Herra Bamatabois oli valamiesten joukossa.
Hän etsi Javertia, mutta ei nähnyt tätä. Kirjurin pöytä peitti häneltä todistajain penkin. Jo vast'ikään sanoimme, että sali oli hyvin heikosti valaistu.
Hänen astuessaan sisään lopetti syytetyn asianajaja parhaillaan puolustuspuhettansa. Kaikkien huomio oli äärimmilleen jännitetty; juttu kesti jo neljättä tuntia. Jo neljättä tuntia näki tämä väkijoukko vähitellen musertuvan kauhean todennäköisyyden painosta tuntemattoman miehen, kurjan olennon, joka oli suunnattoman typerä tai suunnattoman ovela. Niinkuin jo tiedämme, oli tämä maankiertäjä tavattu tiellä kantamassa omenapuun oksaa, joka oli täynnä kypsiä hedelmiä ja joka oli katkaistu eräästä läheisestä puutarhasta, niin kutsutusta Pierronin tarhasta. Kuka oli tämä mies! Oli pantu toimeen tutkimus, todistajia oli kuulusteltu, he olivat kaikki sanoneet samaa, asiaan oli tullut paljon valaistusta. Syytöksessä mainittiin: "Meillä ei ole hallussamme vain hedelmävaras näpistelijä, vaan on meidän käsissämme rosvo, suuresti epäiltävä entinen rikoksellinen, entinen rangaistusvanki, mitä vaarallisin konna, Jean Valjean-niminen pahantekijä, jota poliisi on jo kauvan etsinyt ja joka kahdeksan vuotta sitten Toulonin vankilasta päästyään ryösti ase kädessä erään savoijalaispojan nimeltä Pikku-Gervais, rikos, josta puhutaan rikoskaaren 383 pykälässä ja jonka suhteen me pidätämme itsellemme täyden kannevallan ajettavaksi sitten kun syytetyn henkilöstä on oikeudellisen tutkimuksen kautta tultu selville. Nyt hän on tehnyt uuden varkauden. Kysymyksessä on siis uudistettu rikos. Tuomitkaa hänet nyt tästä rikoksesta; myöhemmin tullaan hänet tuomitsemaan aikaisemmista teoista". — Tämän syytöksen kuullessaan, kuullessaan todistajain yksimieliset lausunnot, näytti syytetty ylen hämmästyneeltä. Hän teki eleitä ja merkkejä, jotka tarkottivat kieltämistä, tai tuijotteli hän kattoon. Vaivaloisesti hän puhui, sekavasti hän vastasi, mutta koko mies kiireestä kantapäähän kielsi. Hän oli kuin mikäkin pöllöpää kaikkien näiden häntä vastaan taisteluun ryhmittyneiden älyniekkojen keskellä, hän oli kuin muukalainen tässä yhteiskunnassa, joka oli käynyt häneen käsiksi. Mutta yhä kävi hänen tulevaisuutensa uhkaavammaksi, todennäköisyys vahvistui joka hetki, ja koko tämä väkijoukko katseli tuskallisemmin kuin hän sitä raskasta tuomion pilveä, joka yhä taajemmaksi kokoontui hänen poloisen päänsä päälle. Saattoi melkein aavistaa, paitsi rangaistusvankilaa, myöskin kuolemantuomiota mahdolliseksi, jos hänet havaittaisiin Jean Valjeaniksi ja jos Pikku-Gervaisin juttu myöhemmin päättyisi myös syylliseksi-julistamiseen. Mikä oli tämä mies? Mitä laatua oli hänen välinpitämätön tylsyytensä? Oliko se typeryyttä vai viekkautta? Älysikö hän liikaa, vai eikö hän älynnyt yhtään mitään? Ne olivat kysymyksiä, jotka jakoivat väkijoukon kahteen leiriin ja jotka näyttivät vievän tuomaritkin eri suunnille. Tässä jutussa oli jotakin, mikä pelotti ja hämmensi; näytelmä ei ollut vain synkkä, se oli hämäräkin.
Puolustaja oli puhunut jokseenkin hyvin tuolla erikoiskielellään, joka on pitkät ajat kuulunut lakimiesten kaunopuheliaisuuteen, jota muinoin kaikki asianajajat niin Pariisissa kuin Romorantinissa ja Montbrisonissakin käyttivät ja jota nykyään, kun se on tullut klassilliseksi, suosivat vain viralliset puhujat sen arvokkaan sointuvaisuuden ja sen ylhäisen sävyn takia. Se oli kieltä, missä miestä ja vaimoa kutsutaanaviopuolisoiksi, Pariisiataiteiden ja sivistyksen keskukseksi, kuningastayksinvaltiaaksi, hänen ylhäisyyttään piispaapyhäksi kirkonmieheksi, yleistä syyttäjäälain ankaruuden kaunopuheiseksi tulkiksi, puolustuspuhettakohdiksi, jotka olemme äsken kuulleet, Ludvig XIV:n vuosisataasuureksi vuosisadaksi, teateriaMelpomenen temppeliksi, hallitsevaa sukuakuninkaittemme jaloksi vereksi, konserttiasoitannolliseksi juhlatilaisuudeksi, maakunnan komentavaa kenraaliakuuluisaksi sotijaksi, jokaj.n.e., pappisseminaarin oppilaitanuoriksi leviitoiksi, sanomalehtien hairahduksiaparjaukseksi, joka vuodattaa myrkkyänsä erinäisten äänenkannattajain palstoille, j.n.e., j.n.e. — Asianajaja oli siis alottanut selvittämällä omenavarkauden — mikä ei ollut niinkään helppoa sovittaa ylevään tyyliin. Mutta täytyipä itsensä Bénigne Bossuetinkin keskellä hautapuhettansa viitata kanaan ja suoriutui hän siitä pulmasta loistavasti. Asianajaja oli näyttänyt, ett'ei omenain varkaus ollut oleellisesti lainkaan todistettu. Hänen suojattiansa, jota hän puolustajana itsepintaisesti kutsui Champmathieuksi, ei ollut kukaan nähnyt hyppäämässä muurin yli eikä oksaa taittamassa. — Hänet oli tosin tavattu tämä oksa (jota asianajaja mieluummin kutsuipuunhaaraksi) kädessään, mutta hän sanoi löytäneensä sen maasta ja siitä ottaneensa. Missä oli todistus, ett'ei niin ollut käynyt? — Tietysti oli joku näpistelijä taittanut tämän oksan, kokenut salata sitä muurin yli hypättyään ja lopulta jostain säikähtyneenä heittänyt sen maahan; tietysti oli siis varas olemassa. — Mutta mikä todisti, että Champmathieu oli tämä varas? Yksi ainoa seikka: hän oli muka entinen rangaistusvanki. Asianajaja ei kieltänyt, että tämä seikka näytti onnettoman hyvin todistetulta; syytetty oli asustanut Faverollesissa; syytetty oli ollut siellä puiden karsijana; Champmathieun nimi voi kylläkin johtua Jean Mathieustä; kaikki tuo oli totta; ja sitten tunsi neljä todistajaa epäröimättä ja täysin varmasti Champmathieun entiseksi kaleerivanki Jean Valjeaniksi; näitä todistuksia, näitä ilmoituksia vastaan saattoi asianajaja asettaa vain suojattinsa kieltämisen, omaa etua koskevan kieltämisen; mutta vaikka otaksuisimmekin, että hän on entinen rangaistusvanki Jean Valjean, niin todistaisiko se myöskin, että hän varasti omenat? Se oli korkeintaan otaksuma, ei todistus. Syytetty oli tosin, sen puoltajakin "rehellisessä mielessään" myönsi, omaksunut "huonon puolustautumis-järjestelmän". Hän kielsi uppiniskaisesti kaikki, sekä varkauden että väitteen entisestä rangaistusvangista. Tämän viimeisen seikan myöntäminen olisi varmasti ollut parempi ja se olisi tuottanut hänelle tuomariensa säälin; asianajaja oli hänelle sitä neuvonutkin, mutta kaikesta huolimatta oli syytetty siitä jyrkästi kieltäytynyt, luullen ehkä pelastavansa kaikki olemalla tunnustamatta mitään. Se oli erehdys; mutta eikö ollut myös otettava huomioon hänen älynsä vähäiset lahjat? Tämä mies oli ilmeisesti tylsämielinen. Pitkä-aikainen kärsimys rangaistusvankilassa, suuri kurjuus sieltä päästyä olivat hänet sellaiseksi tehneet, j.n.e., j.n.e. Vaikka hän puolustikin itseään huonosti, niin oliko siinä syy tuomita hänet? Mitä Pikku-Gervaisin juttuun tulee, ei asianajaja ottanut sitä käsitelläkseen, koska se ei sisälly kanteeseen. Asianajaja lopetti pyytämällä valamiehiä ja oikeutta siinä tapauksessa, että tämä mies ja Jean Valjean heistä näyttivät olevan yksi ja sama henkilö, sovittamaan häneen vain niitä järjestyssääntöjen määräyksiä, jotka koskevat kielletyille alueille siirtynyttä, eikä sitä kauhistuttavaa rangaistusta, joka kohtaa uudistettuun rikokseen syylliseksi havaittua pakkotyövankia.
Yleinen syyttäjä vastasi puolustajalle. Hän yltyi kiivaaksi ja hilpeän kaunopuheiseksi, kuten yleiset syyttäjät tavallisesti tekevät.
