Hän tunsi vanhan portinvartijattarensa äänen.
"No mitä nyt sitten?" kysyi hän.
"Herra pormestari, kello on kohta viisi".
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Herra pormestari, ne rattaathan ne vaan".
"Mitkä rattaat?"
"Ne pikku-rattaat vaan".
"Mitkä pikku-rattaat?"
"Eikö herra pormestari ole käskenyt pikku-rattaita?"
"En", sanoi hän.
"Ajaja vaan sanoi hakevansa herra pormestaria".
"Mikä ajaja?"
"Herra Scaufflairen mies".
"Herra Scaufflairen?"
Tämä nimi säikähytti hänet niinkuin olisi salama välähtänyt aivan hänen silmiensä editse.
"Ahaa, niin, niin!" jatkoi hän, "herra Scaufflairen".
Jos eukko olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän kauhistunut.
Vallitsi hetkisen äänettömyys. Hän tuijotti sekapäisen tavoin kynttilän liekkiin, kokosi sydämen ympäriltä polttavaa vahaa ja pyöritteli sitä palloiksi sormillaan. Eukko odotti. Lopulta rohkaisihe hän jälleen ja korotti äänensä:
"Herra pormestari, mitä minun pitää vastata?"
"Sanokaa että hyvä on ja että minä tulen kohta alas".
5.
Puolapuut.
Postikyyditys Arrasista Montreuil-sur-Meriin tapahtui vielä niihin aikoihin pienillä keisarikunnan-aikuisilla vaunuilla. Nämä "vaunut" olivat tavallisesti kaksipyöräisiä hyvillä pontimilla varustettuja rattaita, jotka olivat sisäpuoleltaan verhotut vaaleankeltaisella nahalla ja joissa oli tilaa vain kahdelle hengelle, ajajalle ja matkustajalle. Pyörissä oli pitkät suoja-kopat, jotka pitivät vastaantulijan rattaat sopivan välimatkan päässä ja joita vielä näkee Saksan teillä. Postilähetyksiä varten oli rattaiden takaosaan kiinnitetty suunnattoman suuri pitkulainen laatikko. Tämä laatikko oli maalattu mustaksi ja rattaat keltaisiksi.
Nämä ajovehkeet, joidenlaisia ei nykyään enää missään tapaa, olivat muodoltaan kummallisen kömpelöitä ja rumia, ja kun näki niiden kulkevan tietään kaukana taivaanrannalla, luuli niitä aivan termiitti-hyönteisiksi, joiden hoikasta keskiruumiista roikkuu paksu taka-osa. Muuten kulkivat ne jotenkin nopeaan. Kun sellaiset postivaunut lähtivät Arrasista yöllä yhden aikoihin, Pariisin postivaunujen saavuttua, tulivat ne Montreuil-sur-Meriin vähän ennen kello viittä aamulla.
Tuona yönä törmäsivät Hesdinin tietä Montreuil-sur-Meriin pyrkivät postivaunut juuri muutamasta kadunkulmasta kaupunkiin kääntyessään vastaan tuleviin pieniin rattaisiin, joita veti valkoinen hevonen ja joissa istui vain yksi viittaan kietoutunut mieshenkilö. Pikku-rattaiden pyörä sai aimo täräyksen. Ajaja huusi miestä pysähtymään, mutta matkustaja ei kuunnellut häntä, vaan ajoi pois täyttä laukkaa.
"Ompa tuolla miehellä hiton kiire!" manaili ajaja.
Mies, jolla oli näin kova kiire, on sama, jonka olemme nähneet juuri sääliä herättävissä tuskissa kamppailleen.
Minne hän meni? Hän ei olisi osannut siihen vastata. Miksi hän moista kiirettä piti? Hän ei siitä tiennyt. Hän meni minne sattuma vei. Minne siis? Arrasiin varmaankin? mutta ehkä hän meni muuallekin. Joskus tunsi hän sen itsekin ja vavahti. Hän painui yön pimeyteen kuin mihinkin kuiluun. Joku häntä työnsi, joku häntä veti. Mitä hänen sielussaan liikkui, sitä ei kukaan osaa sanoa, mutta kaikki sen ymmärtävät. Kuka ihminen ei ole ainakin kerran elämässään astunut tähän tuntemattomaan pimeään luolaan?
Hän ei ollut vieläkään mitään päättänyt, ratkaissut, määrännyt eikä tehnyt. Hän ei ollut johtopäätöksissään päässyt mihinkään varmaan tulokseen. Nyt jos milloinkaan oli hän aivan samalla kohdalla missä ensi hetkelläkin.
Miksi meni hän Arrasiin?
Hän toisteli myötäänsä itselleen samaa, joka oli saanut hänet tilaamaan Scaufflairen rattaat: — olipa tulos mikä tahansa, eihän tekisi pahaa nähdä kaikki omin silmin, arvostella kaikkea omakohtaisesti; — sehän olisi sitäpaitsi sangen järkevääkin, sillä olihan hyvä tietää kaikki, mitä mahdollisesti tapahtuu; — vaikeahan olikin mitään päättää, ennenkuin itse näkee ja tarkastelee; — etäältä tekee mielikuvitus vähäpätöisetkin seikat vuorten korkuisiksi; — voipa kaiken lopuksi ehkä käydä niinkin, että kun hän näkee tuon Champmathieun, joka varmastikin on oikea roisto, hänen omatuntonsa rauhottuu suuresti, eikä ehkä enää tunnu lainkaan vaikealta lähettää häntä vankilaan sijastaan; — totta on myöskin, että Javert sekä Brevet, Chenildieu ja Cochepaille, nuo vanhat rangaistusvangit, olivat hänet tunteneet; — mutta häntäpä eivät he varmastikaan tuntisi; mikä joutava ajatuskin! — Javert ei moista enään uneksinutkaan; — kaikki epäluulot ja otaksumat ovat tavallisesti itsepäisimpiä; — vaaraa ei siis ollut lainkaan; — tapaus oli tosin kovin surkea, mutta varmasti hän siitä kunnialla suoriutuu. Oli miten tahansa: hän piti kohtaloaan, niin pahaksi kuin se muodostuisikaan, omissa käsissään; — hän vallitsi sitä täydellisesti.
Hän takertui lujasti tähän ajatukseen.
Sanoaksemme totuuden, ei hän pohjimmalta olisi lainkaan halunnut mennäArrasiin.
Mutta kuitenkin oli hän sinne menossa.
Näitä miettiessään hoputti hän herkeämättä hevostaan, joka juoksi säännöllistä lujaa laukkaansa kaksi ja puoli lieutä tunnissa.
Sitä mukaa kun rattaat etenivät tunsi hän sisässään jonkun peräytyvän.
Päivän koittaessa oli hän keskellä autioita ketoja; Montreuil-sur-Merin kaupunki oli kaukana hänen takanaan. Hän katseli taivaanrannan vaalenemista; hän katseli talvisen aamun kylmäin muotojen liukumista silmiensä editse, niitä kuitenkaan näkemättä. Aamulla on aaveensa kuten illallakin. Hän ei niitä nähnyt, niitä aaveita, mutta hänen tietämättäänkin tunkeutuivat näiden ja kukkulain hämärät hahmoviivat salaperäisellä voimalla hänen sieluunsa ja synkensivät yhä hänen surullista, masentunutta mielialaansa.
Joka kerta kun hän kulki yksinäisten teiden varsilla törröttäväin talojen ohi, sanoi hän itselleen: niitä löytyy sentään ihmisiä, jotka voivat nukkua!
Hevosen laukka, valjaissa kilisevät kulkuset, pyöräin räminä saivat aikaan vienon, yksitoikkoisen äänen. Se ääni on viehättävä, kun ilo sydämessä asustaa, mutta tuskallinen, kun murhe mieltä painaa.
Oli jo iso päivä hänen saapuessaan Hesdiniin. Hän pysähytti majatalon edustalla antaakseen hevosen hiukan puhaltaa ja toimittaakseen sille kauroja.
Tämä hevonen oli, kuten mainitsi Scaufflairekin, tuota pientä Boulognen rotua, jolla on päätä ja mahaa liiaksi eikä tarpeeksi kaulaa, mutta jolla on avonainen rinta, leveät lautaset, jalka kuiva ja hieno, kavio kestävä; se on rumaa, mutta vahvaa ja tervettä rotua. Mainio elukka oli juossut viisi lieutä kahdessa tunnissa, eikä vielä hikipisaraakaan näkynyt sen kyljissä.
Matkustaja ei ollut laskeutunut rattailta. Tallipoika, joka oli juuri tuonut kauroja, kumartui äkkiä tarkastelemaan vasenta pyörää.
"Aijotteko pitkällekin vielä näillä vehkeillä?" kysyi poika.
Hän vastasi melkein mietteistään havahtumatta:
"Kuinka niin?"
"Pitkältäkö jo olette matkustanut?" kysyi jälleen poika.
"Viisi lieutä".
"Oho!"
"Miksi sanotte: oho?"
Poika kumartui uudestaan, ei puhunut mitään, tarkastelihan vaan pyörää, kunnes lopulta ojentautui suoraksi ja vastasi:
"Siksi vaan, että tuo pyörä on kyllä voinut kulkea viisi lieutä, mutta nyt ei se varmasti kestäisi enää neljännestäkään".
Matkustaja hypähti rattailta.
