11.
Varjoa.
Erehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen "filosofi-piispa" tai "isänmaallinen sielunpaimen". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen hänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen voimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin helläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.
Vaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin politikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa lyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen ylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin johonkin suhteeseen.
Palatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.
Jonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari tehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden piispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme, yöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta kutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten piispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa ja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali Feschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden yhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta hän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään pienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin lähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen näiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa kokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin. Kun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän: "Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen ulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi".
Toisen kerran sanoi hän:"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä ovat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa".
Seikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa suosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen eräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona, seuraavatkin sanat: "Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita mattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin rasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä alati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on ihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!"
Ohimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha. Tämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon palvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen esiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan tapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä pappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä. Vai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin, kaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan tätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko ajatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen tule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa sulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen kyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen kasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.
Näin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla hänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä, joita kutsuisimme "vuosisadan aatteiksi". Hän sekaantui hyvin vähän hetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion suhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu oikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin paavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi. Koska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään salata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin kukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan kaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään Napoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään yleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.
Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä, toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.
Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin. Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi", edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen, kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel. Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.
Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan. Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin, joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun partaalla.
Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän — se on tunnustettava — suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin me. — Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä, Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden silloinen laki määritteli olevankapinallisia lausumia. Senjälkeen kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää milloinkaan pukeutunutvirkapukuun, kuten hän sanoi, jott'ei hänen olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut sitä täyttää. "Ennen vaikka kuolen", sanoi hän, "kuin kannan sydämelläni kolmea rupikonnaa". Hän ivaili mielellään aivan julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten: Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon vahtimieheksi.
Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi keisariaan, mutta rakasti piispaansa.
12.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
Melkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin kenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä tarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan eräässä kohti "keltanokka-papeista". Kaikilla elämän aloilla löytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden saattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa "kunniakehäänsä". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi hoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden ympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella vähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto pappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja ylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat hänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee samaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan valloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin virkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.
Niinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon tunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan esikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat piispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä osaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä voivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat ikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten välillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita pikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä! Valtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja onnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla mieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin, hovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan paikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös kiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta pyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän seuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana monia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta suojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on olemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa, joka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin valitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan kirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston jäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa monsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole kuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on vain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin hiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa säännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi? Ylhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan sentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka moni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten maitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen kutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen suojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.
Hänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä rakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen saattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui täydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet, kuinka hänelle Pariisissa "oli käynyt nolosti". Ei kukaan onnenetsijä halunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan runkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen taimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja hänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan rahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet tähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut ajateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä erotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin selvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun suojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret papit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon ja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä — toistamme sen vieläkin — jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää ylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi tartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden auttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa, lyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja silloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen ylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa yhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä oppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.
Sanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka. Sen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan. Suuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta kuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen kaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja Tacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on muuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen palvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen vastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä! Onnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa, niin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä kunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain voitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan suuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta poikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan ihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli mies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee perille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi itseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen. Tuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon, Danten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota pikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä, tapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija kohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekeeTiridaten, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi, kun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden kohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa Sambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän nahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren korot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja pakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä hän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee piispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun kauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan, että hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä Neroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa ja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa mittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain räpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.
13.
Mitä hän uskoi.
Oikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen piispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus. Rehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten luulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään inhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat meidän tunnustamistamme.
Mitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle käsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa vasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme varmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan ulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin. Hän uskoi kaiken sen, minkä voi.Credo in Patrem,[26] huudahti hän usein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää omalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: "Jumala on kanssasi!"
Mutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella uskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan ihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta,quia multum amavlt,[27] katsoivat "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat kansalaiset" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia lauseparsia: "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat kansalaiset" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä itsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen sitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta, jota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka tilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei ketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan. Jokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton kovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä kovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein keskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen bramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan lausetta: "Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?" Ulkomuodon rumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä tuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti kuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai puolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi hän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden seikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka kokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä luomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai joskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän puutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin lähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin maassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen sisarensa kuuli hänen sanovan: "Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa".
Miksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia lausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä lapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja Markus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun ei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.
Näin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli kunnioitusta herättävä näky.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen, ehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen kaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin valtavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän vaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä luonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia reikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat häviämättömiä.
Vuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin, seitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes kuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua lihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä kävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän kumarassa — seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä. Gregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti hymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen ylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu "jaloksi muodoksi", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että se oli myös jalo.
Kun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen viehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin hyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui säteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin säilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat hänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä: Siinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen. Juuri tällaisen vaikutuksen oli hän — kuten tiedämme — tehnyt Napoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen kelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki hänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa ja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka valkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta. Ylevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta siltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli hitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen tunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste asteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi yhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa ajatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin sopusointuisia.
Me olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen suorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen, pienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden, vierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus, tutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti', sanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen piispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä tekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos kylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun molemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria puutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle menemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä katsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa. Joskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista, ell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä pitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin, rauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman rintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön synkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön kirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille. Näinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat tuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä tähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan salaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään sanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin lentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä käsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman kaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja läsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon salaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa salaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen silmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän katseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän vain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita atoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka paljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä kaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita äärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä yhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat elämä ja kuolema.