Hän onnitteli puoltajaa hänen "vilpittömyydestään" ja käytti taitavasti hyväkseen tätä vilpittömyyttä. Hän hyökkäsi syytetyn kimppuun kaikkien niiden myönnytysten nojalla, joita asianajaja oli tehnyt: Asianajaja näytti myöntävän, että syytetty oli Jean Valjean. Hän tarttui tähän kohtaan. Tämä mies oli siis Jean Valjean. Se oli todistettu jo syytöskirjelmässäkin, eikä sitä vastaan voi näin ollen ensinkään väittää. Tästä johtui yleinen syyttäjä rikollisuuden alkuperusteita etsiessään taitavalla käänteellä pitämään jyrisevän puheen romanttisen koulun siveettömyyttä vastaan, koulun, jota silloisen kukoistuksen päivinä kutsuttiinsaatanalliseksi kouluksija jonka hän tunsiQuotidiennenjaOriflammen[63] arvosteluista; hän pani tämän paatuneen kirjallisuuden syyksi Champmathieun tai paremmin sanoen Jean Valjeanin rikoksen, eikä hänen vakuutteluistaan suinkaan puuttunut todennäköisyyttä. Päätettyään nämä mietteet palasi hän Jean Valjeaniin itseensä taas. Mikä oli tämä Jean Valjean? Jean Valjeanin kuvaus. Kauhistuttavin konna, j.n.e. Tämänlaisten kuvausten mallina on kertomus Therameneesta,[64] josta tosin murhenäytelmä ei paljoa hyödy, mutta joka tekee yhäti mainioita palveluksia lainopilliselle kaunopuheliaisuudelle. Kuulijat ja valamiehet "värisivät". Saatuaan kuvauksensa valmiiksi, jatkoi yleinen syyttäjä niin mahtavin kääntein ja vertauksin, että ne varmasti seuraavana aamuna nostaisivat Virallisen Lehden ihastuksen ylimmilleen: — "Semmoinen on tämä mies, j.n.e., j.n.e., j.n.e., maankiertäjä, kerjäläinen, vailla kaikkia toimeentulon mahdollisuuksia, j.n.e., j.n.e. — tottunut kun oli jo entisiltä ajoiltaan rikollisiin tekoihin, oleskelu vankilassa ei ollut sekään kyennyt häneen suuria vaikuttamaan, minkä hyvin osottaa Pikku-Gervaisinkin ryöstö, j.n.e., j.n.e., semmoinen se on mies, joka rohkenee vielä kieltää, vaikka hänet on julkisella tiellä verekseltä varkaudesta tavattu, parin askeleen päässä muurista, jonka yli hän oli hypännyt, kädessä varastamansa esine, joka rohkenee vielä kieltää ilmeisen rikoksensa, varkauden, muurin yli hyppäämisen, joka rohkenee kieltää kaikki, nimensä, jopa henkilönsäkin! Paitsi satoja muita todisteita, joihin tässä emme lähemmin kajoa, on neljä todistajaa hänet tuntenut, Javert, luotettava poliisikomissario Javert, ja kolme hänen entistä häpeätoveriaan, rangaistusvangit Brevet, Chenildieu ja Cochepaille. Miten puolustautuu hän tätä musertavaa yksimielisyyttä vastaan? Hän kieltää. Mikä härkäpäisyys! Menettelette vain ansion mukaan, herrat valamiehet, jos — — — j.n.e., j.n.e." — Syytetty kuunteli yleisen syyttäjän puhetta suu ammollaan, kasvoilla hämmästyksen ilme, johon sekaantui hiukan ihmettelyäkin. Hän oli ilmeisesti hyvin ällistyksissään siitä, että mies saattoi puhua tuolla tavoin. Tuon tuostakin, syytöspuheen "repäisevimmissä" kohdissa, hetkinä, jolloin hillitön kaunopuheliaisuus räiskyy ja tulvehtii musertavia voimasanoja ja ympäröi syytetyn kuin raju-ilma, käänteli hän hitaasti päätään oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle, ikäänkuin tahtoen täten ilmaista alakuloisen, mykän vastalauseensa; tätä oli hän jatkanut jo istunnon alusta asti. Lähinnä istuvat kuulivat hänen pari kolme kertaa mutisevan itsekseen: "Siinä se nyt on, kun ei ole kysytty herra Baloupelta!" Yleinen syyttäjä kiinnitti tuomarein huomiota tähän typerään käyttäytymiseen, joka oli ilmeisesti laskettua, harkittua oveluutta, viekkautta, taitavuutta oikeuden pettämisessä, eikä suinkaan mitään typeryyttä, ja joka paljasti päivän selväksi tämän miehen "perinpohjaisen paatumuksen". Hän lopetti pidättämällä itselleen oikeuden ajaa Pikku-Gervaisin juttua ja vaatimalla ankaraa rangaistusta.
Muistettanee, että kysymyksessä oli elinkautinen pakkotyö.
Puolustaja nousi, alkoi kehumalla "herra yleistä syyttäjää" hänen "verrattomasta puheestaan" ja vastaili sitten parhaan taitonsa mukaan; mutta hänen todistelunsa kävivät yhä heikommiksi; pohja luisui ilmeisesti hänen altaan.
10.
Kieltämis-järjestelmä.
Aika oli tullut lopettaa istunto. Puheenjohtaja käski syytetyn nousta seisomaan ja teki hänelle tämän tavanmukaisen kysymyksen: "Onko teillä jotakin lisättävää puolustukseksenne?"
Mies ei näyttänyt kuulleen, pyörittelihän vain likaista lakkia käsissään.
Puheenjohtaja uudisti kysymyksensä.
Nyt kuuli mies. Hän näytti ymmärtäneen, hän säpsähti kuin unesta heränneenä, pälyili ympärilleen, tirkisteli yleisöä, santarmeja, puolustajaansa, valamiehiä, tuomareja, laski hirvittävän nyrkkinsä edessään olevan väliaidan reunalle, tirkisteli yhä ja alkoi sitten äkkiä puhua, katse tähdättynä yleiseen syyttäjään. Sanoja tulvi kuin purkamalla. Näytti kuin olisivat ne syöksyneet hänen suustaan yhteydettöminä, rajuina, iskemällä, sikin sokin ja ikäänkuin pyrkisivät ne kaikki yht'aikaa ilmoille. Hän puhui:
"Tämän vaan tahdon sanoa. Olen ollut vaunuseppänä Pariisissa, herra Baloupella vielä olinkin. Se on raskasta ammattia. Vaunuja kun tekee, niin täytyy työskennellä aina ulko-ilmassa, pihoilla, kunnon mestarein kattosuojissa, ei milloinkaan oikeissa suljetuissa työpajoissa, sillä siihen tarvitaan tilaa, nähkääs. Talvella tuleekin niin vilu, että täytyy takoa käsiään lämpimikseen; mutta siitä eivät mestarit pidä, sanovat, että se hukkaa aikaa. Kun täytyy käsitellä rautaa, vaikka vesi katu-ojissa jäätyy, niin ottaa se vähän lujille. Siinä tulee miehestä pian loppu. Aivan nuorella ijällä muuttuu siinä ammatissa vanhaksi. Neljänkymmenen korvilla ei miehestä enää ole mihinkään. Minä olin viidenkymmenenkolmen vanha, minua se oikein hätyytteli. Ja sitten ne ovat niin ilkeitä ne nuoremmat työmiehet! Kun ikäloppu ei ole enää niin ketterä, niin heti haukutaan vanhaksi rahjukseksi, vanhaksi koniksi! Minä ansaitsin vain kolmekymmentä souta päivässä, maksoivat minulle niin vähän kuin suinkin voivat, mestarit käyttivät hyväkseen minun ikääni. Ja sitten oli minulla tytär pesijättärenä joen rannalla. Hänkin ansaitsi hiukan tahollaan. Ja yhdessä sitä sentään elää kituutettiin kutakuinkin. Mutta olipa hänelläkin raskas työ. Päivät pitkät pesu-ammeessa vyötäisiin asti, sateessa, lumessa, tuulen pieksäessä kasvoja; vaikka kuinka pakkanen oli, niin pese pois vaan; on ihmisiä, joilla ei ole paljoa liinavaatteita ja joiden täytyy saada ne mahdollisimman pian; ell'ei tullut valmista, niin kaikkosivat liiketutut. Palkkien välissä on rakoja ja vettä sitä saa aina päälleen. Hameet kastuvat läpimäriksi, päältä ja alta. Aina ihoon asti. Hän kävi työssä myöskin Punaisten Lasten pesulaitoksella, missä vesi tulee hanojen kautta. Siellä oli hiukan parempaa. Saa pestä siinä edessään saikossa ja huuhtoa takanaan altaassa. Eikä siellä tule niin vilukaan, kun se on oikea rakennus. Mutta siellä on sellainen kuuma vesihöyry, joka on ihan kauheaa ja joka tärvelee silmät. Hän palasi seitsemän aikoihin illalla kotiin ja pani pian maata; hän oli niin väsyksissä. Miehensä pieksi häntä. Nyt hän on kuollut. Emme me kovin onnellisia olleet. Mutta hän oli kelpo tyttö, joka ei tansseissa juossut, vaan eli hyvin säädyllisesti. Muistan yhdenkin laskiaistiistain, jolloin hän pani nukkumaan jo kello kahdeksalta. Ja se on totta. Voitte vain kysyä. Ah niin! Kysyäkö? Kuinka tyhmä olenkaan! Pariisi on pimeä kuilu. Kuka tuntee ukko Champmathieun? Kuitenkin mainitsen teille herra Baloupen. Menkää hakemaan herra Baloupea. Muuten minä en lainkaan tiedä, mitä te minusta tahdotte".
Mies vaikeni. Hän seisoi yhä. Hän oli sanonut sanottavansa kovalla, nopealla, raa'alla, kärisevällä äänellä, jonkunlaisella suuttuneella, villillä suoruudella. Kerran keskeytti hän puheensa tervehtiäkseen jotakuta tuttua väkijoukosta. Vakuuttelujaan lasketteli hän ilman vähintäkään johtoa ja aivan kuin nikotellen, säestäen niitä eleellä, joka muistutti puunhakkaajaa tukkia halkaisemassa. Kun hän oli lopettanut, purskahti koko väkijoukko nauruun. Hän tirkisteli yleisöä ja kun hän ei ymmärtänyt, miksi niin naurettiin, alkoi hän itsekin nauraa hohottaa.
Se oli kamalaa.
Puheenjohtaja, tarkka ja hyväntahtoinen mies, korotti äänensä.
Hän johti "herrojen valamiesten" mieleen, että "mestari Baloupe, entistä vaunuseppää, jonka palveluksessa syytetty sanoo olleensa, oli tuloksetta manattu oikeuteen. Hän oli tehnyt vararikon, eikä häntä ole voitu tavata". Sitten kääntyi hän syytetyn puoleen, kehotti häntä tarkasti kuulemaan, mitä hän nyt sanoi ja lisäsi: "Te olette nyt asemassa, missä harkinta tulee kysymykseen. Mitä raskauttavimmat epäluulot kohdistuvat teihin ja ne voivat johtaa sangen turmiollisiin seuraamuksiin. Syytetty, pyydän teitä oman etunne nimessä viimeisen kerran, vastatkaa selvästi näihin kahteen seikkaan: Ensiksi, oletteko vai ette hypännyt Pierronin puutarhan muurin yli, taittanut oksan ja varastanut omenat, s.t.s. tehnyt varkausrikoksen ynnä muurin yli hyppäämisen? Toiseksi, oletteko vai ette vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean?"