"Mitä sanottekaan, ystäväni?"
"Sanon vaan, että on oikea ihme se, että olette voinut kulkea viisi lieutä vierimättä hevosinenne päivinenne maantienojaan. Katsokaas tänne".
Pyörä oli todellakin pahasti vahingoittunut. Postivaunujen töyttäys oli katkaissut kaksi puolapuuta ja vioittanut rumpuakin niin, ett'ei mutteri enää pysynyt kiinni.
"Ystäväiseni", sanoi hän tallipojalle, "kaihan täällä löytyy vaunuseppä?"
"Tiettävästi, herra".
"Tehkääpä hyvin ja käykää hakemassa häntä".
"Hän asuukin ihan tässä parin askeleen päässä. Hoi! mestariBourgaillard!"
Vaunuseppä, mestari Bourgaillard seisoi majansa kynnyksellä. Hän tuli tarkastelemaan pyörää ja irvisti kuin katkennutta jalkaa tutkiva haavalääkäri.
"Voitteko heti paikalla korjata tämän pyörän?"
"Kyllä, herra".
"Milloin saan taas lähteä matkalle?"
"Huomenna".
"Huomenna!"
"Tässä on työtä hyvin päiväksi. Onko herralla kiire?"
"Hyvin kiire. Minun täytyy päästä matkaan viimeistään tunnin kuluttua".
"Mahdotonta, herra".
"Minä maksan, mitä vaan vaaditte".
"Mahdotonta".
"No olkoon menneeksi! Kahden tunnin kuluttua".
"Mahdotonta tänään. Täytyy laittaa uudestaan kaksi puolapuuta ja rumpu.Herra ei voi mitenkään lähteä ennen kuin huomenna".
"Asiani ei siedä huomiseen viipymistä. Mutta jos ei tätä pyörää korjattaisikaan, vaan pantaisiin sijaan uusi?"
"Miten niin?"
"Tehän olette vaunuseppä?"
"Tiettävästi, herra".
"Ettekö voi myydä minulle toista pyörää? Silloinhan voisin lähteä heti paikalla".
"Ettäkö vaihtopyörä?"
"Niin".
"Minulla ei satu nyt olemaan valmista pyörää Teidän rattaisiinne. Pyörät kuuluvat tavallisesti pariin. Ne eivät sovi toisiinsa sattumalta".
"Siinä tapauksessa myykää minulle pari pyöriä".
"Herra, kaikki pyörät eivät sovi kaikkiin akseleihin".
"Mutta voisihan ainakin koettaa".
"Se on turhaa, herra. Minulla on myytävänä vain vankkurin pyöriä. Tämä on talonpoikaista seutua tämä".
"Ettekö voi sitten vuokrata minulle rattaita?"
Vaunuseppä oli ensi silmäyksellä huomannut, että matkustajan rattaat olivat vuokratavaraa. Hän kohautti olkapäitään.
"Pitelettepä Te niitä kauniisti, niitä vuokrarattaita! Jos minulla olisikin, niin en minä niitä Teille vuokraisi".
"No myykää sitten!"
"Ei minulla ole rattaita".
"Eikö! Ei minkäänlaisia ratasvehkeitä? Tyydyn vähään, kuten huomaatte".
"Tämä on talonpoikaista seutua tämä. Vaikka kyllähän minulla sentään on tuolla vajassa", lisäsi seppä, "vanhat vaunut, jotka muuan kaupunkilainen jätti tänne minun säilyyni ja joita hän ei itse milloinkaan käytä. Kyllähän minä ne vuokraisin, mitäs se minulle tekisi, mutta jos se kaupunkilainen sattuisi ne näkemään! Ja sitten ne ovat vaunut; pitäisi olla kaksi hevosta".
"Minä otan kaksi kyytihevosta".
"Minne herra matkustaa?"
"Arrasiin".
"Ja herra aikoo saapua sinne jo tänään?"
"Aivan niin".
"Herra aikoo ottaa kaksi kyytihevosta?"
"Miks'eikäs?"
"Onko herrasta yhdentekevää saapua perille vasta kello neljä huomen-aamulla".
"Ei suinkaan".
"Katsokaas, niiden kyytihevostenkin laita on niin ja näin… — Onko herralla passia?"
"On kyllä".
"No niin, jos herra ottaa kyytihevoset, ei herra saavu Arrasiin ennen kuin huomenna. Tämä on vähän niinkuin syrjätietäkin. Kestikievarit ovat huonossa kunnossa ja hevoset ovat pelloilla. Nyt on tärkeä kyntö-aika alkamassa, täytyy olla paljon aurankiskojia, eikä siinä kyytihevosiakaan säästetä. Herran täytyisi odottaa ainakin kolme neljä tuntia jokaisessa vaihtopaikassa. Ja sitten melkein käyden sitä ajetaan. On paljon vastamäkiäkin noustavina".
"No sitten menen minä ratsain. Riisukaa hevonen rattaiden edestä.Kaihan täältä saa jostain satulan ostaa?"
"Tiettävästi. Mutta sietääkö tuo Teidän hevosenne satulaa?"
"Se on totta, nythän muistankin. Ei se siedä satulaa".
"Siis…"
"Mutta kaihan täältä kylästä saa vuokrata hevosen?"
"Hevosenko, jolla sopisi laskettaa Arrasiin yhtä painoa?"
"Niin".
"Sellaista hevosta ei löydy näillä main. Ja ostaa se pitäisi, sillä eihän Teitä täällä kukaan tunne. Mutta sellaista ette Te saa ette ostamalla ettekä vuokraamalla, ette viidellä sadalla frangilla ettekä tuhannellakaan!"
"Mikäs tässä neuvoksi tulee?"
"Parasta on suoraan sanoen, että minä korjaan tuon pyörän ja että Te lykkäätte matkanne huomiseen".
"Huomenna on liian myöhään".
"No sille ei sitten hittokaan mitään mahda!"
"Eikö tästä mene postivaunuja Arrasiin? Milloin ne tästä ohi ajavat?"
"Ensi yönä. Molemmat postivaunut kulkevat öisin, niin tulevat kuin menevätkin".
"Oikeinko tosiaan Teiltä menee kokonainen päivä tämän pyörän korjaamiseen?"
"Kokonainen päivä ja tarkkaan sittenkin!"
"Mutta jos panisi pari apumiestä?"
"Vaikka panisi kymmenen!"
"Mitähän olisi sitoa nuo puolapuut nuorilla?"
"Puolapuut kylläkin; mutta ei rumpua. Ja sitten on kehäkin vikaantunut".
"Eikö täällä löydy yhtään ajoneuvojen vuokraajaa?"
"Ei".
Hän tunsi suunnatonta iloa.
Nyt oli ilmeisesti kaitselmus itse asioita ohjaamassa. Se oli rikkonut rattaiden pyörän ja pakottanut hänet pysähtymään matkalla. Hän ei ollut suinkaan masentunut ensi rasituksista; hän oli ponnistanut kaikkensa matkan jatkamiseksi; hän oli tarkasti ja omantunnon mukaisesti koettanut kaikkia keinoja; hän ei ollut väistänyt vuodenaikaa, väsymystä eikä kulunkeja; hän ei saattanut moittia itseään mistään. Ell'ei hän etemmäksi päässyt, niin ei se ollut hänen vikansa. Asia ei enää koskenut häntä eikä hänen omaatuntoansa, sitä johti kaitselmus.
Hän hengitti syvään. Hän hengitti vapaasti, täysin rinnoin, ensi kerran Javertin käynnin jälkeen. Hänestä tuntui kuin olisi rautakäsi, joka oli puristanut hänen sydäntään jo kaksikymmentä tuntia, hellittänyt otteensa.
Hänestä näytti kuin olisi Jumalakin ilmaissut olevansa hänen puolellaan.
Hän selvitti itselleen, että hän oli tehnyt voitavansa ja että hän voi nyt kääntyä vallan rauhallisesti takaisin.
Jos hänen keskustelunsa vaunusepän kanssa olisi tapahtunut jossakin majatalon huoneessa, ei olisi ollut ketään sitä kuulemassa eikä todistamassa, asia olisi jäänyt sikseen, ja otaksuttavaa on, ett'emme mekään voisi kertoa ainuttakaan niistä tapauksista, joista myöhemmin tulemme puhumaan. Mutta tämä keskustelu oli tapahtunut tiellä. Missä kaksi kadulla haastelee, siihen kohta piiri muodostuu. Niitä on ihmisiä, jotka eivät parempaa pyydä kuin töllistellä ja nähdä. Hänen haastellessaan sepän kanssa oli muutamia ohikulkijoita pysähtynyt heidän ympärilleen. Kuunneltuaan hetkisen oli muuan nuori poika, jota ei kukaan ollut huomannut, eronnut joukosta ja lähtenyt juosta vilistämään.
Samassa kun matkustaja sen sisäisen neuvottelun jälkeen, jonka juuri esitimme, oli päättänyt kääntyä takaisin, palasi tämä lapsi paikalle. Hänen seurassaan oli muuan vanha vaimo.
"Herra", alkoi eukko, "poikani sanoo, että Te haluaisitte vuokrata rattaat".
Nämä yksinkertaiset, lapsen taluttaman eukon lausumat sanat saivat hien virtaamaan hänen selkäänsä alas. Hän luuli näkevänsä käden, joka oli hänet päästänyt, kohoavan uudestaan esiin pimeästä, valmiina tarttumaan häneen jälleen.