Hän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän katseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden läpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta, jota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja se riitti hänelle.
Mitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat hetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin? Eikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut kylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan? Eikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha kävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi kasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä; pari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.
14.
Mitä hän ajatteli.
Viimeinen sana.
Koska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin nykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen "panteistisen" värityksen — käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta — ja johtaa uskomaan — olipa se sitten hänen moittimisekseen tai kiittämisekseen — hänen omanneen jonkunlaisen personallisen filosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka itävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta korvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa sitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun, voinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän miehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.
Ei mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa mietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen lähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä olla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin tuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä tutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden suurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren salaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta joku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos tahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään! Puhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä liikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot ikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa on täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on tutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja vastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. —
Inhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja kaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa, että jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös siten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa takaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että tutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä maan päällä ihmisiä — ovatko he ihmisiä? — jotka huomaavat selvästi haaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat nauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut mikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet, joiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal, ovat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla on kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä lähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.
Hän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan laskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden tiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa loimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut jälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä kaikki.
On mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen innostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi liiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan kaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus kerettiläisiä.
Hän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät sovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta; hän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja yrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen kappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta ajatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja lohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta papista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.
Niitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli laupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla vaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina altista hyvyyttään.Rakastakaat toinen toistanne; sen selitti hän riittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä päivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet ja joka piti itseään "viisaustieteilijänä": "Mutta tarkatkaahan toki maailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina älykkäin. Teidän käskynneRakastakaat toinen toistanneon suuri tyhmyys". "Sepä se", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu levollisesti, "Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon tyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan". Hän siihen sulkeutui, hän eli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään käsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat, mietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä tutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin pudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen: kohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen omantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän muotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten käsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien olioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon, vapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat asiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat päänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä Paavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka katsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin sytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka ulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan ja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen sielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.
l.
Matka-päivän ilta.
Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina. Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen. Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean, kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko, jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka; selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin, pää oli keritty ja parta rehotti.
Hiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä jonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.
Hiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä ne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu vähään aikaan.
Kukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija. Mistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui Dignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin nähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin. Tämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin väsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä kauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän Gassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä, joka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin jano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat nähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen päässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.
Saavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja suuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli neljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä porttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä maaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille julistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi santarmia.
Vastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä tarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten kaupungintaloon.
Siihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili: "Colbaan Risti". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre, mies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään toisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa "Kolmen Perintöruhtinaan" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä. Keisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä "Kolmen Perintöruhtinaan" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali Bertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut sinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt porvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että keisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran palatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut:Minä menen erään kelpo miehen luo, jonka tunnen, ja hän oli mennytKolmeen Perintöruhtinaaseen. TämäKolmen PerintöruhtinaanLabarrea kohdannut kunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä asuvaanColbaan RistinLabarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa:Se on sen Grenoblen Labarren serkku.
Mies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko paikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun tasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi hauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari, hyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli kovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden kova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta. Jokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä kuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa kärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari aimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.
Kuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi isäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:
"Mitä herra tahtoo?"
"Tahdon saada ruokaa ja yösijan", sanoi mies.
"Mikään ei käy sen helpommin päinsä", vastasi isäntä. Siinä hetkessä käänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko ulkonaisen muodon ja lisäsi: "Kunhan vaan maksatte".
Mies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:
"Kyllä minulla on rahaa".
"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne", sanoi isäntä.
Mies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja laski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui matalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa. Lokakuun illat ovat jo aika kylmiä.
Siinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan toviin.
"Jokohan kohta saa ruokaa?" kysyi mies.
"Aivan heti", vastasi isäntä.
Sillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä, veti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja repäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä pienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän pari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi paperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa olevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija kuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan kaupungintalolle päin.
Matkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.
Hän kysyi vieläkin kerran: "Jokohan kohta saa ruokaa?"
"Aivan heti", vastasi isäntä.
Poikanen palasi. Hän toi paperilapun takaisin. Isäntä avasi sen hätäisesti, aivan niinkuin se, joka odottaa vastausta. Hän näytti lukevan tarkkaavasti, sitten pudisti hän päätänsä ja jäi hetkiseksi miettimään. Vihdoin astui hän askeleen matkamiestä kohti, joka näytti vaipuneen raskaisiin mietiskelyihin.
"Herra", sanoi hän, "en voi ottaa Teitä huoneisiini".
Mies kohousi puoleksi istualtaan.
"Mitä! Pelkäättekö, ett'en maksa? Tahdotteko, että maksan etukäteen?Minulla on rahaa, johan sen sanoin".
"Ei vika ole siinä".
"Missä sitten?"
"Teillä on rahaa…"
"On kyllä", sanoi mies.
"Mutta minulla", sanoi isäntä, "minulla ei ole huonetta".
Mies vastasi tyynesti: "Pankaa minut sitten vaikka talliin".
"En voi".
"Miksi ette?"
"Hevoset anastavat kaiken alan".