Syytetty pudisti päätään tärkeän näköisenä, aivan kuin mies, joka ymmärtää asian ja tietää, mitä vastata. Hän avasi suunsa, kääntyi puheenjohtajaan päin ja sanoi:
"Ensinnäkin…"
Sitten vilkaisi hän lakkiinsa, vilkaisi kattoon ja vaikeni.
"Syytetty", virkkoi yleinen syyttäjä ankaralla äänellä, "varokaa itseänne. Te ette vastaa lainkaan siihen, mitä teiltä kysytään. Teidän hämminkinne tuomitsee teidät. On ilmeistä, ett'ei teidän nimenne ole Champmathieu, vaan että te olette rangaistusvanki Jean Valjean, joka kätkeytyi äitinsä nimen varjoon ja kutsui itseään Jean Mathieuksi; ilmeistä on myös, että te olette ollut Auvergnessä, että olette syntynyt Faverollesissa, missä olette ollut puiden karsijana. Ilmeistä on sekin, että te olette muurin yli hypättyänne varastanut kypsiä omenoita Pierronin tarhasta. Herrat valamiehet harkitsevat kyllä asian".
Syytetty oli sillä välin istuutunut; kun yleinen syyttäjä oli päässyt puheensa loppuun, nousi hän äkkiä ylös ja karjaisi:
"Te olette perin ilkeä, Te! Sitä minä oikeastaan tahdoinkin sanoa, vaikk'en ensin saanut kiinni. En minä ole mitään varastanut. Minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät päiväkausiin saa mitään syödäkseen. Tulin juuri Aillystä, astelin tietä pitkin sadekuuron jälkeen, joka oli tehnyt maan vallan keltaiseksi, lätäköitä oli ihan joka askeleella ja vain tien reunoilla törrötti hiekasta muutamia ruohonkorsia. Löysin maasta katkaistun oksan, jossa oli omenoita, otin oksan käteeni, aavistamatta, että siitä minulle näin paljon harmia koituisi. Jo kolme kuukautta olen istunut vankilassa, ja aina minua vaan kiusataan. Mutta minä en ymmärrä mitään; puhutaan minun vahingokseni, sanotaan: vastatkaa! Santarmikin, joka on niin hyvä mies, töykkää kylkeen ja sanoo minulle hiljaa: no vastaahan toki! En minä osaa asioita selittää, minä en ole oppia käynyt, minä olen köyhä mies. Mutta sitä ei nyt vaan huomata. En minä ole varastanut, minä vaan otin maasta, mitä siinä näin. Sanotte: Jean Valjean, Jean Mathieu! Minä en tunne näitä henkilöitä. Ne ovat varmaankin maalaisia. Minä olin töissä herra Baloupella, Sairashuoneen puistokadun varrella. Minun nimeni on Champmathieu. Oletteppa te hauskoja, kun sanotte minulle, missä minä olen syntynyt, enkä minä tiedä sitä itsekään. Ei ole kaikilla taloja, missä sopisi ilmestyä ihmisten ilmoille. Se olisi liian mukavaa. Luulen, että isäni ja äitini olivat sitä väkeä, joka vaeltaa paikasta toiseen. Muuta en tiedä. Lapsena kutsuttiin minua Pienokaiseksi, nyt minua kutsutaan Ukoksi. Siinä minun ristimänimeni. Ajatelkaa siitä mitä tahdotte. Olen ollut Auvergnessa, olen ollut Faverollesissa! No eikö sitten hitto soikoon voi olla käynyt Auvergnessa ja Faverollesissa, tarvitsematta olla käynyt kaleereilla? Sanon teille vielä kerran, ett'en ole varastanut ja että olen ukko Champmathieu. Olen ollut herra Baloupella töissä, oikein talon väkenä. Minua alkavat jo suututtaa nuo teidän hullutuksenne! Mitä erinomaista roikkuvat kaikki ihmiset minussa kuin takkiaiset?"
Yleinen syyttäjä oli seisonut koko ajan; hän kääntyi puheenjohtajan puoleen:
"Herra puheenjohtaja! Ottaen huomioon syytetyn sekavat, mutta sangen ovelat kieltämiset, hän kun näyttää tahtovan päästä vähäjärkisen kirjoihin, mikä ei tule onnistumaan, sen me takaamme, anomme, että te suvaitsisitte ja että Korkea Oikeus suvaitsisi kutsuttaa uudestaan tähän aitaukseen tuomitut Brevetin, Cochepaillen ja Chenildieun sekä poliisikomisario Javertin ja kuulustella heiltä viimeisen kerran, onko tämä syytetty entinen rangaistusvanki Jean Valjean vai ei".
"Pyydän huomauttaa herra yleiselle syyttäjälle", sanoi puheenjohtaja, "että poliisikomisario Javert on heti saatuansa todistaa poistunut istuntosalista ja koko kaupungistakin, koska virkatoimet vaativat hänen läsnäoloaan naapuri-piirikunnan pääpaikassa. Herra yleisen syyttäjän ja syytetyn puolustajan suostumuksella annoimme hänelle siihen luvan".
"Aivan oikein, herra puheenjohtaja", vastasi yleinen syyttäjä. "Koska herra Javert on siis poistunut, luulen olevani velvollinen muistuttamaan herroille valamiehille, mitä hän itse täällä vähän aikaa sitten lausui. Javert on arvossapidetty mies, joka täsmällisyydellään ja ehdottomalla luotettavaisuudellaan tuottaa kunniaa alempiarvoiselle, mutta tärkeälle virkakunnalleen. Hän on todistanut seuraavaa: 'Minun ei ole tarvis vedota siveellisiin arveluihin eikä päteviin todisteihin, jotka osottaisivat syytetyn kieltämiset vääriksi. Minä tunnen hänet ilmankin varmasti. Tämän miehen nimi ei ole Champmathieu; hän on muuan hyvin vaarallinen ja hyvin peljätty rangaistusvanki Jean Valjean. Rangaistus-ajan kuluttua päästettiin hänet vapaaksi vain hyvin vastenmielisesti. Hän yritti karata viisi tai kuusi kertaa. Paitsi Pikku-Gervaisin ryöstöstä ja Pierronin varkaudesta, epäilen minä häntä vielä hänen korkeutensa Dignen piispa-vainajan talossa toimitetusta varkaudesta. Minä näin hänet useastikin ollessani vanginvartija-apulaisena Toulonin rangaistusvankilassa. Toistan, että tunnen hänet varmasti'".
Tämä näin vakuuttava selitys näytti tekevän suuren vaikutuksen yleisöön ja tuomioistuimeen. Yleinen syyttäjä lopetti puheensa pyytämällä, että Javertin poistuttua kuulusteltaisiin ja tutkittaisiin juhlallisesti muita kolmea todistajaa Brevetiä, Chenildieutä ja Cochepaillea.
Puheenjohtaja antoi käskyn oikeudenpalvelijalle ja hetkisen kuluttua aukenikin todistajain huoneen ovi. Oikeudenpalvelija saattoi tuomitun Brevetin sisään, seurassaan santarmi valmiina antamaan aseellista apuansa. Yleisö oli jännityksissään ja kaikkein sydämet löivät tahdissa.
Entisellä rangaistusvanki Brevetillä oli päällään keskusvankiloiden mustan ja harmaan kirjava puku. Brevet oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha mies, jolla oli liikemiehen naama ja konnan kasvojen ilme. Joskus käyvätkin ne yhteen. Vankilassa, jonne uudet rikkomukset olivat hänet vieneet, oli hänestä tullut jonkunlainen alivartija. Päällysmiehensä sanoivat hänestä: "Hän koettaa osottautua hyödylliseksi". Vankilan saarnaajat antoivat hyviä todistuksia hänen uskonnollisista harrastuksistaan. Tulee muistaa, että tämä tapahtui entisen kuningassuvun valtaan-astumisen aikoihin.
"Brevet", sanoi puheenjohtaja, "Te olette saanut häpeällisen rangaistuksen, ettekä te voi siis tehdä valaa".
Brevet loi silmänsä maahan.
"Mutta lain tuomitsemassakin ihmisessä", jatkoi puheenjohtaja, "voi löytyä, jos taivaallinen armo sallii, kunnian ja rehellisyyden tuntoa. Tähän tuntoon vetoan tällä ratkaisevalla hetkellä. Jos sitä vielä tässä löytyy, niinkuin toivon, niin miettikää, ennenkuin vastaatte, katsokaa yhdeltä puolen tätä miestä, jonka yksikin sananne voi syöstä perikatoon, katsokaa toiselta puolen oikeutta, jonka yksikin sananne voi valaista. Hetki on juhlallinen ja teillä on yhä tilaisuus peruuttaa sananne, jos luulette erehtyneenne. — Syytetty, nouskaa seisomaan. — Brevet, katsokaa tarkoin syytettyä, kootkaa muistonne ja sanokaa meille sielunne ja omantuntonne kautta, väitättekö yhä tuntevanne tämän miehen entiseksi vankitoveriksenne Jean Valjeaniksi".
Brevet katseli syytettyä ja kääntyi sitten oikeusistuimeen päin.
"Kyllä, herra puheenjohtaja. Minähän hänet ensiksi tunsinkin, ja minä pysyn väitteessäni. Tämä mies on Jean Valjean, joka tuli Touloniin vuonna 1796 ja pääsi sieltä pois vuonna 1815. Minä pääsin vuotta myöhemmin. Hän näyttää hyvin typerältä nykyään, varmaankin on ikä hänet tylsistyttänyt; vankilassa oli hän hyvin ovela. Minä tunnen hänet ehdottomasti".
"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja. "Syytetty, pysykää seisomassa".
Tuotiin saliin Chenildieu, elinkautinen rangaistusvanki, minkä osottivatkin hänen punainen mekkonsa ja viheriä lakkinsa. Hän kärsi rangaistustaan Toulonin vankilassa, mistä hänet oli tuotettu tämän jutun takia. Hän oli pieni noin viidenkymmenen ikäinen mies, vilkas, ryppyinen, hento, kelta-ihoinen, julkea, levoton, jonka jäsenissä ja koko olennossa näkyi sairaloinen heikkous, mutta katseessa suunnaton voima. Vankitoverit olivat antaneet hänelle liikanimen Jumalankieltäjä.[65]
Puheenjohtaja lausui hänelle melkein samat sanat kuin Brevetillekin. Kun puheenjohtaja muistutti, ett'ei hänellä häpeällisen rangaistuksensa takia ollut oikeutta tehdä valaa, kohotti Chenildieu päätään ja katsoi suoraan väkijoukkoon. Puheenjohtaja kehotti häntä muistuttelemaan ja kysyi häneltä niinkuin Brevetiltäkin, väittikö hän yhä tuntevansa syytetyn.
