1.
Vesikysymys Montfermeilissä.
Montfermeil sijaitsee Livryn ja Chellesin välillä, sen korkean ylätasangon etelärinteellä, joka eroittaa Ourcqin Marnesta. Nykyään on se melko suuri kauppala, jota vuodet läpeensä koristavat kipsillä rapatut huvilat, ja sunnuntaisin paraimpiinsa paneutuneet porvarit.
Vuonna 1823 ei Montfermeilissä ollut niin paljon valkoisia taloja eikä niin paljon tyytyväisiä porvareita. Se oli silloin vain pieni kyläpahanen metsien peitossa. Siellä tapasi tosin tuolla ja täällä muutamia viime vuosisadan huvitaloja, ja ne saattoi helposti tuntea mahtavasta näöstään, kierrerautaisista parvekkeistaan ja korkeista akkunoistaan, joiden pienet ruudut muodostavat suljettujen luukkujen valkealle pinnalle sangen monivivahteisia vihreitä täpliä. Mutta Montfermeil oli ja pysyi siitä huolimatta tavallisena maalaiskylänä. Yksityiselämän rauhaan vetäytyneet kangassaksat ja kesälaitumia etsiskelevät kauppa-asiamiehet eivät olleet sitä vielä keksineet. Se oli hiljaista, viehättävää seutua, jonne ei mitään häiritsevää päässyt tunkeutumaan. Siellä elettiin vähin kustannuksin tuota niin yltäkylläistä, niin huoletonta maalaiselämää. Vettä vain oli niukalti ylätasangon korkeuden takia.
Sitä piti käydä hakemassa melkoisen kaukaa. Gagnyn puoleinen osa kylää sai vetensä niistä ihanista lammikoista, joita siellä päin löytyy metsien helmassa. Toinen, Chellesin puoleinen, kirkkoa ympäröivä osa tapasi käyttökelpoista vettä vain eräästä pienestä lähteestä, joka oli puoli-ahteessa Chellesin tien lähettyvillä, noin neljännestunnin päässä Montfermeilistä.
Veden hankkiminen oli siis sangen vaivaloinen toimitus kullekin talouskunnalle. Suuret talot, ylimystö, johon Thénardierin kapakkakin kuului, maksoivat pennin, pari sankoa kohti eräälle ukolle, joka harjoitti tätä tointa ammattinaan ja joka tällä Montfermeilin vesiliikkeellään ansaitsi suunnilleen kahdeksan souta päivässä. Mutta tämä ukko oli puuhassa vain seitsemään asti illalla kesäisin ja viiteen asti talvisin, ja kun yö oli tullut, kun alikerrosten akkunanluukut oli suljettu, niin täytyi sen, jolla ei ollut juomavettä, lähteä sitä hakemaan tai olla ilman.
Tämä seikka kauhistutti kovin sitä pientä tyttöraukkaa, jonka nimi oli Cosette ja jota lukija ei ehkä ole vielä unohtanut. Muistettaneehan Cosetten olleen Thénardiereille hyödyksi kahdella tapaa: he kiskoivat äidiltä rahoja ja teettivät töitä tyttärellä. Ja kun äiti lakkasi kokonaan maksamasta — syihin olemme aikaisemmin tutustuneet — eivät Thénardierit sittenkään heittäneet Cosettea luotaan. Cosette oli heille palvelustytön verosta. Niinpä tulikin juuri hänen juosta vettä hakemassa, kun niin tarvittiin. Peljäten kovin yöllistä vedenhakumatkaa, pitikin hän tarkkaa huolta siitä, ettei talosta milloinkaan vettä puuttunut.
Joulu vuonna 1823 oli erikoisen loistava Montfermeilissä. Alkutalvi oli ollut hyvin suotuisa: ei ollut vielä pakastanut eikä satanut lunta lainkaan. Pariisista saapuneet markkina-ilveilijät olivat kunnan esimieheltä saaneet luvan pystyttää telttansa kylän valtakadulle, ja joukko kulkukauppiaita oli samaisen sietämyksen turvin rakennellut kojujansa kirkon edustalta lähtien aina pienelle Leipurinkadulle asti, missä, kuten ehkä muistettanee, Thénardierin kapakka sijaitsi. Majatalot ja kapakat saivatkin näin ollen paljon vieraita, ja koko seudulla vallitsi nyt entisen hiljaisuuden asemesta meluisa, ilakoiva elämä. Noudattaaksemme tarkoin historiallisia tosi-asioita, tulee meidän mainita silloin esitettyjen merkillisyyksien joukosta eräs eläinkokoelma, missä kamalat, rääsyihin puetut ilvehtijät, jotka olivat kotoisin ties mistä, näyttelivät vuonna 1823 Montfermeilin talonpojille muuatta tuollaista hirvittävää Brasilian korppikotkaa, jonkalainen otus koristaa meidän kuninkaallista museotamme vasta vuodesta 1845 lähtien ja jonka silmät muodostavat kolmivärisen kokardin. Luonnontieteilijät ovat luullakseni tälle linnulle antaneet nimen Caracara Polyborus; se kuuluu mehiläissyöjäin heimoon ja korppikotkain sukuun. Kylän muutamat vanhat bonapartelaiset sotakarhut kävivät hartaasti otusta katsomassa. Ilvehtijät selittivät kolmivärikokardia tavattoman harvinaiseksi, laatuaan ainoaksi luonnon ihmeeksi, jonka hyvä Jumala oli tehnyt erityisesti tätä eläinkokoelmaa varten.
Samaisena joulu-iltana istui muutamia kuorma-ajureita ja rihkamakauppiaita juomassa Thénardierin kapakan alasalissa. Pöytää valaisi neljä, viisi kynttilää. Sali oli aivan muiden kapakansalien kaltainen: pöytiä, tinatuoppeja, pulloja, juojia, tupakoitsijoita; vähän valoa, paljon melua. Mutta vuonna 1823 koristi jokaisen kunnon porvarin pöytää kaksi esinettä, joiden muoti-aika oli silloin alkanut: kuvaputki ja läikehtivästä rautapeltistä tehty lamppu. Eukko Thénardier valmisteli illallista, puuhaillen lietensä ääressä. Ukko Thénardier kallisteli maljoja vieraittensa kanssa ja pohti politiikkaa.
Paitsi valtiollisia haasteluja, jotka koskivat etupäässä Espanjan sotaa ja Angoulêmen herttuaa, kuului yleisen melun joukosta tällaisiakin paikallisia selvittelyjä:
"Nanterren ja Suresnesin seuduilla on viini menestynyt vallan tavattomasti. Missä luultiin saatavan vain kymmenen tynnyriä, siellä saatiinkin nyt kaksitoista. Se mehustui kovin puristimessa."
"Mutta rypäleet eivät varmaankaan olleet kypsiä?"
"Niillä seuduin ei sovi korjata viiniä kypsänä. Jos niin tehdään, sakoo viini pahasti kevään puoleen."
"Se viini on kai hyvin helppoa ja laihaa?"
"Vielä helpompaa ja laihempaa kuin täällä päin. Mutta vihantana se korjata pitää."
J.n.e.
Tai kiljui joku mylläri:
"Pitääkö meidän vastata säkkien sisällöstä? Kyllähän siellä näkyy jonkun verran pieniä jyväsiä, joiden kuorimisesta me emme ole erittäin huvitettuja, mutta jotka sentään täytyy laskea kivien väliin. Siellä on lusteet, kuminat, virnat, hampunsiemenet, hiirenhännät ja muut yrtit, lukematta kiviä, joita tapaa etenkin bretagnelaisessa viljassa. Minun tekee yhtä vähän mieleni jauhattaa bretagnelaista viljaa kuin sahurien tekee mieli sahata hirsiä, joihin on hakattu nauloja. Aatelkaas sitten sitä pölyä, jota moisesta viljasta lähtee. Mutta aina vain jauhoja morkataan. Ihan ilman syytä. Minkä me niille jauhoille teemme."
Akkunanvälikössä hieroi niittomies sopimusta päiväpalkasta keväistä heinäntekoa varten erään maatilanomistajan kanssa, lisäten:
"Ei siitä niin väliä, vaikka heinä olisikin märkää. Paremmin se vain kaatuu. Hyvää se kaste tekee, herra. Vaikka samahan se oikeastaan on, se teidän heinänne kun on niin nuorta ja vaikeaniittoista. Se on niin hentoa, että se vain lakoilee viikatteenterän tieltä."
J.n.e.
Cosette kyhjötti tavallisella paikallaan: keittiön pöydän poikkipuulla, lähellä takkaa. Hän oli puettuna ryysyihin, hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt puukenkiin, ja hän kutoa nypläsi tulen valossa villasukkia Thénardierin pikku tytöille. Kissanpoika pyöriskeli ja piehtaroi tuolien alla. Viereisestä huoneesta kuului naurunkikatusta ja kahden raikkaan lapsenäänen lavertelua. Éponine ja Azelma siellä ilakoivat.
Takan kulmauksessa riippui patukka naulassaan.
Tuon tuostakin kajahti kapakan melun keskeltä jostakin talon sopukasta kimakka lapsen kirkuna. Siellä huusi eukko Thénardierin pikku poika, jonka hän oli saanut tässä pari talvea sitten, — "tietämättä oikeastaan, mitenkä; varmaankin pakkasen vaikutusta", kuten hän selitti — ja jolla oli ikää vähän yli kolme vuotta. Äiti oli sitä itse ruokkinut, mutta hän ei siitä kovinkaan pitänyt. Kun pikku palleroisen kirkuna kävi kovin äänekkääksi, neuvoi Thénardier: "Tenavasi siellä rääkkyy, käyhän sitä katsomassa!"
"Pyh!" vastasi äiti. "Jopa siitä nyt kiusa tuli!"
Ja hyljätty raukka sai kirkua kyllältään pimeässä.
2.
Niitä kahta muotokuvaa viimeistellään.
