Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla. Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta, kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen tulemaan.
Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.
Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. — Miten paljon maitoa ne hänelle antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä sairaalan potilaille.Maksan kymmenyksiäni, sanoi hän.
Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitätalvisalongikseen.
Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia. Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt rukoushuoneeseensa alttarin.
Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari", sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".
Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli. Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.
Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.
Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.
Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten pääseekään aina toiveittensa perille?
Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä, esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja. Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta. Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä, olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu rukoustuoli.
Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla, kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota, Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia. Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan. Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa, toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan taakse.
Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.
"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.
Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai sairaalassa.
Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi: "Se ei ryöstä köyhiltäni mitään".
Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa jäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden rouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan suurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys esittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän lisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: "Minun olisi varsin vaikea luopua hopeaisista pöytäkaluistani".
Tähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista kynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään. Näihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat tavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku päivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne jalkoineen ruokapöydälle.
Piispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva Magloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren kauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta pois.
Puutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat rakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti keskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko puutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin välissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä viljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia. Siellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire piispalle lempeän ivallisesti: "Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte saada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei ole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin kukkia". — "Rouva Magloire", vastasi piispa, "Te erehdytte. Kaunis on yhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin". — Hetkisen vaiettuaan lisäsi hän: "Ehkäpä hyödyllisempääkin".
Tämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi piispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti sen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja pistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei vaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea puutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään kasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia; hän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai luonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan enemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4] Linnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti kukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti oppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan ihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi maalatulla ruiskukannullaan.
Koko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea, jonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille, koristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli poistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana sulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi millä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti tämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: "Laittakaa lukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte". Lopulta olivat hekin tulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät siltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee, löydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna seuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun reunaan: "Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla suljettu, papin oven tulee aina olla auki".
Erääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli:Lääketieteen peri-aatteet, oli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: "Enkö minä ole lääkäri samoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän potilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat potilaani, joita minä kutsun onnettomiksi".
Kerran kirjotti hän taas näin: "Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä, joka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen nimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa".
Sattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se Couloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva Magloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma siitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin ovensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö hän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti huolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Nisi Dominus custodierit domum, in vanum vigilant qui custodiunt eam".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.
Mielellään tapasi hän myös sanoa: "Sitä on papin urheutta niinkuin on rakuunaeverstin urheutta. — Mutta", lisäsi hän, "meidän urheutemme täytyy olla rauhallista laatua".
7.
Cravatte.
Tässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota meidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen selvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.
Gaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli hätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen alapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat aikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa Nizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen yht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet Jauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin ja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten rotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä tuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun kauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei lähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän vimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta kauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen Chastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin mokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan aina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei olisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi kolmen tai neljän santarmiparan henki.
"Niinpä onkin aikomukseni", sanoi piispa, "mennä ilman saattojoukkoa".
"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!" huudahti kunnanvanhin.
"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja että lähden matkaan tunnin kuluttua".
"Matkaan?"
"Matkaan".
"Yksin?"
"Yksin".
"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä".
"Siellä on, siellä vuoristossa", puheli piispa, "eräs vaatimaton, pikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen vuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia. Kolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He valmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat vuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille tuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he piispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?"
"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?"
"Sepä se", sanoi piispa, "nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin tosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin Herrasta Jumalasta".
"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma susia!"
"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman paimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?"
"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi".
"Minullahan ei ole mitään otettavaa".
"He tappavat Teidät".
"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?Kaikkia vielä! Mitäpä hänestä?"
"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!"
"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni".
"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä! panette henkenne vaaraan".
"Herra kunnanvanhin", sanoi piispa, "eikö todellakaan ole muusta kysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni sieluja".
Täytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen seuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen itsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.
Hän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän kulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui niin täysin vahingoittumattomana "hyvien ystäviensä" paimenten luokse. Hän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti. Lähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaaTe Deumintäydessä piispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta mitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia huonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita silkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.
"Välipä sillä!" sanoi piispa. "Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanneTe Deumista. Kyllä me siitä selviämme".
Pengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain kootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes tuomiokirkon lukkaria.
Juuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä suuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan suorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi kulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan ristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten oli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta. Laatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat:Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle.
"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!" huudahti piispa. Sitten lisäsi hän hymyillen: "Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan, hänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan".
"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,"Jumala — tai paholainen".
Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:"Jumala!"
Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen: "No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".
Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja, pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta, joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka uhkaavat sieluamme".
Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän lankeaisi syntiin meidän tähtemme".
Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut. Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.
Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja, viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin:Kysymys on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle.
8.
Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa, vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat. Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä "piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra Myrielinkin läsnäollessa.
Eräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran kreivi ——— (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille maaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä, vaikka yhä vielä arvokkaana:
"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja piispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme molemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on viisaustieteeni".
"Siinä olette oikeassa", vastasi piispa. "Niinkuin viisaustieteensä laittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra senaattori".
Senaattori jatkoi rohkaistuneena:
"Olkaamme iloisia poikia taas".
"Vaikkapa iloisia miehiäkin", sanoi piispa.
"Minä julistan Teille", jatkoi senaattori, "ett'eivät Argensin markiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia hekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni kultakoristeisissa kansissa".
"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi", keskeytti piispa.
Senaattori jatkoi:
"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija, suurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo Jumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on pilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin ankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa lusikalliseen jauhosekotusta vastaafiat luxia.[11] Ajatelkaa tippa suuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen on ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra piispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole muuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka miettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua suututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme Teistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni sielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että minulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän Jeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa kieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille! Kieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden antavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia. Pysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis viisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme, ell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa nenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että ihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä, alhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle suositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa kaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan, oikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun pitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen. Mikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani jälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan kourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet salaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen hametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme todellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo soikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se lopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin tulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen kuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan siihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee hänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan, eikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta toiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten saadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on pelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12] palstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella näin ystävysten kesken.Inter pocula.[13] Uhrata tämä maailma paratiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan takia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä olen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen syntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan tomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan päällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut kärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut nautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut. Täytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin heinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin, haudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan kuiluun. Loppu.Finis. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden paikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta, että olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista. Imettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei; huominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain tasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet ollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on totuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne, niin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra piispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni. En anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain — kaikesta huolimatta — jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä, maankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja, satukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he sen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei mitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane vastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin tarpeellinen rahvaalle".
Piispa taputti käsiään.
"Sepä oli puhe!" huudahti hän. "Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo materialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken pääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita itseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten Stephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä, joiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen materialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä on tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti: ylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun vallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta maistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut, astuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin Teille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä onnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne, sanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut, erinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin tapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja hekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät ovat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia hallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on rahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden kanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen".
9.
Sisar kertoo veljestään.
Luodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä tavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa, ajatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen ja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä sanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen kirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on meidän hallussamme.
Digne, 16 päivä joulukuuta 18…
Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy. Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi. Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa, sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu. Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi. Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.
Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä erinomaisesti, kuten huomaatte.
Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä. Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän sanoo.
Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo, että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää häntä.
Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia teitä, ei pahoja ihmisiä.
Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa. Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat antaneet ne hänelle.
Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla, mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei kukaan kuulisi.
Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta hyvä Jumala asuu siellä aina.
Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me antaudumme Kaitselmuksen huomaan.
Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on suuri henki.
Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen. Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä; yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de Gramontin kanssa.
Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin, tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!
Baptistine.
J. K. — Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen polvissa on? — Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin vankkureita, hoilaten: Hei vaan!
Niinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista mukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka ymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin rehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria tekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset vapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva Magloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan jälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes pienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin hetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja asemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä kun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli hänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he vain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun välimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan näkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä vaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi. Niinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan, ehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä lopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.
Muuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että hänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä sanonut, mutta hän tiesi sen.
10.
Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
Vähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän suoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin uhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.
Maaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies, sanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen nimensä oli G.
Entisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa piireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä se tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat toisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin ei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa puuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli ollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä laillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä juuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla armahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen maanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli vielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. — Hanhien juoruja korppikotkasta!
Oliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä kävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän ei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu maanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä Ranskaan.
Hän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana syrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä vuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan siellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei ainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli asettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun. Tästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.
Mutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän taivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen konventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä ikävöi yksinäinen sielu.
Ja ajatuksissaan lisäsi hän: Minun täytyy käydä häntä katsomassa.
Mutta tunnustaa tulee, että tämä ensi katsaukselta niin luonnolliselta tuntuva ajatus näytti hänestä lyhyen miettimisen jälkeen oudolta, mahdottomalta, melkeinpä vastenmieliseltä. Sillä pohjimmiltaan oli hän yleisen vaikutelman alainen, ja konventin jäsen herätti hänessä, hänen itsensäkään sitä selvästi tajumatta, tuon tunteen, joka on ikäänkuin vihan rajamailta ja jota niin sattuvasti ilmaisee sana inho.
Mutta saako kapineinkaan lammas peljästyttää paimenta lähestymästä? Ei.Mutta on lampaillakin eroa!
Hyväsydäminen piispa oli kahden vaiheella. Joskus suuntasi hän jo askeleensa tuonne laaksoon päin, mutta kääntyi takaisin taas.
