"Oikeinko totta!" sanoi piispa. Tämä kysyvä huudahdus rohkaisi rouva Magloirea. Se näytti osottavan, että piispa joutuisi kohta hänkin kiihkoihinsa. Hän jatkoi voitonvarmana:
"Niin, niin, Teidän Ylhäisyytenne! Niin se on. Kyllä nyt tänä yönä kaupungilta hirveitä kuuluu. Kaikki sanovat niin. Ja kun se poliisilaitoskin on niin kurjassa kunnossa (tarpeellinen toistaminen). Eletään tällaisessa vuoristoseudussa, eikä ole yöllä edes lyhtyjä kaduilla! Pitäähän sitä uloskin mennä. Eihän sitä voi aina sisässäkään olla kuin hiiri loukossaan! Ja sen minä sanon, Teidän Ylhäisyytenne, ja neiti sanoo samoin — — —"
"Minä en sano mitään", keskeytti sisar. "Mitä veljeni tekee, on hyvin tehty".
Rouva Magloire jatkoi, aivan niinkuin ei häntä olisi kukaan vastustanutkaan:
"Me sanomme vain, ett'ei tämä talo ole ensinkään turvattu. Jos Teidän Ylhäisyytenne sallisi, menisin minä sanomaan lukkoseppä Paulin Museboisille, että hän tulisi korjaamaan nuo ränsistyneet ovitelkeet: siihen menee vain pari minuuttia, ja minä sanon, että lukkoja tarvitaan, Teidän Ylhäisyytenne, vaikk'ei sitten pitemmäksi aikaa kuin täksi yöksi. Sillä sanon minä senkin, että ovi, jonka kuka tahansa ohikulkija voi ulkoapäin avata säpistä, on kaikista kamalin kapine! Ja sitten kun Teidän Ylhäisyytenne aina vain sanoo: astukaa sisään, ja sitten vaikka ihan keskellä yötä tulisi, niin ei tarvitse Jumala nähköön edes lupaa pyytää…"
Siinä silmänräpäyksessä putosi ovelle voimakas isku.
"Astukaa sisään!" sanoi piispa.
3.
Ehdottoman tottelevaisuuden sankaruutta.
Ovi aukeni.
Se aukeni äkkiä, selko seljälleen, aivan niinkuin joku olisi sitä kiukuissaan ja voimainsa tiestä työntänyt.
Muuan mies astui sisään.
Tämän miehen tunnemme me jo. Se oli sama matkalainen, jonka äsken näimme harhailevan suojan haussa.
Hän astui yli kynnyksen, eteni askeleen, jättäen oven jälkeensä auki. Laukku hartioilla, keppi kädessä, silmissä yrmy, rohkea, uhmaileva, väsynyt ilme. Takan tuli heitti häneen valoa. Hän oli inhottavan näköinen. Se oli synkeä ilmestys.
Rouva Magloire ei kyennyt edes kirkaisemaan. Hän vain säpsähti kerran ja jäi sitten suu auki tuijottamaan.
Neiti Baptistine käännähti ympäri, huomasi huoneeseen tunkeutuvan miehen ja kohosi kauhistuneena puoliksi istualtaan, ja kääntäen päätään hitaasti takkaan päin jälleen, katseli hän sitten veljeänsä, ja hänen kasvoilleen palasi taas entinen tyyneys ja levollisuus.
Piispa kiinnitti mieheen rauhallisen katseensa.
Juuri kun hän oli avaamaisillaan suunsa, otaksuttavasti kysyäkseen vieraalta, mitä tämä halusi, nojasi mies molemmin käsin keppinsä päähän, katseli vuoroin vanhusta, vuoroin naisia, ja odottamatta piispan sanoja alkoi hän kovalla äänellä:
"Seikka on seuraava. Nimeni on Jean Valjean. Olen ollut kaleeriorjana. Olen viettänyt yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Neljä päivää sitten pääsin vapaaksi, ja nyt olen matkalla määränpäähäni, Pontarlieriin. Olen kävellyt neljä päivää Toulonista lähtien. Tänään olen kulkenut jalkaisin kaksitoista lieutä. Saapuessani tänä iltana näille seuduille, menin erääseen majataloon, mutta sieltä ajoivat ne minut pois keltaisen passini takia, jota olin käynyt näyttämässä kaupungintalolla. Niin piti. Menin toiseen majataloon. Minulle sanottiin: Mene tiehesi! niin yhden luona kuin toisenkin. Kukaan ei ole tahtonut antaa minulle suojaa. Kolkutin vankilankin ovelle, portinvartija ei päästänyt minua sisään. Yritin koiran koppiin. Koira puri minua ja ajoi minut pois, aivan niinkuin olisi sekin ollut ihminen. Melkein luulisi sen tietäneen, kuka olin. Menin kedoille, nukkuakseni paljaan taivaan alla. Siellä ei taivasta näkynyt. Ajattelin, että siitä rupeaa pian satamaan ja ett'ei ole armollista Jumalaa, joka sateen estäisi, ja niin palasin kaupunkiin takaisin, löytääkseni edes jonkun porttikäytävän. Tuolla torin laidassa heittäysin kivelle maata, muuan hyvä ihminen näytti minulle Teidän taloanne ja sanoi: Kolkuta tuolle ovelle. Ja minä kolkutin. Mikä se on tämä paikka? Onko tämä majatalo? Minulla on rahaa. Koko omaisuuteni. Satayhdeksän frangia viisitoista souta, jotka olen työlläni kaleeriorjain vankilassa yhdeksänätoista vuotena ansainnut. Minä maksan kulunkini. Mitä se minun varoissani tuntuu? Minullahan on rahaa. Olen lopen uupunut, kaksitoista lieutä jalkaisin, minun on kovin nälkä. Sallitteko minun jäävän?"
"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te katatte yhdelle hengelle lisää".
Mies eteni kolmen askeleen verran ja läheni lamppua, joka oli pöydällä. — "Ajatelkaahan", jatkoi hän, aivan niinkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt. "Ajatelkaahan ensin. Kuulitteko, mitä sanoin? Minä olen entinen kaleeriorja. Entinen rangaistusvanki. Tulen suoraan kaleereilta." — Hän veti taskustaan suuren keltaisen paperin ja kiersi sen auki. — "Tuossa passini. Keltainen kuten näette. Sillä on voima ajaa minut kaikkialta pois, mihin päädynkin. Haluatteko lukea? Kyllä minäkin osaan lukea. Opin vankilassa. Siellä on koulu niille, jotka oppia haluavat. Katsokaahan mitä on passiini kirjotettu: Jean Valjean, vapautettu rangaistusvanki, kotoisin … siitä ette huoli välittää … ollut yhdeksäntoista vuotta kaleeriorjain vankilassa. Viisi vuotta murtovarkaudesta. Neljätoista vuotta neljä kertaa uudistetusta pako-yrityksestä. Tämä mies on 'hyvin vaarallinen'. — Kas siinä! Kaikki ovat heittäneet minut pellolle. Tahdotteko Te ottaa minut vastaan, Te? Onko tämä majatalo? Tahdotteko antaa minulle ruokaa ja yösijan? Onko Teillä tallia?"
"Rouva Magloire", sanoi piispa. "Te panette puhtaat lakanat vuodekammion sänkyyn".
Me olemme jo selittäneet, mitä laatua oli molempain naisten tottelevaisuus.
Rouva Magloire lähti täyttämään näitä määräyksiä.
Piispa kääntyi miehen puoleen.
"Herra, tulkaahan istumaan ja lämmittelemään. Käymme heti kohta illalliselle, ja vuoteenne valmistetaan sillä välin kun Te syötte".
Silloin käsitti mies kaikki. Hänen kasvojensa tähän asti niin synkeä ja kova ilme osotti nyt hämmästystä, epäilystä, iloa ja muuttui kummallisesti. Hän sopersi kuin mielenvikainen:
"Tottako? Mitä? Te pidätte minut? Te ette aja minua pois? Rangaistusvankia! Te sanotte minuaherraksi!Te ette sinuttele minua? Ette sano: 'Mene tiehesi, koira!' Kuten mulle aina sanotaan. Luulin niin varmasti, että Tekin ajaisitte minut pois. Siksi sanoinkin heti, kuka olen. Oi tuota kunnon naista, joka minut tänne neuvoi! Saan syödä illallista! Saan vuoteen patjoineen ja lakanoineen! Kuten muutkin ihmiset! Vuoteen! Yhdeksääntoista ajastaikaan en ole vuoteessa nukkunut! Te sallitte siis tosiaankin minun jäävän! Te olette hyviä ihmisiä! Muuten, onhan minulla rahaa. Kyllä minä maksan. Suokaa anteeksi, herra majatalon isäntä, mikä on nimenne? Maksan, mitä vaan vaaditte. Te olette kunnon mies. Tehän olette majatalon isäntä, eikö niin?"
"Minä olen pappi", sanoi piispa, "ja asun tässä".
"Pappi", jatkoi mies. "Kunnon ihminen papiksi! Siis ette Te pyydä minulta rahaa? Kirkkoherrako, vai? Tuon suuren kirkon rovastiko? Tosiaankin, miten olenkaan tyhmä! kun en huomannut patalakkianne".
Yhä puhuessaan oli hän laskenut laukkunsa ja keppinsä nurkkaan, pistänyt passin takaisin taskuunsa ja istuutunut. Neiti Baptistine katseli häntä lempein silmin. Hän jatkoi:
"Te olette ihmisellinen, herra rovasti, Te ette halveksi ketään. Te olette oikein pappien pappi. Siis ette välitä siitä, että maksan?"
"En", sanoi piispa, "pitäkää rahanne. Kuinka paljon Teillä on?Sanoitteko, että satayhdeksän frangia?"
"Ja viisitoista souta", lisäsi mies.
"Satayhdeksän frangia viisitoista souta. Ja kuinka kauvan Teiltä on mennyt aikaa tuon summan ansaitsemiseen?"
"Yhdeksäntoista vuotta".
"Yhdeksäntoista vuotta!"
Piispa huokasi raskaasti.
Mies jatkoi: "Minulla on vielä kaikki rahani jäljellä. Neljässä päivässä en ole kuluttanut muuta kuin ne kaksikymmentäviisi souta, jotka ansaitsin kuormavaunuja tyhjentämällä Grassessa. Koska Te olette kirkon miehiä, niin ilmotan Teille, että meillä oli saarnaaja myös siellä vankilassa. Ja sitten erään kerran näin piispankin, Hänen Ylhäisyytensä, niinkuin ne sitä nimittävät. Se oli Majoren piispa ja Marseillessa minä hänet näin. Hän on kaikkien rovastienkin rovasti. Suokaa anteeksi, jos sanoin tämän pahasti, minulle ne ovat näet niin kaukaisia asioita! Ymmärrättehän, että mitä ne minunlaiseni! — Hän toimitti messua keskellä vankilaa, alttarilla, hänellä oli jokin sellainen suipokas kultakapine päässään. Auringon paisteessa se kimalteli. Me olimme riveissä, kolmella puolella, kanuunat, sytyttimet valmiina, vastapäätä meitä. Emme nähneet kunnolla. Hän puhuikin jotain, mutta hän oli liian alhaalla siellä, emme me oikein kuulleetkaan. Sellainen se on piispa".