Tähän asti olemme nähneet Thénardierit vain sivulta käsin. Hetki on tullut kiertää tämän pariskunnan ympäri ja tarkastella heitä kaikilta tahoilta.
Ukko Thénardier oli hiljattain täyttänyt viisikymmentä vuottansa. Eukko Thénardier lähenteli neljääkymmentä, mikä naisen ijässä vastaa miehen viittäkymmentä. Niin että vaimon ja miehen välillä vallitsi jonkunlainen ijän tasasuhde.
Lukijat ovat ehkä eukko Thénardierin ensimäisestä esiintymisestä saakka säilyttäneet muistissaan ainakin muutamia piirteitä tästä rotevasta, vaaleasta, punakasta, lihavasta, pyylevästä, tanakasta, voimakkaasta ja kerkeästä naisesta. Olemme jo huomauttaneet hänen olleen vähin sukua niille jättiläismäisille villinaisille, jotka upeilevat markkinoilla kivenpalasia tukassaan. Hänestä se kaikki talossa lähti, vuoteiden laittamiset, huoneiden siivoomiset, pesut, ruoat, sateet, päivänpaisteet, myrskyt. Ainoana palvelijattarena oli Cosette; hiirenpoika elefantin orjana. Kaikki vapisi hänen ääntänsä, akkunat, huonekalut ja ihmiset. Hänen leveä naamansa, jota pisamat peittivät, näytti aivan vaahtokauhalta. Hänen ylähuultansa koristivat tukevat haivenet. Hän oli kuin mikäkin tytöksi puettu kuormankantaja. Hän kiroili loistavasti. Hän kehui särkevänsä pähkinän nyrkiniskulla. Ellei hän olisi lukenut romaaneja, ja elleivät ne olisi hetkittäin paljastaneet hempukkaa ihmissyöjä-akan alta, ei olisi kenenkään päähän pälkähtänyt sanoa hänestä: hän on nainen. Tämä Thénardier-eukko oli aivan kuin kalankaupustelijattareen oksastettu tytönheilakka. Ken kuuli hänen puhuvan, sanoi: "Hän on santarmi." Ken näki hänen juovan, sanoi: "Hän on kuorma-ajuri." Ken näki hänen käsittelevän Cosettea, sanoi: "Hän on pyöveli." Levätessä ulkoni hänen suustaan yksi hammas.
Ukko Thénardier oli pieni, laiha, kalpea, kulmikas, luiseva, hintelä mies, joka näytti aina sairaalta, mutta jonka vointi oli mainio, mikä oli hänen oveluutensa alkua. Tavallisesti hymyili hän aina varovaisuudesta ja oli kohtelias melkein kaikille ihmisille, kerjäläisellekin, jolta hän kielsi rovon. Hänellä oli näädän katse ja oppineen miehen ulkomuoto. Hän oli hyvin Delillen muotokuvien näköinen. Hänen veikistelyynsä kuului juominen kuorma-ajurien kanssa. Kukaan ei ollut kuitenkaan vielä nähnyt häntä juovuksissa. Hän poltti isoa piippua. Hänellä oli mekko ja mekon alla vanha musta puku. Hän oli mielestään perillä kirjallisuudesta ja materialismista. Väitteittensä tueksi lausuili hän usein nimiä sellaisia kuin Voltaire, Raynal, Parny ja, mikä ihmeellistä, pyhä Augustinus. Hän vakuutti omaavansa "systeemin." Muuten aika veijari. Oikea koiran poika. Tällainenkin vivahdus on olemassa. Muistetaan kai, että hän väitti olleensa sotapalveluksessa. Hän kertoili mahtipontisesti, mitenkä hän ollessaan kersanttina jossakin kevytaseisten kuudennessa tai yhdeksännessä rykmentissä Waterloossa, oli yksinään kokonaista husaari-eskadroonaa vastaan taistellen peittänyt ruumiillaan ja pelastanut kuulatuiskusta "erään vaarallisesti haavoittuneen kenraalin." Siitä syystä oli hän nostanut seinälleen liekehtivän ilmoituskilpensä, ja siitä syystä sanoivat paikkakuntalaiset hänen kapakkaansa "Waterloon kersantin kapakaksi." Hän oli vapaamielinen, muinaisuuden ihailija ja bonapartelainen. Hän oli avustanut vaivaistalon rakentamista. Kylällä puhuttiin hänen yrittäneen opiskella papiksi.
Mutta me luulemme hänen aivan yksinkertaisesti opiskelleen Hollannissa kapakoitsijaksi. Tämä sekasikiömäinen veijari oli kaiken todennäköisyyden mukaan lilleläinen flaami Flanderissa, ranskalainen Pariisissa, belgialainen Brysselissä. Hän osasi taitavasti mukaantua kaikkiin olosuhteisiin. Mehän tunnemme hänen urhoutensa Waterloossa. Kuten näemme, olivat hänen kehuskelunsa hiukan liioiteltuja. Soutaminen ja huopaaminen, polveileminen ja seikkaileminen, siinä hänen olemuksensa peruspiirteet. Repaleinen omatunto tuottaa repaleisen elämän. Ja todennäköisesti kuului Thénardier tuona myrskyisenä aikana, kesäkuun 18 päivän 1815 tienoilla niiden ryösteleväin muonakauppiaiden joukkoon, joista olemme puhuneet ja jotka kiertelevät kaikki tiet, varastavat yksiltä ja myövät toisille, ja jotka ajaa rytyyttelevät ränsistyneissä vankkuripahoissa perhekunnittain, ukko, akka ja lapset, seuraten marssivia joukkoja ja osaten aina vaistomaisesti liittyä voittajiin. Suoritettuaan tämän sotaretken ja kerättyään kylliksi "rokunoita", kuten hän sanoi, oli hän avannut kapakan Montfermeiliin.
Nämä elonkorjuun aikaan ruumiilla peitetyiltä pelloilta kootuista kukkaroista ja kelloista, kultasormuksista ja hopearisteistä saadut "rokunat" eivät kuitenkaan muodostaneet suurta summaa, eivätkä ne olleet jaksaneet viedä kovin pitkälle tätä kapakoitsijaksi muuttunutta muonakauppiasta.
Thénardierin eleissä oli jotakin eriskummaisen suoraviivaista, joka kiroukseen liittyneenä muistuttaa kasarmia, ja ristinmerkin seuraamana seminaaria. Hän oli oiva puhumaan. Hän uskotteli olevansa oppinut. Siitä huolimatta oli koulumestari havainnut hänen tekevän "pukkeja." Hän sepusteli sangen taitavasti matkustajain laskuja, mutta harjaantunut silmä löysi niistä laskuista joskus oikokirjoitusvirheitä. Thénardier oli salakavala, ahmatti ja vetelys, mutta nopsa ja ketterä, jos niin tarvittiin. Hän ei halveksinut palvelijattariansa, mistä johtui, ettei hänen eukkonsa niitä enää pitänyt. Jättiläisnainen oli mustasukkainen. Hänestä näyttivät kaikki naiset mielistelevän tuota laihaa, keltaihoista miestä.
Thénardier, joka ennen kaikkea oli oikea kavaluuden ja ovelan harkinnan perikuva, oli luonnostaan hyvin tyyni ja rauhallinen konna. Se laji onkin vaarallisin: siihen sekaantuu tekopyhyyttä.
Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ettei Thénardier tilaisuuden tullen olisi kyennyt raivostumaan ainakin yhtä perinpohjaisesti kuin hänen eukkonsakin. Mutta se tapahtui sangen harvoin, ja niinä hetkinä, koska hän kantoi kaunaa koko ihmiskuntaa kohtaan, koska hänen sisimmässään roihusi vihan polttava lieska, koska hän oli niitä ihmisiä, jotka hakevat kostoansa lakkaamatta, jotka syyttävät kaikkea sitä, mikä heidän ohitseen kulkee, kaikesta siitä, mikä putoo heidän päälleen, ja jotka ovat aina valmiit heittämään ensimäisen vastaantulijan niskaan muka oikeutettuna kostona kaikki elämänsä pettymykset, vararikot ja tappiot, koska kaikki tuo viha kohosi hänen sydämestään ja kuohui hänen suussaan ja kipinöi hänen silmissään, oli hän kauhistuttava. Onneton se, ken silloin joutui hänen raivonsa esineeksi!
Muiden ominaisuuksiensa lisäksi oli Thénardier tarkkaavainen ja terävänäköinen, vaitelias ja lavertelias aina asianhaarojen mukaan. Hänen tekojansa hallitsi aina nopsa äly. Hänen katseensa oli kuin kaukoputkeen tähysteleväin merimiesten räpyttävä katse. Thénardier oli tavallansa oikea valtiomies.
Jokainen, joka ensi kertaa astui kapakkaan, sanoi eukko Thénardierin nähdessään: "Kas siinä talon isäntä." Erehdys. Hän ei ollut edes emäntä. Isäntä ja emäntä oli mies. Vaimo raatoi, hän suunnitteli. Hän johti kaikkea ikäänkuin jonkunlaisella näkymättömällä, herkeämättömällä voimalla. Sana riitti, joskus vain vihjaus; mastodontti totteli. Eukon mielestä oli Thénardier jonkunlainen korkeampi, mahtavampi olento, jonka vallasta hänellä oli vain hämärä aavistus. Hänellä oli kaikki tottelemisen avut, Jos joskus olisi syntynyt erimielisyyttä hänen ja "herra Thénardierin" välillä — mikä tosin oli otaksumaton seikka — ei hän olisi milloinkaan, koskipa asia sitten mitä hyvänsä, julkisesti väittänyt miestänsä vastaan. Ei milloinkaan olisi hän "vieraiden kuullen" tehnyt sitä virhettä, johon naiset niin usein joutuvat vikapäiksi ja jota parlamenttikielessä sanotaan kruunun paljastamiseksi. Niin epäilyttäviin tuloksiin kuin tämä heidän sopunsa veikin, niin oli jonkunlaista älyllistä järkevyyttä tuossa eukko Thénardierin alistumisessa miehensä tahtoon. Tämä meluava lihavuori liikkui tuon hintelän itsevaltiaan pikkusormen kosketuksesta. Siinä näkyi tuo ikivanha seikka, yhtä omituinen kuin vanhakin: aine palveli henkeä. Sillä eräänlaisella rumuudella on juurensa ja olemisoikeutuksensa itsensä ikuisen kauneuden syvyyksissä. Thénardierissa oli jotakin peitettyä, salaperäistä. Siitä tämän miehen rajaton valta tähän naiseen nähden. Muutamin hetkin näki vaimo miehensä kuin sytytettynä kynttilänä; toisin ajoin taas tunsi hän valtijaansa kotkankynnet selässään.