"No", jatkoi mies, "on kai joku nurkkanen ullakolla ja kupo olkia. Vaan senhän näemme aterian jälkeen".
"En voi antaa teille ruokaa".
Tämä sävyisällä, mutta jäykällä äänellä annettu selitys näytti vieraasta sangen vakavalta. Hän nousi seisoalleen.
"Mitä joutavia! Minähän kuolen nälkään. Olen kävellyt aamunkoitosta asti, kaksitoista lieutä. Minä maksan. Minun täytyy saada syödäkseni".
"Ei minulla ole antaa", sanoi isäntä.
Mies purskahti nauruun ja kääntyi lieteen ja uuneihin päin.
"Eikö todellakaan! Entäs nämä?"
"Ne on jo tilattu".
"Kuka ne on tilannut".
"Nuo kuorma-ajurit tuolla".
"Kuinka monta heitä on?"
"Kaksitoista".
"Mutta tuossahan on ruokaa kahdellekymmenelle".
"He ovat tilanneet kaiken ja maksaneet kaiken etukäteen".
Mies istuutui jälleen ja sanoi ääntään korottamatta:
"Minä olen majatalossa, minun on nälkä ja minä en täältä lähde".
Silloin kumartui isäntä hänen korvaansa ja sanoi äänenpainolla, joka sai miehen säpsähtämään:
"Menkää nyt tiehenne".
Matkamies oli juuri kumartunut korjaamaan keppinsä rautaisella päällä muutamia kekäleitä tuleen; hän käännähti äkkiä päin, ja kun hän oli avaamaisillaan suunsa vastatakseen, silmäsi isäntä häntä tuikeasti ja lisäsi hiljaa:
"Kas niin! Mitäpä pitkistä puheista. Tahdotteko, niin sanon nimenne? Teidän nimenne on Jean Valjean. Tahdotteko, niin sanon vielä, mikä Te olettekin? Nähdessäni Teidän astuvan sisään, epäilin jo jotakin. Lähetin tuon pojan kaupungintalolle ja tässä on vastaus. Osaatteko lukea?"
Näin puhuen ojensi hän vieraalle avatun paperilapun, joka oli juuri tehnyt matkan majatalosta kaupungintaloon ja kaupungintalosta majataloon. Mies silmäsi sitä. Ravintoloitsija jatkoi pienen äänettömyyden jälkeen:
"Minun on tapana olla kohtelias kaikille. Suorikaa tiehenne".
Mies painoi päänsä alas, otti laukun, jonka oli laskenut maahan, ja lähti ulos.
Hän kulki pääkatua. Hän käveli umpimähkään, hiipien aivan talojen vieritse, niinkuin tekee nöyryytetty, murheellinen mies. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen. Jos hän olisi kääntynyt, olisi hän nähnytColbaan Ristinravintoloitsijan talonsa kynnyksellä, kaikkien majatalonsa matkustavaisten ja kaikkien ohikulkijain ympäröimänä kiihkeästi puhumassa ja häneen päin viittomassa, ja kuuntelijain epäluuloisista ja säikähtyneistä katseista olisi hän saattanut päättää, että kohdakkoin tulisi hänen saapumisensa herättämään suurta huomiota koko kaupungissa.
Hän ei kaikesta tuosta huomannut mitään. Surun sortamat ihmiset eivät katsahda taakseen. He tuntevat liiaksikin, että kova kohtalo heitä seuraa.
Hän kulki näin hetkisen, käyden yhä umpimähkään eteenpäin läpi tuntemattomien katujen, unohtaen väsymyksen, niinkuin usein murheiselle tapahtuu. Äkkiä tunsi hän kiihkeätä nälkää. Yö oli tulossa. Hän tähysteli ympärilleen, keksiäkseen jonkun suojapaikan.
Komea majatalo oli kääntänyt ovensa lukkoon hänen jälkeensä; hän etsi jotain yksinkertaista kapakkaa, jotain kurjaa kojua.
Silloin syttyi äkkiä valo kadun toisessa päässä; rautatankoon kiinnitetty männynoksa kuvastui selvästi iltaruskon kelmeätä kajastusta vasten. Hän meni sitä kohti.
Se oli todellakin kapakka, sama, joka on vieläkin Chaffautin kadulla.
Matkamies pysähtyi hetkeksi ja katsahti läpi akkunan kapakan matalaan saliin, jota valaisi pöydällä tuikkiva pieni lamppu ja loimuava pystyvalkea pesässä. Muutamia miehiä istui ryyppäämässä. Isäntä lämmittelihe. Haahlasta riippuva rautapata porisi tulella.
Tähän kapakkaan, joka on myös jonkunlainen majatalo, päästään kahta tietä. Yksi ovi aukeaa kadulle ja toinen pienelle lantapihalle.
Matkamies ei uskaltanut käydä sisään kadunpuoleisesta ovesta. Hän hiipi pihaan, pysähtyi vieläkin, nosti sitten arkaillen säppiä ja raotti ovea.
"Kuka siellä?" kysyi isäntä.
"Muuan, joka haluaisi illallista ja yösijan".
"Hyvä on. Täältä saa illallista ja täältä saa yösijaa".
Hän astui sisään. Kaikki miehet, jotka olivat juomisen touhussa, käännähtivät katsomaan. Häntä tirkisteltiin kotvan aikaa hänen irrottaessaan laukkuaan.