Hänen puhuessaan oli piispa mennyt sulkemaan oven, joka oli jäänyt selko seljälleen.
Rouva Magloire palasi. Hän toi yhdet pöytäkalut lisää tullessaan ja pani ne pöydälle.
"Rouva Magloire", sanoi piispa, "asettakaa vieraamme paikka mahdollisimman lähelle tulta". — Ja kääntyen miehen puoleen: "Yötuuli puhaltaa koleasti Alpeilla. Teidän on kai vilu, herra?"
Joka kerta kun hän lausui tuon sananherralempeän vakavalla ja ystävällisellä äänellään, levisi miehen kasvoille kirkas ilme. Nimittää entistä rangaistusvankiaherraksion samaa kuin ojentaa lasi vettäMedusanhaaksirikkoiselle. Häpeän sortama janoaa arvonantoa.
"Tuo lamppupa nyt vasta huonosti valaisee", sanoi piispa.
Rouva Magloire ymmärsi ja lähti heti hakemaan hänen ylhäisyytensä makuukamarin takaosalta kaksi hopeaista kynttilänjalkaa ja asetti ne sytytettyinä pöydälle.
"Herra rovasti", sanoi mies, "Te olette hyvä. Te ette halveksi ketään.Te otatte minut taloonne. Te sytytätte vahakynttilänne minun tähteni.Enkä minä ole kuitenkaan salannut Teiltä, mistä tulen, ja että olenonneton ihminen".
Piispa, istuessaan siinä hänen vieressään, tarttui kevyesti hänen käteensä. "Ei Teidän olisi tarvinnut sanoa minulle, kuka olette. Tämä talo ei ole minun: tämä on Jeesuksen Kristuksen talo. Tämä ovi ei kysy siltä, joka sisään astuu, onko hänellä nimeä vai onko hänellä kärsimystä. Te kärsitte. Teidän on nälkä ja vilu. Olkaa tervetullut. Ja minua älkää kiittäkö, älkää sanoko, että minä Teidät otan kotiini. Kukaan ei ole täällä kotonaan, paitsi se, joka turvapaikkaa tarvitsee. Tämän sanon minä Teille, ohikulkijalle. Te olette täällä enemmän kotonanne kuin minä. Kaikki mitä täällä on, se on Teidän. Miksi olisi minun tarvis tietää Teidän nimenne? Sillä ennenkuin Te sen minulle sanoittekaan, oli Teillä jo yksi nimi, jonka minä tiesin".
Miehen silmät kuvastivat suurta hämmästystä.
"Tottako? Te tiesitte siis nimeni?"
"Niin", vastasi piispa, "Teidän nimenne on minun veljeni".
"Kuulkaahan, herra rovasti!" huudahti mies. "Minun oli kovin nälkä, kun tulin tänne. Mutta Te olette niin hyvä, että nyt se on hävinnyt, en tiedä itsekään miten".
Piispa katseli häntä ja sanoi:
"Oletteko Te paljon kärsinyt?"
"Ah! Punainen mekko, rautapuntit jaloissa, puulava nukkua, kuumuutta, kylmyyttä, työtä, kaleerin soutua, kepin iskuja! Kaksinkertaiset kahleet vähimmästäkin syystä. Pimeätä koppia vähimmästäkin sanasta. Kahleissa vaan, vaikka kuolonkipeänä makaisit. Koirat, koirat ovat paljon onnellisempia! Yhdeksäntoista vuotta! Olen neljänkymmenenkuuden vanha. Nyt on minulla keltainen passi. Siinä se".
"Niin, niin" puuttui puheeseen piispa. "Te tulette murheen paikasta. Kuulkaahan. Taivaassa on oleva suurempi ilo yhden katuvaisen syntisen kyyneleisistä kasvoista kuin sadan vanhurskaan valkoisesta puvusta. Jos Te palaatte siitä kärsimyksen paikasta ihmisiä vihaavin, katkerin ajatuksin, niin ansaitsette Te sääliä. Jos Te palaatte sieltä sydän täynnä lempeitä rauhan ja hyvänsuonnin ajatuksia, olette Te meitä kaikkia parempi".
Sillä välin oli rouva Magloire tuonut illallisruuat pöydälle. Vedestä, öljystä, leivästä ja suolasta valmistettua lientä, hiukan silavaa, palanen lampaanlihaa, viikunoita, tuoretta juustoa ja suuri rukihinen leipä. Rouva Magloire oli tähän piispan jokapäiväiseen ateriaan omasta ehdostaan lisännyt pullon vanhaa Mauves-viiniä.
Piispan kasvot saivat äkkiä tuon vierasvaraisille ihmisille ominaisen iloisen ilmeen ja hän sanoi reippaasti: "Pöytään!" — Niinkuin hänen oli tapana silloin, kun joku vieras aterioi hänen kanssaan, istutti hän nytkin miehen oikealle puolelleen. Täysin tyynenä ja aivan kuin tavallisissa oloissa asettui neiti Baptistine hänen vasemmalleen.
Piispa lausui ruokasiunauksen ja jakoi sitten itse liemen tapansa mukaan. Mies alkoi syödä ahneesti.
Äkkiä sanoi piispa:
"Mutta minusta tuntuu tältä pöydältä jotain puuttuvan".
Rouva Magloire ei tosiaankaan ollut ottanut esille muuta kuin nuo välttämättömät kolme pöytäkalustoa. Mutta talon tapoihinhan kuului, että silloin kun piispalla oli vieraita aterialla, asetettiin esille kuudet hopeaiset pöytäkalut. Viaton huvitus! Tämä vieno ylellisyyden varjo oli jonkunlaista viehättävää lapsellisuutta tässä hiljaisessa, vakavassa talossa, jossa köyhyys oli kohotettu kunniasijalle.
Rouva Magloire ymmärsi huomautuksen ja lähti sanaakaan sanomatta; hetkistä myöhemmin loisti nuo piispan kaipaamat kolme pöytäkalustoa valkealla liinalla, kauniisti järjestettyinä kunkin aterioijan kohdalle.
4.
Tarkkoja tietoja Pontarlierin juustokeittiöistä.
Antaaksemme nyt selvän käsityksen siitä, mitä tuossa pöydässä tapahtui, on meidän parasta jäljentää tähän kohtia neiti Baptistinen kirjeestä rouva de Boischevronille, missä rangaistusvangin ja piispan keskustelu esitetään teeskentelemättömällä tarkkuudella:
"— — — Tämä mies ei kiinnittänyt huomiota keneenkään. Hän söi nälkää nähneen ahneudella. Mutta illallisen jälkeen sanoi hän:
"'Herra hyvän Jumalan sielunpaimen, kaikki tämä on aivan liiankin hyvää minulle, mutta täytyy sanoakseni, että nuo kuormankuljettajat, jotka eivät sallineet minun syövän seurassaan, pitävät lihavampia päiviä kuin Te'.
"Meidän kesken sanoen: tuo huomautus loukkasi minua hiukan. Veljeni vastasi:
"'Onpa heillä raskaampi työkin'.
"'Eipä niinkään', väitti mies, 'heillä on vaan enemmän rahaa. Te olette köyhä, näen sen kyllä. Ettekä Te ehkä ole rovastikaan. Oletteko todellakin rovasti? Sepä se! Jos laupias Jumala vähänkään harrastaisi oikeutta, pitäisi Teidän oleman rovastin'.
"Laupias Jumala ei ole vain oikeutta harrastava, Hän on muutakin', sanoi veljeni.
"Hetkistä myöhemmin lisäsi hän:
"'Herra Jean Valjean, Pontarlieriinkö Te menette?'
"'On pakko mennä'.
"Jotenkin näin luulen miehen sanoneen. Sitten hän jatkoi:
"'Minun täytyy olla matkalla huomenna päivän koittaessa. On aika rasittavaa kävellä. Jos yöt ovat kylmät, niin ovat päivät sitä kuumemmat'.
"'Te olette matkalla hyvälle seudulle, sanoi veljeni. 'Vallankumouksen tapahtuessa suistui meidän perheemme perikatoon, minä pakenin Franche-Comtéhen ja elin siellä muutamia aikoja kätteni työllä. Minulla oli halua ja tahtoa. Löysin sopivaa tointa. Ja valitsemisen varaakin oli. Siellä on näet paperitehtaita, nahkatehtaita, viinapolttimoita, suuria kellotehtaita, terästehtaita, kuparitehtaita, ainakin kaksikymmentä rautasulattoa, joista neljä erikoisen huomattavaa Lodsissa, Châtillonissa, Audincourtissa ja Beuressä…'
"En luule erehtyväni; juuri nämä nimet kai veljeni mainitsi. Sitten hän keskeytti puheensa ja kääntyi minun puoleeni:
"'Rakas sisar, eikö meillä ole sukulaisia niillä seuduin?'
"Minä vastasin:
"'Kyllä meillä siellä oli muutamia, esim. herra de Lucenet, joka oli Pontarlierin teiden ja siltojen ylitarkastajana vanhan hallituksen aikoina'.
"'Niinpä niin', puuttui jälleen puhumaan veljeni, 'mutta v. 1793 ei ollut enää sukulaisia; silloin sai turvautua käsiinsä. Minä tein työtä. Siellä on siellä Pontarlierin seuduilla, minne Te, herra Valjean, nyt menette, muuan ijänikuinen, viehättävä teollisuuden haara, juustonvalmistus niin kutsutuissa juustokeittiöissä'.
"Ja nyt ryhtyi veljeni, aina vain houkutellen miestä syömään, selittämään hänelle perinpohjaisesti Pontarlierin juustokeittiöitä; että niitä on kahta lajia:suurkeittiötrikkailla, niillä, joilla on neljäkymmentä, viisikymmentä lehmää ja jotka valmistavat seitsemän, kahdeksan tuhatta juustoa kesässä;osuuskeittiötköyhillä, s.t.s. keskivuoriston talonpojilla, jotka liittyvät lehmineen yhtiöön ja tasaavat tuotteet. He palkkaavat juustonvalmistajan, jota he nimittävätgruriniksi, juustomestariksi. Tämä juustomestari ottaa osakkaiden maidon kolmasti päivässä vastaan ja merkitsee määrät kaksi-osaiseen pykäläpuuhun. Huhtikuun loppupuolella alkaa juustokeittiössä työ; kesäkuun keskipaikkeilla ajavat juustonvalmistajat lehmänsä vuoristoon'.