Chenildieu räjähti nauruun.
"Lempo vieköön! Enkö häntä tuntisi! Olemmehan olleet viisi vuotta samaan kahleeseen kiinnitettynä. Miksi noin murjottelet, ukkoseni?"
"Käykää istumaan", sanoi puheenjohtaja.
Oikeudenpalvelija toi Cochepaillen. Hänkin oli elinkautisvanki, tuli suoraan vankilasta ja oli puettu punaisiin niinkuin Chenildieukin; hän oli talonpoika Lourdesista ja oikea Pyreneitten karhu. Hän oli kaitsenut karjoja vuoristossa ja paimenesta luisunut rosvoksi. Cochepaille oli aivan yhtä villi ja vielä typerämmän näköinen kuin syytetty. Hän oli niitä onnettomia miehiä, joista luonto on aikonut naudan ja joista yhteiskunta tekee kaleeriorjan.
Puheenjohtaja koki liikuttaa häntä muutamilla mahtipontisilla, vakavilla sanoilla ja kysyi sitten häneltä niinkuin toisiltakin, väittikö hän yhä varmasti ja epäröimättä tuntevansa miehen, joka seisoi hänen edessään.
"Hän on Jean Valjean", sanoi Cochepaille. "Häntä kutsuttiin vielä JeanVäkivivuksikin, kun hän oli niin väkevä".
Näiden kolmen miehen ilmeisesti rehelliset ja hyvässä uskossa lausutut vakuutukset olivat nostaneet kuulijain joukossa suuttumuksen murinan, joka ennusti syytetylle pahaa, murinan, joka yltyi ja koveni aina enemmän kuin uusi todistus vahvisti edellistä. Syytetty puolestaan oli kuunnellut niitä, kasvoilla tuo ällistyksen ilme, joka kannekirjan mukaan oli hänen paras puolustautumistemppunsa. Ensimäisen todistuksen aikana kuulivat lähellä istuvat santarmit hänen mutisevan hampaittensa välistä: "No on tuokin mokoma!" Toisen todistuksen kuultuaan sanoi hän kovempaa ja melkein tyytyväisen näköisenä: "Hyvä!" Kolmannelle todistajalle huusi hän: "Mainiota!"
Puheenjohtaja kysyi:
"Syytetty, olette kuullut. Mitä teillä on sanomista?"
Hän vastasi:
"Minä sanon — Mainiota!"
Yleisön joukossa syntyi hälinää, joka oli vähällä vallata valamiehetkin. Oli ilmeistä, että mies oli hukassa.
"Oikeudenpalvelijat", sanoi puheenjohtaja, "toimittakaa hiljaisuutta.Minä lopetan kohta istunnon".
Samassa silmänräpäyksessä kuului liikettä aivan puheenjohtajan lähettyviltä. Kuultiin hänen huutavan:
"Brevet, Chenildieu, Cochepaille! Katsokaahan tänne!"
Kaikki, jotka kuulivat tämän äänen, tunsivat kylmien väreiden viiltävän ruumistaan, niin surkea ja kamala oli se ääni. Silmät kääntyivät sinne päin, mistä se oli tullut. Muuan mies, joka oli istunut etuoikeutettujen kuuntelijain joukossa tuomarin ja valamiesten takana, oli noussut pystyyn, avannut tuomarein korokkeelta yleisön puolelle johtavan rintaan asti ulottuvan oven ja seisoi nyt keskellä salia. Puheenjohtaja, yleinen syyttäjä, herra Bamatabois, parikymmentä henkilöä, tunsivat hänet oitis ja huudahtivat kaikki yht'aikaa:
"Herra Madeleine!"
11.
Champmathieu hämmästyy yhä enemmän.
Hän se oli todellakin. Kirjurin lamppu valaisi hänen kasvonsa. Hän piteli hattua kädessään, hänen puvussaan ei voinut huomata minkäänlaista epäjärjestystä, päällystakkinsa oli napitettu huolellisesti. Hän oli hyvin kalpea ja hän vapisi heikosti. Hänen tukkansa, joka vielä hänen Arrasiin saapuessaan oli ollut harmaa, oli nyt aivan valkea. Se oli muuttunut valkeaksi yhden ainoan tunnin kuluessa, minkä hän oli viettänyt siellä.
Kaikki päät kohosivat. Kiihtymys yltyi sanoin kuvaamattomaksi. Yleisön oli hetkeksi vallannut epäröiminen. Ääni oli ollut niin tuskallinen, mies, joka nyt seisoi siinä, näytti niin tyyneltä, ett'ei ensi alussa päästy asiasta selville. Kyseltiin, että kuka se oikein huusi. Ei voitu luullakaan, että tämä tyyni mies olisi päästänyt niin kamalan huudon.
Tämä epävarmuus kesti vain muutaman sekunnin ajan. Ennenkuin puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ehtivät sanoa sanaakaan, ennenkuin santarmit ja oikeudenpalvelijat kerkisivät liikahtamaankaan, oli tuo mies, jota kaikki vielä sillä hetkellä kutsuivat herra Madeleineksi, astunut todistajia Cochepaillea, Brevetiä ja Chenildieutä kohti.
"Ettekö tunne minua?" kysyi hän.
Kaikki kolme eivät saaneet sanaakaan suustaan, ilmaisivathan vain päätään pudistamalla, ett'eivät he häntä tunteneet. Pelästynyt Cochepaille tervehti sotilaan tavoin. Herra Madeleine kääntyi valamiehiin ja tuomareihin päin ja sanoi lempeällä äänellä:
"Herrat valamiehet, päästäkää syytetty vapaaksi. Herra puheenjohtaja, toimittakaa minut kiinni. Mies, jota te etsitte, ei ole hän, vaan minä. Minä olen Jean Valjean".
Ei henkäystäkään kuulunut. Ensimäistä hämmästyksen tohausta oli seurannut haudan hiljaisuus. Salissa tuntui tuo syvä kauhu, joka aina valtaa väkijoukot, kun jotakin suurta tapahtuu.
Sillävälin oli puheenjohtajan kasvoille levinnyt säälivän murheellinen ilme; hän vaihtoi nopean katseen yleisen syyttäjän ja muutamia kuiskattuja sanoja oikeuden jäsenten kanssa. Hän kääntyi yleisön puoleen ja kysyi äänenpainolla, jonka kaikki ymmärsivät:
"Onkohan täällä lääkäriä?"
Yleinen syyttäjä puuttui puhumaan:
"Herrat valamiehet, tämä niin odottamaton ja outo tapaus, joka on keskeyttänyt istunnon, herättää meissä, samoinkuin teissäkin vain yhden tunteen, jota ei meidän tarvinne lähemmin määritellä. Tehän tunnette kaikki ainakin maineeltaan kunnianarvoisan herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin. Jos yleisön joukossa löytyy lääkäri, yhdymme mekin herra puheenjohtajaan ja pyydämme häntä hyväntahtoisesti auttamaan herra Madeleinea ja saattamaan häntä asuntoonsa".
Herra Madeleine ei sallinut yleisen syyttäjän puhua pitemmältä. Hän keskeytti hänet hyväntahtoisella, arvokkaalla tavallaan. Esitämme seuraavassa hänen puheensa sanasta sanaan, sellaisena kuin sen kirjoitti muistiin muuan läsnäolijoista heti tapahtuman jälkeen, sellaisena kuin se kaikuu vielä niiden korvissa, jotka kuulivat sen lähes neljäkymmentä vuotta sitten.
"Kiitän Teitä, herra yleinen syyttäjä, mutta minä en ole hullu. Sen tulette kohta näkemään. Te olitte tekemäisillänne suuren erehdyksen, päästäkää tämä mies vapaaksi, minä täytän vain velvollisuuteni, minä olen tuo onneton tuomittu. Minä yksinäni näen täällä selvästi ja minä sanon Teille totuuden. Jumala tuolla ylhäällä näkee tekoni, ja se riittää. Te voitte vangita minut, koska minä seison tässä. Ja kuitenkin olen minä pannut parhaani pysyäkseni piilossa. Minä kätkeydyin uuden nimen varjoon; minä tulin rikkaaksi, minä pääsin pormestariksi; minä halusin päästä kunniallisten ihmisten joukkoon. Se näyttää kuitenkin olevan mahdotonta. Mutta on paljon asioita, joita en voi Teille sanoa, en rupea tässä kertomaan Teille elämäni vaiheita, joskus ne kuitenkin tulevat tiedoksi. Minä olen varastanut hänen ylhäisyytensä piispan tavaroita, se on totta; minä olen varastanut Pikku-Gervaisin rahan, sekin on totta. On oltu oikeassa selitettäessä Teille, että Jean Valjean oli hyvin vaarallinen konna. Mutta kaikki syy ei ehkä ole hänessä. Kuulkaahan, herrat tuomarit, niin syvään painuneen miehen kuin minun ei suinkaan sovi moittia kaitselmusta eikä neuvoa yhteiskuntaa; mutta nähkääs, häpeä, josta olen yrittänyt vapautua, tuottaa pelkkää turmiota. Kaleerit tekevät kaleeriorjan. Painakaa se mieleenne, jos tahdotte. Ennen vankilaan joutumistani olin minä yksinkertainen köyhä talonpoika vain, jonkunlainen pölkkypää; vankila minut muutti. Minä olin tyhmä, minusta tuli paha; minä olin pölkky, minusta tuli kekäle. Sittemmin pelastivat minut lempeys ja hyvyys, niinkuin säälimätön ankaruus oli minut kadottanut. Mutta suokaa anteeksi, ettehän Te voi käsittää puhettani. Menkää minun huoneeseeni ja Te löydätte tulisijan tuhasta sen kahden frangin rahan, jonka minä seitsemän vuotta sitten varastin Pikku-Gervaisilta. Minulla ei ole enää mitään lisättävää. Vangitkaa minut. Jumalani! Herra yleinen syyttäjä pudistaa päätään, Te sanotte: herra Madeleine on tullut hulluksi, Te ette usko minua! Se on surkeata. Älkää ainakaan tuomitko tätä miestä! Mitä! Eivätkö nämä miehet muka tunne minua! Tahtoisinpa, että Javert olisi täällä. Hän minut tuntisi, hän!"