Tämä nainen oli peloittava olento, joka rakasti vain lapsiansa ja pelkäsi vain miestänsä. Hän oli äiti, koska hän oli nisäkäs. Muuten rajoittui hänen äidillisyytensä tyttäriin, eikä se, kuten tulemme näkemään, ulottunut enää poikiin. Hänen miehellään taas ei ollut muuta ajatusta kuin rikastuminen.
Hän ei siinä onnistunut. Sovelias näyttämö puuttui tältä suurelta kyvyltä. Thénardier hävisi Montfermeilissä perin pohjin, mikäli häviämisestä voi nollassa olla puhetta. Sveitsissä tai Pyreneillä olisi tästä tyhjätaskusta vääntynyt miljoonainomistaja. Mutta minne kohtalo kerran kahlehtii kapakoitsijan, niin ei siinä auta muu kuin järsiä pois vain.
Ymmärrettävästi on sanaakapakoitsijakäytetty tässä ahtaammassa merkityksessä, joka ei ulotu kokonaiseen ihmisluokkaan.
Tänä samana vuonna 1823 oli Thénardierilla noin tuhatviisisataa frangia kiireellisiä velkoja, ja se seikka veti hänet murheelliseksi.
Miten itsepintaisesti sallimus tekikin hänelle vääryyttä, niin oli Thénardier niitä miehiä, jotka syvimmin ja uudenaikaisimmalla tavalla käsittävät erään seikan, mikä on hyve raakalaiskansojen keskuudessa, mutta kauppatavara sivistyneissä maissa: vieraanvaraisuuden. Muuten oli hän erinomainen salametsästäjä, ja hänen taitonsa ampuma-aseen käyttelyssä oli laajalti kuulu. Hän osasi hymyillä erikoisen kylmästi ja rauhallisesti, ja se hymy oli erittäin vaarallista laatua.
Hänen järkeistelynsä kapakoitsijan ammatista säihkyivät hänestä joskus salamoina. Hänellä oli varastossa erinäisiä alaan kuuluvia mietelmiä, joita hän koki ahtaa eukkonsa päähän.
"Kapakoitsijan ja majatalonpitäjän velvollisuus", selitti hän eukolleen eräänäkin päivänä ankarana, matalalla äänellä, "on myydä kenelle tahansa ruokaa, lepoa, valoa, tulta, likaisia lakanoita, palvelusta, kirppuja, hymyä, pysäyttää matkustajat, tyhjennellä pieniä kukkaroita ja keventää tuntuvasti isoja, antaa kunnioittavasti suojaa matkustaville perheille, nylkeä mies, höyhentää vaimo ja puijata lapsi puti puhtaaksi, ottaa eri maksu avatusta akkunasta, suljetusta akkunasta, takan sopesta, nojatuolista, istuimesta, rahista, jakkarasta, höyhenvuoteesta, patjasta ja olkikuvosta, tietää, kuinka paljon varjo kuluttaa peiliä ja arvioida se ja panna matkustaja sen tuhannen sarvipään nimessä maksamaan kaikki, jopa kärpäsetkin, joita hänen koiransa pyydystää!"
Tässä miehessä ja tässä naisessa olivat kavaluus ja sokea voima menneet keskenään naimisiin, ja siitä oli syntynyt kamala, kauhistava valjakko.
Sillä välin kun mies hautoi omia aatoksiaan ja kutoi suunnitelmiaan, ei eukko Thénardier ajatellut etäisiä velkojia, ei huolehtinut huomisesta eikä eilisestä, vaan eli rotevasti kutakin hetkeä erikseen.
Sellaisia olivat nämä kaksi ihmistä. Cosette oli heidän välissään, heidän molemminpuolisen painonsa alaisena kuin olentoraukka, jota olisi samalla kertaa myllynkivi muserrellut ja pihdit repineet. Miehellä ja vaimolla oli kumpaisellakin oma menettelytapansa. Cosette sai iskuja satamalla, siitä piti vaimo huolen. Hän käveli talvetkin avojaloin, siitä piti huolen mies.
Cosette kiipesi rappuja, laskeutui taas alas, pesi, harjasi, hankasi, lakaisi, juoksi, puuhasi, huohotti, nosteli painavia esineitä, ja vaikka hän oli niin heikko ja hintelä, teki hän sentään kaikki raskaimmat työt. Ei säälistä puhettakaan! Petomainen emäntä, isäntä myrkyllinen. Thénardierin kapakka oli kuin lukinverkko, johon Cosette oli takertunut ja jossa hän pyristeli pelästyksissään. Sen julmemmin ei enään olisi voinut inhimillistä olentoa sortaa. Hänen asemansa oli aivan sama kuin kärpäsen hämähäkkien orjana.
Mutta vaitelias, hiljainen lapsiraukka ei avannut suutansa valitukseen.
Kun tuollaiset pienet lapset aamunkoitosta lähtien värjöttelevät puoli-alastomina ihmisten keskellä, mitä tapahtuu silloin sieluissa, jotka ovat juuri lähteneet Jumalan luota?
3.
Miehille viiniä ja hevosille vettä.
Saapui neljä uutta matkustajaa. Cosette oli vaipunut surullisiin mietiskelyihin. Sillä vaikka hän oli vasta yhdeksännellä, oli hän jo ehtinyt kärsiä niin paljon, että hän usein istui synkeänä ja murheellisena kuin vanhus.
Eukko Thénardier oli nyrkillään iskenyt hänen silmäluomensa mustaksi, mikä seikka antoi samaiselle eukolle aihetta tuon tuostakin ihmettelemään:
"Äkkiäpä tuosta kutaleesta ruma tulikin! Musta pussi vain silmään, ja sillä hyvä!"
Cosette ajatteli siis, että oli pimeä, hyvin pimeä, että hänen oli ollut pakko aivan odottamatta täyttää astiat ja kannut uusien matkustajien huoneisiin, ja ettei nyt ollut enää vettä lainkaan säiliössä.
Se seikka häntä kuitenkin hieman tyynnytti, ettei Thénardierein talossa yleensä juotu paljon vettä. Sieltä ei tosin puuttunut ihmisiä, joiden oli jano, mutta se jano haki mieluummin apua viinihaarikasta kuin vesi-astiasta. Jos joku olisi pyytänyt lasin vettä kaikkien näiden viinilasien kilistessä, olisi hän ehdottomasti saanut tovereiltaan raakalaisen nimen. Eräänä hetkenä alkoi lapsi kuitenkin vapista: eukko Thénardier kohotti liedellä porisevan padan kantta, otti sitten lasin ja astui nopeasti vesisäiliötä kohti. Hän käänsi hanaa, lapsi kohotti päänsä ja seurasi tarkasti jokaista hänen liikettään. Ohut vesisuihku lorisi säiliöstä ja täytti lasin puolilleen.
"Kas, kun vesikin on jo loppunut!" sanoi hän.
Seurasi hetken hiljaisuus. Lapsi ei hengähtänytkään.
"Pah!" jatkoi eukko Thénardier katsellessaan lasiaan, joka oli täyttynyt vain puolilleen, "ehkä tuokin tähän hätään riittää."
Cosette painui jälleen työhönsä, mutta neljännestunnin vielä hyppi ja leiskui hänen sydämensä kuin mikäkin suuri lumihahtuva.
Hän laski minuutit, jotka kuluivat, ja hän olisi mielellään ollut jo huomisaamussa.
Tuon tuostakin katsahti joku juojista kadulle ja huudahti: "Pimeä siellä on, pimeä kuin uunissa!" — tai —: "Eihän siellä kissakaan kulje ilman lyhtyä tähän aikaan!" Ja Cosette värisi.
Äkkiä astui muuan kapakkaan majoittunut kulkukauppias huoneeseen ja tiuskaisi:
"Hevostani ei ole juotettu!"
"On kun onkin", vakuutti eukko Thénardier.
"Mutta kun ei ole, niin ei ole, tietäkää se!" tenäsi kauppias.
Cosette ryömi pöydän alta.
"On niinkin! On niinkin!" hätäili hän. "Kyllä herran hevonen joi, joi se, sangosta vielä joikin, täysinäisestä sangosta, minä sitä juotin ja minä sitä vielä ruoputtelinkin ja maanittelin."
Se ei ollut totta. Cosette valehteli.
"Kas tuota tenavaa, kun on tuskin nyrkin kokoinen ja jo valehtelee niin että talo kaikuu", koveni kauppias. "Minun hevostani ei ole juotettu, kuuleppas nyt, pikku vätys! Se puhaltelee aivan eri tavalla, kun se ei ole saanut juodakseen, ja minä tunnen hyvin sen puhalluksen."
Mutta Cosette pysyi yhä väitteessään ja lisäsi tuskan kuristamalla, tuskin kuultavalla äänellä:
"Joipas se, ja kovasti vielä joikin!"
"Tuhannen pentelettä," kiivastui kauppias, "juottakaa aivan äkkiä minun hevoseni ja lopettakaa jo tämä lemmon hammastelu!"
Cosette katosi pöydän alle.
"Kyllä niin, kyllä niin," rauhoitteli eukko Thénardier, "jos ei sitä hevosta ole juotettu, niin sitä täytyy sitten juottaa."
Ja hän katsahti ympärilleen.
"No, minne se nyt hävisi?"
