"Useammin!"
"Kuinka?"
"Useammin!"
"Mitä Te sanotte?"
"Minä sanon: useammin."
"Useammin kuin mikä?"
"Kunnioitettava äiti, minä en sano useammin kuin mikä, minä sanon useammin."
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Miksi sanotte: useammin?"
"Sanoakseni kuten Tekin, kunnioitettava äiti."
"Mutta enhän minä ole sanonut: useammin."
"Te ette ole niin sanonut, mutta minä sanoin niin, sanoakseni kutenTekin."
Samassa löi kello yhdeksän.
"Kello yhdeksän aamulla ja kaikkina hetkinä olkoon ylistetty ja kiitetty alttarin pyhä sakramentti", hokaisi päänunna.
"Aamen", vahvisti Fauchelevent.
Kello tuli lyönteineen sopivaan aikaan. Se teki lopunuseammin-väittelystä. Luultavaa on, että ilman niitä lyöntejä eivät päänunna eikä Fauchelevent olisi milloinkaan selvinneet siitä vyyhdestä.
Fauchelevent pyyhkieli otsaansa.
Päänunna mumisi jälleen itsekseen, varmaankin jotakin hyvin pyhää asiaa ajatellen, mutta korotti sitten taas äänensä.
"Eläessään sai äiti Ristiinnaulitseminen kääntymyksiä aikaan. Kuoltuaan on hän varmasti tekevä ihmeitä."
"Varmasti, varmasti!" kiiruhti vakuuttamaan Fauchelevent, joka nyt koki selvittäytyä kompastuksestaan ja varoa uudelleen takertumasta sanoihinsa.
"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti Ristiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla kuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa Jumalan luo lausuessaan sanoja:Hanc igitur oblationem. Mutta vaikka ei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti Ristiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja sitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset määräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te olisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän jalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki hänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin esimakua."
Fauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.
"Aamen", sanoi hän.
"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä."
Päänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent oli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:
"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka pappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on ihmeellinen."
"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon paremmin kuin puutarhasta."
"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys."
"Kuten tekin, kunnioitettava äiti."
"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n erikoisella luvalla."
"Samanko, joka kruunasi keis …. Buonaparten?"
Moinen muistutus ei lainkaan sopinut niin taitavan miehen suuhun kuin Fauchelevent oli. Onneksi ei päänunna ajatuksiinsa vaipuneena joutanut sitä kuulemaan. Päänunna jatkoi:
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Pyhä Diodorus, Kappadokian arkkipiispa, tahtoi hautakiveensä kirjoitettavaksi vain tämän ainoa sanan:Acarus, joka merkitsee: maan matonen. Se tehtiin. Onko se totta?"
"On, kunnioitettava äiti."
"Autuas Mezzocanus, Aquilan pappi, tahtoi hautansa hirsipuun alle.Hänen tahtonsa täytettiin."
"Se on totta."
"Pyhä Terentius, mereen Tiberin suulle rakennetun satamakaupungin piispa, pyysi hautakiveensä kaiverrettavaksi isänmurhaajain merkin, toivossa, että ohikulkijat sylkisivät hänen haudalleen. Merkki kaiverrettiin. Vainajia täytyy totella."
"Niin tapahtukoon."
"Pyhän Bernhard Guidoniksen ruumis, saman Bernhardin, joka oli syntynyt Ranskassa Roche-Abeillen lähistöllä, vietiin hänen nimenomaisesta määräyksestään ja huolimatta Kastilian kuninkaan vastustuksesta dominikaanimunkkien kirkkoon Limogesiin, vaikka Bernhard Guidonis olikin ollut Tuyn piispana Espanjassa. Voiko kukaan väittää tätä vastaan?"
"Ei millään muotoa, kunnioitettava äiti."
"Tapauksen todistaa varmaksi Plantavit de la Fosse."
Muutamat helmet soluivat jälleen hiljaa päänunnan sormien lomitse. Hän jatkoi:
"Isä Fauvent, äiti Ristiinnaulitseminen on haudattava samaan arkkuun, missä hän on maannut jo kaksikymmentä ajastaikaa."
"Se on oikein."
"Se on vain entisten unien jatkoa."
"Minun tulee siis naulata hänen arkkunsa kansi kiinni?"
"Niin."
"Me jätämme siis hautaustoimiston avun huomioonottamatta?"
"Aivan niin."
"Minä olen korkeasti kunnioitettavan sisarkunnan käskettävissä."
"Neljä veisaaja-äitiä tulevat Teitä auttamaan."
"Arkun naulaamisessako? Siihen en heitä tarvitse."
"Ette, sillä kysymys on arkun laskemisesta…"
"Minne?"
"Maanalaiseen kammioon."
"Mihin maanalaiseen kammioon?"
"Alttarin alle."
Fauchelevent sävähti.
"Maanalaiseen kammioon, alttarin alle!"
"Alttarin alle."
"Mutta…"
"Te hankitte rautakangen."
"Niin, mutta…"
"Te nostatte kiven paikoiltaan kangen ja renkaan avulla."
"Mutta…"
"Vainajia täytyy totella. Äiti Ristiinnaulitsemisen tahto oli, että hänet haudattaisiin maanalaiseen kammioon alttarin alle, ettei häntä millään ehdolla vietäisi saastaiseen maahan, vaan että hän saisi levätä kuolleenakin siinä, missä oli elävänä rukoillut. Hän pyysi, s.o. käski meitä noudattamaan hänen tahtoansa."
"Mutta sehän on kiellettyä."
"Ihmisten kielto, Jumalan käsky."
"Jos ne saisivat siitä vihiä?"
"Me luotamme Teihin."
"Ah, minä olen kivenpalanen seinästänne."
"Neuvosto on kokoontunut. Äänestäjä-äidit, joiden mieltä vielä äsken kysyin ja jotka yhä pohtivat asiaa, päättivät, että äiti Ristiinnaulitseminen on tahtonsa mukaisesti haudattava arkkuunsa alttarin alle. Ajatelkaahan, isä Fauvent, jos täälläkin alkaisi tapahtua ihmeitä! Mikä kunnia Jumalassa luostarille! Ihmeet ovat ennenkin haudoista lähteneet."
"Mutta, kunnioitettava äiti, jos terveyslautakunnan tarkastusmies…"
"Pyhä Benedikt II vastusti eräässä hautaus-asiassa KonstantinusPogonatista."
"Jos poliisi…"
"Konodemarius, yksi niistä seitsemästä saksalaisesta kuninkaasta, jotka Konstantiuksen hallitessa tunkeutuivat Galliaan, myönsi erikoisesti nunnille ja munkeille oikeuden tulla haudatuiksi soveliaasti, s.o. alttarin alle."
"Mutta maaherran virastosta…"
"Maailma ei merkitse mitään ristin rinnalla. Martinus, kartesiolaisveljien yhdestoista kenraali, antoi yhdyskunnalleen tämän muistolauseen:Stat crux dum volvitur orbis."
"Aamen", tokaisi Fauchelevent, joka vähääkään hämmentymättä pääsi tällä aamenellaan pälkähästä joka kerta kun ei ymmärtänyt latinaa.