Eräänä päivänä vihdoin levisi kaupungissa huhu, että muuan paimenpoika, joka teki entiselle konventin jäsenelle pieniä palveluksia hänen lymy-luolassaan, oli tullut lääkäriä hakemaan; että tuo vanha hirtehinen oli kuoleman kielissä, että hän oli saanut halvauskohtauksen ja ett'ei hän luultavasti eläisi enää aamuunkaan asti. — Jumalan kiitos! huokasivat muutamat.
Piispa tarttui keppiinsä, heitti hartioilleen päällystakin osaksi kovin kuluneen pappisviittansa takia — kuten olemme sanoneet — osaksi myös iltatuulen tähden, joka varmaankin kohta alkaisi puhaltaa, ja läksi matkaan.
Aurinko oli mailleen menossa ja kosketti melkein taivaanrantaa, kun piispa saapui kirouksen paikalle. Hän huomasi sydämensä omituisesti pamppaillessa olevansa lähellä luolaa. Hän hyppäsi erään kuopan yli, tunkeusi läpi pensaston, siirsi syrjään risu-aidan telkeet, astui poikki ruohottuneen peltopahasen, eteni rohkeasti muutamia askeleita ja keksi äkkiä kedon perällä, korkean pensaston takana luolan.
Siinä näkyi aivan matala koju, puutteellinen, pieni, mutta siisti; viiniköynnös kierteli sen julkipuolta pitkin. Oven edessä istui vanhassa pyöräjalkaisessa maalaisnojatuolissa valkohapsinen vanhus, hymyillen auringolle.
Vanhuksen vieressä seisoi nuori poika, pikku paimen. Hän ojensi vanhukselle maito-kulhon.
Piispa katseli syrjästä, ja vanhus korotti äänensä:
"Kiitos", sanoi hän, "en tarvitse enää mitään". Ja hänen hymynsä siirtyi auringosta lapseen.
Piispa astui esiin. Kuullessaan hänen askeltensa äänen, käänsi vanhus päätään, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kaikkea sitä hämmästystä, joka voi olla mahdollista pitkän elämän jälkeen.
"Niin kauvan kuin olenkin täällä ollut", sanoi hän, "tapahtuu nyt ensi kerran, että joku vieras tulee luokseni. Kuka Te olette, herra?"
Piispa vastasi:
"Nimeni on Bienvenu Myriel".
"Bienvenu Myriel! Olen kuullut mainittavan sitä nimeä. Teitäkö kansa kutsuu hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi?"
"Minua".
Vanhus virkkoi vienosti hymyillen:
"Siinä tapauksessa olette Te minun piispani?"
"Kyllä sitäkin".
"Käykää sisään, herra".
Entinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei tarttunut siihen. Piispa sanoi vain:
"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette totta-tosiaankaan näytä sairaalta".
"Herra", vastasi vanhus, "kyllä minä kohta paranen".
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:
"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa".
Sitten puheli hän:
"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla kuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on kylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti; kun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö totta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen maailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan. Teette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että löytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa kullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän, että minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta itse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen temppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien tuikkiessa".
Vanhus kääntyi paimenpojan puoleen:
"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä".
Lapsi vetäytyi kojuun.
Vanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:
"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi hyvin toistensa seuraan".
Piispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi odottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan paljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki — sillä suurten sydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki muukin — häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen suuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu "hänen ylhäisyydekseen", ja hän oli vähällä vastata sanalla "kansalainen". Häntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen yleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut. Tuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta huolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi piispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.
Mutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa olisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin — mikä sopiikin vallan hyvin silloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.
Piispa puolestaan — vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias, koska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua synnilliseksi — ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä konventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä soimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä tuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta entinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa armeliaisuudenkin lakien.
G., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita kahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita. Vallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria poikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään mitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa, oli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen kirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen hartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut saattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten kuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut kolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G., koska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli jonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat. Tuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat kuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan täydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen taru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.
Piispa istahti kivelle. Johdanto suoritettiinex abrupto.[15]
"Onnittelen Teitä", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. "Tehän ette ole ainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa".
Entinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa salavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn häive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
"Älkäähän liikoja onnitelko, herra; minä olen kuin olenkin äänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa".
Siinä oli siinä äänenpainossa sekä tylyyttä että vakavuutta.
"Mitä tarkotatte?" yritti piispa.
"Tarkotan, että ihmisellä on vain yksi hirmuhaltija: tietämättömyys. Tämän hirmuhaltijan kuolemaa olen äänestänyt. Tämä hirmuhaltija on synnyttänyt kuningasvallan, joka on vääryydellä anastettua virkamahtia, kun sitä vastoin tieto on oikeudella saavutettua valtaa. Ihmistä ei saa hallita muu kuin tieto".