Hän kumartui ja keksi Cosetten kyyrysistään pöydän alta, aivan juojien jalkojen juuresta.
"Joko sieltä tulet!" kiljaisi eukko Thénardier.
Cosette ilmestyi piilostaan.
Eukko Thénardier jatkoi:
"Neiti Koirankuonolainen, mene heti antamaan vettä tämän herran hevoselle!"
"Mutta, rouva," vastusti Cosette heikosti, "kun ei ole vettä."
Eukko Thénardier työnsi katu-oven selkiseljälleen.
"No, lähde hakemaan sitten!"
Cosetten pää painui alas, ja hän hoippuroi ottamaan tyhjää sankoa takan sopesta.
Sanko oli häntä itseään suurempi, ja tyttönen olisi hyvin mahtunut istumaan sen sisään.
Eukko Thénardier palasi lietensä ääreen ja maisteli puulusikalla padan sisältöä, muristen itsekseen:
"Kyllä sitä vielä siellä lähteessä on. Ei se nyt niin tavatonta ole.Mutta olisikin tainnut olla parasta panna ensin sipulit."
Sitten koperoi hän laatikkoa, missä säilytettiin pikkurahoja, pippuria ja sipulia.
"Kuule, neitsy Rupinaama," käski hän, "palatessasi ostat suuren leivän myymälästä. Tässä on viisitoista souta."
Cosetten esiliinassa oli pieni sivutasku. Sanaakaan sanomatta otti hän rahan ja pisti sen taskuunsa.
Sitten pysähtyi hän avonaiseen oveen, sanko kädessä, eikä hievahtanutkaan. Hän näytti ikäänkuin odottavan apua.
"Vieläkö sinä siinä kuhnailet!" karjaisi eukko Thénardier.
Cosette painui ulos. Ovi sulkeutui.
4.
Nukke astuu näyttämölle.
Myymäläkojujen rivi, joka, kuten muistettanee, lähti kirkon edustalta, ulottui aina Thénardierin majatalon tienoille asti. Näitä myymälöitä valaisivat porvarien keskiyön messuun menoa odotellen paperisuppiloihin pistetyt kynttilät, mikä Thénardierin kapakassa istuskelevan koulumestarin lausunnon mukaan teki "tenhoisan vaikutuksen." Mutta taivaalla ei näkynyt ainuttakaan tähteä.
Viimeinen näistä kojuista oli pystytetty juuri Thénardierin ovea vastapäätä. Siinä myytiin leikkikaluja, ja siellä kimaltelivat helmet ja korukapineet ja kiiltopeltiset ihanuudet. Kaikkein näkyvimmälle paikalle oli kauppias valkoisten liinojen taustaa vastaan asettanut suunnattoman suuren nuken, joka oli lähes kaksi jalkaa korkea ja jonka puku oli punertavaa harsokangasta, päässä kultatupsuja, tukka oikeita hivuksia ja silmät emaljia. Koko päivän oli tämä ihme houkutellut luokseen suuret määrät kymmentä vuotta nuorempia ihailijoita, mutta Montfermeilistä ei ollut vielä löytynyt joko tarpeeksi rikasta tai kyllin aulista äitiä, joka olisi hankkinut sen tyttärelleen. Éponine ja Azelma olivat tarkastelleet sitä tuntikausin, ja olipa Cosettekin salavihkaa pistäytynyt sitä katsomassa.
Astuessaan kadulle sanko kädessä, ei Cosette, niin surullinen ja alakuloinen kuin hän olikin, voinut olla nostamatta katsettaan tuohon satumaiseen nukkeen,neitiin, kuten hän sitä nimitti. Lapsiraukka pysähtyi kuin kivettyneenä. Hän ei ollut vielä päässyt ihailemaan nukkea läheltä. Koko koju tuntui hänestä komealta palatsilta; tämä nukke ei ollut mikään nukke, se oli ilmestys, ihmenäky. Siinä näyssä esiintyivät ilo, loisto, rikkaus, onni jonkunlaisessa satumaisessa hohteessa tälle synkkään, kylmään kurjuuteen vajonneelle pikkuraukalle. Cosette mittaili lapsen teeskentelemättömällä surunvoittoisella ymmärtämyksellä kuilua, joka erotti hänet tästä nukesta. Hän vakuutteli itselleen, että täytyi olla kuningatar tai vähintäin kuninkaantytär, päästäkseen moisen "kapineen" omistajaksi. Hän tarkasteli sitä kaunista punertavaa pukua, sitä kaunista kiiltävää tukkaa ja ajatteli: "Hän on varmaankin hyvin onnellinen, tuo nukke!"
Hän ei jaksanut irroittaa katsettansa tästä haaveellisesta kojusta. Mitä enemmän hän tarkasteli, sitä enemmän häikäisi häntä näkemänsä. Hän luuli katselevansa paratiisia. Suuren nuken takana oli toisia pienempiä, jotka näyttivät hänestä haltijattarilta ja hyviltä hengiltä. Kauppias, joka astuskeli edes takaisin kojun perällä, tuntui hänestä aivan taivaan Isältä.
Ihailunsa valtaamana unohti hän kaikki, jopa asiankin, jolle hänet oli lähetetty. Äkkiä kutsui hänet eukko Thénardierin karkea ääni todellisuuteen:
"Vai vielä sinä papukaija siellä vetelehdit! Maltappas, kun täältä pääsen! Mitä riivattua hän siellä oikein tirkistelee? Ala heti laputtaa, senkin kuhnus!"
Eukko Thénardier oli sattunut silmäämään kadulle ja keksinyt siten hurmaantuneen Cosetten.
Cosette puitti sankoineen pakoon min jaloista pääsi.
5.
Tyttönen yksinään.
Koska Thénardierin kapakka oli kirkon läheisessä osassa kylää, täytyiCosetten lähteä hakemaan vettä metsälähteestä Chellesin tieltä päin.
Nyt ei hän enää kurkistellut kauppiaiden kojuihin. Niin kauvan kun hän oli Leipurinkadulla ja kirkon lähistöllä, valaisivat kirkkaat myymälät tietä, mutta lopulta häipyi viimeisenkin kojun viimeinen valonhäive näkyvistä. Tyttöraukka joutui pimeyteen. Hän upposi siihen. Mutta kun pelonväreet alkoivat hiipiä hänen selkäpiitänsä pitkin, ravisteli hän kävellessään sangon sankaa kaikin voimin. Siitä syntyvä kitinä ja kolina oli ikäänkuin hänen seuranaan.
Mitä etäämmälle hän ehti, sitä synkeämmäksi kävi pimeys. Ei ketään näkynyt enää kaduilla. Vain erään eukon hän tapasi, joka käännähti ympäri hänet sivuuttaessaan ja seisomaan jääden mutisi huuliensa välistä:
"Mutta minnekkähän tuo lapsi oikeastaan menee? Onkohan se pieni ihmis-susi?"
Sitten eukko tunsi Cosetten.
"Kas", sanoi hän, "Leivonenhan se onkin!"
Cosette kulki niin läpi niiden autioiden, sokkeloisten ja kiemurtelevain kujasten, jotka Chellesin puolella päättävät Montfermeilin kylän. Niin kauvan kun hän huomasi taloja tai edes puutarhojen muureja tiensä molemmin puolin, asteli hän verrattain rohkeasti. Tuon tuostakin näki hän kynttilän pilkottavan akkunanluukun raosta. Siellä oli valoa ja elämää ja ihmisiä, ja se rauhoitti häntä. Mutta sitä mukaa kuin hän ehti edemmäksi, hidastui hänen käyntinsä ikäänkuin tahdottomasti. Ohaistuaan viimeisen talon nurkkauksen pysähtyi hän kokonaan. Oli jo ollut vaikeata kulkea viimeistä myymälää edemmäksi. Mahdotonta oli jättää viimeinen talokin selän taakse. Hän laski sangon maahan, upotti kädet tukkaansa ja alkoi hitaasti raapia kyhnyttää päätään, mikä liike on ominainen kauhistuneille, epäröiville lapsille. Hän ei ollut enää Montfermeilissä, hän oli kedoilla. Pimeä, autio kenttä avautui hänen eteensä. Hän tuijotti epätoivoissaan tuohon synkeyteen, missä ei ollut enään ainuttakaan ihmistä, vain petoja, ehkäpä kummituksiakin. Hän katseli, tirkisteli, tuijotteli, ja hän oli kuulevinaan petojen hiiviskelevän ruohossa ja hän oli selvästi näkevinään kummitusten liehuvan puissa. Silloin koppasi hän sankonsa, pelko loi häneen rohkeutta ja hän mumisi: "Pyh! Sanon vain, ettei siellä ollut vettä!" Ja hän kääntyi päättävästi takaisin Montfermeiliin. Mutta tuskin oli hän kulkenut sataakaan askelta, kun hän taas pysähtyi ja alkoi jälleen kyhnyttää päätään. Hänen silmiensä eteen astui eukko Thénardier, kamala eukko Thénardier hyenan suineen ja suuttumusta liekehtivine katseineen. Lapsi kurkisti surkean avuttomana eteensä ja taakseen. Mikä neuvoksi? Mitä yrittää? Minne mennä? Edessä eukko Thénardierin hirmuhaamu. Takana kaikki yön ja metsien kummitukset. Eukko Thénardieria hän väisti. Hän kääntyi jälleen lähdetielle ja pisti juoksuksi. Hän poistui kylästä juosten, hän painui metsään juosten, hän ei nähnyt enää mitään, ei kuullut enää mitään. Vasta lopen hengästyttyään herkesi hän juoksustaan, mutta yhä ponnisteli hän käyden eteenpäin. Hän oli vallan suunniltaan pelosta. Itku pyrki tulemaan väkisin.
Metsän yöllinen huounta ympäröi hänet kaikilta tahoilta. Hänen ajatuksensa eivät enää toimineet, hän ei uskaltanut katsahtaa sivulleen. Yön äärettömyys musersi painollaan tämän pikku-olennon. Yhtäällä rajaton pimeys, toisaalla hiukkanen.