Hän vastasi:
"Niinpä niin, eukkoseni, minä haluan todellakin vuokrata rattaat".
Ja hän kiiruhti lisäämään:
"Mutta täällähän ei niitä ole saatavissa".
"On kyllä", sanoi vanhus.
"Missä sitten?" virkahti seppä.
"Minulla", vastasi eukko.
Hän säpsähti. Kauhistava käsi oli tarttunut häneen uudelleen.
Eukon vajassa oli todellakin jonkunlaiset pajukoriset rattaat. Seppä ja tallipoika, jotka harmikseen huomasivat matkustajan luistavan heidän käsistään, astuivat väliin.
"Ne olivat perin kurjat ratasvehkeet, — kori oli pelkältään akseliin kiinnitetty, — tosin riippuivat istuimet sisäpuolelta nahkahihnojen varassa, — ei mitään sateensuojaa, — pyörät olivat ruosteiset ja kosteuden mädättämät, — ei niillä paljoakaan pitemmälle pääsisi kuin noilla pikku-rattaillakaan, — oikeat retelit koko rattaat! — herra tekisi aika tyhmästi, jos niillä lähtisi, — j.n.e. j.n.e."
Kaikki tuo oli totta, mutta nämä retelit, nämä kurjat ratasvehkeet — olivat sitten muuten millaiset tahansa — kulkivat kaksin pyörin ja niillä voi ehkä päästä Arrasiin.
Hän maksoi mitä pyydettiin, jätti pikku rattaansa sepän korjattaviksi ottaakseen ne sitten palatessaan, valjastutti valkean hevosen uusien rattaiden eteen, astui niihin ja jatkoi näin aamulla alkamaansa matkaa.
Kun ränsistyneet rattaat hänen niihin astuessaan arveluttavasti horjahtivat, tunnusti hän itselleen, että hän oli hetkistä ennen tuntenut salaista iloa siitä, ett'ei hän sentään sinne saavu, minne on matkalla. Hän tutki tätä iloa ikäänkuin suuttuneena ja huomasi sen mielettömäksi. Miksi iloita siitä, että jää tielle? Hänhän tekee tämän matkan omasta vapaasta tahdostaan. Ei häntä siihen kukaan pakottanut.
Eihän totta tosiaan mitään sellaista tapahtuisi, mikä ei riippuisi hänen tahdostaan.
Juuri kun hän oli poistumassa Hesdinistä kuuli hän äänen huutavan perässään: Pysähtykää! Pysähtykää! Hän pysähytti hevosensa äkkinäisellä liikkeellä, jossa näkyi vielä jonkunlaista kuumeenomaista, tuskallista toivoa.
Huutaja oli äskeinen poika.
"Herra", sanoi hän, "minähän Teille rattaat hankin".
"Entä sitten?"
"Ette antanut minulle mitään".
Hänestä, joka muulloin antoi kaikille ja niin mielellään, tuntui tämä vaatimus kohtuuttomalta, melkeinpä hävyttömältä.
"Ahaa! Sinäkö se oletkin, vintiö!" sanoi hän. "Et sinä mitään saa!"
Hän sivalsi hevosta ruoskalla ja läksi kiitämään täyttä laukkaa.
Hän oli hukannut paljon aikaa Hesdinissä, hän tahtoi voittaa sitä takaisin. Pikku hevonen oli reipas ja yritti kahden edestä; mutta oli helmikuu, oli satanut hiljan ja tiet olivat huonoja. Ja rattaatkaan eivät olleet enää hänen mainiot, keveät pikku rattaansa. Nämä olivat kovat ja hyvin raskaat. Ja sitten vielä paljon ylämäkiä.
Häneltä meni lähes neljä tuntia päästäkseen Hesdinistä Saint-Poliin.Neljä tuntia ja viisi lieutä matkaa.
Saint-Polissa riisui hän hevosensa ensimäisessä majatalossa, mihin osui, ja toimitti sen talliin. Scaufflairelle antamansa lupauksen mukaisesti pysyttelihe hän soimen lähettyvillä hevosen syödessä. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset ja sekavat.
Majatalon emäntä tuli talliin.
"Eikö herra tahdo suurustaa?"
"Sepä oikein sattui", sanoi hän, "minulla on nälkä ja hyvä nälkä onkin".
Hän seurasi emäntää, jonka kasvot olivat terveen ja iloisen näköiset. Emäntä vei hänet erääseen matalaan saliin, missä oli useita pöytiä ja niillä vahakankaiset pöytäliinat.
"Pitäkääpä kiirettä", toimitti matkustaja, "minun täytyy taas pian lähteä matkalle. Minun on kiire".
Lihava flanderilainen palvelustyttö kattoi nopeasti hänelle pöytää. Hän katseli tytön puuhia rauhoittavalla mieltymyksellä.
"Siinäpä se vika olikin", ajatteli hän. "Minä en ollut syönyt aamiaista".
Ruoka tuotiin pöytään. Hän hyökkäsi leivän kimppuun, puraisi siitä palasen, laski sen sitten hitaasti pöydälle eikä koskenut siihen enää.
Muuan kuorma-ajuri söi viereisessä pöydässä. Matkustaja sanoi tälle miehelle:
"Minkätähden on heidän leipänsä niin karvasta?"
Kuorma-ajuri oli saksalainen eikä ymmärtänyt mitään.
Hän palasi talliin hevosensa luo.
Tuntia myöhemmin hän lähti Saint-Polista ja ohjasi kulkunsa Tingnesia kohti, josta on vain viisi lieutä Arrasiin.
Mitä teki hän tämän matkan kestäessä? Mitä ajatteli hän? Samoin kuin aamullakin, näki hän nytkin puiden, olkikattojen ja viljapeltojen liukuvan ohitseen, ja jokaisessa tien käänteessä tarjosi maisema jotakin uutta nähtävää. Usein tuollainen katseleminen kiinnittää sielun kokonaan ja poistaa sitä painamasta ajatusten taakan. Nähdä tuhannet esineet viimeisen kerran, mikä olisikaan kaihomielisempää ja vaikuttavampaa! Matkustaminen on kuin syntyisi ja kuolisi joka silmänräpäys. Ehkäpä vertaili hän henkensä salaisimmassa sopukassa näitä taivaanrannan vaihtelevia muotoja ja ihmiselämää keskenään. Kaikki elämässä esiintyvä pakenee alituisesti edestämme. Varjo ja valo vaihtelevat. Häikäisevän loiston jälkeen synkkä pimeys; tähystellään, riennetään, ojennetaan käsiä tarttuakseen siihen, joka väistyy; jokainen tapaus on tien käänne; ja äkkiä yllättää vanhuus. Tuntee kuin sysäyksen, kaikki pimenee, tuskin erottaa mustan oven, pysähtyy elämän hepo, joka ihmistä veti, ja on kuin näkisi jonkun oudon, tuntemattoman miehen riisuvan sitä pimeässä yössä.
Alkoi jo hämärtää, kun koulusta palaavat lapset näkivät tämän matkustajan saapuvan Tingnesiin. Nythän olivatkin vielä vuoden lyhyimmät päivät. Hän ei pysähtynyt Tingnesissä. Hänen poistuessaan kylästä kohotti muuan tietä kiveävä työmies päätään ja virkkoi:
"Ompa tuo hevonen vahvasti väsyksissä".
Eläinraukka kulki tosiaankin enää vain käymäjalkaa.
"Menettekö Arrasiin?" lisäsi tientekijä.
"Menen".
"Jos tuota menoa pitkitätte, niin ettepä saavu sinne kovinkaan ajoissa".
Hän pysähytti hevosen ja kysyi tientekijältä:
"Pitkältäkö tästä on vielä Arrasiin?"
"Lähes seitsemän lieutä".
"Kuinka niin? Postikirjassahan puhutaan vain viidestä ja yhdestä neljänneksestä".
"Ahaa!" lausui tientekijä. "Ette siis tiedäkään, että tietä paraillaan korjataan? Neljännestunnin päässä täältä huomaatte tien katkaistuksi. Mahdotonta mennä etemmäksi".
"Oikeinko totta?"
"Poikkeette ensin vasemmalle, Carencyn tielle, kuljette joen poikki ja kun saavutte Cambliniin, käännytte oikealle; siinä on Mont-Saint-Éloyn tie ja se vie Arrasiin".
"Mutta yö tulee tuossa paikassa, ja minä eksyn aivan varmaan".
"Ettekö ole näiltä main?"
"En".
"Ja sitten on koko matka pelkkiä syrjäteitä. — Kuulkaahan, herra",jatkoi tientekijä, "jos suvaitsette, annan Teille hyvän neuvon.Hevosenne on väsynyt, palatkaa Tingnesiin. Siellä on hyvä majatalo.Nukkukaa siellä yönne. Menette huomenna Arrasiin".
"Minun täytyy olla siellä tänä iltana".
"Se on eri asia. Mutta menkää sittenkin siihen majataloon ja ottakaa sieltä lisähevonen. Kyytipoika opastaa Teitä matkalla".
Hän seurasi tientekijän neuvoa, kääntyi ympäri ja puolisen tuntia myöhemmin ajoi hän taas saman paikan ohi, mutta nyt täyttä laukkaa, edessään oivallinen lisähevonen. Tallipoika, jota mainittiin kyytimieheksi, istui rattaiden etunokalla.