"Ja omatunto", lisäsi piispa.
"Se on sama asia. Omatunto on kaiken meissä löytyvän synnynnäisen tietämisen summa".
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu kuunteli hiukan hämmästyneenä tätä hänelle varsin outoa puhetta.
Entinen konventin jäsen jatkoi:
"Mitä tule Ludvig XVI:n surmaamiseen, niin siihen en ole antanut suostumustani. Enpä luule itselläni olevan oikeutta tappaa ketään ihmistä; mutta minä tunnen olevani velvollinen hävittämään pahaa, olen äänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa. Se merkitsee: olen tahtonut poistaa naiselta häpeän ja kurjuuden taakan, mieheltä orjuuden, lapselta pimeyden. Äänestäessäni tasavaltaa, olen tuota äänestänyt. Olen äänestänyt veljeyttä, sopua, parempia aikoja! Olen ollut osaltani kumoamassa ennakkoluuloja ja erhetyksiä. Erhetysten ja ennakkoluulojen sortuminen tietää valon koittamista. Me olemme hävittäneet vanhan maailman, ja vanha maailma, tuo kaikenlaisen kurjuuden malja on nyt, vuodatettuaan kaiken sisältönsä ihmissuvun päälle, muuttunut riemun runsaaksi lähteeksi".
"Sekalaisen riemun", ennätti piispa.
"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen 1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen riemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen; me olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole kyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä yksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa siveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli puhaltaa yhä".
"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla hyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka tapahtuu vihan hengessä".
"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on edistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä tahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä ihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen, sanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset kysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt, rauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan sivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli ihmisyyden pyhitysjuhla".
Piispa ei voinut olla mutisematta:
"Niinkö? Entäs vuosi 1793!"
Entinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja huudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:
"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.Ukkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.Viidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Temoititte salaman iskun tuhoja".
Piispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli saanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:
"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole muuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä".
Ja hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen:
"Entä Ludvig XVII?"
Konventin jäsen kurotti kätensä ja tarttui piispan olkavarteen:
"Ludvig XVII! Malttakaahan. Ketä Te hänessä itkette? Viatonta lastako? Siinä tapauksessa olette oikeassa. Minä itken kanssanne. Kuninkaallista lastako? pyydän Teitä hiukan miettimään. Minun ymmärtääkseni on Cartouchen[16] veli viaton lapsi, joka sai Grève-torilla niin kauvan roikkua kainaloihin vyötetyssä köydessä, että heitti henkensä, vain sen rikoksen takia, että oli Cartouchen veli, aivan yhtä säälittävä kuin Ludvig XV:n pojanpoika, viaton lapsi, jota rääkättiin Temppelitornissa yksinomaan sen rikoksen tähden, että hän oli Ludvig XV:n pojanpoika".
"Herra", sanoi piispa, "minä en pidä tällaisista nimien vertailemisista".
"Cartouche! Ludvig XV! Kummanko asianajajana Te tässä esiinnytte?"
Syntyi hetken hiljaisuus. Piispa melkein katui ensinkään tulleensakaan, mutta kuitenkin tunsi hän jonkunlaista hämärää ja kummallista epävarmuutta.
Entinen konventin jäsen puuttui jälleen puheeseen:
"Ah! herra pappi, Te ette pidä räikeistä totuuksista. Kristus niistä piti, hän. Hän tarttui ruoskaan ja puhdisti temppelin. Hänen salamoiva ruoskansa osasi puhua ankaroita totuuksia. Kun hän huudahti:Sinite parvulos[17] … ei hän tehnyt erotusta noiden lasten välillä. Hänestä ei olisi ollut vastenmielistä asettaa Barrabaan perintöruhtinasta ja Herodeksen perintöruhtinasta toistensa rinnalle. Herra, viattomuus kruunaa kyllä itsensä. Viattomuus ei tarvitse ruhtinaallisia arvonimiä. Se on yhtä ylevä ryysyihin puettuna kuin valtakunnanliljoilla koristettuna".
"Se on totta", myönsi piispa matalalla äänellä.
"Pysyn yhä väitteessäni", jatkoi konventin jäsen G. "Te mainitsitte Ludvig XVII:n. Kokekaamme ymmärtää toisiamme. Itkemmekö me kaikkia viattomia uhreja, kaikkia marttyreja, kaikkia lapsia, kaikkia alhaisia yhtä paljon kuin kaikkia ylhäisiä? Siinäpä sitä ollaan. Mutta meidän tulee, olen sen jo sanonutkin, mennä paljoa kauvemmaksi kuin vuoteen 1793, ja meidän täytyy alkaa itkumme jo ennen Ludvig XVII:tä. Minä itken kyllä kanssanne kuninkaiden lapsia, kunhan Te vaan itkette minun kanssani kansan pienimpiä".
