanut äitiään kuin juuri nyt.
Ane tunsi sen sanomattakin, tunsi yhä selvemmin joka silmänräpäys ja sanoi: "Nyt sinun pitää lähteä, ne odottavat jo."
Silloin Ola meni äitinsä luo, otti häntä kädestä, ja se tuntui äidistä suloiselta ihan sydämmen pohjaan osti. Pois päin kääntyneenä sanoi poika: "Hyvästi, äiti, voi nyt hyvin!"
Nämä sanat ikään kuin sisälsivät kiitollisuutta siitä, että äiti voi hillitä itseään, kunnes hän oli poissa.
Ja niiden kaiku ikään kuin ilmasi, että hän kyllä tiesi äitinsä sittemmin itkevän, vaikka hän ei sitä nyt tehnyt muiden nähden.
Isä seisoi puodin ovella ja käänsi lukon avainta toisten astuessa ohitse sekä liittyi ääneti seuraan, maahan katsellen kuten tavallisesti. Hän aikoi kiiruhtaa alas laiturille ennen Olaa, mutta ei saanut.
Ola sanoi ystävälliset jäähyväset hänelle, ja Anton piti päänsä kumarruksissa, mutta katsahti sentään arasti ylös ja sanoi hiljaa: "lähde Jeesuksen nimeen! onnea matkalle!" Samalla nousi käsi totuttuun tapaansa suupieleen.
Ola oli jo tarttunut vasemmalla kädellään airoon ja oikeata heilutti jäähyväsiksi puotipojalle ja isälle sekä äidille, joka välistä näyttihe avonaisesta ikkunasta, välistä piirtyi kartiinin taa itkemään ja rukoilemaan.
Iltapäivällä tuuli kääntyi länsiluoteesen ja koveni kovenemistaan. Nyt se puhalsi suoraan maata kohti, mutta laiva luultavasti jo oli kyllin kaukana merellä, ett'ei sen tarvinnut peljätä rantakareja.
* * * * *
Neljännestunnin matkan päässä länteen päin kaupungista oli Vardehougen.Sieltä näkyi aukeaa merta pitkälti ja laajalti länttä kohti.
Vardehougen oli kanervikkokunnas, täpötäynnä harmaita kiviä, kooltaan noin lampaan ja lehmän suuruisia. Hämärässä ne näyttivät ihan karjalaumalta, mutta päivän valossa ei siellä läheskään ollut niin kaunista eikä romantillista.
Sinne ylös astua ponnisteli Ane vastatuuleen. Hän kyllä koetti saada niin paljon suojaa kivistä kuin mahdollista, mutta kuitenkin täytyi hänen pitää muhviaan suunsa edessä, ett'ei kokonaan henki salpautuisi.
Hämärä jo varjosti maata ja merta. Kuitenkin näki Ane vielä, miten kovasti laineet kuohuivat pitkin koko rantaa ja ulompanakin, sillä saarien takana oli vielä peninkulman matka kiviä ja luotoja merelle päin.
Tyynellä ilmalla ne pilkistivät maininkien pohjista ylös mustankiiltävinä ja pyöreäselkäisinä kuin valaat; mutta myrskysäällä näyttivät ne pitkältä jonolta vedenalaisia räpytyslaitoksia, jotka roiskuttivat vettä korkealle ylös ilmaan.
Pauhu kuului alas rantaan asti, mutta siihen, jossa Ane seisoi, kuului se oikein kammottavalta.
Verrata mahtavan meren ääntä leijonan kiljumiseen on melkein samaa kuin verrata auringon paistetta tulitikun valoon.
Ei ole mitään jymyä maailmassa meren äänen kaltaista, milloin se oikein puhuu. Yksin ukkonenkin on vaan lasten leikkiä sen rinnalla. Mitäpä onkaan ankara jyräys, joka heti hälvenee ja kestää enintänsä minuutin tai kaksi?
Mutta meri, joka ärjyy rantaa vastaan! Kuin se joutuu kuohuksiin, silloin kestää sen kammottava laulu tyynesti ja keskeytymättä vähintäin vuorokauden, usein koko viikon.
Ole myrsky-yö ulkona meren seuduilla, ei edes niinkään kaukana kuin ulkona pienessä luotosaaressa, vaan ainoastaan luotsin, kalastajan tai talonpojan majassa rannalla tai rantasaaressa, jossa katot pilkistävät kivien välistä sitkeäselkäisinä kuten niiden asujametkin.