Mutta sittenkin tunsi matkustaja menettävänsä aikaa. Oli jo täysi yö.
He poikkesivat syrjätielle. Se muuttui yhä kauheammaksi. Rattaat hyppivät kuopasta toiseen. Hän sanoi kyytimiehelle:
"Täyttä laukkaa vaan, ja kaksinkertaiset juomarahat".
Eräässä töytäyksessä katkesi vetovipu.
"Herra", sanoi kyytimies, "nyt katkesi vetovipu, on mahdotonta enää minun hevoseni vetää, tämä tiekin on niin pahaa näin yöllä; etteköhän tahtoisi palata yöksi Tingnesiin, niin menisimme huomen-aamulla varhain Arrasiin?"
Hän vastasi: "Onko sinulla vähän köyttä ja veitsi?"
"On, herra".
Hän taittoi puunoksan ja teki siitä vetovivun.
Siihenkin hukkui parikymmentä minuuttia; mutta he laskivat taas täyttä laukkaa.
Tasangolla oli kolkkoa. Matalat, synkät sumupilvet laahasivat pitkin kukkulain harjoja, tai kohosivat ilmaan kuin savu. Pilvistä hohti vaalea valo. Vihainen, mereltä puhaltava tuuli kohisi ja pauhasi kaikilla ilmansuunnilla kuin olisi huonekaluja siirrelty. Kaikissa esineissä, joita saattoi hämärästi erottaa, oli kauhun leima. Kuinka monet värisevätkään näiden yön mahtavain henkäysten tuivertaessa!
Hänelle tuli kylmä. Hän ei ollut eilisestä asti syönyt mitään. Hän muisti hämärästi toisen yöllisen retkeilynsä suurella nummella Dignen lähistöllä. Siitä oli kahdeksan vuotta, mutta hänestä tuntui kuin olisi se ollut eilen.
Kello löi jossain etäisessä kirkontornissa. Hän kysyi pojalta:
"Mitä tuntia se nyt löi?"
"Seitsentä, herra. Pääsemme Arrasiin kello kahdeksaksi. On enää vain kolme lieutä jälellä".
Siinä hetkessä joutui hän ensi kerran ajattelemaan — hän kummasteli, ett'ei hän ollut ennemmin sitä ajatellut — että koko puuha oli ehkä sittenkin hyödytöntä; hänhän ei edes tiennyt aikaa, jolloin juttu oli esillä; olisihan hänen toki pitänyt ottaa siitä selkoa; oli järjetöntä lähteä tällä lailla kulkemaan päätä pahkaa, tietämättä edes oliko siitä mitään hyötyä. — Sitten teki hän mielessään muutamia laskelmia: tavallisesti alkoivat rikosoikeudet istunnot kello yhdeksältä aamulla; — tämä juttu ei varmaankaan kestä kauvan; — omenain varkaus selvitetään hyvin lyhyeen; — jälellä on siis vain kysymys syyllisen henkilöstä; — neljä viisi todistusta, vähän sanan sijaa asianajajille; — hän tulee varmasti perille vasta sitten kun kaikki jo on loppunut!
Kyytimies huitoi hevosia ruoskalla. He olivat jo kulkeneet joen yli ja jättäneet taakseen Mont-Saint-Éloyn.
Yö yhä pimeni.
6.
Sisar Simpliceä koetellaan.
Mutta samaan aikaan oli Fantine iloa täynnä.
Hän oli viettänyt yönsä hyvin huonosti. Kamala yskä, kuume kovasti yltynyt; hän oli nähnyt outoja unia. Aamulla lääkärin käydessä hän houraili. Lääkäri oli näyttänyt huolestuneelta ja käskenyt heti ilmottamaan, kun herra Madeleine saapuisi.
Koko aamupäivän oli Fantine synkkä ja alakuloinen, puhui vähän ja hypisteli lakanaansa, mutisten hiljaa laskelmia, jotka tuntuivat tarkottavan välimatkoja. Hänen silmänsä olivat kuopallaan ja tuijottavat. Ne näyttivät melkein sammuneilta, mutta aika ajoin sytähtivät ne jälleen ja hohtivat kuin tähdet. Tuntuu kuin täyttäisi erään synkeän hetken lähetessä taivaallinen valo ne, joista maallinen valo pakenee.
Joka kerta kun sisar Simplice kysyi hänen vointiansa, vastasi hän muuttamattomasti: "Hyvin. Haluaisin nähdä herra Madeleinen".
Muutamia kuukausia aikaisemmin, hetkellä, jolloin Fantine oli kadottanut viimeisen kainoutensa, viimeisen häpynsä ja viimeisen ilonsa, oli hän itsensä varjo; nyt oli hän vain itsensä haamu. Ruumiillinen huonous oli täydentänyt siveellisen huonouden työn. Tämän kahdenkymmenenviiden vanhan tytön otsa oli kurttuinen, posket sisäänpainuneet, nenä rumentunut, hampaat näkyvissä, iho lyijynharmaa, kaula luiseva, olkaluut ulkonevat, jäsenet hennot ja kullankeltaisista hivuksista puolet harmaita. Ah, miten äkkiä sairaus tekeekään vanhan!
Puolenpäivän aikoihin palasi lääkäri, antoi muutamia määräyksiä, kyseli, oliko herra pormestaria jo näkynyt sairashuoneessa ja pudisti päätään.
Herra Madeleinen oli tapana tulla katsomaan Fantinea kello kolmelta.Koska täsmällisyyskin kuuluu hyvyyden avuihin, oli hän täsmällinen.
Puoli kolmen aikaan alkoi Fantine tulla rauhattomaksi. Kahdenkymmenen minuutin kuluessa kysyi hän ainakin kymmenen kertaa nunnalta: "Sisareni, mitä kello on?"
Kello löi kolme. Kolmannella lyönnillä kohousi Fantine istualleen, hän, joka tavallisesti kykeni tuskin liikahtamaankaan vuoteessaan; hän liitti laihtuneet, keltaiset kätensä jonkunlaiseen suonenvedon tapaiseen puristukseen ja nunna kuuli hänen rinnastaan lähtevän tuollaisen syvän huokauksen, joka tuntuu huojentavan ylenmäärin rasitettua sydäntä. Sitten Fantine kääntyi tuijottamaan oveen.
Ei ketään tullut sisään; ovi ei avautunut.
Hän jäi tähän asentoon neljännestunniksi, katse oveen kahlittuna, liikkumatta ja ikäänkuin hengitystään pidättäen. Sisar ei uskaltanut puhutella häntä. Kirkon tornikello löi neljänneksen yli kolme. Fantine vaipui tyynyilleen.
Hän ei lausunut sanaakaan, vaan ryhtyi jälleen hypistelemään lakanaansa.
Kului puoli tuntia, kului tunti. Ei ketään tullut. Joka kerta kun kello löi, kohousi Fantine istualleen ja tuijotti oveen; sitten vaipui hän makuulle taas.
Voi aivan selvästi huomata hänen ajatuksensa, mutta hän ei lausunut mitään nimeä, ei valittanut, ei moittinut. Hän vain yski kamalasti. Tuntui kuin olisi pimeys hiljaa laskeutunut hänen päälleen. Hän oli aivan lyijynharmaa, ja hänen huulensa olivat siniset. Hän hymyili silloin tällöin.
Kello löi viisi. Silloin kuuli sisar hänen sanovan hyvin hiljaa ja lempeästi: "Mutta koska minä menen pois huomenna, pitäisi hänen tuleman tänään!"
Sisar Simplice oli itsekin kovin hämmästynyt herra Madeleinen viipymisestä.
Fantine tähysteli vuoteensa kattoverhoja. Hän näytti muistuttelevan jotakin. Äkkiä rupesi hän laulamaan äänellä heikolla kuin henkäys. Nunna kuunteli.
Laulu oli vanha tuutulaulu, jolla hän oli usein Cosetten uneen uuvuttanut; se ei ollut viiteen vuoteen muistunut hänen mieleensä, koska ei hänellä enää ollut lasta. Hän lauloi sitä niin surullisella äänellä ja niin vienolla sävelellä, että se hellytti yksinpä nunnankin kyyneleihin. Sisar, joka kylläkin oli tottunut sydäntäsärkeviin näkyihin, tunsi vesikarpalon vierähtävän poskelleen.
Kello löi kuusi. Fantine ei näyttänyt sitä kuulevankaan. Hän ei näyttänyt enää kiinnittävän huomiota mihinkään ympärillään tapahtuvaan.
Sisar Simplice lähetti palvelustytön tiedustelemaan tehtaan portinvartijattarelta, oliko herra pormestari jo palannut kotiin ja eikö hän pian saapuisi sairaalaan. Tyttö palasi hetkisen kuluttua.
Fantine ei vielä liikahtanutkaan, vaan näytti tykkänään vaipuneen omiin ajatuksiinsa.
Palvelustyttö kertoi hyvin hiljaa sisar Simplicelle, että herra pormestari oli jo ennen kuutta aamulla lähtenyt matkalle valkean hevosen vetämillä pikkurattailla, tällaiseen kylmään ilmaan, yksinään, ilman kyytimiestä; ei tiedetty edes tietä, mitä hän oli mennyt; muutamat sanoivat nähneensä hänen kääntyneen Arrasin tielle, toiset väittivät taas tavanneensa hänet Pariisin tiellä. Hän oli lähtiessään ollut niinkuin tavallisestikin hyvin lempeä, ja oli vain sanonut portinvartijattarelle, ett'ei häntä tarvitsisi odottaa tänä yönä.