Ihminen, jonka on liian kauvan täytynyt olla vaiti, ei pidä kuulijakunnallaan väliä. Sinä päivänä, jolloin puhetaidon opettaja Gymnastoras pääsi vankilasta, tunsi hän polttavaa halua saada vihdoinkin purkaa kaikki nokkelat käänteensä ja ajatusjohdattelunsa ruumiistaan, pysähtyi ensimäisen puun eteen, jonka tapasi, piti sille pitkän puheen ja koki kaikin keinoin voittaa sen vakaumuksen puolelleen. Päänunna, joka hänkin oli vaiteliaisuussäännön alainen ja jonka varastot olivat myöskin ennättäneet täyttyä kukkuroilleen, nousi seisomaan ja alkoi puhua nopeasti ja tulvailemalla kuin sulkeistaan vapautettu virta:
"Minulla on oikealla puolellani Benedikt ja vasemmalla Bernhard. Kuka oli Bernhard? Clairvauxin ensimäinen päämunkki. Bourgognelainen Fontaines on siunattu seutu, koska se näki hänen syntyvän. Hänen isänsä nimi oli Técelin ja hänen äitinsä Alèthe. Hän alkoi Citeauxissa ja päätyi Clairvauxiin. Wilhelm de Champeaux, Châlon-sur-Saônen piispa määräsi hänet päämunkiksi. Hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa kokelasta ja hän perusti yhteensä satakuusikymmentä luostaria. Hän kukisti Abeilardin Sensin kirkolliskokouksessa v. 1140 sekä Pietari Bruysin ja hänen oppilaansa Henryn ynnä lisäksi erään lahkokunnan, jonka tunnustajia sanottiin apostolisiksi. Hän solmi sanoissa Arnold de Brescen, masensi munkki Raoulin, juutalaisteurastajan, hallitsi Reimsin kirkolliskokousta v. 1148, tuomitutti Gilbert de la Poreen, Poitiersin piispan, samoin kuin Éon de l'Étoilenkin, sovitti ruhtinasten riidat, opetti nuorta kuningas Ludvigia, neuvoi paavi Eugenius III:tta, järjesti temppeliherrain ritarikunnan, saarnasi ristiretkeä, teki kaksisataaviisikymmentä ihmetyötä eläessään, niistä yhtenä ainoana päivänä kolmekymmentäyhdeksän. Kuka oli Benedikt? Hän oli Monte Cassinon patriarkka. Hän oli toinen pyhän luostarilaitoksen perustaja, länsimaiden Basilius. Hänen perustamastaan veljeskunnasta on lähtenyt neljäkymmentä paavia, kaksisataa kardinaalia, viisikymmentä patriarkkaa, tuhatkuusisataa arkkipiispaa, neljätuhattakuusisataa piispaa, neljä keisaria, kaksitoista keisarinnaa, neljäkymmentäkuusi kuningasta, neljäkymmentäyksi kuningatarta, kolmetuhattakuusisataa pyhimystä, ja se on ollut olemassa tuhatneljäsataa vuotta. Yhtäällä pyhä Bernhard. Toisaalla terveyslautakunnan tarkastusmies! Yhtäällä pyhä Benedikt. Toisaalla poliisi! Valtio, terveyslautakunta, hautaustoimisto, määräykset, hallitukset, mitä meidän on niistä välittäminen? Tokkohan kukaan ohikulkija paheksisi tapaa, jolla meitä kohdellaan? Meillä ei ole edes oikeutta lahjoittaa tomuamme Jeesukselle Kristukselle! Teidän terveyslautakuntanne on vallankumouksen keksintöjä. Jumala tehdään poliisista riippuvaksi, sellainen on aika, jossa elämme. Vaiti, Fauvent!"
Fauchelevent ei ollut oikein omilla asioillaan tämän ryöpyn kestäessä.Mutta päänunna jatkoi:
"Luostarin oikeutta omalla tavalla haudata kuolleensa ei epäile kukaan. Vain hurjan kiihkon sokaisemat harhauskoiset voivat sen kieltää. Me elämme kauhistuttavan sekasorron aikaa. Siitä ei ole aavistustakaan, mitä pitäisi tietää, mutta siitä ollaan kyllä selvillä, minkä pitäisi ainiaaksi jäämän pimeyden peittoon. Raakuus, typeryys ja jumalattomuus vallitsevat. Tänä aikana on ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä eroitusta pyhän Bernhardin ja erään n.k. Köyhien Katolilaisten Bernhardin välillä, joka oli vain tavallinen maalaispappi ja joka eli kolmannellatoista vuosisadalla. Muutamat menevät pyhyyden häväisemisessään niinkin pitkälle, että vertaavat Ludvig XVI:n mestauslavaa Jeesuksen Kristuksen ristiin. Ja kuitenkin oli Ludvig XVI vain kuningas. Mitä siis enää Jumalasta välitetään! Ei ole enää oikeata eikä väärää, ei hurskaita eikä jumalattomia. Voltairen nimi kyllä tunnetaan, mutta Cesar de Busista ei tiedetä mitään. Ja kuitenkin on Cesar de Bus autuas ja Voltaire kirottu. Viimeinenkin arkkipiispa, Périgordin kardinaali, ei tiennyt edes, että Kaarle de Gondren seurasi Berulleä, että Frans Bourgoin seurasi Gondrenia, että Johannes Frans Senault seurasi Bourgoinia ja että Sainte-Marthen isä seurasi Johannes Frans Senaultia. Tunnetaan kyllä isä Cotonin nimi, ei siksi, että hän oli yksi rukous-isäin veljeskunnan kolmesta perustajasta, vaan siksi, että hugenottikuningas Henrik IV muodosti hänen nimestään kirosanansa. Mikä tekee pyhän Frans de Salesin miellyttäväksi maailman silmille, on se seikka, että hän tapasi harjoittaa petosta pelissä. Ja sitten hyökätään uskonnon kimppuun. Miksi? Koska on ollut olemassa huonoja pappeja, koska Sagittarius, Gapin piispa, oli Salonen, Embrunin piispan veli ja koska molemmat seurasivat Mommolia. Mitä se tekee? Estääkö se Martinus Toursilaista olemasta pyhimys ja antamasta viittansa puoliskoa kerjäläiselle? Vainotaan pyhimyksiä. Suljetaan silmät totuudelta. Pimeässä kulkeminen on tullut tavaksi. Verenhimoisimpia petoja ovat sokeat pedot. Kukaan ei enää tosissaan ajattele helvettiä. Ah sitä ilkeätä kansaa! Kuninkaan puolesta merkitsee nykyään samaa kuin vallankumouksen puolesta. Nykyään ei enää tunneta velvollisuuksia ei eläviä eikä kuolleita kohtaan. On kielletty kuolemasta hurskaasti. Hautaaminenkin on vain tavallinen virka-asia. Kaikki tämä kauhistaa ja surettaa. Pyhä Leo II kirjoitti varta vasten kaksi kirjettä, toisen Pietari Notariolle, toisen länsigoottien kuninkaalle, evätäkseen ja vastustaakseen vainajia koskevissa asioissa maaherran määräämisoikeutta ja keisarin ylivaltaa. Gautier, Châlonsin piispa, ei samassa kysymyksessä antanut perää Otolle, Bourgognen herttualle. Muinoin olikin maallinen virkavalta siitä seikasta meidän kanssamme yhtä mieltä. Ennen oli meillä sijamme neuvospöytien ääressä, missä maallisiakin asioita ratkaistiin. Citeauxin päämunkki, veljeskunnan kenraali, oli vakinaisena neuvoksena Bourgognen parlamentissa. Ja niin me teimme kuolleillemmekin mitä tahdoimme. Eikö pyhän Benediktinkin ruumis lepää Fleuryn luostarissa, jota nimitetään Saint-Benoît-sur-Loireksi, vaikka pyhä Benedikt kuoli Italiassa Monte Cassinossa, lauvantaina 21 päivänä maaliskuuta vuonna 543? Sitä vastaan ei voida väittää. Minä kauhistun lahkolaisia, minä vihaan kirkon vastustajia, minä inhoan kerettiläisiä, mutta enemmän minä vielä inhoaisin jokaista, joka uskaltaisi sanoa minun olevan väärässä. Tarvitsee vain lukea Arnold Wionia, Gabriel Buceliniä, Trithemeä, Maurolicusta ja don LLukas Acherylaista."