Isäntä sanoi hänelle: "Tuossa loimuaa tuli. Illallinen kiehuu padassa.Tulkaahan lämmittelemään, kuomaseni".
Hän istahti lieden ääreen. Hän ojensi väsymyksestä kangistuneet jalkansa tuleen päin. Padasta levisi miellyttävä tuoksu. Kaikki, mitä hänen kasvoistaan saattoi erottaa syväänpainetun lakin alta, osotti jonkunlaista hämärää hyvän olon tunnetta, johon sekottui alituisten kärsimysten sydäntäsärkevä sävy.
Hänen kasvojensa ääriviivat näyttivät sivulta päin katsottuina lujilta, voimakkailta ja murheellisilta. Muutenkin olivat hänen piirteensä kummanlaiset: ensi alussa näyttivät ne nöyriltä mutta lopulta saivat ne ankaran juhlallisen ilmeen. Silmä tuikki kulmakarvojen alta kuin tuli risukasasta.
Mutta pöydän ääressä istuvain miesten joukossa oli muuan kalakauppias, joka oli ennen Chauffaut-kadun kapakkaan päätymistään käynyt viemässä hevosensa Labarren talliin. Salliman oikku satutti niinkin, että hän oli aamulla jo kohdannut tämän samaisen epäilyttävän näköisen muukalaisen Bras d'Assen ja … (nimen olen unohtanut; luulen kuitenkin sen olleen Escoublon) välillä. Tämä mies oli vielä hänet kohdatessaan, ylen väsyneeltä kun näytti, pyytänyt päästä tarakkaan, mihin kalakauppias oli vastannut hoputtamalla hevosensa nopeampaan hölkkään. Tämä kalakauppias oli puoli tuntia aikaisemmin ollut siinä joukossa, joka ympäröi Jacquin Labarrea, ja oli itsekin kertonut aamuisen vastenmielisen kohtauksensaColbaan Ristinväelle. Hän antoi paikaltaan salaisen merkin kapakan isännälle. Isäntä tuli hänen luokseen. He vaihtoivat muutamia sanoja matalalla äänellä. Mies oli taas vaipunut mietteihinsä.
Kapakan isäntä meni lieden luo, löi äkkiä kätensä miehen olkapäälle ja sanoi:
"Mene heti tiehesi täältä".
Vieras käännähti ja vastasi lempeästi:
"Vai niin! Tekin siis tiedätte?"
"Tiedän".
"Ne ajoivat minut pois tuolta toisesta majatalosta".
"Täältä on sinun myös pakko poistua".
"Minne pitää minun sitten menemän?"
"Muualle".
Mies otti keppinsä ja laukkunsa ja painui ulos.
Kun hän ilmestyi kadulle, oli siellä vastassa joukko lapsia, jotka olivat seuranneet häntäColbaan Rististälähtien ja jotka näyttivät häntä odottaneen; nämä alkoivat viskellä häntä kivillä. Hän kääntyi vihaisesti ympäri ja uhkasi heitä kepillään; lapset pyrähtivät pakoon kuin lintuparvi.
Hän joutui kulkeneeksi vankilan sivu. Portin pielessä roikkui rautaketju merkki-kellosta. Hän soitti.
Aukeni luukku.
"Herra portinvartija", sanoi hän, ottaen lakin kunnioittavasti päästään, "ettekö tahtoisi olla hyvä ja majottaa minut täksi yöksi?"
Ääni vastasi:
"Vankila ei ole mikään majatalo. Toimittakaa itsenne vangituksi. Kyllä silloin ovet aukeavat".
Luukku sulkeutui.
Hän poikkesi muutamalle syrjäkadulle, jonka varrella on paljon puutarhoja. Toisia ympäröivät vain pensasaidat, mikä tekee kadun paljon hauskemman näköiseksi. Näiden puutarhojen ja pensasaitojen keskellä äkkäsi hän erään pienen, yksikerroksisen talon, jonka yhdestä akkunasta pilkotti valoa. Hän tirkisti tästäkin akkunasta sisään, niinkuin oli kapakassakin tehnyt. Hän näki suuren kalkkiseoksella valkaistun huoneen, kukallisella pumpulikankaalla verhotun vuoteen ja kehdon nurkassa, muutamia puutuoleja ja kaksipiippuisen pyssyn seinällä riippumassa. Keskellä huonetta oli katettu ruokapöytä. Kuparilamppu valaisi karkeasta palttinasta valmistettua pöytäliinaa, tinainen haarikka loisti kuin hopea, viiniä täynnä, ja ruskea liemi-astia höyrysi. Pöydän ääressä istui noin neljänkymmenen vuotias, iloisen ja avomielisen näköinen mies, ja hypitteli pientä lasta polvellaan. Hänen lähellään imetti vielä aivan nuori vaimo toista lasta. Isä nauroi, lapsi nauroi, äiti hymyili.
Muukalainen jäi hetkeksi miettien katselemaan tätä tyynnyttävää, suloista näkyä. Mitä liikkui hänen mielessään? Hän yksin olisi siihen osannut vastata. Mahdollisesti ajatteli hän, että tämä iloa uhkuva talo olisi myös vieraanvarainen, ja että hän varmaankin täältä, missä hän näki niin paljon onnea, löytäisi myös hiukan sääliä.