Metsän reunasta oli vain seitsemän, kahdeksan minuutin matka lähteelle. Cosette tunsi tien hyvin, sillä hän oli kulkenut sitä monet kerrat päivällä. Kummallista kyllä: hän ei eksynyt. Jonkunlainen hämärä vaisto ohjasi häntä. Mutta ei hän sivuilleenkaan katsahtanut, koska pelkäsi näkevänsä kummituksia oksilla ja pensaikoissa. Vihdoin saapui hän lähteelle.
Se oli ahdas veden saviseen maahan kaivertama syvennys, missä oli vettä noin kaksi jalkaa ja mitä ympäröivät muutamat suuret kivet, sammaleet sekä nuo pitkät, poimulehtiset ruohot, joita ranskalainen rahvas sanoo Henrik Neljännen kaularöyhelöiksi. Pieni puro virtasi hiljaa liristen lähteestä.
Cosettella ei ollut aikaa henkäisemään. Pimeys oli synkkä, mutta hän oli niin usein käynyt paikalla. Vasemmalla kädellään haparoi hän pimeästä lähteen yli kallistuvaa nuorta tammea, johon hän tavallisesti nojasi, sai kiinni oksasta, takertui siihen, kumartihe ja upotti sangon veteen. Hetkiseksi olivat hänen voimansa kasvaneet kolminkertaisiksi. Mutta siinä rimpuillessaan ei hän huomannutkaan esiliinansa taskun sisällön putoavan lähteeseen. Viidentoista soun raha katosi veteen. Cosette ei nähnyt eikä kuullut sen häviämistä. Hän tempasi sangon melkein täysinäisenä syvennyksestä ja laski sen nurmelle. Silloin vasta huomasi hän olevansa tuiki väsynyt. Hän olisi tahtonut lähteä paluumatkalle heti kohta. Mutta ponnistelut sangon täyttämiseksi olivat hänet siihen määrään uuvuttaneet, ettei hän enää kyennyt käymään askeltakaan. Hänen täytyi istuutua. Hän raukesi nurmelle ja jäi siihen kyyrysiinsä.
Hän sulki silmänsä ja avasi ne taas, tietämättä miksi, mutta voimatta tehdä toisin.
Hänen vieressään poreili sangon vesi ja muodosti pyörylöitä, jotka olivat kuin hiilloksen tulikäärmeitä.
Ja ylähällä peittivät taivaan mustat pilven lonkareet, jotka liikkuivat hitaasti kuin savujoukkiot. Pimeyden surunaamus näytti tahtovan peittää tämän lapsen.
Jupiter painui avaruuden syvyyksiin. Tyttönen tuijotti silmät harrillaan tätä suurta valopilkkua, jota hän ei tuntenut ja joka sai hänet pelkäämään. Kiertotähti olikin sillä hetkellä hyvin lähellä taivaanrantaa ja kulki juuri paksun usvakerroksen taitse, niin että se välkkyi kamalan punaisena. Kaameana ruskottava sumu suurensi tähden kokoa huomattavasti. Se oli kuin hohtava reikä taivaankannessa.
Kylmä viima henkäili tasangolta. Metsä oli synkkä, sieltä ei kuulunut pienintäkään ääntä, kesä-yön valjua valonhämärrystä ei huomannut lainkaan. Kamaloina kummituksina törröttivät puuryhmät. Ahojen outomuotoiset pensaikot suhisivat peloittavasti. Pitkät ruohonkorret kiemurtelivat viiman käsissä kuin ankeriaat. Okakasvien piikki-oksat longertelivat kuin pitkät, kynsikkäät käsivarret saaliin tavottelussa. Kuivia kanervatukkoja lenteli ohi tuulen ahdistamina ja ne näyttivät aivan kuin kauhistuneina pakenevan jotakin takaa-ajajaa. Kaikkialta tuijotti pimeys kamalana, uhkaavana.
Pimeys vaikuttaa painostavasti. Ihminen tarvitsee valoa. Ken vain valon vastakohtaan vaipuu, hän tuntee sydäntänsä kouristavan. Kun silmä näkee vain pimeyttä, on hengenkin toiminta sekaannuksissa. Auringon pimeneminen, synkkä yö tai mikä läpinäkymätön pimeys tahansa tuottaa tuskallisen olon jokaiselle, vahvimmallekin. Ei kukaan voi kävellä yksinään öisessä metsässä vapisematta. Synkät varjot ja puut, siinä peloittava seinä. Haaveenomainen todellisuus näytäksen hämärässä ympäristössä. Mitä emme tarkkaan näe, muodostuu muutaman askeleen päässä aavemaiseksi mielikuvaksi. Avaruudessa tai ehkä omissa aivoissamme näemme leijailevan jotakin salaperäistä, saavuttamatonta kuin uinuvien kukkien unelmat. Taivaanrannalla parveilee uhkaavia haamuja. Rajattoman pimeyden henkäykset tunkeutuvat sieluumme. Pelko kasvaa, ja tekisi mieli usein katsahtaa taakseen. Yön pohjattomia pimentoja, epäselvinä kuvastuvia esineitä, hiljaisina kyhjöttäviä ilmestyksiä, jotka muuttavat muotoaan heti kun joutuu niitä lähemmäksi, salaperäisiä huiskahduksia, yht'äkkiä tuhahtavia lehviä, mustia lätäköitä, pimeyteen heijastunutta kaameutta, äärettömyyden haudanhiljaisuutta, mielikuvituksen loihtimia haave-olentoja, oksien salaperäisiä liikahduksia, pelästyttäviä kantoja, korkeita, huojuilevia ruohorykelmiä, kaikkia näitä vastaan on ihminen aivan turvaton. Ei niin rohkeata, ettei vavahtaisi, eikä niin voimakasta, ettei tuskaa tuntisi. On aivan kuin valtaisi pimeys sielunkin. Ja tällaisen synkeyden vaikutus pieneen lapseen on vielä paljon, paljon tuskallisempi.
Metsissä riehuvat silloin kaikki ilmestyskirjan kauhut. Ja metsien kaameassa peitossa on pienen sielun siipien räpyttely kuin kuoleman kouristusta.
Tajuamatta olotilaansa tunsi Cosette luonnon salaperäisen, rannattoman synkeyden tarraavan häneen kiinni joka taholta. Häntä ei vallannut ainoastaan kauhu, vaan joku kauhuakin kauhistavampi tunne. Hän värisi. Sanat eivät pysty kuvaamaan sen väristyksen kamaluutta, joka jääti hänet sydänjuuria myöten. Hänen katseensa harhaili hurjana. Hän luuli joutuneensa siihen tilaan, ettei hän ehkä saattaisi olla tulematta samaan aikaan samalle paikalle seuraavanakin päivänä.
Päästäkseen eroon tästä tunnelmasta, joka oli hänestä niin kummallinen, mutta jota hän ei ymmärtänyt, alkoi hän vaistomaisesti lukea kovalla äänellä yksi, kaksi, kolme, neljä, kymmeneen asti, toistaen sen tempun useampaan kertaan. Se palautti häntä ympäröivät esineet oikeisiin muotoihinsa. Hän tunsi veden ammentamisessa kastuneita käsiään kylmöttävän. Hän kapsahti seisomaan. Pelko valtasi hänet jälleen, luonnollinen, voittamaton pelko. Hänellä oli enää vain yksi ajatus: pako. Hänen täytyi paeta min jalat kantoivat läpi metsien, poikki ketojen, ihmisasunnoille, akkunoiden ja palavien kynttilöiden lähettyville. Hän osui katsahtamaan sankoon eteensä. Mutta niin suuri oli hänessä eukko Thénardierin herättämä pelko, ettei hän uskaltanut paeta sangottaan. Hän kahmaisi sangosta kaksin käsin. Hän jaksoi tuskin nostaa sitä kohoksi.
Hän laahusti niin kymmenisen askelta, mutta täysinäinen sanko painoi ankarasti, ja hänen oli pian pakko laskea se maahan. Hän hengähti hetken, tarttui sitten sankaan jälleen ja ponnisteli taas eteenpäin, tällä kertaa hiukan pitemmän matkan kuin ensimäisellä. Mutta taas täytyi pysähtyä. Kotvasen levähdettyä taas liikkeelle. Hän kävi kumarassa, pää rinnoilla kuin vanhus. Sangon painosta jäykistyivät hänen laihat käsivartensa seipäiksi. Rautasanka puristi piankin pienet, märät sormoset kohmeiksi. Tuon tuostakin täytyi hänen pysähtyä, ja joka kerta läiskähti sangosta kylmää vettä hänen paljaille jaloilleen. Tämä tapahtui metsän pimennossa, yöllä, talvisaikaan, kaukana ihmisten näkyvistä; ja lapsi oli vasta kahdeksan vanha. Vain Jumala näki tämän surullisen näytelmän.
Ja ehkäpä Cosetten äitikin!
Voi surua!
Sillä on seikkoja, jotka saattavat kuolleetkin avaamaan silmänsä haudoissaan.
Cosette puuskutti ankarasti, ja huokaukset lähtivät hänen rinnastaan kirvelevänä korinana. Itkun nikotus kuristi hänen kurkkuansa, mutta hän ei uskaltanut itkeä ääneen, niin kovin hän pelkäsi eukko Thénardieria, näin kaukaakin. Hän oli tottunut luulemaan eukko Thénardierin aina tiuskivan hänen kintereillään.