Kukaan ei osaisi kuvata sitä lempeätä surumielisyyttä, sitä synkeätä kaikua, mikä esiintyi näissä sanoissa. Hän kääntyi noiden kolmen rangaistusvangin puoleen:
"Kyllä minä Teidät tunnen, Brevet! Muistatteko…"
Hän vaikeni, epäröi hetkisen ja jatkoi sitten:
"Muistatko niitä kudottuja ruudullisia housunkannattimia, joita sinä pidit vankilassa?"
Brevet vavahti kuin iskun saaneena ja mitteli häntä katseellaan kiireestä kantapäähän, osottaen suunnatonta hämmästystä, jopa säikähdystäkin, Hän jatkoi:
"Chenildieu, sinä, joka pidit paljon liikanimestäsi Jumalankieltäjä, sinun on koko oikea olkapääsi pahasti palanut, koska sinä kerran kärvensit sitä tulikuuman hiilospannun päällä, saadaksesi häviämään nuo kolme kirjainta E.P.T.,[66] jotka näkyvät siinä yhä kaikesta huolimatta. Vastaa, onko se totta?"
"Se on totta", sanoi Chenildieu.
Hän kääntyi Cochepailleen:
"Cochepaille, sinun oikeassa käsivarressasi on lähellä kyynärpäätä muuan päivämäärä, joka on syövytetty siihen poltetulla ruudilla sinisin kirjaimin. Tämä päivämäärä osottaa keisarin maallenousua Cannesissa,1 p. maaliskuuta 1815. Kääri hihasi ylös".
Cochepaille kääri hihansa ylös, kaikki katseet tähdättiin hänen paljaaseen käsivarteensa. Santarmi lähensi lamppua: mainittu päivämäärä näkyi selvästi.
Onneton mies kääntyi yleisön puoleen, kääntyi tuomarein puoleen, huulilla hymy, joka vielä nytkin vihloo läsnäolijain sydäntä, kun he sitä ajattelevat. Se oli voiton hymyä, mutta se oli myös syvimmän epätoivon hymyä.
"Te näette nyt selvästi", sanoi hän, "että minä olen Jean Valjean".
Nyt ei ollut enää tässä aitauksessa tuomareita, syyttäjiä eikä santarmeja; oli vain tuijottavia silmiä ja liikutettuja sydämiä. Ei kukaan enää muistanut osaa, jota hänen tuli näytellä; yleinen syyttäjä unohti, että hänen toimenaan oli rangaistusten vaatiminen, puheenjohtaja unohti, että hänen piti johtaa oikeuden istuntoa, puolustaja unohti, että hänen tuli puolustaa. Ja mikä vielä hämmästyttävämpää: ei ainuttakaan virallista mahtisanaa lausuttu. Yleville näyille on ominaista, että ne valtaavat kaikki sielut ja että ne tekevät kaikista todistajista katselijoita. Kukaan ei ehkä selvittänyt itselleen, mitä hän tunsi; kukaan ei ehkä vakuuttanut itselleen, että hän näki edessään loistavan valon säteilevän; kaikki tunsivat sisimmässään olevansa huikaistuja.
Oli ilmeistä, että tuo mies tuossa oli Jean Valjean. Se oli päivän selvä. Tämän miehen esiintyminen riitti luomaan kokonaan uuden valaistuksen tähän hiukkaista ennen niin hämärään seikkaan. Tarvitsematta pitempiä selityksiä ymmärsi koko tämä väkijoukko ikäänkuin äkillisen ilmestyksen avulla heti, ensi silmäyksellä tämän rehellisen, jalon miehen, joka antautui oikeuden käsiin, jott'ei toista miestä tuomittaisi hänen sijastaan. Yksityiskohdat, epäröimiset, heikot vastustelemis-yritykset häipyivät tämän selvän, valtavan tosiasian tieltä.
Vaikutelma oli ohimenevää laatua, mutta siinä silmänräpäyksessä oli se vastustamaton.
"En tahdo enempää häiritä oikeuden istuntoa", jatkoi Jean Valjean. "Minulla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Herra yleinen syyttäjä tietää kuka minä olen sekä minne minä menen, hän voi vangituttaa minut milloin tahtoo".
Hän astui ulos käytävää kohti. Ei yksikään ääni kohonnut, ei yksikään käsi ojentunut häntä estämään. Kaikki väistyivät tieltä. Tällaisissa tapauksissa on jotakin jumalallista, joka saattaa väkijoukot väistämään yhtä miestä ja antamaan hänelle tietä. Hän kulki väkijoukon läpi hitain askelin. Ei ole päästy selville, kuka avasi oven; niin paljon vaan on varmaa, että kun hän ovelle saapui, oli se selki seljällään. Siinä hän kääntyi ja sanoi:
"Herra yleinen syyttäjä, olen milloin tahansa käytettävissänne".
Sitten kääntyi hän kuuntelijain puoleen:
"Kaikki Te, jotka olette täällä, katsotte minun ansaitsevan sääliä, eikö niin? Jumalani! Kun ajattelen, mitä olin tekemäisilläni, katson ansaitsevani vihaa. Ja kuitenkin olisin mieluummin suonut, ett'ei kaikkea tätä olisi milloinkaan tapahtunut".
Hän poistui, ja ovi sulkeutui samoin kuin se oli auennutkin, sillä ne, jotka toimittavat yleviä, suuria tekoja, ovat aina varmat siitä, että joku joukosta palvelee heitä.
Noin tuntia myöhemmin vapautti oikeus päätöksellään Champmathieun kaikesta syynalaisuudesta; ja Champmathieu, joka päästettiin heti paikalla vapaaksi, meni tiehensä yhä hölmistyneempänä, luullen kaikkia ihmisiä hulluiksi ja ymmärtämättä tästä oudosta näytelmästä rahtuakaan.
1.
Missä kuvastimessa herra Madeleine katselee tukkaansa.
Päivä alkoi koittaa. Fantinea oli yöllä vaivannut kuume ja unettomuus, vaikka iloiset kuvat mielessä väikkyivätkin; aamulla vaipui hän uneen. Sisar Simplice, joka oli häntä hoitanut, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja meni valmistamaan uutta kiina-annosta. Kunnon sisar oli jo ollut hetkisen sairaalan lääkehuoneessa, kumartuneena tarkastelemaan rohtojaan ja pullojaan hyvin läheltä, sillä hämärä kääri kaikki esineet ikäänkuin jonkunlaiseen sumuverhoon. Äkkiä käänsi hän päätään ja kirkaisi heikosti. Herra Madeleine seisoi hänen edessään. Hän oli astunut hiljaa sisään.
"Tekö se olettekin, herra pormestari!" huudahti hän.
Hän vastasi matalalla äänellä:
"Mitenkä voi Fantine-parka?"
"Jotenkin hyvin nykyään. Mutta kyllä olemmekin saaneet olla levottomia".
Hän selitti kaikki, mitä oli tapahtunut, miten Fantinen tila oli hyvin huono eilis-iltana, mutta miten hän nyt voi paremmin, koska hän luuli herra pormestarin menneen hakemaan hänen lastaan Montfermeilistä. Sisar ei uskaltanut udella herra pormestarilta asian todellista laitaa, mutta hänen ulkomuodostaan osasi hän kyllä päättää, ett'ei hän ainakaan sieltä tullut.
"Hyvä on", sanoi hän, "teitte oikein, kun ette haihduttanut hänen luuloansa".
"Niinpä kyllä", jatkoi sisar, "mutta kun hän nyt saa nähdä teidät, herra pormestari, eikä lasta olekaan mukana, mitä osaamme hänelle silloin sanoa?"
Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä.
"Kyllä Jumala sovittaa sanamme", vastasi hän.
"Ei ainakaan valehteleminen tule kysymykseen", mutisi sisar itsekseen.
Huoneeseen oli vähitellen levinnyt täysi päivänvalo. Se osui herraMadeleinen kasvoihinkin. Sisar kohotti sattumalta silmänsä.
"Hyvä Jumala, herra!" huudahti hän, "mitä teille on tapahtunut?Tukkannehan on aivan valkea!"
"Valkea!" toisti hän.
Sisar Simplicellä ei ollut lainkaan kuvastinta; pitkän etsimisen jälkeen löysi hän eräästä kotelosta palasen kuvastinlasia, jota sairaalan lääkäri käytti nähdäkseen oliko potilas todellakin kuollut eikä hengittänyt enää. Herra Madeleine otti lasin palasen, tarkasteli tukkaansa ja sanoi: "Kas vaan!"
Hän lausui nämä sanat välinpitämättömästi ja ikäänkuin ajatellen muita asioita.
Sisar tunsi kauhuun jähmettyvänsä kaikesta siitä salaperäisestä, jonka hän aavisti kätkeytyvän tämän välinpitämättömyyden alle.
Herra Madeleine kysyi:
"Voinko mennä hänen luokseen?"
"Eikö herra Madeleine toimitakaan hänelle lasta takaisin?" sanoi sisar, tuskin uskaltaen tehdä kysymystään.
"Tietysti, mutta siihen menee ainakin pari kolme päivää".
"Ell'ei hän saisi lainkaan nähdä herra pormestaria", jatkoi sisar arastellen, "ei hän tietäisi herra pormestarin palanneenkaan; olisi helppoa pitää häntä kärsivällisenä, ja kun lapsi sitten tulisi, ajattelisi hän aivan luonnollisesti, että herra pormestari on tuonut lapsen. Silloin ei tarvitsisi keksiä valeita".
Herra Madeleine näytti miettivän jonkun aikaa, sitten sanoi hän tyynellä vakavuudellaan:
"Ei käy päinsä, sisareni. Minun täytyy nähdä hänet. Minun on ehkä kiire".
Nunna ei näyttänyt huomaavan tuota sanaa "ehkä", joka antoi herra pormestarin sanoille hämärän, kummallisen mielen. Hän vastasi kunnioittavasti alentaen katseensa ja äänensä:
"Siinä tapauksessa, hän nukkuu, mutta herra pormestari astuu sisään vaan".