Hän kopahutti ruutuun hyvin hiljaa.
Ei kuultu.
Hän kopahutti toistamiseen.
Hän kuuli vaimon sanovan: "Ukkoseni, luulin kuulleeni koputusta".
"Eikös mitä!" vastasi mies.
Hän kopahutti kolmannen kerran.
Mies nousi seisaalleen, otti lampun ja avasi oven.
Hän oli isokasvuinen mies, puoleksi talonpoika, puoleksi käsityöläinen. Hänellä oli vyöllään suuri nahkainen esivaate, joka kohosi aina vasemmalle olkapäälle asti ja jonka vyössä pullotti kuin taskussa ikään vasara, punainen nenäliina, ruutisarvi ja kaikenlaisia muita esineitä. Hän heilahutti päätään taaksepäin; väljä, alaskäännetty paidan kaulus päästi näkyviin hänen valkean, paljaan kaulansa, vahvan kuin härällä. Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, suunnaton musta poskiparta, pienet silmät, kasvojen alaosa ulkoneva, ja jokaisessa piirteessä tuo sävy, jota on mahdoton sanoin kuvata, että hän on herra talossaan.
"Herra, sanoi matkamies, pyydän anteeksi. Tahtoisitteko Te antaa minulle maksua vastaan lautasellisen lientä ja nukkuakseni nurkan tuossa vajassa, joka näkyy tuolla puutarhassa? Sanokaa, tahtoisitteko? Maksua vastaan".
"Kuka Te olette?" kysyi talon haltija.
Mies vastasi: "Tulen Puy-Moissonista. Olen kävellyt koko päivän, kaksitoista lieutä. Voisitteko Te? Maksua vastaan".
"Enpä minä kieltäytyisi", sanoi talonpoika, "ottamasta luokseni kunnon ihmistä, joka maksaa kulunkinsa. Mutta miksi ette mene majataloon?"
"Siellä ei ollut tilaa".
"Kerrassaan mahdotonta! Eihän tänään ole markkina- eikä edes toripäivä.Oletteko käynyt Labarrella?"
"Olen".
"Entä sitten?"
Matkamies vastasi hämillään: "En oikein tiedä. Hän ei vaan ottanut minua vastaan".
"Oletteko käynyt Chaffaut-kadun kapakassa?"
Vieraan hämminki kasvoi. Hän sopersi:
"Ei sielläkään otettu minua vastaan".
Talonpojan kasvoille lennähti epäluuloinen ilme. Hän tarkasti vierasta kiireestä kantapäähän ja äkkiä huudahti hän ikäänkuin vavahtaen:
"Ehkä Te olettekin se mies? — — —"
Hän silmäsi uudelleen vierasta, peräytyi kolme askelta, pani lampun pöydälle ja otti pyssyn seinältä.
Sillävälin oli vaimo, kuullessaan talonpojan sanat:Ehkä Te olettekin se mies? — — — noussut paikaltaan, ottanut molemmat lapset syliinsä ja paennut kiireen vilkkaa miehensä taakse, mistä hän nyt katseli vierasta kauhistuneena, kaula paljaana, silmät pyöreinä säikähdyksestä, mutisten hiljaa:Tso-maraude.[29]
Kaikki tämä tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin on mennyt sen kertomiseen.
Silmäiltyään vielä muutaman hetken vierasta, niinkuin silmäillään myrkyllistä kyykäärmettä, palasi talon isäntä ovelle ja sanoi:
"Tiehesi!"
Mies yritti: "Armosta! Lasi vettä!"
"Kuula kalloosi!" vastasi talonpoika.
Sitten sulki hän räiskien oven ja matkamies kuuli kaksi vahvaa salpaa työnnettävän eteen. Hetkistä myöhemmin sulkeutuivat ikkunanluukutkin, ja ulos kuului paikalleen painettavan rautakangen kolina.
Ilta yhä pimeni. Alppien kolea tuuli puhalsi. Yhä heikkenevässä päivän valossa huomasi vieras matkalainen eräässä katuun asti ulottuvassa puutarhassa jonkunlaisen kojuntapaisen, joka hänestä näytti turve-möhkäleistä rakennetulta. Hän hyppäsi päättävästi puu-aidan yli ja pääsi puutarhaan. Hän läheni kojua. Siinä oli ovena ahdas, matala aukko, ja koko laitos muistutti niitä kojuja, joita teiden korjaajat rakentavat suojakseen maanteiden varsille. Hän ajatteli ehkä todella tavanneensa jonkun tientekijän asumuksen. Vilu häntä värisytti ja nälkä ahdisti. Hänen oli täytynyt olla nälkäänsä sammuttamatta, mutta tarjosihan tuo edes suojaa kylmyyttä vastaan. Tämänlaisissa asumuksissa ei öisin ole tavallisesti ketään. Hän paneutui mahalleen ja ryömi kojuun. Siellä oli lämmin, ja hän tapasi sieltä sitäpaitsi mainion olkivuoteenkin. Tälle vuoteelle jäi hän hetkiseksi pitkäkseen, voimatta jäsentäkään liikahuttaa, niin lopen väsynyt hän oli. Vihdoin, kun hän tunsi laukkunsa vaivaavan selässä ja kun siitä saisi mainion päänaluksen, ryhtyi hän irrottamaan sen hihnoja. Silloin räjähti raivoisa murina. Hän kohotti katseensa. Suunnattoman suuren verikoiran pää kuvastui selvästi kojun suulla.