Vaan eipä häneltä näin matka kovin eistynyt, ja hänen vauhtinsa hiljeni yhä. Ei auttanut levähdysten lyhentäminen eikä ponnisteltavien välimatkojen pitentäminen. Hän ymmärsi tuskan valtaamana, että häneltä menisi näin toista tuntia Montfermeiliin päästäkseen, ja että eukko Thénardier antaisi häntä selkään. Tämä tuska yhtyi hänen kauhuunsa yksinäisyydestään öisen metsän sylissä. Hän oli menehtymäisillään, eikä hän kuitenkaan vielä ollut päässyt aukealle kedolle. Ehdittyään erään vanhan tutun kastanjapuun juurelle pysähtyi hän viimeisen kerran pitemmäksi ajaksi kuin ennen, levähtääkseen kunnollisesti, sitten kokosi hän kaikki voimansa, kahmaisi sangan kouraansa ja alkoi jälleen ponnistelunsa. Mutta pienokaisraukka ei voinut olla epätoivoissaan huokailematta: "Oi Jumalani! Oi Jumalani!"
Silloin tunsi hän äkkiä sangon keventyneen. Käsi, joka hänestä näytti suunnattoman suurelta, oli tarttunut sankaan ja kannatti nyt koko taakkaa tukevasti. Lapsi kohotti päänsä. Suuri musta haamu asteli suorana hänen rinnallaan pimeässä. Se näytti aivan mieheltä, joka oli varmaankin lähestynyt häntä takaapäin niin hiljaa, ettei hän ollut kuullut mitään. Tämä mies oli sanaakaan sanomatta tarttunut sankaan ja alkanut kantaa hänen kuormaansa.
Luonnollinen vaisto puhuu elämän kaikissa kohtauksissa omaa pettämätöntä kieltään.
Lapsi ei pelästynyt.
6.
Luku, joka ehkä näyttää Boulatruellen olleen oikeilla jäljillä.
Samaisen 1823 joulupäivän iltapuolella käveli muuan yksinäinen mies kauvan Pariisin Sairashuoneen puistokadun autioimmissa osissa. Tämä mies näytti etsiskelevän asuntoa ja pysähtyvän mieluimmiten tämän Saint-Marceaun etukaupungin ränsistyneen laita-osan kehnoimpien talojen kohdalle.
Edempänä saamme nähdä tämän miehen tosiaankin vuokranneen huoneen tästä etäisestä kaupunginkolkasta.
Tämä mies oli sekä pukunsa että esiintymisensä puolesta sen ihmislajin edustava lihaksitulemus, jota voisi nimittää siistiksi kerjäläiseksi, sillä hänessä yhtyi äärimmäinen köyhyys äärimmäiseen puhtauteen. Tämä yhtymys on sangen harvinainen, ja ymmärtäväin ihmisten tulisi sen nähdessään tuntea kaksinkertaista kunnioitusta, mitä saattaa tuntea vain sitä kohtaan, joka on hyvin köyhä ja sitä kohtaan, joka on hyvin arvokas. Hänen päässään oli kovin vanha ja kovin harjattu pyöreä hattu, pukuna karkeasta keltamullan värisestä kankaasta tehty, loimilankoihin asti kulunut pitkä takki — sen väri ei ollut lainkaan harvinainen niihin aikoihin — avarat liivit hyvin vanhanaikuisine taskuineen, polvista vaalenneet mustat kaatiot, mustat villasukat ja vahvat kuparisolkiset kengät. Häntä olisi luullut jonkun kunnon perheen vanhaksi, maanpaosta palanneeksi koti-opettajaksi. Hänen hohtavan valkeista hivuksistaan, hänen kurttuisesta otsastaan, hänen tummansinisistä huulistaan, hänen kasvojensa piirteistä, joissa pieninkin vivahdus henki elämään kyllääntymystä ja väsymystä, olisi päättänyt hänen olevan hyvän joukon yli kuusikymmentä vuotta vanhan. Hänen lujan, vaikka hitaan astuntansa, kaikkien hänen liikkeidensä tavattoman voimakkuuden perustalla olisi häntä tuskin luullut viisikymmenvuotiaaksi. Hänen otsansa rypyt olivat jalot ja arvokkaat ja ne olisivat tehneet hänelle suosiolliseksi jokaisen, joka olisi häntä lähemmin tarkastellut. Hänen alihuulessaan väreili omituinen laskostuma, laskostuma, joka näytti ankaralta, mutta joka oli nöyrä. Hänen katseensa pohjalla asui synkkä vakavuus. Vasemmassa kädessään kantoi hän pientä, nenäliinaan käärittyä myttyä. Oikeata kättään nojasi hän jostakin pensasaidasta leikattuun kepintapaiseen. Tätä keppiä oli sentään muovailtu huolellisesti, eikä se hullummalta näyttänytkään. Oksia oli taitavasti käytetty hyväkseen, ja punavahasta oli siihen muodostettu korallimainen nuppi. Se oli tanakka ryhmysauva, mutta se näytti kävelykepiltä.
Sillä puistokadulla kävelee hyvin vähän ihmisiä, etenkin talvisaikaan. Tämä mies näytti niitäkin harvoja välttelevän mieluummin kuin etsivän, herättämättä kuitenkaan millään tavoin huomiota käytöksellään.
Niihin aikoihin tapasi kuningas Ludvig XVIII käydä melkein joka päivä Choisy-le-Roissa. Se oli hänen mieliretkiään. Kahden seuduissa nähtiin melkein poikkeuksetta kuninkaallisten vaunujen ja kuninkaallisen saattojoukon karahuttavan täyttä nelistä Sairashuoneen puistokatua pitkin.
Sen puolen eukkoset eivät tarvinneet sen parempaa kelloa eikä ajantietoa, ja he sanoivatkin tavallisesti:
"Nyt on kello kaksi. Siinä se nyt palaa Tuilerioihin."
Toiset kiiruhtivat paikalle, toiset väistyivät tieltä, sillä missä kuningas kulkee, siinä syntyy aina juoksentelua. Muuten olikin Ludvig XVIII:n ilmestyminen ja katoaminen hyvin huomiotaherättävä tapaus Pariisin kaduilla. Nopeasti, mutta ylhäisesti siinä mentiin. Tämä saamaton kuningas piti paljon karkulaukasta. Koska hän ei voinut kävellä, tahtoi hän lentää. Tämä raajarikko olisi mielellään istunut salaman kiidätettäväksi. Ankaran tyynenä kulki hän paljastettujen sapelien ympäröimänä. Hänen raskaat, yltä päältä kullatut kuomuvaununsa, joiden sivustoihin oli maalattu suuret kimput Ranskan liljoja, pitivät aika melua. Vilauksessa jyrähtivät ne ohi, niin että niitä tuskin ennätti nähdä. Oikeassa peräkulmassa, valkealla atlaskankaalla päällystetyillä patjoilla paistoi leveä, punottava naama, vaalea, puuteroitu otsa, ylpeä, ankara, terävä silmä, oppineen hymyily, kaksi suurta, liehuvakierteistä olkalappua porvarillisen puvun päällä, kultatalja, Pyhän Ludvigin risti, kunnialegionan risti, Pyhän Hengen hopealaatta, pönkämaha ja leveä sininen nauha. Siinä oli kuningas. Pariisin ulkopuolella piti hän valkeasulkaista hattuaan korkeisiin englantilaisiin sääryksiin kapaloiduilla polvillaan. Mutta kaupunkiin tultua painoi hän hatun päähänsä, eikä sitä usein tervehdykseen kohottanut. Hän katseli kylmästi kansaa, ja kansa katseli kylmästi häntä. Kun hän ensi kerran ilmestyi Saint-Marceaun kaduille, oli hänen koko menestyksenään nämä laitakaupunkilaisen sanat toverilleen:
"Tuo paksumaha tuossa on nyt se hallitus."
Tämä aina erehtymättä samalla hetkellä sattuva kuninkaankulku oli siisSairashuoneen puistokadun jokapäiväinen merkkitapaus.
Keltatakkinen kävelijä ei nähtävästi ollut sen kaupunginosan, eikä edes Pariisin asukkaita, sillä hän ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Kun siis kuninkaalliset vaunut kultanauhaisen vartiomiesparven ympäröiminä täsmälleen kello kaksi jyrähtivät puistokadulle Naissairaalan kulmauksesta, näytti hän hämmästyneeltä, melkeinpä pelästyneeltäkin. Hän oli yksinään sivukäytävällä ja hän piiloutui nopeasti ympärysmuurin nurkkaukseen, mikä ei estänyt Havren herttuaa häntä havaitsemasta. Havren herttua istui, päivystävän vartiomiesjoukkion kapteenina, vaunuissa kuningasta vastapäätä. Herttua sanoi hänen majesteetilleen: "Tuolla on hyvin epäilyttävän näköinen mies." Poliisit, joiden oli määrä valvoa kuninkaan turvallisuutta matkalla, huomasivat hänet myöskin, ja muuan heistä sai käskyn seurata miestä. Mutta mies painui laitakaupungin sokkeloisiin kujasiin, ja päivän hämärtyessä eksyi takaa-ajaja hänen jäljiltään, kuten ilmoittaa vielä samana iltana Anglèsin herttualle, valtioministerille, poliisipäällikölle osoitettu tiedonanto.
Kun keltatakkinen mies oli saanut vakoilijan eksytetyksi kintereiltään, kiiruhti hän käyntiään, alituisesti vilkuen taakseen nähdäkseen, vieläkö häntä seurattiin. Kello neljännestä yli neljä, siis yön tullessa, kulki hän Saint-Martinin portin teaterin ohi, missä näyteltiin sinä päivänäKaksi Rangaistusvankia. Ilmoituslehti, jolle kappaleen nimi oli painettu suurin kirjaimin ja jota lamput kirkkaasti valaisivat, pisti hänen silmiinsä nopeasta kulusta huolimatta, ja hän pysähtyi sitä lukemaan. Seuraavassa hetkessä oli hän Planchetten umpikadulla, mistä hän poikkesiTinalautaseen, sillä siellä oli niihin aikoihin Lagnyn matkustajavaunujen asema. Vaunujen oli määrä lähteä kello puoli viisi. Hevoset olivat jo valjaissa, ja matkustajat kiiruhtivat ajajan huutoa noudattaen nousemaan vaunujen korkeita rautarappusia ja asettumaan paikoilleen.
Mies kysyi:
"Vieläkö on tilaa?"