Herra Madeleine puhui jostakin ovesta, joka sulkeutuessaan sai aikaan melua, niin että sairaskin voisi siitä herätä; sitten astui hän Fantinen huoneeseen, läheni vuodetta ja raotti uutimia. Hän nukkui. Hengitys lähti hänen rinnastaan koristen näille taudeille ominaisella hirvittävällä tavalla, joka vihloo äitien sydäntä, kun he valvovat öisin kuolemaan tuomitun nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Mutta tämä hengitys häiritsi tuskin sitä sanomattoman rauhan ilmettä, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen ja joka unessa muutti hänen muotonsa kokonaan. Kalpeus oli muuttunut valkeudeksi; hänen poskensa olivat ruusunpunaiset. Hänen pitkät vaaleat silmäripsensä, ainoa sulo, mikä hänelle oli jäänyt neitseellisen kauneutensa ja nuoruutensa päiviltä, värisivät hiljaa, vaikka silmäkannet olivatkin kiinni painettuina. Koko hänen olentonsa vavahteli aivan kuin olisivat salaperäiset siivet pyrkineet aukenemaan ja kohottamaan hänet ylä-ilmoihin; tuntui kuin olisi kuullut niiden havinan, vaikka ne pysyivätkin näkymättöminä. Kun hän siinä sellaisena lepäsi, ei olisi mitenkään voinut luulla häntä melkein toivottomasti sairaaksi. Hän näytti pikemmin lentoon kohoavalta kuin kuolevalta.
Kun käsi ojentautuu irrottamaan kukkaa, värisee oksa ja näyttää ikäänkuin vetäytyvän pakoon, mutta samalla tarjoavan aarrettaan. Ihmisruumiissakin tuntuu tuollainen värähdys, kun saapuu hetki, jolloin kuoleman näkymättömät sormet kurkottautuvat poimimaan sielun.
Herra Madeleine pysähtyi liikkumattomaksi vuoteen ääreen, katsellen vuoroin sairasta, vuoroin ristiinnaulitun kuvaa, niinkuin hän oli tehnyt kaksi kuukautta aikaisemmin, päivänä, jolloin hän oli tullut ensi kerran katsomaan Fantinea tähän turvapaikkaan. He olivat molemmat samoissa asennoissakin: Fantine nukkui, hän rukoili; nämä kaksi kulunutta kuukautta olivat tuoneet vain sen muutoksen, että Fantinen tukka oli nyt harmaa ja hänen valkea.
Sisar ei ollut tullut huoneeseen hänen kanssaan. Hän seisoi vuoteen ääressä sormi huulilla, aivan kuin olisi tarvinnut kehottaa jotakuta tässä huoneessa olemaan hiljaa.
Fantine avasi vihdoin silmänsä, huomasi hänet ja kysyi rauhallisesti hymyten:
"Entä Cosette?"
2.
Fantine on onnellinen.
Fantine ei tehnyt yhtään hämmästyksen eikä ilon elettä; hän oli itse pelkkää iloa. Hän teki tuon yksinkertaisen kysymyksensä: "entä Cosette?" niin syvällä luottamuksella, niin suurella varmuudella, niin täydelleen vailla pienintäkin epäilystä tai rauhattomuutta, ettei herra Madeleine löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Hän jatkoi:
"Minä tiesin, että te seisoitte siinä. Minä nukuin, mutta minä näin kuitenkin teidät. Minä seurasin Teitä silmilläni koko yön. Teitä valaisi loistava sädekehä ja teidän ympärillänne oli paljon taivaallisia olentoja".
Madeleine kohotti katseensa ristiinnaulitun kuvaan.
"Mutta", jatkoi hän, "sanokaahan jo minulle, missä Cosette on? Miksi ette ole pannut häntä tähän vuoteelleni, jotta olisin nähnyt hänet heti herätessäni?"
Hän vastasi konemaisesti jotakin, jota hän ei ole koskaan voinut myöhemmin muistaa.
Onneksi oli lääkäri saanut vihiä ja kiiruhtanut paikalle. Hän tuli herra Madeleinen avuksi.
"Lapsukaiseni", sanoi lääkäri, "tyyntykää. Tyttönne on jo täällä".
Fantinen silmät sädehtivät ja valaisivat loisteellaan koko hänen olentonsa. Hän liitti kätensä yhteen, kasvoilla ilme, johon sisältyi kaikki, mitä rukouksessa voi olla rajuinta ja lempeintä:
"Oi!" huudahti hän, "tuokaa hänet minulle!"
Mikä liikuttava äidin harhaluulo! Cosette oli hänen mielestään yhä tuollainen pikku-lapsi, jota tuodaan.
"Ei vielä", virkkoi lääkäri, "ei vielä juuri. Teissä on vielä hiukan kuumetta. Lapsenne näkeminen kiihdyttäisi teitä ja tuottaisi turmiollisia seurauksia. Teidän täytyy ensin tulla terveeksi".
Fantine keskeytti hänen puheensa tuimasti.
"Mutta minähän olen terve! Minä sanon teille, että minä olen aivan terve! On tuokin aika tyhmyri, tuo lääkäri! Minä tahdon nähdä lapseni!"
"Nähkääs nyt", sanoi lääkäri, "miten te kiivastutte. Niinkauvan kun te käyttäydytte tuolla lailla, vastustan minä sitä, että lapsenne tuotaisiin teille. Ei riitä yksistään nähdä häntä kerran, tulee elää hänen takiaan. Kun te tulette järkiinne, tuon minä itse hänet tänne".
Äiti-raukka painoi päänsä alas.
"Herra lääkäri, pyydän anteeksi. Ennen en minä olisi suinkaan puhunut siten kuin minä tässä puhuin, mutta minulle on sattunut niin paljon onnettomuutta, ett'en joskus enää tiedä mitä puhunkaan. Ymmärrän kyllä, että te pelkäätte mielenliikutusta; minä odotan niin kauvan kun te vaan tahdotte, mutta minä vannon teille, ett'ei lapseni näkeminen olisi tehnyt minuun lainkaan pahaa vaikutusta. Minä näen hänet, minä en ole jättänyt häntä silmistäni eilis-illasta asti. Tiedättekö, jos hänet nyt tuotaisiin tänne, niin minä vaan hänelle hellästi, hiljaa puhelisin. Siinä kaikki. Eikö ole aivan luonnollista, että minä haluan nähdä lastani, kun on käyty hänet varta vasten noutamassa Montfermeilista? En ole vihoissani. Tiedän kyllä tulevani onnelliseksi. Koko yön näin vain valoa ja ihanuutta ja ihmisiä, jotka hymyilivät minulle. Herra lääkäri saa tuoda Cosetten minulle, milloin hän vaan tahtoo. Minussa ei ole enää kuumetta, koska olen parantunut; tunnen selvästi, ett'ei minua vaivaa enää mikään; mutta olen aivan kuin olisin todellakin sairas, enkä liikahdakaan, tehdäkseni näiden hoitaja-naisten mieliksi. Kun sitten nähdään, että minä olen niin hiljaa ja niin rauhallinen, silloin sanotaan: nyt täytyy antaa hänelle lapsensa".
Herra Madeleine oli istuutunut tuolille vuoteen viereen. Fantine kääntyi häneen päin; hän ponnisteli huomattavasti, näyttääkseen tyyneltä ja "hyvin kiltiltä", kuten hän tapasi sanoa tuossa sairauden synnyttämässä avuttomuudessaan ja heikkoudessaan, jotta ei enää voitaisi olla tuomatta hänelle Cosettea, kun havaittaisiin hänet niin rauhalliseksi. Mutta vaikka hän näin kokikin hillitä itseään, ei hän voinut olla tekemättä herra Madeleinelle tuhansia kysymyksiä.
"Oliko teillä hauska matka, herra pormestari? Ah, miten olittekaan hyvä, kun läksitte noutamaan häntä minulle! Sanokaa vain, miten hän nyt jaksaa. Onko hän hyvin kestänyt matkan vaivat? Voi! hän ei varmaankaan tunne minua enää! Näin pitkässä ajassa on hän ehtinyt unohtaa minut, tuo sydänkäpyseni! Lapsilla niillä ei ole sitten muistoa lainkaan. Ne ovat aivan kuin lintuset. Tänään ne näkevät yhden esineen, huomenna toisen, ja sitten ne eivät enää ajattele kumpaistakaan. Oliko hänellä edes puhtaita liinavaatteita? Pitivätkö nämä Thénardierit hyvää huolta hänen siisteydestään? Miten oli hänen ruokansa laita? Ah, jos tietäisitte miten kärsinkään toistaessani kurjuuteni aikana kaikkia näitä kysymyksiä! Mutta nythän se on sekin ohi. Minä olen iloinen. Oi kuinka haluaisinkaan häntä nähdä! Herra pormestari, oliko hän teistä kaunis, tuo minun pikku tyttöseni? Teidän oli kai hyvin kylmä niissä kyytivaunuissa! Eiköhän häntä voisi tuoda tänne lyhyeksi, lyhyeksi hetkeksi vaan ja viedä sitten heti pois taas? Sanokaahan! Tehän olette isäntä täällä, teidänhän vain tarvitsee käskeä!"
Herra Madeleine tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Cosette on kaunis, Cosette voi hyvin, Te saatte nähdä hänet heti, tyyntykää nyt vaan. Te puhutte liian kiihkeästi ja sitten te ojentelette käsiänne peitteen alta ja siitä yskänne pahenee".
Yskänpuuskaukset keskeyttivät todellakin Fantinen puhetta melkein joka sanassa.
Fantine ei nurissut, hän pelkäsi liian kiihkeillä valituksillaan vähentäneensä luottamusta, jota hän halusi herättää, ja hän ryhtyi puhelemaan joutavista asioista:
"Se on jokseenkin kaunista seutua se Montfermeil, eikö niin? Kesäisin on sinne hyvä tehdä huvimatkoja. Miten niiden Thénardierein asiat luistavat? Ei niillä main paljon isoista väkeä kulje. Se onkin se heidän majatalonsa jonkunlainen nurkkakapakka vain".
Herra Madeleine piteli yhä hänen kättään omassaan ja tarkasteli häntä huolestuneena; hän oli ilmeisesti tullut sanomaan Fantinelle asioita, joiden edessä hän nyt joutui epäröimisen valtaan. Suoritettuaan tehtävänsä oli lääkäri vetäytynyt pois. Vain sisar Simplice oli heidän kanssaan. Mutta yht'äkkiä huudahti Fantine kesken tätä hiljaisuutta:
"Minä kuulen hänen äänensä! Hyvä Jumala! Minä kuulen hänen äänensä!"
Hän viittasi kädellään olemaan hiljaa, pidätti hengitystään ja kuunteli ihastuneena.