Tämä oli siis koirakoppi.
Mies oli itse pelottavan voimakas; hän käytti keppiä lyömä-aseenaan ja laukkua kilpenään ja pääsi niin miten kuten kopista ulos; mutta hänen repaleisen pukunsa reijät olivat tuntuvasti suurenneet.
Hän meni samoin ulos koko puutarhastakin, mutta takaperin päin astuen, koska hänen oli pakko, pitääkseen koiraa kurissa, turvautua erääseen kepin käyttelytapaan, jota moisen miekkailutaidon mestarit kutsuvatpeitetyksi ruusuksi.
Vaivoin kiivettyään jälleen aidan yli ja taas seisoessaan kadulla, yksinään, ilman majapaikkaa, ilman kattoa päänsä päällä, ilman suojaa, kun hänet oli ajettu pois tältä olkivuoteelta ja tästäkin kurjasta kopista, vaipui hän melkein vaipumalla eräälle kivelle, ja muuan ohikulkija oli kuullut hänen huudahtavan: "Minä en ole edes koiran arvoinen!"
Pian hän kuitenkin kohosi seisaalleen taas ja alkoi kävellä. Hän meni kaupungista ulos, toivoen löytävänsä kedoilla jonkun puun tai vilja-auman suojakseen.
Hän kulki näin kotvan, pää riipuksissa rinnalla. Kun hän tunsi olevansa kaukana kaikista ihmisasunnoista, kohotti hän silmänsä ja tähysteli ympärilleen. Hän oli keskellä peltoa. Hänen edessään kohosi tuollainen matala kumpu, jota peitti lyhyeksi leikattu sänki, niin että se näin elonkorjuun jälkeen näytti aivan ajetulta päältä.
Taivaanranta oli sysimusta. Se ei ollut yksistään yön pimeyttä. Matalalla laahustavat pilvet näyttivät melkein ottavan kumpuun kiinni, ja kohotessaan täyttivät ne vähitellen koko taivaan. Mutta kun kuu oli juuri nousemassa ja ilmassa väreili vielä iltaruskon viimeinen hohde, muodostivat nuo pilvet taivaanlaelle jonkunlaisen vaalean kupukaaren, josta lankesi maille ja mantereille heikkoa loistetta.
Maa asui siis kirkkaammassa valaistuksessa kuin taivas, mikä saa aikaan erinomaisen synkeän vaikutuksen. Ja kukkula kuvastui epäselvine, heikkoine hahmopiirteineen hämäränä ja kalpeana tummalle taivaanrannalle. Kokonaisuus oli kauhean ahdas, synkkä ja painostava. Ei mitään näkynyt pellolla eikä kukkulalla, paitsi muuatta puupahaista, joka siinä vääränä värjötteli parin askeleen päässä matkalaisesta.
Silminnähtävästi ei tämä mies suinkaan omannut niitä mielen ja sielun hienostuneita taipumuksia, jotka saattavat ihmisen herkkänä tajuamaan kappalten salaperäisiä muotoja. Kuitenkin oli tässä taivaassa, tässä kummussa, tässä tasangossa ja tässä puussa jotakin niin syvän lohdutonta, että hän lyhyen pysähtymisen ja mietinnän jälkeen äkkiä kääntyi takaisin. Niitä on hetkiä, jolloin luonto näyttää suorastaan vihamieliseltä.
Hän palasi samaa tietä takaisin. Dignen portit olivat suljetut. Digneä, joka uskonsodissa kesti useita piirityksiä, ympäröivät vielä v. 1815 vanhat nelikulmaisten tornien reunustamat, nykyään hävitetyt muurit. Hän etsi aukon ja astui jälleen kaupunkiin.
Oli ehkä noin kahdeksan aika illalla. Kun hän ei tuntenut katuja, alkoi hän taas käyskennellä umpimähkään.
Näin osui hän maaherran palatsille, sitten seminaarille. Kulkiessaan tuomiokirkon torin poikki heristi häh nyrkkiään Herran huoneelle.
Tämän samaisen torin kulmauksessa on kirjapaino. Siellä painettiin ensiksi keisarin ja keisarillisen henkivartioväen julistukset armeijalle, jotka oli tuotu Elban saarelta ja jotka Napoleon itse oli sanellut.
Väsymyksestä nääntyneenä ja kaiken toivonsa kadottaneena sortui hän kivipenkille, joka oli tämän kirjapainon oven ääressä.
Muuan ijäkäs nainen astui juuri silloin ulos kirkosta. Hän näki miehen pimeässä pitkänään värjöttävän. "Mitä te siinä teette, ystäväiseni?" sanoi hän.
Mies vastasi tylysti ja vihan kaiku äänessä: "Ettekö näe, hyvä ihminen, että minä makaan!"
'Hyvä ihminen' — hän ansaitsi todellakin tämän nimen — oli rouva markiisitar de R.
"Tällä penkillä?" jatkoi nainen.
"Yhdeksäntoista vuotta on minulla ollut patjana puu", sanoi mies; "tänään on minulla patjana kivi".
"Oletteko ollut sotamiehenä?"