Sillävälin kun molemmat naiset kuiskuttelivat selkä päin Fantinen vuodetta, sisar kysellen, palvelustyttö vastaillen, oli Fantine tuolla muutamien elimiä tuhoavain tautien kuumeenomaisella ketteryydellä, jossa terveen ihmisen voimakkaat liikkeet yhtyvät kuolemaan tuomitun kauhistuttavaan heikkouteen, noussut polvilleen vuoteelleen, nojaten nyrkkiin pusertuneilla käsillään peitteeseen, kurottaen päätään uudinten raosta. Hän kuunteli. Yht'äkkiä hän huudahti:
"Te puhutte herra Madeleinesta? Miksi kuiskailette? Mitä hän on tehnyt?Miks'ei hän tule?"
Hänen äänensä oli niin tuima ja kolea, että naiset luulivat kuulleensa miehen äänen; he kääntyivät säikähtyneinä.
"Vastatkaa!" huusi Fantine.
Palvelustyttö sopersi:
"Portinvartijatar sanoi vaan minulle, ett'ei hän voi tulla tänään".
"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "rauhottukaa, asettukaa lepäämään".
Fantine jatkoi asentoaan muuttamatta lujalla, käskevällä äänellä:
"Eikö hän voi tulla? Miksi ei? Te tiedätte syyn. Te siitä äsken keskenänne kuiskuttelitte. Tahdon tietää sen".
Palvelustyttö ehätti kuiskaamaan nunnan korvaan:
"Vastatkaa, että hänellä on kiireellisiä virkatoimia".
Sisar Simplice punastui heikosti; palvelustyttö esitti hänelle valhetta. Toiselta puolen näytti hänestä varmalta, että jos sairaalle nyt sanottaisiin totuus, voisi se olla hänelle hirveä isku, jota hän ei ehkä nykyisessä tilassaan voisi kestää. Mutta punastus hälveni pian. Sisar kiinnitti tyynen, surullisen katseensa Fantineen ja sanoi:
"Herra pormestari on lähtenyt matkalle".
Fantine laskihe istumaan kantapäilleen. Hänen silmänsä säkenöivät.Sanomaton ilo kuvastui hänen kasvoilleen.
"Matkalle!" huudahti hän. "Hän on mennyt hakemaan Cosettea!"
Sitten kohotti hän kätensä taivasta kohti ja hänen katseensa oli autuutta täynnä. Hänen huulensa liikkuivat; hän rukoili hiljaa.
Lopetettuansa rukouksensa sanoi hän: "Sisareni, kyllä minä käyn lepäämään, minä teen kaikki mitä vaan vaaditte; olin ilkeä, pyydän anteeksi äskeistä huutamistani, on paha huutaa sillä lailla, tiedän sen kyllä, hyvä sisareni, mutta katsokaas, minä olen nyt niin tyytyväinen. Jumala on hyvä, herra Madeleine on hyvä: ajatelkaas, että hän on mennyt hakemaan minun pikku Cosetteni Montfermeilistä".
Hän laskeutui makuulle, auttoi nunnaa korjaamaan päänalusta ja suuteli pientä hopearistiä, joka sisar Simplicen lahjana riippui hänen kaulassaan.
"Lapsukaiseni", sanoi sisar, "yrittäkää levähtää nyt, älkää puhelko enää".
Fantine otti kosteisiin käsiinsä sisaren käden; sisaren sydäntä särki tämä kosteus.
"Hän lähti tänä aamuna Pariisiin. Oikeastaan ei hänen tarvitsekaan mennä Pariisin kautta. Montfermeil on tullessa hiukan vasemmalla. Muistatteko, mitä hän eilen sanoi minulle, kun puhuin Cosettesta:pian, pian? Hän aikoo valmistaa minulle iloisen yllätyksen. Tiedättekö, että hän antoi minun kirjottaa nimeni kirjeeseen, jolla hän vaatii lastani Thénadiereilta pois? He eivät voi siihen mitään, eikö niin? Heidän täytyy luovuttaa Cosette. Kun kaikki on maksettukin. Laki ei suvaitse, että joku pidättää lapsen, vaikka on saanut maksunsa. Sisareni, älkää viitatko minulle, että minun tulisi olla puhumatta. Minä olen niin, niin onnellinen, minä voin oikein hyvin, minä en ole enää ensinkään kipeä, minä saan nähdä Cosetten, minun on nälkäkin. On jo lähes viisi vuotta siitä, kun hänet viimeksi näin. Te ette voi käsittää, miten sitä voi olla niin kiintynyt lapseensa! Ja sitten on hän niin soma ja kiltti, sen saatte nähdä! Jospa tietäisitte, kuinka hänellä on sievät ruusunhohtoiset pikku sormet! Hänen kätensä tulevat aina olemaan hyvin kauniit. Vuoden vanhana olivat hänen kätensä vallan naurettavat. Niin, niin! Hän on varmaankin jo hyvin iso. Vaikka johan sitä on ikääkin seitsemän vuotta. Hän on jo oikea neitonen. Minä kutsun häntä Cosetteksi, mutta hänen nimensä on Euphrasie. Tietäkääpäs, kun minä tänä aamuna katselin tuota pölyä tuolla uunin reunalla, niin tuli niin kummasti mieleeni, että minä saan kohta nähdä Cosetten. Jumalani! Kuinka voikaan olla vuosikausiin näkemättä lastaan! Pitäisihän toki ajatella, ett'ei elämä ole ijankaikkinen! Ah, miten hyvä olittekaan, herra pormestari, kun lähditte! Onko totta, että nyt on hyvin kylmä ilma? Oliko hänellä edes päällysvaippaa? Hän palaa huomenna, eikö niin? Huomenna on juhla. Muistuttakaa minua huomenaamulla, sisareni, että laitan sen pitsireunaisen myssyn päähäni. Montfermeil on hyvin kaunista seutua. Minä olen sieltä aikoinani kävellyt jalkaisin tänne. Oli siinä astumista minunlaiselleni. Mutta kyytivaunut kulkevatkin nopeaan! Hän palaa huomenna Cosetten kanssa. Kuinka pitkä matka täältä on Montfermeiliin?"
Sisar, jolla ei näistä välimatkoista ollut aavistustakaan, vastasi:
"Kyllä minä luulen hänen ehtivän huomiseksi tänne".
"Huomenna! Huomenna!" sanoi Fantine; "huomenna saan minä nähdä Cosetten! Katsokaas, hyvän Jumalan hyvä laupeudensisar, minä en ole enää ensinkään sairas. Minä olen ihan suunniltani. Minä tanssisin, jos niin haluttaisiin".
Ken olisi nähnyt hänet neljännestuntia aikaisemmin, olisi vallan hämmästynyt. Hänen poskillaan hehkui nyt ruusuinen puna, hän puhui reippaalla ja luonnollisella äänellä, koko hänen olentonsa oli pelkkää hymyä. Joskus hän nauroikin puhellessaan itsekseen hiljaa. Äidin ilo on melkein lapsen iloa.
"Kas niin", muistutti nunna, "nyt te olette onnellinen, totelkaa nyt älkääkä puhuko enää".
Fantine laski päänsä tyynylle ja rupatteli hiljaa: "Niin, nuku, nuku, ole järkevä, koska pian saat lapsesi takaisin. Sisar Simplice on oikeassa. Kaikki täällä ovat oikeassa".
Ja sitten alkoi hän liikahtamatta, päätään kääntämättä katsella kaikkialle, silmät selki seljällään ja kasvoilla iloinen ilme, eikä puhunut enää mitään.
Sisar sulki vuoteen uutimet, toivoen hänen vaipuvan uneen.
Puoli kahdeksan tienoissa tuli lääkäri. Kun ei kuullut hiiskaustakaan, luuli hän Fantinen nukkuvan, astui varovasti huoneeseen ja lähestyi vuodetta varpaisillaan. Hän raotti uutimia ja yölampun valossa näki Fantinen suuret, rauhalliset silmät vastassaan.
Fantine sanoi hänelle: "Herra, eikö totta, hänet pannaan nukkumaan tuohon noin minun viereeni pikku sänkyyn?"
Lääkäri luuli hänen hourailevan. Hän jatkoi:
"Katsokaahan, siinä on juuri tarpeeksi tilaakin".
Lääkäri vei sisar Simplicen syrjään ja sai selvityksen asiaan: herra Madeleine oli poistunut päiväksi tai pariksi eikä voitu haihduttaa sitä sairaan luuloa, että herra pormestari oli mennyt Montfermeiliin, etenkin kun oli hyvin mahdollista, että hän on arvannut oikein. Lääkäri hyväksyi menettelyn.
Hän lähestyi uudelleen Fantinen vuodetta. Fantine jatkoi:
"Niin, nähkääs, kun hän aamulla heräisi, sanoisin minä hyvää huomenta sille pikku kissanpojalle; ja yöllä, kun ei tule uni, kuuntelisin hänen nukkumistansa. Hänen vieno hengityksensä ilahuttaisi minua niin!"
"Antakaahan kätenne", sanoi lääkäri.