"Mies virkistyi aterioidessaan. Veljeni houkutteli häntä ahkerasti juomaan hyvää Mauves-viiniä, jota hän itse ei juo, koska se hänen sanojensa mukaan on liian kallista viiniä. Veljeni selitteli miehelle kaikkia näitä yksityiskohtia tuolla kepeällä iloisuudella, jonka tunnette, sirottaen sinne tänne puheeseensa huomaavia lauseita minullekin. Hän innostui usein kuvaamaan juustomestarin hyvää asemaa, aivan niinkuin olisi toivonut miehen ymmärtävän viittauksen ilman suoranaisia, kiusauksellisia neuvoja, että hänelle siellä olisi mainio turvapaikka. Eräs seikka minua liikutti. Tämä mies oli sellainen kuin olen Teille kertonut. Mutta ei aterian aikana eikä koko iltanakaan veljeni lausunut ainoatakaan sanaa — paitsi niitä paria sanaa Jeesuksesta miehen sisään tullessa, joka olisi voinut muistuttaa miehelle, kuka hän oli, tai ilmaista hänelle, kuka oli veljeni. Ja kuitenkin näytti tilaisuus niin mainiolta pitää pieni saarna ja koettaa piispan vaikutusvaltaa entiseen kaleeriorjaan, jotta käynnistä jäisi jotakin jälkeä. Jostakin toisesta olisi varmaankin hetki näyttänyt varsin sopivalta, nyt kun tällainen kurja oli siinä vallan käsillä, ravita hänen sieluaan samalla kertaa kuin hänen ruumistaankin, nuhdella ja neuvoa häntä kaiken pyhän nimessä, tai myöskin hiukan säälitellä häntä ja kehottaa käyttäytymään paremmin tulevaisuudessa. Mutta veljeni ei edes kysynyt häneltä, mistä hän on kotoisin tai millainen oli hänen elämäntarinansa. Sillä hänen elämäntarinansa sisältää myös hänen rikoksensa, ja minun veljeni näytti välttävän kaikkea, joka voisi hänelle sitä muistuttaa. Niinpä puhuessaan Pontarlieren vuoristolaisista, jotkatyöskentelevät rauhaisasti niin lähellä taivasta ja jotka ovat onnellisia, koska ovat viattomia, pysähtyi hän äkkiä, ikäänkuin peljäten, että tässä hänen varomattomasti lausumassaan sanassa oli jotakin, joka olisi voinut loukata miestä. Kotvan mietittyäni luulen ymmärtäneeni, mitä liikkui veljeni sydämessä. Hän ajatteli varmaankin, että tämän miehen, tämän Jean Valjeanin mielessä asuu liiankin selvänä koko hänen kurjuutensa, että olisi parasta koettaa sitä hänen ajatuksistaan haihduttaa ja kohtelemalla häntä niinkuin muitakin saada häntä uskomaan, vaikkapa vain hetkiseksi, että hän oli kunniallinen ihminen kuten muutkin. Eikö tässä kuvastu ihana käsitys kristillisestä rakkaudesta? Eikö ole, hyvä rouva, jotakin todella ylevää ja jaloa tässä hienotunteisuudessa, joka ei ryhdy jyriseviin nuhdepuheisiin, siveyssaarnoihin ja viittauksiin? Ja jos ihmisellä on joku kipeä kohta, eikö ole paras laupeuden osotus olla kokonaan siihen kajoamatta? Tämä näytti minusta olleen veljeni sisäisin ajatus. Olipa asian laita miten tahansa, sen voin kuitenkin sanoa, että mitkä hänen ajatuksensa lienevätkään olleet, ei hän niitä mitenkään ilmaissut, ei edes minulle. Hän oli kiireestä kantapäähän sama mies kuin joka ilta ennen ja hän aterioi tämän Jean Valjeanin seurassa samanlaisena ja samalla tapaa kuin olisi hän aterioinut Gédéon-rovastin tai seurakunnan sielunpaimenen kanssa.
"Illallisen lopulla, kun jo olimme viikunoissa, koputettiin ovelle. Sieltä tuli Gerbaudin vaimo pikku palleroinen sylissään. Veljeni suuteli lasta otsalle, lainasi minulta 15 souta, jotka sattuivat olemaan taskussani, ja antoi ne Gerbaudin vaimolle. Mies ei tällä välin näyttänyt suuria välittävän mistään. Hän ei enää puhunut ja oli kovin väsyneen näköinen. Kun vanha Gerbaud-raukka oli poistunut, lausui veljeni siunauksen, kääntyi sitten miehen puoleen ja sanoi: 'Te kaipaatte jo varmaankin kovasti vuodettanne'. Rouva Magloire korjasi kiireesti pöydän. Ymmärsin, että meidän tuli poistua, jotta matkamies pääsisi nukkumaan, ja niin nousimme molemmat kerrokseemme. Hiukkaista myöhemmin lähetin kuitenkin rouva Magloiren viemään vieraamme peitteeksi vielä Foret-Noiren vuohentaljan, joka oli huoneessani. Yöt ovat jäätävän kylmiä ja se lämmittää mainiosti. On tosiaankin vahinko, että talja on niin vanha; vallan kaikki karvat lähtevät. Veljeni osti sen ollessaan Saksassa, Tottlingenissa, lähellä Tonavan lähteitä, samoin kuin sen norsunluupäisen veitsenkin, jota käytän syödessäni.
"Rouva Magloire tuli ylös taas melkein heti, me rukoilimme Jumalaa siinä entisessä vierashuoneessa, missä nyt vaatteita kuivataan, ja sitten me menimme kammioihimme kumpainenkin sanaakaan virkkamatta toisillemme".
5.
Yön rauha.
Toivotettuaan sisarelleen hyvää yötä, otti hänen ylhäisyytensä Bienvenu pöydältä hopeaiset kynttilänjalat, antoi toisen niistä vieraalleen ja sanoi:
"Herra, opastan Teidät huoneeseenne".
Mies seurasi häntä.
Kuten olemme jo edellä huomauttaneet, oli huoneusto jaettu sillä tavoin, että voidakseen päästä rukoushuoneeseen, missä vuodekammio oli, tai tullakseen sieltä pois, täytyi kulkea piispan makuukamarin läpi.
Samassa hetkessä kun he kulkivat tämän huoneen läpi, asetteli rouva Magloire paraillaan hopeakaluja vuoteen lähellä olevaan kaappiin. Se oli hänen viimeinen tehtävänsä joka ilta ennen maata menoa.
Piispa majotti vieraansa kammioon. Valkea, puhdas vuode oli sinne laitettu. Mies laski kynttilänsä pienelle pöydälle.
"Kas niin", sanoi piispa, "nukkukaa makeasti ennen lähtöänne. Huomen aamulla juotte Te kupin lehmiemme maitoa, aivan vastalypsettyä".
"Kiitos, herra rovasti", sanoi mies.
Tuskin oli hän lausunut nämä rauhalliset, sävyisät sanat, kun hänessä äkkiä, ilman väli-asteita tapahtui kummallinen muutos, muutos, joka olisi jäätävällä kauhulla täyttänyt molemmat hurskaat naiset, jos he olisivat sen nähneet. Tänä päivänäkään emme vielä osaa ymmärtää, mikä häneen iski tuona hetkenä. Tahtoiko hän varottaa tai tahtoiko hän uhata? Totteliko hän vain jonkunlaista hämärää, vaistomaista mielenliikuntaa, jota hän ei itsekään ymmärtänyt? Hän käännähti äkkiä vanhukseen päin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja huudahti käheällä äänellä, tuijottaen isäntäänsä villein katsein:
"Vai niin! Oikeinko todella! Te laitatte minut tänne, niin lähelle itseänne!"
Hän vaikeni ja lisäsi sitten taas, nauraen hirviömäistä nauruaan:
"Oletteko miettinyt tarkkaan? Kuka Teille takaa, ett'en ole ennenkin murhia tehnyt?"
Piispa vastasi:
"Se on hyvän Jumalan asia".
Juhlallisesti ja liikuttaen huuliaan niin kuin se, joka rukoilee tai joka puhuu itsekseen, kohotti hän sitten oikean kätensä kaksi sormea ja siunasi miestä, joka ei notkistanut polviansa, ja meni sitten päätään kääntämättä, taakseen katsahtamatta omaan huoneeseensa.
Kun vuodekammiossa oli asukkaita, peitti suuri, poikki huoneen pingotettu sarsikankainen uudin alttarin. Kulkiessaan tämän uutimen ohi polvistui piispa ja rukoili hetken.
Vähää myöhemmin oli hän jo puutarhassaan, kävellen, haaveksien, mietiskellen, sielu ja ajatus kokonaan vajonneina niihin suuriin, salaperäisiin asioihin, joita Jumala öisin näyttää avoimille silmille.
Mies puolestaan oli todellakin niin väsyksissä, ett'ei hän käyttänyt edes hyviä valkeita lakanoitaan. Hän sammutti kynttilän sieraimellaan vankien tapaan ja vaipui vaatteissaan vuoteelle, mihin hän heti sikeästi nukahti.
Kello löi keski-yötä, kun piispa vihdoin palasi puutarhasta huoneeseensa.
Hetkistä myöhemmin oli pieni talo kokonaan vaipunut unen helmoihin.
6.
Jean Valjean.
Keskellä yötä heräsi Jean Valjean.
Jean Valjean oli köyhästä talonpoikaisperheestä Brien tienoilta. Lapsuudessaan ei hän ollut oppinut lukemaan. Miehen ikään päästyään joutui hän metsätöihin Faverollesiin. Hänen äitinsä nimi oli Jeanne Mathieu; hänen isänsä nimi oli Jean Valjean tai Vlajean, kaiketi pilkkanimi alkuaan ja lyhennys sanoistaVoilà Jean.[30]
Jean Valjean oli luonteeltaan mietiskelevä, olematta kuitenkaan synkkämielinen, mikä on ominaista tuntehikkaille luonteille. Mutta ylimalkaan näytti Jean Valjean ainakin ulkomuodoltaan jotenkin nukkuvalta ja vähäpätöiseltä. Hän oli jo hyvin nuorella ijällä kadottanut isänsä ja äitinsä. Hänen äitinsä kuoli huonosti hoidettuun maitokuumeeseen. Isä, puiden karsija kuten hänkin, oli pudonnut puusta ja kuollut. Jean Valjeanille ei ollut jäänyt muita omaisia kuin muuan häntä vanhempi sisar, leski, seitsemän lapsen, poikain ja tyttärien äiti. Tämä sisar kasvatti Jean Valjeania, niin kauvan kun hänen miehensä eli, toimitti hän nuorelle veljelleen asunnon ja ruuan. Mies kuoli. Vanhin noista seitsemästä lapsesta oli kahdeksan vuotias, nuorin vuoden vanha. Jean Valjean oli juuri täyttänyt kahdennenkymmenennenviidennen ikävuotensa. Hän astui perheenisän tilalle ja auttoi nyt vuorostaan sisartaan, joka oli hänet kasvattanut. Kaikki tämä tapahtui vallan luonnollisesti, ikäänkuin velvollisuutena, jonkunlaisella yrmypäisyydelläkin Jean Valjeanin puolelta. Näin kuluivat hänen nuoruutensa päivät ankarassa ja huonopalkkaisessa työssä. Milloinkaan ei hänen mainittu "mielitiettyä" etsiskelevän. Hänellä ei ollut aikaa rakastua.