Joku lapsi leikki pihalla, portinvartijattaren tai jonkun työläisvaimon lapsi. Se on niitä sattumia, joita tapaa aina ja jotka näyttävät kuuluvan surullisten tapahtumain salaperäiseen koneistoon. Lapsi, pieni tyttönen, hyöri ja hääri ja juoksi lämpimikseen, nauroi ja lauloi täyttä kurkkua. Ah! Mihin kaikkeen sekaantuvatkaan lasten leikit! Juuri tämän pienen tytön kuuli Fantine laulavan.
"Oi!" jatkoi hän, "se on minun Cosetteni! Minä tunnen hänen äänensä!"
Lapsi kaikkosi pois niinkuin oli tullutkin, ääni vaikeni, Fantine kuulosti vielä jonkun aikaa, sitten saivat hänen kasvonsa synkän ilmeen ja herra Madeleine kuuli hänen puhelevan hiljaa: "Kuinka tuo lääkäri on ilkeä, kun ei anna minun nähdä lastani! Sillä miehellä onkin niin pahannäköiset kasvot!"
Mutta vähitellen palasi hänen ilomielensä taas. Hän puheli yhä itsekseen, pää korvallisella:
"Miten onnellisiksi tulemmekaan! Me saamme ensiksikin pienen puutarhan, sen on jo herra Madeleine luvannut minulle. Tyttöseni saa leikkiä puutarhassa. Hän kai tuntee jo kirjaimet, minä opettaisin häntä sitten tavaamaan. Hän ajaisi ruohikossa takaa perhosia. Minä katselisin häntä. Ja sitten hän pääsisi ripille. Ah niin! Milloinkahan hän pääsisikään ripille?"
Hän rupesi laskemaan sormillaan.
"… Yksi, kaksi, kolme, neljä … hän on nyt seitsemän vanha. Viiden vuoden päästä. Hän saisi valkean hunnun, hienot harsosukat, hän näyttäisi oikein pikku-neidiltä. Oi hyvä sisareni, ette tiedäkään, kuinka tyhmä minä olen, minä ajattelen tässä tyttäreni ripillepääsyä!"
Ja hän rupesi nauramaan.
Herra Madeleine oli päästänyt hänen kätensä. Hän kuunteli Fantinen juttelua kuin kuunnellaan humisevaa tuulta, silmät maahan luotuina, ajatus vaipuneena pohjattomiin mietiskelyihin. Äkkiä lakkasi Fantine puhumasta, hän kohotti vaistomaisesti päätään. Fantine oli muuttunut hirvittävän näköiseksi.
Hän ei puhunut enää, hän ei enää hengittänyt; hän oli noussut puoliksi istualleen, laihat olkapäät tulivat esiin paidan alta, hänen kasvonsa, jotka vielä hetki sitten säteilivät iloa, olivat muuttuneet kalman kalpeiksi ja hän näytti suuntaavan kauhun suurentamat silmänsä johonkin hirmunäkyyn huoneen toisessa päässä.
"Jumalani! Mikä teidän on, Fantine?" huudahti herra Madeleine.
Fantine ei vastannut, hän ei irrottanut katsettansa esineestä, jonka hän tuntui näkevän, hän kosketti toisella kädellään herra Madeleinen käsivarteen ja toisella viittasi häntä katsomaan taakseen.
Herra Madeleine käännähti ympäri ja näki Javertin.
3.
Javert on tyytyväinen.
Mitä oli tapahtunut?
Kello löi puoli yksi, kun herra Madeleine poistui Arrasin oikeussalista. Hän tuli majataloonsa juuri parhaaseen aikaan päästäkseen heti paluumatkalle postivaunuissa, joihin muistamme hänen tilanneen itselleen paikan. Vähää ennen kello kuutta aamulla oli hän saapunut Montreuil-sur-Meriin; hänen ensimäisenä huolenansa oli ollut panna postiin kirjeensä Laffittelle, sekä kiirehtiä sairaalaan Fantinea katsomaan.
Mutta tuskin oli hän poistunut oikeuden istuntosalista, kun ensimäisestä hämmästyksestään toipunut yleinen syyttäjä oli ruvennut puhumaan, välittääkseen Montreuil-sur-Merin kunnianarvoisan pormestarin mielenvikaisuus-kohtausta, julistaakseen, ett'ei tämä outo tapaus, joka kyllä selviäisi myöhemmin, ollut missään suhteessa muuttanut hänen vakaumustaan ja vaatiakseen sillä välin tämän Champmathieun tuomitsemista, koska hän oli ilmeisesti oikea Jean Valjean. Yleisen syyttäjän itsepäinen vakaumus oli silminnähtävästi ristiriidassa kaikkien, niin hyvin yleisön kuin tuomarien ja valamiesten vakaumuksen kanssa. Puolustajan oli ollut sangen helppoa kumota tämä mahtipontinen puhe ja osottaa, että herra Madeleinen, s.t.s. oikean Jean Valjeanin paljastusten kautta oli juttu saanut tykkänään, täydellisesti toisen luonteen sekä että tuomarein edessä seisoi nyt syytön mies. Asianajaja oli saanut siitä aiheen ankarasti kosketella oikeudellisia erehdyksiä, jotka kovaksi onneksi eivät ole niinkään harvinaisia, j.n.e., j.n.e., puheenjohtaja oli loppulausunnossaan yhtynyt puolustajaan, ja muutamain minuuttien kuluttua oli valamiehistö vapauttanut Champmathieun kaikesta kanteesta.
Mutta yleiselle syyttäjälle piti olla joku Jean Valjean, ja kun hän oli menettänyt Champmathieun, kävi hän käsiksi Madeleineen.
Heti Champmathieun vapauttamisen jälkeen sulkeutuivat yleinen syyttäjä ja puheenjohtaja kahdenkeskiseen neuvotteluun. He keskustelivat "välttämättömyydestä toimittaa Montreuil-sur-Merin herra pormestari varmaan talteen". Tämä lause on sanasta sanaan otettu herra yleisen syyttäjän alkuluonnoksesta ilmotuskirjelmäksi prokuraattorille. Päästyään ensimäisestä liikutuksestaan, ei puheenjohtajalla enää ollut suuria vastaanväitettävänä. Oikeuden täytyi joka tapauksessa tehdä tehtävänsä. Ja sitten, sanoaksemme kaikki, vaikka puheenjohtaja olikin hyvä ja sangen älykäskin mies, oli hän kuitenkin kiihkeä kuningasmielinen, ja häntä oli loukannut se seikka, että Montreuil-sur-Merin pormestari oli Cannesin maihinnoususta puhuessaan sanonutkeisarieikäBuonaparte.
Annettiin siis vangitsemis-käsky. Yleinen syyttäjä toimitti sen Montreuil-sur-Meriin erityisellä pikalähetillä ja jätti asian poliisikomisario Javertin huostaan.
Tiedämme Javertin palanneen Montreuil-sur-Meriin heti todistettuaan.
Javert nousi juuri makuulta, kun lähetti jätti hänelle vangitsemismääräyksen sekä käskyn tuoda vangittu oikeuden eteen.
Lähetti oli itsekin kokeneimpia poliisimiehiä, ja hän selitti parilla sanalla Javertille, mitä Arrasissa oli tapahtunut. Yleisen syyttäjän allekirjottama vangitsemismääräys kuului seuraavasti: "Komisario Javert vangitkoon herra Madeleinen, Montreuil-sur-Merin pormestarin, jonka on tämän päivän istunnossa havaittu olevan vapautettu rangaistusvanki Jean Valjean".
Ken ei olisi tuntenut Javertia ja olisi nähnyt hänet sillä hetkellä, kun hän tunkeusi sairaalan etuhuoneeseen, ei olisi osannut aavistaakaan mitään erinomaisempaa olevan tekeillä, vaan olisi Javert hänen mielestään ollut aivan tavallisen näköinen. Hän oli kylmä, tyyni, vakava, hänen harmaat hivuksensa valuivat sileinä ohimoille, ja hän nousi rappuja totutulla hitaudellaan. Mutta ken olisi tuntenut hänet perin pohjin ja tarkastellut häntä huolellisesti, olisi kauhistunut. Hänen nahka-kauluksensa solki oli tavalliselta paikaltaan niskassa siirtynyt vasemman korvan kohdalle. Se osotti suunnatonta kiihtymystä.
Javert oli kaikessa täydellinen; hän ei kärsinyt ryppyä velvollisuudessaan eikä virkapuvussaan; kaikki kävi sääntöjen mukaisessa tarkassa järjestyksessä rikoksellisista takin nappeihin asti.
Jotta hän oli pannut kauluksensa soljen väärään paikkaan, siihen oli tarvittu jotain suurta mielenliikutusta, sellaista, jota voimme kutsua sisäiseksi maanjäristykseksi. Hän oli tullut huomiota herättämättä, ottanut läheiseltä vahti-asemalta mukaansa korpraalin ja neljä sotilasta, jättänyt sotilaat pihalle ja kysellyt Fantinen huonetta vanhalta portinvartijattarelta, joka ei osannut lainkaan aavistaa pahaa, koska hän oli usein ennenkin nähnyt aseistettuja miehiä tulevan herra pormestarin puheille.
Tultuaan Fantinen huoneen edustalle käänsi Javert avainta, työnsi ovea auki hiljaa kuin sairaanhoitaja tai sala-urkkija ja astui sisään.
Tai paremmin sanoen, hän ei astunut sisään. Hän jäi seisomaan kynnykselle oven rakoon, hattu päässä, vasen käsi pistettynä leukaan asti napitetun päällystakin alle. Kyynärtaipeessa saattoi erottaa hänen suunnattoman keppinsä lyijynupin, vaikka hän koettikin peittää selkänsä taakse tuota hirveätä asettaan.
Hän jäi tähän asentoon lähes minuutin ajaksi, kenenkään huomaamatta hänen läsnäoloaan. Äkkiä kohotti Fantine silmänsä, näki hänet ja sai herra Madeleinenkin kääntymään.
Kun Madeleinen katse kohtasi Javertin katseen, muuttui tuo hievahtamaton, liikkumaton, puhumaton Javert kauhistuttavan näköiseksi. Ei mikään inhimillinen tunne voi muuttua niin hirvittäväksi kuin ilo.
Hänen kasvonsa olivat kuin pahanhengen, joka löytää uhrinsa.