Päänunna hengähti ja kääntyi sitten Faucheleventin puoleen:
"Isä Fauvent, se on siis sovittu?"
"Minä tottelen."
"Hyvä on."
"Minä teen kaikkeni luostarin hyväksi."
"Asia on siis ratkaistu. Te suljette arkun. Sisaret kantavat sen kappeliin. Ruumis siunataan. Sitten palaavat kaikki luostariin. Kello yhdentoista ja keski-yön välillä palaatte te rautakankinenne. Kaikki tapahtuu mitä syvimmässä salaisuudessa. Kappeliin tulevat vain ne neljä veisaaja-äitiä, äiti Taivaaseenastuminen ja Te."
"Entä sisar, joka rukoilee paalun edessä?"
"Hän ei käännä päätänsäkään."
"Mutta se kuulee."
"Hän ei kuuntele. Ja muuten: mitä luostari tietää, sitä ei tiedä maailma."
Syntyi jälleen pieni äänettömyys. Päänunna jatkoi vihdoin:
"Voitte riisua kulkusenne. Paalun edessä rukoilevan sisaren on tarpeetonta huomata Teidän olevan siellä."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä, isä Fauvent?"
"Joko tarkastuslääkäri on käynyt?"
"Hän tulee tänään kello neljä. Häntä on jo soitettu. Mutta Tehän ette kai kuule soittoja puutarhaanne?"
"Pidän vaaria vain omasta kilistyksestäni."
"Se on hyvä, isä Fauvent."
"Kunnioitettava äiti, sen vipusimen täytyisi olla vähintäin kuusi jalkaa pitkän."
"Mistä Te aiotte sen saada?"
"Mistä ei puutu rautaristikkoja, sieltä ei myöskään puutu rautakankia.Siellä puutarhan perällä on aimo kasa kaikenlaista rautaa."
"Noin kolme neljännestuntia ennen puoltayötä. Älkää unhoittako."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä?"
"Jos teille joskus muulloinkin sattuu tulemaan tämänlaisia töitä, niin veljeni se vasta väkevä olisi. Oikea voimauros!"
"Te koetatte pitää mahdollisimman kiirettä."
"Enhän minä enää oikein jaksa kiirettä pitää. Tuo jalka se aina haittaa. Juuri siksi olisikin apu niin tarpeen. Minähän onnun."
"Ontuminen ei ole mikään rikos, vaan ehkä siunaus. Keisari Henrik II:lla, joka kukisti vastapaavi Gregoriuksen ja asetti Benedikt VIII:n jälleen paavin istuimelle, oli kaksi liikanimeä: Pyhä ja Ontuva."
"Onhan sitä siinä niin kaksi liikamiestä", mumisi Fauchelevent, joka tosiaankin oli hiukan huonokuuloinen.
"Isä Fauvent, kun oikein ajattelen, niin varaammekin työllenne kokonaisen tunnin. Se ei ole haitaksi. Olkaa siis pää-alttarin luona rautakankinenne täsmälleen kello yksitoista. Kaiken täytyy olla suoritettu runsas neljännestunti ennen jumalanpalvelusta."
"Minä olen tekevä kaikkeni osoittaakseni intoani sisarkunnan palvelemisessa. Se on siis sovittu. Minä naulaan arkun kiinni. Täsmälleen kello yksitoista tulen minä kappeliin. Samaten tulevat sinne ne neljä veisaaja-äitiä, ynnä äiti Taivaaseenastuminen. Kaksi miestä olisi sittenkin parempi. Mutta olkoon menneeksi! Minä otan rautakangen mukaani. Me avaamme kammion, laskemme sinne arkun ja suljemme sitten kammion jälleen. Eikä sitten enää näy koko toimituksesta jälkeäkään. Hallituksella ei ole aavistustakaan asiasta. Kunnioitettava äiti, eikö kaikki ole hyvin näin?"
"Ei."
"Mitä vielä puuttuu?"
"Hautaustoimiston lähettämä arkku jää tyhjäksi."
Hetkisen äänettömyys. Fauchelevent mietti. Päänunna mietti.
"Isä Fauvent, miten suoriudumme siitä arkusta?"
"Se toimitetaan hautaan."
"Tyhjänäkö?"
Taas äänettömyys. Fauchelevent teki vasemmalla kädellään eleen, joka lähettää kiusallisen kysymyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Kunnioitettava äiti, minähän naulaan arkun kiinni kirkon alahuoneessa.Kukaan muu ei saa sinne tulla, ja minähän peitän arkun kuolinliinalla."
"Niin kyllä, mutta kantajat, jotka vievät arkun vaunuihin ja laskevat sen hautaan, tuntevat heti, ett'ei sen sisällä ole mitään."
"Oh, pei…!" pääsi Faucheleventilta.
Päänunna alkoi tehdä ristinmerkkejä, samalla katsoen tuikeasti puutarhuriin.Jakasjäi kurkkuun.
Hän kiiruhti keksimään oivallisen keinon pohdittavaan pulmaan, jotta kirosana unohtuisi.
"Kunnioitettava äiti, minä panen multaa arkkuun. Silloin tuntuu kuin olisi siellä tosiaankin joku."
"Olette oikeassa. Multa on samaa kuin ihminen. Te pidätte siis huolen tyhjästä arkusta?"
"Kyllä minä asiani hoidan."
Päänunnan kasvot, jotka tähän asti olivat osoittaneet huolestumusta ja levottomuutta, kirkastuivat jälleen. Hän viittasi puutarhuria poistumaan, niinkuin ylempi käskee alempaansa. Fauchelevent kääntyi ovea kohti. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta, korotti päänunna lempeästi äänensä.
"Isä Fauvent, minä olen tyytyväinen Teihin. Tuokaa huomenna hautauksen jälkeen veljenne tänne ja käskekää häntä uskomaan tyttärensä minun haltuuni."
4.
Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
Ontuvan askeleet ovat kuin silmäpuolen katseet: ne eivät vie nopeasti perille. Sen lisäksi oli Fauchelevent hyvin hämmennyksissään. Häneltä meni lähes neljännestunti, ennenkuin hän ehti takaisin puutarhahökkeliin. Cosette oli herännyt. Jean Valjean oli istuttanut hänet tulen ääreen. Faucheleventin astuessa sisään osoitti Jean Valjean Cosettelle puutarhurin koria, joka riippui seinällä ja puheli:
"Kuuntele tarkoin, mitä sanon, pikku Cosetteni. Meidän täytyy päästä pois tästä talosta, mutta me palaamme tänne jälleen ja meidän tulee täällä oikein hyvä olla. Se eilis-iltainen ukko vie sinut selässään täältä tuossa korissa. Sinä odotat minua erään rouvan luona. Minä tulen sinua hakemaan. Ellet siis tahdo, että rouva Thénardier saa sinut jälleen kynsiinsä, niin sinä olet oikein kiltisti, etkä hiiskahdakaan!"