Ole siellä yksi myrsky-yö, niin sinäkin, kuultuasi etelän rajumyrskyn, tunnustat, ett'et koskaan ennen ole kokenut niin masentavaa jyrinää, niin mahtavaa pauhua.
On ainoastaan yksi lohdutus meren raivoa vastaan, se, että sinä itse olet maalla. Mutta jos joku sinun omaisistasi on tuolla ulkona, ehkäpä vielä rantakuohujen keskellä, jos olet äiti ja lapsesi on tuolla, silloin sinulla ei ole muuta lohdutusta kuin katsoa ylös Hänen puoleensa, joka voi hillitä myrskyt ja asettaa aallot.
Anea tuuli niin pahoin ahdisteli, että hänen täytyi siirtyä suuren kiviröykkiön siimekseen, joka luultavasti oli jäännöksenä sodan aikana käytetystä vahtitornista.
Hän istui, puhellen hiljaa itsekseen, mutta veri kiehui hänen kasvoissaan, joita myrsky ja tuuli vinkuen piiskasivat.
Alkoi pimetä, hän voi enää paraiksi erottaa suuret vesilätäköt kanervikosta.
Paperi hänen jalkainsa juuressa parin kiven välissä sai pienen sysäyksen ja vieri syrjään, mutta tuskin ehti pois kiven suojasta, kuin rapisten palasi samaan paikkaan. Sitä tekoaan oli tuo paperi tehnyt jo hyvin monta kertaa vaikka turhaan.
Pari kiveä tuolla alempana rinteellä alkoi liikkua. Niin, voipa kyllä odottaa melkein mitä hyvänsä sellaisessa myrskyssä täällä ylhäällä aukean meren rannassa, mutta tokkohan se sentään voi kiskoa irti kiviä ja kanervia?
Ei, tuollahan näkyi kaksi oikeaa lammasta! Ihan lähellä kuuli Ane myrskyn ulvonnan seasta halkinaisen lampaankellon kilinän. Ne näyttivät myöskin niin mielellään pyrkivän kiviröykkiön siimekseen ja katselivat ihmetellen Anea. Hän vaipui ajatuksiinsa, mutta lampaat katselivat häneen niin omituisesti, että hänen täytyi herätä niistä.
Nyt oli jo melkein ihan pimeä, mutta vielä näki Ane korkeiden aaltojen vierivän rantaan leveinä ja valkoisina kuin mahtavat lumikinokset.
Hän oli jossakin ennen nähnyt jotain sellaista suurta ja valkoista pimeässä … niin, nyt hän muisti. Se oli kirkossa sinä iltana, kuin hänet päästettiin rippikoulusta; se oli alttarivaate ja suuri Jeesuksen kuva.
Onnellinen ajatusten yhdistys Ane paralle. Hän alkoi muistella mitä Omeyer oli sanonut edellisenä päivänä, että valkoinen aaltojen kuohu saattoi myöskin olla alttarivaate. Ja sille alttarille, jota se vaate peitti, tahtoi Ane mielellään uhrata poikansa, jos Jumala pelastaisi hänen sielunsa.
Ja kuin pilvet hetkiseksi hajosivat ja länsipuoli yht'äkkiä valkeni, luuli hän näkevänsä Jeesuksen tulevan astuen vettä myöten.
Hän hypähti, sillä joku samassa koski häneen takaa päin; meren pauhussa eivät kuuluneet mitkään heikommat äänet.
Se oli Anton, jota myöskin oli levottomuutensa vetänyt tänne ylös. Hän piti hyvin arasti kättään suupielessä.
Ane veti hänet kanssansa kiviröykkiön siimekseen. Rakkaammasti ja lempeämmästi, kuin Anton oli nähnyt pitkään aikaan, kiersi Ane kätensä hänelle kaulaan, nojasi hänen rintaansa vasten ja alkoi itkeä.
Viimein hän sanoi:
"Jospa me vain voisimme olla sellaiset, kuin meidän pitäisi olla, Anton, ja pitää vaarin itsestämme … varsinkin minä … niin, varsinkin minä … silloin kyllä Jumala pitää huolen pojastakin. Sillä minä nyt äsken ihan omin silmin näin Jeesuksen astuvan tuolla merellä."
"Se on oikein suurenmoista", vastasi Anton. "Se totisesti on vähän…"Ja Anton oli oikeassa. Yksin Anekin hyväksyi nyt hänen sanansa.
Sitte he yhdessä läksivät hiipimään rinnettä alas.
Heidän takanansa välkkyi etäällä "Suurkiven" majakkatuli ikään kuin valvova äidin silmä yöllä — synnyinmaan ja kodin äidinsilmä.