Fantine ojensi kätensä ja huudahti naurusuin:
"Ahaa! Nyt huomaankin! Tehän ette vielä tiedäkään, että minä olen parantunut. Cosette tulee huomenna".
Lääkäri hämmästyi. Hänen tilansa oli parempi. Hengenahdistus ei ollut enää niin ankara. Valtasuoni oli tullut voimakkaammaksi. Jonkunlainen odottamaton elämän tulvahdus täytti tämän riutuneen olennon.
"Herra tohtori", jatkoi hän, "onko sisar sanonut teille, että herra pormestari lähti hakemaan minun sydänkäpyistäni?"
Lääkäri varotti pitämään sairasta rauhallisena ja välttämään kaikkea tuskallista mielenliikutusta. Hän määräsi kiinaa ja tyynnyttävää juomaa siltä varalta, että kuume rupeaisi yöllä pahemmin ahdistamaan. Poistuessaan sanoi hän sisarelle: "Vointi on parempi. Jos onni todellakin niin asettaa, että herra pormestari palaa huomenna lapsi mukanaan, niin kuka tietää! Niitä tapaa niin kummallisia käänteitä, suuri ilo on ennenkin murtanut taudin vallan. Tiedän kyllä, että tässä on nyt kysymyksessä elimiä jäytävä tauti, joka on vielä päässyt hyvin pahaksikin, mutta usein sattuu niin käsittämättömiä asioita! Ehkä me saisimme hänet sittenkin pelastetuksi!"
7.
Perille saapunut matkustaja valmistelee paluuretkeänsä.
Kello oli kahdeksan maissa illalla, kun rattaat, jotka jätimme tielle, ajoivat Arrasin posti-majatalon portista sisään. Mies, jota olemme tähän asti seuranneet, astui rattailta, vastaili hajamielisenä majatalon hoitajain innokkaisiin palvelun-tarjouksiin, lähetti lisähevosen pois ja vei itse valkean pikku tammansa talliin; sitten avasi hän alakerrassa sijaitsevan biljardihuoneen oven ja istuutui nojalleen pöydän ääreen. Häneltä oli mennyt neljätoista tuntia matkaan, jonka hän oli luullut kulkevansa kuudessa. Hän lohdutteli itseään sillä, ett'ei se ollut hänen vikansa; eikä hän tosiasiassa myöhästymisestään niin kovin harmistunut ollutkaan.
Majatalon emäntä astui sisään.
"Pitääkö herralle yösijaa? Haluaako herra illallista?"
Hän teki päällään kieltävän merkin.
"Tallipoika sanoo, että herran hevonen on kovin väsyksissä!"
Nyt hän katkaisi äänettömyytensä.
"Eikö hevonen voi lähteä paluumatkalle huomenaamulla?"
"Ei millään lailla, herra! Sen täytyy levätä ainakin kaksi päivää".
Hän kysyi:
"Eikö tämä ole postiasema?"
"Kyllä, herra".
Emäntä vei hänet konttorihuoneeseen. Hän näytti passinsa ja tiedusteli, oliko mahdollista palata samana yönä postivaunuissa Montreuil-sur-Meriin; paikka ajajan vieressä osui juuri olemaan vapaana; hän tilasi sen ja maksoi heti. — "Herra", sanoi konttoristi, "muistakaa olla täällä täsmälleen kello yksi aamulla".
Suoritettuaan nämä asiat poistui hän majatalosta ja alkoi kävellä kaupungilla.
Hän ei tuntenut Arrasia, kadut olivat pimeät, ja hän kulki sattuman kauppaa. Mutta hän näytti itsepintaisesti karttavan kysymästä ohikulkijoilta tietä. Hän kulki pienen Crinchonin joen yli ja eksyi sitten ahtaiden katujen sokkeloihin. Muuan kaupunkilainen käyskenteli lyhty-tuikku kädessään. Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin kääntyä tämän kaupunkilaisen puoleen, pälyiltyään ensin joka haaralle, ikäänkuin peläten, että joku sattuisi kuulemaan kysymyksen, jonka hän aikoi tehdä.
"Herra", sanoi hän, "missähän täällä on oikeustalo?"
"Ette ole kai kaupungista kotoisin, herra", vastasi puhuteltu, vanhanpuoleinen mies; "no tulkaahan jäljissäni. Minun tieni vie juuri oikeustalon sivu, eli maaherran palatsin sivu. Sillä varsinainen oikeustalo on nykyään korjauksen alaisena, joten oikeus istuu tilapäisesti maaherran palatsissa".
"Sielläkö se rikosoikeuskin istuu?" uteli hän.
"Tiettävästi, herra. Katsokaas, nykyinen maaherran palatsi oli ennen vallankumousta piispan asuntona. Herra de Conzié, joka oli piispana kahdeksankymmentäkaksi, rakennutti sinne suuren salin. Tässä suuressa salissa se oikeus nyt istuu".
Siinä kulkiessa virkkoi mies vielä:
"Jos herra haluaa kuunnella jotain riitajuttua, niin tulette hiukan myöhään. Istunnot loppuvat tavallisesti kello kuudelta".
Heidän saavuttuaan torille näytti mies neljää korkeata, valaistua akkunaa erään suuren synkän rakennuksen päätypuolessa.
"Katsohan tuota, te saavuttekin ajoissa, herra, oikeinpa teitä onni suosii. Näettekö nuo neljä akkunaa? Siinä on se rikosoikeus. Siellä on vielä valoa. Toimitus ei ole siis vielä päättynyt. Juttu on venynyt pitkäksi ja nyt otetaan jatkoksi ilta-istunto. Juttu taitaa koskea teitäkin? Onko se joku rikosjuttu? Ehkä olette todistajakin?"
Hän vastasi:
"Minä en tule minkään jutun takia, minulla on vaan hiukan toimia erään asianajajan kanssa".
"Se on eri asia", myönnytteli mies. "Kas tässä on ovi, herra. Siellä tapaatte kyllä järjestysmiehen. Nouskaa vain isoja rappuja".
Hän noudatti miehen ohjauksia ja hetkistä myöhemmin seisoi hän salissa, missä oli paljon väkeä ja missä virkapukuisten lakimiesten ympärille kokoontuneissa ryhmissä supistiin ja kuiskailtiin.
Ahdistaa oikein sydäntä, kun näkee noiden mustapukuisten ryhmäin kuiskivan hiljaa oikeussalin kynnyksellä. Harvoin tapahtuu, että lähimäisenrakkautta tai sääliä esiintyy heidän sanoissaan. Useimmiten esiintyy niissä jo edeltäpäin lausuttuja tuomioita. Kaikki nämä ryhmät näyttävät tarkastelevasta, ajattelevasta katsojasta pelottavilta mehiläiskeoilta, joissa surisevat henget laativat yksissä tuumin kaikenlaisia hirveitä rakennuksia.
Tämä avara sali, jota valaisi vain yksi ainoa lamppu, oli entinen piispan sali, ja sitä käytettiin nyt odotushuoneena. Kaksipuolinen, tällä hetkellä suljettu ovi erotti sen toisesta suuremmasta huoneesta, missä oikeus istui.
Pimeys oli niin vahva, ett'ei hän pelännyt kääntyä ensimäisen lakimiehen puoleen, jonka tapasi.
"Herra", sanoi hän, "pitkälläkö ollaan?"
"Lopussa", vastasi asianajaja.
"Lopussa!" lausuttiin sellaisella äänensävyllä, että asianajaja käännähti paremmin katsomaan.
"Anteeksi, herra, olette ehkä sukulaisia?"
"En. En tunne ketään täällä. Onko syytetty saanut tuomionsa?"
"Tietysti. Eihän toisin voinut käydäkään".
"Pakkotöihin?…"
"Elin-ajaksi".
Hän jatkoi niin heikolla äänellä, että sitä tuskin kuului:
"Hänen henkilöstään on siis päästy täysin selville?"
"Selville?" vastasi asianajaja. "Ei siinä ollut mitään selville pääsemistä. Asia oli aivan yksinkertainen. Nainen oli tappanut lapsensa, se on todistettu; oikeus harkitsi, ett'ei teko ollut ennalta mietitty, seurauksena siis vain elinkautinen vankeus".
"Nainenko se siis olikin!" ihmetteli hän.
"Tietysti. Limosinin tyttö. Mitä te sitten tarkotitte?"
"En mitään. Mutta jos kerran juttu on lopussa, niin mistä johtuu, että sali on yhä valaistu?"
"Siellä on esillä toinen juttu, joka alotettiin jo pari tuntia sitten".
"Mikä juttu?"
"Selvä se on sekin juttu! Muuan heittiö, muuan uudistetusta rikoksesta tavattu kaleerivanki oli varastellut. En muista enää nimeäkään. Sillä miehellä sitä on sitten rosvon naama. Vaikka ei minulla olisi muuta todistusta kuin hänen naamansa, lähettäisin minä hänet kaleereille".
"Herra", kysyi hän, "voisikohan mitenkään päästä tuonne saliin?"
"En tosiaankaan luule. Siellä on paljon väkeä. Nyt on istunto keskeytetty. Muutamia on ehkä poistunut, niin että istunnon uudelleen alkaessa voitte koettaa".
"Mistä sinne päästään?"
"Tästä suuresta ovesta".