"Niinpä niin, hyvä ihminen. Sotamiehenä".
"Miksi ette mene majataloon?"
"Kosk'ei minulla ole rahaa".
"Surkeata", sanoi rouva de R., "eikä minullakaan ole kukkarossani enempää kuin kaksikymmentä penniä".
"Antakaa nekin".
Mies sai nuo kaksikymmentä penniä. Rouva de R. jatkoi:
"Te ette voi niin vähillä rahoilla saada yösijaa majatalosta. Oletteko edes koettanutkaan? Mahdotonta on Teidän viettää yötänne tässä. Teidän on varmaankin vilu ja nälkä. Ihmisten olisi pitänyt edes armeliaisuudesta suoda Teille suojaa".
"Minä olen kolkuttanut kaikille oville".
"Ja miten kävi?"
"Kaikkialta on minut ajettu pois".
'Hyvä ihminen' kosketti miehen käsivarteen ja näytti hänelle torin toisella puolella erästä pientä taloa piispanpalatsin vieressä.
"Te sanotte kolkuttaneenne kaikille oville?" jatkoi hän.
"Niin".
"Oletteko kolkuttanut tuolle?"
"En".
"Kolkuttakaapas sille".
2.
Varovaisuus neuvoo viisautta.
Tultuaan kaupungilta oli Dignen piispa tänä iltana sulkeutunut jotensakin myöhään huoneeseensa. Hän oli puuhassa kirjottaa suurta teostaVelvollisuuksista, mutta pahaksi onneksi jäi se keskeneräiseksi. Siinä hän esitti kaiken sen, mitä pyhät isät ja kirkon opettajat ovat tästä tärkeästä aineesta sanoneet. Hänen kirjansa oli jaettu kahteen osaan: ensimäinen osa käsitti kaikkien velvollisuudet yhteisesti, toinen osa itse kunkin velvollisuudet sen luokan ja aseman mukaan, mihin hän kuuluu. Kaikkien yhteiset velvollisuudet ovat tärkeimmät velvollisuudet. Niitä on neljä. Pyhä Mateus mainitsee velvollisuudet Jumalaa kohtaan (Mat. VI), velvollisuudet itseään kohtaan (Mat. V, 29, 30), velvollisuudet lähimäistä kohtaan (Mat. VII, 12), velvollisuudet luontokappaleita kohtaan, (Mat. VI, 20, 25). Muut velvollisuudet oli piispa löytänyt mainittuina ja määrättyinä toisista lähteistä. Roomalaiskirjeestä hallitsijain ja alamaisten velvollisuudet. Pyhän Pietarin kirjasta virkamiesten, vaimojen, äitien ja nuorukaisten velvollisuudet; aviomiesten, isien, lasten ja palvelijain velvollisuudet Efesiläiskirjeestä; uskovaisten velvollisuudet Hebrealaiskirjeestä; naimattomain naisten velvollisuudet Korinttilaiskirjeestä. Suurella vaivalla kokosi hän nämä eri määräykset sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, jonka hän aikoi julkaista kristittyjen luettavaksi.
Hän työskenteli vielä kahdeksan aikaan illalla, kirjotellen pienille neliskulmaisille paperiliuskoille, suuri kirja avattuna polvillaan, kun rouva Magloire tapansa mukaan tuli huoneeseen hakemaan hopeaista pöytäkalustoa vuoteen läheisestä kaapista. Hetkisen jälkeenpäin tunsi piispa, että pöytä oli katettu ja että hänen sisarensa jo odotti, sulki kirjansa, nousi työpöytänsä äärestä ja astui ruokasaliin.
Ruokasali oli pitkulainen, takalla varustettu huone, jonka ovi aukeni kadulle, kuten olemme jo maininneet, ja akkuna puutarhaan.
Rouva Magloire viimeisteli todellakin pöydän kattamista.
Siinä puuhatessaan ja askarrellessaan puheli hän herkeämättä neitiBaptistinen kanssa.
Lamppu paloi pöydällä; pöytä oli lähellä takkaa, missä loimusi iloinen tuli.