Illalla palasi hän väsyneenä kotiin ja söi liemensä sanomatta sanaakaan. Hänen sisarensa, äiti Jeanne, otti usein hänen vielä syödessään vadista parhaat palat, naudanlihamöykyt, silava-viipaleet, kaalinsydämet, ja antoi ne lapsilleen. Hän söi vaan, kumarassa pöydän päällä, pää melkein liemessä kiinni, pitkäin hiustensa valuessa vadin ympärille ja peittäessä hänen silmänsä, ei ollut näkevinään mitään eikä pannut vastaan. Faverollesissa asui lähellä Valjeanin mökkiä raitin toisella puolen muuan vuokraajavaimo, nimeltä Marie Claude. Tavallisesti aina nälkäiset Valjeanin lapset menivät joskus lainaamaan kannun maitoa Marie Claudelta muka äitinsä käskystä; maidon joivat he sitten riidellen ja tapellen jonkun pensasaidan takana tai jossain kujan kulmauksessa, ja niin ahneesti, että pikkutytöt valuttivat sitä esiliinoilleen ja vaatteilleen. Jos äiti olisi saanut tietää tämän ilkitempun, olisi hän aika lailla kurittanut pikku vintiöitä. Tyly ja murjottava Jean Valjean maksoi äidin tietämättä Marie Clauden maitokannut, ja lapset jäivät rankaisematta.
Hän ansaitsi puiden karsimis-aikaan kahdeksantoista souta päivässä, sitten palkkautui hän elonkorjaajaksi, päiväläiseksi, talojen härkärengiksi, tavalliseksi työmieheksi. Hän teki kaikki, mitä vain voi. Hänen sisarensa uurasti myös puolestaan, mutta mikä siinä auttoi, kun oli seitsemän lasta niskoilla? Se oli surkeata joukkoa se, ja kurjuus kietoi ja pusersi sen vähitellen syleilyynsä. Sattuipa ankara talvi. Jeanilla ei ollut työnansiota. Perheellä ei ollut leipää. Ei ollut leipää. Kirjaimellisesti. Seitsemän lasta.
Eräänä sunnuntai-iltana hankkiutui Maubert Isabeau, leipuri Faverollesissa, kirkkotorin varrella, nukkumaan, kun hän kuuli ankaran iskun kolahtavan myymälänsä rautaristikolla ja lasilla varustettuun akkunaan. Hän saapui juuri parahiksi paikalle, nähdäkseen käsivarren työntyvän ristikkoon ja lasiin nyrkillä isketystä reijästä sisään. Käsivarsi sieppasi leivän ja vei sen mennessään. Isabeau kiireen vilkkaa kadulle; varas pakeni täyttä karkua; Isabeau juoksi hänen perässään ja sai hänet kiinni. Varas oli heittänyt leivän luotaan, mutta käsi oli vieläkin veressä. Se oli Jean Valjean.
Tämä tapahtui v. 1795. Jean Valjean joutui tuomioistuimen eteen "murtovarkaudesta yöllä asutussa talossa". Hänellä oli pyssy, jota hän käytteli erinomaisen taitavasti; hänessä oli hiukan salametsästäjän vikaa. Se pahensi hänen asiaansa. Salametsästäjiä vastaan vallitsee laillinen ennakkoluulo. Salametsästäjä samoin kuin salakuljettajakaan ei ole rosvosta kovinkaan kaukana. Mutta sanokaamme tässä ohimennen, että pitkä on sentään vielä matka tämänlaisista ihmisistä kaupunkien inhottaviin murhamiehiin. Riistanvaras elelee metsissä, salakuljettaja elää vuoristossa tai merellä. Kaupungit synnyttävät raatelevia verenhimoisia ihmisiä, koska ne synnyttävät siveellisesti rappeutuneita ihmisiä. Vuoristo, meri, metsä, ne synnyttävät villejä ihmisiä. Ne kehittävät kurjaa puolta, mutta useinkaan hävittämättä ihmisellistä puolta.
Jean Valjean havaittiin syylliseksi. Lakikirjan sanat olivat selvät. Niitä on meidän sivistyneessä yhteiskunnassamme kauheita hetkiä; ne ovat hetkiä, jolloin voimassa oleva rangaistusjärjestelmä julistaa ihmisen perikatoon tuomituksi. Mikä kamala hetki tuo, jolloin yhteiskunta pakenee kauvas ja hylkää auttamattoman turmion omaksi ajattelevan olennon! Jean Valjean tuomittiin viideksi vuodeksi kaleereihin.
22 päivä huhtikuuta 1796 juhlittiin Pariisissa Montenotten voittoa, jonka Italian armeijan johtava kenraali oli saavuttanut; tätä kenraalia kutsutaan Hallituskunnan tiedonannossa Viiden sadan neuvostolle 2 päivältä floreal-kuuta[31] vuonna IV Buona-Parteksi. Samana päivänä taottiin pitkä rautakahle Bicetressä. Jean Valjean kiinnitettiin yhtenä tähän kahleeseen. Muuan vanha vankilan ovenvartija, jolla nykyään on jo ikää lähes yhdeksänkymmentä vuotta, muistaa vielä vallan hyvin tuon onnettoman, joka raudotettiin neljännen ketjun päähän pihan pohjoisessa kulmassa. Hän istui maassa kuten muutkin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän tilaansa, ellei sen verran, että se oli kauhea. Mahdollisesti selvisi tämän tuiki tietämättömän miesraukan hämärissä ajatuksissa sekin seikka, että jotain tavatonta oli nyt tekeillä. Kun hänen päänsä takana ripein vasaraniskuin niitattiin hänen kaulakahleensa sokkanaulaa, itki hän, kyyneleet olivat hänet tukahuttaa, ne estivät häntä puhumasta, hän kykeni vain silloin tällöin kertomaan:Minä olin puiden karsijana Faverollesissa. Sitten kohotti hän yhä nyyhkyttäen oikean kätensä ja antoi sen seitsemässä asteessa vaipua alemmaksi, aivan kuin koskettaisi hän seitsemää erikorkuista päätä, toista toisensa jälkeen, ja tästä liikkeestä saattoi arvata, että mitä hän oli tehnyt, sen oli hän tehnyt hankkiakseen ruokaa ja vaatteita seitsemälle pienelle lapselle.
Tuli lähtö Touloniin. Hän saapui sinne kahdenkymmenenseitsemän päivän matkustuksen jälkeen, vankivaunuissa, kahle kaulassa. Toulonissa puettiin hänet punaiseen mekkoon. Kaikki poistettiin, mikä oli ennen kuulunut hänen elämäänsä, yksin nimikin. Hän ei ollut enää Jean Valjean. Hän oli numero 24601. Miten kävi sisaren? Miten kävi niiden seitsemän lapsen? Kuka siitä huolii! Miten käy jaloin tallatun viheriän vesan lehtien? Aina sama juttu. Nämä elävät olento-raukat, nämä Jumalan luomat hajosivat teille tietymättömille, ilman tukea ja turvaa, ilman ohjaajaa, kukin ehkä omalle taholleen; ja sitten vaipuivat he vähitellen tuohon jäätävään usvaan, minne turvatonten kohtalot häipyvät, pimeyden synkkiin kuiluihin, joihin niin moni onneton elämä katoaa ihmissuvun kurjan kulun jatkuessa. He poistuivat seudulta. Heidän kylänsä kirkontorni unohti heidät; heidän peltonsa rajakivi unohti heidät; ja oltuaan muutamia vuosia vankilassa unohti Jean Valjeankin heidät. Tässä sydämessä, jossa oli ollut haava, oli nyt arpi. Siinä kaikki. Tuskin kertaakaan koko sinä aikana, jonka hän vietti Toulonissa, kuuli hän puhuttavan sisarestaan. Se tapahtui luullakseni hänen vankeutensa neljännen vuoden lopulla. En tiedä enää, mitä tietä tuo tieto hänelle saapui. Muuan mies, joka oli tuntenut heidät kotikylässä, oli nähnyt hänen sisarensa. Hän oleskeli Pariisissa. Hän asui kurjan Geindre-kadun varrella, Saint-Sulpicen kirkon lähettyvillä. Hänellä oli enää luonaan vain yksi lapsi, pieni poika, nuorin sarjassa. Missä olivat nuo kuusi muuta? Hän ei ehkä tiennyt sitä itsekään. Joka aamu meni hän työhön erääseen kirjapainoon Sabot-kadun 3:ssa, missä hän oli taittajana ja nitojana. Paikalla täytyi olla kello kuudelta aamulla, talvisin siis jo paljoa ennen auringonnousua. Kirjapainon talossa oli koulu; tähän kouluun vei hän pienen, seitsenvuotisen poikansa. Mutta kun hänen piti mennä kirjapainoon jo kuudelta ja koulu avattiin vasta seitsemältä, täytyi lapsen odottaa tunnin verran pihalla ovien aukenemista; talvella siis tunti yön pimeydessä, paljaan taivaan alla. Lapsen ei sallittu tulla kirjapainoon, koska hän on siellä vaan vastuksina, kuten sanottiin. Työmiehet näkivät aamuisin ohikulkeissaan tuon pikku raukan kyyhöttävän katukivityksellä, unenpöpperössä ja joskus nukahtaneenakin johonkin nurkkaan korinsa päälle kyyristyneenä. Kun sade valui virtoina, kävi erään vanhan portinvahti-vaimon lopulta sääliksi. Hän toi pienokaisen kurjaan koppiinsa, jossa ei löytynyt muuta kuin viheliäinen vuode, rukki ja pari puutuolia, ja lapsi nukkui nurkkaan, pusertuen kissaa vastaan, jotta tulisi lämpimämpi. Kello seitsemältä aukeni koulu ja hän astui sisään. Näin kerrottiin Jean Valjeanille. Vain kerta hänelle asiasta puhuttiin; se oli silmänräpäys, välähdys, kuin äkkiä avattu akkuna näkemään niiden olentojen kohtaloa, joita hän oli rakastanut. Sitten kaikki sulkeutui jälleen. Hän ei enää kuullut mitään, eikä hän enää koskaan saanut heistä mitään tietää. Ei enää hiiskaustakaan kuulunut, hän ei nähnyt heitä enää koskaan, hän ei milloinkaan tavannut heitä, eivätkä he tämän surullisen tarinan varrella meidänkään näkyviimme palaja.