Asianajaja poistui. Muutamissa silmänräpäyksissä oli hän melkein yht'aikaa, toisiinsa sekaantuneina kokenut kaikki mahdolliset mielenliikutukset. Nämä välinpitämättömät sanat olivat vuoron perään kulkeneet hänen sydämensä läpi kuin jääpuikot tai tuliset tutkaimet. Kun hän sai tietää, ett'ei päätöstä vielä oltu tehty, hengähti hän vapaammin, mutta hän ei olisi osannut sanoa, oliko se mitä hän tunsi tyytyväisyyttä vai tuskaa.
Hän läheni useita ryhmiä ja kuunteli niiden puheita. Kun istuntojen esityslistalla oli paljon asioita, oli oikeuden puheenjohtaja määrännyt samaksi päiväksi kaksi selvää ja lyhyttä juttua. Oli alettu lapsenmurhasta, ja nyt oltiin paraillaan entisessä rangaistusvangissa, uudistettuun rikokseen syyllisessä "kiertohevosessa". Tämä mies oli varastanut omenoita, mikä ei näyttänyt niinkään todistetulta; mutta täysin todistettua oli, että hän oli jo ollut Toulonin kaleerivankilassa. Ja se teki asian hänelle epä-edulliseksi. Muuten oli miehen kuulustelu jo päättynyt, samoin todistajain lausunnot; jäljellä olivat vielä asianajajan puolustuspuhe ja yleisen syyttäjän loppuvaatimus; niistä ei päästäisi ennen puolta yötä. Mies kai tuomitaan syylliseksi; yleinen syyttäjä oli mainio — hän ei milloinkaanhellittänytsyytettyjään; — hän oli nerokas mies ja sepitteli hiukan runojakin.
Muuan oikeudenpalvelija seisoi istuntosaliin johtavan oven ääressä. Hän kysyi tältä oikeudenpalvelijalta:
"Herra, joko ovi kohta avataan?"
"Ei sitä avata lainkaan", vastasi oikeudenpalvelija.
"Kuinka! Eikö ovea avata istunnon uudelleen alkaessa? Eikö istuntoa ole keskeytetty?"
"Istunto alotettiin juuri äsken", vastasi oikeudenpalvelija, "mutta ovea ei silti avata".
"Miksi ei?"
"Koska sali on aivan täynnä".
"Mitä? Eikö ole enää ainuttakaan paikkaa?"
"Ei ainuttakaan. Ovi on suljettu. Ei kukaan pääse enää sisään".
Hetkisen kuluttua lisäsi oikeudenpalvelija kuitenkin: "Kyllähän siellä vielä olisi pari kolme paikkaa herra puheenjohtajan takana, mutta herra puheenjohtaja ei päästä sinne muita kuin julkisia virkamiehiä".
Tämän sanottuaan käänsi oikeudenpalvelija hänelle selkänsä.
Hän vetäytyi syrjään pää kumarruksissa, kulki odotushuoneen läpi ja lähti astumaan rappuja alas hitaasti, kuin epäröiden joka askeleella. Hän varmaankin neuvotteli itsensä kanssa. Ankara taistelu, joka oli eilisestä saakka raivonnut hänen sisimmässään, ei ollut suinkaan päättynyt; joka silmänräpäys sai hän vielä nytkin kestää jonkun uuden hyökkäyksen. Saavuttuaan rappujen tasakohdalle nojautui hän kaidepuuhun ja laski kätensä ristiin rinnoilleen. Äkkiä hän avasi päällystakkinsa napit, veti esiin kirjelaukkunsa, repäisi siitä lehden ja kirjotti nopeasti lyijykynällä lyhdyn valossa tälle lehdelle seuraavat sanat: —Madeleine, Montreuil-sur-Merin pormestari. Sitten hän nousi pitkin harppauksin rappuja ylös, kulki läpi väkijoukon, kävi suoraan oikeudenpalvelijaa päin, antoi hänelle paperin ja käski: "Viekää tämä herra puheenjohtajalle".
Oikeudenpalvelija otti paperin, vilkaisi siihen ja totteli.
8.
Helppo pääsy istuntosaliin.
Montreuil-sur-Merin pormestari oli aavistamattaan hyvin kuuluisa mies. Niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hänen hyvyytensä maine täytti koko alisen Boulognen, oli se ehtinyt kulkea yli tämän seudun rajojen ja levitä pariin kolmeen naapurikuntaankin. Paitsi sitä suurta palvelusta, minkä hän oli tehnyt pääpaikalle perustamalla sinne mustan lasiteollisuuden, ei löytynyt Montreuil-sur-Merin piirikunnan sadanneljänkymmenenyhden pitäjän joukossa ainuttakaan, jonka ei olisi ollut kiittäminen häntä jostakin hyvästä työstä. Hän oli osannut tarpeen vaatiessa auttaa ja elvyttää muidenkin piirikuntien teollisuutta. Niinpä oli hän omalla luotollaan ja omilla varoillaan tukenut Boulognen silkkitehdasta, Fréventin pellavakehruutehdasta ja Boubers-sur-Cauchen vesivoimalla käypää verkatehdasta. Kaikkialla mainittiin herra Madeleinen nimi kunnioittaen. Arras ja Douai kadehtivat onnellista Montreuil-sur-Merin pikkukaupunkia sen verrattoman pormestarin takia.
Douain kuninkaallinen oikeusneuvos, joka toimi puheenjohtajana näissä Arrasin rikosoikeuden istunnoissa, tunsi yhtähyvin kuin muutkin tämän niin syvästi ja yleisesti kunnioitetun nimen. Kun oikeudenpalvelija oli varovaisesti avannut neuvotteluhuoneesta istuntosaliin johtavan oven, kumartunut puheenjohtajan nojatuolin takaa ojentamaan paperiansa, jolle oli kirjotettu yllämainitut sanat, ja lisännyt:Tämä herra haluaa olla läsnä istunnossa, osotti puheenjohtaja vilkkaasti suostumustaan, tarttui kynään, kirjotti muutamia sanoja paperin alareunaan ja antoi sen jälleen oikeudenpalvelijalle, sanoen: "Pyytäkää sisään".
Onneton mies, jonka vaiheita tässä kerromme, oli jäänyt salin oven suuhun seisomaan samaan paikkaan ja samaan asentoon, johon oikeudenpalvelija oli hänet jättänyt. Hän kuuli kuin unessa jonkun sanovan itselleen: Tahtooko herra osottaa minulle kunniaa ja seurata minua? Sama oikeudenpalvelija, joka silmänräpäys sitten oli kääntänyt hänelle selkänsä, kumarsi nyt maahan asti hänen edessään. Oikeudenpalvelija ojensi samassa hänelle paperilapun. Hän kiehitti sen auki ja sattuen juuri olemaan lampun kohdalla saattoi lukea seuraavat sanat:
"Oikeuden puheenjohtaja pyytää lausua kunnioitettavimmat tervehdyksensä herra Madeleinelle".
Hän hieraisi paperia käsissään, aivan kuin olisi näissä muutamissa sanoissa tuntunut jonkunlaista outoa, karvasta jälkimakua.
Hän seurasi oikeudenpalvelijaa. Hetkistä myöhemmin oli hän yksinään eräässä seinälaudotuksella varustetussa, juhlallisen näköisessä virkahuoneessa, jota valaisi kaksi viheriäverkaiselle pöydälle asetettua kynttilää. Hänen korvissaan kaikuivat vielä poistuneen oikeudenpalvelijan sanat: "Herra, tämä on neuvotteluhuone; teidän tarvitsee vain kääntää tämän oven kuparista kädensijaa päästäksenne heti istuntosaliin herra puheenjohtajan nojatuolin taakse". — Näihin sanoihin yhdistivät hänen ajatuksensa hämärän muiston ahtaista käytävistä ja pimeistä rappusista, joita hän oli kulkenut.
Oikeudenpalvelija oli jättänyt hänet yksin. Viimeinen, ratkaiseva hetki oli tullut. Hän koki koota ajatuksiansa, mutta ei onnistunut. Juuri sillä hetkellä, jolloin eniten tarvitsisi kiinnittää ajatuksiansa elämän tuskalliseen todellisuuteen, katkeavat kaikki yhdistävät säikeet aivoissa. Hän seisoi juuri samassa paikassa, missä tuomarit neuvottelevat ja tuomitsevat. Hän katseli tylsän tyynesti tätä hiljaista, pelottavaa huonetta, missä niin monta elämää oli muserrettu, missä hänen nimeään vähää ennen oli mainittu ja jonka kautta hän nyt kulki lopulliseen kohtaloonsa. Hän tarkasteli seiniä, hän tarkasteli itseään ja ihmetteli, että hän seisoi tässä huoneessa.
Hän ei ollut kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt lainkaan, rattaiden tärinä oli hänet aivan ruhjonut, mutta hän ei sitä tuntenut; hän oli kuin tylsistynyt.
Hän läheni muuatta seinään kiinnitettyä mustaa kehystä, jossa oli lasin alla vanha Jean Nicolas Pachen, Pariisin pormestarin ja ministerin, ehkä erehdyksestä 9 p. kesäkuuta vuonna 11 päivätty omakätinen kirje; siinä kirjeessä lähetti Pache seurakunnalle luettelon kaikista vangituista ministereistä ja kansanedustajista. Jos joku olisi nähnyt hänet tällä hetkellä, olisi hän varmaankin luullut, että kirje herätti hänessä mitä suurinta mielenkiintoa, sillä hän ei irrottanut siitä silmiänsä, vaan luki sen pariin kolmeen kertaan. Hän luki kirjettä kiinnittämättä siihen mitään huomiota, aivan kuin tietämättään. Hän ajatteli Fantinea ja Cosettea.