"Vain täällä ylhäällä, minun vierelläni", vastasi ajaja.
"No minä nousen sinne sitten."
"Nouskaa vain."
Mutta ennen lähtöä katsahti ajaja matkustajan keskinkertaiseen vaatetukseen ja hänen pieneen myttyynsä ja vaati maksua.
"Tuletteko Lagnyyn asti?" kysyi ajaja.
"Tulen", vastasi mies.
Matkustaja maksoi Lagnyyn asti.
Sitten lähdettiin. Tulliportista päästyä yritti ajaja keskustelua, mutta matkustajan vastaukset olivat hyvin harvasanaisia. Ajaja näki parhaaksi ruveta viheltelemään ja kiroilemaan hevosiaan.
Ajaja kääriytyi viittaansa. Pakasti. Mies ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kuljettiin niin Gournayn ja Neuilly-sur-Marnen läpi.
Kuuden seuduissa illalla oltiin Chellesissä. Ajaja pysähytti hevosensa henkäisemään muinaisen kuninkaallisen luostarin rakennuksiin sijoitetun majatalon edustalle.
"Minä poikkeankin tähän", sanoi mies.
Hän otti myttynsä ja keppinsä ja hyppäsi vaunuista.
Hetkisen päästä oli hän häipynyt näkyvistä.
Hän ei ollut astunut majataloon.
Kun vaunut muutamien minuuttien kuluttua jälleen rämisivät Lagnyyn päin, ei ajaja nähnyt häntä Chellesin valtakadulla.
Ajaja kääntyi puhumaan matkustajille vaunujen sisään:
"Se mies ei ollut näiltä mailta, sillä minä en häntä tuntenut. Hän näytti rutiköyhältä, mutta ei hän sentään lainkaan kitsastellut. Hän maksoi Lagnyyn asti, mutta jäikin Chellesiin. Nyt on jo yö, kaikki ovet ovat kiinni. Mies ei mennyt majataloon, eikä häntä näy täällä tielläkään. Onko hän siis vaipunut maanrakoon?"
Mies ei ollut vaipunut maanrakoon, vaan oli pimeässä kiiruusti harpannut Chellesin valtakadun poikki ja poikennut kirkon lähettyviltä vasempaan Montfermeiliin vievälle kylätielle. Hän liikkui varmasti ja epäröimättä ja näytti hyvin tuntevan seudun.
Hän astui nopeasti. Siinä kohdassa, missä Montfermeilin tien leikkaa vanha puiden reunustama Gagny-Lagnyn tie, kuuli hän tulevan kulkijoita. Hän piilottautui ketterästi läheiseen kuoppaan ja odotti siellä heidän etenemistään. Tämä varovainen toimenpide oli kuitenkin melkein tarpeeton, sillä kuten olemme jo sanoneet, oli yö joulukuinen ja hyvin pimeä. Taivaalla näkyi tuskin paria, kolmea tähteä.
Siltä kohtaa alkoi maa kohota kukkulaksi. Mies ei palannutkaan enää Montfermeilin tielle, vaan poikkesi oikealle ja loikkasi pitkin hypyin kedon halki metsään.
Sinne päästyään hiljensi hän vauhtiaan ja alkoi huolellisesti tarkastella kaikkia puita, viivähtäen hiukan joka askeleella, ikäänkuin olisi hän tapaillut jotakin vain hänen tuntemaansa salatietä. Kerran hän näytti eksyvän ja pysähtyvän epätietoisena. Pitkien haparoimisten jälkeen saapui hän metsänaukeamalle, missä näkyi kasa suuria, vaaleahtavia kiviä. Hän hyppäsi kiireesti näiden kivien viereen ja tutki niitä tarkasti yön pimeydessä, jokaista erikseen. Mahtava, pahkojen, kasvikunnan syylämuodostumain peittämä puu kasvoi vähän matkan päässä kivikasasta. Mies riensi sille puulle ja tunnusteli kädellään sen kuorta, ikäänkuin laskeakseen kaikki pahkat.
Tätä puuta vastapäätä — puu oli tammi — kasvoi kirveeniskujen jäljiltä sairasteleva kastanjapuu. Haavojen peitteeksi oli naulattu sinkkilevy. Mies kohosi varpailleen ja kosketti sitä sinkkilevyäkin.
Sitten käyskenteli hän jalkojaan lyöden muutamaan kertaan puun ja kivikasan väliä, aivan kuin päästäkseen selville, oliko maata hiljattain liikutettu.
Sen tehtyään tähysteli hän tutkivasti ympärilleen ja jatkoi sitten kulkuaan metsän läpi.
Tämä sama mies oli kohdannut Cosetten.
Astellessaan pikkumetsää Montfermeiliin päin oli hän tavannut pienen varjon nyyhkyttäen ponnistelemasta, laskemasta taakkaansa maahan, taas nostamasta sitä kohoksi ja yrittämästä uudelleen liikuttaa sitä eteenpäin. Hän oli käynyt lähemmäksi ja havainnut varjon pieneksi lapseksi, joka kantoi suunnatonta vesisankoa. Silloin oli hän astunut lapsen luo ja tarttunut hiljaa sankaan.
7.
Cosette astelee pimeässä tuntemattoman miehen rinnalla.
Cosette ei pelästynyt, siitähän jo mainitsimme.
Mies alkoi puhutella häntä. Hänen äänensä oli vakava ja hyvin matala.
"Lapsukaiseni, taakkasi on kovin raskas."
Cosette kohotti katseensa ja vastasi:
"Niin on, herra."
"Annahan tänne", jatkoi mies, "niin minä kannan."
Cosette hellitti sangasta. Mies alkoi astella hänen vierellään.
"Kovinpa tämä onkin raskas", sanoi mies hampaittensa välistä. Sitten hän lisäsi:
"Pienokaiseni, vanhako olet?"
"Yhdeksännellä, herra."
"Ja kaukaako sinä tätä kantamustasi raahasit?"
"Metsälähteeltä tuolta."
"Pitkältäkö sinulla vielä on matkaa?"
"Runsas neljännestunti tästä."
Mies oli hetkisen vaiti ja lausahti sitten äkkiä:
"Sinulla ei kai ole äitiä?"
"En tiedä", vastasi lapsi.
Ja ennenkuin mies ennätti uudestaan tarttua puheeseen, jatkoi hän:
"En luule. Muilla on äitikin. Mutta minulla ei ole."
Ja kohta lisäsi hän siihen:
"Enkä luule koskaan olleenkaan."
Mies pysähtyi, laski sangon maahan, kumartui ja painoi molemmat kätensä lapsen olkapäille, yrittäen tuntea hänen kasvojaan pimeässä.
Cosetten laihat, hennot piirteet kuvautuivat heikosti taivaan tummassa hämärryksessä.
"Mikä on nimesi?" kysyi mies.
"Cosette."
Mies värähti kuin olisi saanut sähkö-iskun. Hän tarkasteli lasta vielä kerran, päästi sitten Cosetten olkapäät, tarttui sankaan ja alkoi astella taas.
Hetkisen kuluttua jatkoi hän kyselyään:
"Pienokaiseni, missä sinä asut?"
"Montfermeilissä, jos sitä tunnette."
"Sinnekö me tavotamme?"
"Sinne, herra."
Hän vaikeni taas ja jatkoi sitten:
"Kuka sinut lähetti näin myöhään hakemaan vettä metsästä?"
"Rouva Thénardier."
Mies puuttui taas puheeseen äänessä sointu, jonka hän koki saada välinpitämättömäksi, mutta jossa kuitenkin tuntui omituinen värinä:
"Mitä hän nyt puuhailee, se rouva Thénardier?"
"Hän on minun emäntäni", selitti lapsi. "Hän pitää kapakkaa ja majataloa."
"Majataloa?" kertasi mies. "Siinä tapauksessa asetun sinne täksi yöksi.Sinähän minua opastatkin."
"Kyllä tästä sinne pian päästään", vakuutti lapsi.
Mies asteli verrattain nopeasti. Cosette seurasi häntä vaivatta. Hän ei tuntenut enää väsymystä. Tuon tuostakin kohotti hän katseensa siihen outoon mieheen, rinnassa omituinen tyyneys ja rauha. Ei milloinkaan oltu häntä opetettu kääntymään Kaitselmuksen puoleen eikä rukoilemaan. Mutta siitä huolimatta tunsi hän sisimmässään jotakin toivon ja ilon tapaista, joka nousi taivasta kohti.
Muutamia minuutteja kului. Mies kysyi jälleen:
"Eikö rouva Thénardierilla ole palvelijatarta?"
"Ei, herra."
"Yksinkö sinä talossa olet?"
"Niin, herra."
Tuli taas keskeytys. Cosette kohotti äänensä:
"Taikka kyllähän siellä on vielä kaksi pikku tyttöä."
"Ketä tyttöjä ne ovat?"
"Ponine ja Selma."
Lapsi lyhensi näin nämä kummalliset nimet, joista eukko Thénardier niin paljon piti.
"Mitä ne ovat, Ponine ja Selma?"
"Ne ovat rouva Thénardierin neitejä, taikka niinkuin hänen tyttäriänsä."
"Ja mitä ne puuhailevat?"
"Oo", innostui lapsi, "niillä on kauniita nukkeja, kauniita kultarasioita, ja niissä niin kauniita, niin kauniita kapineita. Ne leikkivät ja pitävät hauskaa."
"Kaiket päivätkö?"
"Kaiket päivät, herra."
"Entä sinä?"
"Minä teen työtä."
"Kaiket päivätkö?"
Lapsi kohotti tuntemattomaan suuret silmänsä, joissa kimalteli kumpaisessakin kyynelkarpalo, mitä tosin ei pimeältä saattanut eroittaa, ja vastasi hiljaa:
"Kaiket päivät, herra."
Ja sitten jatkoi hän vähän ajan kuluttua:
"Joskus, kun ei ole enää työtä ja kun minulle annetaan lupa, pidän minäkin hauskaa."