Tämän neljännen vuoden lopulla tuli Jean Valjeanin vuoro karata. Toverit auttoivat häntä, kuten on tapana tässä kurjuuden paikassa. Hän karkasi. Hän harhaili kaksi päivää vapaudessa pitkin maita, mikäli voimme vapaudesta puhua silloin kun on vainolainen kintereillä, kun täytyy pälyillä ympärilleen joka hetki, kun täytyy säpsähtää pienimmästäkin ryskeestä, kun täytyy peljätä kaikkea: taloa, josta savu nousee, ihmistä, joka osuu kulkemaan ohi, koiraa, joka haukkuu, hevosta, joka nelistää, tornikelloa, joka lyö tunnit, päivää, koska silloin näkee, yötä, koska silloin ei näe, tietä, polkua, pensasta, unta. Toisen päivän iltana saatiin hänet kiinni. Kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin ei hän ollut syönyt eikä silmäänsä ummistanut. Merioikeus tuomitsi hänelle tästä rikoksesta kolme vuotta pitennystä; siis kahdeksan vuotta yhteensä. Kuudentena vuotena tuli jälleen hänen vuoronsa karata. Hän käytti tilaisuutta, mutta ei ehtinyt oikein valmistaa pakoaan. Hän oli kuitenkin jo myöhästynyt nimenhuudosta. Kanuuna laukaistiin ja yöllä löysivät vartiomiehet hänet piilostaan rakenteilla olevan laivan emäpuun alta. Hän teki vastarintaa vahtisotilaille, jotka yrittivät häntä vangita. Karkausyritys ja vastarinta. Tämä asianomaisen lakikirjan jo ennalta aavistama yhteys rangaistiin viidellä vuodella pitennettyä vankeusaikaa, joista kaksi vuotta kaksinkertaisissa kahleissa. Kolmetoista vuotta. Kymmenentenä vuotena tuli hänen vuoronsa taas; hän yritti jälleen. Hän ei onnistunut nytkään paremmin. Kolme vuotta tästä uudesta yrityksestä. Kuusitoista vuotta. Vihdoin taas, luullakseni kolmantenatoista vuotena, yritti hän viimeisen kerran ja joutui koreasti kiinni, nautittuaan neljä tuntia vapauden riemua. Kolme vuotta näistä neljästä tunnista. Yhdeksäntoista vuotta. Lokakuussa v. 1815 pääsi hän lopultakin kaleeri-orjain vankilasta, minne hän oli tullut v. 1796 siitä syystä, että oli särkenyt yhden ruudun ja ottanut omin lupinsa yhden leivän.
Sopiva paikka pienelle välihuomautukselle. Tutkiessaan rangaistus-kysymystä ja lain tuomioita, tapahtuu jo toisen kerran, että tämän kirjan tekijä huomaa leivän varastamisen siksi lähtökohdaksi, mistä ihmiselämä alkaa suistua perikatoonsa. Claude Kerjäläinen varasti leivän; Jean Valjean varasti leivän. Englannin tilasto todistaa, että neljään varkauteen viidestä on Lontoon kaupungissa välittömänä syynä ollut nälkä.
Jean Valjean oli tullut rangaistusvankilaan nyyhkyttäen, vapisten; hän poistui sieltä turtuneena, tunteettomana. Hän oli tullut sinne epätoivoon vaipuneena; hän poistui sieltä yön synkeys sydämessä.
Mitä oli tapahtunut tässä sielussa?
7.
Epätoivo.
Koettakaamme selvittää sitä.
Yhteiskunnan täytyy tällaisia seikkoja tarkastella, koska juuri se on niiden synnyttäjä.
Hän oli, kuten olemme sanoneet, tietämätön, oppimaton mies; mutta hän ei ollut lainkaan tyhmä. Luonnollisen, terveen järjen valo loisti hänen mielessään. Onnettomuus, jolla on oma kirkkautensa silläkin, hehkutti lisää sitä valonkipinää, joka jo entuudestaan liekehti tässä sielussa. Kepin iskujen mäikyessä, kahleen painaessa, pimeän kopin syvyyksissä, väsymyksen näännyttämänä, vankilan hehkuvan auringon alla, kovaosaisten kurjalla puuvuoteella pakeni hän omaantuntoonsa ja mietti.
Hän laati itselleen tuomioistuimen.
Hän alkoi ensinnä tuomita itseänsä.
Hän tunnusti, ett'ei hän ollut mikään vääryydellä rangaistu viaton. Hän myönsi tehneensä kauhean, moitittavan teon; hän huomasi, ett'ei häneltä ehkä olisi tuota leipää kielletty, jos hän olisi sitä pyytänyt; kaikissa tapauksissa olisi ollut parasta odottaa apua joko armeliaisuudelta tai työstä; hän myönsi, ett'ei aina olla niin eittämättömän oikeassa, kun sanotaan: voiko odottaa kun on nälkä? ja että hyvin harvoin sentään tapahtuu, että joku kuolee sananmukaisesti nälkään; hän huomasi vielä, että hän voi henkisesti ja ruumiillisesti kärsiä kauvan ja kovasti, kuolematta; kärsivällisyyttä siis vaan; parasta olisi ollut lapsiraukkojenkin takia toisin menetellä; hän tunnusti, että hullun työtä oli hänen poloisen, heikon miehen mennä kouraisemaan koko yhteiskuntaa kauluksesta ja luulla pääsevänsä kurjuudesta varkauden avulla; hän myönsi, että huono oli kurjuuden pakotie se, joka johti suoraan häpeän ja rikoksen syliin; hän tunnusti siis, että hän oli tehnyt väärin.
Sitten kysyi hän itseltään:
Oliko hän ollut ainoa väärintekijä tässä onnettomassa jutussa? Eikö ensiksikin ollut painava seikka se, että häneltä, työintoiselta, puuttui työtä, ja että häneltä, uurastavalta, ahkeroivalta puuttui leipää? Ja eikö lopulta, kun rikos oli tehty ja tunnustettu, rangaistus ollut julma ja suhdaton? Eikö löytynyt lain puolelta enemmän oikeuden sortoa rangaistuksessa kuin oli ollut oikeuden sortoa syyllisen rikoksessa? Eikö ollut sattunut liiaksi painoa toiseen vaakakuppiin, nimittäin rikoksen sovituksen? Eikö tämä rangaistuksen ylenmääräisyys ollut todellakaan pyyhkinyt pois pahaatekoa ja eikö se lopulta muuttanut asemaa kokonaan toiseksi, eikö se pannut rikollisen syyn sijaan pakon syytä, eikö se tehnyt syyllisestä uhria ja velallisesta velkojaa ja eikö se ratkaisevasti asettanut oikeutta juuri sen puolelle, joka oli oikeutta loukannut? Eikö tämä rangaistus, joka yhä paisumistaan paisui pakoyrityksistä tuomituilla lisärangaistuksilla, lopulta näyttänyt ikäänkuin voimakkaamman hyökkäykseltä heikomman kimppuun, yhteiskunnan harjottamalta rikokselta yksilöä kohtaan, rikokselta, joka uudistui joka päivä, rikokselta, jota harjotettiin yhdeksäntoista vuotta?
Hän kysyi itseltään, voiko inhimillisellä yhteiskunnalla olla oikeus yhtäläisesti laskea jäsenensä väliin järjettömän varomattomuutensa, väliin säälimättömän oveluutensa alaisiksi ja nytistää ihmisraukka puutteen ja ylenmääräisyyden väliin: työn puutteen, rangaistuksen ylenmääräisyyden.
Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonoimmille osille, ja joita olisi siis sitä hellemmin vaalittava.
Tehtyään nämä kysymykset ja vastattuaan niihin tuomitsi hän yhteiskuntaa ja havaitsi sen syylliseksi.
Hän tuomitsi sen vihansa alaiseksi.
Hän teki yhteiskunnan vastuunalaiseksi kohtalosta, mikä oli tullut hänen osakseen ja sanoi itselleen, ett'ei hän ehkä jonakin päivänä epäilisi vetää sitä tilille siitä. Hänelle selvisi, ett'ei ollut suhtaa lainkaan olemassa sen vahingon välillä, jonka hän oli aikaansaanut, ja sen vahingon, mikä hänelle nyt aiheutettiin. Hän päätti myös, ett'ei hänen rangaistuksensa tosin ollut mikään vääryys, mutta että se aivan varmaan oli kohtuuttomuus.
Raivo voi olla mieletön ja hullu; kiihtymys voi iskeä väärään; loukattu voi olla vain se, joka pohjimmalta on osaksi oikeassa. Jean Valjean tunsi itsensä loukatuksi.
Ja sitten: inhimillinen yhteiskuntahan oli tehnyt hänelle vain pahaa. Hän ei ollut koskaan siitä muuta nähnyt kuin vihastuneet kasvot, joita se kutsuu oikeudekseen ja jotka se näyttää kuritettavilleen. Ihmiset olivat koskeneet häneen vain häntä haavottaakseen. Kaikki kosketus heidän puoleltaan oli ollut vain iskuja. Ei milloinkaan, hamasta lapsuutensa, hamasta äitinsä, hamasta sisarensa ajoista, ei milloinkaan ollut hän saanut osakseen ystävällistä sanaa eikä hyväntahtoista katsetta. Kuljettuaan kärsimyksestä kärsimykseen tuli hän vähitellen siihen vakaumukseen, että elämä oli alituista sotaa, ja että hän oli tässä sodassa joutunut tappiolle. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin vihansa. Hän päätti terottaa ja hioa sitä vankilassa ja viedä sen sitten mukanaan vapaaksi päästyään.
Toulonissa oli Ignorantien veljeskunnan ylläpitämä koulu kaleeriorjille, missä opetettiin kaikkein välttämättömimpiä alkeistietoja niille kovaosaisille, jotka sitä halusivat. Hän oli yksi niitä, jotka halusivat. Hän kävi siis koulua neljänkymmenen vanhana ja oppi lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan. Hän tunsi, että älynsä vahvistamisella hän samalla vahvistaisi vihaansa. Muutamissa tapauksissa voivat tiedot ja taidot edistää pahuuden aikeita.
On surullista sanoa, että hän yhteiskunnan tuomittuaan, joka oli luonut hänen onnettomuutensa, tuomitsi myös kaitselmusta, joka oli luonut yhteiskunnan, ja havaitsi senkin syylliseksi.