Cosette nyökkäsi päätään vakavana.
Faucheleventin avatessa ovea käännähti Jean Valjean.
"Mitä kuuluu?"
"Kaikki on järjestetty, ja kaikki on kuitenkin hunningolla", puhkesiFauchelevent puhumaan. "Minä olen saanut luvan tuoda Teidät luostariin.Mutta sitä ennen on Teidän päästävä pois. Siinä se onkin temppu. Tytönkanssa kyllä tullaan toimeen."
"Te viette siis hänet korissanne?"
"Ja osaako se olla hiljaa?"
"Siitä vastaan."
"Mutta Te, ukko Madeleine?"
Ja kun oli hetkinen oltu tuskallisen hiljaa, huudahti Fauchelevent:
"Mutta poistukaa samaa tietä, jota tulittekin!"
Jean Valjean tyytyi jälleen vastaamaan vain: "Mahdotonta."
Fauchelevent murisi enemmän itselleen kuin Jean Valjeanille:
"Sitten on olemassa vielä toinenkin kiusallinen seikka. Sanoin laittavani sinne multaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin ei multa oikein sovi ruumiin asemasta, sen voi huomata, se kun saattaa liikkua ja kulkeutua minne tahansa. Miehet pääsevät varmasti juonesta selville. Ymmärrättehän, ukko Madeleine, hallitus saa asiasta vihiä."
Jean Valjean katseli häntä aivan ällistyneenä, luullen hänen hourailevan.
Fauchelevent jatkoi:
"Miten pei-jakkaalla Te pääsisitte täältä pois? Ja kaiken täytyy olla selvän huomeneksi! Huomennahan minun pitää tuoda Teidät luostariin. Päänunna odottaa Teitä silloin."
Ja sitten ryhtyi hän selvittelemään Jean Valjeanille, että hän oli saanut siihen luvan palkinnoksi eräästä palveluksesta, jonka hän tekee luostarille. Että hän tavallisesti otti osaa hautaustoimituksiin, naulasi arkut kiinni ja avusti haudankaivajaa. Että aamulla kuollut nunna oli halunnut jäädä arkkuunsa, joka oli jo monet vuodet ollut hänen vuoteenaan, sekä tulla haudatuksi maanalaiseen kammioon kappelin alttarin alle. Että se oli kaupungin järjestyssäännöissä kielletty, mutta että vainaja oli sellaisia vainajia, joiden tahtoa ei vastusteta. Että päänunna ja äänestäjä-äidit olivat päättäneet noudattaa vainajan toivomusta. Että hallitus saisi pitää koreasti suunsa kiinni. Että hän, Fauchelevent, naulaisi arkun kannen kiinni kirkon alahuoneessa, nostaisi kappelin lattiakiven paikoiltaan ja laskisi vainajan maanalaiseen kammioon. Ja että päänunna häntä palkitakseen salli hänen veljensä tulla luostariin puutarhuriksi ja hänen veljensätyttären kasvatiksi. Että hänen veljensä oli juuri herra Madeleine, ja hänen veljensätytär Cosette. Että päänunna oli käskenyt hänet tuomaan veljensä luostariin seuraavan päivän iltana, valehautauksen jälkeen. Mutta ettei hän voinut tuoda herra Madeleinea ulkoa luostariin, ellei herra Madeleine ensin ollut ulkona. Että siinä oli ensimäinen pulma. Ja että oli vielä toinenkin pulma: Tyhjä arkku.
"Mikä ihmeen tyhjä arkku?" uteli Jean Valjean.
Fauchelevent vastasi:
"Hallituksen arkku."
"Mikä arkku? Ja minkä hallituksen?"
"Nunna kuolee. Kunnanlääkäri tulee ja sanoo: nunna kuoli. Hallitus lähettää arkun. Seuraavana päivänä lähettää se ruumisvaunut ja ruumiinkantajat noutamaan arkkua ja viemään sitä hautuumaalle. Ruumiinkantajat tulevat nyt ja nostavat arkkua, eikä siellä olekaan mitään sisässä."
"Pankaa sinne jotakin."
"Kuollutko? Mistä minä sen otan?"
"Ei."
"Mitä sitten?"
"Elävä."
"Kuka elävä?"
"Minut", vastasi Jean Valjean.
Fauchelevent, joka oli istuutunut, hypähti seisaalleen kuin olisi pommi räjähtänyt hänen tuolinsa alla.
"Teidät!"
"Mikseikäs?"
Jean Valjeanin huulilla väreili omituinen hymy, hymy, joka oli kuin talvisen taivaan valju kajastus.
"Muistattehan, Fauchelevent, sanoneenne: Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut, sekä minun lisänneen: Ja ukko Madeleine on haudattu. Nyt se kävisi toteen."
"Te kai pilailette, Te kai laskette leikkiä?"
"Puhun aivan tosissani. Täältähän on pakko päästä pois?"
"Epäilemättä."
"Pyysin Teitä hankkimaan minullekin korin ja peitteen."
"Entä sitten?"
"Kori tulee olemaan kuusta ja peite musta vaate."
"Eipä, valkea vaate. Nunnat haudataan aina valkeissa."
"Olkoon sitten valkea."
"Te ette ole muiden ihmisten kaltainen, ukko Madeleine."
Kun Fauchelevent näki tällaisia mielikuvituksen tuotteita, jotka itse asiassa olivat vain rangaistusvankilan villien, hurjanrohkeiden päähänpistojen jatkoa, kun hänen tuli jättää se rauhallinen pohja, jolla hän tähän asti oli seisonut ja sekaantua "luostarin pikkuvehkeilyihin", kuten hän sanoi, oli se kaikki hänestä yhtä tavatonta kuin kaupunkilaisesta lokki pyydystämässä kaloja Saint-Denisin katu-ojasta. Jean Valjean jatkoi:
"Täältä täytyy päästä pois niin, ettei kukaan näe minua. Ja vain siten se voi käydä päinsä. Mutta selvittäkäähän minulle ensin muutamia seikkoja. Mitenkä siinä menetellään? Minne se arkku viedään?"
"Se tyhjäkö?"
"Niin."
"Vainajainhuoneeseen alas. Sinne se lasketaan kaksille jaloille ja kuolinliina heitetään päälle."
"Kuinka pitkä on arkku?"
"Kuusi jalkaa."
"Mikä se on se vainajainhuone?"
"Se on huone alakerrassa, ja siinä on yksi rautaristikolla varustettu akkuna puutarhaan päin. Se akkuna suljetaan ulkopuolelta luukulla. Sitten on siinä kaksi ovea. Toinen vie luostariin, toinen kirkkoon."
"Mihin kirkkoon?"
"Katukirkkoon, yleiseen kirkkoon."
"Onko Teillä niiden molempien ovien avaimet?"
"Ei. Minulla on vain luostariin vievän oven avain. Portinvartijalla on kirkko-oven avain."
"Milloin portinvartija avaa sen oven?"
"Vain päästäessään ruumiinkantajat noutamaan arkkua. Kun arkku on saatu ulos, suljetaan ovi heti jälleen."
"Kuka naulaa arkun kannen kiinni?"
"Minä."
"Kuka levittää kuolinliinan sen päälle?"
"Minä."
"Oletteko silloin yksin?"
"Ei kukaan muu ihminen, lukuunottamatta tarkastuslääkäriä, saa astua vainajienhuoneeseen. Se on oikein seinään kirjoitettu."
"Voisitteko Te tänä yönä, kaikkien nukkuessa luostarissa, piiloittaa minut siihen huoneeseen?"