On sangen helppoa muodostaa itselleen kuva näistä kahdesta naisesta, jotka olivat molemmat ehtineet jo ohi kuudenkymmenen: rouva Magloire lyhytkasvuinen, lihava vilkas; neiti Baptistine hiljainen, hoikka, hento, veljeänsä hiukan pitempi, päällään tummanruskea silkkipuku, jonka väri oli 1806 muotia, jonka hän siihen aikaan oli ostanut Pariisista ja joka kesti yhä. Käyttääksemme yleisiä puheenparsia, joilla on se ansio, että ne yhdellä sanalla ilmaisevat käsitteen, mitä tuskin kokonainen sivu riittäisi kuvaamaan, näytti rouva Magloiretalonpoikaisvaimoltaja neiti Baptistinesäätyläisnaiselta. Rouva Magloirella oli valkea, torville röyhelletty myssy päässä, kaulassa samettinauhainen kultakoriste, ainoa naisellinen koriste, mitä ylimalkaan löytyi talossa, hohtavan valkea kaulavaate ruskeasta villakankaasta valmistetun, leveillä, lyhyillä hihoilla varustetun puvun päällä, vihreällä nauhalla vyötäisille sidottu esiliina punaisen ja vihreän ruudullisesta pumpulikankaasta, jonka rintalappu oli yläkulmistaan kahdella neulalla kiinnitetty pukuun, jalassa tukevat puolikengät ja keltaiset sukat, aivan niinkuin Marseillen naisilla. Neiti Baptistinen puku oli leikattu 1806 mallin mukaan, lyhyine uumineen, ahtaine liiveineen, olkapussihihoineen, kaistoineen ja nappeineen. Harmaat hiuksensa kätki hän käherretyn tekotukan alle. Rouva Magloire näytti älykkäältä, vilkkaalta ja hyväsydämiseltä; hänen erilaisiksi lasehtineet suupielensä ja hänen ylähuulensa, joka oli alahuulta koko joukon paksumpi, loi hänen kasvoilleen jonkunlaisen äkeän, käskevän ilmeen. Kun hänen ylhäisyytensä oli vaiti, puheli hän hänelle rivakasti, puolittain kunnioittaen, puolittain vapaasti; mutta heti kun hänen ylhäisyytensä oli sanonut sanansa, totteli hän kuten olemme nähneet ehdottomasti, kuten neiti Baptistinekin. Neiti Baptistine ei edes puhunut. Hän tyytyi vain tottelemaan ja myöntämään. Nuorenakaan ei hän ollut kaunis; hänellä oli suuret, siniset, ulkonevat silmät, nenä pitkä ja kaareva. Mutta hänen kasvonsa, koko hänen olemuksensa henki — sen olemme jo alussa maininneet — sanomatonta hyvyyttä. Hän oli ainakin ollut tavattoman lempeä ja hyväsydäminen; mutta usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme hyvettä, jotka suloisesti sydäntä lämmittävät, olivat vähitellen kohottaneet tämän lempeyden aina pyhyyden rajoille asti. Luonto oli tehnyt hänestä viattoman karitsan, uskonto teki hänestä enkelin. Hurskas neitsyt-parka! Hiljainen, haihtunut muisto!
Neiti Baptistine kertoi myöhemmin niin usein, mitä tuona iltana tapahtui piispan asunnossa, että monet vielä elävät henkilöt muistavat pienimmätkin yksityisseikat.
Piispan astuessa huoneeseen jutteli rouva Magloire jotenkin innokkaasti. Hän selitti neidille erästä asiaa, joka oli piispallekin hyvin tuttu ja johon hän oli tottunut. Oli kysymys pääoven säpistä.
Selvisi, että rouva Magloire oli illallisostoksilla käydessään kuullut kaikkialla kummia kerrottavan. Puhuttiin jostain epäilyttävän näköisestä maankiertäjästä; tiedettiin, että muuan suuresti epäiltävä kulkuri oli saapunut kaupunkiin, missä hän varmasti vielä nytkin oleskeli, ja myönnettiin mahdolliseksi, että niillä ihmisillä, jotka rohkenevat myöhään liikuskella ulkona tänä yönä, tulisi olemaan sangen vastenmielisiä kohtauksia. Rouva Magloire selvitti myöskin, että poliisilaitos oli kovin kurjassa kunnossa, koska maaherra ja pormestari eivät olleet paraita ystäviä, vaan kokivat vahingoittaa toinen toistaan kaikenlaisilla tapahtumilla. Niin muodoin oli viisasten ihmisten itsensä toimitettava poliisin virkaa ja suojeltava itseään hyvin, sekä huolellisesti lukottava, varustettava ja vahvistettava talonsa jaetenkin oli tarkasti suljettava kaikki ovet.
Rouva Magloire pani painoa tälle viimeiselle lauseelle. Mutta piispa oli tullut kylmänpuoleisesta huoneestaan, istunut takan ääreen lämmittelemään, ja nyt ajatteli hän jo muita asioita. Hän ei tarttunut siihen voima-sanaan, jonka rouva Magloire oli juuri singahuttanut. Rouva Magloire toisti huomautuksensa. Tahtoen tyydyttää rouva Magloirea veljeään loukkaamatta, rohkeni neiti Baptistine silloin arastellen sanoa:
"Veljeni, kuuletteko, mitä rouva Magloire sanoo?"
"Kuulin jotain hämärästi", vastasi piispa. Siirtäen hiukan tuoliaan, laskien molemmat kätensä polvilleen ja kohottaen vanhaa palvelijaansa kohti sydämelliset, lempeän leikilliset kasvonsa, joita tuli alhaalta päin valaisi, sanoi piispa sitte: "No mikä hätänä? Mitä sitten on tapahtunut? Uhkaako meitä sitten joku suuri vaara?"
Silloin alotti rouva Magloire juttunsa aivan alusta, lisäillen oheen yhtä ja toista, sitä itsekään huomaamatta. Näytti tosiaankin hyvin luultavalta, että muuan mustalainen, muuan maankulkija, jonkunlainen hirveä kerjäläinen oleskeli tätä nykyä kaupungissa. Hän oli käynyt pyytämässä asuntoa Jacquin Labarrelta, mutta tämä ei ollut ottanut häntä vastaan. Hänen oli nähty tulevan kaupunkiin Gassendin puistokatua pitkin ja maleksivan kaduilla illan hämärtyessä. Se oli sellainen pussiselkäinen, hirveän näköinen emäroisto.