Näin tämä sielu yhdeksäntoista vuotisen kärsimyksen ja orjuuden kestäessä kohosi ja vajosi samalla kertaa. Siihen tulvi valoa toiselta haaralta ja pimeyttä toiselta.
Olemme jo nähneet, ett'ei Jean Valjean ollut luonnoltansa paha. Hän oli vielä hyvä vankilaan tullessaan. Siellä hän tuomitsi yhteiskunnan ja tunsi tulevansa häijyksi; siellä tuomitsi hän kaitselmuksen ja tunsi muuttuvansa hurjaksi.
On vaikeata olla tässä kohdassa poikkeamatta muutamiin mietelmiin.
Voiko ihmisluonto muuttua tällä lailla syvimmältä olemukseltaan ja kokonaan? Voiko ihminen, jonka Jumala loi hyväksi, voiko ihminen tulla pahaksi ihmisten kautta? Voiko sielu saada kohtalon kautta tykkänään uuden muodon, ja voiko se tulla pahaksi, jos kohtalo on paha? Voiko sydän muuttua rumaksi ja saada ilkeitä, parantumattomia vammoja ylenmääräisen onnettomuuden painosta, niinkuin selkäpii liian matalan katon alla? Eikö löydy jokaisessa ihmissielussa yleensä ja eikö löytynyt Jean Valjeanin sielussa erittäin jonkunlaista alkukipinää, jonkunlaista jumalaista ainesta, joka ei voi pilaantua tässä maailmassa ja joka on kuolematonna siirtyvä toiseen maailmaan, jota hyvyys voi kehittää, hehkuttaa, sytyttää ja saattaa ihanasti säteilemään ja jota pahuus ei voi milloinkaan kokonaan sammuttaa?
Vakavia, hämäriä kysymyksiä, joista viimeiseen kaikki sielutieteilijät kai olisivat vastanneet jyrkästi kieltäen, jos he olisivat Toulonissa nähneet Jean Valjeanin lepohetkinä, jotka olivat hänelle mietiskelyn hetkiä, istumassa väkivintturin tangolla, kädet ristissä rinnalla, kahleen pää upotettuna taskuun, jott'ei maata laahaisi, jos he olisivat nähneet tämän synkän, vakavan, hiljaisen, ajattelevan kaleerivangin, tämän lakien parian, joka katseli ihmisiä raivoisalla vihalla, tämän sivistyksen tuomitseman, joka katseli taivasta ankara uhka silmissä.
Tarkkaava sielutieteilijä olisi tässä varmaankin, me emme tahdo sitä kieltää, nähnyt korjaamattoman pahan tapahtuneeksi; hän olisi surkutellut tätä lain kipeäksi kolhimaa, mutta hän ei kai olisi yrittänytkään mitään parannuskeinoa; hän olisi varmaankin kääntänyt katseensa niistä pimeyden kuiluista, joita hän olisi keksinyt tässä sielussa; ja kuin Dante helvetin portilla olisi hän tältä elävältä olennolta evännyt sanan, jonka Jumalan sormi on kuitenkin piirtänyt jokaisen ihmisen otsaan:Toivon!
Oliko tämä sieluntila, jota olemme koettaneet esittää, yhtä selvä Jean Valjeanille kuin miksi olemme pyrkineet sitä saamaan lukijoillemme? Näkikö Jean Valjean selvästi kaikki ne ainekset, joista hänen henkinen kurjuutensa oli kasaantunut, niiden kasaantumisen jälkeen, tai oliko hän selvästi havainnut ne niiden vähitellen kasaantuessa? Oliko tämä karkea ja oppimaton mies syntynyt tekemään itselleen tarkasti selkoa siitä ajatussarjasta, jonka kautta hän oli askel askeleelta noussut ja laskeutunut niihin synkkiin näköaloihin asti, mitkä jo niin monena vuorena olivat muodostaneet hänen sielunsa sisäisen maiseman? Oliko hän täysin tietoinen kaikesta, mitä hänessä oli tapahtunut ja kaikesta, mitä hänessä liikkui? Sitä emme rohkene sanoa; me emme sitä edes usko. Jean Valjeanissa oli kuitenkin liian paljon tietämättömyyttä, jotta hän tällaisten onnettomuuksienkaan jälkeen olisi voinut hämäryyden kokonaan poistaa. Usein ei hän edes tiennyt, mitä hän oikeastaan tunsi. Jean Valjean oli pimeydessä; hän kärsi pimeydessä; hän vihasi pimeydessä; olisi voinut sanoa hänen vihanneen, itsekään tietämättä miksi. Hän oli tottunut tähän pimeyden elämään, hän haparoi siinä kuin sokea ja kuin unissakävijä. Mutta joskus syntyi hänessä äkkiä itsestään ja ulkonaisista syistä raivoisan vihan hehku, kärsimyksen tulvahdus, kalpea, välähtävä salama, joka valaisi koko hänen sielunsa ja osotti hänelle silmänräpäykseksi hänen kohtalonsa kaikkialla ympärillä, edessä ja takana, kamalan valon paljastamat ammottavat kuilut ja synkeät tulevaisuuskuvat.
Kun salama oli välähtänyt, vaipui yö pimeäksi taas, ja hän ei tiennyt enää, missä hän oli.
Tämänluontoisille rangaistuksille, joissa on vallitsevana puolena se, mikä on säälimätöntä, s.t.s. se, mikä on tylsistyttävää, on ominaista, että ne jonkunlaisen takaperoisen muodonvaihdoksen kautta muuttavat ihmisen vähitellen eläimeksi, joskus oikein petoeläimeksi. Jean Valjeanin perättäiset, itsepäiset pakoyritykset riittäisivät osottamaan tätä lakien kummallista vaikutusta ihmissieluun. Jean Valjean olisi uudistanut nämä täysin hyödyttömät ja hullut yrityksensä yhtä monta kertaa kuin tilaisuus olisi tarjoutunut, miettimättä hetkeäkään seurauksia, ottamatta ensinkään huomioonsa saavuttamiaan kokemuksia. Hän karkasi harkitsematta kuin susi avatusta häkistä. Vaisto sanoi hänelle: Pakene! Järki olisi sanonut: Pysy paikoillasi! Mutta niin voimakkaan kiusauksen tieltä oli järjen väistyminen; vaisto vain oli jäljellä. Eläin yksin toimi. Kun hän sitten joutui kiinni, niin hänen kestettävikseen sälytetyt uudet julmuudet saattoivat vain hänet yhä enemmän suunnilta pois.
Muuatta yksityiskohtaa ei meidän tule jättää mainitsematta; hänellä oli näet sellaiset ruumiilliset voimat, ett'ei kukaan vankilan asukkaista vetänyt hänelle läheskään vertoja. Raskaimmissa töissä, ankkuriköyden hinaamisessa, väkivintturin vääntämisessä kävi Jean Valjean neljästä. Hän kohotti ja kantoi usein suunnattomia painoja hartioillaan ja korvasi väliin tuota voimakonetta, jota kutsutaan vivuksi ja jota ennen vanhaan tarkotti sana 'orgueil' (sivumennen mainiten: siitä on saanut 'Montorgueil'-katu Pariisin hallien lähellä nimensä). Toverit antoivat hänelle liikanimen Jean Väkivipu. Kun kerran korjattiin Toulonin kaupungintalon parveketta, irtaantui muuan niistä ihanista Pugetin veistokuvista, jotka kannattavat parveketta, ja uhkasi pudota. Lähellä hommaileva Jean Valjean piteli hartioillaan veistokuvaa siksi, kunnes muita työmiehiä ehti rientää avuksi.
Hänen rohkeutensa oli vielä suurempi kuin hänen väkevyytensä. Muutamat rangaistusvangit, jotka uneksivat vain pakoyrityksistä, kehittävät lopulta voimasta ja nokkeluudesta todellisen tieteen. Se tiede on lihas-tiedettä. Vangit, nuo, jotka joka hetki kadehtivat kärpäsiä ja lintuja, harjottavat päivästä toiseen jonkunlaista salaperäistä tasapaino-tiedettä. Kiivetä pystysuoraa seinämää ylös ja löytää tukikohtia siinä, missä tuskin pienintäkään ulkonemaa erotti, oli Jean Valjeanille vain lasten leikkiä. Selkäänsä ja polvijänteitään käyttämällä, sovittelemalla kyynärpäänsä ja kengänkantansa kaikkiin mahdollisiin rosopaikkoihin ja syvennyksiin kivessä, hinasi hän nurkkausta ylös kuin taikakeinoin, aina kolmanteen kerrokseen asti. Joskus nousi hän tällä tavalla vankilarakennuksen katollekin.
Ei hän paljon puhunut. Harvoin hän nauroi. Tarvittiin äärimäistä yllykettä, ennenkuin hänen huuliltaan lähti kerran pari vuodessa tuo kaamottava vangin nauru, joka on kuin kaikua paholaisen hohotuksesta. Kun häntä lähemmin tarkkasi, näytti hän herkeämättä tuijottavan johonkin kauhistavaan.
Hän oli todellakin kauhistavain ajatusten vallassa.
Pimeän mielensä ja rasittuneen järkensä sairaloisten havaintojen läpi tunsi hän hämärästi, että jokin hirveä, kamala väikkyi hänen yläpuolellaan. Siinä synkän himmeässä varjossa, missä hän ryömi, huomasi hän raivonsekaisella kauhulla joka kerta, päätään kääntäessään ja yrittäessään kohottaa katsettaan, rakentuvan, kohoavan, korkenevan silmänkantamattomaksi, pyörryttäväksi kammottavan lakien, ennakkoluulojen, ihmisten ja tapahtumain röykkiökasan, jonka hahmopiirteitä hän ei erottanut, jonka suuruus häntä kauhisti ja joka ei ollut muuta kuin tuo ihmeellinen jättiläis-rakennus, jota me kutsumme sivistykseksi. Tässä muodottomassa, kuohuvassa ruhossa huomasi hän siellä ja täällä, väliin aivan lähellään, väliin etäällä, luoksepääsemättömissä korkeuksissa jonkun kirkkaasti valaistun ryhmän, jonkun yksityiskohdan, tässä vanginvartijan ja hänen keppinsä, tässä santarmin ja hänen sapelinsa, tuolla alhaalla arkkipiispan hiippoineen, aivan ylhäällä, jonkunlaisessa auringonkehässä kruunupäisen häikäisevän keisarin. Hänestä tuntui siltä, kuin eivät nämä etäiset valot kykenisi lainkaan hänen yötänsä kirkastamaan, vaan päinvastoin tekemään sen yhä synkemmäksi, yhä kolkommaksi vain. Kaikki tämä, lait, ennakkoluulot, tapahtumat, ihmiset, kaikki kulkivat edestakaisin hänen ylitseen, niiden monimutkaisen, salaperäisen liikunnan lakien mukaan, jotka Jumala on sivistykselle säätänyt; kaikki ne kulkivat hänen ylitseen ja musersivat hänet rauhallisen julmasti, säälimättömän välinpitämättömästi. Suurimman kurjuuden kuiluihin vajonneet sielut, onnettomat ihmisraukat, jotka ovat kadonneet noihin syvimpiin Manan esikartanoihin, mistä ei enää katsetta kohoteta, lain kiroomat, tuntevat päänsä päällä inhimillisen yhteiskunnan koko rusentavan painon, tuon yhteiskunnan, joka on niin hirvittävä sille, ken sitä kaukaa katselee, niin kauhea sille, ken on joutunut sen ruhjottavaksi.