"En, mutta minä voin piiloittaa Teidät erääseen pieneen, pimeään koppiin, joka on yhteydessä vainajainhuoneen kanssa ja jonne minä lasken hautauskapineeni. Minulla on sen avain, ja kenelläkään muulla ei ole asiaa sinne."
"Mihin aikaan huomenna tulevat ruumisvaunut noutamaan arkkua?"
"Tuossa kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Hautaus toimitetaan Vaugirardin hautuumaalla vähää ennen yön tuloa. Tästä on sinne matkaa jonkun verran."
"Minun täytyy siis jäädä piiloon Teidän kalukoppiinne koko yöksi ja koko aamupäiväksi. Mitenkä on syömisen laita? Minun tulee varmaankin nälkä."
"Minä tuon Teille syömistä."
"Tehän voitte tulla naulaamaan minua arkkuun jo kello kahdelta."
Fauchelevent astahti taapäin ja narskutteli sorminiveleitään.
"Mutta sehän on mahdotonta!"
"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä koko juttu!"
Mikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen vieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean Valjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa taidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon niinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa. Onnistunut pako on samaa kuin parantuminen.
Mitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin kuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä kuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät ajat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei ollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän kykeni tukehtumaankin kuolematta.
Muuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin se on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi. Jos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka vallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä Plombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen Saint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.
Hiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:
"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?"
"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen."
"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni."
"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville sekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen."
"Entäpä jos satutte yskähtämään tai aivastamaan?"
"Pakeneva ei yskähdä eikä aivasta."
Jean Valjean lisäsi:
"Isä Fauchelevent, täytyy ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin: joko joutua täältä vainoojain kynsiin tai poistua täältä ruumisvaunuissa."
Kaikkihan ovat huomanneet kissojen pysähtelevän ja kuikistelevan raoitettujen ovenpuoliskoiden vaiheilla, pääsemättä selville, mitä tehdä. Kuka ei olisi sanonut kissalleen: "Mutta menehän nyt siitä sisään!" Niitä on myöskin ihmisiä, jotka avautuvan tilaisuuden huomatessaan mielellään jäävät hoippumaan kahden päätöksen vaiheille, vaikka sallima millä hetkellä tahansa voi äkkiä sulkea aukon ja rusentaa heidät väliin. Liian varovaiset, niin kissoja kuin ovatkin ja koska ovat kissoja, joutuvat usein suurempiin vaaroihin kuin rohkeat. Fauchelevent oli luonnostaan tätä epäröivää lajia. Mutta vähitellen voitti Jean Valjeanin kylmäverisyys hänenkin arkailunsa. Hän murisi:
"Täytyy totisesti myöntää, että se on ainoa keino."
Jean Valjean puuttui jälleen puheeseen:
"Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, on se, mitenkä tulee käymään hautuumaalla."
"Se ei taas huolestuta minua lainkaan", huudahti Fauchelevent. "Jos Te vain luulette varmasti suoriutuvanne arkusta, niin kyllä minä pelastan Teidät haudasta. Juoppo haudankaivaja on ystäviäni. Hänen nimensä on Mestienne. Vanha mies oikein sitä vanhaa lajia. Haudankaivaja pistää kuolleet kuoppaan, ja minä pistän haudankaivajan taskuuni. Katsokaas näin siellä menetellään. Saavutaan paikalle tuossa vähää ennen yön tuloa, kolme neljännestä ennen hautuumaan porttien sulkemista. Ruumisvaunut ajetaan haudalle asti. Minä seuraan mukana. Sehän on velvollisuutenikin. Varustan taskuuni vasaran, taltan ja pihdit. Vaunut pysähtyvät, ruumiinkantajat vetävät köyden arkkunne ympärille ja laskevat Teidät hautaan. Pappi lukee rukouksensa, tekee ristinmerkin, pirskahuttaa vihkivettä pisaraisen ja laputtaa tiehensä. Minä jään kahden kesken ukko Mestiennen kanssa. Me olemme ystävyksiä, kuten jo sanoin. Joko hän on päissään, tai ei hän ole päissään, kolmatta vaihto-ehtoa ei ole. Ellei hän ole päissään, sanon minä hänelle: Mennäänpäs tästä kallistamaan pari ryyppyä, ennenkuin ennättävät sulkea tuonMakean Kuitteninkapakan. Minä vien hänet siis kapakkaan ja minä juotan hänet humalaan. Ukko Mestiennessä ei olekkaan paljon juottamista, sillä hän on aina hyvällä alulla. No niin, kun olen saanut hänet kellistymään pöydän alle, otan minä hänen korttinsa hautuumaalle päästäkseni ja palaan siis sinne ilman häntä. Te olette siis silloin yksin minun kanssani. Jos hän taas on jo juovuksissa, niin sanon minä hänelle: Mene tiehesi, kyllä minä tämän tässä yksinkin teen. Hän menee, ja minä päästän Teidät vankeudesta."
Jean Valjean ojensi hänelle kätensä, ja Fauchelevent heittäytyi sitä suutelemaan talonpojan liikuttavalla hellyydellä.
"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin."
"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta", ajatteli Fauchelevent itsekseen."Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!"
5.
Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
Seuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun harvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen kulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja kyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku, ja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin kookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut vaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen kuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli harmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli molemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen pukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.
Ukon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien sakarat.
Vaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden joukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen ajoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin nimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja jalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat, kuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen nurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut heidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia hautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa erikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen aikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen järjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin muutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista rakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti Perronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa hautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis ehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi Sotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä silloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos pääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti. Jonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan luukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon, portinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui. Ellei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä, portinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja oikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos, mutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.
Tämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen harrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin. Sen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä Vaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan, jonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä ilmoitus:Makean Kuittenin Kapakkaja joka, keskelle hautuumaan muuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen hautakiville.
Vaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi hautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä enemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta. Porvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa Vaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista! Jaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä hankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu näyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.
Vaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten puutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä, puksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen punakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen viivat olivat synkkiä ja surullisia.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun nuo valkoisin liinoin ja mustin ristein koristetut ruumisvaunut kääntyivät Vaugirardin hautuumaan lehtokujalle. Niitä seuraava ontuva mies ei ollut kukaan muu kuin Fauchelevent.
Äiti Ristiinnaulitsemisen laskeminen alttarin alle, Cosetten vieminen pois luostarista, Jean Valjeanin piiloittaminen vainajainhuoneeseen, kaikki tämä oli tapahtunut ilman vähintäkään kompastusta.
Muuten olkoon tässä sivumennen sanottu, että äiti Ristiinnaulitsemisen hautaaminen luostarin maanalaiseen kammioon oli meidän mielestämme hyvin anteeksi-annettava rikos, rikos, joka suuresti vivahtaa velvollisuuteen. Nunnat olivat tehneet sen ei ainoastaan ulkonaisesti lujina ja päättäväisinä, vaan myöskin omantuntonsa puolesta rauhallisina. Luostarissa merkitsee tuo n.k. "hallitus" sekaantumista luostarin omaan päätösvaltaan, sekaantumista, jonka oikeutuksesta voi aina olla eri mieliä. Ensin luostarin oma laki. Sitten saadaan nähdä, miten maallisen lain suhteen olisi meneteltävä. Ihmiset, kyhäilkää lakejanne mielenne mukaan, mutta pitäkää ne myös itse. Caesarille joutuva maksu-erä on vain jäännös Jumalan maksu-erästä. Maallinen mahti ei merkitse mitään taivaallisen mahdin rinnalla.