Varma tietoisuus siitä, että nyt hänellä oli vihdoinkin vallassaan Jean Valjean, loihti hänen kasvoilleen kaiken, mikä liikkui hänen sielussaankin. Raivoisassa myllerryksessä oli pohjamuta kohoutunut pinnalle. Nöyryytyksen tunne siitä, että oli vähän jäljiltä eksynyt ja että oli edes muutamiksi silmänräpäyksiksi erehtynyt tuon Champmathieun suhteen, oli haihtunut sen ylpeän puolustuksen tieltä, että hänhän oli ensiksi arvannut oikein ja että hänellähän oli jo niin kauvan ollut oikea vainu. Javertin tyytyväisyys ilmeni hänen mahtavassa asennossaan. Voitonriemun koko rumuus kuvastui tälle kalpealle otsalle. Siinä näkyi kaikki se kamaluus, mikä tyytyväisillä kasvoilla saattaa näkyä.
Javert oli tällä hetkellä kuin taivaassa. Pääsemättä siitä tietoisuudessaan täysin selville, tunsi hän kuitenkin hämärästi sisimmässään oman tärkeytensä ja saavuttamansa menestyksen, hän tunsi, mitenkä hän, Javert, oli oikeuden, valon ja totuuden ruumiillistunut ilmestys, jonka ylevänä tehtävänä oli pahan musertaminen. Hän näki takanansa ja ympärillään, suunnattomissa syvyyksissä, esivallan, oikeuden, tutkittavat asiat, lain kirkkauden, pelottavan rangaistuksen, kaikki tähdet; hän valvoi järjestystä, hän singahutti lain salamia, hän kosti yhteiskuntaa vastaan tehdyt rikokset, hän avusti asevoimin rajatonta hallitusvaltaa; hän kohosi kirkkauteen ja loistoon; hänen voitossaankin oli vielä jäännös taistelun uhmaa ja ottelun tulisuutta; siinä ylpeänä, mahtavana seisoessaan kuvasti hän täydessä loistossaan jonkun säälimättömän julman pääenkelin yli-inhimillistä petomaisuutta; sen teon synkästä pimennosta, jota hän parhaillaan täytti, välkähti tuolloin tällöin hänen lujaan kouraansa puserretun yhteiskunnan miekan hohtava terä; onnellisena ja jalon närkästyksen täyttämänä musersi hän kantapäällään rikoksen, paheen, kapinahengen, hävityksen, helvetin voimat; hän sädehti, hän ruhjoi, hän hymyili, ja tästä hirvittävästä Pyhästä Mikaelista loisti eittämätön suuruus.
Vaikka Javert olikin kauhistuttava, ei hänessä kuitenkaan näkynyt mitään halpamaista.
Rehellisyys, vilpittömyys, suoruus, vakaumus, velvollisuuden tunto ovat asioita, jotka väärille poluille johtuessaan voivat tulla kauhistuttaviksi, mutta jotka kauhistuttavinakin ovat suuremmoisia; niiden mahtava vaikutus johtuu ihmisluonnon mukaisesti juuri tuosta kauhun tunteesta. Ne ovat hyveitä, joissa on vain yksi pahe, erehdys. Hirveimmissä muodoissaan esiintyvän kiihkoilijan rehellisen säälimättömästä voitonriemusta säteilee kuitenkin jonkunlainen kaameata kunnioitusta herättävä ylevyys. Kauhistuttavassa onnellisuudessaan oli Javert itse tietämättään kuitenkin yhtä suuresti surkuteltava kuin jokainen koston-iloa paistava raaka ja sivistymätön ihminen. Ei voi ajatella järisyttävämpää, kamalampaa näkyä kuin nämä kasvot, joille kuvastui kaikki se, mitä voisimme kutsua hyvän pahaksi.
4.
Järjestysvalta tarttuu jälleen saaliiseensa.
Fantine ei ollut nähnyt Javertia lainkaan sen jälkeen kun herra pormestari oli vapauttanut hänet tämän miehen käsistä. Hänen sairaat aivonsa eivät osanneet asioita arvostella, mutta siitä oli hän varma, että Javert oli nyt tullut häntä uudestaan hakemaan. Hän ei voinut sietää tämän miehen kamalaa ulkomuotoa, hän tunsi menehtyvänsä, hän peitti käsin kasvonsa ja huusi tuskissaan:
"Herra Madeleine, pelastakaa minut!"
Jean Valjean — täst'edes emme käytä enää hänestä muuta nimeä — oli noussut seisoalleen. Hän sanoi Fantinelle lempeimmällä, levollisimmalla äänellään:
"Olkaa rauhassa. Ei hän ole tullut teitä hakemaan".
Sitten kääntyi hän Javertin puoleen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä varten olette tullut".
Javert vastasi:
"No, joutua siis!"
Äänensävyssä, millä hän lausui nämä kolme sanaa, oli jotakin raivokasta, vimmattua. Javert ei sanonut: "No, joutua siis!" vaan hän sanoi: "Na, jautoa sääs!" Ei mikään kirjoitustapa voi ilmaista äänenväriä, millä nuo sanat lausuttiin; se ei ollut enää inhimillistä puhetta, se oli pedon murinaa.
Hän ei menetellyt lainkaan tavallisuuden mukaan; hän ei ryhtynyt selittämään asiaa; hän ei esittänyt kirjettä, missä käskettiin tuoda vangittu oikeuden eteen. Hänen mielestään oli Jean Valjean jonkunlainen salakähmäinen, saavuttamaton vihollinen, ovela painija, jota hän oli pidellyt käsissään jo viisi vuotta voimatta paiskata häntä tantereeseen. Tämä vangitseminen ei merkinnyt taistelun alkua, se merkitsi loppua. Hän sanoikin siis vain: "No joutua siis!"
Mutta hän ei edennyt askeltakaan; hän naulitsi Jean Valjeaniin jäätävän katseensa, jonka hän iski uhriinsa kuin rautakynnen ja jolla hän oli tottunut vetämään onnettomat vastustamattomasti luoksensa.
Tämän samaisen katseen oli Fantine kaksi kuukautta aikaisemmin tuntenut tunkevan luihin ja ytimiinsä asti.
Kuullessaan Javertin äreät sanat avasi Fantine silmänsä. Olihan herra pormestari tuossa lähellä. Mitä tarvitsi hänen pelätä?
Javert astui nyt keskelle huonetta ja karjasi:
"No, eikö sinusta tule lähtöä?"
Onneton Fantine katsahti ympärilleen. Ei ketään muita kuin nunna ja herra pormestari ollut saapuvilla. Ketä voikaan siis tarkottaa tämä raaka sinutteleminen? Vain häntä. Hän vapisi.
Silloin näki hän kamalan näyn, niin kamalan, ett'ei ollut moista aavistanut edes kauheimmissa kuumehourailuissaan.
Hän näki sala-urkkija Javertin tarttuvan herra pormestaria kauluksesta; hän näki herra pormestarin taivuttavan päänsä. Hän luuli maailmanlopun tulevan.
Javert oli todellakin tarttunut Jean Valjeania kauluksesta.
"Herra pormestari!" kirkaisi Fantine.
Javert purskahti nauruun, tuohon inhottavaan nauruun, joka paljasti ikeniä myöten kaikki hänen hampaansa.
"Ei täällä ole enää herra pormestaria!"
Jean Valjean ei kokenutkaan irrottaa kättä, joka piteli hänen takinkauluksestaan. Hän sanoi:
"Javert…"
Javert keskeytti:
"Sinun tulee kutsua minua herra komisarioksi".
"Herra", jatkoi Jean Valjean, "haluaisin puhua teille pari sanaa kahden kesken".
"Kovaa! Puhu kovaa!" vastasi Javert; "minulle puhutaan aina kovaa!"
Jean Valjean jatkoi ääntään hiljentäen:
"Minulla olisi vain muuan harras pyyntö teille…"
"Johan minä käskin sinua puhumaan kovaa".
"Mutta sitä ei saa kuulla muut kuin te…"
"Mitä se minua koskee? Minä en kuuntele!"
Jean Valjean kääntyi hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle nopeasti ja hyvin hiljaa:
"Myöntäkää minulle kolme päivää! Kolme päivää, mennäkseni hakemaan tämän onnettoman naisen lasta! Minä maksan, mitä vaan vaaditte. Te voitte tulla mukaani, jos haluatte".
"Jopa nyt pilojasi puhut!" huusi Javert. "Etpä totta tosiaan ole tyhmimpiä! Sinä pyydät minulta kolmea päivää päästäksesi pakoon! Sanot muka lähteväsi hakemaan tämän naikkosen lasta! Ompa se viisaasti keksitty!"
Fantine säpsähti.
"Lastani!" huudahti hän, "hakemaan! Hän ei siis olekaan täällä!Sisareni, vastatkaa, missä on Cosette? Tahdon lapseni! Herra Madeleine!Herra pormestari!"
Javert polki jalkaa.
"Siinä toinen! Pidätkö kitasi, senkin lunttu! On tämäkin kaunista paikkakuntaa tämä, missä kaleerivangit ovat hallitusmiehiä ja missä yleisiä naisia hoidellaan kuin kreivittäriä ikään. Mutta kyllä tästä nyt tulee sukkela loppu! Jo oli aikakin!"
Hän katsahti tuikeasti Fantineen ja lisäsi, tarttuen kourallaan JeanValjeanin kaulaliinaan, kaulukseen ja paitaan yhtaikaa:
"Minä sanon sinulle, ett'ei ole olemassa herra Madeleinea eikä herra pormestaria. On olemassa vain varas, rosvo, rangaistusvanki Jean Valjean! Häntä minä tässä juuri pitelen! Ja muuta hän ei ole!"
Fantine kavahti äkkiä kohoksi, nojaten jäykkiin käsivarsiinsa ja käsiinsä, katseli Jean Valjeania, katseli Javertia, katseli nunnaa, avasi suunsa kuin puhuakseen, korinaa kuului hänen kurkustaan, hänen hampaansa kalisivat, hän ojenteli tuskissaan käsivarsiansa, availi suonenvedontapaisesti nyrkkejänsä, etsi apua ympäriltään kuin hukkuva, ja vaipui sitten kuin musertuneena tyynylleen. Pää kolahti vuoteen laitaa vastaan ja retkahti rinnalle, suu levisi ammolleen, silmät olivat auki, niiden tuike sammunut.
Hän oli kuollut.
Jean Valjean laski kätensä Javertin kädelle, joka häntä piteli, avasi sen kuin lapsen käden ja sanoi:
"Te olette tappanut tämän naisen!"