Tässä asemassa ollessaan mietiskeli Jean Valjean, ja mihin suuntaan kulki hänen mietiskelynsä?
Jos hirssin jyvänen, jota myllynkivi parhaillaan jauhoksi rusentaa, jotakin ajattelisi, ajattelisi se varmaankin samaa, mitä ajatteli Jean Valjean.
Kaikki nämä seikat yhdessä, todellisuus täynnä kummituksia, mielikuvituksen houreet täynnä todellisuutta, olivat lopulta saattaneet hänet sanoin selittämättömään sieluntilaan.
Keskellä vankila-työtään heittäytyi hän hetkittäin toimettomaksi. Hän ryhtyi ajattelemaan. Hänen järkensä, samalla kertaa kypsyneempänä ja sekavampana kuin ennen, nousi kapinaan. Kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, näytti hänestä mielettömältä; kaikki, mitä hän havaitsi ympärillään, näytti hänestä mahdottomalta. Hän vakuutti itsekseen: tämä on unta. Hän huomasi vanginvartijan seisovan muutaman askeleen päässä; vanginvartija näytti hänestä haamulta; äkkiä iski haamu häntä kepillään.
Näkyvää luontoa oli hänelle tuskin olemassa. Melkein osuisi oikeaan, kun sanoisi, ett'ei Jean Valjeanille aurinko paistanut, eivät hymyilleet kesän ihanat päivät, ei väreillyt taivaan sini, eivät hehkuneet huhtikuun raikkaat aamuruskot. Jonkun kurjan ilma-aukon pilkotus vain hänen sieluansa valaisi.
Lopetamme ja kokoamme pieneen yleiskatsaukseen sen, mitä edellä sanotusta voi päättää ja varmoihin tuloksiin johtaa, ja tyydymme vain todentamaan, että ykdeksässätoista vuodessa oli Jean Valjean, tämä Faverollesin rauhallinen puidenkarsija, tämä Toulonin kauhistava kaleeriorja saanut kyvyn tehdä kahdellaisia tihutöitä: ensiksi, äkkinäisen, harkitsemattoman, huumauksessa syntyneen vaistomaisen tihutyön, jonkunlaiseksi kostoksi kestetyistä kärsimyksistä; toiseksi vakavan konnantyön, lasketun, täydellä tietoisuudella harkitun ja kaikkien niiden kierojen ajatusten kannustaman, joita moinen kurjuus voi synnyttää. Hänen valmistavat ennakkomietiskelynsä kulkivat niiden kolmen, perättäisen vaiheen kautta, joiden läpi vain erinäisillä ominaisuuksilla varustetut luonteet voivat kulkea, järkijohdelma, tahdon, hellittämättömän sisun. Liikevoimina olivat hänessä juurtunut viha, sielun katkeruus, kärsittyjen kohtuuttomuuksien jäytävä tunto, halu kostaa, kostaa vieläpä hyville, viattomille ja rehellisillekin, jos sellaisia oli olemassa. Kaikkien hänen ajatustensa lähtöpisteenä samoin kuin päätepisteenäkin oli viha inhimillistä lakia kohtaan, viha, joka muuttuu pian, ell'ei sitä joku kohtalon sallimus kehityksessään katkaise, vihaksi yhteiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi ihmiskuntaa kohtaan, sitten vihaksi luomakuntaa kohtaan, ja joka lopulta kääntyy jonkunlaiseksi epämääräiseksi, hurjaksi, hellittämättömäksi himoksi vahingoittaa, vahingoittaa mitä tahansa, ketä elävää olentoa tahansa. — Eipä siis syyttä sanottu Jean Valjeania passissahyvin vaaralliseksi mieheksi.
Vuosi vuodelta oli tämä sielu kuivumistaan kuivunut, hitaasti, mutta varmasti. Sydän kuiva, silmä kuiva. Hänen päästessään kaleeriorjain vankilasta oli yhdeksäntoista vuotta kulunut siitä, kun hän oli viimeksi kyyneliä vuodattanut.
8.
Öisellä ulapalla.
Mies meressä!
Viis hänestä! Laiva ei pysähdy. Tuuli puhaltaa, tuonkin etäällä häämöttävän aluksen täytyy seurata määrättyä tietään. Se kulkee ohi.
Mies katoo aaltoihin, tulee esiin jälleen, hän vaipuu syvyyteen ja nousee pinnalle taas, hän huutaa, hän ojentaa käsivarsiaan, ei kukaan häntä kuule. Laivalla on myrskyn riuhtomana kylliksi itsessään hoitamista, matruusit ja matkustajat eivät edes näe uponnutta miestä; onnettoman pää on enää vain pieni piste rajattomalla ulapalla.
Hän huutaa kuin hurja syvyydestä. Mikä aave tuo purje, joka painuu näkymättömiin! Hän katsoo sitä, hän tuijottaa siihen kuin hullu. Se poistuu, se vaalenee, se häipyy. Hänhän oli tuolla ylhäällä vielä aivan äsken, hän kuului miehistöön, hän kulki laivan kannella sinne ja tänne, kuten muutkin, hänellä oli osansa ilmaa ja aurinkoa, hän oli elävä olento. Mitä on nyt sitten tapahtunut? Hän horjahti, hän putosi, kaikki oli lopussa.
Hän on kamalan veden vallassa. Kaikki hänen altaan pakenee ja väistyy. Vihaisen viiman pieksämät, repelemät aallot ympäröivät häntä hurjina joka puolelta, syvyyksien mahtava vyöryntä tempaa hänet mukaansa, sihisevä vesi pärskyy hänen kasvoilleen, hyöky toisensa jälkeen humahtaa hänen ylitsensä, pimeä pohjattomuus on nielemäisillään hänet kitaansa; joka kerta, kun hän painuu aaltoihin, on hän näkevinään synkeitä, ammottavia kuiluja; inhottavan oudot limakasvit kiertyvät hänen ympärilleen, takertuvat hänen jalkoihinsa, vetävät häntä yhä alaspäin; hän tuntee joutuvansa pohjattoman syvyyden valtaan, hän kelluu räiskyvässä vaahdossa, aalto heittää hänet toisen aallon syliin, suolaista vettä tunkeutuu hänen suuhunsa, säälimätön valtameri raivoo vimmatusti hänet hukuttaakseen, ääretön ulappa nauraa hänen kuolinkamppailulleen. Kaikki tämä veden paljous näyttää ulvovan villiä vihaa.
Mutta hän taistelee.
Hän yrittää puolustautua, hän yrittää pysytellä pinnalla, hän ponnistelee, hän ui. Tämä raukka pian väsähtävine voimineen taistelee sellaisen kanssa, joka ei milloinkaan väsy.
Missä onkaan jo laiva? Tuolla kaukana. Tuskin sitä enään erottaa vaaleantummalla taivaanrannalla.
Tuuli ulvoo. Hyöky-aallot ovat tukehuttamaisillaan hänet. Hän nostaa silmänsä ja näkee vain synkeät pilvet. Kuolontuskissa viruen näkee hän meren mielettömän raivon. Tämä mieletön raivo on hänen surmansa. Hän kuulee outoa ryskettä ja pauhinaa, joka näyttää tulevan maan tuolta puolen, jostain kaukaa kauhistavasta etäisyydestä.
Lintuja liihottelee myrskypilvissä, samoin kuin väikkyy enkeleitä inhimillisen hädän ja kurjuuden yläpuolella; mutta mitä ne häntä auttavat. Ne lentävät, laulavat, leijailevat, ja hän, hän vajoo kuoleman syliin.
Hän tuntee, mitenkä nuo kaksi rajatonta, valtameri ja taivas, hänet hautaavat; toinen on hauta, toinen on käärinliina.
Yö tulee yhä pimeämmäksi, tuntikausia on hän jo uinut, hänen voimansa lamaantuvat. Laiva on ihmisineen, kaikkineen häipynyt näkyvistä. Hän on jätetty oman onnensa nojaan tähän kauhistavaan, mustaan pyörteeseen, hän vajoaa, hänen jäsenensä kangistuvat, häntä kouristaa, hän tuntee allansa näkymättömän syvyyden salaperäiset hirmut. Hän huutaa apua.
Ei ole enää ihmisiä lähellä. Missä on Jumala? Ei mitään näköpiirissä. Ei mitään taivaassa. Hän rukoilee apua avaruudelta, aalloilta, meriruohoilta, kallioilta ja kareilta. Ne ovat kuuroja. Hän rukoilee apua myrskyltä. Säälimätön myrsky tottelee vain äärettömyyden käskyjä.
Ympäri häntä on pimeys, usva, yksinäisyys, raivoisa, mieletön pauhu, hurjina, loppumattomina vyöryvät vedet. Hänessä saa kauhu ja väsymys vallan. Hänen allaan pohjaton syvyys. Ei ainuttakaan tukikohtaa. Hän ajattelee ruumiin kolkkoa kohtaloa rajattomassa pimeydessä. Jäätävä kylmyys jäykistää hänen jäsenensä. Hänen kätensä kouristuvat kuin suonenvedossa ja kahmaisevat tyhjää. Eivät auta tuuli, pyörrevihurit, tähdet! Mikä neuvoksi? Epätoivoissaan heittää hän enemmät ponnistelut, väsyneenä päättää hän, että on parasta kuolla, tulkoon mitä tuli, menköön minne meni, hän ei enää rehi, ja niin vaipuu hän iki-ajoiksi syvyyden synkkiin kuiluihin.
Oi, kuinka säälimättömänä kulkee inhimillinen yhteiskunta! Kuinkapaljon ihmisiä, sieluja joutuukaan perikatoon matkan varrella!Valtameri, minne uppoavat ne, jotka laki upottaa! Apu häipyy näkyvistä!Se on siveellistä kuolemaa!
Tuo meri on se kauhistava yhteiskunnallinen pimeys, minne nykyinen rangaistusjärjestelmä syöksee tuomitsemansa. Tuo meri on ääretön kurjuus.