"Minä itken kaikkia", sanoi piispa.
"Aivan yhtäläisesti!" huudahti G., "ja jos vaa'an täytyy kallistua johonkin suuntaan, niin antakaa sen sitten kallistua kansan puoleen. Se on kärsinyt kauvemmin".
Syntyi jälleen hiljaisuus. Entinen konventin jäsen sen taaskin keskeytti. Hän kohousi toisen kyynärpäänsä varaan, tarttui peukalollaan ja taivutetulla etusormellaan kevyesti leukapieleensä, kuten tehdään koneenomaisesti tutkittaessa ja kuulustellessa, ja loi piispaan kysyvän katseen, joka liekehti kaikkea lähenevän kuoleman voimaa. Hänen sanansa tulvivat melkein kuin räjähtäen.
"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä ei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig XVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut tällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta askeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen, joka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina tänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin huono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin monen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle vaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa; Te olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien risteykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne piispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän siveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka Te olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi noita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä, joilla on lihavat palkat — Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta frangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä, yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia — joilla on ylelliset keittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti, jotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät hovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on ylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen Kristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen kirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat, ylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten muillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne. Kyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole tarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta sisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa mielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä puhun? Kuka Te olette?"
Piispan pää vaipui rinnoille ja hän vastasi: —Vermis sum.[18]
"Maan matonen kuomuvaunuissa!" murisi entinen konventin jäsen.
Nyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.
Piispa tarttui lempeästi puheeseen:
"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä vaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana, miten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä minun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun palatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei lempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut kauhistuttavan julma".
Entinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin puistaakseen siitä pilven.
"Ennen kuin Teille vastaan", sanoi hän, "pyydän Teiltä anteeksi muuatta seikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette vieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte ajatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän mietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä voisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu olla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta".
"Kiitän", sanoi piispa.
G. jatkoi:
"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793 on ollut kauhistuttavan julma?"
"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!" sanoi piispa. "Mitä ajattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen kunnioiksi?"
"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloiTeDeumia[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa"?[21]
Vastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu tutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta häntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin ihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat johdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.
Entinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka kuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin hänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun selkeys. Hän jatkoi:
"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun mielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan katsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa vuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu säälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden laita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte Montrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne Lamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan Saulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta minkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on hirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois. Herra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar Marie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan hugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa, herra, sidottiin — hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä — yläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän lapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo nälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi; ja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi! pakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai omantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi sälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä: Ranskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on tulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen kauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle. En puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella. Muuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni".
Ja herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen ajatuksensa seuraavin tyynin sanoin:
"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan vallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että ihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on kulkenutkin aika vauhtia".
Entinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan sisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä pystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun puolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat, joissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:
"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja palvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi".
Vanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti taivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset täyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja hän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen, katse kadonneena avaruuden syvyyksiin:
"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!"
Piispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.
Hetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin ja jatkoi:
"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi minuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin sanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on minuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala".
Kuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen värisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut, sulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän näytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka hänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti vieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen hetki oli käsillä.
Piispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut. Äärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen liikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän tarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui kuolevan puoleen:
"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me olisimme tavanneet toisemme turhaan?"
Entinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo liitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.
"Herra piispa", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui pikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta, "minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja ajattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua kutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli harhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli vallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa oikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä tunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä puolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani lävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin yhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen holvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä, jotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin Arbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän. Minä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa. Minä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui isänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa ihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut armotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia vastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella seudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs urbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari Beaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt velvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän, mihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty, vainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia vuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen ihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen tietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä suostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä yksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha; minä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?"
"Teidän siunaustanne", sanoi piispa.
Ja hän lankesi polvilleen.
Kun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille levinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.
Piispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti koko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat uteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän vain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän pieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä. Pienimmätkin viittaukset tähän "vanhaan konnaan" saivat hänet vajoamaan kummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen ilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon heijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin hänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.
Tämä "paimenkäynti" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän paikallisissa pikkupiireissä:
"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen ääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä vallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne mennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin uteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa".
Eräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla hävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan sukkeluuden: "Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin Teidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin".[23] — "Ohho! jopa nyt värin löysittekin!" vastasi piispa. "Onpa onni, että ne, jotka sitä väriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa".[24]