Fauchelevent lynkytti siis ruumisvaunujen jälessä hyvin tyytyväisenä. Hänen kaksoisjuonensa, yksi, joka koski nunnia, toinen, joka koski herra Madeleinea, yksi luostarin hyväksi, toinen luostaria vastaan, olivat onnistuneet mainiosti. Jean Valjeanin säikkymätön tyyneys oli niitä mahtavia ominaisuuksia, jotka etupäässä vaikuttavat muihin. Fauchelevent ei enää epäillyt lopullistakaan menestystä. Mitä vielä oli tekemättä, oli enää vain pikkuseikka. Näinä kahtena vuotena oli hän jo kymmenet kerrat juottanut tukkihumalaan haudankaivajan, tuon kunnon ukko Mestiennen, pöhönaamaisen äijänkähnyksen. Hän piti ukko Mestienneä leikkikalunaan. Hän teki hänelle mitä ikinä tahtoi ja mitä ikinä hän osasi keksiä. Ukko Mestiennen pää soveltui Faucheleventin lakin mukaiseksi. Fauchelevent oli asiastaan täysin varma.
Saattueen kääntyessä hautuumaan lehtokujalle katsahti Fauchelevent onnellisena ruumisvaunuja, hieroskeli tyytyväisenä karkeita kouriaan ja mutisi hiljaa: "Tämäpä nyt vasta oli temppu!" Äkkiä ruumisvaunut pysähtyivät. Oltiin hautuumaan portilla. Piti näyttää hautauslupa. Hautaustoimiston mies ryhtyi puheisiin portinvartijan kanssa. Tämän keskustelun aikana, mihin menee aina noin minuutti, pari, asettautui muuan tuntematon mies ruumisvaunujen perään Faucheleventin viereen. Hän näytti työmieheltä, jolla oli hyvin leveätaskuiset liivit ja kuokka kainalossa.
Fauchelevent vilkaisi tähän tuntemattomaan. "Kuka Te olette?" kysyi hän.
Mies vastasi:
"Haudankaivaja."
Jos Teidän olisi mahdollista elää kanuunankuulan mäiskähdettyä keskelle rintaanne, näyttäisi Teidän naamanne samanlaiselta kuin Faucheleventin tällä hetkellä.
"Haudankaivaja!"
"Niin."
"Te!"
"Minä."
"Mutta ukko Mestiennehän on haudankaivaja!"
"Oli."
"Kuinka? Oli?"
"Hän on kuollut."
Fauchelevent oli valmistautunut kaikkeen, mutta ei siihen, että haudankaivajakin saattaisi kuolla. Mutta niin oli nyt kuitenkin käynyt. Haudankaivajatkin kuolevat. Toisten hautoja kaivaessa syvennetään vähitellen omaakin kuoppaa.
Fauchelevent oli kuin pilvistä pudonnut. Hän tuskin kykeni änkyttämään:
"Mutta sehän ei ole mahdollista!"
"On se."
"Mutta", toisti hän jälleen heikosti, "haudankaivajahan on ukkoMestienne."
"Napoleonin jälkeen tuli Ludvig XVIII. Mestiennen jälkeen tuli Gribier.Talonpoika, minun nimeni on Gribier."
Aivan kalpeana kauhusta tarkasti Fauchelevent tätä Gribieriä.
Hän oli pitkä, laiha, lyijynharmaa, tavattoman surkean näköinen mies.Hän oli kuin hunningolle joutunut, haudankaivajaksi päätynyt lääkäri.
Fauchelevent purskahti nauruun.
"Ah! Miten sitä sattuukin hullunkurisia asioita! Ukko Mestienne on kuollut. Pikku ukko Mestienne on kuollut, eläköön siis pikku ukko Lenoir! Tiedättehän kai, mitä se pikku ukko Lenoir merkitsee? Se merkitsee punaviiniä, joka maksaa kuusi souta pullo. Se on oikeata Suresnen viiniä! Ah! Vai jo se nyt kuoli, se ukko Mestienne! Sääli tosiaan. Se oli hauska ukko. Mutta hauskahan Te olette mieheksenne Tekin. Eikö niin, toveri? Kohta tästä lähdemme ottamaan pari naukkua, vai miten?"
Mies vastasi:
"Minä olen opiskellut. Minä olen käynyt neljä luokkaa lukiota. Minä en juo koskaan väkijuomia."
Ruumisvaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja vierivät nyt pitkin hautuumaan pääkujannetta.
Fauchelevent asteli hitaammin. Hän ontui vielä enemmän tuskansa kuinraajarikkoisuutensa takia. Haudankaivaja käveli hänen edellään.Fauchelevent tutki katseillaan vielä kerran tuon odottamattomanGribierin läpikotasin.
Hän oli niitä miehiä, jotka näyttävät vanhoilta, vaikka ovat vielä nuoria, ja jotka ovat tavattoman väkeviä, vaikka voisi heidän luunsa lukea.
"Toveri!" huusi Fauchelevent.
Mies käännähti.
"Minä olen luostarin haudankaivaja."
"Virkaveljeni siis," vastasi mies.
Niin oppimaton kuin Fauchelevent olikin, ymmärsi hän kohta tarkan vaistonsa ohjaamana, että hän oli joutunut tekemisiin vaarallisen, tuiki ovelan miehen kanssa.
Hän murisi:
"Vai oikein se nyt on kuollut se ukko Mestienne."
Mies vastasi:
"Täydellisesti. Hyvä Jumala tarkasteli tilikirjaansa. Oli tullut ukkoMestiennen vuoro. Ukko Mestienne on kuollut."
Fauchelevent toisti koneellisesti:
"Hyvä Jumala…"
"Hyvä Jumala", vahvisti mies mahtipontisesti. "Filosofien IjankaikkinenIsä, jakobinien Korkein Olento."
"Eiköhän tehtäisi lähempää tuttavuutta?" änkytteli Fauchelevent.
"Se on jo tehty. Te olette talonpoika, minä olen pariisilainen."
"Ei sitä oikein pääse toisiaan tuntemaan, ennenkuin on kallistanut pari naukkua yhdessä. Joka tyhjentää lasinsa, tyhjentää sydämensä. Käydään nyt pois juomaan vain. Tässä ei sovi kielteleminen."
"Ensin työ."
Fauchelevent ajatteli: Minä olen hukassa. Oli enää vain pari, kolme pyöränmittaa sille pienelle käytävälle, joka vei nunnien nurkkaukseen. Haudankaivaja jatkoi:
"Talonpoika, minulla on seitsemän pikku tenavaa, joille täytyy hankkia leipää. Koska heidän täytyy saada syömistä, ei minun sovi juoda."
Ja hän lisäsi yhtä tyytyväisenä kuin mikä vakava mies tahansa, jonka on onnistunut sorvata korulause:
"Heidän nälkänsä on minun janoni vihollinen."
Ruumisvaunut sivuuttivat muutamia sypressejä, jättivät ison käytävän, poikkesivat pienemmälle, painuivat yhä edemmäksi ja joutuivat niin tiheän pensaston varjoon. Tämä ilmaisi haudan olevan aivan lähellä. Fauchelevent hiljensi taas kulkuaan, mutta ei voinut hiljentää ruumisvaunujen rientoa. Onneksi vaipuivat pyörät syvälle talvisateiden liottamaan maahan, mikä vähän hidastutti kulkua.