"Mitenkä sinä hauskaa pidät?"
"Miten osaan. Kunhan minun vain annetaan olla rauhassa. Ei minulla paljon leikkikaluja ole. Ponine ja Selma eivät salli minun leikkiä heidän nukeillaan. Minulla on ainoastaan pieni lyijysapeli, näin, näin pitkä vain."
Lapsi näytti pikkusormeaan.
"Ei suinkaan sellainen mihinkään pysty?"
"Pystyypä, herra", väitti lapsi. "Pystyy se salaatiin, ja kyllä sillä kärpäseltäkin pään leikkaa."
Vihdoin pääsivät he kylään. Cosette opasti tuntematonta katuja pitkin. He kulkivat leipurin ohi, mutta Cosette ei muistanut lainkaan leipää, joka hänen olisi pitänyt ostaa. Mies oli lakannut tekemästä hänelle kysymyksiä ja jurrotti nyt äänetönnä. Mutta kun he olivat ehtineet kirkon ohi, ei mies malttanut olla nuo monet myymäkojut nähtyään kysymättä Cosettelta:
"Täällä taitaakin olla markkinat?"
"Ei, herra. Täällä on joulu."
Heidän lähetessään majataloa kosketti Cosette arkaillen hänen kättänsä.
"Herra!"
"Mitä, lapsukaiseni?"
"Nyt olemme jo aivan lähellä taloa."
"Entä sitten?"
"Olkaa hyvä ja antakaa se sanko nyt minulle takaisin!"
"Miksi?"
"Rouva vain löisi minua, jos näkisi jonkun sitä minun edestäni kantaneen."
Mies jätti hänelle sangon. Hetkisen kuluttua olivat he jo kapakan ovella.
8.
On kiusallista majoittaa köyhää, joka ehkä onkin rikas.
Cosette ei voinut olla salavihkaa katsahtamatta leikkikalukauppiaan suureen nukkeen, joka yhä upeili paikallaan. Sitten hän koputti. Ovi avautui. Eukko Thénardier ilmestyi näkyviin kynttilä kädessä.
"Ahaa! Sinäkö sieltä rämmitkin, pikku Ryysymekko! Oletpa, kissa vieköön pannut asiaasi aikaa! Missä sinä olet kuhnustellut, senkin harakka?"
"Rouva", sanoi Cosette vapisten, "täällä tulee eräs herra yösijaa hakemaan."
Eukko Thénardier siivosi aivan äkkiä äkeän naamansa mitä mairittelevimpaan hymyyn, mikä temppu on ominainen etenkin kapakoitsijoille, ja etsi ahneesti tulijaa silmillään.
"Siinäkö se herra on?" kysyi hän.
"Niin, rouva", vastasi mies, nostaen käden hattuunsa.
Rikkaat matkustajat eivät ole niin kohteliaita. Tämä liike ja vieraan puvun ja matkatavaroiden tarkastus, jonka eukko Thénardier suoritti silmänräpäyksessä, saivat sen mairittelevan hymyn katoamaan rouvan kasvoilta ja entisen äkeän sävyn palaamaan takaisin. Hän virkkoi kuivasti:
"Astukaa sisään, ukkoseni."
"Ukkoseni" astui sisään. Eukko Thénardier tarkasteli häntä vielä kerran, tutki eritotenkin hänen takkiansa, joka oli lopen kulunut, sekä hänen hattuansa, joka oli hieman ränsistynyt, ja kysyi pään kohautuksella, nenän nyrpistyksellä ja silmän pilkahutuksella neuvoa mieheltään, joka yhä joi kuorma-ajurien kanssa. Mies vastasi tuolla huomaamattomalla etusormen viiputuksella, joka tämänlaisessa tapauksessa huulien soukistukseen yhtyneenä merkitsee: tyhjät taskut. Silloin huudahti eukko Thénardier:
"Kyllä nyt, hyvä mies, onkin niin hullusti, ettei meillä ole enää tilaa."
"Pankaa minut minne haluatte", sanoi mies, "ullakolle, talliin. Minä maksan siitä aivan kuin jos minulla olisi oikea huone."
"Neljäkymmentä souta."
"Neljäkymmentä souta, olkoon menneeksi."
"Sovittu siis."
"Neljäkymmentä souta!" ihmetteli muuan kuorma-ajuri hiljaa eukko Thénardierille, "mutta tavallinen hintahan on vain kaksikymmentä souta."
"Mutta tuolta otetaan neljäkymmentä," vastasi eukko Thénardier samaan tapaan. "Köyhiä minä en ota vähemmällä."
"Kyllä asiat ovat niin", lisäsi ukko Thénardier lempeästi, "talo joutuu moisten takia huonoon huutoon."
Sillä välin oli mies laskenut penkille myttynsä ja keppinsä ja istuutunut pöytään, jolle Cosette oli kiiruhtanut lennättämään viinipullon ja lasin. Kauppias, joka vettä kovisti, oli lähtenyt itse hevostaan juottamaan. Cosette oli asettunut entiselle paikalleen keittiön pöydän alle ja ryhtynyt uudelleen nypläykseensä.
Vieras, joka oli tuskin kastanut huuliaan viinilasiinsa, katseli lasta omituisen tarkkaavasti.
Cosette oli ruma. Jos hänen lapsuutensa olisi ollut onnellinen, olisi hän ehkä ollut kaunis. Me olemme jo piirtäneet tämän surullisen pikku olennon ääriviivat. Cosette oli laiha ja kalpea. Hän oli kahdeksan vuotias, mutta häntä olisi tuskin luullut kuuden vanhaksi. Hänen suuret, mustiin kuoppiin vajonneet silmänsä olivat paljosta itkemisestä melkein sammuneet. Hänen suupielissään oli tuo poistumaton tuskanrypistys, jonka näkee kuolemaan tuomituilla ja toivottomasti sairailla. Hänen kätensä olivat, kuten hänen äitinsä oli arvannut, "aivan täynnä paleltumia." Tulen hohteessa pisti hänen luisevuutensa ja kamala laihuutensa erittäin silmiin. Hän kun aina värisi vilusta, oli hän ottanut tavakseen puristaa polviaan vastakkain. Hänen koko pukunansa oli vain kurja riepu, joka olisi herättänyt sääliä kesällä ja kauhistusta talvella. Siinä oli vain rääsyistä palttinaa; ei jälkeäkään villakankaasta. Iho näkyi sieltä ja täältä, ja siinä saattoi eroittaa useita sinertäviä tai mustia täpliä, jotka osoittivat paikkoja, mihin eukko Thénardier oli koskettanut. Hänen paljaat jalkansa olivat tavattoman hennot ja punaiset. Hänen olkakuoppasensa olivat surkeat, itkettävät nähdä. Tämän lapsen koko olemus, hänen käyntinsä, hänen ryhtinsä, hänen äänensä sointu, hänen sanojensa harvaltainen putoileminen, hänen katseensa, hänen vaiteliaisuutensa, hänen pieninkin eleensä ilmaisi ja osoitti vain yhtä tunnetta: pelkoa.
Pelko oli levittäytynyt vaipan tavoin hänen ylleen, ja hän oli ikäänkuin sen peitossa. Pelko painoi hänen kyynäspäänsä kupeisiin, pelko piiloitti hänen kantapäänsä hameen suojaan, pelko sai hänet ottamaan niin vähän tilaa kuin mahdollista, pelko salli hänen hengittääkin vain välttämättömimpään tarpeeseen, pelko oli jäykistyttänyt hänen ruumiinsa möhkäleeksi, joka aina pysyi samanlaisena ja joka korkeintaan saattoi kasvaa. Hänen silmäteränsä syvyyksistä kiilui kauhistus.
Tämä pelko ja kauhistus oli niin voimakas, ettei hän kotiuduttuaan ollut uskaltanut mennä lieden ääreen kuivaamaan itseään, vaikka olikin läpimärkä, vaan oli kyyristynyt hiljaa työhönsä.
Tämän kahdeksanvuotiaan lapsen katse oli tavallisesti niin synkkä ja joskus niin repelevän surullinen, että hän silloin näytti olevan tulemaisillaan joko tylsämieliseksi tai paholaiseksi.
Ei milloinkaan ollut hän saanut oppia rukoilemaan, siitähän olemme jo maininneet, ei milloinkaan ollut hän astunut jalallaan kirkkoon.
"Kaikkeen sitä nyt vielä aikaa riittäisi!" tapasi eukko Thénardier ihmetellä.
Keltatakkinen mies ei hellittänyt Cosettea silmistään.
Äkkiä kiljaisi eukko Thénardier:
"Mutta minnekkäs se leipä jäi?"
Cosette noudatti totuttua tapaansa eukko Thénardierin koventaessa ääntään ja pyörähti nopeasti pöytänsä alta.
Hän oli kokonaan unohtanut leivän. Hän turvautui hätäkeinoon, jota alituisen pelon valtaamat lapset aina käyttävät. Hän valehteli.
"Rouva, leipuri oli jo suljettu."
"Mikset koputtanut?"
"Kyllä minä koputinkin, rouva."
"Ja kuinka kävi?"
"Eivät ne avanneet."
"Huomenna saan kyllä tietää", uhkaili eukko Thénardier, "onko asiassa perää, ja jos sinä valehtelit, niin varo selkänahkaasi. Mutta annahan nyt tänne se viidentoista soun raha."
Cosette pisti kätensä esiliinan taskuun ja painui viheriäksi.Viidentoista soun rahaa ei ollut siellä enää.
"Etkö sinä kuullut, vai?" tiuski eukko Thénardier.
Cosette käänsi taskun nurin. Siellä ei ollut mitään. Minnehän se raha oli kadonnut? Onneton lapsiraukka ei osannut puhua sanaakaan. Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.
"Ettethän vain ole hukannut sitä viidentoista soun rahaa?" karjui eukkoThénardier, "vai aijotko varastaa sen minulta?"
Samassa ojensi hän kätensä lieden kulmauksessa riippuvaa patukkaa kohti.