Näiden aaltojen ajeltavaksi joutunut sielu voi pian kuolla. Kuka on herättävä sen henkiin jälleen?
9.
Uusia vääryyksiä.
Kun löi vankilasta pääsemisen hetki, kun Jean Valjean kuuli korvissaan tuon kummallisen sanan:sinä olet vapaa!tuntui tuo hetki hänestä mahdottomalta, käsittämättömältä, kirkas valon säde, säde eläväin ihmisten todellista valoa tuikahti äkkiä hänen sieluunsa. Mutta tämä säde sammui pian. Jean Valjeania oli alussa huimannut vapaudenaatos. Hän oli uskonut sen oveksi uuteen elämään. Hän tuli pian huomaamaan, mitä merkitsi vapaus, jonka todisteena on keltainen passi.
Lisäksi tuli vielä paljon muita katkeria paloja. Hän oli laskenut, että hänen säästönsä olisi pitänyt vankilassa olon aikana kasvaa sataanseitsemäänkymmeneen yhteen frangiin. Tähän täytyy huomauttaa, että hän oli unohtanut ottaa laskelmiinsa pyhien ja juhlapäivien pakollista työttömyyttä, mikä yhdeksässätoista vuodessa aiheutti noin kahdenkymmenenneljän frangin vähennyksen. Seikka oli lopultakin se, että hänen omaisuutensa kaikkien pidätysten ja verotusten jälkeen nousi vain sataanyhdeksään frangiin viiteentoista souhun, mitkä työnnettiin hänen käteensä lähdön hetkellä.
Hän ei ymmärtänyt koko asiasta mitään, ja hän luuli itselleen vääryyttä tehdyn. Ja miks'emme sanoisi: hän luuli itseltään varastetun.
Vapaaksi-pääsemisensä jälkeisenä päivänä näki hän Grassessa erään pomeranssi-kukkapusertimon edustalla miehiä tavaramyttyjä nostelemassa. Hän tarjoutui avuksi. Työllä oli kiire, tarjoukseen suostuttiin. Hän oli tarkka, voimakas ja taitava; hän koetti parastansa; isäntä näytti tyytyväiseltä. Hänen paraillaan puuhatessaan sattui muuan santarmi kulkemaan ohi, huomasi hänet ja kysyi papereita. Oli pakko näyttää keltainen passi. Sitten ryhtyi Jean Valjean jälleen työhönsä. Hiukkasta ennen oli hän kysäissyt eräältä työmieheltä, paljonko he täten ansaitsivat päivässä; mies oli vastannut:kolmekymmentä souta. Koska hänen taas aamulla varhain täytyi lähteä matkaan, meni hän illalla pusertimon isännän puheille ja pyysi palkkaansa. Sanaakaan sanomatta työnsi isäntä hänelle viisitoista souta. Hän lausui ihmettelynsä. Hänelle vastattiin:siinä on tarpeeksi sinunlaisellesi. Hän ei hellittänyt. Isäntä katsahti häneen tuikeasti ja sanoi:Varo vankilaa!
Siinä oli hänen mielestään jälleen häneltä varastettu.
Yhteiskunta, valtio oli hänen säästöjään supistamalla varastanut häneltä suurempia summia. Nyt oli yksilön vuoro varastaa häneltä pienissä erin.
Vapaaksi pääseminen ei ole vapautumista. Vankilasta pääset, mutta et tuomiosta.
Näin tapahtui Grassessa. Me olemme nähneet, minkä kohtelun hän sai osakseen Dignessä.
10.
Herännyt mies.
Kun tuomiokirkon kello löi kahta aamulla, heräsi Jean Valjean.
Seikka, joka hänet herätti, oli se, että vuode oli liian hyvä. Siitähän oli pian kaksikymmentä vuotta, kun hän oli vuoteessa maannut, ja vaikka hän ei nyt ollut riisuutunutkaan, oli tunne liian uusi ollakseen häiritsemättä hänen untansa.
Hän oli nukkunut yli neljä tuntia. Väsymys oli hävinnyt. Hänhän oli tottunut lepäämään mahdollisimman vähän.
Hän avasi silmänsä ja tirkisteli hetkisen ympärilleen pimeässä, sitten hän painoi silmänsä kiinni taas, nukahtaakseen uudestaan.
Kun päivä on ollut eriluontoisista kiihkeistä mielenliikutuksista rikas, kun useat seikat askartavat ajatuksissa, niin vaipuu ihminen kyllä uneen, mutta kerran herättyään on hänen vaikeata enää nukkua uudestaan. Uni tulee helpommin kerran kuin kaksi. Näin kävi Jean Valjeanillekin. Hänen oli mahdotonta nukkua uudestaan, ja hän rupesi mietiskelemään.
Hän eli parhaallaan hetkeä, jolloin mielessä pyörivät ajatukset ovat sekavia. Hänen aivoissaan vallitsi jonkunlainen hämärän sekasorto. Hänen muinaiset muistonsa ja hänen nykyhetken tuntonsa uiskentelivat siellä yhdessä mylläkässä, risteillen toisiaan hurjassa vilinässä, kadottaen varsinaisen muotonsa, kasvaen luonnottomiin, sitten taas äkkiä kadotakseen sameihin, hyrskyviin aaltoihin. Paljon ajatuksia siinä syntyi, mutta niiden joukossa oli yksi, joka palasi yhä uudestaan takaisin ja joka karkotti kaikki muut. Mainitsemme tämän ajatuksen heti paikalla: — hän oli huomannut ne kuusi hopeista pöytäkalustoa ja sen suuren kauhan, jonka rouva Magloire oli tuonut pöydälle.
Nämä kuusi pöytäkalustoa kiusasivat häntä painajaisena. — Ne olivat tuossa lähellä. — Muutaman askeleen päässä. — Kun hän astui tähän huoneeseen viereisen huoneen läpi, asetteli vanha palvelijatar niitä juuri pieneen kaappiin vuoteen pääpuolessa. — Hän oli pannut tarkasti merkille tämän kaapin. — Oikealla, ruokasalista tullen oikealla kädellä. — Ne olivat jykeviä. — Ja vanhaa hopeaa. — Siitä suuresta kauhasta nykäisisi vähintäin kaksisataa frangia. — Kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän oli ansainnut yhdeksässätoista vuodessa. — On kyllä totta, että hän olisi ansainnut enemmänkin, ell'eihallitusolisivarastanut.
Hänen sielunsa häilyi kokonaisen tunnin ajan näiden hyökyjen heittelemänä, eikä siitä jonkunlaista taisteluakaan puuttunut. Kello löi kolme. Hän avasi silmänsä, kohousi istualleen, ojensi kätensä ja haparoi matkalaukkuaan, jonka oli heittänyt vuodekammion nurkkaan, sitten heittäytyi hän ulos vuoteesta, laski jalkansa maahan ja istui niin kohta, melkein itse tietämättään, vuoteensa reunalla.
Tähän asentoon hän jäi hetkiseksi miettimään; olisi varmaankin tuntunut kaamealta siitä, joka olisi nähnyt hänen siinä pimeässä kyhjöttävän, yksinään valveilla unenhiljaisessa talossa. — Äkkiä kumartui hän, riisui kenkänsä ja laski ne varovasti matolle vuoteen viereen, sitten vaipui hän taas entiseen miettivään, hievahtamattomaan asentoonsa.
Tämän kauhean mietiskelyn kestäessä temmelsivät yllä esitetyt ajatukset herkeämättä hänen aivoissaan, tulivat ja menivät, tulivat taas ja raastoivat häntä milloin puoleen, milloin toiseen. Ja sitten muistui hänen mieleensä, ties miten, tuolla koneenomaisella itsepäisyydellä, mikä on haaveksivalle mietiskelylle ominaista, muuan Brevet-niminen rangaistusvanki, johon hän oli kaleereilla tutustunut ja jonka housuja kannatti vain yksi ainoa yli olkapään kulkeva pumpulilangasta kudottu nauha. Tämän nauhan nelikulmaiset kudonta-kuviot palasivat hellittämättä, yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä.
Hän istui yhä entisessä asennossaan ja olisi ehkä siinä istunut liikahtamatta aina aamunkoittoon asti, ell'ei kello olisi iskenyt vain yhtä lyöntiä — puolta tai neljännestä. Tämä yksi isku tuntui sanovan hänelle: Toimeen!
Hän hypähti ylös, epäröi vielä hetken ja kuunteli. Kaikki oli talossa hiljaa. Silloin astui hän suoraan varovin askelin akkunaa kohti, jonka hän himmeästi erotti. Yö ei ollut erin pimeä; kuu olisi loistanut täyttä terää, ell'eivät valtavat tuulen kiidättämät pilvimöhkäleet olisi sitä peittäneet. Siitä johtui omituinen valon ja varjon vaihtelu, väliin pimennyksiä, taas valonvälkytystä ja yleisvaikutelmana outo hämäryys. Tässä pilvien takia milloin synkistyvässä, milloin vaalenevassa hämärässä erotti juuri eteensä, ja koko yöllinen maisema muistutti kellaria, jonka pienen valoaukon editse ihmisvirta vaeltaa. Tultuaan akkunan luo tarkasteli Jean Valjean sen rakennetta. Siinä ei ollut rautaristikoita, se avautui puutarhaan ja oli seudun tavan mukaan suljettu vain pienellä tapilla. Hän avasi sen, mutta kun samassa kylmä, voimakas ilmavirta syöksähti huoneeseen, sulki hän sen heti jälleen. Hän katseli puutarhaa tuolla tarkkaavalla katseella, joka ei niin paljon katsele kuin tutkii. Puutarhaa ympäröi jotenkin matala valkoinen muuri, jonka yli oli helppo kiivetä. Perällä muurin toisella puolen erotti hän säännöllisten välimatkain päässä toisistaan puiden latvoja, mikä ilmaisi hänelle, että tämä muuri oli jotakin lehtokäytävää tai puistokatua vasten.
Saatuaan tämän selville teki hän päättävän eleen, astui vuodekammioonsa, otti matkalaukkunsa, kaiveli sen pohjilta jonkunlaisen esineen, minkä laski vuoteelle, pisti kengät taskuunsa, sulki pussinsa ja heitti sen hartioilleen, pani päähänsä lakin ja painoi lipun syvään silmilleen, haparoi keppinsä ja pani sen akkunankulmaukseen, palasi jälleen vuoteen ääreen ottamaan esinettä, minkä oli siihen laskenut. Tuo esine näytti olevan lyhyt, keihäänkärjen tavoin toisesta päästään terotettu rautakanki.
Olisi ollut vaikeaa erottaa tässä pimeydessä, mihin tarkotukseen moista rautapalaa voisi käyttää. Oliko se ehkä vääntörauta? Tai ehkä se olikin lyömä-ase.