Hän läheni jälleen haudankaivajaa.
"Sieltä saa niin erinomaisen hyvää Argenteuilin viiniä", kuiskuttiFauchelevent.
"Maalainen", jatkoi mies, "minun ei oikeastaan pitäisi olla haudankaivajana. Isäni oli ovenvartijana Prytaneiumissa. Hän määräsi minut kirjallisuuden alalle. Mutta häntä kohtasi kova onni. Hän menetti omaisuutensa pörssissä. Minun täytyi luopua kirjojen tekijän ammatista. Mutta siitä huolimatta olen nytkin julkinen kirjailija."
"Mutta Tehän ette siis olekaan haudankaivaja?" innostui Fauchelevent, joka yritti tarttua edes tähän heikkoon oksaan.
"Toinen ei estä toista. Minä kynnän kahdella vasikalla."
Fauchelevent ei ymmärtänyt tätä viimeistä lausepartta.
"Lähdetään pois ryypylle", jankutti hän vain.
Tässä on muuan huomautus välttämätön. Fauchelevent pyyteli kyllä juomaan, mutta niin suuri kuin hänen tuskansa olikin, ei hän puhunut sanaakaan eräästä seikasta: kumpi maksaa? Tavallisesti tarjosi Fauchelevent ja ukko Mestienne maksoi. Ryyppytarjous johtui ilmeisesti uuden haudankaivajan luomasta uudesta asiaintilasta, ja tämä tarjous oli tehtävä, mutta puutarhurivanhus jätti, eikä tarkoituksetta, täydelliseen hämäryyteen tuon n.k. Rabelaisin neljännestunnin. Niin kuohuissaan ja levoton kuin olikin, ei Fauchelevent ajatellutkaan ruveta mihinkään maksuihin. Haudankaivaja jatkoi ylenkatseellisesti hymyillen: "Syödä täytyy. Minä otin ukko Mestiennen viran haltuuni. Kun ihminen on käynyt melkein koulunsa läpi, kehittyy hänestä filosofi. Käden työhön minä lisäsin käsivarren työn. Minulla on kirjurikoju Sèvresinkadun torilla. Tiedättehän? Sateenvarjotorilla. Kaikki Punaisen Ristin keittiöpalvelijattaret kääntyvät minun puoleeni. Minä sepitän heille kaikki lemmensanomat, joita he lähettelevät sotapojilleen. Aamupäivällä kyhäilen minä siis rakkauskirjeitä; illalla kaivan hautoja. Sellaista on elämä, maalainen."
Ruumisvaunut kulkivat yhä eteenpäin. Fauchelevent kurkisteli ylenmäärin levottomana joka taholle. Suuria hikikarpaloita tippui hänen otsaltaan.
"Kuitenkaan", jatkoi haudankaivaja, "ei ole oikein mukava palvella kahta valtijatarta. Minun täytyy valita joko kynä tai kuokka. Kuokka tekee käteni raskaaksi."
Ruumisvaunut pysähtyivät.
Kuoripoika hyppäsi ensiksi musliinverhotuista ajoneuvoista, ja sitten pappi.
Ruumisvaunujen toinen pyörä nousi vähän matkaa multakasalle, jonka takaa näkyi avonainen hauta.
"Tämäpä nyt vasta temppu oli!" toisteli Fauchelevent älyttömänä.
6.
Neljän laudan välissä.
Kuka oli arkussa? Lukijat tietävät sen: Jean Valjean.
Jean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi elää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.
On kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin suhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo eilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän ei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut vaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.
Ruumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli kuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin levollisuuteen.
Arkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman kanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.
Vähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni, tunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten lähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean siirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille. Kumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa. Ensimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille. Toiselta sanoi hän itsekseen: "Nyt tuli hauta."
Äkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa laudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että sitä nyt käytiin laskemaan hautaan.
Sitten häntä huimasi.
Luultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun heilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli jälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana vaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.
Hänestä tuntui hiukan kylmältä.
Ääni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen yläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka lausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä ymmärtänytkään.
"Qui dormiunt in terrae pulvere, evigilabunt; alii in vitam aeternam, et alii in opprobrium, ut videant semper."
Lapsenääni vastasi:
"De profundis."
Juhlallinen ääni jatkoi:
"Requiem aeternam dona ei, Domine."
Lapsenääni vastasi:
"Et lux perpetua luceat ei."
Jean Valjean kuuli arkun kannelle putoavan ikäänkuin muutamia sadepisaroita. Vihkivettä varmaankin pirskoitettiin hautaan.
Hän ajatteli: Kohta tämä loppuu. Vielä vähän kärsivällisyyttä. Pappi menee pian tiehensä. Fauchelevent vie Mestiennen juomaan. Minä jään yksikseni. Sitten palaa Fauchelevent, ja minä pääsen täältä. Siihen menee korkeintaan tunti.
Juhlallinen ääni jatkoi:
"Requiescat in pace."
Ja lapsenääni vastasi:
"Aamen."
Korviaan heristäen kuuli Jean Valjean ikäänkuin eteneviä askeleita.
"Nyt ne menevät", ajatteli hän. "Minä olen yksin."
Äkkiä kuuli hän päänsä päältä kumauksen, joka oli hänestä kuin ukkosen jyrähdys.
Lapiollinen multaa putosi arkun kannelle.
Toinen lapiollinen.
Yksi hengitysaukoista tukkeutui.
Kolmas lapiollinen.
Neljäs.
Lujinkaan ihminen ei voi kestää kaikkea.
Jean Valjean menetti tajuntansa.
7.
Tässä luvussa selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!" alkuperä.
Mitä oli siis tapahtunut Jean Valjeanin haudan reunalla?
Kun ruumisvaunut olivat lähteneet, kun pappi ja kuoripoika olivat nousseet takaisin ajoneuvoihinsa ja poistuneet, näki Fauchelevent, joka ei päästänyt haudankaivajaa silmistään, hänen kumartuvan ja tarttuvan multakasaan iskettyyn lapioonsa.
Silloin teki Fauchelevent viimeisen yrityksen.
Hän asettui haudan ja miehen väliin, laski kätensä ristiin rinnalleen ja tokaisi:
"Minä maksan!"
Haudankaivaja tirkisteli häntä kummissaan ja vastasi:
"Mitä tarkoitat, talonpoika?"
Fauchelevet toisti:
"Minä maksan!"
"Minkä?"
"Viinin."
"Minkä viinin?"
"Argenteuilin viinin."
"Minkä Argenteuilin viinin?"
"Makean Kuittenin."
"Mene hiiteen!" paiskasi haudankaivaja.
Ja hän heitti lapiollisen multaa arkulle.
Arkusta lähti kumea ääni. Fauchelevent tunsi horjahtelevansa ja olevansa putoamaisillaan itsekin hautaan. Hän huusi äänellä, johon alkoi sekaantua kuolontuskain korajava sävy:
"Toveri, ennenkuin ehtivät sulkea senMakean Kuittenin!"
Haudankaivaja pisti jälleen multaa lapioonsa. Fauchelevent jatkoi:
"Minä maksan!"
Ja hän tarttui haudankaivajan käsivarteen.
"Kuulkaakan minua, toveri. Minä olen luostarin haudankaivaja ja minä tulen Teitä auttamaan. Sen työnhän voi suorittaa yölläkin. Mennään siis ensin ryyppäämään pari lasia."