Syviin ajatuksiin vaipuneena käännähti hän ympäri, ja hänen silmänsä osuivat istuntosaliin johtavan oven kupariseen kädensijaan. Hän oli miltei unohtanut tämän oven. Hänen ensimältä levollinen katseensa pysähtyi, kiintyi tähän kupariseen kädensijaan, muuttui sitten säikähtyneeksi ja tuijottavaksi, kunnes siihen vähitellen kuvastui hirveä kauhu. Hikipisaroita kihosi hänen päästään ja vieri ohimoille.
Eräänä hetkenä teki hän jonkunlaisella uhmailuun vivahtavalla mahtipontisuudella tuon sanoin kuvaamattoman eleen, joka tahtoo ilmaista ja joka ilmaiseekin niin hyvin:Tuhat tulimaista! Kuka minua siihen pakottaa?Sitten kääntyi hän äkkiä, näki edessään oven, josta oli tullut sisään, avasi sen ja astui ulos. Hän ei ollut enää tuossa kauheassa huoneessa, hän oli ulkona, käytävässä, pitkässä, kapeassa käytävässä, johon avautui ovia ja rappuja, joka muodosti kaikenlaisia kulmauksia ja jota valaisivat sairaalan yölamppujen lailla tuikkavat lyhdyt; hän oli tullut tämän käytävän kautta. Hän hengitti, hän kuulosti, ei risaustakaan takana, ei risaustakaan edessä; hän pakeni kuin olisi häntä ahdistettu.
Kuljettuaan jonkun aikaa tämän käytävän sokkeloissa, kuulosti hän jälleen. Yhä sama hiljaisuus, yhä sama hämärä hänen ympärillään. Hän oli hengästynyt, hän horjui, hän nojasi seinään. Kivi oli kylmä, hiki jäähtyi hänen otsallaan, hän ojentautui suoraksi väristen.
Siinä yksinään seisoessaan hämärässä, vilusta ja kenties muustakin väristen, hän koki ajatella.
Hän oli ajatellut koko yön, hän oli ajatellut koko päivän; hän kuuli enää sisässään vain yhden äänen huutavan: Voi surkeutta!
Näin kului neljännestunti. Vihdoin kumarsi hän päänsä, huokasi tuskallisesti, laski käsivartensa alas ja palasi samaa tietä takaisin. Hän kulki hitaasti ja kuin murtuneena. Näytti kuin olisi joku hänet paosta tavottanut ja nyt vienyt takaisin.
Hän astui uudelleen neuvotteluhuoneeseen. Ensimäinen, minkä hän huomasi, oli oven kädensija. Tämä pyöreä, silitetystä kuparista tehty kädensija hohti hänen mielestään kuin kauhistava tähti. Hän katseli sitä kuin katselisi vuona tiikerin silmää.
Hän ei voinut irrottaa siitä silmiänsä.
Tuon tuostakin astui hän askeleen lähemmäksi ovea.
Jos hän olisi voinut kuunnella, olisi hän kuullut jonkunlaisena sekavana humuna melun viereisestä salista; mutta hän ei kuunnellut eikä hän kuullut.
Äkkiä, itsekään tietämättä miten, huomasi hän olevansa aivan oven edessä. Hän tarttui suonenvedon tapaisesti kädensijaan; ovi avautui.
Hän oli istuntosalissa.
9.
Paikka, missä varmat mielipiteet muodostuvat.
Hän astui askeleen, sulki koneenomaisesti oven ja pysähtyi sitten katselemaan eteensä aukenevaa näkyä.
Hän näki melkoisen tilavan salin, joka oli heikosti valaistu, jonka täytti väliin melu, väliin kuolonhiljaisuus ja jossa rikosjuttua selviteltiin suuren kuuntelijajoukon keskellä asiaan kuuluvalla pikkumaisella, julmalla vakavuudella.
Salin toisessa päässä, siellä, missä hänkin seisoi, istuivat tuomarit hajamielisen näköisinä, pureskellen kynsiään tai sulkien silmäkansiaan; toisessa päässä joukko ryysyistä väkeä; asianajajia kaikissa mahdollisissa asennoissa; rehellisen, ankaran näköisiä sotilaita; vanhoja, likaantuneita seinälaudotuksia, mustunut katto, enemmän keltaiseen kuin viheriään vivahtavalla kankaalla verhottuja pöytiä, käsien tahraamia ovia; seinään lyödyissä nauloissa pahaisia lamppukituja, joista lähti enemmän savua kuin valoa; pöydillä kynttilöitä kuparisissa jaloissa; pimeyttä, rumuutta, painostavaa tunnetta; ja kaikki tämä teki kuitenkin ylevän, ankaran vaikutuksen, sillä kaiken yläpuolella tuntui leijailevan se suuri inhimillinen mahti, jota kutsutaan laiksi, ja se suuri jumalallinen mahti, jota kutsutaan oikeudeksi.
Ei kukaan tästä suuresta väkijoukosta huomannut häntä. Kaikkien katseet olivat suunnattuina samaan kohtaan, pienen oven ääressä näkyvään, pitkin seinää kulkevaan puupenkkiin, puheenjohtajasta vasemmalle. Tässä penkissä istui useiden kynttiläin valaisemana muuan mies kahden santarmin välissä.
Tämä mies oli nyt se hänen miehensä.
Hänen ei tarvinnut häntä hakea, hän huomasi hänet heti. Hänen silmänsä kääntyivät häneen päin aivan kuin luonnon pakosta, aivan kuin olisivat ne ennakolta tienneet, missä tämä olento istui.
Hän luuli näkevänsä oman itsensä, masentuneena, ehk'ei kasvoiltaan aivan saman näköisenä, mutta muuten vallan yhtäläisenä asennoltaan ja muodoltaan, törröttävine hivuksineen, harmaine, levottomine silmineen, mekkoineen, aivan sellaisena kuin hän oli ollut sinä päivänä, jolloin hän astui Digneen täynnä vihaa, sielu tulvillaan salaisia hirmu-ajatuksia, jotka hän yhdeksäntoista vuoden kuluessa oli koonnut rangaistusvankilan synkistä komeroista.
Hän sanoi itselleen väristen: "Jumalani! Tällaiseksiko minä taas tulisin?"
Tämä mies näytti olevan ainakin kuudenkymmenen vanha. Hänessä oli jotain raakaa, typerää ja säikähtynyttä.
Oven narahtaessa oli hiukan siirrelty istuimia tehdäkseen hänelle tilaa, ja puheenjohtaja oli päätään käännettyään ymmärtänyt, että tulija oli herra Montreuil-sur-Merin pormestari, ja tervehtinyt häntä kunnioittavasti. Yleinen syyttäjä, joka oli nähnyt herra Madeleinen Montreuil-sur-Merissä, minne virkatoimet olivat hänet usein johtaneet, tunsi hänet ja tervehti niinikään. Hän tätä tuskin huomasi. Hän kulki kuin unessa; hän vain katseli. Tuomarit, kirjurit, santarmit, säälimättömän uteliaat kasvot, kaiken tämän oli hän jo kerran ennenkin nähnyt, kaksikymmentä vuotta sitten. Kaiken tuon kamalan tapasi hän jälleen; se oli siinä taas, se liikkui, se eli. Se ei ollut enää vain muistokuva, eikä hänen sielunsa harhanäky, ne olivat oikeita santarmeja ja oikeita tuomareita, oikeata kuulijakuntaa ja oikeita ihmisiä, lihaa ja luuta. Hän näki entisyytensä hirvittäväin näkyjen nousevan, ilmestyvän ympärilleen kaikella todellisuuden kauhu-voimalla.
Kadotuksen kuilu ammotti taas hänen edessään. Hän kauhistui, hän sulki silmänsä ja huudahti sielunsa sisimmässä: "Ei koskaan!"
Ja nyt julisti julma salliman oikku, joka myllersi kaikki hänen ajatuksensa ja teki hänet miltei hulluksi, että tuossa oli nyt toinen hän! Tätä syytettyä kutsuivat kaikki Jean Valjeaniksi!
Hän näki silmiensä edessä kamalan ilmestyksen: hänen elämänsä hirvittävintä hetkeä näytteli hänen aaveensa!
Kaikki näkyi siinä tarkalleen: samat menot, sama myöhäinen hetki, melkein samat tuomarit, sotilaat ja katselijat. Vain puheenjohtajan pään yläpuolella oli ristiinnaulitun kuva, joka puuttui oikeuden istuntosalista silloin kun hänelle oli lakia luettu. Kun hänet tuomittiin, ei Jumala ollut läsnä.
Hänen takanaan oli tuoli; hän vaipui siihen; suunnaton kauhu valtasi hänet, ajatellessansa että hänet voitiin nähdä. Kun hän oli päässyt istumaan, käytti hän hyväkseen tuomarein pöydälle ladottua salkku-pinoa, peittääkseen kasvonsa kaikilta katselijoilta. Hän saattoi nyt katsella kenenkään näkemättä. Vähitellen hän rauhottui. Hän palasi taas täydellisesti todellisuuteen; hän pääsi tyyntymään niin paljon, että voi kuunnella.