Ja siinä puhuessaan, siinä pannen viimeisen toivonsa tähän itsepintaiseen pyytelyyn, kyseli hän kauhistuen itseltään:
"Ja vaikka sen saisin juomaankin, niin tulisikohan se humalaan?"
"Maalainen", sanoi haudankaivaja, "kun Te sitä nyt niin välttämättä tahdotte, niin minä suostun. Me menemme siis juomaan. Mutta vasta sitten, kun työ on tehty. Ei koskaan ennen."
Ja hän valmisteli lapiotaan heittoon. Fauchelevent pidättelemään.
"Se on kuuden soun Argenteuilin viiniä!"
"Ahaa", irvisteli haudankaivaja, "tehän olettekin kellonsoittaja. Aina Te vain hoette piu, pau, pau, piu, pau, aina vain samaa. Menkää siitä hiiteen!"
Ja hän heitti toisen lapiollisensa.
Fauchelevent oli nyt siinä kohdassa, jolloin ihminen ei enää tiedä, mitä hänen tulisi sanoa.
"Mutta tulkaahan toki juomaan", huusi hän, "kun kerran minä maksan!"
"Jahka on saatu tämä lapsonen peitetyksi vuoteeseensa", vastasi järkähtämätön haudankaivaja.
Hän heitti kolmannen lapiollisensa.
Sitten iski hän jälleen lapion multaan ja lisäsi:
"Nähkääs, siitä tulee pakkanen yöksi, ja tuo naikkonen tuolla alhaalla rupeaisi pitämään aika äläkkää, jos jättäisimme hänet tähän ilman peitettä."
Sillä hetkellä kumartui haudankaivaja täyttämään lapiotansa, ja hänen liivinsä tasku pullistui auki.
Faucheleventin pelästynyt, harhaileva katse osui koneenomaisesti tähän taskuun ja pysähtyi sinne.
Aurinko ei ollut vielä kokonaan vajonnut näköpiirin taa. Oli vielä tarpeeksi valoisa, jotta saattoi eroittaa jotakin valkeaa tämän ammottavan taskun pohjalla.
Salamana välähti Faucheleventin silmässä kaikki se oveluus ja neuvokkaisuus, joka saattaa asua pikardilaisen talonpojan katseessa. Hän oli keksinyt keinon.
Lapiokuormaansa puuhailevan haudankaivajan huomaamatta pisti hän takaapäin kätensä tämän taskuun ja sieppasi sen valkean esineen, joka häämötti pohjalta.
Haudankaivaja lähetti kuoppaan neljännen lapiollisensa.
Hänen kääntyessään ottamaan viidettä katsahti Fauchelevent häneen suuremmoisen tyynenä ja rauhallisena ja virkkoi:
"Johtuupa mieleeni, tulokas, onko Teillä korttia?"
Haudankaivaja herkesi puuhastaan.
"Mitä korttia?"
"Aurinko laskee tuossa paikassa."
"Laskekoon vain ja vetäköön yömyssyn korvilleen."
"Hautuumaan portti suljetaan aivan kohta."
"Entä sitten?"
"Onko Teillä korttia?"
"Ahaa, sitäkö tarkoitatte!" oivalsi haudankaivaja.
Ja hän penkoi taskuaan.
Kun hän oli saanut yhden taskun tarkastetuksi, tuli toisen vuoro. Hän tutki sitten pikkutaskut, tunnusteli tarkoin ensimäisen ja käänsi nurin toisen.
"Ei totta tosiaan, korttia ei löydy. Olisinkohan minä unohtanut sen kotiin?"
"Viisitoista frangia sakkoa", ilmoitti Fauchelevent.
Haudankaivaja painui viheriäksi. Viheriä on lyijynharmaiden ihmisten kalpeus.
"Voi sun tuhannen penteleen pentele!" noitui hän. "Viisitoista frangia sakkoa!"
"Kolme sadan soun kappaletta," pudotteli Fauchelevent yhä.
Lapio kirposi haudankaivajan kädestä.
Oli tullut Faucheleventin vuoro.
"No, no, tulokas," rauhoitteli hän, "eihän tässä nyt vielä hätää. Ei tässä nyt itsemurhaan tarvitse ryhtyä eikä tätä hautaa hyväkseen käyttää. Viisitoista frangia on viisitoista frangia, eikä Teidän muuten ole lainkaan pakko niitä maksaa. Minä olen ammatissa kokenut ja Te olette tulokas. Minä tunnen kyllä kaikki mutkat ja metkut ja koukut ja kommervenkit. Minä annan Teille ystävän neuvon. Yksi seikka on nyt kuitenkin selvä, se nimittäin, että aurinko laskee aivan heti. Se koskettaa jo kirkon kupukattoa, ja viiden minuutin päästä suljetaan hautuumaan portit."
"Se on totta", huokasi haudankaivaja.
"Viidessä minuutissa ette ennätä täyttää hautaa, se kun on syvä kuin itse hitto, ettekä joutua ulos ennen porttien sulkemista."
"Oikein."
"Viisitoista frangia sakkoa."
"Viisitoista frangia."
"Mutta onhan Teillä aikaa. — Missä asutte?"
"Pari askelta tulliportista. Neljännestunnin päässä täältä.Vaugirardinkatu 87."
"Te ennätätte vielä ajoissa, kun otatte koivet selkäänne."
"Ei epäilemistäkään."
"Kun olette siten päässeet ulos portista, juoksette Te aika kyytiä kotianne, otatte korttinne, palaatte, ja portinvartija avaa Teille. Koska Teillä on kortti, ei Teidän tarvitse maksaa mitään. Ja Te hautaatte naikkosenne. Minä vahdin sitä täällä sillä aikaa, jottei se pääse karkaamaan."
"Te olette pelastanut henkeni, talonpoika."
"Laputtakaa matkaan!" toimitti Fauchelevent.
Kiitollisuutta uhkuen pudisti haudankaivaja hänen kättänsä ja lähti juosten rientämään kotiinsa.
Haudankaivajan kadottua pensaikkoon kuunteli Fauchelevent ensin askelten häipymistä, kumartui sitten hautaan ja huusi hiljaa:
"Ukko Madeleine!"
Ei vastausta.
Fauchelevent vavahti. Hän vyöryi, yhtenä keränä hautaan, heittäytyi arkun pääpuolelle ja huusi:
"Oletteko siellä?"
Äänettömyys.
Kykenemättä enää vapisemiseltaan tuskin hengittämäänkään, sieppasi Fauchelevent talttansa ja vasaransa ja avasi kannen. Jean Valjeanin kasvot kuumottivat hämärästä kalpeina, silmät suljettuina.
Faucheleventin tukka kohosi pystyyn, hän nousi seisoalleen ja horjahti sitten haudan seinää vasten, joka hetki lysähtämäisillään arkulle. Hän tuijotti Jean Valjeaniin.
Jean Valjean makasi siinä liikkumattomana, valjuna.
Faucheleventin huulilta pääsi hiljaa kuin henkäys:
"Hän on kuollut!"
Ja kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin, että nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:
"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!"
Ja miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on luulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara liikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan kuulemassakaan.
"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi kuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää henkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se nyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa. Hän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. — Onko kaikessa tässä nyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä sille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin? Onko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee moisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun vankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä sanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli totisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies, oivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs hänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä jään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen ruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi luostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä. Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra Madeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois sieltä!"
Ja hän raastoi tukkaansa.
Kaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja suljettiin.
Fauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja peräytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.
Jean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.
Kuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on melkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän ei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset olivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän tekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean Valjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.